Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 28. tammikuuta 2021

Lautasia ja sikareita

Lukaisin tuoreen UFO-suomennoksen Sisäpiiri : Ufot, sotilaat ja tiedustelupalvelut (UFO Finland 2020). Timothy Goodin kirja itsessään on aika huonosti kirjoitettu ja toimitettu kokoelma kertomuksia UFO-ilmiöistä 1940-luvulta 2000-luvun alkupuolelle. Äänessä ovat pääosin poliitikot, lentäjät, sotilaat ja tiedustelupalvelut, joiden piiristä oletettavasti kirjoittajan tarkoittama, mutta hyvin vähän käsittelemä "sisäpiiri" oletettavasti koostuu. Mitään uusia paljastuksia Goodilla ei ole, mutta hänen lähestymistapansa innosti minut arvioimaan UFO-ilmiötä arjen logiikan näkökulmasta ja toisaalta nykypäivän somen ja miljardien kännykkäkameroiden kannalta. Taustaksi voin todeta, että olin aikoinaan hetken Däniken-intoilija ja olen pohdiskellut tunnistamattomien ilmiöiden aiheita paljon myöhemminkin eli aikana, jolloin olen ollut tietoinen skeptikko. Itselläni ei ole ufokokemuksia ollut, mutta yhden Suomessa tapahtuneen tiedän, josta kertoneen silminnäkijän uskottavuus on minun silmissäni erittäin korkea. Seuraava teksti on blogitekstiksi ehkä poikkeuksellinen, mutta eihän tässä kukaan ole niskaan hengittämässä.

* * *

Hylkään ensimmäiseksi polun, jonka suuntaan kulkevat torjuvat jatkopohdinnat toteamuksella, että kaikkit ufohavainnot voidaan selittää tieteellisesti, eivätkä ilmiöt ainakaan ole merkkejä jostain Maan ulkopuolisesta elämästä, teknologiasta tai älystä. Jos tältä polulta löytyy totuus, kuulemme siitä kyllä. Siksi lähden polulle, jonka varrella hyväksytään lähtökohdaksi ajatus, että joukko ihmisiä on kohdannut ilmiöitä, joita on vaikea tai mahdoton selittää sen tiedon avulla, jonka tiede ja tekniikka meille tarjoavat. Lähdemme siis liikkeelle oletuksesta, että UFO (Unidentified Flying Object, tunnistamaton lentävä kohde) on todellinen tutkimuskohde, jolle ei tarvitse asettaa ennakkoon muita ehtoja tai vaatimuksia kuin sen, että tutkimme materiaalisia ilmiöitä, emme ns. henkimaailman asioita eli hallusinaatioita, unissa puhuvia jumalia tai vastaavia.

Ufoihin uteliaasti eli tiedonhaluisesti suhtautuvat ihmiset toimivat eri motiiveilla. Jotkut haluavat todisteita siitä, ettemme ole maailmankaikkeudessa yksin, jotkut taas pelkäävät juuri näitä todisteita. Osalla on henkilökohtainen motiivi eli jonkinlainen omakohtainen kokemus, jolle etsitään psykologisista syistä selitystä. Useimmat ovat asialla työnsä puolesta, koska tietyissä ammateissa joutuu selvittämään ihmisten näkemiä, kuulemia ja muilla tavoilla kokemia selittämättömiä tapauksia. Ihan oman ryhmänsä muodostavat ne, joille ufot ovat koko elämän täyttävä pakkomielle. Vaikka suhtaudun kaikkiin näihin motiiveihin ymmärryksellä, joudun valitsemaan puhtaan uteliaisuuden polun. En tosin ole varma sen uteliaisuuden puhtaudesta. Kyllä minua ajaa myös arvio siitä, ettei ufoja koskeva informaatio ole vapaasti tutkittavissamme. Siksi lisään toiseksi motiivikseni pyrkimyksen rajata ulkopuolelle paitsi ilmeiset harhapolut, myös tietoiset pyrkimykset johtaa turvallisesti harhaan.

Uteliaana ja kriittisenä (sekä informaation lähteitä että lähteitä ehkä salaavia kohtaan) kohtaan ensimmäisen risteyksen. Julkisesti tarjolla oleva informaatio on (A) uskottavaa ja jatkotutkimisen arvoista tai (B) epäuskottavaa, epäluotettavaa tai ainakin sellaista, jonka luotettavuutta ei voi loppujen lopuksi arvioida. Koska haluan jatkaa, valitsen polun A ja totean, että ainakin osa informaatiosta on riittävän uskottavaa ja arvioin itse julkisesti saatavana olevan informaation muodostavan vain murto-osan kaikesta siitä, mitä "sisäpiirin" tiedossa on. Polulla B useimmat uskovat viranomaisia ja heidän vakuutteluaan, että melkein kaikki havainnot selittyvät sääpalloilla, Venus-planeetalla ja sääilmiöillä. Niitä, jotka eivät selity, ei kannata murehtia.

* * *

Koska en kuulu "sisäpiiriin", voin valita vain viranomaisiin luottamisen ja kriittisen epäilyn välillä. Emme voi tietää varmuudella, salataanko, miten salataan, mitä salataan tai missä salataan. Voimme kuitenkin loogisesti ajatella, että jos viranomaiset eivät oikeasti salaa mitään ufo-informaatiota, itse "ongelmakin" katoaa jossain määrin olemasta ja voimme rauhassa jäädä odottamaan jokamiehen kännykkäkameroiden todistusaineistoa erilaisista ufoista ja kontakteista extraterrestiaalisten olioiden kanssa (kännykkäkameroiden yleistyminen ei näytä johtaneen ufofilmien määrän ja laadun jyrkkään nousuun). Jos taas lähdetään siitä oletuksesta, että viranomaiset salaavat jotain, seuraavaksi on syytä kysyä, miksi he haluaisivat salata ufot, jos ne ovat toisten sivilisaatioiden edustajia. Yleisimmän selityksen mukaan viranomaiset - tai siis "sisäpiiri" eli rittävän luotettaviksi arvioidut - eivät halua kertoa ihmiskunnalle totuutta, koska pelkäävät sen aiheuttavan valtavaa yhteiskunnallista epävakautta, hysteriaa ja kaaosta. Tämän oletuksen mukaan useimmat ihmiset eivät siis olisi valmiita tai "kypsiä" kuulemaan totuutta (tässäkään asiassa, voisi skeptikko sanoa). 

Toisen yleisen teorian mukaan "sisäpiirejä" on useita eli suurvallat kiistelevät myös ufoihin liittyvän informaation hallinnasta eli eivät halua jakaa sitä muille mm. tieteellisten ja teknisten edistysaskelien pitämiseksi vain omissa käsissä. Tällainen kylmän sodan mukainen asenne kuulostaa tietysti hyvin uskottavalta, mutta sitäkin on vaikea mitenkään todentaa, kun vähintään kahden suurvallan pitäisi oma asenteensa virallisesti myöntää. Kolmas salailun peruste on "sisäpiirin" epävarmuus ja päättämättömyys. Ajatus on, että eniten tietävätkään eivät oikein tiedä, miten asioissa pitäisi edetä, eikä tätä varsinkaan haluta kertoa kansalaisille. Voidaan vielä pohtia mahdollisuuksia, että ufojen takana olevat sivilisaatiot ovat kieltäneet informaation paljastamisen, koska heillä on intressi ja kyky painostaa "sisäpiirin" jäseniä.

Todellisuus voi tietysti sisältää aineksia kaikista näistä perusteluista. Kertomusten perusteella sekä ufojen että Maan valtioitten sotavoimien toimintatavat ovat kovin vaihtelevia, joten ehkä kaikki ovat epätietoisia siitä, miten kannattaisi toimia. Joidenkin väitteiden mukaan ufojen takana on lukuisia eri vieraita kulttuureja, joista osa vain tutkii Maata, osa haluaa tukea ihmisten kehitystä ja osa suhtautuu vihamielisesti, syystä tai toisesta. Armeijoilla on taipumus ampua ensin ja tutkia sitten, mikä ei tietenkään huonon kommunikaation tilanteissa edistä informaation rauhanomaista vaihtoa. Kertomusten perusteella teknisesti aivan ylivoimaiset ufot ovat aina silloin tällöin kuitenkin joutuneet onnettomuuksiin, joiden seurauksena salaavien viranomaisten haltuun on päätynyt sekä eläviä että kuolleita vieraitten kulttuurien edustajia ja tekniikkaa. Tilanteessa, jossa meillä ei ole mahdollista todistaa viranomaisten salailua, voimme kuitenkin lähteä siitä oletuksesta, että jos ufot ovat todellisia, kaikki niihin liittyvä informaatio salataan systemaattisesti. Tämä on loogisesti ilmeistä, koska virallisesti mikään valtio ei tiettävästi ole myöntänyt pitävänsä hallussaan ufojen matkustajia tai aluksia.

* * *

Tässä vaiheessa lukija voi perustellusti vääntelehtiä tyytymättömänä ja kysyä, mihin oikein pyrin tällaisella jossittelevalla kyselemisellä. Jos totean, ettei meillä ole luotettavaa informaatiota eikä mahdollisuutta todistaa, että sitä salataan, mitä muuta voi kuin nostaa kädet ylös turhautuneesti? Yhdysvalloissa on salailua harrastavat viranomaiset pakotettu paljastamaan jonkin verran vanhoja TOP SECRET -mappeja. Sen ansiosta tiedetään melko varmasti, että armeijan ja tiedustelupalveluiden joukot ovat sekä salanneet että estäneet ulkopuolisten toimijoiden tutkimukset lukuisissa tapauksissa. Arkistojen vapautuminen ei ole kuitenkaan ulottunut sellaisiin dokumentteihin, joiden perusteella voitaisiin kiistatta todeta ufot täksi tai tuoksi. Julkisuudessa selityksettä jääneitä tapauksia näyttää varmasti olleen, mutta sipulista on kuorittu vasta päällimmäiset kerrokset.

Loogisesti lienee selvää, että salailuun on aina jokin syy. Se voi olla perinteinen "ei kuulu siviileille", mutta vuosikymmeniä kestävä vahva salailu vihjaa siihen, että syy on painava. Meillä kansalaisina ei ole mahdollista lyödä nyrkkiä pöytään ja vaatia viranomaisia paljastamaan salaisuutensa. Mikään valtio ei anna kansalaisilleen näin paljon valtaa. Ja loogisesti väkivaltaorganisaatiot, joiden varassa valtiovalta viime kädessä lepää, eivät joudu edes muodollisten päättäjien edessä avaamaan kaikkia salaisuuksiaan, koska "sisäpiiri" voi itse päättää, ketkä siihen päästetään. Timothy Good kertoo presidentti Bill Clintonin olleen erittäin tyytymätön siihen informaation määrään, joka hänelle suostuttiin antamaan. Ja jos ei tiedä, mitä ei ole saanut, sitä on vaikea yksilöiden patistella. Tämä on kaikkien tiedustelupalveluiden yhteinen perusta ja lähtökohta.

Jos toteamme, että ufot ovat todellinen ilmiö, johon liittyvä informaatio on käytännöllisesti katsoen täydellisesti salattu, onko meillä mitään etenemisen mahdollisuuksia matkalla kohti tietoa, totuutta tai ainakin parempaa ymmärrystä? Jos lähdetään oletuksesta, että salaaminen tapahtuu yhteisymmärryksessä ufoilmiöiden aiheuttajien kanssa - tämä on yksi ufopiireissä suosittu oletus, että "sisäpiiri" on yhteydessä myötämielisten maanulkopuolisten kulttuurien kanssa -, voinemme lähinnä odottaa hetkeä, jolloin kansat arvioidaan riittävän kypsiksi totuudelle. Jos "sisäpiiri" koostuu vain ihmisistä, voidaan heitä painostaa sekä virallisesti että epävirallisesti. Tiukinkin sisäpiiriläinen on viime kädessä ihminen. Ikävintä lienee, jos "sisäpiirejä" on jokaisella suurvallalla, ehkä vähän pienemmilläkin.

* * *

Mitä asiasta sanoo tiedemaailma? Uskovatko tutkijat, kosmologit ja fyysikot, biologit ja kemistit, ufoihin? Jos en ole aivan väärässä. tiedemaailmassa ufot ovat melkoisen tabun jähmettämä puheenaihe. Loogisesti olisi oletettavaa, että jos täällä on muilta planeetoilta tullutta porukkaa, ainakin jotkut heistä olisivat erityisen kiinnostuneita siitä, mitä Maan kollegat tutkivat ja miten pitkälle ovat päässeet. En ole kuullut kosmologeista, jotka olisi siepattu ufoon tutkittavaksi. Tai sitten he eivät vaan kehtaa kertoa. Ehkä sotavoimien ufohavainnot johtuvat pelkästään siitä, että niillä erikokoisilla sikarin ja lautasen muotoisilla aluksilla tutkitaan juuri sotavoimien toimintaa ja kosmologeja varten on aivan eri lähestymistapoja? Osa ufoharrastajista on varmoja siitä, että vieraita on jo nyt joukossamme. Ehkä tieteelliset harppaukset ovatkin meille armollisesti annettua jelppiä?

Nykyisen tieteellisen tutkimuksen näkökulmasta ufot ovat ristiriitainen ilmiö. Eksoplaneettoja etsitään innokkaasti ja avaruudesta mahdollisesti saapuvia viestejä pyritään seuraamaan intensiivisesti. Toisaalta tiedämme, että avaruus on kovin iso ja pääosin erittäin epämukava elämän kaltaiselle ilmiölle. Ufouskovaisen ei tarvitse tällaisesta piitata, mutta skeptikon on kysyttävä, kumpi on todennäköisempää, ufoilmiön selittyminen jollain muulla vai vieraiden sivilisaatioiden edustajien runsaslukuisella parveilulla Maassa. Ensimmäisen vaihtoehdon valinta olisi muuten helppoa, mutta ei sitten, kun kysytään, miten tähän asti kertyneet havainnot sitten selitetään kattavasti niin, ettei selitys sisällä mitään Maan ulkopuolisia sivilisaatioita tai tekniikoita. Siihen tarvittaisiin eksoottista fysiikkaa, kuten asian ilmaisi hyvä ystäväni insinöörin ja tekniikan historian tutkijan arvovallalla.

On mahdollista, että havainnot on hämäyssyistä muokattu muistuttamaan toisiaan. Mutta jos ne ovat edes pääpiirteissään todenmukaisia, ufohavainnoilla on häkellyttävän paljon yhteisiä teknisiä piirteitä. Aluksia on muutaman metrin mittaisista kilometrien kokoisiin, mutta muodoksi kuvataan aina joko sikarin tai kahden päällekkäiden lautasen muoto. Yleensä laitteissa on ikkunoita ja valoja, mutta niitä on kuvattu sekä täysin äänettömiksi että erilaisten huminoiden ja vihellysten lähteeksi. Liikkuminen näyttää selvimmin rikkovan tuntemiamme luonnonlakeja. Useimmissa havainnoissa laitteet pystyvät liikkumaan leijunnasta valtaviin nopeuksiin ilman silmin havaittavaa kiihdytystä ja tekemään käännöksiä, joiden ei pitäisi sellaisilla nopeuksilla olla mahdollisia. Osaan havainnoista liittyy selviä fyysisiä vaikutuksia ympäristöön: sähkölaitteiden sammuminen, kuumuus, staattinen sähkö jne. Monet ufoja jahdanneet lentokoneet ovat myös kadonneet jäljettömiin. Havaintoja on vaikea selittää ilman sitä eksoottista fysiikkaa.

* * *

Kertomuksia muukalaisolioista on määrällisesti vähän verrattuna lentävien alusten kohtaamisiin. Näissäkin kertomuksissa kuvataan vieraita olioita suhteellisen samalla tavalla. He ovat ihmistä lyhyempiä, silmät ovat isot, muut ulokkeet vähäisiä. Muistuttavat ihmisiä, mutta eivät ole identtisiä eivätkä edusta kaikki samaa vierasta lajia. Väitteet siitä, että Yhdysvaltain armeija oli vanginnut ja tutkinut sekä maahansyöksyissä kuolleita että eloon jääneitä, ovat mielikuvituksellisia, mutta niiden totuudellisuutta on mahdoton arvioida ilman ulkopuolista tutkimusta, jollaista armeijat eivät tietysti koskaan salli. Toisen ryhmän kontaktikertomuksissa muodostavat ns. sieppaukset eli tapaukset, joissa ihminen kertoo käyneensä vieraassa avaruusaluksessa vapaaehtoisesti tai pakotettuna. Näitä tarinoita yhdistää lähinnä se, että suhtautuminen ihmisiin vaihtelee puhtaasta tutkimuksellisesta mielenkiinnosta tapauksiin, joissa vieraat oliot ovat kommunikoineet ihmisen kanssa ja kertoneet jotain itsestään.

On loogisesti ilmeistä, että vaikka osa ufoista olisi miehittämättömiä robottilaitteita, siitä ei seuraa, että ne kaikki olisivat. Jos on ufoja, voi olla niitä ohjaavia tai niiden kyydissä olevia olioitakin. Tämän sanominen ääneen ei tarkoita, että uskoisi vieraiden soluttautuneen ihmisten joukkoon tai että suurvaltoja johtavat liskoihmisten ohjaamat tahdottomat nuket. Jos ihminen löytäisi avaruutta tutkiessaan vieraan sivilisaation planeetan, tottapahan sen asukkaisiin suhtauduttaisiin jollain tavalla. Joko tarkkailtaisiin varovaisesti etäältä tai pyrittäisiin jonkinlaiseen kontaktiin. Ratkaisu riippuisi todennäköisesti siitä, arvioitaisiinko kontakti ihmiselle tai vieraalle sivilisaatiolle vaaralliseksi. Jos planeetan asukit olisivat selvästi teknisesti ja tiedollisesti ihmiskuntaa jäljessä, siihen kai suhtauduttaisiin joko väheksyen (perinteinen kolonialistin lähtökohta) tai varovaisen isällisesti.

Jos hyväksytään työlähtökohdaksi yleinen ajatus, että ufot alkoivat aktiivisesti kiinnostua ihmiskunnan tekemisistä Hiroshiman ydinpommin laukaisemisen jälkeen, niiden esiintymistä voi pitää joko ymmärrettävän varovaisena (useimmat armeijat oletettavasti hyökkäävät tunnistamatonta kohdetta kohtaan, näin ainakin elokuvssa) tai sitten hämmentävän piittaamattomana siitä, nähdäänkö heidän lentolaitteensa vai ei. Monissa kertomuksissa toistuu sama kuvia: lähestyminen, lähellä leijuminen ja poistuminen. Ehkä ufot näissä kohtaamisissa ovat varmistaneet, että kyseessä on heidän kannaltaan vaaraton tekniikka. Tai sitten ne ovat vain tavattoman uteliaita. Mutta kyllähän heidänkin täytyy ymmärtää, että on jo eri asia parkkeerata kahden futiskentän kokoinen emoalus jonkin yhdysvaltalaiskaupungin lähelle ja olettaa, ettei se herätä huomiota.

* * *

Lopuksi palaan olennaiseen kysymys. Jos ufot ovat todellinen ilmiö, jolla on Maan ulkopuolinen selitys, mistä eri syistä tätä tietoa ei anneta Maan asukkaille? Mahdollisten vierailijoiden motiiveja ei tässä ehkä kannata arvailla, pelkästään varovaisuus herkästi tulittavien sotilaitten takia voisi riittää selitykseksi. Mutta miksi armeijat ja hallinnot haluavat salata virallisesti kaiken ufoihin liittyvän? Vaikka esimerkiksi tiedustelupalveluiden toiminnan lähtökohtana on salata kaikki, siviilihallinnolla - sikäli kun oletamme senkään saaneen riittävästi informaatiota - tilanne on toinen. Yleensä kai ajatellaan, ettei ufoista voi kertoa, koska Maan asukkaat joutuisivat paniikkiin ja seurauksena olisi ennen näkemätön kaaos. Varoittavana esimerkkinä pidetään usein Orson Wellsin vuonna 1938 ohjaamaa radiokuunnelmaa The War Of The Worlds, joka aiheutti jonkinasteisen paniikin miljoonien kuuntelijoiden keskuudessa, koska kuunnelma häivytti tietoisesti mielikuvaa fiktiosta, eikä kuunnelmassa ollut sponsorien puutteen takia edes normaaleja mainoksia.

Hajanaisten väitteiden mukaan useampikin maailman johtaja on ollut sitä mieltä, ettei ihmisille voi kertoa tällaisista asioista. Esimerkiksi Margaret Thatcher totesi vuonna 1997 ufoista kyselleelle toimittajalle: "UFOs? You must get your facts right, and you can't tell the people." Yleensä kaikki ufoihin uskovat ovat ex-viranomaisia tai entisiä hallinnon jäseniä. Tämä voi johtua siitä, että virassa olevia sitovat tiukat salassapitovelvollisuudet, joiden seurauksia kukaan ei halua uhmata, koska ei ole pakko. Jos tällainen globaali sopimus asian salaamisesta on olemassa, sille on vaikea tehdä mitään (elämä ei ole toimintaelokuva). Maallisten johtajien lisäksi voidaan spekuloida, etteivät myöskään uskonnolliset johtajat lajiin katsomatta ole innostuneita ajatuksesta, että kirkkojen uskollisille ylläpitäjille kerrotaan, että maailmankaikkeudessa on muitakin olioita kuin ihmisiä, vaikka pyhät tekstit eivät mainitse asiasta yhtään mitään, ainakaan tiukasti tulkiten. 

On kai kiistämätöntä, että varma tieto Maan ulkopuolisesta elämästä ja sivilisaatiosta horjuttaisi monella tavalla miljardien ihmisten maailmankatsomusta. Toisaalta jos nämä muukalaiset jo ovat täällä, eivätkä tämän enempää vaikuta asioihin, mitä syytä ihmisillä olisi hätääntyä tai järkyttyä? Kaltaiseni uskonnoton skeptikko ainakin ajattelee, että jos niin on, niin sitten on ja lähdetään siitä. Eihän maailma muutenkaan noudata mitään ihmisten odotuksia tai toiveita, me sopeudumme tai häviämme, ei maailmankaikkeus. On silti edelleen mahdollista olla sitä mieltä, että ufot ovat "maallinen" ilmiöjoukko ja viitata kintaalla ulkoavaruudellisille yhteyksille. Todisteita suuntaan tai toiseen ei ole tarjolla sillä lailla, että asiasta voisi tehdä tieteellisesti kestävän päätelmän. Itse aion jatkossakin pitää jalat tiukasti maassa, mutta mielen avoimena.

sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Voiko voittaja olla väärässä?

Ammattipsykiatri ja ex-poliitikko Pirkko Turpeinen-Saari jatkaa taisteluaan Jugoslavian hajoamissotien totuudesta kirjallaan Lupa olla julma (Viestintä M. Saari 2020). Asetelma ei ole järin lupaava: toisella puolella ovat USA:n ja EU:n sekä kaikkien ns. valtamedian edustajat yhdessä rintamassa, joka edustaa käytännössä em. sotien voittajia. Toisella puolella ovat Venäjä, Serbia ja joukko yksittäisiä toisinajattelijoita, joiden mielestä Jugoslavia hajotettiin USA:n intressien takia ja varsinkin Kosovo piti hirvittävällä pommituskampanjalla saada irti Serbiasta vain, jotta USA voi perustaa sinne jättiläismäisen sotilastukikohdan. Toisinajattelijoiden mielestä sodista rakennettiin propagandalla hyvin yksipuolinen kuva, jossa serbit edustavat kaikkea pahaa, kroaatit ja muslimit (erityisesti albanialaiset terroristit) kaikkea hyvää, arvokasta ja oikeaa. Lupa olla julma on puheenvuoro tuosta toisinajattelijoiden rintamasta, yksilön näkemys siitä, mitä Jugoslaviassa tapahtui.

Kirja jakautuu temaattisesti kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa käydään läpi serbien ja Serbian demonisoinnin vaiheita, jotka samalla ovat ennen muuta kroatialaisen Ustaša-fasistiorganisaation pitkän ja verisen historian kertausta. Turpeinen-Saari ei väitä, etteivät serbit syyllistyneet väkivaltaan, mutta hän pyrkii osoittamaan, että serbien demonisoinnin hintana on ollut fasististen ja jihadististen äärijärjestöjen väkivallasta vaikeneminen eli silmien sulkeminen "omien" rikoksista. Saamme mm. muistutuksen siitä, että toisen maailmansodan aikana Euroopan toiseksi suurin keskitysleiri sijaitsi Ustašan hallitsemassa Kroatiassa Jasenovacissa, missä surmattiin ainakin 200 000 serbiä (Turpeinen-Saaren mukaan luku on 750 000). Kroatian 1990-luvun presidentti Franjo Tudman suhtautui
Ustašan hallintokauteen myönteisesti ja kiisti holokaustin. Hän oli silti USA:n ja EU:n johtajien mieleinen johtaja.

Emme tiedä, mitä kaikkea Jugoslaviassa oikeasti tapahtui 1990-luvulla. Uutisointia ympäröi puolin ja toisin väkevä propaganda, jonka läpi on mahdotonta nähdä terävästi. Voittajien totuuden mukaan muut kuin serbit syyllistyivät vain vähäisiin hirmutöihin, kun taas Lupa olla julma vyöryttää lukijan silmien eteen kymmeniä sivuja eloon jääneiden todistusta aivan toisenlaisesta maailmasta, jossa liittovaltion hajottamiseksi sallittiin systemaattinen serbisiviilien terrorisointi. Nato-johtoinen "Operaatio Myrsky" aiheutti hirvittävää tuhoa ja kuolemaa, mutta ennen muuta se realisoi päätavoitteen eli Jugoslavian jakamisen etnisin perustein, kuten avoimesti myönnettiin. Näin siitä huolimatta, että historiallisesti Jugoslavian eri etniset ryhmät, roomalaiskatoliset kroaatit, ortodoksiset serbit ja islaminuskoiset bosniakit ja albaanit olivat eläneet vuosisatoja enemmän tai vähemmän rauhanomaista rinnakkaineloa. "Operaatio Myrsky" antoi luvan olla julma entistä naapuria kohtaan.

* * *

Suomi on liittynyt Jugoslavian tuhoamissotiin yllättävän paljon. Sen lisäksi, että Suomi hyväksyi kaikki USA:n ja EU:n sotatoimet, Martti Ahtisaari toimi USA:n viimeistelevänä kirurgin veitsenä, kun Serbia pakotettiin brutaalin pommituskampanjan avulla hyväksymään Kosovon erottaminen de facto Serbian valtioyhteydestä. Ahtisaari sai osuudestaan Nobelin rauhanpalkinnon, Serbian johtajat passituksen Haagiin tuomittavaksi sotarikollisina. Vasta nyt, kun Lupa olla julma esittää koko 78 päivää kestäneen terroripommituksen keväällä 1999 päivä päivältä, tajuaa suomalainen lukija, miten vähän tapahtumista aikanaan kerrottiin. Pommitukset, jotka yhdistettiin erittäin tiukkoihin taloudellisiin pakotteisiin, tuhosivat pääosan Serbian taloudesta. Tavoite, Kosovon pakkoitsenäistäminen ja rakentaminen Serbian vastaiseksi tukikohdaksi, käynnistyi välittömästi. Sotilastukikohta Camp Bondsteelin on nykyään noin 7000 sotilaan varuskunta, josta läntinen lehdistö ei kirjoita yhtään mitään. Moni kriittinenkin eurooppalainen hyväksyi Serbian pommittamisen, vaikka se ei ollut perusteltu sotilaallisesti, vaan poliittisesti.

Toinen suomalaisittain kiinnostava episodi liittyy Račakin verilöylyyn, joka tapahtui 15.1.1999. Voittajien mukaan 45 siviiliä sai surmansa serbipoliisin luodeista (mm. Wikipedian artikkeli esittää asian pelkästään tämän väitteen pohjalta ja kuvaa muut näkökulmat serbihallinnon propagandaksi). Kyseessä lienee ollut tyypillinen false flag -juttu, jollaista tarvittiin luomaan serbivastaista henkeä kansainvälisellä näyttämöllä pohjustamaan tulevia pommituksia. Myös suomalainen hammaslääkäri Helena Ranta osallistui vainajien tutkimuksiin. Pirkko Turpeinen-Saari väittää suoraan, että sekä Ranta että ulkoministeriön ihmisoikeussuurlähettiläs Timo Lahelma syyllistyivät Račakin tapauksen vääristelemiseen voittajien tahdon mukaiseksi. Painostusta tuli sekä Saksan että Suomen hallituksen suunnalta. 

Kirjan Lupa olla julma jälkipuolisko keskittyy kuvaamaan Kosovossa toteutettua väestönvaihtoa, jolla aiemmin sekä albaanien että serbien asuttamasta alueesta tehtiin albaanienemmistöinen. Kirja kuvaa suorapuheisesti Kosovon johtajien olleen ja olevan todellisuudessa albanialaisten rikollisjärjestöjen johtajia, jotka korkeissa viroissaan ovat jatkaneet salakuljetusta, huumekauppaa ja eniten kohua herättänyttä kauppaa tapettujen serbien sisäelimillä. Vaikka todistusaineistoa on kerätty valtavasti, oikeudelliset toimet Kosovon albaaniklaanien rikoksista eivät etene. Virallisesti Kosovo on YK:n valvonnassa, mutta käytännössä valtaa ovat pitäneet albanialaiset rikolliset, joille on annettu vapaat kädet siitä hyvästä, että he puolestaan eivät puutu mm. Camp Bondsteelin asemaan. Kirjan piirtämä kuva on masentava. Pahan palkkana on ylellinen elämä ja koskemattomuus.

* * *

Jugoslavian sodat ovat toiseen maailmansodan jälkeisessä maailmassa poikkeuksellinen tapaus. Roomalaiskatolisten johtamat Yhdysvallat ja Saksa yhdistivät voimansa roomalaiskatolisten kroaattien ja islaminuskoisten bosniakkien kanssa ortodoksisen Serbian, Jugoslavian suurimman osatekijän nujertamiseksi sodalla (Serbia ei halunnut Jugoslavian hajoamista). On helppoa ajatella, että se oli "vain" karua ulkopolitiikkaa, jonka avulla "länsi" pyrki patoamaan Venäjän vaikutusvaltaa Balkanin suunnalla. Inhimillisellä hinnalla ei ollut väliä, uhrithan olivat joitain itäeurooppalaisia, siis merkityksettömiä ihmisiä. Suunnitelmat onnistuivat, vaikka Kosovo ei ole onnistunut saamaan itsenäisyyttään laajasti tunnustetuksi (listalta puuttuvat mm. Kiina, Intia, Venäjä, Espanja, Brasilia, Meksiko, Argentiina, Kreikka ja Romania). Mutta Camp Bondsteel on missä on ja se riittää. Serbit yrittävät katsoa eteenpäin ja pyrkivät EU:n, vuoden 1999 armottoman pommittajansa, jäseneksi. Kaikki on siis hyvin, vaikka aseet, huumeet ja elimet ilmeisesti jatkavat kulkuaan Kosovon kautta läntiseen Eurooppaan.

Lupa olla julma on lukijalle hankala tapaus, koska jos sitä ei torju lukematta "serbien propagandana", on jokseenkin pakko todeta, että lukijalle on valehdeltu monesta asiasta rankasti ainakin kolme vuosikymmentä. Sillä, ovatko kaikki Pirkko Turpeinen-Saaren lähteet luotettavia tai kertomukset totta, on vähemmän merkitystä kuin sillä, voiko näin totaalinen todellisuuden propagandistinen vääristely olla mahdollinen. Meillä suomalaisilla on toisaalta vertailukohta omassa historiassamme sadan vuoden päässä. Nykyään useimmat suomalaiset myöntävät, ettei se valkoisten kirjoittama historia ollut lähelläkään totuutta. Mutta pitkään se oli ainoa sallittu totuus ja kaikki paha oli punaisten kontolla, kaikki. Jugoslavian sodat ovat nähdäkseni täsmälleen samassa tilanteessa eli elämme edelleen voittajien kirjoittamassa todellisuudessa ja vasta joskus tulevaisuudessa asioita ehkä tarkastellaan myös tämän kirjan näkökulmasta.

Yhdysvaltain presidentiksi juuri noussut Joe Biden kannatti aikanaan innokkaasti Serbian pommittamista. Kosovon pitkäaikainen presidentti Hashim Thaci myönsi Donald Trumpille maan korkeimman kunniamerkin syyskuussa 2020. Ei ole mitään syytä olettaa, että Biden muuttaisi USA:n ulkopolitiikkaa ja sulkisi mm. Camp Bondsteelin. Biden on roomalaiskatolinen, kuten Jugoslavian sodista viime kädessä päättänyt Bill Clinton ja Saksan aggressiivista linjaa edustanut ulkoministeri Klaus Kinkel. USA:lle Balkan on vain sotilasstrateginen kysymys, ihmisoikeudet eivät siten tule koskaan nousemaan esiin muussa kuin propagandamielessä. En tiedä koko totuutta Jugoslavian hajottamisen yhteydessä tapahtuneista rikoksista, mutta en ole ainakaan valmis nielemään meille syötettyä iltasatukokoelmaa. Todellisuus ei ole koskaan niin selkeä kuin huolella rakennettu propagandakuvasto. Eikä Pirkko Turpeinen-Saari ole suinkaan yksin väitteineen. Jopa presidentti Mauno Koivisto piti Naton serbien vastaista propagandaa vastenmielisenä. Pelkästään Kosovon synnyttämän avoimen haavan takia näihin tapahtumiin palataan varmasti vielä monesti.



sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Luuseri

Kirjoitan historian näyttämöltä katoamassa olevasta Donald Trumpista vastentahtoisesti. Periaatteessa minulle riittäisi nähdä kuva, jossa ex-presidenttiä kuljetetaan kahlittuna oikeuteen. Mutta koska meillä Suomessa ainakin perussuomalaiset edelleen puolustavat Trumpia ja trumpismia, koen velvollisuudeksi pohtia ääneen, miten ihmeessä laajaa kannatusta saanut ja presidentiksi yltänyt rakennusalan yrittäjä ja tositelevision esiintyjä onnistui epäonnistumaan miltei kaikessa, mihin virassaan tarttui ja mitä yritti saavuttaa. Trumpistit ovat tosin puhuneet onnistumisesta toisensa jälkeen, mutta itse en osaa laskea onnistumiseksi sitä, ettei ole aloittanut merkittävää sotaa ja suurin osa Yhdysvaltain kansalaisista ei ole kuollut koronaviruksen takia. En noteeraa myöskään sitä, että Trump onnistui vähentämään rikkaimpien verotusta ja vaihtamaan peräti kolme korkeimman oikeuden jäsentä huonommiksi. Sen kaiken olisi voinut tehdä kuka tahansa presidentin virkaan päätynyt.

Karu tosiasia on, että Trumpista tuli moninkertainen häviäjä ja perin tuhoisa myös omilleen. Trump hävisi toisen kauden pressana, vaikka oletusarvo on, että jatkokausi tulee melkein automaattisesti. Trump hävisi kongressin vaalit ja jättää virkansa tilanteessa, jossa kilpailevalla puolueella on hallinnollinen täyskäsi. Oma tai omaksi tulkittu puolue on täysin sekaisin, mitä symboloi mainiosti perinteisesti vahvan Georgian osavaltion menetys sekä presidentin- että senaatin vaaleissa. Kuin kruununa tai kirsikkana Trumpin vihaa, väkivaltaa ja suvaitsemattomuutta tihkunut kausi päättyi häpeälliseen näytelmään, jossa kiihkeät trumpistit valtasivat kongressin rakennuksen, viisi ihmistä kuoli ja vain hyvällä onnella - kuten jälkikäteen on käynyt ilmi - korkeat viranhaltijat kuten varapresidentti Mike Pence ja kongressin puheenjohtaja Nancy Pelosi eivät kohdanneet aseilla ja nippusiteillä varustautuneita sisääntunkeutujia, joiden yksi iskulause oli "Hang Mike Pence!".

On hyvä muistaa, että ennen valintaansa Trump oli vain yksi monista virkaan pyrkivistä, eikä todellakaan mikään ennakkosuosikki. Puolueen johto suhtautui häneen torjuvasti ja monet kilpailijat hädin tuskin onnistuivat naamioimaan halveksuntaansa. Trump itse ilmoitti suoraan, että jos republikaanit eivät valitse häntä ehdokkaakseen, hän perustaa oman puolueen ja tulee valituksi sitä kautta. Niinkin olisi voinut käydä, mutta kun Trumpia kannatellut perustason massaliike pyyhki muut kilpailijat syrjään yhden toisensa jälkeen kuin pyroklastinen tuhkapilvi, republikaanisen puolueen johto suoritti takinkäännön, joka varmaan sillä hetkellä vaikutti fiksulta ja kaukonäköiseltä. Puoluejohto päätti hypätä voittoisan kärryn kyytiin. Voihan sen sekavia puhuvan Trumpin sitten jälkikäteen kesyttää ja valjastaa puoluejohdon tarpeisiin. 

* * *

Emme vielä tiedä, missä vaiheessa puoluejohdolle kävi selväksi, että Trumpin kesyttäminen tai edes ohjaaminen on mahdotonta. Emme vielä tiedä, millä tavalla Trump teki selväksi, että hän tekee mitä tekee ilman puoluejohdon ohjausta, hyvällä tai pahalla. Puoluejohto päätti, ehkä suurten rahoittajien vaatimuksesta, nöyrtyä Trumpin käytöksen ja persoonan edessä ja toivoa parasta. Trump itse teki julkisesti selväksi, että hän inhoaa kritiikkiä ja rakastaa mielistelyä, nuoleskelua ja ihailua täysin riippumatta siitä, kuinka vilpillistä se mahdollisesti on. Trump aloitti jo varhain koko kautensa kestäneen tavan suututtaa käytännössä kaikki, joiden toiminnasta hän presidenttinä oli riippuvainen. Jotain Yhdysvaltain poliittisesta järjestelmästä kertonee se, että Trump pystyi neljän vuoden ajan kohtelemaan alaisiaan törkeällä ja halveksivalla tavalla ilman mitään seuraamuksia (paitsi että jatkokautta ei tullut). Jopa perinteisesti koskemattomia kenraaleja hän haukkui päin naamaa, halveksi julkisesti sotasankari-senaattori John McCainia ja käytännössä kaikkia ns. vähemmistöryhmien edustajia.

Kristillisen oikeiston silmissä Trumpin törkeydet eivät merkinneet mitään, koska hän osasi lavaesiintyjän tavoin teeskennellä olevansa "uskovainen", abortin vastustaja ja mitä tahansa muuta äänestäjät keksivät haluta. Trumpille tällainen valehtelu oli pikkujuttu, koska koko hänen uransa oli perustunut ja tuli neljä presidenttivuotta perustumaan julkiseen valehteluun. Trump on ollut todennäköisesti ainoa valtionpäämies, jonka julkisia valheita on seurattu ja tilastoitu koko hänen uransa ajan. On toistaiseksi sosiologisesti selvittämättä, miksi Trumpin kannattajille ei merkinnyt käytännössä mitään se, että valheet seurasivat toistaan myös asioissa, joilla oli äänestäjille merkitystä kuten teollisuuden työpaikkojen saamisessa takaisin. Oli selitys mikä tahansa, kymmenet miljoonat kansalaiset uskoivat mieluummin Trumpin valheita kuin totuutta. Trumpilla ei koskaan ollut kansalaisten enemmistön tukea, mutta riittävästi silti pitämään puoluejohto kurissa.

Tosiasioiden valossa republikaanien olisi tietysti kannattanut heittää Trump jorpakkoon ja valita ehdokas, joka herättää innostusta laajemminkin kuin vain kiihkeissä MAGA-piireissä. Puolue ei uskaltanut. Pelättiin Trumpin kostoa, ja varmaan täysin perustellusti. Istuvan presidentin dumppaaminen olisi varmasti herättänyt hämmennystä myös niitten joukossa, jotka eivät todellakaan olleet valmiita antamaan henkeään Trumpin puolesta. Emme vielä tiedä, millaista taistelua puoluejohdossa käytiin, mutta lopputulos tiedetään. Trump kasvatti äänimääräänsä, mutta Joe Biden kasvatti sitä vielä enemmän ja teki trumpit voittamalla takaisin juuri niitä epädemokraattisen vaalijärjestelmän takia avainasemassa olleita osavaltioita, jotka Trump oli 2016 napannut Hillary Clintonilta. Trumpin tappio oli äänimäärissä murskaava, mutta nyt myös valitsijamiehissä ero oli selvä. Tavoilleen uskollisena Trump ei hyväksynyt tosiasioita, vaan yritti raivoisasti muuttaa vaalitulosta konsteilla ja tempuilla. Operaatio muuttui tragikoomiseksi. Samalla myös kävi ilmeiseksi, ettei vaalit hävinneellä Trumpilla ollut enää täyttä hallintaa republikaaniseen virkakoneistoon, joka uskalsi suurimmaksi osaksi noudattaa lakia ja äänestäjien tahtoa.

* * *

Johtuiko Trumpin moninkertainen tappio hänen poliittisista teoistaan vai jostain muusta? Mitä olisi voinut tapahtunua, jos presidenttiä olisi äänestetty samalla tavalla kuin kongressin edustajia? Jälkimmäisessä republikaanit menestyivät ja lisäsivät edustajamääräänsä 2020. Trumpista huolimatta, voidaan sanoa. Olen itse taipuvainen arvioimaan, että Trump hävisi melkein kaikki suuret yrityksensä henkilökohtaisista syistä. Trumpin pätevyys riitti juuri ja juuri tuottamaan voittoja yksittäisissä taisteluissa (verot, korkein oikeus), mutta ei alkuunkaan, kun olisi pitänyt toimia taktisesti viisaasti ja strategisesti pitkäjänteisesti. Trump oli surkea sotapäällikkö, surkea joukkojen johtajana ja motivoija. Hän osasi vain yllyttää valikoitunutta kuulijajoukkoa huutamaan älyttömyyksiä, mutta hän ei osannut motivoi kannattajiaan järkevään toimintaan. Kongressirakennuksen hyökkäys oli väkivaltaisuudestaan ja nippusiteistä huolimatta amatöörimäinen, kaoottinen ja vaarallinen lähinnä osanottajiensa henkisen häiriintyneisyyden takia.

Kun arvioin, että Trumpista tuli moninkertainen luuseri ihan omien huonojen ominaisuuksiensa ja osaamisen puuttumisen takia, en halua päästää kanssarikollisia ihan yhtä vähällä. Päävastuun kantaa republikaanipuolue, joka tarjosi Trumpille ja hänen konnakavereilleen turvallisen toimintaympäristön ja tarvittaessa poliittisen pelastuksen jopa ilmeisissa rikostapauksissa kuten Ukrainan uhkailussa. Ilman Mitch McConnellin, Steve Bannonin, John Boltonin, Mike Pompeon, William Barrin ja Mike Pencen kaltaisia apureita laiska ja kömpelö presidentti olisi ollut käytännössä vaaraton. Mutta nöyrästi pahuuden töitä käskystä tehneet apurit varmistivat, että silloinkin, kun Trump itse ei oikeastaan tiennyt, mitä halusi, jotain ikävää tuli aiheutettua tavallisille ihmisille, naapurimaille, liittolaisille, kenelle hyvänsä, joka ei alistunut imartelemaan Valkoisen talon yksinvaltiasta. 

Jos arvioni on kestävä, Trump olisi saanut helposti jatkokauden pelkästään käyttäytymällä "normaalisti" eli olemalla alaisilleen ja liittolaisille kohtelias, välttämällä alatyylistä haukkumista ja muita ihmisiä kohtaan osoitettua ylenkatsetta. Asiallinen suhtautuminen koronapandemiaan olisi sekin yksinään voinut kääntää lopputuloksen. Mutta Trump kuvitteli ilmeisesti tositeleviomaailmansa olevan todellisuutta, jossa hän voi poistua jokaisesta taistosta voittajana ja vahingoittumattomana, kättä hurraaville seuraajille heilauttamalla ja virnistämällä tyylillä, joka tekee osaan ihmisistä vaikutuksen. Hän ei ymmärtänyt, että suurvallan presidentti ei ole kiinteistöhuijari tai televisioesiintyjä, vaan vallankäyttäjä ja päättäjä, jonka odotetaan toimivan kansalaisten hyväksi, ei pelkästään oman omaisuuden lisäämiseksi. Trumpin lähtökohdat olivat totaalisesti vääristyneet. Hänestä ei oikeastaan voinut tulla muuta kuin luuseri. 




tiistai 12. tammikuuta 2021

Aivotutkija auttaa kärryille

Aivoja tutkitaan nykyään valtavasti. Aivotutkimus myös kiinnostaa meitä taviksia tavattomasti, jonkinlaiset aivot kun meillä kaikilla on kallomme sisällä. Ei siis yllätä, että aivojen saloja selvittävät ovat aikamme sankareita. Ovat ainakin, jos ovat valmiita yksinkertaistamaan, yleistämään ja antamaan raflaavia otsikoita lehdille ja kustantajien suunnittelemille kirjoille. Helsingin yliopiston psykologian ja logopedian osastolla lehtorina työskentelevä FT Petri Paavilainen ei kuulu tuohon joukkoon. Hänen perusteellinen kirjansa Kuinka ajatukset syntyvät : Aivotutkimuksen ajankohtaisia kysymyksiä (Gaudeamus 2020) tarjoaa paljon ajateltavaa, mutta erittäin vähän varmoja, saati lopullisia vastauksia. Paavilaisen erikoisalana on kognitiivinen neurotiede eli aivojen tiedonkäsittelyn tutkimus. Hän on myös paneutunut tuottamaan tutkimusalansa oppimateriaalia, mikä ei jää huomaamatta myöskään tällaisessa suuremmalle yleisölle suunnatussa kirjassa.

Kuinka ajatukset syntyvät käy huolellisesti läpi ainakin kaiken sellaisen, mikä maallikolle tulee mieleen, kun mainitaan sanat aivot ja kognitiiviset kyvyt. Paavilaisen menetelmä on pedagogisesti johdonmukainen. Hän esittelee tutkimuskysymyksen - esimerkiksi "Miten muistot syntyvät, elävät ja kuolevat" -, esittelee neurotutkimuksen etenemistä ja löytämiä tuloksia ja horjuttaa sen jälkeen lukijan mielenrauhaa esittämällä samalla perusteellisuudella löydöksiin ja niistä tehtyihin johtopäätöksiin kohdistunutta kritiikkiä. Paavilainen antaa ymmärrettävästi suurimman painon tutkijoiden esittämälle kritiikille, mutta ei unohda myöskään neurotieteiden ulkopuolelta esitettyjä kriittisiä näkemyksiä, kun niillä näyttää olevan merkitystä.

Vaikka Paavilaisen menetelmä jättää sensaatiokirjoja ahmineen mielen tyytymättömäksi, pidän sitä itse erinomaisena ratkaisuna ja valintana. Samalla kun Paavilainen uudelleen ja uudelleen korostaa, miten alustavia monet tietomme aivojen toiminnasta edelleen ovat, hän tulee kuin salaa ohjanneeksi lukijaa ymmärtämään sekä luonnontieteiden että ihmistutkimuksen pysyvää prosessiluonnetta. Vaikka valistunut lukija tietää ja hyväksyy, etteivät edes luonnontieteiden peruslait ole perusolemukseltaan muuttumattomia, Paavilaisen toistuva muistutus innostavienkin tulosten epävarmuudesta on periaatteellisesti tärkeää. Tiede etsii ja tarjoaa ratkaisuja, mutta ani harvoin ne ovat niin yksiselitteisiä ja aukottomia, kuin me tavikset haluisimme niiden olevan. Tieteen tavoitteena ei ole tyydyttää lyhytjännitteistä tarvettamme saada miellyttäviä vastauksia, vaan tavoitella totuudellista kuvaa monimutkaisista ilmiöistä.

* * *

Paavilainen on tiukka tieteellisen maailmankuvan puolustaja. Se ei estä kuitenkaan häntä kertomasta avoimesti ongelmista, jotka vaivaavat kaikkea tieteellistä tutkimusta, myös neurologien työtä. Esimerkiksi häkellyttävän suuri osa tieteellisen järjestelmän hyväksymistä tutkimustuloksista on sellaisia, joita ei ole kyetty toistamaan eli replikoimaan myöhemmin, jos on edes yritettykään. Paavilainen myöntää suoraan, että osa erityisesti "ihmistieteiden" huonosta maineesta johtuu siitä, että tutkijoilla on kova paine saada näkyviä ja näyttäviä tuloksia myös tilanteissa, joissa tutkimusaineisto tai kysymyksenasettelu ei sellaisia kerta kaikkiaan tarjoa. Houkutus manipuloida tavoitetta jälkikäteen tulosten mukaan on olemassa, eikä sitä voi torjua muuten kuin avoimuudella. 

Paavilainen muistuttaa myös jatkuvasti, että sekä tutkijoilla että varsinkin suurella yleisöllä on taipumus nähdä uudet tekniset menetelmät (fMRI, EEG, MEG) jonkinlaisina kaiken ratkaisevina ihmekoneina. Vaikka monet aivojen kuvausmenetelmillä saavutetut tulokset ovat oikeasti hämmästyttäviä, siitä ei seuraa, että tekniikalla voitaisiin poistaa asioiden pohjimmaisen monimutkaisuuden ja vaikean tutkittavuuden ongelma. Erityisesti ihmisen aivojen tutkimista rajoittavat aina myös eettiset kysymykset, koska tutkijat eivät noin vain voi ryhtyä tutkimaan terveiden ihmisten aivoja menetelmillä, jotka voivat olla sekä ajallisesti vaativia että epämukavia. Monia asioita joudutaan edelleenkin tutkimaan lähinnä sattumalta eteen tulevien tapausten kautta.

Toisaalta Paavilainen voi kertoa melkoisesta eteenpäinmenosta monella aivotutkimuksen alalla, oli kohteena mieli, tietoisuus, tahdon vapaus, muistot, uni, järki, tunteet, peilisolut, äly, luovuus, hypnoosi tai uskonnollisuus. Ymmärrys aivojen toiminnasta lisääntyy, vaikka ärsyttävän moni "ikuinen" kysymys on edelleen vastaamatta. Paavilainen itse on erittäin maltillinen ja tyytyy asiassa kuin asiassa korkeintaan toteamaan, että sen ja sen näkemyksen puolesta on löytynyt verrattain paljon todistusaineistoa. Varovaisuus on johtopäätösten teossa sinänsäkin tieteeseen kuuluva piirre, mutta aivotutkimuksessa se on erityisen tärkeä ominaisuus, koska tutkimuskohde ja tärkein tutkimusvälineemme on sama. Ihmisaivojen tutkiminen voi tuskin koskaan olla ihmiselle itselleen yhtä suoraviivaisen helppoa kuin meille on esimerkiksi banaanikärpäsen perimän tutkiminen.

* * *

Samalla kun Paavilainen kieltäytyessään helpoista yksinkertaistuksista pakottaa lukijan keskittymään tutkimusasetelmien haasteiden pohtimiseen, tällaisen suurelle yleisölle suunnatun kirjan kohdalla voi myös käydä ikävästi eli lukija putoaa kärryiltä. Jonkinlaiset tiivistykset kunkin luvun päähuomioista helpottaisivat suuren tietomäärän hallitsemista. Samaa tarvetta olisi palvellut selitetty sanasto, jonka puutetta hakemisto ei tässä tapauksessa korvaa. Paavilaisen kieli on selkeää suomea, joka ei sorru liialliseen ammattijargoniin. Olisin silti toivonut Paavilaisen jakavan lukijan kanssa jotain yleisiä johtopäätöksiä tavalla, joka toimisi yhtä hyvin yksin lukiessa kuin saunan lauteillakin. Sen verran olisi asioita voinut popularisoida ilman mitään vaaraa.

Sitä pidän hyvänä, että Paavilainen on rohjennut ottaa mukaan hypnoosin ja uskonnon kaltaiset tutkimuskohteet, vaikka olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siinä, että termi "neuroteologia" on huono. Uskonnollisuus koskettaa suurta osaa ihmisistä jollain lailla, myös meitä uskonnottomia. Paavilainen erittelee pyrkimyksiä "löytää jumala aivoista" varovaisesti ja tutkimusasetelman vaikeutta korostaen. Hän myös muistuttaa siitä, että vaikka aivoista löytyisi alue, jota kutkuttamalla syntyy uskonnollisia elämyksiä, löytö ei mitenkään ratkaisisi kysymystä siitä, miksi niin monella on tarve uskoa yliluonnollisiin maailmanselityksiin myös tilanteissa, joissa mikään tai kukaan ei kutkuttele heidän aivojaan ja tarjolla olisi myös ns. tieteellinen selitys. Hypnoosiin Paavilaisella on kaikenlaista sädekehää romuttava asenne. Hypnoosia sinänsä hän pitää todellisena ja toimivana ilmiönä, mutta sitä emme hänen mukaansa vielä tiedä, missä määrin kyse on ehkä muuntuneesta tietoisuuden tilasta tai jostain ihan muusta. Tutkimusta tarvitaan edelleen.

Olen valmis ymmärtämään lukijaa, jonka mielestä Petri Paavilainen kirjoittaa liian varovaisesti ja ympäripyöreästi. Se on tottakin, jos ei halua asettua tieteen popularisoijan vastuulliseen asemaan. Olisihan esimerkiksi hienoa kirjoittaa, että peilisolujen löytyminen on ratkaissut sivilisaation syntymisen arvoituksen. Mutta kun tiedossa olevat tutkimustulokset eivät anna perusteita näin radikaaleihin johtopäätöksiin, on minusta vastuullisempaa tehdä kuten Paavilainen on tehnyt eli panna myös lukija pohtimaan tätä ja kymmeniä muita mielenkiintoisia aivoihin liittyviä kysymyksiä. Aivotutkimuksen tarkoitus ei ole miellyttää, vaan tuottaa luotettavaa uutta tietoa. Usein se on kaikkea muuta kuin radikaalisti perusteita järisyttävää, mutta sellainen tämä maailmankaikkeus näyttää olevan. Halusi kaupallinen media mitä tahansa. Ja sehän haluaa. Siksi on hyvä, että julkaistaan kirjoja kuten Kuinka ajatukset syntyvät.

sunnuntai 3. tammikuuta 2021

Mäntän industrialistit

En ole lukenut Oula Silvennoisen Serlachius-sarjan ensimmäistä, vuonna 2012 ilmestynyttä Gösta Serlachiuksen elämäkertaa. Tuoreeseen jatko-osaan Savunharmaa eminenssi : R. Erik Serlachiuksen elämä ja aika (Siltala 2020) tartuin pitkälle kirjoittajan uudemman tuotannon takia (myös persujen pohjaton someviha Silvennoista kohtaan herättää lisämielenkiintoa). Myönnän rehellisesti, ettei näiden vuorineuvosten elämä sinänsä kiinnosta, vaikka olenkin vieraillut Serlachiuksen hienossa taidemuseossa Mäntässä. Mutta Serlachiukset ovat osa Suomen teollisuushistoriaa ja kuuluvat yleissivistyksen piiriin. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö on toiminut kirjoitustyön sponsorina ja kirja kuuluu Serlachius-museoiden julkaisusarjaan. En tiedä, onko säätiö suoranaisesti tilannut tämän opuksen, mutta pidän sitä silti jonkinasteisena tilauskirjana, en täysin itsenäisenä tutkimuksena. Ei niin, että Erik Serlachius näkyisi kirjan sivuilla pelkkänä kiiltokuvapoikana, mutta kirjan tyylilaji ja ilmaisutapa antavat kuitenkin ymmärtää, että tarkoituksena on ollut kirjoittaa ja julkaista kirja, jota voidaan turvallisesti antaa esimerkiksi liikelahjaksi.

Silvennoisen hahmottama Erik Serlachius on epäilemättä varsin todenmukainen. Jos kirjoittaja on jättänyt jotain vastakarvaista kirjan ulkopuolella, se on tuskin kovin painavaa tai kiinnostavaa. Yleinen myötäsukaisuus ei nimittäin tarkoita, että kuva on väärä. Kirjan sivuilla kuvattu teollisuusjohtaja, suomalainen industrialisti, on uskottava sekä suhteessa aikalaisiinsa että kaiken tietävään jälkiviisauteen. Ei jää epäselväksi, että Erik Serlachius syntyi teollisuusjohtajaksi. Se oli hänelle varattu kohtalo, jonka perillinen otti vastaan ilman tiedossa olevaa kapinointia. Teollisuuskapitalistina Erik Serlachius täytti jokseenkin täydellisesti ne kengät, jotka oli isältään saanut ja myös ne kengät, joita ympäröivä yhteiskunta hänelle tarjosi. Tässä mielessä Savuharmaa eminenssi on aika yllätyksetön kuvaus rituaalinomaisine kalastus- ja metsästysriitteineen.

Erik Serlachius oli ideologisesti sellainen kuin teollisuusjohtalta voi odottaakin eli tiukka antikommunisti, joka piti ammattiyhdistysliikettä päävastustajaan ja suhtautui vanhoillisesti esimerkiksi naisiin ja naisten rooliin. Niitä oli tasan yksi: miehensä elämäntyön tukeminen synnyttämällä uusiksi tehtaanjohtajiksi sopivia miespuolisia jälkeläisiä. Kirja jättää kokonaan käsittelemättä Erik Serlachiuksen mahdolliset eroottiset ulottuvuudet, vaikka lukuisat ulkomaanmatkat tarjosivat ainakin teoriassa houkutusten koko kirjon. Tehtaanjohtaja ei aikansa tavoista poiketen tupakoinut ja suhtautui alkoholiinkin kohtuudella. Isältään perinnöksi saamaansa taiteen kerääjän ja mesenaatin rooliin Erik Serlachius mukautui ongelmitta, vaikka Silvennoisella ei ole tarjota mitään aineistoa siitä, että kuvataiteet ja muutkaan kulttuurin osa-alueet olisivat herättäneet erityisiä intohimoja. Sen sijaan aika kliseisen kuvan metsästävästä ja kalastavasta yritysjohtajasta kirja piirtää. Eikö kukaan heistä tosiaan harrastanut koskaan intohimoisesti mitään muuta?

* * *

Erik Serlachius oli kasvatettu jatkamaan isänsä työtä suvun omaisuuden säilyttäjänä ja kartuttajana. Serlachiukset kuuluivat maailmaan, jossa taisteltiin markkinoista, tuottavista ideoista ja tarvittaessa työläisten sielusta, mutta elettiin toisaalta vanhanaikaisesti tehtaan valossa ja varjossa. Erik Serlachius oli isäänsä joustavampi ja modernimpi teollisuusjohtajana, mutta pohjimmiltaan samanlainen patruuna, joka suhtautui työntekijöihin kuten omiin lapsiinsa: yleisesti ottaen reilusti, mutta silti aina alistussuhdetta luonnollisena itsestäänselvyytenä pitäen. Serlachiukset eivät oppineet kysymään, miksi yhdet omistavat ja toiset tekevät raskaat työtä. Heille se oli ainoa mahdollinen luonnonjärjestys, jota vain kommunistien kaltaiset ilkityön tekijät häiritsivät. Siksi pysyi ilmeisesti ikuisena arvoituksena kaikille Serlachiuksen johtajapolville, miksi kaikista joululahjoista ja muusta kivasta huolimatta niin monet mänttäläisetkin äänestivät sitkeästi vasemmistoa.

Erik Serlachius oli pääosin taustalla vaikuttaja, mutta siinäkin roolissa hän oli erittäin aktiivinen satojen toimikuntien, hallitusten ja työryhmien puheenjohtaja. Vaikka hän lopulta ystävystyi myös Urho Kekkosen kanssa, kuului hän työnantajapuolella tiukasti oikeaan laitaan, siihen, jonka mielestä Saksan voitto maailmansodassa olisi ollut mitä mainioin asia. Silvennoinen ei ota mitään kantaa Serlachiusten mahdollisiin natsisympatioihin, mutta kuvaa monipuolisesti sitä aktiivista roolia, joka Erik Serlachiuksella oli sekä suomalaisen asevelihengen tukemisessa että Suomen Yhteiskunnan Tuki -säätiön perustamisessa. Valitettavasti Silvennoinen ei kerro SYT:in toiminnasta jo tiedettyä enemmän. Esimerkiksi väitteet sen yhteydestä Suojelupoliisiin on osoitettu todeksi (salaista tietoa kulki molempiin suuntiin), mutta ei sitä, tekikö SYT yhteistyötä myös CIA:n kaltaisten ulkomaisten tiedustelujärjestöjen kanssa. Todennäköisesti teki, miksi ei olisi tehnyt?

Itselleni oli uutta tietoa Erik Serlachiuksen aktiivinen rooli yhdysvaltalaisen MRA (Moral Re-Armament) -liikkeen suomalaisessa haarassa Moraalinen varustautuminen. Yhtäkkiä ilmaantuvaa kristillistä aktivismia ei sen kummemmin taustoiteta, mutta oletettavasti kyseessä oli aina käytännöllisen Serlachiuksen taipuminen vaimoväen hengellisiin harrastuksiin, jotka MRA:n tapauksessa olivat jyrkän antikommunismin ja länsimielisyyden läpitunkemia. Serlachius oli sodan aikana toiminut Saksassa valtion kauppamiehenä, mutta sodan jälkeen hän suuntautui käytännössä anglofiilisesti ja ihaillen yhdysvaltalaista yritteliäisyyttä, kekseliäisyyttä ja "joustavaa" suhtautuista työläisiin. Kyseinen joustavuus tarkoitti toisaalta mutkattomuutta hierarkkisissa suhteissa, mutta myös alhaista järjestäytyneisyyden astetta ja surkeaa työsuhdeturvaa. Molemmat kuulostivat teollisuusjohtajan korvissa hyviltä ideoilta.

* * *

Tällainen tilauselämäkerta ei ymmärrettävästi piehtaroi kohdehenkilönsä epäonnistumisissa. Yhdestä melko yllättävästä piirteestä kirja kuitenkin kertoo. Erik Serlachius oli vahva pragmatisti, mutta hänkin harhautui henkilökohtaisten vaivojen takia uskomaan ns. maasäteilyyn ja sen aiheuttamiin sairauksiin. Serlachiuksen kunniaksi on kuitenkin todettava, että kun vuosien satsaukset ja tutkimukset päätyivät toteamaan, ettei kyseessä ole fysikaalinen tosiasia, vaan lähinnä uskomuslääketieteen piiriin kuuluva ilmiö, hän hyväksyi tosiasiat. Perinteisen elämäkerrallisen kaarteen mukaisesti R. Erik Serlachius ehti armollisesti kuolla ajoissa, eikä joutunut kokemaan imperiuminsa hajoamista. Tänä päivänä Mäntän paperitehdas tuottaa edelleen pehmopapereita, mutta ei enää Serlachiuksen nimellä vaan osana Metsä-Serla -yhtiötä.

Savunharmaa eminenssi on tietokirjana ristiriitainen. Se antaa asiallisen, mutta samalla aika pinnallisen kuvan suomenruotsalaisen vuorineuvoksen ja hänen elinpiirinsä vaiheista itsenäisessä Suomessa keskellä pohjoista Hämettä. Kirjan lukenut tietää, miten asiat yleisesti ottaen sujuivat, mutta ihminen siellä takana jää jonkinlaiseksi rakennepiirustukseksi. Erik Serlachius saattoi olla niin täysin kasvatuksensa ja roolinsa vanki, ettei tämän enempää ole kerrottavissa. Mutta sitäkään tunnetta ei voi välttää, että kirjan rakentama muotokuva on se, joka on edesmenneestä patruunasta haluttu maalata. Ei enempää, ei vähempää. Serlachiusten eetos on muista yhteyksistä tuttu rikkautensa perineitten teollisuussukujen eetosta, mutta eikö maailmaa nähnyt Erik Serlachius todellakaan koskaan murehtinut tytärtensä kohtaloa miesten ja poikien maailmassa?

Ilmaisulle "savunharmaa eminenssi" en löytänyt kirjasta oikein minkäänlaista selitystä tai katetta. Éminence grise eli harmaa eminenssi on paljon käytetty termi vaikutusvallalle, joka ei oikein näy, mutta on vahvasti olemassa. Erik Serlachius ei ollut korostuneesti taustalla, vain puoluepolitiikan hän jätti personoimatta, vaikka olisi epäilemättä pärjännyt mainiosti SFP:n oikealla laidalla jyrähtelemällä painokkaasti ay-liikkeen vahingollisia ja lyhytnäköisiä vaatimuksia vastaan. Mutta Serlachiuksen ei tarvinnut lähteä politiikkaan, hänellä oli kanavansa saada - yleensä - tahtonsa läpi. On helppo uskoa, että Erik Serlachius kuoli elämäntyöhönsä tyytyväisenä. Ehkä hän olisi sopeutunut kapitalismin myöhempäänkin kehitykseen muutamalla olankohautuksella. Pääomahan on ikuista, vaikka ihminen kuolee.