Nykyisyyden sokaisema ihminen

Tuoreessa Suomen Luonnon numerossa 5/2024 kirjoittaa oululainen kirjailija-toimittaja Jenni Räinä oivaltavasti otsikolla Sokaiseva nykyhetki. ”Olen tullut keski-ikään ja toimin ikäkauteni mukaisesti. Kiinnostun sukututkimuksesta ja vanhoista valokuvista, paikallishistoria saa vereni kuumenemaan.” Räinä on havainnut, että vaikka nostalgiariippuvuuden narratiivi on vahva erityisesti aikakauslehtien elämäntaitoa edistävillä sivuilla, todellisuudessa olemme monella tavalla nykyhetken sokaisemia.  Tätä ilmiötä Räinä kuvailee ”liukuvien perustasojen” käsitteellä, joka ainakin minulle oli täysin uusi.

Käsitettä on käytetty kuvaamaan kalakantojen muutoksia ihmisten mielikuvissa. Sen mukaan jokainen kalastajasukupolvi sisäistää oman aikansa saalistason, vaikka joutuukin kuuntelemaan vanhempien kalastajien muisteluita hirmuisista saaliista. Jokaisen sukupolven kohdalla ”normaali” liukuu pienemmäksi (kalansaaliiden tapauksessa), mutta sitä ei kyetä hahmottamaan nykyhetken ylivoimaisen esimerkkivoiman takia. Nuorimmat sukupolvet työskentelevät siksi aina radikaalisti erilaisessa ekosysteemissä kuin vanhemmat, mutta sitä ei pidetä epänormaalina. Pidämme oman syntymähetkemme luonnontilaa lähtökohtana ja siksi ”normaalina”, vaikka tietäisimme, että ennen oli toisin.

Räinä pohtii, ettei häntä ja meitä muita ikääntyneitä aja kotiseutumatkalle kirjaston hyllyjen välissä niinkään abstrakti nostalgian kaipuu, vaan alitajuinen pyrkimys kohti omia perustasoja, niiden muistamista ja hahmottamista suhteessa nykyhetkeen ja menneeseen. Aivomme kaipaavat aistihavaintoja ja todisteita siitä järkyttävästä väitteestä, että joskus kauan sitten luonto ja ihminen voivat paremmin. Prosessi on tietenkin monimutkainen, koska vaikka jotkin asiat olivat luonnossa aikaisemmin paremmin, kaikki ei esimerkiksi sata vuotta sitten sitä ollut. Moni sukupuuton partaalle metsästetty eliölaji on nykyään suojelutoimien ansiosta paremmassa turvassa ja jätevesien käsittely on aivan eri tasolla kuin 1900-luvun alkupuolella.

* * *

Jenni Räinä kritisoi nykyisyyden sokaisevaa vaikutusta luonnon moninaisuuden ja kestävyyden näkökulmasta, joita pidän itsekin äärimmäisen tärkeinä ja perustavanlaatuisina. Oma perustasoni on 1960-luvun alun Fiskarsin lähellä vuokramökissä vietettyjen kesien rakentama. Siihen kuuluvat hevosen vetämät heinänkäsittelyvälineet, vahvasti tuoksuvat heinäseipäät, hikistä ihoa kutittavat pienet kasvinosat ja muisto taivaalliselta maistuneesta kylmästä kotikaljasta heinänteon tauoilla. Tuohon perustasoon eivät kuuluneet hakkuuaukeat, metsätiet tai vesakkomyrkytykset, vaan maatilan omista lehmistä lypsetystä maidosta valmistettu voi, jota tuli "paluupostissa" maitolaiturille vietyjen maitotonkkien vastineena. Voi ei oikeasti ollut korvamerkittyä, mutta oli helppo ajatella, että syötiin omien lehmien maidosta tehtyä voita.

Nykyhetken sokaisevuus ei kuitenkaan rajoitu vain luontosuhteeseemme, vaan melkein kaikkeen, minkä koemme nostalgiana tai jonka ainakin arvelemme olevan jotain nostalgisiin tunteisiin liittyvää. Arvelenkin, että monet esteettiset arvostuksemme, jotka voivat tuntua itsestämmekin jotenkin pinttyneiltä, heijastavat samaa perustasojen liukumisen ristiriitaa. Nykyisyyden vahvimmin sokaisema persoonallisuus ei näe "vanhassa" mitään erityisen arvokasta (tällainen on tyypillistä ns. teini-ikäisillä, mutta ei ollenkaan vain heillä). Muistan itse 1960- ja 1970-lukujen hyvin ristiriitaisen suhtautumisen vanhoihin rakennuksiin yhtä hyvin Helsingissä kuin Sotkamon pienessä maalaiskunnassa. Molemmista löytyi meitä säilyttäjiä ja sitten niitä, joiden mielestä ne vanhat rötisköt saa mielihyvin purkaa pois ja rakentaa tilanne uutta ja hienoa.

En itse osannut suhtautua näihin eri kohtiin liukuneisiin perustasoihin ollenkaan ymmärtäväisesti. Vanhojen rakennusten purkajat kuuluivat mielestäni samaan väärin ajattelevien joukkoon kuin luontoarvojenkin tuhoajat. Vanha metsä ja vanha kaunis rakennus edustivat minulle itseisarvoa, jonka kiistäjiä ei voinut enkä halunnut ymmärtää. Olen edelleen samaa mieltä, mutta yritän ymmärtää myös näiden vahvemmin nykyisyyden sokaisemien näkökantoja. Esimerkiksi Sotkamossa purkuinnon takana oli tarkemmin ajatellen täysin ymmärrettävä halu päästä eroon kylmistä, kosteista ja pimeistä rakennuksista, kun tilalle oli tulossa valoisia, lämpimiä, kuivia ja mukavuuksilla varustettuja koteja. Uusien talojen mahdollinen esteettisen kauneuden puute oli tässä katsannossa selvä sivuseikka ja varsin usein myös makuasia.

* * *

Emme taida itse valita sitä, olemmeko nykyhetken sokaisemia vahvasti vai heikommin. Meihin kaikkiin ilmiö vaikuttaa, vaikka se voi ilmetä näennäisesti täysin vastakkaisilla tavoilla eli entisen hylkäämisenä tai vahvana kaipaamisena. Koko ilmiö lienee ns. kulttuurievoluution synnyttämä, eikä sillä välttämättä ole mitään tekemistä biologisen evoluution ja perimän muutosten kanssa. Mieleen hiipii kuitenkin tunne siitä, että kulttuurinen joustavuutemme, joka on yksi homo sapiensin menestyksen keskeinen tekijä, vaikuttaa myös siinä, miten helppo meidän on yhden elämän aikana siirtyä yhdeltä perustasolta toiselle. Sopeudumme kalavesien köyhtymiseen siinä missä rauhallisen kaupunginosan muuttumiseen liikenteen melun dominoimaksi pienoishelvetiksi. Jotkut ihmiset jopa maksavat rutkasti siitä, että saavat asua Kampintorin varrella!

Jos nykyhetki tuntuu aina parhaalta, nostalginen menneen kaipaaminen tuntuu varmasti oudolta ja takapajuiselta ellei suorastaan taantumukselliselta. Lieneekin niin, etteivät nykyisyyden sokaisulta mielensä kokonaan tai osittain sulkeneet kiehtoudu ensi sijassa aivan uudesta vaan korkeintaan vanhan ja uuden oivaltavista yhdistelmistä. Arvelen itse kuuluvani tähän joukkoon; en koe olevani uuden taiteen tai uusien yhteiskunnallisten ajatusten vieroksuja, mutta olen aika vaativa eli toisin ajattelevien termein nirppanokka. Kun katsoin taannoin Elielin aukiolle ehdotettujen uudisrakennusten kuvia, huomioni kiinnittyi niiden hirveään massiivisuuteen, enkä pystynyt löytämään minkäänlaisia esteettisiä arvoja kuin muutamien ehdotusten yksityiskohdista. En silti haluaisi hyväksyä tulkintaa, että olen tyypillinen vanhoillinen kadunmies, jonka mielestä kaikki moderni taide on omituista ja ainakin tarpeetonta.

Jenni Räinä kertoo yrittävänsä taistella nykyhetken sokaisua vastaan ja yrittää sitkeästi muistaa hakattujen metsien tilanne hakkaamattomat. Oma taisteluni saattaa olla hiukan helpompaa, koska en yleensäkään hurmaannu nykyhetken tarjoomuksista kovin helposti. En kaipaa puuseen, kaivosta kannetun talousveden ja pärevalaistuksen maailmaan, mutta en myöskään usko, että elämä on "parempaa" vain kunkin nykyhetken oloissa. Ehkä vaikeinta on hyväksyä yksittäisen ihmisen mitätön vaikutusvalta siihen, miten perustasot liukuvat ja jähmettyvät. Olen sattumalta syntynyt 1960-luvun nuoreksi, jonka nykyhetki on aina ollut erilainen kuin omilla vanhemmilla, vaikka elimme yhteisessä maailmassa 50 vuotta. Ilmastonmuutoksen ja luontokadon uhkat eivät kestä sitä, että alamme pitää 2020-luvun perustasoa normaalina. Esteettisesti voimme olla turvallisemmin eri lailla sokaistuneita tai valaistuneita.

 

Lapsuuden kesät – kenen mieleen ne eivät jäisi aina aurinkoisina ja pitkinä,

esikuvina sille, millainen myös nykyisyyden pitäisi olla?

Rahaa on – mutta onko sivistystahtoa?

Kansalliskirjasto on digitoinut kaikki ruotsinkieliset sanomalehdet 1940–2016 (vanhemmat oli hoidettu jo aikaisemmin). Digitointi maksoi 1,85 miljoonaa euroa. Operaatiota ei rahoitettu opetus- ja kulttuuriministeriön varoista, vaan sen kustansivat kahdeksan ruotsinkielistä säätiötä: Svenska Kulturfonden, Svenska litteratursällskapet i Finland, Föreningen Konstsamfundet, Stiftelsen Tre Smeder, Stiftelsen Brita Maria Renlunds minne, Stiftelsen för Åbo Akademie, Svenska folkskolans vänner ja Harry Schaumans Stiftelse. Säätiöiden taloudessa summa on kohtalaisen iso, mutta valtiontalouden tasolla mitätön.

Onko Suomi sivistysyhteiskunta? Tuskin, vaikka ei se ole myöskään aivan toivoton aina ja kaikissa suhteissa. Meillä on – ainakin vielä – maksuton peruskoulu ja maksuttomat kirjastot. Oopperaa tuetaan valtion varoilla, samoin musiikkioppilaitoksia ja vastaavia muita organisaatioita. Silti on perusteltua väittää, että tuki on institutionalistista, ei niinkään selkeän sivistys- ja kulttuuriymmärryksen tuottamaa tarkkaa ja tehokasta satsaamista. On paljon ilmeisiä hankkeita ja kohteita, joihin yhteistä varallisuutta ei ole haluttu tai älytty ohjata. Otan seuraavassa esiin vain joitakin itseäni lähellä olevia esimerkkejä, vaikka muitakin tietysti riittäisi monen blogin verran.

Tarkoitukseni ei ole vähätellä rahastojen ja muiden kulttuurisponsoreiden roolia millään tavalla. Se on erittäin tärkeä ja keskeinen juuri sen takia, ettei meillä ole kansallista, valtiollista konsensusta ja tahtoa kaiken kulttuurisesti arvokkaan rahoittamisesta. Tätä vajetta paikataan yksityisten ja julkisyhteisöjen omistamien säätiöiden lahjoitusrahoilla. Siinä ei ole mitään pahaa tai torjuttavaa, mutta on muistettava, että rahastoilla ei kyetä tekemään systemaattista, pitkäaikaista ja suhdanteista riippumatonta sivistystyötä. Sellainen olisi valtion tehtävä ja rooli. Tai olisi ainakin sivistysvaltiossa.

* * *

Onko esimerkiksi tuo em. 1,85 miljoonaa euroa paljon rahaa? Onko se paljon siihen sivistykselliseen hyötyyn nähden, jonka ruotsinkielisen lehdistön sisältöjen helppo käyttö tutkijoille ja muille kiinnostuneille tarjoaa? OKM:n koko budjetti on 7,7 miljardin euron verran. Puolustusministeriön budjetti on vain hiukan tätä pienempi, eikä tietenkään sisällä niitä varsinaisia paukkuja eli uusien asejärjestelmien hankintojen yllätyksiä. Sotilaalliseen kriisinhallintaan käytetään 64 miljoonaa vuodessa. Mitä se edes tarkoittaa? Maa- ja metsätalousministeriöllä on yli 7 miljoonaa ”maaseudun kehittämiseen”? Tasavallan presidentin kanslian vuotuiset kulut ovat yli 7 miljoona euroa. 200:n kansanedustajan palkkoihin sekä kulu- ja matkakorvauksiin tarvitaan vuosittain 22 miljoonaa. Muille uskontokunnille kuin luterilaisille maksetaan vuosittain melkein 4 miljoonaa tukea. Miksi?

Vaikka erityisesti oikeistopoliitikot huutavat naama punaisena, että Suomella ei ole varaa mihinkään muuhun kuin suurituloisimpien verojen alennuksiin, kyseessä ei ole koskaan varsinainen rahan puuttuminen, vaan kysymys on aina arvovalinnoista. Jos itse olisin päättämässä, uskonnolliset yhteisöt saisivat pärjätä omillaan ja sotaministeriön rahoja leikattaisiin 95 %. Nykyisistä maatalouden 1,8 miljardin tuista leikkaisin pois kaiken, mikä on osoitettu vauraille yrittäjille. Eivät sellaiset tarvitse valtion tukea muuhun kuin yksityisomistajien rikastuttamiseen. Pelkästään sotaministeriöstä säästyvillä varoilla rahoitettaisiin helposti kaikki sivistys- ja kulttuuripuolen mieleen tulevat tarpeelliset hankkeet. Luultavasti ne hoituisivat yhden F-35-hävittäjän hinnalla.

Maamme kirjastoissa ja arkistoissa on valtavasti aineistoa, joka pitäisi digitoida sekä säilymisen että helpomman käytön ja sen myötä lisääntyvän hyödyntämisen näkökulmasta. Digitointi on kuitenkin hidasta ja kallista, kun kohteena oleva aineisto ei koostu standardimittaisista ja -muotoisista dokumenteista. Alkuperäisaineiston kuten sävellyskäsikirjoitusten kohdalla digitointi on tarkkaa käsityötä, jonka toteuttajalla täytyy olla myös dokumenttien sisällön ymmärrystä. Toistaiseksi tätä työtä on tehty hyvin vähän ja sattumanvaraisesti. Sibelius-Akatemian kirjastossa on vuosia sitten digitoitu OKM:n kohdeapurahalla säveltäjä Erkki Melartinin käsikirjoitusaineiston pääosa (noin 25 paksua arkistomappia), mutta esimerkiksi Kansalliskirjastossa, joka on ansiokkaasti digitoinut lehtiä ja tekijänoikeuden sallimissa rajoissa myös äänitteitä, ei ole kyennyt käynnistämään Suomen suurimman sävellyskäsikirjoitusten kokoelmansa digitointia. Myös painettujen nuottien luettelointi on edelleen pahasti kesken, puhumattakaan nyt pienpainatteista, joiden käyttö on vaikeaa ja tiedonhaku on hankalaa.

* * *

Kyse ei ole rahan puutteesta – Suomi on vauras maa – vaan arvovalinnoista. Tällä hetkellä suomalaisen yhteiskunnan portinvartijat suosivat valmiiksi rikkaita, ylipäätään yrittäjiä ja militaarisia pyrkimyksiä. Sivistysyhteiskunnan tavoitteesta ei puhuta enempää kuin rauhastakaan. Talouskasvun itseisarvo peittää alleen muut inhimilliset arvot, joiden kannattajilla ei ole riittävästi voimaa eliitin keskuudessa. En ole huolissani oopperan tukirahoista, ne kuuluvat eliitin rakenteeseen melko turvallisesti. Mutta kun on valittu sota, on samalla myös valittu rauhantyön tukemisen lopettaminen; Orpon ja Purran hallitus lakkauttaa kaikkien rauhantyötä tekevien järjestöjen pienetkin tukirahat tarpeettomina ja ideologisesti vastenmielisinä. Tämä on arvovalinta sodan puolesta rauhaa vastaan.

Kun sanoin, että yhden F-35-hävittäjän hinnalla eli noin 100 miljoonalla eurolla voisin hoitaa kaikki sivistys- ja kulttuuripuolen tarpeelliset, mutta toteuttamattomat hankkeet ja kohteet, en usko liioittelevani. Esimerkiksi Oskar Merikannon kolmen oopperan ensilevytys ilman esityksiä maksaisi valistuneen arvion mukaan noin 300 000 euroa. Kansalliskirjaston sävellyskäsikirjoitusten digitoinnin hintaa en pysty edes arvioimaan, mutta tuskin siihenkään kovin montaa miljoonaa menisi. Näissä kulttuurihankkeissa on usein sekin hyvä puoli, että homma saadaan kerralla kuntoon eikä siksi tarvita samaa summa joka vuosi. Sivistysvaltiossa hoidettaisiin kaikkien kirjastojen ja arkistojen perusluettelointi tarvittaessa valtion rahoituksella. Åbo Akademin hallitsemassa Sibelius-museossa on kansallisesti merkittävä sävellyskäsikirjoitusten kokoelma. Se pitäisi ripeästi digitoida ja samassa yhteydessä luetteloida kunnolla museon arkiston osittain varsin ainutlaatuinen aineisto.

Usein sanotaan, ettei ”kaikkia” kulttuuripuolen tarpeita voida ”mitenkään” hoitaa kuntoon. Olen täysin eri mieltä. Kysymys on puhtaasti arvovalinnasta. Jos opetus- ja kulttuuriministeriölle annettaisiin riittävät varat eli ei sen enempää kuin parin hävittäjälentokoneen hinta, voitaisiin toteuttamista odottavat lukuisat perushankkeet hoitaa kuntoon pääosin jo 2020-luvun aikana. Rahassa mittaamattomat kulttuuriset arvot voidaan paradoksaalisesti toteuttaa juuri rahalla, joka siinä tapauksessa olisi viesti päättäjien kulttuurin ja sivistyksen arvostamisen tasosta. Eteläisen Suomen rikkaiden harrastajaviljelijöiden nyt saamat valtavat tukisummat voitaisiin osoittaa suoraan erilaisiin kulttuurihankkeisiin, joita kyseiset viljelijät eivät itse tue ”hyväntekeväisyyden” nimissäkään. Kaikki on kiinni (poliittisesta) tahdosta. Ei se sen monimutkaisempia asia ole. Sotakoneita vai sivistystä ja kulttuuria?