Arkkitehtuurimme koko kuva?

Minkä tahansa taiteellisen toiminnan kaikki aikakaudet kattava historiikki on iso haaste, vaikka alueen rajaisi Suomen kaltaiseen varsin myöhäiseen valtioyksikköön. Aalto-yliopiston apulaisprofessori Panu Savolainen on toteuttanut sellaisen arkkitehtuurin osalta yhdessä valokuvaaja Aleks Talven kanssa. Tuloksena on jo ulkoisilta mitoiltaan ja painoltaan muhkea Arkkitehtuurimme vuosituhannet : Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun (Sammakko 2024). 24 x 30 cm:n kokoisen ja parikiloisen järkeleen kustantajana ei siis ole sen paremmin mikään perinteisistä kustantamoistamme tai arkkitehtuuriin erikoistunut yritys, vaan Seppo Lahtisen vuonna 1996 Halikossa perustama Kustannusosakeyhtiö Sammakko, joka toimii Turussa. En tiedä, kertooko ratkaisu Sammakon rohkeudesta vai muiden pelkuruudesta – vai molemmista.

Tartuin itse kirjaan varovaisella toiveikkuudella, koska olen paitsi vain utelias, myös huonosti perillä siitä, miten hyvin aihetta on aiemmin käsitelty tai jätetty käsittelemättä. Savolainen luettelee puolisen tusinaa edeltäjäänsä, mutta jättää määrittelemättä, millä tavoin tämä uusi kokonaisesityksen lupaava kirja poikkeaa aiemmista ja täyttääkö se esimerkiksi jonkin selkeän puutteen. Joudun olettamaan, että erityisesti kirjan lupaama aikajänne on jäänyt vähälle huomiolle. On myös ilmeistä, että tuoreiden värivalokuvien keskeinen rooli kirjassa on ollut merkittävä peruste kustannushankkeelle. Kun tekijät ovat vielä nuoria miehiä, kyseessä lienee myös jonkin aivan uuden näkökulman etsiminen. Onko se arkkitehtuurin sijoittaminen kahden jääkauden väliseksi silmänräpäykseksi Maapallon historiassa? Voi ollakin.

Pari ulkoisen kritiikin sanaa ennen sukeltamista kirjan varsinaiseen antiin. Kirjan formaatti ja silkka fyysinen paino tekevät siitä ns. kahvipöytäkirjan, mutta sitä se ole ainakaan varsin pienellä fontilla toteutetun, jättiläismäisten marginaalien keskelle sijoitetun tekstipalstan takia. Itse en löytänyt luontevaa lukemisasentoa millään. Lopulta luin kirjaa keittiön pöydällä kirkkaan ledin alla siten, että vielä paksumpi kirja nosti tekstiä hiukan paremmin silmien eteen. Ehkä kirja on tarkoitettu nuorille ja vetreäsilmäisille arkkitehdinaluille ja hyvksyn sen. Sen sijaan en hyväksy taaskaan sitä, että ihmisten ja arkkiitehtonisten kohteiden nimiä vilisevässä kirjassa ei ole hakemistoa. Se on yksiselitteinen moka, oli syyllinen kirjoittaja tai kustantaja. Jos on ollut rahaa tällaisen järkeleen painattamiseen ja isoihin marginaaleihin, olisi pitänyt jättää se yksi satanen niitä pariakymmentä sivua varten, jotka hakemisto olisi tarvinnut. Viitteitä on 13 sivua. Miksi ei hakemistoa, Panu Savolainen ja Sammakko?

* * *

Aleks Talve on ottanut lähes kaikki kirjassa olevat valokuvat. Urakka on ollut melkoinen ja Talve on suoriutunut siitä kiitettävän hyvin. Monista tutuista kohteista on nyt tarjolla epätavallisia näkökulmia, valaistuksia ja tietenkin myös droonilla otettuja näkymiä, joista normaalisti nauttivat vain linnut. Itse olisin valinnut kirjaan enemmänkin talvikuvia, jollaisia katselemme puolet vuodesta. Kirjan kolofonissa todetaan, että kirjan "ulkoasun" on tehnyt Riikka Majanen eli kustantajan edustaja. Kun en ole aivan varma, tarkoittaako ilmaisu vain kantta ja graafista ilmettä vai myös jokaisen kuva- ja tekstisivun taittoa, totean kollektiivisesti, että kirjan taitto on lukijaystävällisempi kuin tekstikoko. Kuvat perustelevat kirjan suuren koon hyvin, minkä lisäksi kuvien värimaailma on hillityn tasapainoinen. Yhden kuvaajan jälki luo kirjaan rauhallisuutta, joka sekavista lähteissä kootuista suurikokoisista kirjoista joskus puuttuu.

Olen jäävi sanomaan mitään painavaa siitä, miten Panu Savolainen on onnistunut urakassaan luoda yleiskuva 10 000 vuodesta vain 300 sivulla. Minulla on vain joitakin uteliaan lukijan vaikutelmia, jotka haluan lausua ääneen. Voi olla, että kirjan varsin nopeasti ja lakonisen ilmaisun keinoin kuvaus avauu kunnolla vain sille, jolla on jo valmiina jokin yleiskuva sekä siitä, mitä arkkitehtuurilla alan ammattilaisten piirissä tarkoitetaan että siitä, miten jatkuva tyylien muutos toteutuu luovien ideoiden ja arkkitehdin palkkion maksavien reaalimaailman toimijoiden intressien paritanssissa. On selvää, ettei pieneen tilaa saa mahtumaan mitä tahansa määrää kovaa informaatiota eli varsinaista tietoa ja sitä tukevaa selitystä, jota vailla maallikko helposti putoaa kärryiltä tai kääntyy risteyksessä väärään suuntaan. Lyhyemmin: Savolaisen teksti ei ole ammattijargonia, mutta silti kyydissä oli yllättävän vaikea pysyä.

Erityisen hankalaksi koin sen oivaltamisen, missä kohdissa Savolaisen näkemys arkkitehtuurimme vaiheista mahdollisesti poikkeaa edeltäjien tulkinnoista. Kirjoittaja ei juurikaan tuhlaa aikaa ja palstatilaa lauseille kuten "toisin kuin tutkija X vuonna se ja se ilmestyneessä kirjassaan esittää". Olematta yhtä lukenut kuin kirjoittaja ei lukija voi näitä asioita havaita saati arvioida. Nämä 10 000 vuotta on siksi otettava sellaisina kuin Panu Savolainen ne esittää tai ryhdyttävä pontevasti lukemaan aiempia yleisluontoisia esityksiä. Meillä uteliailla ei yleensä ole tarvittavaa motivaatiota, joten se jää tekemättä. Siksi joudun itsekin vain toteamaan, että Savolainen tuntuu perustelevan varsin uskottavasti erilaiset käänteet, joita arkkitehtuurin historia on täynnä. Myös se käy ilmeiseksi, että aitoa ja omaperäistä historiallisen Suomen alueella syntynyttä arkkitehtuuria on, mutta varsin vähän. Valtaosin vaikutteet ja ideat ovat valuneet sieltä, missä aineellinen kulttuuri on ollut rikkaampaa, ihmisiä enemmän ja kanssakäymistä kaikkiin ilmansuuntiin.

* * *

Myönnän yllättyneeni ajatuksesta, että arkkitehtuurin historiaa voisi mielekkäästi ulottaa arkeologiselle kaudelle. On kuitenkin totta ja ehkä vielä yllättävämpää, että rajojemme sisältä löytyy eurooppalaisittain ainutlaatuisia rakennelmia, jotka ovat voineet liittyä hautauksiin tai muihin rituaaleihin. Kastellin jätinkirkolle ja Sammallahden kivilatomuksille ei löydy muualta varsinaisia vastineita. Jos arkkitehdit hyväksyvät ne arkkitehtuurimme varhaisimmiksi tunnetuiksi näytteiksi, amatööri ei tietenkään mukise vastaan. Arvelen silti, että ainakaan osa ammattiarkkitehdeistä ei innostu ajatuksesta, että suorakaiteen muotoon kasatut litteät lohkareet kertovat muinaisten kollegoiden työstä vaan että ne ovat enemmän yhteisön kollektiivisen fyysisen työn ja uskomusten tuote. 

Arkkitehtuuri on enemmän kuin vain rakennuksia, mutta silti arkkitehtuuri inhimillisessä ajattelussa on ennen muuta rakennuksia, joita katselemme ja joita käytämme niin arjen kuin juhlien tapahtumien puitteina. Jokaisella ihmisellä lienee ikioma arkkitehtoninen makunsa, vaikka sitä ei koskaan tietoisesti ajattelisi. Jotkin rakennukset ja niistä koostuvat näkymät miellyttävät mieltämme ja odotuksiamme, toiset taas eivät ja jotkut suorastaan ärsyttävät. (Ainakin kaikki helsinkiläiset tietävät, mistä näin sanoessani puhun.) Näyttää siltä, että myös niin epämääräisillä asioilla kuin "aikakausilla" olisi oma näkemyksensä arkkitehtuurin kaltaisesta, pääosin julkisesti näkyvissä olevasta maisemasta. Totumme arkkitehtuurin tuottamiin maisemiin ja huomaamme heti, jos siitä katoaa rakennus tai tyhjä kohta täytetään aiemmin näkemättömällä rakennuksella. Olemme kaikki arkkitehtuurin arkisia asiantuntijoita, vaikkakin vailla valtaa vaikuttaa siihen, mikä säilyy, mikä ei.

Aikanaan uuden ja ehkä jopa "hienon" purkaminen toisenlaisten makujen ja intressien aikana herättää ristiriitaisia ajatuksia. Yhden "Joutaa purkaa pois mokomakin rötiskö maisemaa pilaamasta!" on toiselle "Käsittämätöntä, miten tunteettomasti hävitetään kaupunkilaisten historiallisesta muistista kokonainen aikakausi!" Purkajien ja suojelijoiden taistelu tuskin päättyy koskaan, sillä arkkitehtuuri on lujuuslaskelmien ja kaltevuuskulmien ulkopuolella kovin vähän objektiivista olemista. Panu Savolainen, joka pohtii jo seuraavan jääkauden kaiken tieltään murentavaa vaikutusta, tuskin murehtii muutosta, koska juuri siitä hänen historiikkinsa kertoo, alituisesta muutoksesta vailla loogista suuntaa. Vain se seuraava jääkausi on varmasti toteutuva vaihtoehto. Savolaisen yksityiskohtainen kuvitelma siitä, miten jää pyyhkii Turun tuomiokirkon tuhansien vuosien kuluessa olemattomaksi saa tuntemaan, ettei Savolainen panisi pahakseen, vaikka voisi olla tuota tapahtumaa todistamassa.