Arjen antirasismista

Tämän tekstin sisältämän ajatusleikin sytykkeenä on toiminut antologia Rasismi, valta ja vastarinta : Rodullistaminen, valkoisuus ja koloniaalisuus (Gaudeamus 2021). Erittäin suuren kirjoittajajoukon tekstit on toimittanut kirjaksi kolmikko Suvi Keskinen (etnisten suhteiden professori, Helsingin yliopisto), Minna Seikkula (tutkimuskeskus CEREN, Helsingin yliopisto) ja Faith Mkwesha (Svenska social- och kommunalhögskolan, Helsingin yliopisto). Näkökulmat ovat varsin globaaleja, vaikka myös Suomen romanit ja saamelaiset ovat mukana. Kun kannatan lämpimästi lähes kaikkea antologiassa käsiteltyä antirasistista ja -kolonialistista toimintaa, on tylsää joutua toteamaan, ettei näitä tekstejä selvästikään ole kirjoitettu ensi sijassa niille, joiden näkemyksiä pitäisi muuttaa, vaan lähinnä valmiiksi samanmielisille. Akateeminen jargon on paikoin musertavan vaikeakulkuista ja hankalasti hahmotettavissa sillekin, joka elelee ja lukee yliopistollisen loppututkinnon muka koulimana. Ideologinen itsevarmuus kitkeröityy mielestäni ajoittain ylimielisyydeksi, jota ei itse ehkä enää hahmoteta. Ymmärrän, ettei tämä (pääosin naisista koostuva) kirjoittajajoukko halua esiintyä enää koskaan nöyrän roolissa. Maailman ja totuuden monimutkaisuus voisivat kuitenkin ansaita hiukan enemmän kunnioitusta.

En edes yritä analysoida antologian yksittäisiä kirjoituksia, joista monilla on myös paljon vahvuuksia ja annettavaa sillekin, joka ei ole kuplaantunut akateemisen kielenkäytön maailmaan. Tartun yksityiskohtaan, joka edustaa minulle ideologista vauhtisokeutta ja haluttomuutta (toivottavasti ei kyvyttömyyttä) hahmottaa pitkän sodan taktisia ja strategisia vaatimuksia. Tarkoitan harkiten synnytettyjä kiistoja, joille on yhteistä takautuva tuomitseminen vähäisen todistusaineiston ja vahvan jälkiviisauden voimalla. Olen sitä mieltä, että näennäisistä taktisista osavoitoista (Brunberg & Co) huolimatta tämä toimintatapa heikentää mahdollisuutta rakentaa antirasistista rintamaa niiden keskuudessa, jotka yleensä vetäytyvät syrjään. Vanhoista teksteistä, kuvista ja peleistä rakennettu takautuva syyllisyys ei kasvata yhteistä rintamaa, vaan heikentää sen rakentamisen mahdollisuuksia. Kiihkeimmät barrikadin reunalla eivät tätä hevin usko, eikä sen todistaminen olekaan helppoa. Joudun siksi kirjoittamaan niitä vastaan, joiden puolella olen ja joiden voittoa itsekin tavoittelen.

* * * * *

"Joulumarkkinoille on ilmestynyt uusi peli, jolle sen kehittäjä, suomalainen Mari Kannerla on antanut arvoituksellisen nimen Z:n tähti. Pelialustana toimii kuvitteellinen Z:n maanosa, joka ulottuu kylmiltä seuduilta oikein lämpimiin tarjoten siten vaihtelevat olosuhteet pelaajille ja jatkuvasti yllättäviä yksityiskohtia kulttuurin, maantieteen, geologian ja kasvitieteen harrastajille.

Pelin ideana on kiertää Z:n maanosaa perinteisen, tasapuolisuudessaan armottoman arpanopan tahdissa. Tavoitteena on löytää äärimmäisen harvinainen kasvi, Z:n tähti, joka on niin harvinainen, etteivät edes kasvitieteilijät ole varmoja siitä, mistä sen voisi löytää. Matkan varrella pelaajat kyllä löytävät harvinaisuuksia, joita ei-kaupalliset museot lunastavat kokoelmiinsa kartuttaen näin matkalaisten kunniakirjojen kokoelmaa.

Koska Z on kuvitteellinen maanosa kuvitteellisine ja täysin ei-rodullistettuine asukkaineen (joita kuvaavat satunnaisgeneraattorin valitsemista väriviivoista koostetut tikkuhenkilöt), eläimineen ja kasvilajeineen, myös kaikki paikannimet ovat mielikuvitusta kiihdyttävän eksoottisia, mutta turvallisen historiattomia. Liikkeelle saa lähteä mistä tahansa maantieteellisesti nimetystä pisteestä. Koepelissä suosittuja lähtöpaikkoja olivat mm. pohjoisessa ääripäässä sijaitseva Sal Alainen, kuten myös mantereen keskellä oleva Tumma Wes ja idyllinen Sluck-O.

Maanosan ihmiset elävät sopuisasti ilman valtiollisia rajoja ja pelaajatkin saavat valita laudalla liikkuvan avatarinsa vapaasti Unicode-merkeistä, mutta jokunen inha eläinpeto on sentään pelaajia vaanimassa ja puhdasta sattumaa rajoittamassa. Kunnioituksesta oikeita petoja kohtaan Mari Kannerla on keksinyt kolmelle elementille omat kuvitteelliset petonsa, joita matkustavaisen on syytä vältellä (vaikka eihän se arpanoppa paljon valinnanvaraa anna): paarmankka uhkaa ilmasta, nilvikkä vaanii vesissä ja maalla mönkii muinaiset dinot lastenkamariin jättävä kuusijalkainen jättiosmo. Sitä ei ilman arvokasta kunniakirjaa voi ohittaa.

Z:n maanosassa ei olla rahavallan vankeina, vaan liikkuminen on kaikille tasapuolisen hidasta kävelemistä, oikoteitä onneen eli nopeaan ihmekukan etsimiseen ja löytämiseen ei ole. Vaikka Z:n tähden löytäjä on virallisesti pelin voittaja, moraalisen voiton saa eniten kunniakirjoja kerännyt. Pelillä on siis selvä moraalinen opetus. Kärsivällinen luonnon ja kulttuurin ihmeitten kerääminen on yhtä arvokasta kuin satunnaiseen onnenkantamoiseen perustuva Z:n tähden löytäminen. Näinhän pitäisi olla oikeassakin elämässä!"

* * * * * 

Kysymys on myös siitä, mistä päätetään puhua ja mihin kiinnittää yleistä huomiota.

• Suomen valtion saamelaisiin kohdistama kolonisaatio aikojen alusta nykyhetkeen on vakava puheenaihe ja todiste raskaasta valtiollisen rasismin taakasta.  
• Suomen yritys kolonisoida Itä-Karjala 1918-1944 on vakava puheenaihe ja todiste rakenteellisesta rasismista, joka ei ole suinkaan kadonnut historian usvaan ja utuun. 
• Suomen romaneihin kohdistuva etninen syrjintä on vakava puheenaihe ja todiste siitä, että Suomessa on samanlaisia syvälle ajatteluun ja rakenteisiin uponneita etnisen rasismin ilmiöitä, kuten mm. mustaihoisiin ihmisiin kohdistettu rotusorto Yhdysvalloissa. 
• Vaatimukset rajan sulkevan aidan rakentamisesta ovat vakavan keskustelun paikka ja todiste siitä, että rasistinen suhtautuminen "muihin" on elävää todellisuutta myös Suomessa vuonna 2021 (aitaa ajaa näkyvimmin entinen sivistyspuolue Kokoomus, ei avoimen rasistinen Perussuomalaiset). 
• Poliisin usein avoin arjen tuki äärioikeistolaisuudelle ja rasistisuudelle on vakava ongelma, johon ei haluta tai kyetä puuttumaan. Molemmat mahdollisuudet ovat huonoja.
  

Pepin isä, jäätelöpuikkojen ja pusujen nimet tai Afrikan tähti eivät mielestäni ole aidosti vakavia puheenaiheita. Ne ovat sijaistoimintaa, jolla kuitenkin saadaan huomiota ja julkisuutta enemmän kuin vakavilla aiheilla. Arjen rasismin kuvastimina ne edustavat ajattelua, jossa takautuvan teksti- ja kuva-analyysin keinoin muutetaan menneen aikakauden "viattomuus" nykyhetken syyllisyydeksi. Minusta pitäisi punnita tietoisesti solvaavat ilmaisut ja kuvat (niitäkin on) eri vaa'alla kuin ne, joiden semanttinen sisältö on selvästi muuttunut ajan myötä tavalla ja joiden käyttöä siksi on syytä harkita. Jos tätä eroa ei osata tai haluta tehdä, ei mielestäni oteta asiaa riittävällä vakavuudella.

Arjen rasismi on pohjimmiltaan vallankäyttöä ja kiistelyä siitä, onko "muilla" ihmisarvoa vai ei. Me suomalaiset emme ole mitenkään syrjässä tästä. Emme ole mitenkään poikkeuksellisen vähän rasistisia. Meillä ei vaan mikään etninen vähemmistö ole koskaan uhannut valkoisen miehen valtaa. Siksi täällä ei ammuta vähemmistöön kuuluvia nuoria miehiä tuosta vaan. Mutta poliisi on jo osoittanut, että äärioikeistolainen vähemmistöviha on valmiina odottamassa hetkeä, jolloin on virallinen lupa ampua. Siihen asti suojellaan tarkasti natsien kansalaisvapauden toteutumista ja nuorten miesten väristä riippumatta heidät heitetään putkaan, jos väkivallaton mielipide uhkaa esimerkiksi yhdysvaltalaisen kanantappofirman taloudellista etua.

Kolonialismissa ja rasismissa ei ole kysymys oikeuksista vaan vallasta. Kun kolonialistit löysivät tiensä heille tuntemattomiin paikkoihin, joissa oli jotain ryöstettävää, he eivät uppoutuneet opiskelemaan ja ymmärtämään itselleen uusia asioita. He keskittyivät alistamaan valtansa alle tuntemattoman paikan ihmiset, eläimet, kasvit ja mineraalit. He keskittyivät ryöstämään ja tuhoamaan tuhansia vuosia kukoistaneet kulttuurit ja niitten henkiset saavutukset ja tyrkyttämään tilalle omaa mitätöntä uskontoaan. Joskus pelosta ja typeryydestä, usein silkasta ahneudesta (ja typeryydestä). He keskittyivät valtaamaan alueita nimeämällä ikivanhat paikat uusilla nousukkaiden nimillä. Kolonialisteja ei innostanut uusien paikkojen löytämisen ilo ja riemu, vaan teknisesti ylivoimaisen väkivallan takaaman ryöstämismahdollisuuden toteuttaminen. Nuo miehet eivät olleet sivistyksen, vaan brutaalin vallanhimon lähettejä. Heissä ei ollut eikä ole mitään ihailtavaa. Kuten ei ole meissäkään, jos emme myönnä osuuttamme historiallisissa vääryyksissä ja keskity jatkossa toimimaan toisin.

Rosa Emilia Lemberg (o.s. Clay, 31. elokuuta 1875 Omaruru – 1959 Covington, Michigan, Yhdysvallat) oli opettaja, laulaja, näyttelijä, kuoronjohtaja ja teatteriohjaaja, joka oli 1900-luvun alkupuoliskon merkittävimpiä amerikansuomalaisen työväenliikkeen kulttuurivaikuttajia lähes 50 vuoden ajan. Namibiassa syntynyt Lemberg asui 1800–1900-lukujen vaihteessa myös Suomessa, jossa hän valmistui opettajaksi ja työskenteli myöhemmin ammatissaan muutaman vuoden ajan. Rosa Clay kohtasi Suomessa runsaasti arjen rasismia, vaikka myös arvostusta. Näytelmäkirjailija Lauri Lembergin kanssa Clay solmi avioliiton vasta Yhdysvalloissa. (Wikipedia https://fi.wikipedia.org/wiki/Rosa_Lemberg)

Jokainen elämä on arvokas

Elisa Aaltolan ja Birgitta Wahlbergin toimittama antologia Me & muut eläimet : Uusi maailmanjärjestys (Vastapaino 2020) on tärkeä, vaikka ei helppolukuinen katsaus uusiin tapoihin lähestyä eläinten ja toislajisen ihmisen suhteeseen. Monet kirjan lähestymistavat ovat itselleni uusia ja ehkä vähän outojakin, ehkä myös hitusen akateemisia. Kokonaisuutta hallitsee kuitenkin selkeä pyrkimys nähdä ja ymmärtää eläinkunnan roolit uudella tavalla. Tuo uusi tapa ei ole yhdellä käsitteellä kuvattavissa, mutta sille on olennaista purkaa perinteinen, sanoisinko suorastaan raamatullinen ajatus ihmisestä "luomakunnan" ja sen myötä myös eläinten hallitsijana, ylä- ja ulkopuolella olevana hegemonina.

Kirjan tutkijat (toimittajien lisäksi Otto Latva, Heta Lähdesmäki, Liisa Kaski, Limppu Witick, Marianna Koljonen, Maria Helena Saari, Helena Ääri, Outimaija Hakala, Elli Lehikoinen, Tiina Ollila, Tarja Koskela ja Saara Kupsala) edustavat hyvin erilaisia näkökulmia, eikä tässä ole tarkoitus oman vähäisen kompetenssin takia edes yrittää niiden kaikkien esittelyä saati analyysiä. Kirja pakotti kuitenkin ajattelemaan monta kertaa sitä, miten ratkaisevassa asemassa suhteemme muihin eläimiin on kielen kautta muotoutunut etäännytys, joka erityisesti ikävistä asioista puhuttaessa hallitsee kieltä. Kielellinen etäännytys ja suoranaiset kiertoilmaisut eivät toki ole käytössä pelkästään suhteessamme eläimiin, mutta eläinpuheemme valheellisuus tuntuu keskimääräistä voimakkaammalta.

Tiina Ollilan kirjoituksessa Kielellisesti loppuuntuomitut tuotantoeläimet (s. 213) kuvataan hätkähdyttävällä tavalla kielipeliä, jonka avulla eläimen murhaaminen, teurastaminen, silpominen ja tuotteistaminen häivytetään silloinkin, kun tuotantoeläinten kohtelusta suostutaan ylipäätään puhumaan. Mielenkiintoinen on Ollilan havainto, ettei teurastajien työstä ja ajatuksista ole juuri lainkaan kirjallisuutta. Vaistomaisesti tiedämme, että teurastajan työ on sellaista, josta ei parane puhua, koska väkivaltaa, kipua, ahdistusta, tuskaa, verta ja muita eritteitä ei kerta kaikkiaan voi välttää. Siksi on parempi vaieta, kääntää selkä ja katse.

 * * *

Paitsi että voidaan välttää, kun käytetään kiertoilmaisuja ja kaunistellaan konkreettisia tekoja. Tehotuotannossa eläimet eivät kuole. Ne "lopetetaan" tai "tainnutetaan", ei tapeta. Niitä "poistetaan" ja "hävitetään", mutta ei tapeta. Pelkästään teurastamolle kuljetus naamioidaan, eläimet "lähtevät matkaan" tai "tien päälle" ja tuottamaton lehmä "lähtee autoilemaan" tai "joutuu makkaratehtaalle". Kuolemasta saa näissä yhteyksissä puhua vain, kun kyseessä on tapaturma tai pedon toiminnan seuraus. Pedot tappavat tuotantoeläimiä, eivät ihmiset. Todellisuudessahan jokaisen teurastetun eläimen kohdalla oikea termi olisi murha, murhaaminen eli tavoitteellinen (tahallinen) ja suunnitelmallinen (harkittu) hengen vieminen. Mutta kuten jo Wikipedian määritelmässä tehdään verbaalinen taikatemppu: eläintä ei voi murhata, vain ihmisen.

Samaa logiikkaa jatkaen meidän pitäisi puhua joukkomurhasta ja massamurhaamisesta. Vuonna 2015 Suomessa kasvatettiin ja massamurhattiin 117 miljoonaa broileria eli ihmiselle maistuvaksi lihaksistoksi jalostettua kanaeläintä. Tästä näkökulmasta broileriteollisuus on myös ritualisoitua joukkomurhaa, jossa uhrien muistoa kunnioitetaan syömällä niiden liha ei tavoilla maustettuna. Rituaalia johtava papisto koostuu sekä rahan keräävästä omistajistosta että surmatyöt käytännössä hoitavista palkkamurhaajista eli teurastajista. Joukkomurhattavat eläimet eivät ole meille yksilöitä, joilla olisi nimi ja mieli. Jos on, kyseessä on lemmikkieläin, jota ei myöskään tapeta, vaan se ehkä lopetetaan, haudataan läheisten surressa ja läsnä ollessa paikkaan, jonne voidaan palata kunnioittamaan eläimen muistoa. Se voi jopa olla hän, tuo suurin inhimillinen kielellinen myönnytys.

Tiedämme edelleen elävien pienten kansanryhmien perinteestä, että ihmisen suhde eläimiin voi olla kunnioittava ja arvostava, vaikka siihen sisältyisi "petomaista" käyttäytymistä eli metsästystä ja kalastusta. Vielä sata vuotta sitten kesällä hellitty possunpulliainen oli jouluksi melko pakko lahdata, jotta perheelle riitti syötävää pitkän talven yli. Mutta siitä on laadullinen harppaus teolliseen joukkomurhaamiseen, jonka ensisijainen tarkoitus ei ole enää pitää ihmisiä hengissä, vaan kerätä valtavasti rahaa ihmisen lihanhimolla. Jotta minä voin herkutella Savonlinnan torilla vastapaistetuilla muikuilla, jonkun täytyy ensin suorittaa muikkujen keskuudessa keskisuuri massamurha. Broileriteollisuus ei ole kehittynyt pelastamaan suomalaisia nälkäkuolemalta, vaan tarjoamaan keinotekoisen edullista (broilerien kurjilla olosuhteilla halvennettua) vaaleaa ja mietoa eläinproteiinia sopimuksella, etteivät lihaa ahmivat puutu tuotantoeläinten julmaan kohtaloon ja kohteluun.

* * *

Edustan itse sitä melko jyrkkää kantaa, ettei ihmisen ja muun eläimen välillä pitäisi tehdä eroa ja rakentaa seinää. Olen valmis lähtemään siitä, että eläimille kuuluvat samat oikeudet kuin ihmisellekin, koska me olemme yksi eläinlaji muiden joukossa. Joudun kuitenkin puhumaan eettisesti ristiriitaisesti ja tekopyhästi, koska olen edelleen ns. sekasyöjä, ajoittaista lihanhimoaan häpeävä moralisti. Eläinten inhimillinen kaltoinkohtelu kauhistuttaa ja ahdistaa minua, koska pohjimmiltaan näen lemmikkien pitämisenkin vangitsemisena, orjuuttamisena ja ainakin ajoittaisena nöyryyttämisenä, jopa kiduttamisena. Tunnen tilapäistä helpotusta, kun katson videoita Tuulispäästä ("Jokainen elämä on arvokas" https://tuulispaa.org/, tue!) ja muista tuotantoeläinten turvapaikoista. Mutta tiedän, että maailman tuulispäät ovat hiekanjyväsiä tehotuotannon murhaavalla hiekka-aavikolla.

Henkilökohtaisesti olisin valmis uuteen maailmanjärjestykseen vaikka heti. Luopuisin ongelmitta kaikista eläinperäisistä hyödykkeistä (juusto olisi se vaikein), jos tietäisin ihmisen lopettaneen eläinten sortamisen, kaltoinkohtelun ja alistamisen. Ymmärrän ajatuksen akuutin epärealistisuuden, mutta en pidä itse tavoitetta mitenkään epärealistisena. Ehkä jo lähitulevaisuudessa elävistä eläimistä peräisin oleva proteiini on kallista ja epäeettisenä pidettyä ravintoa, jonka korvaa synteettinen liha ainakin joksikin aikaa. Sen jälkeen ihminen voisi antaa luonnon takaisin ja luopua ekologisesti kestämättömästä maankäytöstä. Mutta muutos ei tapahdu itsestään, vaan kovalla työllä, valistuksella ja propagandalla. Eläimet eivät itse sitä kykene organisoimaan, vaikka ilman kuvia eläimistä ehkä mikään puhe ei auttaisi.

Eläinten pelastaminen ihmiseltä ei ole muista globaaleista haasteista erillinen eettinen kysymys. Tehotuotannolla ja säälimättömällä eläinsuhteella on suora yhteys niin ilmastonmuutokseen kuin käynnissä olevaan eläinlajien sukupuuttoaaltoon ja biodiversiteetin nopeaan heikkenemiseen. Vaikka ei olisi valmis kutsumaan äkäisenä tuijottavaa vuohipukkia häneksi, pidemmällä tähtäimellä eläinten oikeuksien ja lajiläheisyyden tunnustaminen on jokaisen ihmisen edun mukaista. Eläinten riistäminen on osoittautunut umpikujaan johtavaksi valinnaksi. Viisas ihminen ei törmäile umpikujassa vaan etsii uusia teitä. Mieluiten yhdessä muiden eläinten kanssa.

Vastuutonta ja itsekästä

Rokotteisiin voi suhtautua epäillen myös hyvin perustein. Koko rokotuksen idea on vahvasti intuition vastaista, suorastaan homeopatiaan viittaavaa. Tartutetaan ihmiseen "heikennetty" tauti ja saavutetaan näin kehollinen herätys immuunijärjestelmässä. On myös totta, että mikään rokote ei ole sataprosenttisen turvallinen. Itse asiassa mikään ihmisen lääkkeenä käyttämä yhdiste ei sitä ole. Lääkkeisiin ja rokotteisiin on voinut eksyä jotain asiaankuulumatonta, mutta ennen kaikkea me ihmiset olemme kovin monenlaisia. On käytännössä mahdotonta kehittää yhdistettä, joka on turvallinen jokaiselle potentiaaliselle ihmiskäyttäjälle. Monenlaisten allergioiden lisäksi on biologisia yksilöpoikkeamia, joiden takia tämä tai tuo rokotteen ainesosa on yksilölle sopimaton tai suorastaan vaarallinen. Emme ole toistemme klooneja, vaan kaikki erilaisia perinnöllisten ainesten yhdistelmiä. Meitä on mahdotonta lääkitä millään kaikille sopivalla kemiallisella yhdisteellä. Luultavasti vesi on ainoa yhdiste, jota kaikki siedämme.

On siis järkevää suhtautua vissillä varovaisuudella ja kysymyspinolla yksittäisen rokotteen kohdatessamme. On rokotteita, joilla on pitkä testaus- ja käyttöhistoria. On myös rokotteita, joiden kohdalla kokemuksia on vasta lyhyeltä ajalta. Joissain tapauksissa kokemusten vähyys voi johtua myös kiireestä, joka ei välttämättä ole lääketieteellisesti perusteltu, vaan liittyy rokotteen kaupalliseen hyödyntämiseen. On perusteltua ja järkevää kysyä ääneen, onko tämän lääkkeen tai tuon rokotteen kohdalla tingitty turvallisuustesteistä, koska ensimmäisenä rokotteen markkinoivaa odottavat jättimäiset taloudelliset tuotot. Lääketeollisuus eli Big Pharma, kuten sitä erityisesti kriittisissä piireissä kutsutaan, ei ole liikkeellä hyvää hyvyyttään, vaan koska lääkkeiden kehittäminen, tuottaminen ja varsinkin monopolimainen levittäminen tarjoavat häkellyttävän hyvän taloudellisen tuloksen tekemisen mahdollisuuden. On järkevää lähteä siitä, ettei Big Pharman eli osakkeenomistajien tarvitse olla hyväntekijöitä eivätkä he sellaisia ole. He ovat kapitalistisen markkinatalouden sijoittajia, eivät sen enempää.

Toisaalta on syytä kysyä, kannattaako lääketeollisuuden missään olosuhteissa myydä tuotetta, joka ei toimi, vaan aiheuttaa sen sijaan ei-toivottuja sivuvaikutuksia. Ei kannata, sillä käytännössä lääketeollisuuden on lähes mahdoton toimia periaatteella "varasta ja häivy". Yksittäinen huijari voi kadota rahojen kanssa, mutta eivät vakiintuneet isot yritykset. Vaikka Big Pharmaa on perustellusti epäilty ja syytetty epäeettisestä toiminnasta kuten patenttioikeuden tuottaman monopoliaseman väärinkäytöstä hintojen nostamiseksi, on vaikea nähdä järkeä yleistävissä väitteissä, joiden mukaan jotkin lääkkeet olisivat tarkoituksella tehottomia tai vaarallisia. Ongelmia varmasti peitellään rutiininomaisesti, mutta se on eri asia kuin tuottaa tietoisesti markkinoille vaarallisia aineita. Sellaista motivaatiota ei bisnespohjalta toimivalla lääketeollisuudella yksinkertaisesti ole.

* * *

Rationaalisen varovaisuuden ja epäilyn lisäksi rokotteisiin liittyy kritiikkiä, jota on vaikea pitää millään tavalla täysjärkisten ajatteluna. On toki vaikea todistaa, että koronarokote EI sisällä illuminaattien mikropiiriä, jonka avulla kaikki rokotetut (toistaiseksi varakkaan maailman asukkaat) saadaan salaisen maailmanhallituksen täyteen komentoon. Mutta hurjan väitteen edustajalla on toki tässäkin todistustaakka. Hänen tulisi kyetä todistamaan, että rokotteiden mukana levitetään jotain sirua, muuten kyse on pelkästä huhujen levittämisestä ja juoruilusta. Sama periaate koskee kaikkia epätavallisia väitteitä, joita rokotteiden vaikutuksiin liitetään. Jos joku, vaikka suomalainen pienpuolueen kansanedustaja, antaa ymmärtää, että kaikki koronarokotteen ottaneet tulevat kuolemaan ja vain rokotuksista kieltäytyvät tulevat jatkamaan ja johtamaan ihmissukua, voidaan kohtuudella odottaa jotain virallisia tilastolukuja ihmisten yllättävästä joukkokuolemasta. Ellei enemmistö suomalaisista piakkoin kuole rokotuksen takia, väitteen esittäjää voi hyvin kutsua valehtelijaksi ja perättömien huhujen vastuuttomaksi levittäjäksi.

Rokotteiden ei-rationaalinen vastustus on perinteisesti liittynyt sekaviin uskonnollisiin ja pseudofilosofisiin (kuten steinerilainen antroposofia) ajatusrakennelmiin, mutta nykyään se yhdistyy vahvasti myös puoluepoliittiseen kansalliskiihkoiluun ja jopa äärioikeistolaisiin ajatuksiin. Kummallisen liiton selitys lienee siinä, että rokotteet ovat sopiva tekosyy kaikenlaisen ylhäältä johdetun hallinnan jyrkkään vastustamiseen. Kun lääketieteellisesti arvioiden riittävää rokotekattavuutta ajavat kaikki vakiintuneet poliittiset voimat, idean vastustamisesta saadaan tunteisiin käyvä symboli vähällä vaivalla. Samalla kierolla logiikalla rokotteen torjuvissa on paljon myös niitä, jotka kiistävät ilmastonmuutoksen, luonnon kiihtyvän tuhon ja rasisminvastaisen toiminnan, ylipäätään minkä tahansa toiminnan, joka ei sovi kansalliskiihkoiseen ja oikeistolaiseen maailmankuvaan. Jopa osa aikaisemmin selkeästi tieteen arvon tunnustaneen Kokoomuksen piiristä kaikuu kovin outoja ajatuksia ja kiihkoilua.

Tässä on muistutettava siitä, että kaikki rokotekriittiset ihmiset eivät ole oikeistolaisia kiihkoilijoita. Osalle kysymys on todella pelkästään rokotteen turvallisuuteen liittyvästä huolesta ilman yhteyttä militanttiin järjestyneen valtion kritiikkiin. On ihmisiä, joilla rokottamattomuus liittyy niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin pistämisen pelkoon. Ei ole perustetta niputtaa kaikkia rokotuksista kieltäytyviä ja syyttää heitä salaliittohörhöilystä tai muusta kiihkoilusta. Mutta valitettavasti heitäkin täytyy syyttää vastuuttomuudesta ja arjen itsekkyydestä. Rokottamattomuus kun ei ole pelkästään yksilöä itseään koskeva ratkaisu, vaan mitä suurimassa määrin yhteisöllinen ratkaisu. Tämänhetkisen tiedon ja ymmärryksen perusteella motiivista riippumatta rokotuksesta kieltäytyvä syyllistyy yhteisölle vaaralliseen käytökseen.

* * *

Kun kutsun rokottamattomia itsekkäiksi ja vastuuttomiksi, totean mielestäni faktan, en pyri haukkumaan tai maalittamaan ketään. Emme pääse siitä faktasta, että yksilön rokottaminen on parhaan mahdollisen lopputuloksen (haitallisen pieneliön leviäminen estyy) kannalta vasta toissijainen tavoite. Yksilön pelastaminen tartunnalta ja sairastumiselta on hieno asia, koska rokotettu tuskin tulee rasittamaan sairaanhoitojärjestelmää. Mutta me rokotetutkin voimme kantaa virusta ja levittää sitä tietämättämme ja tahtomattamme. Kun puhutaan rokotekattavuudesta, tarkoitetaan sitä, että viruksen siirtyessä ihmisestä toiseen sen mahdollisuus sairastuttaa yksilö ja lisääntyä itse suuressa mittakaavassa heikkenee ja estyy lopulta kokonaan, kun etäisyys rokottamattomien välillä kasvaa tarpeeksi suureksi. Idea on yksinkertainen, mutta jostain syystä rokotekriittinen ei halua uskoa sitä tosiasiaksi. Itse kannatan pakollisia rokotuksia pandemian uhatessa, mutta ainakin toistaiseksi valtiovalta on antanut rokottamattomille mahdollisuuden antaa periksi tai jatkaa vastuutonta toimintaansa, joka ironian huipuksi tietysti kääntyy rokottamattomien omaksi tappioksi, koska viruksen vaikutukset korostuvat jatkossa juuri rokottamattomien joukossa. Tiukimman ennusteen mukaan jokainen rokottamaton tulee sairastumaan koronaan. Ei kuolemaan, mutta sairastumaan.

Olen päätynyt kannattamaan pakollisia rokotuksia, koska se näyttää ainoalta keinolta päästä edes lähelle tarvittavaa kattavuusminimiä ajoissa. Meillä on historiassa ollut ennenkin koko kansan pakollisia rokotuksia, ei pitäisi olla mitään erityistä syytä pitää nykyistä tilannetta jotenkin miedompien keinojen suuntaan poikkeavana. Pikemminkin täytyisi ajatella, että pakolliset rokotukset ovat nyt ja jatkossa ainoa keino vastata yhä nopeammin uudistuviin virusmutaatioihin ja niihin pandemioihin, jotka eivät vielä ole käynnistyneet. Vaikka maailmalla on nähty varsin dramaattisia lockdown-esimerkkejä, emme varmaankaan palaa niin vähään matkustamiseen, että tilanne olisi virusten kannalta toivoton. Matkailu pitää nykyistä vähempänäkin huolta siitä, että virukset pääsevät nopeasti maailman ympäri. 

Kannatan myös vahvasti sitä, että valtiollisin päätöksin varmistetaan rokotteiden riittävyys ja siedettävä hintataso kaikille maailman ihmisille ja tarvittaessa ihmisestä riippuvaisille eläimille. Suomi on häpeällisesti edelleen siinä porukassa, jolle lääketehtaan osakkeenomistajan taloudellinen etu on tärkeämpi kuin globaali taistelu pandemioita vastaan. Kapitalismi ei ole koskaan piitannut ihmishengistä, eikä välttämättä edes globaali hätätila saa osakkeenomistajia hievahtamaan. Silloin on päättäjien velvollisuus tehdä välttämättömät ratkaisut, joilla pandemiat estetään, pidetään aisoissa tai voitetaan. Kaikki tämä täytyy tehdä maailmanlaajuisesti, mitään "turvallista" omaa ja "turvatonta" muiden ei ole enää olemassa. Sellaiseen uskovat tulevat huuhtoutumaan pois komentosillalta. Vastuuttomat ja itsekkäät.

Kuva Rick McKee 2021

Je suis petit bourgeois

Anna Kontulan kirja Pikkuporvarit : Pohdintaa aikamme hengestä (Into 2021) valmistui selvästi otollisella hetkellä. Moni aito pikkuporvari heiluu huolestuttavasti fasismin imelän houkutuksen portailla, mutta myös moni pikkuporvarillisuutta sanoissa vastustava on voinut huomata itsessään piirteitä, joita Kontula kirjassaan "parjaa", kuten hän itse tyylilajinsa määrittelee. Onkin terveellistä lukea pikkuporvarillisuuden yleisyydestä sekä muissa että varsinkin itsessä. Sillä vaarallisinta on tietysti juuri sellainen pikkuporvarillisuus, johon muka kukaan ei ole syyllistynyt. Kontulan tekstiä on ainakin Twitterissä kehuttu silmiä avanneena kokemuksena. Ja sitä se varmasti monille meistä vasemmistolaisista pikkuporvareista on, kunhan pääsee alun taustoituksesta itse parjaamisjaksoihin.

Kontulan kirja on ja ei ole pamfletti. Lyhyehkö teksti on tuottanut sankan viiteapparaatin ja muhkean kirjallisuusluettelon. Silti on totta, että päästessään parjaamaan pikkuporvarillisuutta Kontula lieventää tieteellistä kirjoitustapaa ja päästää poliittisen kolumnistin valloilleen. Minusta ratkaisu tuntuu järkevältä. Pelkkä muodollinen tutkielma jäisi epäkiinnostavaksi ja teoreettiseksi, ehkä jopa epäuskottavaksi. Itse peruskäsite on niin liukas ja epämääräinen, että ilman elävää konkretiaa se katoaa pian nurkan taakse – ja pikkuporvari voi taa hengähtää. 

Anna Kontula parjaa pikkuporvarillisuutta viiden pääotsikon alla: Hallinnan harha – Ulkokultaisuus – Mukavuudenhalu – Pikkuporvarillisuuden ekspansio ja Pikkuporvarillisuuden veto. Tuskin yksikään lukija pääsee näistä luvuista läpi ilman pientä punerrusta poskipäillä ja lievää pahempaa hikoilua. Karu tosiasia on, että me vauraan länsimaan asukkaat olemme kaikki jollain tavalla pikkuporvareita, ja juuri tämän osoittaminen on Kontulan kirjan tärkein anti. Kysymys ei ole "niistä" tai "noista", vaan meistä. Pikkuporvari, joka kuvittelee olevansa kaiken pikkuporvarillisuuden ankara vastustaja ja moisen yläpuolella, on se vaarallisin.

* * *

Olen itse pahasti kontrollifriikki, turvallisuushakuinen ja taipuvainen järjestämään maailmaa hallittaviin lokeroihin. Olen kirjastonhoitaja, sihteeri ja viimeisen päälle "turhia" riskejä karttava nojatuolimatkaaja. Jännitän kaikkea matkustamista, myös lyhyitä ja rutiininomaisia. Koskaanhan ei voi tietää, mitä voi tapahtua pienen kotipiirin ulkopuolella. Minulla on mielestäni myös hyviä perusteluita hallinnan ja järjestyksenpidon halulleni. Esimerkiksi, jos ei ensin ole järjestystä, mitä iloa sen sotkemisesta voisi olla? Taiteellinen luovuus ei synny sekasotkusta vaan siitä, että omat ja muiden löydöt ovat saavutettavissa ja kasattavissa uudelleen ennen näkemättömillä ja kuulemattomilla tavoilla. Ja nykyään, vaikka ei ennen, maailmanmatkailu on ekologisesti itsekästä ja lyhytnäköistä touhua, joka on syytä jättää jokahenkilön to do -listalta pois.

Toisaalta en taida olla hirveän ulkokultainen. Olen kapinoinut jo lapsena sitä vastaan, että "joku muu" saa määrätä, mikä on oikein tai väärin, mikä on kiinnostaa ja mikä ei ja varsinkin, että tuo joku muu saisi määräillä, miten pukeutua ja käyttäytyä. Minusta tulikin ensin hippi ja sitten monen sortin radikaali, koska olen halunnut tehdä toisin. Harvoin se on ollut omaperäistä, mutta aika usein kyllä toisin. Inhoan kulisseja ja niihin liittyvää häpeän tuntoa. Inhoan kunniamerkkejä ja vielä enemmän niiden ottamista jotenkin tosissaan. Vaaraa kutsusta Linnan juhlille ei ole ollut, mutta myöskään avecina en ole moiseen tasavaltaisuuden pilkkaan suostunut osallistumaan. Rahaan olen suhtautunut aina harmitellen sen vähyyttä, en kiihkeästi. En ole koskaan tehnyt mitään pelkästään rahan takia. En usko, että minua voisi ostaa tekemään mitään periaatteideni vastaista (en voi varmasti tietää, houkutuksia on ollut niin vähän, otan vastaan tarjouksia).

Mutta mukavuudenhaluinen olen, ainakin nykyään raihnastuneena eläkeukkona. Eikä minulla ole siihen edes mitään selityksiä. Olen ns. hypotenuusamies, kävelen aina lyhintä mahdollisuutta reittiä, valitsen polkupyörän kävelemisen sijaan ja vältän ulkoilua sateella ja kovalla pakkasella (ja tuulella). Stressaannun elämän tavallisistakin häiriöistä kuten metelistä, roskaisuudesta, häiriköivästä käyttäytymisestä, kerjäläisestä S-Marketin ovella (haluaisin auttaa, mutta uskon tietäväni, että kerjäyslantit vain sementoivat vallitsevan kurjuuden) ja nuorten nättien henkilöiden nättiyden pilaavasta meikkilastista. Toisaalta puutun hyvin herkästi häiriköintiin julkisissa, kaikenlaiseen pienempiin kohdistuvaan kiusaamiseen ja muihin ihmisoikeusrikkomuksiin. On jokin raja, jonka toisella puolella se oma mukavuus ei olekaan ykkönen. Ilahdun aina, kun huomaan näin käyvän.

* * *

Kannatan rajoituksia vapaaseen ilotulitusoikeuteen, mutta en itseni, vaan paukkupelosta kärsivien ja täysin viattomien koirien takia. Minusta ihminen olkoon vapaa hankkimaan iloa ihan mistä tahansa, kunhan se ei haittaa muita. Hillitön ilotulitus haittaa, keskitetty tulitus yhdestä paikasta ei. Samoin tupakointi, jossa ulos puhalletaan myrkyllisiä ja pahanhajuisia kaasupilviä, haittaa. Jos opettelette pitämään savut sisällänne, vaikenen. Pidän graffiteista, mutta inhoan historiallisten ja muuten esteettisesti viehättävien pintojen sotkemista tägeillä ja muulla tuhrimisella. En käytä itse mitään päihdettä (marsipaania ei vielä sellaiseksi laskettane), mutta kannatan nykyisten tekopyhien huumelakien muuttamista sallivammiksi. En sen sijaan kannata kapitalismin oikeutta nylkeä työntekijän matalaa palkkaa entistäkin ohuemmaksi, en lääkejakelun yksityisomistusta ehkä myöskään kaupallista vakuuttamista.

Pidän itseäni osittain tyypillisenä pikkuporvarina, osittain pikkuporvarin täydellisenä vastakohtana. En omista asuntoa, autoa tai kesähuvilaa, minulla ei ole omaisuutta eikä velkaa. Äänestän vaaleissa kommareita tai Vasemmistoliittoa, en koskaan porvaria. Pukeudun epäsiististi (siis mukavasti), kiroilen julkisesti enkä häpeä vaihtaa uimarannalla vaatteita ilman pyyhkeeseen kietoutumista. En perusta vuotuisjuhlista (pieniä lapsia ei enää ole), olen uskonnoton ja kirkonvastainen, en käy päivittäin suihkussa enkä tykkää puuroista (joita ei voi pureskella). En juuri piittaa siitä, mitä minusta ajatellaan tai takanapäin supatellaan (tuskin edes supatellaan). Musiikki- ja muu taidemakuni eivät kuulu muille ja uskallan avoimesti vaatia Marskin patsaan siirtämistä muualle arvostamaani Postitaloa rumentamasta. Ehkä pelkästään se tekee minusta ei-pikkuporvarin?

Edellä käyttämästäni tekovitsikkäästä tyylistä riippumatta pidän hyvänä ja tärkeänä, että pikkuporvarillisuudestakin puhutaan. Pikkuporvarin ulkokultaisuus nyt harvemmin aiheuttaa muuta kuin myötähäpeää. Mutta kun aikaisemmin sivistysporvaria äänestänyt pikkuporvari on niin peloissaan, että äänestää äärioikeistoa liehittelevää puoluetta kuten Perussuomalaisia, täytyy olla ihan oikeasti huolissaan. Vaikka pikkuporvari pelkää usein ihan turhia, itse pelkoa ja sen aiheuttaa paniikkikäyttäytymistä täytyy kohdella todellisina ongelmina. Porvarimedian viime vuosina harrastama pelkojen lietsominen voi johtua pelkästään klikkijournalistisista tarpeista, mutta oli syy mikä hyvänsä, sen seurauksena on pikkuporvarin hätääntyminen ja radikalisoituminen. Ei niin, että pikkuporvari itse lähtisi 6.12. käsi Hitler-tervehdyksessä marssimaan. Mutta hän saattaa äänestää vaaleissa sitä radikaalia toimen miestä, jonka siellä marssimassa näki. 

Aika sutki mies

Kun tietokirjan kohteena on henkilö, joka pääosan elämästään pyrki tietoisesti elämään varjoissa ja poissa julkisuudesta, on turha odottaa pelkästään tiukoista faktoista rakennettua tarinaa. Aikaisemmin mm. Sauli Niinistöstä ja Antti Rinteestä elämäkerrat kirjoittanut toimittaja Matti Mörttinen onkin ollut visaisen tehtävän edessä päätettyään kirjoittaa kirjan asekauppiaana rikastuneesta juutalaisesta, joka Auschwitzista hengissä selvinneenä päätyi asumaan myös Suomen Tampereella. Shlomo Zabludowicz : Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljardööriksi (Into 2021) on lähtökohtiinsa nähden varsin onnistunut julkaisu, vaikka esimerkiksi itse en kutsuisi päähenkilöä suomalaiseksi (alanimeke voikin olla kustantajan klikkiotsikko), sillä Shlomo Zabludowicz oli aidosti isänmaaton kosmopoliitti, joka synnyinmaansa Puolan hylättyään kieltäytyi yhden uuden isänmaan tunnustamisesta. Hän ei juuri suomea osannut ja kuoli Israelin Kesareassa.

Kirjan mielenkiintoisuus kumpuaa osittain päähenkilönsä elokuvankaltaisesta persoonasta ja henkilöhistoriasta, mutta osittain myös siitä, että hänen poikansa Chaim "Poju" Zabludowicz kuuluu, toisin kuin isänsä, harvalukuiseen suomalaissyntyisten miljardöörien ryhmään. Isän ja pojan kaikkea julkisuutta kaihtava elämäntyyli kiinnostaa tirkistelynhaluisia, mutta kyseessä on myös perheen rahojen "likaisuus". Vaikka tiedämme hyvin vähän faktoja kummankin Zabludowiczin liiketoimista, Shlomo Zabludowicz oli kiistatta kansainvälinen ja menestynyt asekauppias. Mörttisen piirtämässä kuvassa asekaupan motiivit näyttäytyvät pehmein reunoin israelilaisen isänmaanystävän välttämättöminä tekoina. Vaikka sekin olisi totta, että asekauppa käynnistyi ihanteellisissa merkeissä, Zabludowiczin kädet ovat ainakin arabivaltioiden näkökulmasta paksussa veressä. Mörttinen antaa ymmärtää, että elämänsä lopulla Shlomo Zabludowicz lopetti bisneksensä ja keskittyi jakamaan rahaa hyväntekeväisyyteen. Varmaan näinkin, mutta mahtaako sekään olla koko kuva.

Olen käyttänyt tämän tekstin otsikossa adjektiivia "sutki". Se on suomalaisessa kielessä kaksikasvoinen, suorastaan sutki ilmaisu. Sillä voi kehua tai ihailla juonikasta, ovelaa, liukkaasti liikkuvaa ja pärjäävää miestä ("sutki nainen" ei oikein toimi) tai yhtä hyvin moittia epärehellisyydestä, kieroudesta ja luihuudesta. Itse uskon, että Shlomo Zabludowicz oli kaikkea tätä, mutta myös paljon muuta. Mörttinen kuvaa hänet erinomaisena seuramiehenä, hyväntahtoisena perheen patriarkkana ja syvämietteisenä ajattelijana. Toisaalta sama ihminen kykeni ongelmitta herkuttelemaan juutalaisen kosher-ruokavalion kieltämillä katkaravuilla ja neuvottelemaan tuottoisista asekaupoista länsisaksalaisen kenraalin kanssa, vaikka tämä oli toiminut sodan aikana Waffen-SS:n upseerina. Taitavasti sutki osaa olla joustava.

* * *

Suomesta tuli Shlomo Zabludowiczin elämän yksi tukipiste sekä sattumalta että hyvästä syystä. Tuo syy oli Tampellan asetehdas, joka sattui tuottamaan juuri niitä aseita, joita nuori Israelin valtio sattui eniten tarvitsemaan. Tyylilleen uskollisena Zabludowicz ei koskaan ollut varsinaisesti Tampellan palveluksessa, vaikka hän Mörttisen kuvauksen perusteella loikin omaisuutensa "Tampella-tyypin kranaatinheittimen" kaupoilla. Mutta Zabludowiczin nimeä on lähes mahdotonta löytää mistään kauppakirjoista, sopimuksista tai muista asiakirjoista, joihin tutkiva mieli ehkä pääsee käsiksi. Zabludowicz eli ja pysyi varjoissa, vaikka touhusi ikiliikkujan tarmolla ympäri Eurooppaa aikana, jolloin minkä tahansa rajan ylitys oli työlästä. Jotenkin hän onnistui myös puhumaan suomalaiset osapuolet salaliittoonsa, minkä seurauksena valtiovalta ja Tampella kiistivät pitkään ja totaalisesti, että Tampella harjoittaisi asekauppaa Israelin kanssa. Puolustusministeri Sulo Suorttanen päätyi yksiselitteiseen julkiseen valehteluun suojatakseen Zabludowiczin selustan.

Vaikuttaakin siltä, että Zabludowiczin ylivoimaisesti suurin kyky oli rakentaa itselleen lojaaleja verkostoja. Nämä verkostot ulottuivat kaikille elämän alueille, eivät pelkästään suoraan asekauppaan liittyviin toimijoihin. Kuvaava esimerkki on, että kun Tampereella tuolloin asunut Zabludowicz vietti näyttävästi, vaikka sisäpiirissä, 60-vuotisjuhliaan, yksikään tamperelainen aviisi ei kertonut juhlapäivästä rivilläkään. Sellaista hiljaisuutta ei saa edes ostamalla, siihen tarvitaan sosiaalinen omertà. Tuon hiljaisuuden rikkojia ei ole nyt paljon myöhemminkään löytynyt, mikä käy ilmi harvojen julkaisujenkin hienotunteisuudesta. Kukaan Zabludowiczin kanssa toiminut ei ole halunnut rikkoa hiljaisuuden lupausta, vaikka aivan varmasti Suomestakin löytyy henkilöitä, jotka eivät hänen toimintaansa ihaile ja rakasta. Tällainen oli mm. Tampellan keksijä Hans Otto Donner, jonka innovaatiot Zabludowicz onnistui muuttamaan omaksi rahakseen.

Valtaapitäville Zabludowiczin kaltainen kansainvälinen toimija on ollut epäilemättä hankala tapaus. Valpo ja Supo ovat tietysti miehen perässä liikkuneet, mutta en pitäisi yllättävänä, jos Zabludowicz olisi onnistunut tekemään Suomen valtion kanssa sopimuksen, jonka perusteella salainen poliisi ei puutu asekauppoihin, joista Suomen valtio Tampellan omistajana konkreettisesti hyötyi. Mörttisen mukaan Urho Kekkonen kyllä tiesi Zabludowiczin ja hänen toimintansa, vaikka ei ilmeisesti ystävyyssuhdetta kuitenkaan luonut. Zabludowicz oli ulkopoliittisesti harmaa hahmo, koska Neuvostoliiton suhtautuminen Israelin valtioon on vaihdellut historiallisesti tukemisesta voimakkaaseen vastustamiseen. Todennäköisesti Kekkonen arvioi, että Zabludowicz on tyyppi, johon kannattaa pitää etäisyyttä. Se varmaan sopi myös Zabludowiczille.

* * *

Mörttisen tapa kuljettaa tarinaa kronologisesti edes takaisin harppomalla toimii kohtuullisen hyvin, välillä suorastaan yllättävän hyvin. Se voi olla lähdeaineiston sirpalemaisuuden pakottama ratkaisu, mutta korostaa samalla sitä, ettei saumatonta tarinaa ole mahdollista rakentaa. Loppujen lopuksi kirjassa kuljetettava holokaustin perinne jää varsin merkityksettömäksi. Zabludowicz itse näyttää selvinneen hyvin vähin traumoin, eikä hän todellakaan antanut menneisyyden haitata nykyisyyttä tai tulevaisuuden rakentamista. Tältä osin Shlomo Zabludowicz on epäilemättä ollut hyvin erikoinen persoonallisuus. Toisaalta on selvää, ettei Zabludowicz olisi menestynyt asekauppiaana, jos hän olisi ruvennut muistelemaan ja moralisoimaan. Asekauppiaan täytyy suhtautua maailmaan psykopaatin tavalla, vaikkei sellainen olisikaan.

Vaikka Shlomo Zabludowiczin tarina kietoutuu monella tavalla Suomeen ja Tampereen kaupunkiin, perusteita kutsua häntä suomalaiseksi ei mielestäni ole - eikä tietysti tarvitsekaan olla muuten kuin kustantamon myyntiosaston mielestä. Zabludowicz oli sutki kosmopoliitti, joka osasi käyttää kaikki avautuvat tilaisuudet hyväksi. Siitä päätellen, miten vaitonainen virallinen Suomi on ollut Zabludowiczin roolista Tampellan asebisneksessä, voimakasta tarvetta tehdä hänestä suomalaista ei muutenkaan ole. Jälkipolvi on sitten eri asia. Suomalaista itsetuntoa näyttää kohentavan ajatus siitä, että Lontoossa elää Suomessa syntynyt miljardööri, jolla on täällä myös kiinteistöjä ja taiteen tyyssijoja. Myös Poju Zabludowicz näyttää hyväksyneen tämän molemminpuolisen hyötymisen kuvion, vaikka isältä opittu salainen elämä muuten jatkuukin.

Matti Mörttinen ei harrasta moralisointia. Hän päättää kirjansa näin: "Shlomoa ei liene tutkittukaan epäiltynä mistään taloudellisista tai muista merkittävistä rikoksista. Se on hyvä muistaa, kun tampellalaisiin asekauppakuvioihin usein liitetään sanat laiton, hämärä tai epämääräinen." (s. 231) Vaikka ei menisi synninpäästöpuheissa näin pitkälle, on järkevää myöntää, että vaikka Zabludowicz todennäköisesti rikkoi elämänsä aikana monien maiden lakeja, hän tuskin piti itse itseään rikollisena, vaan liikemiehenä. Eikä edes samalla lailla itseironisesti kuten amerikanitalialaiset mafiosot, vaan ihan aidosti. Sehän on sutkin miehen perusominaisuus, ettei hän suhtaudu yhteiskunnan pelisääntöihin yhtä tiukkapipoisesti kuin muut. Sutki mies etsii ja löytää etenemisväylän silloinkin, kun sellaista ei normien yhteiskunta tarjoa. Taito se on sekin.

PS. Suomen avoimesti juutalaisvastaiset toimijat kuten verkkolehti Partisaani suhtautuvat Mörttisen kirjaan tietenkin halveksivasti ("Kirja vahvistaa myös vanhan stereotypian, jonka mukaan juutalaiset liikemiehet pyrkivät hyötymään aina sotien kaikkien osapuolten kustannuksella."). Tunnetusti antisemitistisen Kärkkäisen verkkokaupasta ei tätä nimekettä löydy, vaikka sen päähenkilön tarina voisi toimia joillekin kiihkoilijoille "todisteena" juutalaisten yleisestä sutkiudesta. Ilmeisesti näin monimutkainen laskelmointi on aidolle antisemiitille jo liikaa.

Geopoliittinen valtiomies

Tutkija Alpo Juntusen tuore kirja Paasikivi : Geopoliitikko ja Suomen kohtalon vuodet (Otava 2021) ei ole elämäkerta, vaan yhden ihmisen valtiomiesuran läpileikkaus geopoliittisen realismin näkökulmasta. Se on kirjoitettu lukijaystävälliseen tapaan tieteellisistä menetelmistä luopumatta. Lopputulos on onnistunut, vaikka kirja käsitteleekin pääosin kaikkien kiinnostuneiden tiedossa jo olevia tapahtumia. Myöskään Juho Kusti Paasikiven persoonaan kirja ei tuo varsinaisesti merkittävää uutta. Eräitä mielenkiintoisia piirteitä Juntusella on silti tarjota. Ensinnäkin Juntunen näyttää omaksuneen varsin pitkälle Paasikiven oman suhtautumisen Venäjään ja venäläisyyteen. Toisin sanoen pysyvän kiinnostuksen ja suhdanteista riippumattoman ajatuksen siitä, että Venäjä on suurvalta, johon on pienessä Suomessa järkevää suhtautua sellaisena ajankohtaisista asioista riippumatta. Juntunen myös jaksaa korostaa läpi koko kirjan, että vaikka Paasikivi ajoittain raivosi myös venäläisten käyttäytymisen takia, paljon enemmän häntä kiukutti suomalaisten poliitikkojen lyhytnäköisyys. Paasikivi ja Juntunen tuntuvat hyväksyneen sen, etteivät Venäjän/Neuvostoliiton johtajat olleet sen huonompia kuin suomalaisetkaan tavoitellessaan valtionsa etua.

Aivan toisin Juntunen suhtautuu ns. kotikommunisteihin, jotka ovat tässä kirjassa joko täysin tapahtumista sivussa tai sitten pelkästään esimerkkeinä inhimillisestä rappiosta ja matalamielisyydestä. Kukaan ei saa armoa tai ymmärrystä.  Juntunen unohtaa tuon tuostakin tutkijan viileyden ja käyttää vain kommunistien toiminnan yhteydessä ideologisesti latautuneita ilmaisuja kuten "kiihotus" (= pyrkimys käyttää julkisuutta onien tavoitteiden tunnetuksi tekemiseen) ja "Suomen luisuminen kommunismiin" (= että suomalaisten enemmistö ryhtyisi kannattamaan vaaleissa SKDL:ää). Juntusen huonosti peitelty antikommunismi ei toki ole harvinaista historiantutkijoidenkaan piirissä, mutta ei kai sitä näin karkeasti tarvitsisi deklamoida?

Sen lisäksi, että Paasikivi esiintyy kirjassa autenttisten päiväkirjamerkintöjensä valossa, Juntunen on käynyt läpi presidentin kirjaston ulkopolitiikkaa ja geopolitiikkaa käsitteleviä nimekkeitä huolellisesti ja kiitettävän perusteellisesti. Juntunen pystyy kirjan tarkkuudella kertomaan, mitkä ovat kiinnittäneet lukijansa huomion, mitkä ovat jääneet ainakin kommentoimatta, joissakin tapauksissa yksinkertaisesti siksi, ettei Paasikivi ole vaivautunut edes leikkaamaan kirjaa auki. Tällä tekniikalla kirjoittaja pystyy nimeämään kotimaisten Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen ja Johan Richard Danielson-Kalmarin kaltaisten esikuvien lisäksi myös ulkomaisia ajattelijoita, joita Paasikivi arvosti. Tällainen oli erityisesti ruotsalainen Rudolf Kjellén, joka oli ensimmäisiä geopolitiikan käsitteen käyttäjiä (Juntusen mukaan peräti ensimmäinen käyttäjä).

 * * *

Juntusen kirjan eräs tavoite lienee ollut tehdä selväksi, kuka sen Paasikiven-Kekkosen poliittisen linjan todellisuudessa rakensi. Kirja ei ole vähääkään Urho Kekkosen vastainen, mutta Juntunen korostaa, että luottamukselliset suhteet Josif Staliniin rakensi Paasikivi, eikä kukaan muu. Kirjoittaja menee käytännössä niin pitkälle, että lukija ymmärtää juuri Paasikiven käytännössä olleen ainoa riittävän kokenut valtiomies, joka saattoi Stalinin kanssa neuvotella. Paasikivellä oli laajan tiedollisen taustansa lisäksi merkittävänä etuna paitsi edellä kuvattu henkilökohtainen Venäjä-suhde, myös konkreettinen venäjän kielen taito, jonka ansiosta hän saattoi keskustella Stalinin kanssa ilman tulkkia ja tulkkaukseen liittyvää epämukavuutta. Juntusen mukaan Stalin arvosti Paasikiveä aidosti, ei pelkstään taktisista syistä.

Paasikivi ja Stalin olivat molemmat geopoliitikkoja, vaikka tietysti aivan eri näkökulmista. Suomalaisten poliitikkojen joukossa maailmanpolitiikkaa ja poliittista maantiedettä ymmärtäviä tai edes arvostavia henkilöitä ei juuri ollut. Paradoksaalista onkin, että Venäjän ja Neuvostoliiton geopoliittiset rajanmuutosehdotukset saivat suurempaa ymmärrystä ammattisotilailta (Boris Gyllenbögel, Rüdiger von der Goltz, Gustaf Mannerheim ja Erik Heinrichs) kuin siviilipoliitikoilta, joitten kanssa Paasikivi oli tuon tuostakin sarvet vastakkain. Esimerkiksi Eljas Erkkoa Paasikivi piti syyllisenä talvisotaan. Monet oikeistopoliitikot pitivät myös Paasikiveä aivan liian Venäjä-mielisenä, vaikka eivät tätä suoraan isänmaanpetturiksi haukkuneetkaan. Esimerkiksi Tarton rauhan rajoja monet oikeistossa pitivät pettymyksenä ja pääsyyllisenä tulokseen Paasikiven "pehmeyttä".

Paasikivi oli jyrkkä antikommunisti, mutta ei antanut yleensä sen sokaista ajatteluaan. Geopoliitikko ei piittaa liikaa siitä, kuka Venäjällä on vallassa. Stalinin kohdalla Paasikivi näki selkeästi, että naapurimaan johtaja oli luopunut sekä maailmanvalloituksesta että aikeista "sovjetisoida" pieni Suomi. Paasikivi ymmärsi, että Venäjän turvallisuuspoliittisten tarpeiden tyydyttäminen riitti, eikä Suomen pienellä alueella ollut Venäjälle itseisarvoa. Havainto pakotti tekemään kompromisseja, jotka eivät Paasikivellekään maistuneet, mutta jotka olivat toki parempi vaihtoehto kuin maan ja itsenäisyyden tuhoutuminen sodan ja miehityksen kautta.

* * *

Jälkikäteen arvioiden Paasikiven ura on itse asiassa aika eriskummallinen. Kokoomuslainen pankinjohtaja tuli paremmin toimeen Stalinin kuin omien puoluetovereidensa kanssa. Suomen politiikan johtoon Paasikivi valikoitua puhtaasti kykyjensä ansiosta. Töpeksineet joutuivat toteamaan, ettei kukaan muu nauti Moskovassa riittävää arvonantoa. Tämä oli varmasti katkera havainto niin oikeistossa kuin vasemmistossakin. Erityisesti Suomen kommunistit joutuivat jatkuvasti toteamaan, että vaikka he saivatkin paljon tukea Neuvostoliitosta, heitä ei päästetty säätelemään maitten välistä ulkopolitiikkaa. Tannerilainen SDP oli täysin salonkikelvoton, samoin Maalaisliiton oikeistosiipi. Paasikivi arvosti Carl Enckellin kaltaisia ammattilaisia ja poliitikoista lähinnä Kekkosta, joka oli lopultakin äkännyt, mikä oli Paasikiven Venäjän-suhteiden ydin eli geopoliittisten tosiasioiden hyväksyminen.

Vaikka Paasikivi rimpuili monta kertaa tutkainta vastaan ja yritti päästä tavalliseksi siviilimieheksi tutkimaan ja kirjoittamaan, hänellä oli myös kunnianhimoa ja tarve tulla arvostetuksi. Pääministerin ja presidentin tehtävät elämän loppuvaiheessa olivat epäilemättä raskaita iäkkäälle ja terveysongelmista kärsineelle Paasikivelle, mutta tuottivat selkeästi myös mielihyvää, joka pehmensi vanhojen kolhujen tuottamaa mielipahaa. Kun Paasikivi joulukuussa 1956 kuoli, hän saattoi perustellusti uskoa eläneensä hyvän ja kaikille suomalaisille hyödyllisen elämän. On itse asiassa historiallisesti kyseenalaista, että jälkipolvet tapaavat nostaa Mannerheimin ja Kekkosen Paasikiveä suuremmiksi valtiomiehiksi. Todellisten saavutusten perusteella voidaan mielestäni perustellusti väittää, että juuri Paasikiven ansiosta me elämme nyt itsenäisessä Suomessa.

Kun Paasikivi oli jäähyväiskäynnillä Stalinin luona 30.5.1941, Paasikivi valitteli sovittujen viljakauppojen viivästymistä ja totesi, että ennen syksyä tilanne olisi hankala, koska myöskään Yhdysvalloista ei viljaa saataisi. Oma-aloitteisesti Stalin ilmoitti tekevänsä Paasikivelle "pienen henkikohtaisen palveluksen" ja lupasi lahjoittaa Suomelle 20 000 tonnia (yli kolmasosa sovituista ostoista) viljaa, kunhan laivatilaukset vain toteutuvat. Lahjoituksen toteuttajaksi määrätty Anastas Mikojan ei ollut uskoa korviaan, mutta totteli tietenkin Stalinin selvää määräystä. Suomessa sotaintoisimmat väittivät tämän "Stalinin lahjan" olevan lahjontayritys. Sen Paasikivi tietenkin torjui jyrkästi. Hän ymmärsi, että ele oli Stalinin tapa ilmaista arvostustaan Paasikivelle. Yleensähän poistuville diplomaateille annetaan kunniamerkkejä. (s. 155)

Antikapitalistiset kemikaalit

Tartuin Michael Pollanin kirjan How to Change Your Mind - What the New Science of Psychedelics Teaches Us : About Consciousness, Dying, Addiction, Depression and Transcendence (2018) tuoreeseen suomennokseen Tuntematon mieli (Like 2021) uteliaana, mutta selvästi väärin odotuksin. Kirja ei vastannut odotuksiani, vaan huomasin ärtyväni sen sisällöstä ja todennäköisistä tavoitteistakin yllättävän paljon. Seuraava teksti onkin enemmän yritystä ymmärtää, miksi Michael Pollan ei puhuttele minua, joka kuitenkin pidän itseäni 1960-luvun hippinä - tosin ilman tietoisuutta muuttavia kemikaaleja. Todennäköisesti en osaa tehdä kirjalle oikeutta, mutta se on mahdollisen lukijan pakko sallia, koska tämä on minun eikä Michael Pollanin blogi. Mika Pekkola on suomentanut alkutekstin todennäköisesti hyvin uskollisena alkutekstille, mutta kyllä minua lukijana hiukan hirvittää lukea kirjan lopusta kääntäjän viesti "Toivon, että Tuntematon mieli ilahduttaa ja avartaa lukijaansa yhtä paljon kuin kääntäjäänsä."

Tarkka lukija lienee jo huomannut, että suomennokseen on valittu otsikko, jonka viesti on tyystin erilainen kuin alkuteoksessa. "Tuntematon mieli" vs. "Kuinka muuttaa omaa mieltään" on uskoakseni kustantajan arvio siitä, että Suomi ei kuitenkaan ole ainakaan vielä ihan sama kuin Yhdysvallat. Michael Pollan ei ole kemisti, biologi, psykiatri tai sosiologi, vaan tiede- ja ympäristöjournalismin professori. Onkin tärkeää ymmärtää, että hänen kirjansa on valistuneen maallikon kuvaus aihepiiristä, joka kiinnostaa kertojaa suuresti, mutta ei ole hänen oman ammatillisen pätevyytensä keskiössä. Sanon myös suoraan, että mielestäni kustantajan kirjoittama takakansiteksti antaa kirjoittajan asenteesta väärän todistuksen. Pollan ei ole neutraali tarinankertoja, vaan innostunut koehenkilö, joka ei peittele haluaan löytää tietä jonkin "tuonpuoleisen" kokemiseen, vaikka sitten sienten tai konnanmyrkyn avulla.

Yksi ärtymykseni lähtökohdista on selkeä. Kuvittelin ryhtyväni lukemaan kirjaa, jossa biologia ja neurotieteet ovat pääossa kemian kanssa. Ne eivät ole. Pollan ei varsinaisesti kiistä sitä, että "psykedeelit" näyttävät toimivan aivojen kautta. Mutta ei hän toisaalta näe paljoakaan vaivaa valaistakseen maisemaa modernin aivotutkimuksen kautta. Syntyy mielikuva, että nämä kovat luonnontieteet jätetään kirjassa sivuraiteelle siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niiden voi odottaa kertovan mitään "yliaistillisesta", joka kaiken taustalla kuitenkin tuntuu koko ajan olevan. Pollan kätkee tuota ydintä puhumalla "henkisyydestä" ja "hengellisyydestä" ikään kuin ne riittäisivät viemään ajattelun turvallisen kauas perinteisestö uskonnollisesta "yliluonnollisesta". 

* * *

Kirjan lukuisat kertomukset tietoisuutta ja tajuntaa vääristävistä "matkoista" eivät ole minusta lainkaan kiinnostavia. Tiukasti aivotutkimukseen kytkettyinä niistä olisi kenties noussut jotain kiinnostavaa yleistettävää, mutta tällaisinaan ne ovat lähinnä jostain viihdelukemistosta peräisin olevia trippikuvauksia asioista, joita ei voi sanoin kuvata. En tällä halua mitätöidä kenenkään subjektiivisia kokemuksia ja niistä tehtyjä johtopäätöksiä. Mutta en toisaalta löydä niistä mitään vakavasti otettavaa. Kaikkein vähiten ne "todistavat" jonkin yliaistillisen tai toisen todellisuuden olemassaolosta. Minusta ne todistavat vain sen, minkä pitäisi muutenkin olla jo ilmeistä, että aivoilla on kyky loihtia mieleemme paljon sellaista, mitä ei varsinaisesti ole olemassa, vaikka voimme sen subjektiivisesti aistia, joskus äärimmäisen vahvastikin. Pollan ei ainakaan raportoi tripeiltä tuoduista uusista keksinnöistä ja tieteellisistä oivalluksista. Ongelma on sama kuin Maan ulkoisten sivilisaatioiden edustajia tavanneilla; jostain syystä näillä superälykkäillä muilla ei ole tarjota kuin kuluneita kosmisia latteuksia, vaikka uskottavuus olisi paljon suurempi esimerkiksi päästöttömän energian tekniikan lahjoituksella.

Ajoittain Pollanin teksti menee niin mielikuvitukselliseksi, että lukija pohtii, onko luettavana ihan oikeasti ns. tietokirja. Olen valmis uskomaan, että väheksymme aiheetta eläinten, kasvien ja sienten kykyjä. Eläinten tietoisuus ei uskoakseni eroa ihmisen vastaavasta niin paljoa kuin kuvittelemme tai toivomme olevan. Pidän myös todennäköisenä, että kasvien ja sienten viestintä ja elämä on paljon monimutkaisempaa kuin totunnaisesti ajattelee. En tarkoita, että vanamo kirjoittelee hempeitä runoja tai että vanha mäntymetsä koostuu itse asiassa entti-olioista. Mutta en pysty suhtautumaan vakavasti Pollaniin, joka esittelee teoriaa sienistä koko eliömaailman oppaina ja neuvonantajina. On löydetty ainakin yksi sienilaji, joka kykenee valtaamaan muurahaisen tahdon ja pakottamaan sen nousemaan alueensa korkeimpaan kohtaan, mistä sienen on hyvä levittää itiöitään. Minulle tällainen on kuitenkin esimerkki biologisesta evoluutiosta, ei mikään sienten jumalaisen vallan ja voiman todiste.

Pollanin maailmankatsomus näyttää olevan vahvasti "pohjoisamerikkalainen" ja ei-suomalainen. Ristiriita hektisen dollarienmetsästyksen ja hyvän elämän välillä on Pollanille ja kumppaneille totisinta totta, joten ei ihme, jos suuret ihmisjoukot jonottavat aikaa psykiatrille tai vaihtoehtoisesti etsivät uutta tietä huumeiden tai psykedeelien maailmasta (Pollan tekee selvän eron huumeisiin, ne ovat vain hetken mielihyvän etsimistä, kun taas psykedeeleillä tavoitellaan pysyvää tietoisuuden tilan muutosta). Varmasti on Suomessakin vaihtoehtoista elämäntapaa etsiviä ihmisiä, mutta meillä kuilu loputtoman rahajahdin ja tavallisen elämän välillä ei ole erityisen realistinen. Me tyydymme paljon vähempään ja jätämme oravanpyörän tilanteessa, jossa aito ja isänmaallinen jenkki vain puree hammasta ja tekee kahdeksanpäiväistä viikkoa, että se dollarimiljoona eräänä päivänä olisi totta.

* * *

Vaikka Pollan on minun mielestäni moderni okkultisti, hän erittelee terävästi Yhdysvaltain viranomaisten suhtautumista psykedeeleihin. Toisin kuin täällä puolen Atlanttia helposti "muistetaan", LSD ja psilosybiini eivät olleet alusta lähtien torjutttuja. Ennen 1960-luvun nuorten vallankumousta psyyken kemikaaleja tutkittiin ennakkoluulottomasti, ei varmasti vähiten siksi, että armeijaa tietysti kiinnosti saada käsiinsä tehokkaita psykologisia kemikaaleja. Hallinnon kanta muuttui vasta 1960-luvulla, kun nuoriso alkoi laajasti käyttää aineita, jotka eivät muistuttaneet enää vanhaa kunnon känniä. Hallinto tajusi järkyttävän tosiasian: LSD & Co tuottivat yhteiskuntaan nuoria, joita ei kiinnostanut havitella dollareita eikä varsinkaan tarjota nuorta lihaansa grillattavaksi Vietnamin napalmnuotioissa. Kun hallinto tajusi, että psykedeelit tekevät kakaroista kommunisteja, sävellaji vaihtui kerralla ja kaikista mahdollisista psykedeeleistä tehtiin laittomia ja pelolla hunnutettuja hirviöitä.

On vaikea tietää, kuinka tietoinen tämä vastareaktio oli, mutta se on alkanut hälvetä vasta 2010-luvulla, mahdollisesti internetin ja sosiaalisen median tarjoamien kokemusten valossa. Varmuuden vuoksi konservatiivinen hallintokoneisto suhtautuu psykedeeleihin joka tapauksessa epäluuloisesti. Täällä eivät mitkään antikapitalistiset kemikaalit temmellä ilman valvontaa! Samaan aikaan monet lupaavat mielenterveydelliset hoitonäkymät puhuvat vahvasti sen puolesta, ettei näitä kemikaaleja tule tarkastella sen paremmin pyhinä kuin peripahoinakaan. Oli kyseessä LSD, DMA, psilosybiini, ayahuasca tai konnanmyrkky, kaikki ne ovat kemiallisia yhdisteitä, joilla on (ihmis)aivoihin monenlaisia vaikutuksia. Koska osa näistä vaikutuksista näyttää olevan hyödyllisiä eli sairauksia ehkäiseviä tai parantavia, niitä on järkevää tutkia ja valjastaa lääketieteen kautta yleiseen käyttöön.

Toisin kuin Michael Pollan, en näe ns. psykedeeleissä mitään "yliluonnollista". En myöskään usko, että trippailemalla opitaan aivojen toiminnasta murto-osaakaan siitä, mitä tieteellisillä menetelmillä. Ihmisellä on halu ja tarve kuvitella, että normaalisti havainnoimamme maailman lisäksi on jokin toinen, missä kaikki on paremmin, mieli on tasapainossa ja kuolema hävitetty. Yksille tuon maailman nimi on Paratiisi tai Taivas, toisille pysyvästi muuttunut tietoisuuden tila, nirvana tai jotain muuta vastaavaa. Luonnontieteellinen tutkimus tai ajattelu ei kuitenkaan hyödy sellaisesta ajattelusta millään lailla. Subjektiivinen "totuuden" löytäminen on merkityksellistä vain yksilölle itselleen. Jos joku uskoo sen löytyvän sienillä, siitä vaan (itse tyydyn paistamaan  herkkutatteja pannulla). Mutta sellaisen mielikuvan synnyttäminen, että psykedeelien nauttiminen muuttaa reaalimaailmaa, on toistaiseksi aika vastuutonta. Vaikka toisaalta, jos voidaan todistaa, että poliittinen oikeistolaisuus on vain aivokemiallinen harha...

PS. Olin ehtinyt unohtaa kommentoineeni kirjaa tuoreeltaan Helsingin Sanomien verkkokeskustelussa 28.3.2021. Seuraava kommentti ei kohdistu itse julkaisuun, jota en ollut tuolloin vielä lukenut, vaan eräiden muiden keskustelijoiden näkemyksiin. En osaa sanoa, onko kommentillani relevanssia, mutta tulkoon tässä muistetuksi sekin:

"Ei ole mitään rationaalista perustetta torjua erilaisiin kemiallisiin yhdisteisiin liittyvää perustutkimusta, jonka yhtenä tuloksena voi olla toimiva ja ihmiselle vaaraton lääke. Selkeästi rationaalisen päättelyn tuolla puolen on esittää tutkimuksen torjumisen syyksi epäily, että joku voi saada tutkimusten tuloksena uuden huumaavan aineen. Toisten trippejä kadehtiva rahakirstun vartija on kelvoton.

Kannatan 'psykedeelien' aktiivista tutkimusta, vaikka pidän puheita taikasienistä, pyhyydestä ja jumalten lihasta hölmönä liioitteluna. Jokainen lasten kanssa elänyt tietää omasta kokemuksestaan, että me todella unohdamme jossain vaiheessa sen vapauden valtakunnan, joka useimmille lapsille on aivan totta. Ilmiön kemiallisneurologinen tausta on varmasti hyödyllistä yrittää selvittää.

Yhteisö, joka torjuu monialaisen perustutkimuksen 'sosiaalisin' tai 'uskonnollisin' perustein, ei ole onnellinen ja anti-hauras."

 

Atlanttinen Kekkos-syndrooma

Gordon F. Sanderin oudosti nimetty Kekkos-tutkielma Kansalainen Kekkonen : Suuri suunnitelma (WSOY 2021) ei ole järin onnistunut hybridi. Sander on tavoitellut Urho Kekkosen presidenttiuran ensimmäisten vuosien yksityiskohtaista analyysiä yhdistettynä jonkinlaiseen uuteen ja omaperäiseen henkilötutkielmaan. Sellaiseen Sander on oletettavasti nähnyt tarvetta siksi, että hän on yhdysvaltalaisena toimittajana ja tietokirjoittajana poikkeuksellisen kiinnostunut Suomesta, vaikka tällä hetkellä asuukin Riiassa. Valitettavasti joudun toteamaan, että se mikä saattaa toimia lehtiartikkelissa, ei ole onnistunut 500-sivuisen tietokirjan muodossa. Ei, vaikka WSOY:n kirjallisuussäätiö on tukenut taloudellisesti. En oikein ymmärrä tämän kustannuspäätöksen motiiviakaan. Kuka jaksaa lukea 2020-luvulla kylmän sodan hengessä kirjoitettua jälkiviisastelua?

Suomennos on Heidi Tihveräisen ja Lauri Sallamon käsialaa. Olen taipuvainen olettamaan, että tekstin ongelmat ovat peräisin alkutekstistä, sillä useimmat niistä eivät selvästikään selity käännöksen ratkaisuilla. Ensinnäkin kirja olisi kaivannut kustannustoimittajaa, joka ei pelkää tarjota punakynää, kun kirjoittaja syyllistyy jatkuvasti samojen asioiden toisteluun. Kun kirja päättyy noin viidennen kerran Jaakko Kalelan suuhun laitettuun viisauteen "Hän pelasi aina omaa peliään", lukija turhautuu. Eikö kirjoittaja tosiaan muista, vai olettaako hän, että lukijalle pitää jankuttaa? Kirjan ratkaisut sitaattien käytöstä ja typografiasta ovat erikoisia. Sitaatteja on paljon, mutta välillä ne ovat leipätekstissä, välillä typografisesti sisennettyjä ja erilaisella fontilla kirjoitettuja. En ollut vaikuttunut ratkaisusta.

Sanderin kirjoitustavassa on ärsyttäviä maneereja. Sen lisäksi, että hän suhtautuu lähtökohtaisesti kohdehenkilöihin arvottavasti eli konnat (kaikki venäläiset, kommunistit ja Kekkosen lakeijat) ja sankarit (kaikki muut) saavat arvoaan kuvaavia adjektiiveja niskaansa, Sander harrastaa erittäin ärsyttävää jälkiviisastelevaa sanailua, jonka ainoana motiivina on "keventää" usein piinallisenkin yksityiskohtaista erittelyä ja esitellä kirjoittajan nokkeluutta. Lukijalle tulee todellisuudessa vaivautunut olo, koska maneeri myös lisää kirjoitteluun uuden alatyylin neuvostojohtajia pilkkaavien luonnehdintojen rinnalle. Sander näyttää olevan niin vahvasti lehtimies, ettei hän malta pysyä asialinjalla. Minusta ratkaisu on ollut epäonninen. Vanhan viisauden mukaan mitä vähemmän huutomerkkejä asiatekstissä on, sitä punnitumpaa teksti on. Sander rakastaa huutomerkkejä.

* * *

Vaikka Sander on kirjoittanut kirjan Kekkosesta ja Suomen sisä- ja ulkopolitiikasta, todellisia voimapisteitä ovat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Jokin määrä isänmaallista sokeutta lienee pakko sallia, mutta sen päälle Sanderin sokeroitu näkemys Yhdysvalloista kylmän sodan sankarina ja "vapauden" puolustajana on käsittämättömän vanhanaikainen. On monasti vaikea uskoa lukevansa 2020-luvulla kirjoitettua kirjaa, niin syvällä kylmän sodan ideologisessa jähmeydessä Sander liikkuu. Yhdysvaltain itsekkäät juonittelut ovat kaikki ymmärrettäviä ja moraalisesti hyväksyttäviä, kun taas Neuvostoliiton ymmärrettävätkin operaatiot ovat moraalisesti ala-arvoisia. Hyvän esimerkin tarjoaa Sanderin suhtautuminen Neuvostoliiton ydinaseiden räjäytyksiin, joita hän moralisoi ilman tietoisuutta siitä, että hän itse edustaa ainoata valtiota, joka on käyttänyt ydinaseita surmaten satoja tuhansia ihmisiä.

Kekkostakin suurempi hahmo Sanderille on Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov, jonka vaikeasti ymmärrettävää persoonaa kirjoittaja esittelee ilmeisen viha-rakkaus-linssin kautta. Vaikka kaikki Neuvostoliittoa edustaneet miehet ovat Sanderille häijyjä juonittelijoita (Mikojanilla vielä viiksetkin!), joiden tavoitteena on "vapaan maailman" tuhoaminen,
hurrikaani-Hruštšov (ilmaisu Sanderin) kiehtoo, ei vähiten siksi, että kirjoittaja on päättänyt selittää osan tapahtumista Kekkosen ja omapäisen neuvostojohtajan keskinäisen sympatian ja ystävyyden avulla. Hruštšovin rinnalla Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy näyttäytyy harkitsevana, johdonmukaisena ja oikealla tavalla isänmaallisena johtajana, jolle Kekkonen on älyllisesti vertainen keskustelukumppani, vaan ei moraalisesti. 

Niin, Kekkonen. Sander ei nähdäkseni edes pyri peittelemään pohjimmaista antipatiaansa. Hänelle Kekkonen on taitava, mutta moraalisesti kyseenalainen peluri. Sander ei kiistä Kekkosen pohjimmaista isänmaallisuutta tai sitä, että monimutkainen ja usein hyvin vaikea taiteilu Neuvostoliiton ilmaisemien toiveitten ja suomalaisten omien näkemysten välillä tuotti pitkällä aikavälillä erinomaisen tuloksen, vaikkakaan ei vielä kirjan käsittelemänä ajanjaksona. Mutta Sander käyttää myös runsaasti halveksivia adjektiiveja kuvatessaan Kekkosen "pimeää puolta" ja suhtautumista vastustajiinsa. Erityisesti Olavi Hongan kohtelua Sander näyttää pitävän kohtuuttomana, vaikka tämä oli täysivaltaisena aikuisena vastannut myöntävästi tannerilaisten demarien houkutukseen.

* * *

Siinä ei ole mitään ongelmaa, että Kekkonen on Sanderille Hruštšovin tapaan ihailun ja inhon kohde. Ongelmana on enemmänkin se, miten subjektiivisella tavalla kirjoittaja asian ilmaisee. Hän ei malta pysytellä ulkopuolisen roolissa. Seurauksena on kirjaan syntyvä henkilökohtaisen kiukuttelun punainen lanka, joka voi olla kirjoittajalle tärkeä, mutta joka ei tarjoa lukijalle mitään lisäarvoa. Kun subjektivismiin liittyvät ideologisesti motivoituneet virheet ja vyön alle lyönnit (Sander puhuu vuoden 1948 "kommunistisesta vallankaappauksesta" epäonnistuneena tosiasiana; Sander ei muista, että myös Nato-maa Norja on Neuvostoliiton rajanaapuri; Sander vihjailee Maarit Tyrkön olleen Kekkosen rakastajatar; Sander kuvailee Eljas Erkkoa "veitikkamaiseksi"; Sander kutsuu Ahti Karjalaista Kekkosen "verikoiraksi"; Sander vertaa Kekkosen herkkänahkaisuutta Donald Trumpin luonteeseen), lukija alkaa vaistomaisesti kerätä omaa adjektiivivarastoaan.

Minulle jäi arvoitukseksi, mihin kirjan otsikko viittaa. "Kansalainen Kekkonen" on Sanderin itsensä tuon tuostakin käyttämä ilmaisu, mutta mihin se liittyy, jäi ainakin itseltäni ymmärtämättä. Lyhyet piipahdukset Kekkosen yksityiselämään eivät otsikkoa ainakaan selitä, eikä hän presidenttinä tietenkään ollut vain yksi kansalainen. Myös kirjan alaotsikko "Suuri suunnitelma" tuntuu jäävän ilman perustelua. Varmasti Kekkosella oli suuria suunnitelmia, mutta kun Sander itsekin kallistuu sille kannalle, ettei Kekkonen tilannut noottikriisiä, mikä se vielä suurempi suunnitelma oikein oli. Kekkoslovakiako?

Kovin erikoinen on Sanderin ratkaisu lisätä kirjaan "Jälkinäytös Mäntyniemessä", jossa hän istuttaa tasavallan presidentti Sauli Niinistön tukemaan kirjansa sanomaa. Täytyy olettaa, että Niinistö on tarkastanut suuhunsa laitetut tekstit, mutta jotenkin epämukava hyödyntämisen tunnelma lyhyestä jaksosta jää. Erityisesti viimeinen lypsy jättää Niinistön tylysti myötäilijäksi: "Sanders: Mutta hän oli omalla tavallaan suuri mies - - hän vain oli vallassa liian pitkään." "Niin, siltä vaikuttaisi", Niinistö vastasi hetken aprikoituaan. "Hän rakastui valtaan", tuumin. "Niin, siltä vaikuttaisi", presidentti totesi. - En oikein usko, että Sauli Niinistön tarkoitus oli jättää ilmaan näin vahvaa pässinnarun narinaa.

Antikommunistisen sodan hämäristä

Ikätoverini Risto Reuna, Työväen Arkiston erikoistutkija, on vanhoilla päivillään ryhtynyt poliittisen historiamme popularisoijaksi. Aiheet - vasemmiston järjestöhajaannukset Suomessa -  ovat kiinnostavia ja huonosti tunnettuja. Siksi on harmillista, että Puskalan putiikki : Puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä (Docendo 2021) on toteutukseltaan vähän niin ja näin. Kustantaja ei ole tapansa mukaan panostanut ollenkaan oikolukuun ja kustannustoimitukseen, joten kirja kärsii sekä aivan liian monista kielioppi- ja kirjoitusvirheistä että rönsyilystä, asioiden toistelusta ja sokeutumisesta oman aineiston edessä. Kolmanneksella tiivistämällä ja kunnollisella kustannustoimituksella tästä olisi voinut tulla vuoden tärkein poliittisen historian teos. Tällä toteutuksella lopputulos on vain välttävä, vaikka monilta osin ainutlaatuinen. Enkä ole ensimmäinen tähän laatukysymykseen huomiota kiinnittänyt.

Risto Reunalla on tutkijalle sopiva tausta, mutta lukija jää pohtimaan, onko hänellä myös jonkinlainen oma agenda. Se voi olla myös tiedostamatonta, mutta vaikka päähenkilöistä kuten Veikko Puskalasta tai Veikko Hauhiasta ei piirretä mitään kiiltokuvaa, yleisvaikutelma on sellainen, että Risto Reunalla ei myöskään ole ollut mitään sitä vastaan, että Putiikki toimi tehokkaasti ja lopputuloksena oli kommunistien etenemisen pysähtyminen (ei pelkästään Puskalan & Hauhian ansiosta, mutta myös heidän toimintansa tuloksena). Reunan antikommunismi ei ole propagandistista, mutta jotenkin se siellä pohjalla koko ajan leijuu. Mutta vain leijuu, Reunan teksti on yleisesti ottaen yleisraadollista eli kaikkien osapuolien itsekkyys ja härski valtapeli on avoimesti esillä. Reuna ei mene yhtä pitkälle kuin kollegansa Markku Jokipii, joka Kokoomuksen Verkkouutisissa otsikoi lyhyen kirjaesittelynsä raflaavasti "Vakoilija Veikko Puskala oli yksi Suomen pelastajista" (14.5.2021)

Mikään Veikko Puskalan elämäkerta tämä kirja ei ole. Yksityishenkilö Puskala jää hyvin kalpeaksi hahmoksi, perhe-elämästä vilahtaa vain muutama fakta ja asuinpaikatkin hahmottuvat lähinnä niiden tiedusteluominaisuuksien perusteella. Se kirjasta piirtyy, että Veikko Puskala oli aatteellisesti tannerilainen, vaikka historian virroissa osuikin lähinnä Emil Skogin vanaveteen. Tannerilainen antikommunismi oli silti ehkä vain yksi rakennuksen seinistä, sillä varjoissa toimiminen kiinnosti Puskalaa myös syistä, jotka jäävät vähän hämäriksi. Monien varjoissa toimijoiden tavoin Puskalan henkilökohtainen tie johti murheelliseen ja katkeroituneeseen loppuun. Kun tekisi mieli kertoa kaikki urotyönsä, jotta saisi ansaitsemansa kiitokset ja kehut, mutta toisaalta ei voi, eikä saa.

* * *

Niin käykin, ettei Puskala ole hänestä kertovan kirjan kiehtovin henkilö. Sellaiseksi nousee ennen muuta puolueensa taitavasti pettänyt ja vieläpä ehjin nahoin petoksestaan selvinnyt Veikko Hauhia (petturuuden Reuna selittää Hauhian veljen joutumisella Stalinin vainojen uhriksi - varmaan ainakin osatotuus). Ilman Hauhian kaltaista taitavaa myyrää Puskalan putiikilla olisi ollut ratkaisevasti vähemmän materiaalia myytävänä oikeistolaisille toimijoille, kuten Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiölle (SYT). Jopa Urho Kekkonen sai monet Neuvostoliiton johtajien näkemyksiin liittyvät tiedot Hauhian ja Puskalan kautta. Ei liene liioiteltua todeta, että juuri Hauhian vakoilutoiminta, joka kohdistui SAK:n lisäksi SKP:n keskusjohtoon, tarjosi oikeistolle tehokkaimmat aseet, joilla kommunistien toiminta kesytettiin ja padottiin.

Risto Reuna on keskittynyt demarien ja kommunistien sisäisiin välienselvittelyihin niin perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti, että muodollisen oikeiston rooli toiminnan rahoittajana ja pohjimmaisena tilaajana jää taka-alalle. Reuna ei mitenkään peittele sitä, että siinä missä NKP rahoitti Suomen kommunisteja ja myös ay-liikettä ja SKDL:n toimintaa, vastaavasti rahaa tuli mille tahansa antikommunistiselle toimijalle ulkomailta, pääosin Yhdysvalloista. Mitään yksityiskohtaista tietoa tästä hän ei kuitenkaan tarjoa. Vielä suurempi harmi on se ylimalkaisuus, jolla hän suhtautuu Puskalan pitkäaikaiseen rahoittajaan ja päätilaajaan, edelleen olemassa olevaan säätiöön Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ja sen toiminnanjohtajana vuoteen 1974 istuneeseen Osmo Kupiaiseen. Ilman tätä suurpääoman vasiten perustamaa antikommunistista järjestöä Puskalan putiikin historia olisi ollut aivan toinen. Voi tietysti olla, ettei SYT:n kanssa lopulta riitautuneen Puskalan papereista ole löytynyt tämän enempää. Ennen Jarkko Vesikansan kirjaa Salainen sisällissota (Otava 2004) koko aihepiiristä oli kirjoitettu tuskin sanaakaan.

Kirjassa tuodaan myös kiertelemättä esille se, miten suuressa määrin Puskalan putiikki oli velkaa armeijan oikeistolaisimmille voimille ja tiedustelulle (tärkeimpinä yhdyshenkilöinä Kalle Lehmus ja Armo Karkaus). Sieltä tuli sekä laitteita että asiantuntemusta, koska - vaikka Reuna ei tätä juurikaan avaa - ay-liikkeen ja vasemmiston pitäminen riitelevänä ja hajanaisena oli mitä suurimmassa määrin myös armeijan johdon intressissä, vaikka tällaista tehtävää armeijalla ei tietysti virallisesti ollutkaan. Tätä kytköstä olisi toivonut Reunan käsittelevän toteutunutta enemmänkin, koska suomalaisten oikeistoupseerien toiminta sodan jälkeen on ollut näihin päiviin asti varsin tehokkaasti pimitettyä. Illuusio puolueettomasta ja politiikkaan puuttumattomasta armeijasta elää sen ansiosta edelleen, vaikka viimeistään hävittäjähankkeisiin liittyvän NATO-yhteyden luulisi avanneet viimeisetkin kiinniliimatut luomet.

* * *

Risto Reunan ehkä tahattomastikin pysyväksi kaaokseksi kuvaaman poliittisen vasemmiston valtataistelun raadollisuus on masentavaa. Jos vaikka kansa ehkä taisteli, ainakin johtavat miehet lähinnä riitelivät ja maistelivat. Yleensä näennäisesti jostain ideologisesta yksityiskohdasta, mutta kovin usein pelkästä vallasta, jolla tietysti oli kiinteä yhteys työstä saatavaan taloudelliseen tulokseen. Valokuvat sodanjälkeisen politiikan taisteluhaudoista ovat puuduttava näky sekin: kaikki ovat samalla lailla pukeutuneita, tupakkaa tupruttelevia miehiä, joiden ulkoisesta olemuksesta on nykypäivän katsojan mahdotonta arvata yksilöitten puoluekantaa tai muuta ajattelua. Sodan jälkeinen maailma kyllä myös iloitsi, mutta tähän porukkaan ei siitä paljon heijastunut, koko elämä oli jatkoa sodalle, vain ne ruudinsavua tupruavat aseet puuttuivat.

On jotenkin ymmärrettävää, että oikeisto vastusti kaikin keinoin kommunistien tavoitteekseen asettamaa vallanvaihdosta ja tuotantovälineiden ottamista yhteiseen omistukseen. Hieman miettimistä synnyttää kuitenkin se, että Väinö Tannerin johtamien sosialidemokraattien ykkösvastustaja ei ollut oikeisto, vaan kommunistit, kuten Tanner itse asian muotoili. Tämä asenne määritti niin sotaa edeltänyttä kuin seurannuttakin aikaa siitä huolimatta, että hävityn sodan jälkeen jyrkkä antikommunismi oli demareille varma tie epäonnistua toiveissa nousta Pohjoismaisten naapuripuolueiden tapaan valtionhoitajapuolueeksi, koska Neuvostoliitto vahti mustasukkaisena etujaan Suomessa. Ilman tannerilaisuutta ei olisi ollut myöskään sitä mylläkkää, johon Puskala vakoilujärjestelmänsä rakensi. Jos vasemmisto olisi riitelyn sijasta tehnyt sodan jälkeen yhteistyötä, se olisi hallinnut Suomea - yhteistyössä Kekkosen tahtiin marssivan Maalaisliiton kanssa.

Puskalan putiikki on tärkeä osa 1900-luvun suomalaista poliittista historiaa. Oikeiston näkökulmasta Putiikki oli kaikin puolin myönteinen asia, joka vähintäänkin varmisti sen, että valta säilyi samoissa käsissä myös hävityn sodan jälkeen. Tannerilaisille demareille Puskala oli myös kiitoksen arvoinen puoluetoveri, vaikka ei yhtä yksiäänisesti kuin muodolliselle oikeistolle. Aidon vasemmiston näkökulmasta Putiikki oli harmillisen tehokas ja tuotti myrkkyä, joka pitkälle tuhosi sodan jälkeen kukoistaneet näköalat. Risto Reuna on tehnyt palveluksen niille, jotka haluavat lisätä tietämystään varjojen maailman tapahtumista. Ymmärrän silti niitäkin, jotka eivät halua. Tuo maailma on ikävä, tympäisevä ja aika surullinenkin. Toimistoksi jalostettu viha ei tee kenenkään psyykelle hyvää.

Marinaa kyökin kautta

En tunne pääministeri Sanna Marinia. En ole edes seurannut erityisen tarkasti hänen pääministerikautensa toimia. Olen kiinnostunut politiikan tuloksista ja seurauksista, en itse poliittisia päätöksiä tekevistä ihmisistä. Politiikkaan heittäytyvät ihmiset eivät ole persoonallisuusrakenteeltaan erityisen kiinnostavia. En tarkoita, että kaikki ovat juonikkaita ja vallanhimoisia, vaikka monet ovat; aivan varmasti mukana on paljon ihmisiä, jotka aidosti ja täydellä tahdollaan haluavat toimia yhteisten asioiden hoitamiseksi mahdollisimman hyvin. Poliitikon persoonasta tuppaa kuitenkin puuttumaan itselleni tärkeitä piirteitä ihan siksi, ettei niillä piirteillä pääse perustason toimintaa pidemmälle. Sanna Marinin kaltaiset poliitikot ovat päässeet, koska heillä on sekä vetoa että työntöä vastuullisempiin tehtäviin. Huipulle harva ilmestyy itselleen suureksi yllätykseksi.

Voimme siis lähteä oletuksesta, että pääministeriksi päätynyt ihminen ei ole tehtävässä vahingossa tai täysin vastoin omia toiveitaan. Siksi voimmekin jättää Sanna Marinin henkilön taustalle ja kiinnittää huomion tämän jutun päähenkilöihin. Niihin, jotka ovat päättäneet tuhota demaritaustaisen naispoliitikon uran hinnalla millä hyvänsä. Sillä siitähän näissä loputtomissa Maringateissa on kyse. Ideologisesti motivoituneesta vihapuheesta, jonka tavoitteena on sekä nykyisen hallitusrintaman hajottaminen (päätavoite) että Sanna Marinin ja hänen kaltaisensa naispoliitikon uran tuhoaminen (myötäsaatava).

Oikeisto-oppositio toimii pääosin iltapäiväroskalehdistön kautta - ja tietenkin kaiken vihapuheen kotikentän eli somen kautta. Oikeiston ideologinen marina ei kohdistu ensi sijassa suuren luokan ideologisiin kiistakysymyksiin, koska niistä ei riittävää eroa edes saa aikaiseksi. Kun Sanna Marinista ei saa äärivasemmistolaista millään, marisijat ovat päättäneet näykkiä hänet poliittisesti kuoliaaksi. Tekniikka on yksinkertainen ja tylsä: synnytetään aina vaan uusia pieniä epäilyksen roihuja. Kun edellinen on sammunut, sytytetään uusi, loputtomasti. Mikään aihe ei ole liian mitätön, koska juuri mitättömät arjen asiat kiinnostavat klikkilukijoita. No mitä nyt taas! On se vaan kumma, miten se nainen on koko ajan uutisissa! Ei savua ilman tulta!

* * *

Juuri siitä on kuitenkin kyse, savusta ilman tulta. Ei oppositio jättäisi käyttämättä mahdollisuutta vaatia Sanna Marin valtakunnanoikeuteen, jos vähänkin syytä löytyisi. Rima on varmasti valmiiksi lattialla vähäisempiä tilaisuuksia odottamassa. Mutta on paljon helpompaa tekaista "juttuja" arjen asioista, joihin lukijat voivat samastua. Ei mitään tylsää ideologista tai talouspoliittista marinaa, vaan suoraan aamumurojen, ulkonäön ja käyttäytymisen kimppuun. Nehän löytyvät myös poliitikon elämästä, koska poliitikot ovat tavallisia ihmisiä, eivät mitään köyhyyteen vihkiytyneitä uskonnollisia kiihkoilijoita.

Oikeiston marinassa ei olekaan erikoista se, että yhdestä pääministeristä on löytynyt aina vaan uutta "uutisoitavaa". Erikoista on se, miten täydellisen epäpoliittisia kaikki keinotekoiset kohut ovat olleet. Ilmiölle on kuitenkin selitys, arvelen. Se on naisviha, misogynia. Jos Marinia ympäröisivät turvallisesti hyrisevät alfaurokset, hän saisi kaikessa rauhassa kuvittaa Voguen kantta ja esitellä fetapiirakkareseptin. Mutta kun se meni johtamaan hallitusta, jonka sisäpiiri koostuu pelkistä naisista! Matti Vanhanenkin vain vilahti kuvioissa. Kyse ei ole Marinin tai muiden naisjohtajien henkilöstä. Kyse on väärästä sukupuolesta. Pelosta, että ikiaikainen miesten ylivalta politiikassa on lopullisesti ohi. Pelosta, että etteivät naiset puoluejohtajina olekaan hetken oikku, vaan uusi normaali.

Marisijoitten motiivia on tietysti vaikea todistaa. Malli näyttää kuitenkin vahvasti siltä, ettei Marinin asemaa haasteta politiikan, vaan arjen tasolla. Ihmisiä ei kiinnosta tietää, mitä mieltä naispääministeri on 30 miljardin asehankkeesta, kun heille esitellään sarjatulena väitteitä "naisellisista" aiheista Sannan keittiössä ja lenkkipolulla. Ratkaisu on aivan varmasti tarkkaan harkittu ja rakennettu. Siinä on oikeiston mainostoimistoissa istuttu parikin iltaa juonta kehittelemässä. Kun tiedettiin ja sittemmin nähtiin omin silmin, ettei naispääministeri saa härnäämälläkään "naisellisia kiukuttelukohtauksia", vaan hoitaa asioita "konemaisella" tyyneydellä ja päättäväisyydellä, valittiin arki.

* * *

Emme vielä tiedä, miten tarina päättyy. Kukaan ei tiettävästi ole vaivautunut laskemaan ja erittelemään Sanna Marinin hallituksesta kehiteltyjä tyhjiä kohuja. Näistä yleensä naisvihan kuorruttamista jutuistahan on osansa saanut myös Maria Ohisalo, jonka lisäsyntinä on sukupuolen lisäksi sateenkaariporukan hyysääminen ja nyt tietysti vielä Elokapina, tuo uustaistolainen anarkistihihhuleiden joukko - kyllähän se jotenkin Vihreiden piikkiin menee, vaikka se on ehkä ansiotonta arvonnousua. Marisijat eivät koske Annika Saarikkoon, joka lasketaan tiukan paikan tullen oikealle puolella väärästä sukupuolesta huolimatta. Myös Li Andersson on saanut olla rauhassa, koska marisijat pelkäävät hänen sanavalmiuttaan ja toisaalta riittävän heikko vasemmisto ei nyt ole tämän sotatoimen pääkohde, kerrankin.

Näkyvät poliitikot herättävät helposti voimakkaita tunteita. Heitä ihaillaan ja heitä inhotaan. Ironia hehkuu, kun naispuolista poliitikkoa voidaan inhota myös siksi, että hän on liian "hyvännäköinen" (viittaa tässä Voguen valintaa, en omaan arviooni) eli synnyttää kateutta olemalla hoikka, hyväkuntoinen ja muotilehden kanteen kelpaava. Mariseva oikeisto joutui pinnistelemään, mutta kyllähän aina voi valittaa siitä, mihin kaikkeen sillä huomiohakuisella pääministerillä onkin aikaa ja todelliset ongelmat jäävät muiden niskoille tai hoitamatta. Sellaista en muista, että Timo Soinin kohdalla kukaan olisi nähnyt yhteyttä ulkoisen olemuksen ja politiikan välillä. Koska hän ei ole nainen? 

Oikeisto-opposition räyhähenkien katkeamaton herhiläispilvi Sanna Marinin niskassa ei todennäköisesti kaada hallitusta. Mutta ei se myöskään kivalta voi tuntua. Juuri siksi tällaista häpeämätöntä kampanjaa tietysti myös käydään. Tavoitteena on, että Sanna Marinin olo on mahdollisimman huono ja siinä sivussa saavat varoituksen kaikki muutkin miehen paikalle pyrkivät. Jotta ei voida syyttää pelkästään setämiehiä, johtaa toisessa iltapäiväroskalehdessä Marinin vastaista kampanjaa Sanna Ukkola, jonka muutenkin alatyylinen kirjoitustapa suorastaan hehkuu inhon koko kirjoa, kun kohteena on Marin. Helsingin Sanomat teeskentelee viatonta ja "asiallista". Konsernin oikea ja vielä oikeampi käsi eivät muka tiedä toisistaan. Todellisuudessa tämä kampanja on harvinaisen selväpiirteinen sekä kestonsa että tematiikkansa ansiosta. Veikkaan, että seuraava painopiste on "epäuskottavaabn bile-Sannaan kohdistuva kritiikki demareissa". Että pitäisi saada tilalle edes joku aito demarimies. Sellainen luotettava hyrisijä. Mies.