Kolonialismi eli siirtomaaherruus kuului nuoruudessani 1960-luvulla aiheisiin, joista puhuttiin niukasti ja jos puhuttiin, todettiin "sen ajan" olevan onneksi jo ohi. Jonkinlainen ylpeyden aihe tuntui olevan, että Suomi ei koskaan ole syyllistynyt kolonialismiin millään tavalla. Väärin ja väärin. Vaikka valtaosa maailman kolonisoiduista alueista oli 1960-luvulle tultaessa saanut muodollisen itsenäisyyden, herruuden kahleita on koskaan katkaistu kunnolla. Näkyvä käsien katkominen ja murhaaminen vähenivät, mutta verta imevä alistaminen ja riisto eivät päättyneen, ne vain vaihtoivat asua ja jatkoivat kuolemantanssiaan. Kolonialismin muokkaama maailma : Euroopan ekspansion globaalihistoriaa (Otava 2025) on tuore kotimainen katsaus aihepiiriin. Janne Lahti ja Johanna Skurnik ovat nuoremman polven tutkijoita ja kirja perustuu heidän alkuvuodesta 2023 Helsingin yliopistossa pitämäänsä kurssiin Näkökulmia kolonialismiin. Tuo otsikko onkin osuvampi tai rehellisempi kuin kustantajan ehkä antama alaotsikko "globaalihistoriaa", sillä näkökulmista juuri on kysymys, ei mistään kattavasta globaalihistoriasta.
Ilman tietoa tekstien taustasta olisin ehkä ihmetellytkin kirjan tyyliä, joka on jonkinlainen yhdistelmä rutikuivaa tutkimuskirjallisuutta ja viattomien silmien avaamisen avuksi tarjottua kolonialismin kipeää historiaa, jossa myös kaukaisella Suomella on kuin onkin oma roolinsa. Tällaisena se on varmasti ollut omiaan opiskelijoille, joista useimmilla tuskin on ollut laajaa ennakkotietämystä. Sille, joka jo on lukenut aihepiiriin liittyviä erityistutkimuksia ja populaareja tietokirjoja, anti voi olla suppeampi, mutta ei turha kuitenkaan. Lahti ja Skurnik päivittävät erityisesti Suomen ja suomalaisten roolia kolonialismin historiassa ja nykyhetkessä monilla vähemmän tunnetuilla yksityiskohdilla. Sama koskee monia muitakin kirjan kattamia aiheita: hyödyllistä luettavaa muille kuin alan varsinaisille tutkijoille ja spesialisteille.
Kolonialismin muokkaama maailma koostuu pääosin jommankumman kirjoittajan teksteistä, minkä lukija huomaa muutenkin, mutta ei häiritsevällä tavalla vaan jonkinlaisella vaikeasti kuvattavissa olevalla katselutavan erolla. Kuten onneksi nykyään käytännössä aina on, lähtökohtana ei ole kolonialismin puhtaaksi pesu, selittely saati puolustelu, vaan asioista puhutaan kaunistelematta, mutta myös aktiivisesti kauhistelematta. Tätä tutkijan viileyttä voi moni lukija pitää myös valitettavana, koska kolonialismin kaikkina aikoina aiheuttama inhimillinen kärsimys ja tuho tuntuvat vaativan myös tunteiden tasolla tapahtuvaa irtiottoa tai tuomiota. Sitä ei nyt ole tarjolla muuten kuin lukemalla rivien välistä ja kylmien faktojen alla lepääviä uhreja.
* * *
Ikäisilleni sanalla "siirtomaa" ei ollut kielteistä ulottuvuutta ollenkaan, koska "siirtomaatavarakauppa" tarkoitti sitä onnelaa, jossa myytiin eksoottisia hedelmiä, mausteita ja muita lämpimien maanosien tuotteita. Maantiedon kirjojen teksti aiheesta oli neutraalia, aiemmat kuvaukset "iloisista neekerilapsista" olivat ehkä jo kadonneet, niin ainakin muistelen. Koko asiaa, siirtomaita" ympäröi jonkinlainen kollektiivinen unohdus, vaikka YK:n jäsenvaltioiden lukumäärä kasvoi vuosittain uusien entisten siirtomaiden myötä ja itsenäisten valtioiden lippujen opettelu alkoi muistuttaa Mensan testiä. Jos syyllisiä oli, ne olivat niitä "muita" Euroopan maita kuten Portugali, Espanja, Ranska, Saksa ja Iso-Britannia. Jostain syistä Belgiaa ja Alankomaita harvemmin muistettiin pahalla, siis vielä silloin.
Muistan itse heränneeni kolonialismin historiaan vasta syksyllä 1970 osallistuessani Helsingin yliopistossa kirjailija Matti Rossin, latinalaisen Amerikan tuntijan ja espanjan kielen hallitsijan syksyn mittaiselle kurssille, jonka aiheena oli Yhdysvaltain latinalaiseen Amerikkaan kohdistama kolonialismi. Otsikko oli varmaan jotain muuta, mutta näin sen muistan. Tyly politiikka, jota oli oppinut pitämään jotenkin "luonnollisena", avautui kuin leikkauspöydällä ja muuttui ymmärrettäväksi Kolumbuksen purjehduksista senhetkiseen nykyhetkeen asti. En usko, että Lahden ja Skurnikin luentosarja on voinut olla yhtä tyrmäävä uuden tiedon hyökyaalto, niin paljon on kolonialismista, orjuudesta ja muista kauheuksista kirjoitettu, tehty elokuvia ja laulettu.
On tärkeää ymmärtää, että eri aikojen ja eri alueiden kolonialismit näyttävät kovin kirjavalta joukolta, mutta että niitä yhdistävät tietyt, aina löytyvät piirteet. Lahti ja Skurnik eivät korosta kaiken pohjalla olevaa rasismia, ajatusta valkoisen miehen luontaisesta ylemmyydestä ja siitä seuraavasta "luonnonoikeudesta" tehdä tyhjille tai alempien rotujen kansoittamille alueille mitä haluaa. Rasistiset perusasetukset löytyvät kaikista kolonialistisista liikkeistä, vaikka eivät kaikista reaalimaailman kolonialisteista. Toinen perustana oleva käsite on ryöstettävän maan "löytäminen", jonka nojalla lukemattomat tuhansia vuosia asutut alueet on muka löydetty ja sen kautta saatu niihin omistusoikeus. Maan ryöstämiseen liittyy aina alueiden asuttaminen (asutuskolonialismi), joka on aina tarkoittanut alkuperäisten asukkaiden työntämistä toisaalle tai tuhoamista. Kaikkeen kolonisoimiseen liittyy väkivalta, enemmän tai vähemmän, yleensä enemmän.
* * *
Kuten tämäkin kirja osoittaa, kolonialismi ja sen rakenteet eivät ole kadonneet maailmasta, ne ovat vain muuttaneet muotoaan. Kun Burkina Fason presidentti Ibrahim Traoré ajoi ranskalaiset joukot ulos maasta ja lopetti kaiken taloudellisen yhteistyön sitä kupanneen Ranskan kanssa, maa on saavuttanut lyhyessä ajassa valtavia edistysaskelia sekä talouden että kulttuurin alalla. Ranska oli tottunut ryöstämään maan kulta- ja uraanivaroja ties kuinka halvalla ja on nyt pahassa pulassa. Valitettavasti Burkina Faso on harvinainen poikkeus, joskin toivon mukaan hyvä esimerkki. Eurooppalaisille on liki mahdotonta myöntää tai edes uskoa, että Euroopan vauraus perustuu suurelta osalta Afrikan, Intian ja muiden kolonisoitujen alueiden vuosisataiseen riistoon. Brittimonarkian ja muun yläluokan muhkeat palatsit on rakennettu intialaisten työllä ja riistolla. Juuri mitään ei ole ansaittu itse.
Kaikkea kolonialismia on aina hallinnut väkivallan ja kansanmurhan henki. Eri vuosisatojen siirtomaaisännät eivät ole koskaan piitanneet aiheuttamistaan tuhoista, eikä tämän päivän Israelin toiminta Palestiinassa ole historiallisesti mitenkään ainutlaatuista. Väkivalta liittyy myös kaikkeen kolonialismin luontosuhteeseen. Maan eliökunta on olemassa vain valkoisen miehen tarpeita varten. Akseli Gallen-Kallelan koko perhe harrasti Afrikassa trofee-metsästystä ja Gustaf Mannerheim osallistui kahdesti tiikerisafarille Kiinassa. Pohjois-Amerikassa kolonialistit ampuivat miljoonia biisoneita huvin vuoksi ja viedäkseen alkuperäisiltä asukkailta ravinnonlähteen. Meille se kaikki myytiin viihteenä villin lännen elokuvien ja sarjakuvalehtien muodossa. Kolonialismi on aina myös henkistä.
"Kolonialismi ei ole kuollut eikä kadonnut. Päinvastoin sen merkityksistä niin menneisyydessä kuin nykypäivässä käydään jatkuvaa keskustelua." (s. 363) Kolonialistinen asenne, sen rasistinen ihmiskäsitys ja ylemmyydentuntoon nojautuva asenne kaikkia muita kohtaan on täysissä voimissa edelleen .Jos elokuvakamerat ja uutistoimistot olisivat seuranneet päivä päivältä ja vuosi vuodelta sitä prosessia, jolla valkoiset eurooppalaiset anastivat Pohjois-Amerikan sen alkuperäisasukkailta, näkisimme nykypäivän Palestiinan kohtalon vain hitaampana ja vähemmän teknisenä tapahtumasarjana. Amerikan alkuperäiskansat olivat konkistadorien ja siirtolaisten ampuma-aseita vastaan yhtä avuttomia kuin pakolaisteltoissaan seuraavaa pommitusyötä pelkäävät palestiinalaiset. Me elämme kolonialismin muokkaamassa, rakentamassa maailmassa.
PS. Tommi Tukiaisen suunnittelema kansi ei ollut minun mieleeni, vaikka luulen ymmärtäväni tavoitellun symboliikan. Minusta kolonialismia kuvaavien kuvituskuvien tulee sisältää aina jotain siitä alistavasta väkivallasta, joka oli ja on sen olemus myös varsinaisen orjatalouden ulkopuolella. Tämä on aivan liian leppoisa. – Ja kun meni jo selvästi marinan puolelle, en malta olla ihmettelemättä, että kaksi yliopiston opettajaa ja Otavan kokoinen kustantaja eivät hallitse saksan kielen perusteita sen vertaa, että kirjoittaisivat "Lebensraum" ja "Kaffee und Kuchen" isoilla alkukirjaimilla, kuten nykyinen oikeinkirjoitus edellyttää. Ei vaarallista, mutta vähän noloa silti.