Unohda Eurooppa, katso Aasiaan!

Peter Frankopanin kirja Silkkitiet : Uusi maailmanhistoria (Atena 2021) on monella tavalla järisyttävä kirja. Se on perinteinen tiiliskivi, 700 sivua tiukkaa asiaa ja kauniit värikuvat pienenä liitteenä kuin erämaan keidas. Se on myös erinomaisen hyvin kirjoitettu, suomennettu (Jaana Iso-Markku) ja kustannustoimitettu, löysinköhän ensimmäistäkään virhettä tai typoa. Ennen muuta Frankopanin tapa pakottaa katsomaan maailmaa ja sen historiaa muusta kuin Euroopan näkökulmasta on sekä monet stereotypiat ja pinttymät tuhoavalla tavalla virkistävä että rohkeasti suurvallat samalle arviointiasteikolle pakottavana pelottavan haastava. Tällaisia pölyisiä asennevinoutumia on 2000-luvulla ennenkin pöyhitty, mutta Frankopan vie työn astetta pidemmälle eleettömästi ja selittelemättä. 

Vaikka Silkkitiet pysäyttää tarinansa 2000-luvun alkupuolelle eli Trump tai Putin eivät pääse siinä esille, se kykenee varsin hyvin ennustamaan aivan tuoreitakin tapahtumia. Tämä ei johdu nähdäkseni niinkään siitä, että Frankopanilla olisi ollut pääsy muilta suljettuihin aineistoihin. Selkeä näkemys maailmasta ja sen kohtaloita eri suuntiin tönivistä suurvalloista perustunee enemmän oivallukseen siitä, että vaikka historia ei sinällään toista itseään, valtaan, talouteen ja niihin liittyvään ikuiseen taisteluun voidaan soveltaa lukuisia sivilisaatiopohjaisia tendenssejä ja toistuvia ilmiöitä. Tämä oivallus antaa Frankopanille mahdollisuuden suhtautua maailman kohtaloita heilutteleviin hallitsijoihin ja valtioihin yhtä aikaa vakavissaan ja mahtipontisille kuvitelmille naureskellen.

Frankopanin tarkastelun keskuksena on keskinen Aasia, se maailman alue, jota pöyhkeät eurooppalaissyntyiset siirtomaaisännät edelleen luonnehtivat maailman "persläveksi". Tuolla muinaisen Mesopotamian ja Persian seudulla on todellisuudessa pitkä ja erittäin menestyksekäs historia sekä sodan että kaupankäynnin ja kulttuurin suosimisen aloilla. Me emme vaan tiedä siitä, emmekä sivistymättömien johtajiemme takia ole osanneet edes haluta tietää. Tiedämme juuri ja juuri Kiinan, mutta sen ja Euroopan välinen alue on perinteisesti ollut pelkästään hyväksikäytön, alistamisen ja ryöstämisen kohde. Vaikka Frankopanin kirja ei ole korostuneesti siirtomaahistoriikki, senkin kurjuus ja karmeudet tulevat perusteellisesti valotetuksi. Mutta syvin paljastus koskee kuitenkin sitä, miten lyhytaikaisia ovat aina olleet ne suurvallat, jotka on rakennettu ikuisiksi ja kaiken valtiaiksi. Mikään ei voisi olla kauempana toteutuneesta historiasta.

* * *

Suurvaltoja on ollut yhtä kauan kuin valtioitakin. Yhtä kauan on käyty sotia ja kauppaa. Molempia varten on tarvittu kulkuvälineitä ja -väyliä. Maantiede ja sen kaksosveli geopolitiikka ovat aina määritelleet sen, mihin ahnas mieli ja koura ovat tarttuneet tai kurotelleet. Jotkut maantieteelliset muodot kuten vaikeakulkuiset vuoristot, autiomaat ja jääaavikot ovat edelleen ylivoimaisia esteitä useimmille, mutta teknologian avulla ihminen on koko ajan vähentänyt luonnollisia liikkumisen esteitä. "Silkkitie" on useimmille ihmisille tuttu vain Kitaron elokuvamusiikista, mutta nuo Kauko-Idän ja Euroopan yhdistävät reitit ovat olleet tuhansia vuosia todellisuutta, joka muuttuu, mutta ei katoa. Frankopan kuljettaa lukijan historiaan, jossa vellovat uskonnot, kauppiaat, soturit ja tavallisten ihmisten suuri, nimetön joukko, jonka kohtalona on kärsiä, maksaa ja kärsiä uudelleen, kun ahne eliitti taistelee vallasta ja rahasta.

Frankopan romuttaa monen muun yksityiskohdan ohessa myös eurooppakeskeisen harhan Euroopasta jonkinlaisena kulttuurin kehtona. Todellisuudessa me olemme myöhään mukaan tulleita murusten kärkkyjiä, joilla alkoi olla globaalia merkitystä vasta 1400-luvun lopulta lähtien. Tässä ei ole mielekästä ruveta maailmanhistoriaa kertaamaan - lukekaan Frankopanin kirja! - mutta olennaista on ymmärtää, että ns. eurooppalainen sivistys on syntynyt aasialaisen sivistyksen pohjalta. Sekin on olennaista ymmärtää, etteivät uskonnot aina ja vääjäämättä ole merkinneet ahdasmielisyyttä ja riidanhalua. Pikemminkin on ollut niin, että kun maalliset hallitsijat ovat suhtautuneet uskontoihin maltillisen suvaitsevasti, kaikki ovat hyötyneet (paitsi turhautuneet kiihkoilijat ja aina verta janoavat soturit). Islamin historia on Frankopanin kertomana täysin erilainen, kuin millaisena se on modernien jihadistien aikana totuttu kertomaan.

Frankopan myös korostaa sitä, että vaikka uskonnot ja ideologiat liikuttavat valtavia ihmisjoukkoja, melkein aina ne toimivat vain tekosyynä pohjimmaiselle pyrkimykselle eli ottaa väkisin haltuun jonkun toisen omaisuus, luonnonvarat ja inhimilliset resurssit. Valtiot ja suurvallat ovat taloudellisen uudelleenjaon välttämätön väline, sillä vaikka näennäisesti kurittomilla paimentolaisjoukoillakin on valtavia alueita ryöstetty ja pidetty kurissa, viime kädessä vain valtiollinen väkivalta antaa vallankäytölle vähääkään pidemmän elinajan. Silti mahtavinkaan ei ole kestänyt montaakaan vuosisataa. Suurvallat tuppaavat haurastumaan ajan myötä, aikoinaan voitokkaat toimintatavat unohtuvat ja rappio etenee sekä sisäisesti että ulkopuolelta tulevien uusien ideoitten voiman takia. Mikään ei kestä aikaa ja muutoksen jauhinkiviä.

* * *

Vaikka Frankopan toimii Oxfordin yliopiston tutkijana, hänellä ei ole estoja suorittaa laajaa ja veristä brittiläisen siirtomaavallan ruumiinavausta (hän tekee sen myös kaikille muille, mutta otan britit esimerkkinä, koska he itse pitävät itseään tässä suhteessa muiden yläpuolella olevina). Tämä yhdistyneenä Yhdysvaltain historiallisesti lyhyen maailmanpoliisin uran erittelyyn on Frankopanin kirjan toinen fokus. Siinä missä Iberian niemimaalta lähdettiin vielä mausteiden ja jalometallien perään, Englanti oli ensimmäinen suurvalta, joka pyrki johdonmukaisesti alistamaan komentoonsa kaikki ne alueet, joilta oli löytynyt öljyä. Kyse ei ollut mistään oikusta, vaan taustalla oli Englannin merivallan säilyttämisen pyrkimys. Kun siirtymä puun ja hiilen poltosta öljyyn toteutui laivoissa, merivallan himojen kohteissa nousi ykköseksi öljy, jota Ison-Britannian saarivaltio ei itse tarjonnut. Kun viaton historian harrastaja ihmettelee, miksi brittien ja myöhemmin jenkkien on pitänyt päästä päsmäämään milloin missäkin maailman kolkassa, voi turvallisesti vastata yhdellä sanalla.

Öljy ja sen kuljetuksen kannalta keskeiset merikapeikot kuten Mustanmeren ja Välimeren väliset Turkin salmet ja Suezin kanava (ja suurelle yleisölle vähemmän tuttu Malakan niemen ja Sumatran välinen kapeikko) ovat suurvaltojen keskeisiä kiistelyn kohteita. Frankopan kuvailee kiehtovasti sitä loputonta juonittelun, mielistelyn, kovistelun ja avoimen sotilaallisen väkivallan kudosta, joka peittää Lähi- ja Keski-Idän valtioitten historian, kun milloin Venäjä, milloin Kiina, mutta yleensä ainakin Englanti ja Yhdysvallat pyrkivät edistämään valtiollista etuaan. Frankopan ei harrasta poliittisia johtopäätöksiä, mutta lukijalle ei voi jäädä epäselväksi, että suurvaltojen ulkopolitiikkaa ohjaa pelkästään kansallinen itsekkyys. Historia on sakeana kauniita puheita yhteistyöstä ja keskinäisestä kunnioituksesta, mutta todellisuudessa öljyä ja muita luonnonvaroja omistavat pienemmät valtiot ovat suurvaltioille pelkästään ryöstettäviä kohteita. Olkoon tuhatvuotinen sivistyshistoria, se ei paina grammaakaan, kun suurvallat jylläävät.

Vaikka Frankopanin suurteoksella on paljon ansioita, pidän hänen suurvalta-analyysiään tärkeimpänä. Se tekee ymmärrettäväksi (joskaan ei vähääkään hyväksyttävämmäksi) monet suurvaltioiden "järjettömät" liikkeet, joita muu maailma joutuu ottamaan vastaan, kun ei muuta voi. Frankopan riisuu myös kokonaan illuusion suurvaltojen menestyspropagandan päältä. Esimerkiksi Yhdysvaltain Aasiassa ovat kerta toisensa jälkeen osoittautuneet joko täysin merkityksettömiksi tai katastrofaalisiksi sekä Yhdysvalloille itselleen että tietenkin poloisille kohdemaille, joiden asukkaat maksavat hengellään toistuvat mokat. Aina välillä joku suurista pelaajista onnistuu huijaamaan muita, mutta ilo on yleensä lyhytaikaista ja virheet tehdään aina vaan uudellaan. Frankopan ennustaa, että tulevaisuus kuuluu Iranin ja Kiinan kaltaisille silkkiteitten ikiaikaisille toimijoille, ei eurooppalaisille, venäläisille tai jenkeille, joiden piipahdus maailmanhistoriassa alkaa olla ohi.