Nykyisyyden sokaisema ihminen

Tuoreessa Suomen Luonnon numerossa 5/2024 kirjoittaa oululainen kirjailija-toimittaja Jenni Räinä oivaltavasti otsikolla Sokaiseva nykyhetki. ”Olen tullut keski-ikään ja toimin ikäkauteni mukaisesti. Kiinnostun sukututkimuksesta ja vanhoista valokuvista, paikallishistoria saa vereni kuumenemaan.” Räinä on havainnut, että vaikka nostalgiariippuvuuden narratiivi on vahva erityisesti aikakauslehtien elämäntaitoa edistävillä sivuilla, todellisuudessa olemme monella tavalla nykyhetken sokaisemia.  Tätä ilmiötä Räinä kuvailee ”liukuvien perustasojen” käsitteellä, joka ainakin minulle oli täysin uusi.

Käsitettä on käytetty kuvaamaan kalakantojen muutoksia ihmisten mielikuvissa. Sen mukaan jokainen kalastajasukupolvi sisäistää oman aikansa saalistason, vaikka joutuukin kuuntelemaan vanhempien kalastajien muisteluita hirmuisista saaliista. Jokaisen sukupolven kohdalla ”normaali” liukuu pienemmäksi (kalansaaliiden tapauksessa), mutta sitä ei kyetä hahmottamaan nykyhetken ylivoimaisen esimerkkivoiman takia. Nuorimmat sukupolvet työskentelevät siksi aina radikaalisti erilaisessa ekosysteemissä kuin vanhemmat, mutta sitä ei pidetä epänormaalina. Pidämme oman syntymähetkemme luonnontilaa lähtökohtana ja siksi ”normaalina”, vaikka tietäisimme, että ennen oli toisin.

Räinä pohtii, ettei häntä ja meitä muita ikääntyneitä aja kotiseutumatkalle kirjaston hyllyjen välissä niinkään abstrakti nostalgian kaipuu, vaan alitajuinen pyrkimys kohti omia perustasoja, niiden muistamista ja hahmottamista suhteessa nykyhetkeen ja menneeseen. Aivomme kaipaavat aistihavaintoja ja todisteita siitä järkyttävästä väitteestä, että joskus kauan sitten luonto ja ihminen voivat paremmin. Prosessi on tietenkin monimutkainen, koska vaikka jotkin asiat olivat luonnossa aikaisemmin paremmin, kaikki ei esimerkiksi sata vuotta sitten sitä ollut. Moni sukupuuton partaalle metsästetty eliölaji on nykyään suojelutoimien ansiosta paremmassa turvassa ja jätevesien käsittely on aivan eri tasolla kuin 1900-luvun alkupuolella.

* * *

Jenni Räinä kritisoi nykyisyyden sokaisevaa vaikutusta luonnon moninaisuuden ja kestävyyden näkökulmasta, joita pidän itsekin äärimmäisen tärkeinä ja perustavanlaatuisina. Oma perustasoni on 1960-luvun alun Fiskarsin lähellä vuokramökissä vietettyjen kesien rakentama. Siihen kuuluvat hevosen vetämät heinänkäsittelyvälineet, vahvasti tuoksuvat heinäseipäät, hikistä ihoa kutittavat pienet kasvinosat ja muisto taivaalliselta maistuneesta kylmästä kotikaljasta heinänteon tauoilla. Tuohon perustasoon eivät kuuluneet hakkuuaukeat, metsätiet tai vesakkomyrkytykset, vaan maatilan omista lehmistä lypsetystä maidosta valmistettu voi, jota tuli "paluupostissa" maitolaiturille vietyjen maitotonkkien vastineena. Voi ei oikeasti ollut korvamerkittyä, mutta oli helppo ajatella, että syötiin omien lehmien maidosta tehtyä voita.

Nykyhetken sokaisevuus ei kuitenkaan rajoitu vain luontosuhteeseemme, vaan melkein kaikkeen, minkä koemme nostalgiana tai jonka ainakin arvelemme olevan jotain nostalgisiin tunteisiin liittyvää. Arvelenkin, että monet esteettiset arvostuksemme, jotka voivat tuntua itsestämmekin jotenkin pinttyneiltä, heijastavat samaa perustasojen liukumisen ristiriitaa. Nykyisyyden vahvimmin sokaisema persoonallisuus ei näe "vanhassa" mitään erityisen arvokasta (tällainen on tyypillistä ns. teini-ikäisillä, mutta ei ollenkaan vain heillä). Muistan itse 1960- ja 1970-lukujen hyvin ristiriitaisen suhtautumisen vanhoihin rakennuksiin yhtä hyvin Helsingissä kuin Sotkamon pienessä maalaiskunnassa. Molemmista löytyi meitä säilyttäjiä ja sitten niitä, joiden mielestä ne vanhat rötisköt saa mielihyvin purkaa pois ja rakentaa tilanne uutta ja hienoa.

En itse osannut suhtautua näihin eri kohtiin liukuneisiin perustasoihin ollenkaan ymmärtäväisesti. Vanhojen rakennusten purkajat kuuluivat mielestäni samaan väärin ajattelevien joukkoon kuin luontoarvojenkin tuhoajat. Vanha metsä ja vanha kaunis rakennus edustivat minulle itseisarvoa, jonka kiistäjiä ei voinut enkä halunnut ymmärtää. Olen edelleen samaa mieltä, mutta yritän ymmärtää myös näiden vahvemmin nykyisyyden sokaisemien näkökantoja. Esimerkiksi Sotkamossa purkuinnon takana oli tarkemmin ajatellen täysin ymmärrettävä halu päästä eroon kylmistä, kosteista ja pimeistä rakennuksista, kun tilalle oli tulossa valoisia, lämpimiä, kuivia ja mukavuuksilla varustettuja koteja. Uusien talojen mahdollinen esteettisen kauneuden puute oli tässä katsannossa selvä sivuseikka ja varsin usein myös makuasia.

* * *

Emme taida itse valita sitä, olemmeko nykyhetken sokaisemia vahvasti vai heikommin. Meihin kaikkiin ilmiö vaikuttaa, vaikka se voi ilmetä näennäisesti täysin vastakkaisilla tavoilla eli entisen hylkäämisenä tai vahvana kaipaamisena. Koko ilmiö lienee ns. kulttuurievoluution synnyttämä, eikä sillä välttämättä ole mitään tekemistä biologisen evoluution ja perimän muutosten kanssa. Mieleen hiipii kuitenkin tunne siitä, että kulttuurinen joustavuutemme, joka on yksi homo sapiensin menestyksen keskeinen tekijä, vaikuttaa myös siinä, miten helppo meidän on yhden elämän aikana siirtyä yhdeltä perustasolta toiselle. Sopeudumme kalavesien köyhtymiseen siinä missä rauhallisen kaupunginosan muuttumiseen liikenteen melun dominoimaksi pienoishelvetiksi. Jotkut ihmiset jopa maksavat rutkasti siitä, että saavat asua Kampintorin varrella!

Jos nykyhetki tuntuu aina parhaalta, nostalginen menneen kaipaaminen tuntuu varmasti oudolta ja takapajuiselta ellei suorastaan taantumukselliselta. Lieneekin niin, etteivät nykyisyyden sokaisulta mielensä kokonaan tai osittain sulkeneet kiehtoudu ensi sijassa aivan uudesta vaan korkeintaan vanhan ja uuden oivaltavista yhdistelmistä. Arvelen itse kuuluvani tähän joukkoon; en koe olevani uuden taiteen tai uusien yhteiskunnallisten ajatusten vieroksuja, mutta olen aika vaativa eli toisin ajattelevien termein nirppanokka. Kun katsoin taannoin Elielin aukiolle ehdotettujen uudisrakennusten kuvia, huomioni kiinnittyi niiden hirveään massiivisuuteen, enkä pystynyt löytämään minkäänlaisia esteettisiä arvoja kuin muutamien ehdotusten yksityiskohdista. En silti haluaisi hyväksyä tulkintaa, että olen tyypillinen vanhoillinen kadunmies, jonka mielestä kaikki moderni taide on omituista ja ainakin tarpeetonta.

Jenni Räinä kertoo yrittävänsä taistella nykyhetken sokaisua vastaan ja yrittää sitkeästi muistaa hakattujen metsien tilanne hakkaamattomat. Oma taisteluni saattaa olla hiukan helpompaa, koska en yleensäkään hurmaannu nykyhetken tarjoomuksista kovin helposti. En kaipaa puuseen, kaivosta kannetun talousveden ja pärevalaistuksen maailmaan, mutta en myöskään usko, että elämä on "parempaa" vain kunkin nykyhetken oloissa. Ehkä vaikeinta on hyväksyä yksittäisen ihmisen mitätön vaikutusvalta siihen, miten perustasot liukuvat ja jähmettyvät. Olen sattumalta syntynyt 1960-luvun nuoreksi, jonka nykyhetki on aina ollut erilainen kuin omilla vanhemmilla, vaikka elimme yhteisessä maailmassa 50 vuotta. Ilmastonmuutoksen ja luontokadon uhkat eivät kestä sitä, että alamme pitää 2020-luvun perustasoa normaalina. Esteettisesti voimme olla turvallisemmin eri lailla sokaistuneita tai valaistuneita.

 

Lapsuuden kesät – kenen mieleen ne eivät jäisi aina aurinkoisina ja pitkinä,

esikuvina sille, millainen myös nykyisyyden pitäisi olla?