perjantai 7. kesäkuuta 2024

Kosolasta tussahti

Suomalaisen poliittisen historian harrastajille on Vihtori Kosolan nimi tuttu ja tuottaa nopeita mielleyhtymiä lapuanliikkeeseen, Mäntsälän kapinaan ja IKL:lään. Oman aikamme yhteenvetoa Kosolasta on saatu odottaa aika pitkään, mutta Jukka-Pekka  Pietiäisen kirjoittama elämäkerta Vihtori Kosola  Mies ja myytti (Minerva 2023) korjaa tilanteen. Kirjan pääpaino on Kosolan poliittisesti näkyvässä ja merkityksellisessä toiminnassa, mutta vähäisemmässä määrässä tulee myös Vihtori Kosolan persoonallisuus ja yksityiselämä valaistua tavalla, joka saattaa jossain määrin muuttaa oletettavasti varsin pysyviksi kivettyneitä oletuksia. Se yksinään antaa hyvän perusteen lukea kirja, vaikka ei tuntisi suurempaa viehtymystä suomalaisen äärioikeiston menneisyyden pöyhimiseen. Omaakaan asennettani ei voi kutsua innostuneeksi.

Pietiäinen on perehtynyt tutkijan rutiinilla säilyneeseen dokumenttiaineistoon ja siihen runsaaseen sekundääriaineistoon, joka kätkeytyy sanomalehtien monipuoliseen antiin. Lähtökohta on elämäkerrallisen tutkimuksen tekijän kannalta huono, koska sekä Kosolan henkilökohtainen että lapuanliikkeen arkistot ovat pääosin kadonneet tai kuten Pietiäinen suoraan arvelee, "lienee tuhottu". Pietiäisen tyyli on kuivahko, merkittävän epädramaattinen ja ulkopuolinen. Tällainen sopii elämäkertaan, jonka kohde on monin tavoin kiistelty, mutta jättää toisaalta lukijalle helposti kurkun kuivaksi. Virkistävää yhteenvetoa ja kirjoittajan johtopäätöksiä ei juuri ole tarjolla. Pietiäinen lienee arvannut lukijoiden reaktion, sillä hän on katsonut tarpeelliseksi saatesanoissa korostaa, ettei "ole Vihtorin puolella enkä häntä vastaan. En puolustele häntä, enkä panettele." Mielestäni tällaisen asenteen pitäisi olla ammattitutkijalla oletusarvona, mutta joillekin potentiaalisille lukijoilleen Pietiäinen on tätä halunnut korostaa.

Kirjaan on jäänyt niin vähän kirjoitusvirheitä ja vastaavia, ettei niistä ole syytä ääneen marista. En kuitenkaan malta olla ihmettelemättä Pietiäisen ratkaisua käyttää kohdehenkilöstään kautta kirjan pelkkää etunimeä. Saatesanojen toisesta kappaleesta lähtien tekstissä esiintyy lähes pelkästään "Vihtori", eikä koko nimeä käytetä edes vaihtelun vuoksi. Kun Vihtori Kosola kuoli 20 vuotta ennen Jukka-Pekka Pietiäisen syntymää, pidän valintaa hyvin outona ja epämukavana ratkaisuna, jolle en keksinyt yhtään hyvää syytä (Kosoloita esiintyy kirjassa muitakin, mutta heidän yksilöintinsä ei olisi ollut ongelma). Ratkaisu on myös selvässä ristiriidassa edellä mainitsemani puolueettomuusvakuuttelun kanssa. Sinuttelu etunimellä muuttaa vahvasti kirjoittajan suhdetta päähenkilöönsä, eikä ainakaan neutraalin suuntaan. Jätän toteutuneen myötäkarvan määrän arvioinnin jokaiselle lukijalle itselleen.

* * *

Koska historialliset tapahtumat, joiden vuoksi Vihtori Kosola ylipäätään edelleen muistetaan, on selvitetty yleisellä tasolla tutkimuksissa jo aiemmin, Pietiäisen kirjan kantavana ideana on seurata tapahtumien kulkua ikään kuin Kosolan kärpäsenä katossa. Pääosin ratkaisu onkin toimiva, vaikka Kosolan autenttisia lausumia onkin säilynyt suhteellisen vähän suhteutettuna siihen, miten paljon hän esiintyi puhujana (Pietiäinen antaa myös ymmärtää, että monet puheet olivat luultavasti muiden kirjoittamia, vaikka Kosola oli myös hyvä spontaani puhuja). Lukijalle syntyy mielikuva, että Vihtori Kosolan julkinen ura oli yhtä aikaa vääjäämätön ja kovin monen sattuman summa. Pietiäinen osoittaa, että poliittisen uransa alkupuolella Kosolalla oli kovakin hinku päästä valtioneuvoston jäseneksi ja pettymys oli suuri, kun tämä ei onnistunut. Ilmeisesti Kosolan annettiin jokseenkin suoraan ymmärtää, että pääministeriehdokkaat eivät häntä hallitukseensa halunneet.

Mahdollisesti tämän varhaisen pettymyksen takia Vihtori Kosola ei koskaan lähtenyt ehdolle kansanedustajaksi, vaikka olisi siihen tehtävään mitä todennäköisimmin tullut valituksi suurilla äänimäärillä. Myöhemmissä vaiheissa Kosola ilmaisi korostettua inhoaan koko puoluejärjestelmää kohtaan. Voidaan jossitella, olisiko Kosola jättänyt nousematta lapuanliikkeen kapinajunaan, jos hänet olisi kesytetty ajoissa ministerintoimen tarjoamilla pehmusteilla. Ministeripettymys ei sanellut hänen pohjimmaisia motiivejaan (ryssäviha, jyrkkä antikommunismi, into avustaa vientikapitalistien etujen toteutumista ja edustuksellisen demokratian korvaaminen lapualaishenkisten miesten diktatuurilla), mutta on mahdollista, että Kosolan itsetuntoon jäi pysyvä jälki, jota ei ainakaan lievittänyt se tosiasia, että hänen vaatimaton koulutuksensa nousi usein myöhemminkin jonkinlaiseksi ongelmaksi.

Yksityishenkilö Vihtori Kosolasta syntyneet mielikuvat Pietiäinen sen sijaan muuttaa monen todistajan voimin. Tukijat ja ystävät tietysti korostivat Kosolan persoonan myönteisiä puolia, mutta näyttää uskottavalta, ettei hän tavoitellut henkilökohtaista etua vaan pikemminkin sortui toistuvasti vieraanvaraisuuteen ja anteliaisuuteen, joka uhkasi viedä hänet yksityishenkilönä vararikkoon. Kosola oli ilmeisesti myös hyvä isä ja puoliso, vaikka kasvattikin poikansa itsensä kaltaisiksi jyrkän linjan miehiksi (kasvatus lienee ollut ristiriidatonta, koska puoliso Elin Kosola jakoi miehensä ideologiset näkemykset ja tuki häntä aktiivisesti "naisellisin" keinoin eli vieraiden tulvan muonittajana ja majoittajana). Toisaalta Kosolalla oli alkoholiongelma, joka monissa tilanteissa riistäytyi käsistä ja muuttui yhteiseksi ongelmaksi. Kosola oli ilmeisesti myös helposti kiivastuva ja nopeasti lauhtuva luonne. Nykypäivänä aina levoton Kosola diagnosoitaisiin epäilemättä johonkin ADHD-kirjon haaraan kuuluvaksi ihmiseksi. Kosola oli edistyksellinen maanviljelijä, mutta hän ei malttanut koskaan tyytyä olemaan vain sitä.

* * *

Vihtori Kosola oli myös italialaisesta fasismista viehättynyt poliittiseen äärioikeistoon itsensä viimeistään vuonna 1918 sijoittanut kiihkoilija, jonka tavoitteet olivat lähes kokonaan keskittyneet itselle epämieluisien aatteiden ja käytäntöjen vihaamiseen ja tuhoamisen yrittämiseen. 1918 vihan pääkohteina olivat "ryssät" ja "punaiset", hiukan myöhemmin lakkoilevat työläiset (Kosolan rooli lakonmurtajien hankintaorganisaation rakentajana oli ainakin itselleni uutta tietoa; hän oli pitkään Vientirauhan eli ns. Pihkalan kaartin tärkeä käytännön toimihenkilö), kommunistit aina ja kaikkialla ja loppujen lopuksi myös "marxilainen sosialidemokratia" ja käytännössä kaikki IKL:stä "vasemmalla" toimineet puolueet. Onkin joko yllättävää tai pelottavaa, että Vihtori Kosolalla oli erittäin vahva ja laaja kannatus Lapualla ja muualla Etelä-Pohjanmaalla, vaikka hän oli selkeästi ns. vihapuheen edustaja jo ennen termin keksimistä. Häntä tultiin kuuntelemaan tuhatpäisin joukoin, vaikka viesti oli aina jyrkkä, ei koskaan sovitteleva.

Vaikka Pietiäinen ei innostu laajempiin historiallisiin uudelleenarviointeihin, tulee hän ehkä tarkoittamattaankin korostaneeksi lapuanliikkeen epäspontaania syntymistä ja todenneeksi, että se synnytettiin pääasiassa vientiteollisuuden lakonmurtotarpeisiin. Varmasti oli Vihtori Kosolalla ja monilla muillakin mielessä muitakin hyviä syitä, mutta ilman Vientirauhan tarvetta saada nopeasti suuria määriä nuoria, työikäisiä ja ideologisesti oikeistolaisia rikkureita liikkeen vaiheet olisivat saattaneet muodostua aivan toisenlaisiksi. Pietiäinen päätyy myös arvioon, jonka mukaan Vihtori Kosolalla ei loppujen lopuksi ollut riittäviä ominaisuuksia Suomen Mussoliniksi, vaikka monet hänen kannattajansa näin luultavasti ajattelivatkin, ehkä Kosola itsekin., Pietiäisen mukaan esteeksi tulivat ajoittain hallitsemattoman viinanhimon lisäksi Kosolan riittämätön koulutustausta ja haluttomuus poliittiseen juonitteluun, jota ilman diktaattorin ura ei oikein urkene. Pietiäisen mukaan Kosola oli loppujen lopuksi liian rehellinen luonne aidoksi poliitikoksi tai todellista valtaa käyttäväksi yksinvaltiaaksi.

Vihtori Kosola kuoli vain 52 vuoden ikäisenä, eikä suinkaan uransa huipulla vaan selkeästi sen tultua jo ohitetuksi. Siitä huolimatta Kosolan hautajaiset olivat kuin valtionpäämiehelle järjestetyt  ainakin Lapuan mittakaavassa. Kosolan avulias ja kiihkeä luonne olivat selvästi ainakin eteläpohjalaisiin tehonnut yhdistelmä, vaikka valtakunnallisia poliittisia käänteitä pelkästään tarkastellen voisi päätyä toteamaan, ettei mikään Kosolan kiihkeästi ajama asia varsinaisesti toteutunut. Äärioikeisto sai voimaan kommunistien julkisen toiminnan estäneen lainsäädännön, mutta historian ironian mukaisesti sitä käytettiin tehokkaasti myös  Kosolan omien aatetovereiden toiminnan rajoittamiseen. Kosolan itsensä kannalta oli varmasti hyvä kuolla pois ennen talvi- ja jatkosotaa, joiden jälkeen kommunistit tulivat rymisten takaisin suomalaiseen politiikkaan. YYA-vuosia Kosola ei varmaankaan olisi kestänyt edes alkoholin vaikutuksen alaisena. Vihtori Kosola oli 1930-luvun mies, joka syntyi ja muotoutui henkisesti vuoden 1918 sisällissodassa punaisia konekiväärillä riemulla listiessään.


PS. Näin tekijän kuvan alle lisään yhden, sinänsä pienen kustannusteknisen yksityiskohdan, joka kiinnitti huomiotani. Pietiäinen on kirjannut monen käyttämänsä valokuvan tietojen perään ilmaisun "Kuva saatu Jussi Niinistöltä." tai joltain muulta. Näin hän on tehnyt myös joissakin kuvissa, joiden valokuvaajan nimi ja originaalin säilytyspaikka on mainittu. On vaikea keksiä syytä tällaiseen tekijänoikeudellisesti merkityksettömään kirjaukseen, ellei Pietiäinen ole halunnut korostaa Kannuksen kunnanjohtaja  Jussi Niinistön laajaa suomalaisen äärioikeiston historiaan liittyvien kuvien kokoelmaa. Mielestäni olisi ollut kuvateksteissä korrektia kertoa vain kuvaajan ja originaalin säilytyspaikan nimi, kun ne tiedetään tai kertoa, ettei niitä tiedetä. Satunnaisella kopion hallussapitäjällä ei pitäisi tällaisessa yhteydessä olla roolia, koska se tieto ei valaise kuvan alkuperää. Valittua ilmaisua parempi olisi ollut myös laajasti käytetty muotoilu "(Kuva Jussi Niinistön kotiarkisto)" tapauksissa, joissa kuvaa ei löydy julkisista kokoelmista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.