En tunne tämän kirjan pohjimmaista ideaa - paitsi että se on jatkoa samojen tekijöiden kirjalle 1917 -, mutta kaiken 1918-kirjallisuuden joukossa se on jonkinlainen erikoisuus. Kolmen tunnetun ja tunnustetun tutkijan ja tietokirjoittajan pitkät esseet on sommiteltu kuvatoimittaja Jukka Kukkosen esiin kaivamien, suurelta osalta ennen julkistamattomien kuvien lomaan. Sekä kuvat että tekstit ovat poimintoja valtavasta aineistosta, ymmärrettävänä tavoitteena sanoa jotain sellaista, mitä ei aiemmin ole sanottu. Kova haaste siis. Kai Häggman, Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma eivät ihmeempiä esittelyjä kaipaa, joten ytimekkäästi nimetty 1918 (WSOY 2018) ei ainakaan lähtösuoralle pysähdy.
Juha Kukkosen kuvateos - se 1918 ilman muuta on - avaa häkellyttävän monia ainakin minulle kokonaan uusia näkymiä maailmaan, jonka luulin jo olevan puhki kuvattu. Kukkonen on vältellyt virallisen propagandakuvaston tuttuja näkyjä ja onnistunut näyttämään kaikessa karuudessaan sodan, nälän, koston ja sekasorron, joiden vallassa Suomi oli. Kukkonen ei säästä katsojaa, kuvat muistuttavat siitä, miten vähän riemuun oli aihetta. Toisaalta Kukkonen ei ruumiita ja nälkiintyneitä punaisia kuvatessaankaan sorru minkäänlaiseen sensaatiokuvastoon. Näistä kuvista välittyy lähinnä väkivallan järjettömyys ja luokkavihan tuhoisuus. Muuten liki täyden kympin suoritusta häiritsee vain se, ettei tekstin lomaan sijoitetuille kuvilla ja teksteillä ole mitään suoraa yhteyttä.
Teemu Keskisarjan kirjoitus Verenpunainen, kalmanvalkoinen on jotenkin ylimielinen analyysi siitä, kuinka vähillä eväillä punaisten joukot kapineen lähtivät, kuinka olemattomalla osaamisella luokkasotaa käytiin ja kuinka arvottomasti - tietenkin - punaisten vastuulliset luikkivat Neuvosto-Venäjälle varmaa kuolemantuomiota pakoon. Ei Keskisarja valkoisiakaan kauheasti kehu, mutta hän tyytyy nostamaan tikunnokkaan vankileirien surkean ja suurelta osalta harkitusti epäonnistuneen hoitamisen. Mannerheimin hän päästää hyvin vähällä, eihän kenraalin rasistinen armottomuus ja luokkaviha hänen aatetaustaansa ajatellen muka mitenkään poikkeuksellista ollut.
* * *
Ehkä oudoin elementti Keskisarjan tekstissä on vahva halua sanoutua irti keskustelusta vuoden 1918 sodan nimestä ja kutsua sitä "pakkomielleväittelyksi". Keskisarjan mielestä "vapaussota" on kielellisesti kaunein nimi ja sitä on siksi syytä käyttää historiallisesta painolastista piittaamatta. Keskisarja myös kehuu suomalaisia maailman parhaiksi sisällissodasta "eli vapaussodasta" toipujiksi eikä malta olla heittämättä aika siirtomaaherramaista kommenttia "Tätä osaamista lienee mahdotonta viedä Syyriaan, Afganistaniin, Irakiin ja Somaliaan, missä sotiminen on elämäntapa ja elinkeino ja jatkuu vuosikymmenestä toiseen." Pohdinnat suomalaisten äitymisestä uudelleen toistensa kimppuun Keskisarja kuittaa halveksivalla itsevarmuudella: "Vuonna 1918 oli vihaisilla miehillä ja naisilla kädessään kiväärit, tänään selfie-kepit." Historioitsija ei selvästikään ole lukenut uutisia suomalaisten uusnatsien aktiivisuudesta muuna kuin hurttina huumorina.
Kai Häggman tarkastelee vuoden 1918 tapahtumia kirjoituksessaan Tämä pitkä- ja salavihainen kansa antamalla valkoisten puolen erilaisten äänten rakentaa propadandamyyttien näkökulmasta tuntematon "toinen valkoinen Suomi", jossa oltiin hyvin erimielisiä sekä tavoitteista, keinoista että "tarpeellisen" väkivallan määrästä. Erityisen kiinnostava on hämeenlinnalaisen kustantajan, Arvi A. Kariston päiväkirja, josta en muista aiemmin lukeneeni. Toisin kuin Keskisarja, Häggman esittelee myös sodan nimeen liittyvän ristiriitaisen historian ja muistuttaa suoraan siitä, kuinka termi "vapaussota" tietoisesti juntattiin kansakunnan tajuntaan sen jälkeen, kun kevään kestäessä joutui vimmaisinkin ryssänvihaaja toteamaan, että ei niitä ryssiä ole missään, rintamalla suomalainen vaan surmaa toista suomalaista.
Häggman tuo taitavasti esiin sen, miten huonosti punaisten toimia ankarasti suomineet sivistyneistön jäsenet kuten Juhani Aho tai Arvi A. Karisto loppujen lopuksi tunsivat sitä maailmaa, josta niin tietävästi olivat kertovinaan. Nälkäkään ei koskettanut valkoista eliittiä millään tavalla, joten sen vaikutus punaisten toimintaan jäi käsittämättä niiltäkin, jotka muuten korostivat punaistenkin olevan samoja ihmisiä kuin valkoisten. Sodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen riehunut valkoinen terrori, joka kohdistui samalla raivolla syyllisiin kuin viattomiin, kauhistutti esimerkiksi Karistoa, jolle Hennalan kasarmien epäinhimilliset olosuhteet eivät olleet tuntemattomat. Myös Juhani Aholla oli näköyhteys Suomenlinnan vankileirille. Häggman muistuttaa asenteiden jyrkkyydestä; Suomen rikkaimmaksi arvioitu Hjalmar Linder, Mustion patruuna, vastusti julkisesti valkoista terroria - ja joutui lähtemään maanpakoon Ruotsiin.
* * *
Häggmanin tekstiosuus on erinomainen, mutta ei hänkään mahda mitään sille, että Markku Kuisman napakasti otsikoitu Firmojen vapaussota nousee kolmikon ykköseksi valottaessaan edelleen kovin hämärää aluetta eli valkoisen Suomen taistelun rahoittajien ajattelua ja tekoja. Ylivertainen taloushistorian tuntemus antaa Kuismalle mahdollisuuden puhua kiertelemättä talouseliitin vastavallankumouksesta ja suorasta Mannerheimin rahoituksesta. Siinä, että tehtaanomistajat tukivat varauksetta valkoisia ei tietenkään ole mitään uutta saati yllättävää. Kuisma onnistuu kuitenkin kertomaan asian niin konkreettisesti ja samalla rikkaitten tosiasialliset erimielisyydet analysoiden, että lukija on äärimmäisen pettynyt siitä, että tarjolla on vain lyhyt essee, ei kokonainen kirja.
Valkoisten rahoittajien jako kahteen on sekin tuttu asia yleisellä tasolla. Nyt tämä saksalaismielisten monarkistien ja anglofiilien tasavaltalaisten rintama näyttäytyy kuitenkin suorassa suhteessa vuoden 1918 vaiheisiin sidottuna. Svinhufvudin senaatin taakse ryhmityttiin yksissä tuumin, olihan vaakalaudalla koko talousjärjestelmän perusta. Myös kansainvälinen rikkaiden solidaarisuus oli vahvaa, joskaan Norjan kapitalistit eivät suostuneet rahoittamaan Suomea enää siinä vaiheessa, kun Saksan kuristusote Suomen taloudesta kävi ilmeiseksi. Mutta tuskin oli Mannerheim astunut toukokuisen voitonmarssinsa jälkeen ratsailta, kun jo saksalaismielinen puoli antoi liian länsimieliselle kenraalille potkut.
Kuisma ei emmi kuvata Suomea Saksan vasallivaltioksi vuonna 1918. Se oli looginen seuraus siitä, että saksalaismieliset valkoiset olivat päässeet niskan päälle ja Englantia diganneet teollisuusjohtajat olivat nielleet pakon edessä ajatuksen saksalaisesta Suomen kuninkaana. Vasta Saksan sotilaallinen romahdus herättivät suomalaiset teollisuusmiehet uusiin realiteetteihin, joihin nopsasti tasavaltalaiseksi kääntynyt Juho Kusti Paasikivi heidät tunnetulla taidollaan opasti. Johtavien länsimaitten tunnustus itsenäisyydellekin tuli vasta, kun kurssi oli uskottavasti käännetty ja rakkaus Saksaa kohtaan painettu vähäksi aikaa pinnan alle. Se mikä myöhemmin näytettiin johdonmukaisena kehityksenä, oli todellisuudessa enimmäkseen sattumaa ja historian oikkua. Ei tietysti ensimmäistä eikä viimeistä kertaaa.
PS. Kustantaja WSOY ansaitsee ankarat moitteet siitä, että se on kitsastellut väärässä paikassa eli näyttävän kuvateoksen kustannuksissa jättämällä taas kerran henkilöhakemiston pois. Noloa ja typerää! Miten nyt kukaan kirjaa lukematon voi näppärästi löytää sivulla 143 olevan korskean kuvan kirjailija Bertel Gripenbergistä hevosen selässä, valkoisessa turkissa ja lierihattu päässä?
Voin kuvitella, kuinka suomalaista juoksuhautaihmistä ärsyttää, kun markkinoille ilmestyy tällaisia kirjoja. Eikö edes pyhää ryssävihaa saa enää harrastaa häiritsemättä? Jos se riippuu Ira Vihreälehdon kaltaisista mikrohistorian selvittäjistä, ei kyllä saa. Kunnes rauha heidät erotti (Atena 2018) nostaa kansalliselle tutkimuspöydälle ja yksityisen lukijan mielenmaisemaan yhden tehokkaasti unohdetun viime sotien ulottuvuuden eli ne Neuvostoliiton armeijan sotilaat, jotka joutuivat suomalaisten vangeiksi. Perinteisessä propagandassa nämä sotilaat on näytetty mieluummin juuri vangittuina, kädet ylhäällä, pöllämystyneinä siitä että ovatkin edelleen hengissä. Mitä kuvan oton jälkeen tapahtui, siitä on puhuttu vähemmän.
Ira Vihreälehdon näkökulma on sikäli poikkeuksellinen, että hän on itse tuntemattomaksi jääneen sotavangin jälkeläinen ja siis asianosainen. Hänen näkökulmansa on empaattinen, nostalginen ja ehkä hiukan "puolueellinen". Mutta koska kirjoittaja on ehdottomasti ennen muuta inhimillisyyden ja totuuden perässä, lopputulos on yllättävän tehokas ja paljastava. Vihreälehto kuvailee sitkeää tutkimustyötään sympaattisesti ja pystyy hyvin perustelemaan, miksi näinkin vanhoja asioita kannattaa ehdottomasti tutkia edelleen.
Vihreälehto on siviiliammatiltaan historian opettaja. Sen voi huomata kirjassa kuvatuista tutkimusmenetelmistä, jotka muistuttavat välillä salapoliisin työtä. Kirja on myös hyvä muistutus siitä, miten viime hetkilläkin kannattaa muistitietoa kerätä ja tallettaa. Se on kateissa vasta kun viimeinenkin muistaja on kuollut.
* * *
Ehkä suurin Vihreälehdon kirjan tuottama yllätys on kotirintaman inhimillisyyden kuvaus. Ehkä kirjoittaja on korostanut myönteisiä ilmiöitä, mutta on suorastaan häkellyttävää, kuinka hyvin vangit otettiin varsinaisten leirien ulkopuolella eli siviilimaailmassa vastaan. Osa selitystä piilee siinä, että sotavangit olivat arvokas työvoimalisä. Mutta tuskin pelkkä käytännön hyöty selittää sitä inhimillisyyttä ja ystävällisyyttä, jolla vankeja pääasiassa kohdeltiin. On sinänsä tunnettua lukemattomista vankileirikuvauksista, kuinka herkästi siviilit tuntevat myötätuntoa leirille koottuja kohtaan, tuovat ruokaa ja muuta pientä. Silti yllätti lukea siitä, kuinka lämpimiksi monissa tapauksissa vankien ja isäntäväen suhde kehittyi.
Yllätyksen tunne johtuu tietysti ainakin osittain siitä propagandan luomasta harhasta, että kaikki suomalaiset olisivat olleet kiivailijoita, joille "ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi". Todellisuudessa viimeistään ensikankeuden hävittyä niin aikuiset suomalaiset kuin lapset ovat huomanneet, että heidän elämäänsä tupsahtaneet Nikolait, Andreit ja Tihonit ovat samanlaisia ihmisiä kuin he itsekin. Monissa tapauksissa sotavangeista ei tullut vain isäntäperheissä siedettyjä työntekijöitä vaan läheisiä ja kaivattuja ystäviä, joiden lähtö sodan päätyttyä oli yhtä surullista kuin erot aina.
Ira Vihreälehdon eräs erityishuomion kohde ovat ymmärrettävästi suomalaisten naisten ja sotavankien välille syttyneet rakkaus- ja ihastussuhteet, jollaisen seuraus hän itsekin on. Tässä suhteessa kirjoittaja kuvailee laveasti ja vivahteikkaasti sitä tunteiden kirjoa, joka todellisuudessa Suomen kotirintamalla koettiin suomalaisten miesten ollessa rintamalla ja sotavankien jouduttua rooliin, johon kaikki eivät olleet varautuneita. Suorastaan huvittavalta tuntuu sekä jyrkkä ristiriita, joka vallitsi virallisten määräysten ja arjen käytäntöjen välillä. Jos asia olisi ollut kiinni sotilasviranomaisista, Vihreälehdolla ei olisi nyt mitään kirjoitettavaa.
* * *
Liikuttavan ja sinänsä mielenkiintoisen mikrohistorian suhde perinteiseen "viralliseen" poliittiseen ja sotahistoriaan on aina mutkikas. Vihreälehdon kuvaamat ihmissuhteet olivat virallisesti kiellettyjä, eikä sodanaikaiseen propagandaan olisi mitenkään mahtunut edes pienikokoinen kuva vangitusta vihollisesta tavallisena ihmisenä, joskus huonosti sopeutuvana, joskus isäntäperheen rakastamana ja kaipaamana ystävänä. Kertomukset vihollissotilaisiin ystävällisesti ja ennakkoluulottomasti suhtautuneista siviileistä olisivat auttamatta jääneet sotasensuurin kynsiin. Siksikin on tärkeää, että asiasta puhutaan edes nyt.
Vihreälehden kirjaa ei varmaan ole kirjoitettu ajankohtaiseksi puheenvuoroksi, onhan se vanhojen asioiden muistelua ja unohdetun, kadonneen historian rekonstruktiota. Mutta on se myös kannanotto sitä vihapuheen kulttuuria vastaan, joka Suomessa venäläisyyttä ja jopa venäläisiä ihmisiä vastaan on taas vaihteeksi täysin sallittua ja Ilta-Sanomien kaltaisten "riippumattomien" tiedotusvälineitten jokapäiväistä kauraa. Vihreäluodon humaania perusasennetta kuvaa hyvin se, kuinka ongelmitta hän liikkuu eri puolilta Neuvostoliittoa sotilaiksi ja vangeiksi joutuneiden kohtaloissa. Kansallisella taustalla ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä, vain ihmisyydellä on.
Viholliskuva syntyy aina tietämättömyyden ja ennakkoluulojen pohjalle. Viholliskuvia puretaan tehokkaimmin tutustumalla väitettyyn viholliseen. Sotavangit olivat - tietysti viranomaisten sitä tarkoittamatta - tehokasta ryssävihan vastaista työtä. Vankeja oli paljon ympäri Suomea, mutta loppujen lopuksi kuitenkin turhan pieni osa siviileistä pääsi henkilökohtaisesti toteamaan, että se propagandan "julma idän punainen paholainen" olikin tosiasiassa ihan tavallinen, samanlainen ihminen kuin kuka tahansa suomalainen. Ehkä vähän tunteellisempi ja taipuvaisempi alakuloiseen ääneenlaulamiseen, mutta muuten ihan samanlainen, ihminen.
Muistan hämärästi ajan, jolloin tietokoneen käyttöjärjestelmän tai yksittäisen hyötyohjelman päivitys oli sekä harvinainen että jotenkin ylevä hetki. Päivitys tarkoitti vähemmän ongelmia ja ehkä jopa parempaa ohjelmaa. Hienointa tietysti oli, jos joku peli päivitettiin, jolloin se saattoi näyttää paremmalta ja toimia ripeämmin. Jokainen muistaa, miten isoja askelia kohti tolkkua (ei toki perille asti) merkitsivät W95, W98, W XP (upea!) ja vielä W7.
Noista hämäristä ajoista on kauan. Tänä päivänä päivitys on tietokonetta käyttävän puolivapaan kansalaisen liki pahin uhka. Kehityksen kärjessä on perinteiseen tapaan Microsoft, jonka megalomaanisen monimutkaisen ja kiireellä suttuiseksi tehdyn koodin korjaaminen jatkuvilla pienillä ja isoilla päivityksillä on se todellinen Iisakin kirkko. Ilmeisesti varovaiseksi oppineet käyttäjät ovat jättäneet niin suuren määrän Microsoftin päivityksistä asentamassa, että firmassa on päätetty lopettaa nynnyily ja näyttää lypsykarjalle niiden todellinen paikka tottelevaisena orjana.
Jokainen Windows 10:n käyttäjä - ja meitähän on valitettavasti valtavasti -, on päässyt tutustumaan päivitysideologiaan, jonka mukaan MS päättää, milloin W10 sulkeutuu, päivittyy ja käynnistyy taas uudelleen. Totta kai asiaan voi vaikuttaa, kun on ensin käyttänyt varttitunnin elämästään selvittämällä, missä kätköissä päivitysasetukset ovat. Menetin useammankin keskeneräisen työn ennen kuin tajusin, että kyseessä ei ole normaali bugi vaan harkittu taktiikka. Jo ennestään pysyvään ylössojotukseen jäykistyneelle keskisormelle tuli taas lisää hommia.
* * *
Mitä Microsoft edellä, sitä muut softafirmat perässä. Olemme joutuneet tilanteeseen, jossa puolet valveillaoloajasta kuluu päivitysilmoitusten kuittaamiseen, torjumiseen tai lykkäämiseen - ja tietysti koneen käynnistämiseen uudelleen aina kun joku on lopultakin päässyt maaliin asti. Versionumerot ovat pidempiä kuin formula ykkösten ajanoton desimaaliketjut ja kaikkein älyttömintä on, ettei lähes päivittäin tuleva päivitys näytä koskaan vaikuttavan yhtään mihinkään. Ohjelmat on ohjelmoitu nostamaan hirveä äläkkä vanhentuneesta ohjelmistoversiosta, vaikka todellisuudessa sillä pärjäsi ja pärjää useimmiten aivan hyvin (en nyt puhu porsaanreikäbugien korjaamisesta).
Mitättömien pikkupäivitysten tulvaan liittyy myös ärsyttävä lisäpiirre. Jos käyttää jotain maksutonta ohjelmistoa, voi olla aivan varma siitä, että jokaisen päivityksen yhteydessä yritetään käyttäjä saada houkuteltua ohjelman maksullisen version käyttäjäksi tai - mikä vielä raivostuttavampaa - asentamaan vahingossa joku itseään tyrkyttävä maksullinen viruksentorjuntaohjelma, joka on maksanut rabiaattiselle päivittäjälle siitä, että se sujauttaa puolihuolimattoman "lisäasennuksen" mukaan siinä perustellussa toiveessa, ettei tympiintynyt kuluttaja huomaa vedätystä.
Ovatko koodarit nykyään ihan oikeasti paljon huonompia kuin aikaisemmin? Vai johtuuko vimmainen päivitystahti ilkeistä rikollisista, jotka hakkeroivat suosittuja ohjelmistoja koko ajan ja pakottavat korjauspäivityksiin? Vai onko kuitenkin kysymys vain siitä, että vimmaisella päivitystahdilla halutaan luoda mielikuva ohjelmistofirmasta, joka sekä ottaa todella vakavasti tietoturvan että tuottaa kuin liukuhihnalta parempia ominaisuuksia, jotka vain päivittävä asiakas saa ilokseen?
* * *
Epäilen jonkin sorttista salaliittoa, mutta en ole keksinyt uskottavaa syytä moiselle liitolle. En keksi mitään hyvää syytä niskassa huohottavalle päivitysvimmalle, joten miksi sen takana olisi salaliittoakaan? Intuitiivisesti kuitenkin uumoilee, että tällaisen kiusan takana täytyy olla ilkeä salaliitto, nehän ovat populaarikulttuurin todistuksen mukaan yleensä vastuussa kaikkein ällöttävimmistä asioista (esimerkiksi naisten ylläpitämä rahka-salaliitto tai hammaslääkäreiden salainen miljardituki cola-juomien valmistajille).
Mittani tuli jotenkin täyteen, kun uutiset alkoivat kertoa Windowsin tuoreimman Ison Päivityksen aiheuttaneen kaikenlaista sotkua ja jopa tiedostojen pysyvää tuhoutumista. Antakaa jo olla! Lopettakaa riehuminen, istukaa alas, ei yhtään päivitystä ennen kuin minä annan luvan! Palataan Windows 7:n Pro-versioon, se riittää meille kaikille, monipuolinen ja vakaa (ja Vapaakenttä oletusarvona). CCleanerin versio v5.49.6856 ei tee mitään sellaista, mitä ei tehnyt jo versio v5.49.1074 tuhat vuotta sitten. Käytännön kokemus on, että aniharvoin päivitys tuottaa havaittavaa etua, mutta aivan liian usein sotkua, kun kaikki tuttu on mainostoimiston kivojen poikien neuvosta siirretty aivan uuteen, jännään paikkaan, jota ei sitten millään opi muistamaan! Voi juku!
Jatkossa haluaisin jokaisen päivitystyrkytyksen yhteydessä kuulla ilman kapulakieltä, minkä rikkinäisen asian päivitys korjaa ja minkä hyödyllisen asian se tekee paremmin tai edes nopeammin kuin aikaisemmin. Nykyään joutuu jopa sen kerran kun television äärelle erehtyy, vastaamaan erilaisiin ohjelmistopäivityspyyntöihin klikkaamalla OK noin miljardi kertaa ja unohtamalla jo, mitä oli ajatellut siinä ruudun äärellä tehdä. Herätys! Päivitys onnistui! No voi kun kiva! Nyt varmaan minunkin surkea elämäni sujuu paremmin kuin ennen, kiitos tuon vaatimattoman, pyytämättä toimitetun korjatun koodinpätkän.
... ehdolla Suomen tasavallan presidentiksi, antaisin hänelle hyvin mielelläni ääneni. Bernie Sandersin vaalikampanjastaan kirjoittama Mahdollisuuksien maa (Into 2018) ei yllättäen ole niin vanhentunut kuin voisi kuvitella. Itse asiassa se on harvinaisen hyvin ajan tasalla kuvatessaan Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän painajaista ja ainoata tietä siitä ulos. Kun sitoutumaton Sanders melkein kampitti Hillary Clintonin valmiiksi kivetyn tien ehdokkaaksi (kuvitellun punaisen maton kulun presidentiksi mokasi puolue ihan itse), tuloksena oli muodollisesti katkera tappio. Mutta kuten Sanders itse muistuttaa, missään vaiheessa ei ollutkaan kysymys hänestä vaan poliittisesta vallankumouksesta.
Tämän kirjan suomentaminen oli tarpeen, koska aivan kuten Yhdysvalloissa, myöskään meillä valtamedia ei ole vaivautunut pitämään esillä Sandersin esiintymisten myötä keskusteluun tarjottuja aiheita. Toki Yhdysvalloista kirjoitetaan myös kriittisiä tekstejä ja Sandersin vallankumous saa Suomessa ilman mitään ponnistelua paljon kannatusta ihan siitä syystä, että täällä monet hänen vaatimansa uudistukset ovat toteutuneet jo aikaa sitten. Mutta vaikka Yhdysvaltain ongelmat kaikki ongelmat eivät ole Suomen ongelmia, välillisesti ne koskettavat meitä. Sen lisäksi moni asia on myös Suomessa menossa samaan huonoon suuntaan kuin Yhdysvalloissa.
Sandersin kirja on suomalaiselle tarpeellinen tietopaketti, koska se kuvailee asiat alistetun kansan näkökulmasta, joka ei juuri koskaan saa todellista sanansijaa meilläkään. Sandersin analyysi perustuu pitkäaikaiseen työhön paikallisella (Burlington, Vermont) ja kansallisella poliittisella tasolla edustajainhuoneessa. Sandersin pitäisi ikänsä puolesta olla jo reilusti eläkkeellä, mutta minkäs teet kun taistelu on kesken ja Yhdysvaltain "edistykselliset" (progressive) voimat tarvitsevat hänen kokemustaan ja ällistyttävän kärsivällistä, maltillista ja samalla vallankumouksellista esiintymistään. Sandersilla on karismaa ja viesti juuri niille ihmisille, joiden äänillä Donald Trump luikerteli Valkoiseen Taloon (hän sai 3 miljoonaa ääntä vähemmän kuin Clinton). Sanders olisi epäilemättä lyönyt Trumpin selvästi, mutta sitä ei valitettavasti päästy kokemaan.
* * *
Vaikka Sandersin kirja kattaa koko hänen poliittisen ohjelmansa, hän palaa uudelleen ja uudelleen muutamiin teemoihin, joiden hän näkee tuhoavan sen demokraattisen yhteiskunnan, johon moni edelleen uskoo. Ykkösuhkana Sanders näkee ja nimeää ne superrikkaat, jotka ovat halukkaita ostamaan sen poliittisen vallan, jota niille ei demokratian pelisääntöjen mukaan koskaan voisi eikä pitäisi olla. Sandersin kuvaus läpikotaisin korruptoituneesta järjestelmästä on puistattava. Päättäjät ovat miljonäärejä, jotka tottelevat isäntiään eli miljardöörejä, jotta voisivat tavoitella samaa asemaa. Toki järjestelmään mahtuu muutama Sandersin kaltainen sitoutumaton ja lahjomaton kansan edustaja, mutta ei riittävästi. Superrikkaiden ylivallan kumoamista Sanders pitää kaikkien muitten askelten ehtona, koska juuri rikkaimmat estävät päättäjänukkearmeijansa kanssa köyhempien aseman parantamisen.
Muita keskeisiä esteitä hyvinvointivaltion rakentamisen tiellä - siitähän Sandersin vallankumouksessa on pohjimmiltaan kysymys - ovat vaalirahoituksen lisäksi mm. vapaakauppa, joka hyödyttää vain suuryritysten omistajia, eriarvoistava koulutusjärjestelmä, rakenteellinen rasismi, muutamiin käsiin kasautunut mediavalta ja saman superrikkaiden porukan piittaamattomuus ilmastonmuutoksen torjunnassa. Sanders korostaa uudestaan ja uudestaan, etteivät Yhdysvaltain valtavat ongelmat köyhyyden ja syrjäytymisen alueella ole seurausta epäonnistumisista vaan ne ovat harkiten rakennettuja seurauksia prosessissa, jossa pääoma etsii koko ajan onnettomia, joilla työn voi teettää vielä vähän halvemmalla.
Sanders puhuu ja kirjoittaa kohteliaasti, mutta hänen viestinsä on äärimmäisen paljas, avoin ja raaka. Yhdysvalloissa on käynnissä yhden rikkaan prosentin sota loppuja 99 prosenttia vastaan. Arkinen esimerkki tästä sodasta ovat ne mielikuvitukselliset keinot, joilla republikaanipuolue kaikkialla missä vain siihen kykenee, etsii ja keksii keinoja, joilla vähennettäisiin äänestäjien määrää ja erityisesti estettäisiin muitten kuin hyvätuloisten valkoihoisten ihmisten äänestäminen. Suomessa äänestäjän täytyy vain käydä äänestämässä, valtio hoitaa kaiken muun. Yhdysvalloissa äänestämään haluava joutuu ponnistelemaan päästäkseen ensin rekisteröitymään äänestäjäksi. Se voi olla vaikeaa, kun rekisteröintipalvelua järjestetään vain virka-aikana yhdessä etäisessä palvelupisteessä. Sandersin kuvaukset ovat painajaismaisia. Yhdysvallat ei todellakaan ole sivistysvaltio.
* * *
Sanders on saavuttanut valtavan suosion erityisesti nuorten keskuudessa (- ja taisimme tuoreitten välivaalien tuloksissa nähdän jo tämän suosion seurauksia). Mutta miten hän kykenee pitämään yllä optimismia oloissa, joissa vastassa ovat kaikki superrikkaiden varat, rasistinen poliisi, täysin puolueellinen media ja kaksi valtapuoluetta, joista kumpikaan ei oikeasti aja tavallisen ihmisen asioita? Sandersin menetelmä on sinänsä ikiaikainen eli toiminta perustasolla, siellä missä ihmiset elävät. Hän korostaa ihmisten vilpittömän yhteistoiminnan arvoa ja voimaa. Hän on vanhanaikainen, mutta ainakin Yhdysvalloissa se näyttää olevan juuri oikea tapa puhua. Varsin niukka häviö demokraattipuolueen varakkaalle koneistolle nollasta lähteneellä kampanjalla on Sandersilta todella vahva näyttö.
Euroopasta katsoen Sandersin armeijan tehtävä näyttää toki mahdottomalta. Kysymys ei ole edes Davidista ja Goljatista, niin suunnaton on superrikkaiden valta yhteiskunnassa, jossa rikastumista on perinteisesti pidetty tavoitelistan kiistattomana ykkösenä. Myös sikäläisen median olematon kiinnostus kansalaisille tärkeitä asioita kohtaan tuntuu lähes toivottomalta vastustajalta. Kysymys ei ole siitä, että media puhuisi yhdellä - tällä hetkellä Trumpin - äänellä vaan siitä, että kun se tekee jotain muuta kuin kerää klikkauksia merkityksettömillä henkilöuutisilla, sen yhteinen tavoite on varmistaa superrikkaiden vallan pysyminen superrikkailla. Kochin 200 miljardin veljekset voivat halveksia Trumpia, mutta kyllä he tukevat myös Trumpin toimia, jotka kasvattavat heidän omistuksiaan entisestään.
Sandersin muodostaman uhan tajunneet oikeistovoimat yrittävät luonnollisesti leimata Sandersin eurooppalaisittain täysin kohtuulliset tavoitteet (kuten yksityisvankiloiden sulkeminen tai kuolemanrangaistuksen poistaminen) "kommunismiksi", mutta on alkanut näyttää siltä, että tämä vuodesta 1945 täysin rutiininomaisesti heilutettu leimakirves on pahasti tylsynyt. Monissa kyselyissä vastaajien enemmistö on iloisesti kannattanut Sandersin "sosialismia", huusi laitaoikeisto mitä tahansa. Raaka rasismi ja muukalaisvihamielisyys eivät ole estäneet Yhdysvaltain demografista kehitystä kohti hetkeä, jolloin ns. valkoihoiset muodostavat alle puolet maan väestöstä. Ihonväri ei ihmisen näkemyksiä tietenkään säätele, mutta superrikkaat tietävät, että jos afroamerikkalaiset, latinotaustaiset, naiset ja nuoret saadaan äänestämään, Sandersin vallankumous tulee tapahtumaan vääjäämättä.
Kun kuulin Anders Blomin kirjasta, en oikein tiennyt, mitä kannattaisi odottaa. Blomilla on taustaa sekä toimittajana, Eurofacts-viestintäfirman perustajana ja Perheyritysten liiton toiminnanjohtajana. Mitä ammattilobbari haluaa kertoa ja mitä ehkä ei? Veljeskunta : Lobbaus Suomen poliittisessa järjestelmässä (Gummerus 2018) perustuu Blomin tuoreeseen väitöskirjaan, mikä on perehtyneidyyden ja paneutumisen näkökulmasta hyvä juttu, mutta luettavuuden kannalta välttämättä ei. Ehdottomasti kirja on otsikoitu herättämään vääriä odotuksia jonkinlaisesta paljastuskirjasta, joka laittaa Suomen superlobbarit sekä framille että armottoman läpivalaisun kohteeksi. Todellisuudessa kyseessä on tieteellinen tutkimus Suomen korporatiivisesta kolmikantajärjestelmästä (hallitus - elinkeinoelää - ay-liike) ja sen puitteissa harjoitetun lobbaamisen roolista ratkaisuissa.
Blom on jättänyt monia kiinnostavia näkökulmia pois (Natosta ei puhuta ollenkaan, ei myöskään presidentin roolista), mutta silti kirja on pikavoittoja hakevalle tuskallisen paksu. Kulkua hidastaa edelleen se, ettei Blom ole joko halunnut tai osannut tehdä eroa väitöskirjan ja sen pohjalta tehtävän suuren yleisön tietokirjan välillä. Kirjoittaja ei anna lukijalle mitään vinkkiä siitä, milloin pitäisi kohotella kulmia tai hämmentyä aivan uudesta paljastuksesta. Veljeskunta on kuin täyslihasta tehty makkara; ehtaa tavaraa mutta samaa pötköä alusta loppuun. Blom tietää valtavasti, mutta ei hän tarinaa kyllä pahemmin osaa kertoa. Lukemista ei auta sekään, että kiireen tai välinpitämättömyyden takia tekstiin on jäänyt aika paljon turhia kirjoitus- ja kielivirheitä.
Jos kuitenkin unohdamme odotukset ja otamme Veljeskunnan sellaisena kuin meille tarjotaan, lukija voi ainakin todeta tietämyksensä lisääntyneen melkoisesti. Kuvaamansa veljeskunnan sisäpiiriläisenä Blom kertoo - ja uskaltaa kertoa - paljon sellaista, mikä on tähän asti pidetty tietoisesti tai luonnostaan poissa julkisuudesta. Osa tästä tiedosta on vähämerkityksistä, osa taas kytkeytyy vallankäytön ydinkysymyksiin. Lukijalta edellytetään kyllä melkoista Suomen poliittisen historian hallintaa, jotta sivu sivulta putoavat nimet ja tapahtumat pysyvät hallinnassa. Myönnän, että välillä on itsellä tässä suhteessa tiukka paikka ja Wikipediasta piti tarkistaa taustatietoja.
* * *
Vaikka Blom ei harrasta tietoisia paljastuksia, löytyy kirjasta paljon sellaista, mitä ei perinteisesti ole ääneen sanottu tai myönnetty. Tällainen on esimerkiksi kaikkien muiden liittoutuminen kommunisteja vastaan niin pitkälle, että vuori- ja kauppaneuvokset intoutuivat rahoittamaan demareita, jotta nämä varmasti onnistuisivat torjumaan kommunistien pääsyn ay-liikkeessä päättäviin asemiin. Blom toteaa varsin suoraan, että TUPO-järjestelmä luotiin kommunistien toiminnan patoamiseksi. Tämä "salainen sisällissota" muuttui eräässä mielessä julkiseksi vasta siinä vaiheessa, kun Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA perustettiin 1975 ajamaan avoimesti ja häpeilemättä omistajien etua.
Blom kuvaa myös raadollisesti sitä liittoa, joka tosiasiallisesti syntyi SDP:n ja elinkeinoelämän välillä viimeistään siinä vaiheessa, kun Kalevi Sorsa ohjasi demarit EVA:n linjoille ja hyväksytti kolmikantakorporatismin vallitsevaksi ajattelutavaksi myös ay-liikkeen ja maltillisen vasemmiston keskuudessa. Kun Elinkeinoelämän keskusliitto EK perustettiin vuonna 2005, suomalainen järjestelmä asemoitui myös maantieteellisesti Etelärannan ja Hakaniemen varaan. Samalla se poliittinen lobbaustoiminta, jota puolin ja toisin oli pitkään harjoitettu, muuttui enemmän tai vähemmän systemaattiseksi.
Veljeskunta on ollut nimensä veroinen. Anders Blom joutuu kirjoittamaan naisen nimen ensimmäisen kerran vasta sivulla 184, eikä tahti siitä juuri muutu. Lobbaus on Blomin mukaan aina ollut miesten maailmaa, aivan kuten elinkeinoelämä on ollut miesten hallitsemaa. Tuntuu myös siltä, että Blom syyllistyy harvojen toimissa keskeisesti mukana olleiden naisten jonkinasteiseen unohdukseen, heille ei yksinkertaisesti riitä minkäänlaista huomiota.
* * *
Muutamia suuria tarinoita Blom käy systemaattisesti läpi kuten Suomen liittämisen EU:hun ja rahaliittoon sekä hiukan yllättäen myös lähinnä alueellisesti tärkeän telakkateollisuuden kohtalonhetkiä. Se kyllä kertoo enemmän teollisuuden korruptiosta kuin korruptiosta, mutta omalla tavallaan kiinnostavaa, erityisesti siksi, että eräänä keskushenkilö on nykyinen Helsingin pomo Jan Vapaavuori. Meitä kaikkia koskettavat EU- ja emu-ratkaisut Blom selostaa koruttomasti, ollenkaan peittelemättä siten, miten päätökset tehtiin ensin pienessä sisäpiirissä ja sitten ruvettiin miettimään, miten ne saadaan tungettua kansalaisten kurkusta alas (Nato-kampanjan poisjättö selittyy ehkä sillä, että sen kohdalla kansalaisten lobbaus ei ole ainakaan vielä onnistunut).
Blom kuvaa kiehtovasti sitä, miten elinkeinoelämä sai EU-jäsenyyttä vastaan hangoitelleet poliittiset voimat, ennen muuta keskustan, puolelleen. Kansanäänestykseen päätettiin turvautua, koska oli vähän pakko ja kun äänestykset pystyttiin pohjoismaissa junailemaan niin, ettei dominoefektiä syntynyt (Norja äänesti arvatun ein viimeisenä). Paljon karumpaa oli rahaliiton läpirunnominen. Poliittinen eliitti totesi, että kansalta ei voi kysyä, koska se ei luovu markasta. Edes eduskuntaa ei päästetty varsinaisesti päättämään, vaan homma hoidettiin eräänlaisella ilmoitusmenettelyllä. Eliitti ajoi kansalaismielipiteen yli törkeästi, mutta Blomin mukaan kukaan sisäpiirissä ei empinyt tai tuntenut katumusta. Demokratiahan on eliitille harkinnanvarainen väline.
Anders Blom ei pahemmin moralisoi muutenkaan lobbareitten työhön liittyvää ilmeistä demokratiavajetta, se kuuluu ns. asiaan. Blom on kuitenkin päätynyt pitämään suomalaista korporaatiojärjestelmää jollain lailla epäilyttävänä ja haluaisi heikentää sen valtaa suhteessa eduskunnan vallankäyttöön. Mielenkiintoisena yksityiskohtana Blom moittii melko suoraan ns. pyöröovi-ilmiötä eli liian nopeata ja helppoa puolenvaihtoa korporaation sisällä. Sen Blom haluaisi tiukemmin säännellyksi ja karenssiajat pidemmiksi. Myös Nokian huippuvuosina saamaa valtaa Blom tuntuu kritisoivan ja varoittavan moisen seurauksista. Mutta kovin syvälle veljeskunnan luuhun ei Blomin hammas pureudu, hän ei halua keikuttaa venettä liikaa. Ammattilobbari on silti sitä mieltä, että eettisiä menettelytapasääntöjä olisi meillä syytä kehittää. Suomi kun on edelleen jonkinlainen lobbareitten Villi Länsi.
