Tajusin juuri, että olen aina, siis koko elämäni, inhonnut jatkokertomuksia, jotka annostellaan lukijalle (nykyään myös katsojalle) pieninä annoksina ja mieluiten niin, että annos päättyy jännittävään cliffhangeriin eli tilanteeseen, joka saa seuraajan odottamaan kiihkeästi seuraavaa jaksoa. Hämärästi on jäänyt mieleen tekniikka, jota loputon saippuasarja Kauniit ja rohkeat käytti - ja käyttää varmaan edelleen. Sarjahan satsasi puhumattomiin lähikuviin ihmisten kasvoista. Ideana oli kai korostaa, kuinka jähmettävän tiedon näyttelijä oli juuri saanut jonkun lähimmäisensä käyttäytymisestä tai alkuperästä.
Tajusin jatkokertomusinhoni, kun lueskelin vessassa tuoreinta Viivi & Wagner vuosikirjaa Sian vuodet 2008-2009. En lue V&W strippejä mistään tuoreeltaan, mutta olen ostanut kaikki nämä vuosikirjat. Tavallaan tämä on huono esimerkki, koska strippien jatkuvuus on Jussi "Juba" Tuomolalla poikkeus, mutta käytän sitä silti kuvaamaan sitä tunnetta, että yksittäinen strippi tai televisiosarjan jakso voi olla ärsyttävä, kun mieli on kärsimätön. Tunne on vähäisempi jonkun Fingerporin kaltaisen ilmiön kohdalla, koska se nautitaan joka tapauksessa strippi kerrallaan tarvittavan pohdinnan takia.
Parhaita esimerkkejä ovat ehdottomasti suoratoistopalveluiden sarjat, joita on kahta lajia. Niitä, jotka voi vähän vanhempina katsoa putkeen cliffhangereille keskaria vilauttaen (ne tietysti ovat siellä paikallaan jokaisen jakson lopussa, mutta katsoja ei piittaa, koska jatkoa seuraa saman tien) ja niitä, joissa seuraavaa jaksoa täytyy odottaa viikko tai uutta tuotantokautta odotellessa ties kuinka pitkään. Ei tarvinne korostaa, kuinka paljon inhoan sekä viikon odottelua että varsinkin ajatusta, että sarja jatkuu ties monena kautena, joiden aikataulua ei voi tietää ja jotka joskus jäävät kokonaan tulematta.
* * *
Suosin ehdottomasti minisarjoja, joissa tyydytään kohtuuteen ja ripotellaan tavara esimerkiksi kuuden jakson mittaiseksi. Sellaisen kohdalla tietää, että kaikki on tässä, katso tai älä katso. Periaatteessa sarja, joka on jatkunut ties kuinka monta tuotantokautta, on minulle kauhistus, johon en vapaaehtoisesti kohdista vähäistä huomiotani. Tuore sarja Devs (HBO) oli juuri ja juuri siedettävä, koska se oli terveellisen lyhyeksi mitoitettu, vaikka pakottikin odottamaan seuraavaa jaksoa aina viikon kerrallaan.
Ärsyttävämpää lajia edustaa Watchmen (HBO), joka on sekin vain yhdeksän jakson pituinen, mutta jättää tarinan ja tapahtumat niin monitulkintaisiksi ja avoimiksi, ettei katsoja tiedä, pitäisikö uskoa tämän olleen tässä, vai hautooko tuotantoyhtiö jatkoa, vaikka ei sellaisesta mitään puhu. Modernin televisiotuotannon ominaisuuksiin kuuluu, että luvattukin jatko voi jäädä toteutumatta, jos katsojaluvut eivät vastaa jonkun pampun toiveita. Näinhän kävi sarjalle Swamp Thing (HBO), jossa ei edes pääkelmi ehtinyt saada rangaistusta.
En ole mikään innokas television edessä istuja, mutta lienee käynyt selväksi, että jos jostain - yleensä scifi-henkisestä - kiinnostun, paras tapa on voida katsoa koko satsi kerralla. Näin tein Matt Groeningenin sarjalle Disenchantment (Netflix), jonka molemmat 10 jakson kokonaisuudet katsoin kertaistumalla, koska ne viisaasti julkaistiin kerralla, eikä viikoittain kiduttamalla. Jälleen on helppo todeta, että tilanne on aivan toinen sellaisten animaatiosarjojen kohdalla, joissa aitoa jatkumoa ei ole tai ne ovat perin harvinaisia. Ei ole mitään ongelmaa katsoa yhtä jaksoa The Simpsoneista tai Futuramasta (Groeningenissa pysytellen), koska ne eivät pääty cliffhangeriin.
* * *
Kirjallisuudessa jatkokertomukset ovat historiallisesti olleet yleisiä. Pääsyynä lienee aina ollut se, että vähävaraisetkin ihmiset on saatu ostamaan kirjoja myymällä ne pieninä ja halpoina jatkokertomusvihkosina. Monet maailmankirjallisuuden klassikot ovat syntyneet maailmaan vaivaisina vihkosina, eivät suinkaan suoraan nahkaselkäisinä, uljaina tiiliskivinä. En osaa sanoa, onko jatkokertomuksia rakastettu vai inhottu, itse en sellaisiin tietenkään haluaisi joutua tyytymään, paitsi jos varmasti kaikki osat ovat ulottuvilla ja varmasti hallussa.
Esiintyykö muissa taiteissa cliffhangereita tai jatkokertomuksia? Kuvataiteissa nyt ei kai ainakaan, mutta entä musiikissa? Ainakin 1700-luvulla musiikin tilaajat kelpuuttivat vain uudet teokset, vanhoilla ei ollut mitään arvoa, vaikka olisivat kuinka hyviä olleet. Mutta ehkä se on kuitenkin vähän eri asia. Entä se, kun nuorena odotimme vimmaisina The Beatlesin uutta albumia? Ei mikään albumi sinänsä päättynyt cliffhangeriin, mutta uuden popmusiikin jano oli niin hirveä, ettei minkään suosikkibändin levytystahti pystynyt sitä sammuttamaan. Samaa kärsimätöntä odotusta siis, vaikka ehkä hiukan eri tavalla.
Ehkä tämän kärsimättömyystaudin eräs oire on, että sitä rakastaa kaikenlaisia Complete-julkaisuja. Sellaisia, joissa on taatusti kaikki, mitä kyseiseltä luovalta taholta on saatavissa. Sellaisia voi tietysti olla vasta, kun se luova taho on kuollut tai muuten varmasti lopettanut. "Kaiken" saaminen omaan kokoelmaan tuottaa varmasti kummallista, mutta silti todellista mielihyvää ja stressitason alenemista. Itselläni on kaikki, mitä Wolfgang Amadeus Mozart, Frank Zappa ja Hayao Miyazaki (toistaiseksi) ovat tehneet tai julkaisseet. Se tuottaa tyydytystä myös siksi, etten kulttuurin kuluttajana ole suoratoistolähettimen epäluotettavuuden varassa. Mutta se on jo toinen tarina, jota ei ole syytä kertoa tässä.
Anna Kontulan lähes tosiaikaisesti kirjoitettu ja julkaistu Muuri : Matka maailman suurimpaan vankileiriin (Into 2020) on yllättävä kirja. Vaikka sen keskipisteenä on Gaza, Israelin brutaalin apartheid-hallinnon julmasti ja vastoin kansainvälistä oikeutta saartama palestiinalaisten asuttama alue Välimeren rannalla, vastoin lukijan todennäköisiä odotuksia Gazaan ei koskaan päästä, vaan se jää Israelin rakentaman muurin taakse. Anna Kontulalle pysyvästi, ellei maailma ratkaisevasti muutu. Israel ei nimittäin häntä enää koskaan päästä maahan. Vaikka Gaza ei Israelin hallinnon mielestä ole sen miehittämä maa, mikään ei mene tai tule ilman Israelin viranomaisten ja armeijan lupaa.
Kontulan kirja ei kerrokaan Gazasta, vaan siitä, miten monimutkaista, haastavaa ja suorastaan mahdotonta on suunnitella ja toteuttaa edes pientä Gazan muuriin kohdistuvaa rauhanomaista mielenosoitusta. Sellaiseen Kontula kuitenkin suostui, kun israelilaiset aktivistit pyysivät. Taustalla on Gazan asukkaiden epätoivoinen tilanne, joka ei kiinnosta sen paremmin EU:ta kuin muitakaan suurvaltoja. Yhdysvallat tulee aktiivisesti Israelin nykyhallintoa ja sen väkivaltaista suhtautumista palestiinalaisiin. EU tanssii Israelin hallinnon heilutteleman holokaustikortin tahdissa, vaikka muodollisesti tukee Palestiinan kansan pyrkimyksiä ja tuomitsee miehityksen ja palestiinalaisten asutusten systemaattisen tuhoamisen.
Tuomitsee, mutta käytännössä sallii. EU:n läheiset suhteet Israelin tiedustelu- ja sotateknologisiin yrityksiin ovat tunnettuja, eikä niitä suhteita aiota vaarantaa jonkin niin mitättömän asian kuin palestiinalaisten ihmisten paremman tulevaisuuden takia. Sanat ovat yhtä, teot aivan muuta. Israelin hallinnon ei todellakaan tarvitse pelätä mitään EU:n taholta. Myös Suomi on innokas asekaupan osapuoli, sekä viemään että varsinkin ostamaan. Muuri on myös dokumentti siitä, miten mitään Israeliin liittyvää hanketta ei voi valmistella yhteistyössä eurooppalaisten viranomaisten kanssa. Heille lojaalius Israelin hallintoa kohtaan on ykkönen, palestiinalaisten auttaminen korkeintaan numero sata.
* * *
Anna Kontula kirjoittaa rauhallisesti, maltillisesti ja selkeästi. Tyyli on tuttu hänen muistakin julkisista teksteistään. Edes aihepiirin tavaton äärimmäisyys - Gazassa on 2 miljoonaa ihmistä, puolet heistä lapsia ja alaikäisiä, vankileirimäisissä olosuhteissa vailla toivoa vapautuksesta - ei saa hänen ääntään nousemaan. Siinä missä itse sättisin Israelin hallintoa ja sitä myötäileviä läntisiä poliitikkoja ankarin sanoin, Kontula kertoo viileästi tilanteen vaikeudesta ja monimutkaisuudesta. Hän ei myöskään kaihda kertomasta suoraan, ettei ryhtynyt hankkeeseen mistään palavasta Palestiina-solidaarisuuden kokemuksesta, vaan yleisistä syistä, koska Gaza on niin unohdettu ja tilanne siellä niin kauhistuttava.
Kontulan ratkaisu on tietenkin kaksipiippuinen. Lukija, joka on odottanut jännittävää toimintakuvausta Israelissa, pettyy väistämättä, kun hanke vielä epäonnistuu kirjan viimeisillä sivuilla muutaman onnettoman sattumuksen takia. Siksi onkin parempi lukea kirja kuvauksena siitä, miten vaikeaksi Israelin ja Palestiinan välinen ongelma on muuttunut, miten haastavaa kansainvälinen solidaarisuusaktivismi on ja miten vaikeaa erilaisissa toimintakulttuureissa eläneiden ja kasvaneiden ihmisten on toimia yhdessä. Kirja on myös opettavaista luettavaa jokaiselle, joka on joskus kysynyt, uskaltaisinko minä.
Kontula kuvaa avoimesti sitä ristiriitaa, joka syntyy, kun sinänsä luonteva ja ymmärrettävä halu tehdä jotain inhimillisen hädän hetkellä yhdistyy pakkoon miettiä mahdollisia seurauksia. Gazan rajalla voi kuolla tarkka-ampujan luotiin tai joutua muun väkivallan kohteeksi. Ulkomaalaisella parlamentaarikolla ei ole riskiä joutua Israelissa vankilaan, vaan edessä on automaattinen käännytys ja porttikielto. Sen sijaan rauhanomaiseenkin mielenosoitukseen ryhtyvää israelilaista tai palestiinalaista odottaa lähes varmasti vankilatuomio, johon luultavasti liittyy väkivaltaista kuulustelua, ehkä myös selkeää a kidutusta. Helppoja ratkaisuja ei ole, paitsi vetäytyminen.
* * *
Muuri on kiinnostava prosessikuvaus ja myös osuva sosiologinen tutkielma kansainvälisen solidaarisuustyön mutkallisuudesta ja sanoisinko epätasaisesta alustasta nykyistä viestintäteknologiaa unohtamatta. Siinä yhdistyvät ihmisen parhaat puolet, solidaarisuus, ystävällisyys, lojaalius ja rohkeus aina lähellä oleviin heikkouksiin kuten pelko, epäluotettavuus ja taipumus sählätä ja säätää, kun pitäisi toimia. Kontula kuvaa tätä kaikkea empaattisesti, mutta samalla kriittisesti. Mielenosoitus Gazan rajalla olisi voinut onnistua, mutta se epäonnistui inhimillisistä syistä. Teoriassa hyvä ja selkeä ei ole sitä aina todellisuudessa. Se harmittaa Kontulaa selvästi, vaikka hän ei sorrukaan syyttelyyn tai jälkiviisauteen.
Kun ei itse olisi koskaan uskaltanut lähteä tällaiseen yritykseen, ei tietysti voi kuin arvostaa Kontulan henkilökohtaista rohkeutta ja valmiutta kansanedustajana asettaa sekä arvovaltansa että maineensa koetteelle. Suomessahan on vahva Israel-lobby, joka koostuu paradoksaalisesti sekä kristillisistä syistä Israel-henkisistä että juutalaisuutta arvostavista ja puolustavista ihmisistä. Toisaalta kansanedustajan on otettava huomioon mahdollisuus, että kritiikkiä voi tulla myös islamofobiselta äärioikeistolta, joka ei todellakaan pidä juutalaisista, mutta ei myöskään katso mitään Palestiina-solidaarisuutta hyvällä. Käytännössä kummempia seurauksia ei tainnut olla, joskin myös asian näkyvyys jäi lyhytaikaiseksi.
Muuri on aina synkeä kirja, eikä vain siksi, että kertoo pohjimmiltaan pieleen menneestä hankkeesta. Kontula ei peittele sitä, että Palestiinan kysymykseen ei ole sen paremmin helppoa kuin nopeaakaan ratkaisua näköpiirissä. Israelia hallitsee israelinjuutalaisten vahvalla tuella äärioikeistolainen ja apartheid-poliittinen sionismi, jolle mikään muu kuin palestiinalaisten täydellinen alistaminen tai pois ajaminen ei kelpaa. Pohjoiseurooppalaista näkemystä kansalaisten tasa-arvosta taustasta riippumatta kannattaa hyvin pieni osa Israelin äänivaltaisista asukkaista. Myöskään palestiinalaisten asenteet eivät ole helposti muutettavissa. Heille kysymyksessä on tulevaisuus, joka vietetään joko pysyvästi vankileirillä tai sitten omassa valtiossa. Tällä hetkellä vankileirivaihtoehto näyttää ns. länsivaltojen päättämältä vaihtoehdolta.
PS. Kontula aloittaa kirjansa kuvailemalla analogisesti Euroopan suhtautumista Berliinin ja Gazan muureihin. Kovin monia eurooppalaisia ei näytä nolottavan, että he iloitsevat Berliinin muurin kaltaisen symbolin murtumisesta, mutta samaan aikaan annetaan täysi tuki valtiolle, joka rakentaa vielä pahempaa muuria. Muureillakin näyttää olevan ideologiset eronsa. Jotkut muurit ovat "hyviä", kaverin tekemiä.
Valta. Esimerkiksi näin: "Vastustuksen murtaminen, toimintavaihtoehtojen rajoittaminen, asenteiden
muuttaminen, vallan muuttumisen oikeudeksi ja tottelemisen
velvollisuudeksi." Valta maistuu monelle, vaikka ei kaikille. Vallasta voi tiettävästi nauttia ihan sen itsensä vuoksi, mutta useimmiten valta on väline, jonka avulla voi hallita raaka-aineita, tulovirtoja, aatteita ja ihmisiä. Ihmisen historiaa voi tulkita pelkkänä vallankäytön historiana, eikä siinä hirveän paljon olennaista jää ulkopuolelle. Ehkä runot, etsaukset ja sävellykset kontrabassofagotille.
Vallan suurin ongelma ei ole sen saaminen, vaikka siinäkin vallitsee toki vahva epätasapaino tarjonnan ja kysynnän välillä. Valtaa riittää harvoille, mutta jollekin se viime kädessä aina napsahtaa, joten vallan voi saada vahingossakin. Usein tuntuu siltä, että näin on tosiaan tapahtunutkin ja valtaa saanut on täysin yllättynyt tilanteesta. Valtatyhjiötä ei pitkään esiinny. Vallan saamista suurempi ongelma onkin vallan säilyttäminen. Niissäkin tapauksissa, joissa on saanut valtaa olemalla fiksu ja sympaattinen, valtaansa luovuttaneilla on ikävä taipumus löytää uusia ihailun kohteita, joille valtaa halutaan antaa. Tällainen "demokraattinen valta" on herkästi haihtuvaa lajia, eikä siksi sovi ihmisille, joille valta on elämän tärkein sisältö ja tavoite.
Valtaa otetaan usein väkivalloin eli vastoin valtaansa menettävien tahtoa. Ihmisen historiassa VÄKIVALTA on käytännössä normaali tilanne, jossa vaihtelevat vain väkivallan aste ja yksityiskohdat. Monet yksinvaltiuteen mieltyneet ovat syyllistyneet äärimmäiseen julmuuteen ja raakuuteen säilyttääkseen valtansa. Toisaalta tiedetään, että väkivaltaiset diktaattorit joutuvat elämään jatkuvan uhan alaisena. Katkeria ja vihaisia valtansa menettäneitä riittää, ei niitä kaikkia voi murhata. Jos diktaattori on taipuvainen näkemään valtaansa uhkaavia asioita kaikkialla, kysymys ei välttämättä ole vainoharhaisuudesta. Kyllähän diktaattori tietää, miten vihattu hän oikeasti on. Jos ei tiedä, on kohta entinen diktaattori.
* * *
Ihminen on kekseliäs, miksi ei siis myös valtaan ihastunut tai varsinkin se, joka haluaa katkeamatonta valtaa tästä ikuisuuteen. Yhtä ja toista ovatkin vallanjanoiset keksineet vuosisatojen aikana valtansa säilyttämiseksi. Esittelen seuraavassa muutamia menetelmiä, joita itse pidän erittäin kekseliäinä, suorastaan nerokkaina (tässä täysin arvovapaana ilmaisuna). Inhoan niitä kaikkia, mutta toimiva idea on toimiva idea, vaikka se palvelisi miten pahaa valtaa tahansa. Esimerkit eivät ole yhteismitallisia, niitä yhdistää vain pyrkimys vallan säilyttämiseen.
Uskontojen puolelta nostan esiin kaksi, kristillisten kirkkojen ripittäytymisen ja synninpäästön ja islaminuskoon kuuluvan kuolemanrangaistuksen uskosta luopumisesta. Epäilemättä jo hyvin varhain paavit ja heidän teologinsa huomasivat, että hurskas ihminenkin on kiusallisen taipuvainen tekemään kirkon synniksi määrittelemiä asioita. Ankara rangaistus karkottaisi seuraajia, joten valittiin toinen tie: luottamuksellinen ripittäytyminen eli synnin myöntäminen ja sen välitön anteeksianto. Viesti seurakuntalaisille oli selvä: ihminen tekee syntiä, mutta ei se mitään, riittää kun tunnustat sen kirkon edustajalle ja hän pesee syntisi pois ja voit palata tekemään samaa tai jotain muuta syntiä. Sitten sama uudestaan, eikä kukaan laske.
Uskonnolliselle ryhmittymälle on tietysti hyväksi, jos ihmiset haluavat pysyä sen jäseninä omasta palavasta halustaan. Mutta jäsenkunnan uskollisuutta ei vähentäne tietoisuus siitä, että uskosta luopuminen eli apostasia on kuolemantuomion arvoinen teko. Näin opettaa islaminuskoisten Koraani, jonka mukaan apostaatit ansaitsevat kuoleman. Koraani ei tosin suoranaisesti määrää tappamaan islamista luopunutta, mutta Koraania tulkitsevasta hadith-kirjallisuudesta näitä tappokäskyjäkin löytyy. Omaa etuaan ajatteleva horjuja suhtautuu vakavasti näihin kireimpiin tulkintoihin. Ainakin jos sattuu syntymään maahan, jossa niitä pidetään oikeaoppisina.
* * *
Mutta osataan sitä maallisellakin puolella. Ajatellaan vaikka kotoisia maanpuolustuskursseja. Armeija rupesi järjestämään tällaisia 1960-luvun alussa, kohderyhmänä poliittiset päättäjät ja yrityspuolen taloudelliset vallankäyttäjät. Kursseja on järjestetty yli 200 ja niillä on kurssitettu yli 8000 avainhenkilöä. Kurssien tärkein tehtävä on muokata päättäjien asenteita myönteisiksi armeijalle ylipäätään, mutta ennen muuta määrärahatarpeille. Armeijan muuten varsin suvereenia valtaa nimittäin rajoittaa ikävästi se, että rahoista päättää eduskunta. Onneksi näitten kurssien tuottama mielihyvä ja tunne kuulumisesta valittuun eliittiin riittää. Pientä äärivasemmalla olevaa vastustajien joukkoa lukuun ottamatta eduskunta siunaa järjettömimmätkin asehankinnat. Ollaanhan sitä samassa kurssitetussa veneessä.
Tai ajatellaan demokratian kukkatarhaa ja siellä kukoistavaa tarkoituksenmukaisten vaalitapojen kirjoa. Tehokkain vallankäytön muoto on tietenkin yhden ehdokkaan vaali. Sitä esiintyy monenlaisissa oloissa, myös demokraattisuudellaan ylpeilevissä maissa, ei vain Neuvostoliitossa. Puoluevallan kannattajat puolestaan rakastavat listavaaleja, joissa äänestäjä saa kannattaa vain tiettyä puoluetta, jonka eliitti nimeää "kansan edustajat" eli läpi pääsevät. Anglosaksisissa maissa käytössä on enemmistövaalitapa, jossa ei piitata todellisesta kannatuksesta vaan pelkästään siitä, kuka tai mikä onnistuu saamaan 50,1 % äänistä. Näissä maissa on tavallista, että valituksi tulee vähemmän ääniä saanut. Enemmistövaalitapa estää myös tehokkaasti vallasta kiinnostuneiden uusien yrittäjien etenemisen. Isossa-Britanniassa Liberaalidemokraattien ääniosuus oli 2010 23 %, mutta parlamentin paikoista puolue sai vain 8,8 %. Yhdysvalloissa muilla kuin valtapuolueilla (2 kpl) ei ole mitään mahdollisuutta päästä minnekään.
Onko paha asia, jos vallasta halutaan pitää kiinni keinolla millä hyvänsä? Jos vallankäyttäjä on fiksu ja kohtelee vallattomia säällisesti, haittaako ikuiselta vaikuttava vallassa pysyminen? Tätä voi pohtia esimerkiksi sellaista nimien kuten Stalin, Putin, Kekkonen, Mugabe, Mobutu Sese Seko tai Elisabeth II avulla. Uskoakseni vain Elisabeth II on mainituista istunut pitkään vallassa alamaistensa laajan kannatuksen myötä. Selityksenä voi toki olla, että hän on myös mainituista ainoa, jonka valta on varsin rajallista ja lähinnä seremoniallista. Todellisia vallankäyttäjiä harvemmin rakastetaan, siksi heidän täytyy tarrautua valtaan omin konstein. Aina parempi tietysti, jos se konsti on jotain muuta kuin verilöylyllä uhkaaminen. Sobhuza II istui Swasimaan kuninkaana 82 vuotta ja 254 päivää. Pesti alkoi nelikuisena ja päättyi kuolemaan. Ehkä Sobhuza II:n ei tarvinnut tarrautua valtaan, vaan se jotenkin tarrautui häneen. Hyvä konsti sekin.
Nobel-palkitun taloustutkija Joseph E. Stiglitzin kirja Euro : Voiko Eurooppa selvitä hengissä yhteisestä valuutasta? (Into 2020, onnistunut käännös Kirsimarja Tielinen) on masentavaa luettavaa. Alakuloiseksi painuu ainakin, jos kuuluu niihin eurooppalaisiin, joiden isänmaa on liitetty yhteisvaluuttaan ylätason päätöksellä ja harkiten kansalaisten mielipide ohittaen, kuten esimerkiksi Suomessa tapahtui (kiitos vaan Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö, jotka ohititte kansan tahdon). Euro on masentava kertomus kolmen vuosikymmenen mittaisesti huijauksesta, vedätyksestä ja tihutyöstä. Stiglizin perusteellisen ja osin raskaslukuisesti jankkaavan selvityksen jälkeen lukija joutuu kysymään itseltään, ovatko troikan (EU-komissio, Euroopan keskuspankki EKP ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF) päättäjät uskomattoman jääräpäisiä typeryksiä, jotka ansaitsevat surkeasti onnistuneesta työstään ainakin potkut ja muhkeat vahingonkorvausvaatimukset vai häikäilemättömien suurpankkien ja -yhtiöiden rikollisia juoksupoikia, jotka kuuluvat vankilaan?
Stiglitz ei itse aseta kysymystä näin, koska hän on valinnut tyylilajiksi rivien välistä lukemiseen suosittelun. Hyvä esimerkki tyylistä on se, kuinka Stiglitz toistuvasti käyttää ilmaisua "jotkin maat (kuten Saksa)" välttyäkseen alituisen Saksan suoran syyttämisen. Herrasmiesmäinen tyyli ei muuta kirjoittajan selkeää tuomiota: yhteisvaluutan suunnittelussa epäonnistuttiin perusteellisesti, yhteisvaluuttaan sidottiin maita, joita siihen ei olisi koskaan pitänyt sitoa (ainakin Kreikka, Espanja, Italia ja Portugali), euro on epäonnistunut tähän asti tavoitteessaan luoda hyvinvointia, työllisyyttä ja vahvistaa kansakuntien yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Stiglitz ei löydä käytännössä mitään asiaa, joka olisi yhteisvaluutan kohdalla toiminut luvatulla tavalla. Hänellä on myös selkeä selitys epäonnistumiselle. Hirttäytyminen Saksan itsekkääseen ylijäämäpolitiikkaan, uusliberalistiseen vyönkiristyspolitiikkaan ja yksipuolisesti pankkeja ja suuryrityksiä hyödyttäviin ratkaisuihin ovat kaikki vaikuttaneet samaan suuntaan. Euron ulkopuolelle jääneet maat ovat pärjänneet tilastojen mukaan euroaluetta paremmin, ja Stiglitz ei taloustieteilijänä kaihda sanomasta, että selitys on juuri eurossa, ei missään muussa.
* * *
Yhteisvaluutan epäonnistumisen tekniseksi pääsyyksi Stiglitz määrittelee EKP:n keskittymisen inflaation torjuntaan ja euron kurssiin sidottujen maiden kyvyttömyyden taistella täystyöllisyyden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta valuuttakurssia muuttamalla. Saksa on pitänyt itsekkäästi kiinni ylijäämästään suostumatta jakamaan siitä "moraalittomina" pitämilleen Välimeren alueen maille, joiden alijäämät ovat kasvaneet sietämättömiksi. Suomessa tällä Saksan politiikalla on ollut paljon kannattajia. Stiglitzin mukaan kyse on talouden ymmärtämättömyydestä, sillä Saksan linja ei hyödytä pidemmällä tähtäimellä edes sitä itseään, vaan maa vajoaa muun euroalueen mukana siinä missä heikommatkin alueet. Stiglitz sanoo suoraan, ettei Saksan talous ole niin hyvässä kunnossa kuin ylijäämästä voisi päätellä.
Vaikka Stiglitz osoittaa toistuvasti EU:n päättäjien talouspoliittisen ammattitaidon puuttumista, hän korostaa ratkaisevaa olleen kuitenkin poliittinen tahto ajaa jääräpäisesti eteenpäin mallia, joka ei ole missään vaiheessa toiminut. Hän syyttää euron epäonnistumisesta euron suunnittelijoita ja käytännön soveltajia, mutta aivan erityisesti troikkaa, jonka armottomat päätökset runtelivat Kreikan henkihieveriin vain siksi, että uusliberalistinen ideologia vaatii uhrin rankaisemista ja syyllisten eli saksalaisten ja ranskalaisten suurpankkien saatavien pelastamista. Lopulta Stiglitz mainitsee muutaman kerran painokkaasti sen henkilön, johon hän tämän epäonnistuneen linjan personoi eli Saksan valtiovarainministerinä 2009-2017 toimineen Wolfgang Schäublen.
Mikäs tulipunainen kommunisti tämä Stiglitz on, kun näin kovasti EU:n toimia arvostelee? Columbian yliopiston professori, joka sai Nobelin palkinnon 2001 ja toimi Maailmanpankin pääekonomistina 1997-2000. Vuonna 2011 Time-lehti nimesi Stiglitzin yhdeksi sadasta maailman vaikutusvaltaisemmasta ihmisestä. Stiglitz kannattaa georgismiksi kutsuttua omistusoikeudellista filosofiaa ja talousteoriaa. Mikään Yhdysvaltain ylivaltaa kannattava atlantisti hän ei ole, vaikka näkeekin monet oman maansa ratkaisut Euroopan ratkaisuja parempina. Tämän kirjansa perusteella Stiglitz on poliittisesti maltillinen demari, joka kannattaa kapitalismia, mutta ei uusliberalistista mellastelua, vaan tiukasti säänneltyä markkinataloutta, joka tähtää yhteiseen hyvään. Ei siis ihme, että hän on toiminut myös Ison-Britannian labourpuolueen avustajana ja Jeremy Corbynin tukijana. Näillä ansioillahan saa kyllä Yhdysvalloissa jo kommunistin leiman.
* * *
Stiglitzillä on kunnon valistajan tyyliin rakentavia ehdotuksia Euroopalle. Päävaihtoehtoja on kolme: (1) jatketaan nykyistä rämpimistä ja valmistaudutaan populistisen äärioikeiston valtaannousuun, (2) tehdään eurosta joustava luomalla 2-3 aluetta, joilla on kullakin oma valuuttakurssinsa tai (3) irrottamalla valuuttaliitosta maat, jotka siihen eivät kerta kaikkiaan sovi. Stiglitz arvelee EU-eliitin (minun termini, Stiglitz ei sitä käytä) kieltäytyvän muuttamasta linjaansa, mutta toivoo joustavan euron saavan edes huomiota tutkittavana vaihtoehtona. Euroalueen pienentämiseen Stiglitzillä on yllättävä ehdotus. Hän toteaa, että kaikkien kannalta olisi helpointa, jos eurosta eroaisi Saksa. Se olisi myös Saksan oman edun mukaista, vaikka schäublelainen ajattelu ei moista tietysti koskaan myöntäisi.
Stiglitzin kirja on pääosin kirjoitettu 2016 ja siinä on 2018 kirjoitettu lisäluku brexitin jälkeisestä ajasta. On vaikea arvioida, onko mitään olennaista tapahtunut kirjan kirjoittamisen jälkeen. Kirjan huomio on Euroopassa, eikä Stiglitz esimerkiksi kommentoi ollenkaan Donald Trumpin presidenttikautta ja sen vaikutusta kansainväliseen talouteen ja politiikkaan. Kirjoittaja tuntee erityisesti Kreikan tilanteen hyvin, koska hän toimi 2010 siellä hallituksen neuvonantajana. Siksi ei ole ihme, että hän arvostelee kirjassaan Kreikan esittämistä syyllisenä, kun maa joutui selkeästi sijaiskärsijäksi ja uhriksi epäonnistuneen europolitiikan takia. Talouskriisiä eivät aiheuttaneet huolettomat kreikkalaiset ihmiset, vaan holtittomasti luottoja antaneet eurooppalaispankit.
Joseph E. Stiglitzin kaltaisen ammattilaisen kanssa on vaikea väitellä, siksi tällaiset kirjat mielellään vaietaan kuoliaiksi. Pidän silti varmana, että EU-johdossa Stiglitzin madonlukuja on luettu silmä tarkkana, vaikka ehkä posket hiukan punoittaen. Tiedä vaikka meidän oma Jyrki Kataisemme olisi EU-pestinsä aikana joutunut kirjaan paneutumaan, vaikkei hän suoraan eurosta vastuussa ollutkaan. En pysty löytämään edes sitä vähäistä toiveikkuutta, jota Stiglitz pontevasti rakentaa. Tottapahan älyttömistä linjauksista olisi jo luovuttu, jos niitten älyttömyys olisi myönnetty. Masentavin vaihtoehto onkin se, että Stiglitzin kuvaama epäonnistuminen on ollut tietoinen ratkaisu, jossa yhteisvaluuttaan huijattujen maitten kansalaiset on pantu takaamaan pankkiirien ja finanssikeinottelijoiden voitot. Heille hyvin toimivaa ei tietenkään korjata, sanoi asiantuntija mitä hyvänsä.
