Tartuin emeritusprofessori Veli-Pekka Lehtolan järkäleeseen Kenen maa, kenen ääni? – Saamelaisten ja suomalaisten suhteet esihistoriasta nykypäivään (Gaudeamus 2026) uteliaana, mutta myös ristiriitaisin odotuksin. Itselläni ei ole saamelaisiin tai saamelaisuuteen mitään henkilökohtaista sidettä, mutta silti olen automaattisesti ja ehdottomasti saamelaisten "puolella", koska olen tyytymätön siihen tapaan, jolla me suomalaiset olemme aikojen kuluessa kielisukulaisiimme suhtautuneet. Arvelin saavani Lehtolan kirjasta runsaasti uutta taustatietoa, ja niin myös kävi mitä suurimmassa määrin. Sekin arveluni, että kirja ei onnistuneesta ja odotuksia herättävästä nimestä huolimatta ehkä ole niin kriittinen kuin itse olisin halunnut, toteutui. Kirja sijoittuu jonnekin tutkimuskirjallisuuden ja ajankohtaisen yleisen tietokirjan välimaastoon. Nimi ja kansikuva vievät ajatuksen pois kuivasta akateemisesta tutkimuksesta, mutta tämä opus saattaa olla populaariksi tietoteokseksi silti turhan raskas. En totea tätä mitenkään moitteena, vaan enemmänkin harmittelen sitä, miten moni jättää kirjan kirjaston tai kirjakaupan hyllylle sitä kädessään punnittuaan ja vähän aikaa selailtuaan. Itsekin jouduin varaamaan sen kahdesti kirjastosta, kun en kerennyt kerralla sitä lukea läpi.
Lehtola on aiheensa keskeinen auktoriteetti ja tuntija. Se näkyy valtavana perustellun ja hyvin viitatun informaation määränä. Äkkiseltään on vaikea keksiä, mitä kirjasta puuttuisi sen oman viitekehyksen sisällä. Itselläni nousi kyllä joitakin tässä suhteessa kriittisiä huomioita, joihin palaan kohta. Arvelen niiden olevan kuitenkin harkittuja ratkaisuja. Lehtola kirjoittaa sujuvasti, vaikkakin tutkijapainotteisen tarkasti vahvoja kannanottoja tarkasti vältellen. Hänen arvomaailmansa onneksi kuultaa läpi koko kirjan, kuten sen mielestäni pitääkin, kun kyseessä on historiasta, yhteiskunnallisesta haasteesta ja ihmisten perusoikeuksista. Tekstistä välittyy mielestäni vahvasti se, että Lehtola pitää yhtenä tehtävänään löytää toimivia ratkaisuja, ei niinkään määritellä valmiiksi, miten on oikein ja paras toimia. Tutkijalle tällainen varovaisuus on hyve.
Mitä jäin kaipaamaan? Lehtolan suhde valtiovaltaan ja viranomaisiin tulee moneen kertaan ilmeiseksi. Sen sijaan hänen suhteensa poliittisiin päätöksentekijöihin ja puoluejärjestelmään nostaa kyllä kulmakarvoja, eikä vain kerran tai kaksi. Lehtola onnistuu nimittäin käymään läpi pitkän yhteisen historian mainitsematta yhdenkään puolueen nimeä minkään olennaisen asian yhteydessä. Tämä vaikeneminen väistyy vasta aivan loppuvaiheissa, kun tullaan 2000-luvulle ja aivan tuoreisiin kiistakysymyksiin. Onko ratkaisun syynä ollut se, että ensimmäinen saamelaistaustainen ehdokas valittiin eduskuntaan vasta vuonna 2007 (Janne Seurujärvi, Keskusta)? Lehtola toteaa useammankin kerran "kaikkien" Lapin läänin kansanedustajien vastustaneen tätä tai tuota saamelaisille tärkeää lakia. Minusta puolueiden nimistä vaikeneminen on outo ratkaisu, kun kuitenkin tiedetään, miten vahvasti Lappi on ollut historiallisesti Keskustan ja sitten sotien jälkeen myös SKDL:n reviiriä. Sellainenkin ajatus tuli mieleen, ettei Lehtola suhtaudu poliittisten puolueiden ideologioihin arvostavasti. Koko vasemmisto kuittautuu kirjassa muutamalla saamelaisten kielteisellä suhtautumisella "kommunisteihin".
* * *
Mahdollisesti edelliseen kytkeytyy myös uskonnollisten organisaatioiden vaikutusvalta saamelaisten näkemyksiin. Lehtola toteaa historiallisessa osiossa lestadiolaisuuden olleen saamelaisille tärkeä kristillinen liike. Tämä oli itselleni uutta tietoa ja jäin malttamattomana odottamaan esimerkkejä siitä, miten lestadiolaisuus, joka Oulun vaalipiirissä kytkeytyy voimakkaasti Keskustapuolueeseen ja sen äänestäjiin, on Lapissa heijastunut saamelaisten toimintaan. Odotustani ei palkittu, Lehtola ei mielestäni kertaakaan palaa lestadiolaisuuteen kirjan myöhemmissä osissa. Voin kaivata tässä asiaa, jota ei ole ollut olemassakaan; ehkä lestadiolaisuus on aktiivinen yhteiskuntapoliittinen ilmiö vain Oulun vaalipiirissä. Tai ehkä lestadiolaisuus ei ole saamelaisille lainkaan maallinen asia, jonka kautta esimerkiksi suhtautuminen joihinkin kiistakysymyksiin kanavoituisi.
Odotukseni kirjan painotusten osalta saattoivat myös olla turhan vahvat, kun tunsin pientä pettymystä siihen, miten pehmeästi ja kiihkotta Lehtola käsittelee kysymystä maan omistamisesta ja käyttöoikeudesta. Itselleni se on ydinkysymys kaikessa suomalaisten ja saamelaisten kanssakysymyksessä. Lehtola tuntuu ajattelevan, että vaikka se on tärkeä ja keskeinen asia, se on liian iso perusteellisesti analysoitavaksi tällaisen yleisesityksen yhteydessä. Kirjan nimi – joka saattaa toki olla kustantajan valinta – antaa kuitenkin ymmärtää, että kahden kansan suhteessa maanomistus ja päätäntävalta omissa asioissa on se olennainen ongelma. Valtiovalta tunnusti vielä 1600-luvulla saamelaisten yksinoikeuden maihin, joilla he elivät, mutta sellainen ei tietenkään sopinut heräävän kapitalismin aatemaailmaan.
Lehtola käyttää ahkerasti ilmaisua "radikaali" viitatessaan niihin, pääosin nuoriin aktivisteihin, jotka 1960- ja 1970-luvulta alkaen pyrkivät löytämään ratkaisuja syvimpiin ongelmiin, jotka valtiovalta oli halunnut siivota pois näkyvistä. Ei Lehtola radikaaleja saamelaisia tuomitse, mutta olenko vain turhan herkkä, kun luen rivien välistä harmitusta siitä, että näiden radikaalien usein kompromisseja välttävä toimintaidea ehkä johti siihen häkellyttävään saamelaisten vastaiseen ilmapiiriin, jollaisen Lehtola toteaa olleen lähes koko 2000-luvun vallitseva poliittinen todellisuus. Aina kun saamelaisten tahto päättää omista asioistaan uhkaa irtaantua "turvallisista" kieleen ja kulttuuriin liittyvistä aiheista ja uhata suomalaisten valtaa päättää sekä maan ja veden käytöstä että saamelaisten muodollisesta hallinnosta, valtiovallan ja erityisesti suomalaisen poliittisen järjestelmän tärkein osa eli puolueiden konensus reagoi jäädyttämällä prosessit.
* * *
Lehtolan kuvaama pitkä yhteinen historia sai ainakin minut melko apealle mielelle. Suomalaisten tapa kohdella saamelaisia on ollut pääasiassa hiljaista ja melko pehmeätä hivuttamista, ainakin jos sitä vertaa monien muiden Euroopan valtioiden raakaan, väkivallan täyttämään kolonialismiin. Lehtola ei lähde kiistelemään siitä, onko kolonialismi oikea termi, hänen mielestään suomalaisten suhde saamelaisiin on historiallisesti kolonialistinen. Näin on siitä huolimatta, että kuten Lehtolan historiikki todistaa, valtiovalta ja etelän herrat ovat itse asiassa varsin usein suhtautuneet suopeasti saamelaisten erilaisuuteen ja erillisyyteen. Suomalaisista on löytynyt myös Karl Nickulin kaltaisia saamelaisten tukemisen elämäntehtäväkseen ottaneita yksilöitä. Fakta kuitenkin on, että erityisesti Suomen tasavallan perustaminen johti monien saamelaisten historiallisten erivapauksien (kuten vapautus asevelvollisuudesta) lopettamiseen.
Monet kysymykset pyörivät mielessäni. Miksi saamen kielillä ei ole kansalliskielen asemaa, kuten suomella ja ruotsilla? Saamelaisille on myönnetty EU:n ainoan alkuperäiskansan status, mutta onko siitä saamelaisille jotain hyötyä? Kaivataanko Suomen ja muiden maiden saamelaisten keskuudessa valtiollista itsenäisyyttä tai edes autonomista asemaa? Pidetäänkö sitä kuolleena syntyneenä ajatuksena, jonka esittäminen saattaisi saada suomalaiset hermostumaan ja perumaan nykyisetkin myönnytykset? Sillä myönnytyksistähän kaikissa saamelaisiin liittyvissä asioissa on kyse. Suomalaiset ovat tehneet myönnytyksiä sen jälkeen, kun saamelaiset oli pakolla liitetty suomalaisten määrittelemään valtiolliseen elämäntapaan, lakeihin ja virkakoneistoon. Niiden suhteen saamelaisilla ei ole koskaan ollut todellista valinnanvaraa.
Jos itse muuttuisin yhtäkkiä saamelaiseksi, kuuluisin arvatenkin Lehtolan "radikaaleihin". Ajaisin Saamenmaalle ainakin kaikkiin Pohjoismaihin ulottuvaa autonomista asemaa, jossa ei-saamelaisten valta saamelaisten yli olisi minimoitu. Ajaisin maan ja vesien käyttöoikeuksien määrittelyä tavalla, jota saamelaiset pitävät mielekkäänä ja oikeudenmukaisena. Ajaisin periaatetta, jonka mukaan mitään infrastruktuuriin liittyviä rakennushankkeita, kuten ns. Jäämeren tietä, ei Lapissa toteuteta ilman saamelaisten lupaa. Vaatisin saamelaisille täydellistä vapautusta asevelvollisuudesta sekä oikeutta irtautua kaikista sellaisista kansainvälisistä sopimuksista, joiden saamelaiset katsovat loukkaavan heidän perusoikeuksiaan. Viimeistään tässä vaiheessa minut pidätettäisiin ja asetettaisiin Helsingissä syytteeseen kapinan lietsomisesta tai jostain vastaavasta. Se olisi ymmärrettävää suomalaisen kolonialistisen perinteen valossa, mutta tietenkin vastoin saamelaisten perustuslaillisia oikeuksia.
