Rahamaailma on tosimaailman syöpä

Tämä kirjoitus on ajoitettu tarkoituksella työväenluokan juhlapäiväksi, toukokuun ensimmäiseksi. Esittelen kirjan, joka kaikkien tavallisten ihmisten kannattaisi lukea ja sisäistää. Kirja on radikaali, vaikka se ei tukeudu Marxin saati Leninin analyyseihin eikä juuri kapitalismiakaan mainitse. Björkholm ei ole edes vasemmistolaisen oloinen. Kirja on radikaali, koska se kertoo rahasta ja taloudesta kiertelemättä ja turvautumatta pehmentäviin valheisiin. Kirja on radikaali, koska se kuvailee suorin sanoin ihmiskunnan suunnatonta enemmistöä 24/7/365 kusettavasta järjestelmästä, jonka ainoa tarkoitus ja tavoite on tehdä rikkaimmista ihmisistä vielä rikkaampia. Kirja on radikaali, koska se uskaltaa väittää, ettei ns. valtavirtataloustiede ole tiedettä, vaan lähinnä jonkinlainen rahamaailman koraanikoulu.

Kirjan nimi on Massipsykoosi : Mitä et tiennyt, että et tiedä rahasta ja taloudesta (Oppium 2025). Sen on kirjoittanut intohimoinen tieteilijä Susanne Björkholm (s. 1967), joka rakastaa tieteitä eikä aio koskaan lakata opiskelemasta. Sattumalta luin juuri ennen Massipsykoosia toimittaja Mikko Huotarin kirjan Rahan anatomia, joka päältä katsoen käsittelee melko samoja asioita kuin Björkholm. Huotarin kirja on kuitenkin niin kritiikitön ja pliisu, etten halua sanoa siitä muuta kuin ettei sitä kannata lukea, jos kaipaa minkäänlaista terää ja rohkeutta. Unilääkkeenä se saattaa kuitenkin toimia.

Kuten usein erinomaisten kirjojen kohdalla, en rupea avaamaan Massipsykoosin sisältöä, vaan haastan lukijan tekemään sen itse. Ajoittain teksti on perin haastavaa, eikä minun ei-matemaattinen ajatteluni ainakaan pysynyt kaikin paikoin kärryillä, vaikka luin kirjaa tukevasti keittiön pöydältä kirkkaassa valaistuksessa. Pääsyyllinen ei ole Björkholm, vaan sairaalloisen monimutkaiseksi rakennettu kapitalistinen järjestelmä, jota kirjoittaja kutsuu ilmaisulla RAHAMAAILMA vastakohtana todelliselle maailmalle, jossa tuotetaan hyödykkeitä, myydään ja ostetaan niitä, eletään ja kuollaan. Kirjan nimi on vähän outo, mutta se on suunnilleen KUINKA MEITÄ HUIJATAAN KOKO RAHAN EDESTÄ.

* * *

Ennen kirjan lukemista pohdin, miksi kustantajana on pikkuruinen Oppian, ei mikään ns. vakiintuneista, porvarillisista kustantamoistamme. Kirja selittää asian hyvin nopeasti: tällaista kirjaa ei voisi julkaista yksikään kustantaja, joka toimii em. rahamaailman ehdoilla ja tukee siihen liittyviä harhakuvia. Kustantaja ei verkkosivuillaan halua avata julkaisupolitiikkaansa millään tavalla, mutta Wikipedia kertoo, että kustantamon on perustanut espoolainen Tuomas Kilpi, jonka uralle mahtuvat myös Enter-lehti, Tähtivaeltaja, Kulttuurivihkot, MikroBitti sekä Finn Lectura. 1980-1990-luvuilla Kilpi kirjoitti Likelle useita fiktiokirjoja. Kilpi on toimittanut myös Oppianin vuonna 2021 julkaiseman kirjan Kirjastot ja kaupallisuus, johon itsekin kirjoitin pari tekstiä. En silti uskaltaudu arvailemaan, miksi Oppian otti Massipsykoosin julkaisuohjelmaan. Mutta hyvä että otti. Tuin ratkaisua ostamalla kirjan, vaikka sain sen myös kirjastosta. Rohkeaa julkaisutoimintaa kannattaa tukea.

Susanne Björkholmin vahvuus on ennen kaikkea siinä, että hän on intohimoisen tutkijan asenteella paneutunut haluamiinsa asioihin ja voi sen jälkeen laukoa lukijan iloksi tai ehkä hämmennykseksi sloganeja kuten RAHAMAAILMA ON SYÖPÄ – EUROALUE EI TOIMI – KESKUSPANKKIEN TOIMET OVAT KUIN USKONNOLLISIA RITUAALEJA – KUNNALLISVERO ON TÄYSIN EPÄONNISTUNUT – MIKÄ ON HYVÄKSI FINANSSIKAPITALISMILLE ON HAITAKSI KAIKILLE MUILLE – GLASS-STEAGALIN LAKI ON OLLUT AINOA PANKKITOIMINTAA ONNISTUNEESTI SÄÄTELEVÄ LAKI – TALOUSTIEDE ON KORAANIKOULU – MARKKINOIDEN TASAPAINO ON HARKITTU VALHE. Kiteytykset sopii haastaa, jos uskaltaa. Minulla ei ollut vastaan väittämistä.

Björkholmin maailmassa käsite rahamaailma on reaalimaailman rinnalla elävä illuusio, jonka sisällä rikkaimmat lisäävät rikkauttaan enemmän tai vähemmän näennäisesti, koska rahamaailma rahalla ei ole yhteyttä todelliseen maailmaan. Molempia maailmoja hallitsee neoliberalistinen ideologia (Björkholm ei halua käyttää termiä uusliberalismi, mutta samasta asiasta on kysymys). Neoliberalismi on plutokraattien ideologia. Ilmaisu PLUTOKRAATIT viittaa maailman hyvin pieneen vähemmistöön, joka kuitenkin hallitsee suurinta osaa sekä finanssi- että todellisuuden talouden piirissä olevasta rahasta. Björkholmin analyysin mukaan koko kapitalistinen talous on olemassa vain plutokraattien rikastuttamiseksi. Kaikki muu on harhaa.

* * *

Koska arvostan suuresti Massipsykoosin rohkeaa ilmaisua ja Björkholmin henkilökohtaista heittäytymistä, kirjoitan seuraavat kriittiset huomiot hiukan vastentahtoisesti. Mutta sitä ei voi ohittaa, että Björkholmin kirjan päättävä luku "Voimmeko pelastaa maailman?", jossa kirjoittaja lopulta pohtii raatelevan analyysinsä uskottavuutta tai siis syöväksi kutsumansa rahamaailman nujertamisen mahdollisuutta, tuntuu edeltävän tekstin jälkeen kovin hennolta: "Uskon (mutta en tietenkään tiedä), että voimme pelastaa itsemme, mutta pelkään (toivottavasti turhaan), että poliittisten päättäjien tahto ei tule siihen riittämään. [- -] Rahamaailma on kesytettävä kaiken nielevästä hirviöstä ihmiskunnan ja reaalitalouden palvelijaksi." (s. 253) 

Tällainen toiveajattelu ei tietenkään ole kiellettyä, mutta kyllä se kovin untuvaisen lapsekkaalta kuulostaa edeltävän tykityksen jälkeen. Björkholmin analyysissä ei ole sanaakaan niistä voimista, joiden avulla maailmanpelastusprojekti etenisi tai ei etenisi. Vankka usko parlamentaariseen demokratiaan, jota rahamaailma todellisuudessa pyörittää miten tahtoo, on tyhjää täynnä. Björkholm ei halua tai osaa todeta, ettei plutokratiaa tietenkään voi nujertaa äänestämällä, koska sen valta ei ole parlamenttien vaikutusvallan piirissä. Hänen hieno rahamaailman ruumiinavauksensa kaipaa yhtä rohkeaa luokkataistelun välttämättömyyden hahmottamista. Siihen Björkholm ei selvästikään ole ainakaan vielä valmis, jos myöhemminkään. Mutta voinhan minäkin toivoa.

Lainaan tähän loppuun kuitenkin Björkholmin loppukaneetin, jossa on hitunen sitä yhteiskunnallista realismia, jota olisin hänen johtopäätöksiinsä kaivannut huomattavasti enemmän. "Demokratia voi toimia vain, mikäli äänestäjät tietävät, mistä äänestävät. Ihmisten on ymmärrettävä; että nykyinen valtionvelkasirkus on ideologista teatteria, että veroilla ei rahoiteta valtiota; että valtio ei jätä vanhuksia ja sairaita hoitamatta ja kuntia retuperälle siksi, että sillä ei ole varaa vaan siksi, että päättäjiltä puuttuu poliittinen tahto. " (s. 253) Tämä kaikki on totta, mutta vastaamatta jää kysymys siitä, miksi päättäjiltä puuttuu niin usein poliittinen tahto hoitaa heikkoja sen sijaan että huolehditaan rikkaiden veronalennuksista ja annetaan ulkomaisten kaivosyritysten raiskata suomalaisten kotimaata pilkkahintaan ja ilman vastuuta. Kun Susanne Björkholm ryhtyy jossain vaiheessa tutkimaan kapitalismia, joka on tuottanut niin rahamaailman kuin plutokratian, alkaa ehkä syntyä myös syvempi ymmärrys siitä, mitä maailman muuttaminen todella vaatii.

Liikaa fanipostia?

En tiedä. tarvitsiko maailma erillistä kirjaa Tove Janssonin ihailijoiden ja joidenkin vihailijoiden kirjeenvaihdosta. Houkutus on varmasti ollut suuri, joten elämäkerran jo aiemmin kirjoittanut Tuula Karjalainen on kirjoittanut kirjan Tove Jansson ja maailman lapset (Tammi 2025). Kirja ei varmasti jää kustantajan varastoon pölyttymään, sillä kaikkien aitojen fanituksen kohdeiden tavoin Tove Jansson kiinnostaa hyvin suurta ihmisjoukkoa. Tämä joukko etsii käsiinsä kaiken hänestä kirjoitetun. Siksihän minäkin kirjaan tartuin, vaikka hitusen kirjan nimen harhaan johtamana. Luulin, että Karjalaisen fokus on yleisemmin Janssonin suhteessa "lapsiin" ja "lasten maailmaan" (jos sellaista edes on).

Kirja valaisee hyvin sitä monimutkaista suhdetta, joka vääjäämättä pingottuu ihaillun taiteilijan ja hänen ihailijoidensa välille. Asian voisi ilmaista vahvemminkin kuin itse teen otsikossa. Jokainen taiteilija janoaa arvostusta ja ihailua. Mutta kun sitä alkaa tulla enemmän ja enemmän, määrä ei enää muutu laaduksi vaan mieltä piinaavaksi – kun ei osaa olla kuten pikkuinen Myy, joka ei pode tunnontuskia itsekkäänäkään. Tove Jansson sai viimeistään kansainvälisen läpimurtonsa jälkeen vuosittain tuhansia kirjeitä. Ei siinä vielä mitään, useimmat menestyneet artistit palkkaavat sihteerin käymään läpi fanipostin ja ehkä valitsemaan sieltä sellaiset, joihin fanituksen kohde ehkä haluaa reagoida.

Tove Janssonin ihana piina johtui siitä, että hän halusi vastata kaikkiin kirjeisiin henkilökohtaisesti. Pelkkä ajatus saa tavallisen ihmisen polvet notkahtamaan silkasta kauhusta. Eikö Jansson pelännyt, että hänen aikansa ja vapautensa kuluu faneille vastailemiseen? Ehkä pelkäsikin, mutta hän pelkäsi myös vastaamatta, reagoimatta jättämistä. Sitä hän piti epäreiluna; jos joku vaivautui kirjoittamaan hänelle, hänellä oli velvollisuus vastata. En silti usko, että Jansson arvasi tämän linjauksen valittuaan, millaisen kirjetsunamin kohteena hän tulee olemaan. Jossain vaiheessa tietenkin tajusi, ja sen jälkeen hän pyysi opettajia lopettamaan mainostamisensa ja kirjoituttamalla luokan kanssa yhden kirjeen, jonka taiteilija ilomielin otti vastaan ja vastasi, usein myös piirtämällä, omalla tyylillään.

* * *

Jäin miettimään, miten Tuula Karjalainen on jättimäisen aineistonsa sisäistänyt (hän teki myös paljon omaa tutkimus- ja arkistotyötä, kirja ei perustu valmiiseen reseptiin). Lukija nimittäin kohtaa kirjassa paljon sellaista toisteisuutta, joka syntyy itsestään, kun iso kokonaisuus kootaan eri hetkinä syntyneistä osista. En sano, että tämä on oikeasti mikään ongelma, jos edes himmeä taustahäiriö. Mutta samojen teemojen ja tietojenkin ponnahtelu korostaa kirjan tasankomaisuutta eli draaman puuttuvaa kumpuilua. Alusta loppuun pieni sekoittuu isoon ja toisin päin. Aivan kuin olisi täysin mielekästä aloittaa kirjan lukeminen mistä kohdasta tahansa. Ehkä Tove Jansson oli pitänyt sitä hyvänä metodina.

Ehkä kiinnostavinta kirjassa oli tieto siitä, kuinka Tove Jansson yritti sitkeästä puolustaa oikeuttaan päättää aikansa käyttämisestä kieltäen faneiltaan jatkokirjeet ja liiallisen kyselemisen. Yritti, mutta ei suinkaan aina onnistunut eikä halunnutkaan onnistua, vaan solmi monen ihailijan kanssa pidemmänkin kirjeenvaihtosuhteen, vaikka ääneen kielsi moiset. Täytyy olettaa, että osa fanien kanssa käydystä kirjeenvaihdosta oli Janssonille muutakin kuin herttaista innokkaiden lukijoiden ja ihailijoiden kanssa rupattelua. Eikä kyse suinkaan aina ollut "maailman lapsista", vaan hänelle kirjoittivat monet aikuisikäisetkin. 

Lukijan karvoja nostattavat kirjassa lyhyesti esiin nostetut tapaukset, joissa ihailu muuttuu pakkomielteeksi ja kirjeenvaihto painajaiseksi ainakin taiteilijalle, joka ei voi pakkomielteelle enää mitään, mutta joka ei kykene Myyn tavoin kääntämään kokonaan selkäänsä ja hylkäämään. Pahimmasta päästä oli nuori mies, joka päätyi moittimaan ihailemaansa Tove Janssonia siitä, että tämä lähtee kesäisin meren saarelle, jonne ihailija ei uskaltaisi tulla, sen sijaan että pysyisi kiltisti kaupungissa odottamassa hetkeä, jolloin ihailija voi Helsinkiin saapua. Tällaiset harhaiset, omistushaluiset fanit eivät ole mikään uusi asia, mutta ainakaan itse en ollut tullut ajatelleeksi heitä osana Tove Janssonin maailmaa. Kuten en sitäkään, että myös Jansson sai vihapostia mm. uskonnollisilta kiihkoilijoilta, joiden mielestä hänen kirjoissaan oli epäilyttävän paljon "fallisia" hahmoja (tarkoittivat varmaan hattivatteja, majakan tornia ja ehkä myös kaljuja hemuleita).

* * *

On varmaan kohtuuton vaatimus, että taiteilijan töitä ihaileva ymmärtäisi sanattakin sen paineen, jonka kohteeksi taiteilija joutuu omien ja ulkopuolisten toiveiden ahtaassa välissä. Ei-taiteilija ei kykene eläytymään siihen, mitä on olla suosittu luova ihminen. Parhaimmillaan myös Tove Janssonin ihailijoilla oli asiasta hyviä aavistuksia ja vaistomaisia oivalluksia. Mutta kukapa olisi Janssonin nahkoihin kyennyt sujuttautumaan. Jansson korosti toistuvasti, ettei hänen elämänsä ole ollut synkkä ja vaikea vaan mukava, joskin työteliäs. Hän ei halunnut ryhtyä alastonmalliksi amatööreille, jotka halusivat "ymmärtää" taiteilijan ikuista sisäistä tuskaa ja epätoivoa. Hän ei kaivannut sääliä tai voivotteluseuraa, vaan iloitsi lapsista ja nuorista, joilla saattoi olla vaikeaa, mutta joilla oli myös ajatuksia ja tavoitteita.

Tove Jansson ja maailman lapset piirtää vakuuttavasti ääriviivat taiteilijan elämälle, jossa tärkeintä ovat työ – ja rakkaus, tai toisin päin. Janssonin rakkaus ei tehnyt eroa ihmisten ja muiden eläinten välillä, eikä hän itse halunnut korostaa rakkauden ja ystävyyden välistä "laadullista" eroa, joka useimmille meistä on aika olennainen. Onkin varsin mielenkiintoista, että elämäänsä yleisesti ottaen varsin tyytyvinen Tove Jansson totesi elämänsä ehtoopuolella, että jos voisi elää elämänsä uudelleen, hän tekiisi monet asiat aivan toisin. Lukijoidensa kannalta ikävintä oli, ettei hän halunnut kertoa, mitkä kaikki asiat hän olisi halunnut tehdä ja elää toisin.

Tove Janssonin maailmanmaine lepää muumiporukan päällä. Taiteilijalle itselleen asia oli ymmärrettäväsi ainakin kaksijakoinen. Kun muumiaiheisten kirjojen sarja päättyi ja ihailijat vaativat kiihkeästi lisää, Tove Jansson vastasi taitavasti, ettei Muumilaakso enää avaudu hänelle. Hän ei koskaan sanonut, ettei "koskaan enää" kirjoittaisi muumeista, vaan jätti asian Muumilaakson asukkien harkinnan varaan. Jansson ei myöskään koskaan suoraan myöntänyt kyllästyneensä kirjoittamaan lastenkirjoja, vaikka käytännössä sulkikin ovensa Muumilaaksoon ryhtymällä kirjoittamaan "aikuiseen makuun". Monille faneille se oli kova paikka, mutta kuten tiedämme, se ei ole haitannut Tove Janssonin pysyvää suosiota. Sellaisen voi ansaita vain luomalla jotain sellaista, jota maailman ihmiset kipeästi tarvitsevat, vaikka eivät itsekään sitä tiedä. 

 

Saksa, Saksa, Saksa

Vesa Vares (s. 1963) on poliittisen historian professori Turun yliopistossa ja ahkera tieto- ja dekkarikirjailija. Tutkimus- ja kirjoitusaiheidensa perusteella häntä kiinnostavat poliittisen historian oikeistolaiset virtaukset sekä sotahistoria. Kirja Petos hurmos ero – Suomalais-saksalainen suhde 1939–1945 (Otava 2025) on jatkoa vuonna 2018 julkaistulle kirjalle Viileää veljeyttä – Suomi ja Saksa 1918–1939 (Otava). Jatkoa vai rinnakkaisteos, en ole aikaisempaa lukenut, joten en tiedä, onko sen näkökulma sama. Nyt ollaan joka tapauksessa sen äärellä, miten innostuneita tai ei-innostuneita Suomessa oltiin Saksasta toinen maailmansodan vuosina. Vareksella on auki kirjoitettuna tavoitteena osoittaa, ettei "vanha väite" suuresta saksalaisinnostuksesta eikä varsinkaan väite joidenkin piirien ihastumisesta Adolf Hitlerin oppeihin ja ideologiaan kestä tarkempaa tarkastelua.

En ole itse vakuuttunut siitä, että maailma tarvitsee tällaisen käänteisen todistelun. Koko asia tuskin kiinnostaa nykypäivän kontekstissa moniakaan, enkä ole itse havainnut merkittävää julkaisutoimintaa saksalaisinnostuksen puolesta. Vesa Vares on joka tapauksessa päättänyt käydä vuosia 1939–1940 ja 1941–1945 läpi varsin tarkalla kammalla teesinsä vahvistamiseksi. Metodina Vareksella on käydä läpi toisaalta korkeimpien päättäjien (poliitikkojen) ja puolueiden, toisaalta muiden yhteiskunnallisten toimijoiden ja median dokumentoitunutta ajattelua ja kirjoittelua ajatuksella, että ne todistavat sen, minkä Vares on halunnut todistaa. Hän vyöryttääkin lukijan eteen erittäin perusteellisen katsauksen sekä esitettyihin näkemyksiin että sellaisten puuttumiseen.

Vareksen perusteellisuuden kannalta jokseenkin vaikeasti ymmärrettävä seikka on se, että toimijoiden joukosta puuttuvat käytännössä kokonaan sotilaat (mukaan lukien suomalaiset SS-joukot), suojeluskuntalaiset ja tiedustelupalvelut, joilla kuitenkin tunnetusti oli suomalaisessa yhteiskunnassa yleisesti merkittävä rooli. Rajauksen eriskummallisuutta korostaa se, että vaikka suojeluskunnat loistavat poissaolollaan, niiden naisille tarkoitettu rinnakkaisjärjestö Lotta Svärd on kirjassa mukana. Kun en tiedä, miksi Vares on tällaiseen ratkaisuun päätynyt, joudun hiukan spekuloimaan. Kysymys ei voine olla merkityksen tai kiinnostavuuden vähäisyydestä, koska erityisesti jatkosodan kohdalla on ymmärtääkseni yleisesti tiedossa, että sotilaslinjalla siteitä solmittiin ainakin epävirallisesti paljon aikaisemmin ja ripeämmin kuin siviilipuolella. Voisiko olla, että Vares on jättänyt kirjastaan pois sen ainoan toimijajoukon, jota on aika vaikea mahduttaa passiivisesti tai vastahakoisesti saksalaisystävyyteen suhtautuneiden suureen enemmistöön?

* * *

Mielestäni Vares suhtautuu liioitellen tarpeeseen todistella erikseen, etteivät Suomi tai suomalaiset olleet erityisen saksalaismielisiä tai kansallissosialismille myönteisiä eräitä tunnettuja esimerkkejä lukuun ottamatta. Kirjassa on tämän takia vallitsevana jonkinlainen varjonyrkkeilyn tunnelma, mielestäni siis aivan turhaan. Olen samaa mieltä hänen näkemyksestään, ettei tällaisen aiheen äärellä kaivata anakronismia eikä jälkiviisautta. Miksi sitten on jätetty pois juuri se segmentti, jonka piirissä niitä myönteisiä ajatuksia oli jonkun IKL:n ja yksittäisten poliitikkojen lisäksi? Ei kai pääteesiä olisi mitenkään vaarantanut se, että jotkin toimijat olivat muita saksalaismyönteisempiä? Ainakin Vareksen kirjaaman aineiston pohjalta tällaista vaaraa ei olisi ollut, vaikka pois jätetyt olivat keskimääräistä vaikutusvaltaisempia ainakin julkisuudelta piilossa.

Uskoisin olevan yleistä tietoa, etteivät Suomea poliittisesti sotavuosina johtaneissa ollut vahvaa saksalaismyönteisyyttä, kun esimerkiksi sekä Risto Ryti että Gustaf Mannerheim olivat tunnettuja anglofiilejä, eikä saksalaisten ystävänä tunnettu Svinhufvud ollut enää erityisen vaikutusvaltainen. Monissa puolueissa oli Saksaan eri syistä myönteisesti suhtautuvia, mutta viimeistään elokuussa 1939 solmittu Molotov–Ribbentrop -sopimus heikensi Saksan ja saksalaisuuden suosiota sielläkin, missä sitä oli vanhastaan. Kuten Vares on kirjansa nimessäkin halunnut korostaa, sopimus koettiin petoksena, joka sitten jatkosodan myötä muuttui ensin ihanaksi hurmioksi ja sitten taas katkeraksi pettymykseksi ja eroksi. 

Käykin niin, että poliitikkojen ja puolueiden kannanottoja mielenkiintoisemmaksi osoittautuvat muiden yhteiskuntapiirien näkemykset, jos niitä kaikkia yhdistää se, että Saksasta tai saksalaisuudesta ei loppujen lopuksi esitetty lainkaan niin paljon näkemyksiä kuin voisi ehkä olettaa. Sellaista terävänäköistä uteliaisuutta, mitä esimerkiksi Olavi Paavolainen osoitti sekä Neuvostoliittoa että Hitlerin Saksaa kohtaan, eivät muut kansalaispiirit juuri osoittaneet. Sivistyneistöllä ja yläluokalla oli omat siteensä Saksaan ja sen kulttuuriin, mutta sillä oli kovin vähän tekemistä kansallissosialistien kanssa. Kaiken kaikkiaan voi ymmärtää Saksan Suomessa olleita edustajia, joiden mielestä meillä käsiteltiin kovin vähän uutta Saksaa.

* * *

Vesa Vares ei asiaa siten kehystä, mutta suomalaisten voimakkain kansainvälinen tuntemus oli selkeästi ryssäviha, yleensä jyrkän antikommunismin kanssa paritettuna. Saksa sai siksi suuren maineharppauksen, kun sen sotaretki Neuvostoliiton kimppuun näytti tarjoavan mahdollisuuden ei vain talvisodassa menetettyjen alueiden saamiseen takaisin, vaan myös "perivihollisen" lopulliseen nujertamiseen, Pietarin pyyhkimiseen maan pinnalta ja todellisen Suur-Suomen luomiseen. Nekin, jotka olivat suhtautuneet talvisodan takia nihkeästi, olivat valmiit antamaan anteeksi, jos Saksan rinnalla saataisiin mahdollisuus todelliseen revanssiin korkojen ja koronkorkojen kera. Jopa yleensä varovainen Mannerheim ilahtui, vaikka hänen lämpimät muistonsa keisarillisen Venäjän hovista hyvin tiedettiin (ja vaivoin siedettiin).

Vareksen pyrkimyksenä on ollut asenneilmaston muutosten tunnistaminen ja rekisteröinti. Tässä hänen voi katsoa hyvin onnistuneen yllä pohdittu tärkeiden toimijoiden unohtaminen pois lukien. Myös oman oppiaineeni maantieteen edustajat pääsevät kirjassa pieneen sivuosaan, koska aikakauden johtavat maantieteilijät olivat jokseenkin kaikki "luonnollisten rajojen Suomen" lämpimiä kannattajia, vaikka olisivat Väinö Voionmaan tavoin olleet  parlamentaarisen eli porvariston sietämän vasemmiston kannattajia. Suur-Suomi oli paradoksaalisesti valtiojohdolle hiukan kiusallinen aihe, joka haluttiin rajata vain aseveli-Saksan edustajiin. Poliitikkojen ja kansalaisten ei haluttu edes kesän 1941 aikana intoilevan Suomen rajojen tulevaisuudesta, koska ei oltu varmoja siitä, miten suopeasti voittoisa Saksa asiaan suhtautuisi. Se olikin harvinaisen kauaskantoista varovaisuutta, jota ilman rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa olisivat voineet sisältää ylimääräisen kitkeriä rajakysymyksiä.

Kuten jo alussa totesin, en ole vakuuttunut siitä, että loputtomasti pohdittujen talvi- ja jatkosodan tapahtumien vatvomisella on suurta yhteiskunnallista tilausta. Asianharrastajia toki on edelleen, myös nuorempien joukossa. Suurempaa uteliaisuutta voisi herättää kirja, jossa vertailtaisiin vuosien 1939–1945 mielipideilmastoja siihen, millä tavalla Suomi on EU:ssa toteuttanut Saksan johtajuuden tunnustamista ja suorastaan Saksan matkimista pienissä ja isoissa asioissa. Sellainen vertailu voisi johtaa tulkintaan, että jos Saksa oli sotavuosina milloin petturi, milloin sankari, EU-Saksaan Suomi on takertunut tavalla, jota on itsenäisyyden ja tasavaltalaisuuden näkökulmasta joskus vaikea ymmärtää ja hyväksyä. On kuin Suomea janottaisi sittenkin vanha Saksan suola. Mene tiedä.