Pankki pettää aina?

Toimittaja Hannu Sokala on tarttunut tuoreessa kirjassaan Raha ei ole sitä mitä luulet (Nemo 2024) sarviin, joita kantava härkä eli pankit ja pankkiirit ovat tunnetusti kaikkien vihaamia ja silti käytännössä välttämättömiä, kun kerran kapitalistisessa talousjärjestelmässä eletään. Sokala muistuttaa toistuvasti, että hänellä on toimittajan eikä taloustieteen tutkijan koulutus- Mutta kun lukee jälkimmäisten täysin vastakkaisia näkemyksistä ja epämääräisiä selittelyjä, se ei juuri haittaa. Taloustieteilijät eivät osaa eivätkä halua selittää kapitalismin toimintaa, koska se on liian kaoottista mille tahansa tieteelliseksi väitetylle teorialle. Sokala on pyrkinyt yhdistämään oman ymmärryksensä ja kymmenien taloustieteilijöiden aatokset, joita hän on päivittänyt useilla suorilla haastatteluilla. Vaikka jotkut osaavat ja suostuvat avaamaan asioita rehellisen raadollisesti, useimmat alan miehet (naisia ei Sokalan kohtaamassa joukossa ole), he ovat usein joko eläkkeellä tai muuten jo valmiiksi kollegoiden torjumia. Käy nopeasti ilmi, että suoraan ja kiertelemättä puhuvaa pidetään oman pesän likaajana ja vaarallisena "vasemmistolaisena", joka tähtää kapitalismin tuhoamiseen.

Sokala on kriittinen, mutta selvästikin tavoittelee paremman kapitalismin eli vähemmän tavallisille ihmisille katastrofaalisten pankkiromahdusten kirjomaa mallia. Nyt ei siis olla Karl Marxin tiellä, mutta kysytään, voisiko pankkijärjestelmää uudistaa paremmaksi eräänlaisen yhteisen edun näkökulmasta (kriiseissä yleensä jotkut aina voittavat, kun toiset häviävät). Taustalle voi asettaa vaikka brittiläisen Mervyn Kingin näkemyksen, jonka mukaan nyt on käytössä mahdollisista pankkijärjestelmistä huonoin. Oman tulkintani mukaan Sokala etsii toimittajana niiden parempien vaihtoehtojen keskeisiä piirteitä, jotta päättäjillä, jotka pankkien ja pankkiirien vallasta huolimatta vielä säätävät myös pankkitoimintaa koskevat lait, olisi edessään ja mielessään oikeasti vaihtoehtoisia ratkaisuja. Sokala on selvästi huolissaan siitä, miten narisevien velkapelottelijoiden "meillä ei ole vaihtoehtoa" -valhe pitää päättäjiä pihdeissään. Sokala pyrkii todistamaan, että aina on vaihtoehtoja, kaikki on ihmisen päätösten perusteella olemassa.

Sokala käynnistää pankkijärjestelmäkritiikkinsä rahan historian kierroksella, joka on kyllä kiinnostavaa luettavaa kaikessa karuudessaan. Selväksi tulee myös se, että rahajärjestelmät perustuvat aina uskoon ja luottamukseen, mutta myös siihen, ettei ihmiskunnan suuri enemmistö tiedä tai ymmärrä rahaa pyörittävän järjestelmän todellisuudesta juuri mitään. Sillä välttämätöntä luottamusta tuskin olisi, jos ihmiset tietäisivät, miten epävakaaksi ja kaatumisherkäksi järjestelmä on säädetty. Talletuspako, jollainen syntyy heti, kun tarpeeksi moni tajuaa rahojensa olevan katoamassa, on suhteellisen harvinainen, vaikka myös Sokalan historiikin perusteella pitäisi olla pikemminkin poikkeus, että uskallamme jättää rahamme jonkin niin epärehellisen ja herkästi romahtavan järjestelmän varaan. Kuitenkin kirjassa todistetaan, että pankit on rakennettu kaatumaan ja globaalit pankkikriisit ovat toteutuneet noin 15 vuoden sykleissä, joita kirjavoittavat pienemmän, alueellisesti rajoitetummat kriisit. On oikeastaan hämmästyttävää, että rahan tunnetun historian pohjalta kukaan uskaltaa antaa rahallisen omaisuutemme juuri pankin hoidettavaksi.

* * *

Miksi pankkijärjestelmä on rakennettu romahtamaan? Tätä puolta Sokala ei juuri erittele, koska yleinen kapitalismianalyysi ei ole hänen asialistallaan. Pitäisi kuitenkin olla myös ei-marxilaiselle taloutta pohtivalle selvää, että rakenteellinen kriisialttius ei ole mikään luonnonlaki, vaikka se on kapitalismin erottamaton piirre. Kriisejä tarvitaan, jotta pääomat voivat tehokkaasti keskittyä ja kiriä kohti monopolistista asemaa eli kokoa, jonka perusteella voi ruveta muotoilemaan pelin sääntöjä. Pääomien keskittymisen "lainomaisuuden" taustalla on järjestelmän pääosin näkymätön nojautuminen valtiovallan tukeen. Kriisien annetaan muhia, koska kaikki tietävät, että tiukan paikan tullen kapitalismi kutsuu avuksi vihatun sosialismi-sukulaisensa, joka pelastaa rahansa moraalittomasti keinotelleen pankin tavallisten ihmisten verovaroilla. Periaatteessa tällaisen sosialisoinnin pitäisi olla ideologisen jyrkästi torjuttu menetelmä, mutta ei siitä mikään pankki kieltäydy, kun edessä on tuhoutumisen vaihtoehto. Kriisivuonna 2023 parhaat pankit tekivät ennätysvoittoja, koska yhteiskunta on sallinut pankkien tulla elintärkeiksi myös arjessa.

Sokalan päähuomion kohteena ei kuitenkaan ole pankkien kriisiytymisalttius, vaan kysymys siitä, voiko rahaa todellakin luoda tyhjästä (oikea vastaus: kyllä voi ja niin tehdään koko ajan) ja kenellä tai millä uuden rahan luomisen oikeuden pitäisi olla. Tällä hetkellä mikä tahansa liikepankki luo lainoja myöntäessään rahaa tyhjästä, vaikka asiaa ei missään nimessä haluta myöntää saati sanoa ääneen. Pankeille on tärkeää, että ihmiset kuvittelevat saamansa lainan olevan "todellista" rahaa eli osuus pankkiin tehdyistä talletuksista. Niin ei järjestelmä kuitenkaan toimi ja juuri mm. sen takia ne kestävät huonosti pieniäkään epäluottamuksen osoituksia. Pankilla ei todellakaan ole holvissaan vastinetta antamilleen luotoille. Se vain lupaa, että lupausten, uskon ja toivon kaaos on hallinnassa. Pankkien valvonnan tehtävänä on teoriassa varmistaa, että pankit todella ovat tilanteen tasalla ja hallitsevat esiin tulevat ongelmat. Keinot ovat kuitenkin rajalliset, koska uusliberalismin ideologisista syistä pankkien sääntely on minimoitu. Tavallista kansalaista kuohuttavinta lienee, etteivät pankkiirien tulot ole sidottuja tulokseen kuin yhteen suuntaan. Kun pankki vaurastuu, myös pankkiiri vaurastuu. Mutta kun pankilla menee huonosti, pankkiiri vaurastuu edelleen. Sitä ei kansalaisen oikeustaju hyväksy, mutta sellaiseksi on järjestelmä rakennettu.

Sokala käyttää kirjansa loppupuolen pohtimalla vakavasti sitä, millä tavalla järjestelmää voitaisiin uudistaa vakaammaksi ja veronmaksajia rasittamattomaksi. Yksi keskeinen kysymys on uuden rahan luomisen oikeuden erottaminen rahan lainaamisen oikeudesta eli siirtyminen nykyisestä vähimmäisvarantojärjestelmästä täysvarantojärjestelmään. Kirjassa aihetta esitellään pitkälle suomalaisen ekonomistin Patrizio Lainàn näkemysten pohjalta. Kriisialttius vähenisi merkittävästi, jos lainoja myöntävällä pankilla tulisi olla todellista varallisuutta aina 100 % myöntämästään luottomäärästä. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että vain osa pankeista saisi luoda rahaa tyhjästä, useimmilla ei olisi ollenkaan oikeutta harrastaa riskibisnestä. Taustalla on presidentti Richard Nixonin kaudella vuonna 1971 tehty päätös luopua toisen maailmansodan aikaisesta Bretton Woods -sopimuksesta eli luopua rahan arvon sitomisesta kultaan. Päätöksen seurauksena päättyi "kapitalismin kultainen kausi" ja siirryttiin Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin symboloimalle talouskurin aikakaudelle, joka on edelleen käynnissä. Talouskuri ja täysvarastojärjestelmä eivät voi olla yhtä aikaa olemassa.

* * *

Sokala pohtii laajasti "keskuspankkikapitalismin" mallia, jonka avulla kriisiytyvä ja romahteleva pankkijärjestelmä on pelastettu tuholta ja jatkettu sitten taas samalla kaavalla. Sokala kertoo ainakin itselleni aivan uudesta asiasta eli jo 1930-luvulla perustetusta kansainvälisestä keskuspankkien yhteisestä BIS-järjestelmästä, joka toimii täysin julkisuuden tuolla puolen. BIS-kerhoa on syytetty elitismistä ja vastuun välttelystä, mutta kritiikki ei ole juuri vaikuttanut asiaan. Keskuspankkikapitalismi on taannut liikepankeille valtavan riskinoton, jonka pehmusteena on keskuspankkien ajama tiukan talouskurin politiikka, joka siirtää pääomaa julkisesta kulutuksesta yksityiseen keinotteluun. Tämän toiminnan julkisena ytimenä on velkapelottelun politiikka. Se on talouskuripolitiikan keskeinen väline, jonka pysyvä viesti on, että "vaihtoehtoa ei ole". Pelottelu toimii, koska kansalaiset uskovat perusteetta, että valtiontalous ja yksityistalous toimisivat samalla tavalla. Eivät toimi. Valtiovelka ei ole oikeasti velkaa, vaan pelkästään lupaus hoitaa budjettialijäämä joskus verotuloissa. Kapitalismi pyörii velan varassa, eivätkä valtiot todellisuudessa tee konkurssia. Suomessa velkapelottelulla on pitkä perinne, koska sillä on yleensä kerännyt poliittista suosiota. Sokala mainitsee pelottelijoina Sauli Niinistön, Iiro Viinasen ja Mauno Koiviston.

Kirjansa lopuksi Sokala esittelee oikeistolaisen talousajattelun inhoamaa MMT-teoriaa (Modern Monetary Theory), jonka keskeinen ajattelija Dirk Ehnts kirjoittaa: "Emme tarvitse veroja valtion menojen rahoittamiseen. Emme myöskään tarvitse rahoitusmarkkinoita ja pankkeja rahoittamaan valtiota. Voimme yksinkertaisesti muuttaa sääntöjä. Kansalliset hallitukset yksinkertaisesti kuluttavat niin paljon kuin ne katsovat poliittisesti perustelluksi." (s. 184) Tunnettu vipurahastomies Ray Dalio on puolestaan ehdottanut sääntelyä, jonka avulla verotus kovenee automaattisesti nousukauden aikana ja kevenee, kun talous on laskusuunnassa. Nyt tehdään usein täsmälleen päin vastoin, poliittisista ja ideologisista syistä. Jo aiemmin mainittu Mervyn King on ajanut kahta keskeistä sääntöä: (1) ylisuuriksi paisuneet pankit on pilkottava ja (2) riskisijoittajat ovat eristettävä muusta pankkitoiminnasta. Erityisen tärkeää on, ettei riskisijoittamista harjoittavia finanssitoimijoita pelasteta julkisin varoin, vaan ne pakotetaan vastaamaan itse myös tappioista eli toimimaan normaalin markkinatalouden puitteissa.

Kirja päättyy mielenkiintoiseen pohdiskeluun digitaalisen rahan eri muodoista. Kryptovaluutat mainitaan, mutta ne jäävät pääosin epämääräiseen tilanteeseen, eikä kukaan halua ennustaa niiden tulevaisuutta. On kuitenkin yksi poikkeus eli valtiollinen keskuspankki, joka hallinnoisi kryptorahaa ja jossa jokaisella kansalaisella voisi olla oma, turvallinen tili. Nykyisten liikepankkien omistajille tällainen uusi Postipankki on myrkkyä, koska mahdollisuus hoitaa kaikki maksuliikenne valtion takaaman keskuspankin kautta voisi tarkoittaa liikepankkien jäämistä pelkästään yritysten käyttämiksi. Eihän kansalaisella ole intressiä pitää varojaan pankissa, joka voi seuraavassa kriisissä romahtaa. Suomessa on itse asiassa periaatteen tasalla jo toteutettu tällainen valtionpankki, koska lakisääteisesti on talletukset turvattu suhteellisen suureen rahasummaan asti, olivat varat missä pankissa tahansa. Tavallista kansalaista palveleva valtionpankki kuulostaa erinomaiselta ajatukselta. Sillä muistakaa, mitä Mervyn King totesi vuonna 2010: "Kaikista mahdollisista pankkitoiminnan malleista meillä on nyt käytössä se huonoin." (s. 197)

PS. Sokala kirjoittaa sujuvasti ja kirjan oikoluku on varsin onnistunut. Kustantaja on kuitenkin käyttänyt muuten kaunista fonttia, jossa kapiteelikirjaimet ovat vain pienen o-kirjaimen korkuisia ja siksi näkyvät erittäin huonosti. Tällaisia asioita eivät hyväsilmäiset nuoret ajattele, mutta kyllä näkymää "South Sea Company ssc" on vaikea rationaalisesti perustella. Fontithan eivät, kuten hyvin tiedetään, piittaa järkiperusteista, mutta niiden välillä valitseminen voisi sitä silti olla ainakin huonosilmäisemmän kannalta.