Nuotiotarinoita Vienasta

Viena on ollut suomalaisille jonkinlainen vihreä El Dorado, ei-kenenkään maa täynnä tukkipuuta, riistaa ja vesivoimaa. Suomen itsenäistymistä seuranneina vuosina löytyi uudestaan ja uudestaan ihmisiä, joitten mielestä oli tärkeää yrittää saada tuo alue ryöstetyksi suomalaisomistukseen. Pekka Nevalaisen kirjan Lunastamaton Viena (SKS 2022) alaotsikkona onkin suorasukaisesti Suomalaiset siirtomaaherroina 1918-1920. Se on jokseenkin masentava tarina vuosista, jolloin vienalaisia revittiin ainakin neljään suuntaan, yllytettiin verisesti taistelemaan keskenään ja yrittämään käytännössä, miten mukavaa hommaa on sisällissota ilman teitä, ravintoa ja kommunikaatiovälineitä. Aseita sentään riitti, kun Vienan hallinnasta kilpailivat valkoinen Suomi, punainen Neuvosto-Venäjä, ties minkä värinen itsenäistymisliike ja Ison-Britannian tukemat valkoiset venäläiset keisarivallan palauttajat. Itse asiassa Nevalainen olisi voinut huoleti lisätä kirjansa alaotsikkoon pari vuotta lisää, sillä vasta vuonna 1922 loppuivat suomalaisten tukemat yritykset ja Neuvostoliiton valta alueella vakiintui.

Pekka Nevalainen kuoli pian kirjan esipuheen päiväyksen jälkeen, mutta olen tulkinnut tilanteen siten, että postuumista julkaisemisesta huolimatta se on kokonaan hänen vastuullaan, eikä kirjaa ole toimitettu jälkikäteen. Valitettavasti on todettava, että ehkä olisi pitänyt. Kirjan ongelmana eivät ole Nevalaisen asiantuntemus tai tutkimuksellinen metodologia, vaan tekstin tyylillinen horjuvuus ja tietokirjaan huonosti istuva henkilökohtainen paatos. En tiedä, onko SKS:llä kukaan lukenut tekstiä ennen sen julkaisemista tai onko esimerkiksi haluttu jättää tekijänsä viimeiseksi jäänyt teos kuurnitsematta. Niin tai näin, ainakin itseäni tekstin tyyli vaivasi koko kirjan ajan. Huutomerkki ja lainausmerkit ovat ylenpalttisessa käytössä ja pääosin täysin perusteetta. Tekstissä on myös paljon moderneja puhekielen ilmaisuja, jotka töksähtävät silmille. Nevalaisella laitteet eivät toimi huonosti, vaan ne eivät "pelitä". Sana "toki" ja sen kaltaiset muut turhat täytesanat olisi kustannustoimittaja helposti siivonnut.

Nevalainen ei suhtaudu aiheeseensa ja käsittelemiinsä ihmisiin neutraalisti. On vaikea sanoa, saako kukaan tai mikään ryhmä varsinaisesti synninpäästöä, kun kirjoittaja kohtelee jokseenkin kaikkia tylysti joko moitiskellen tai suoraan halveksien. Ei niinkään yllättäen saavat pilkallisimman puhetavan osakseen venäläiset bolševikit ja heidän liittolaisensa. Mutta kuten kirjan alaotsikosta voi arvata, myöskään suomalaiset kolonialistit eivät säästy Nevalaisen jatkuvalta pilkalta. Ongelmana ei ole niinkään se, että historian popularisoijalla on selkeitä anti- ja sympatioita, vaan se, että paatoksellinen puhetapa hallitsee häiritsevän voimakkaasti kerrontaa. Ongelmaa kasvattaa se, ettei Nevalainen ole kyennyt kirjoittamaan objektiivisesti sekavista ja toisteisista tapahtumista erityisen elävästi. Julkaistussa muodossa kirjan kuvaamien tapahtumien hahmottaminen ilman vankkoja taustatekijöitä on varsin vaikeaa. Tältä osin kirjaa ei voi sanoa onnistuneeksi. Tapahtumien hahmottamista ja kronologiaa olisivat voineet helpottaa erityiskarttojen käyttäminen, mutta sellaiseen Nevalaisella ei ole ollut kiinnostusta tai aikaa ja osaamista. Kirjassa on yksi valokuva koko Itä-Karjalan kattavasta kartasta. Sen mittakaava on kuitenkin toivottoman suuri.

* * *

Nevalaisen ratkaisu olettaa lukija Suomen poliittisen historian kohtuullisen hyväksi asiantuntijaksi on toisaalta ymmärrettävä, toisaalta harmillinen. Lähes kokonaan jää käsittelemättä ja avaamatta se, miksi Vienan valloitusyrityksen saivat toistuvasti Suomen viranomaisilta - ainakin joiltakin heistä - tukea, vaikka viimeistään K. J. Ståhlbergin tultua valituksi presidentiksi maa siirtyi siviilivaltaan ja oikeusvaltion lähtöviivoille. Nevalainen viittaa löyhästi kahteen päämotiiviin: heimoaatteelliseen Suur-Suomen rakentamiseen ja kaupalliseen Vienan luonnonvarojen hyödyntämiseen. Vienalaisten keskuudessa esiintyneet itsenäistymishalut jäävät hahmottomiksi. Suomalaisten puolueitten suhtautumista epävirallisiin sotatoimiin itärajan yli Nevalainen ei avaa käytännössä ollenkaan. On vain jokin mystinen "Suomi", joka milloin antoi tukea, milloin eväsi sen sotaintoisilta. Itselleni yllättävin uusi tieto oli Rudolf Holstin tuki sotahankkeille.

Sinänsä Lunastamaton Viena tarjoaa valtavan määrän konkreettista informaatiota vallan tavoittelun ja sen käyttämisen käytännöistä. Mukana on paljon turruttavan tylsiä sotilaallisten operaatioiden kuvailua, mutta harmillisempaa on se, että informaatio jää suurelta osin jäsentämättä yleisellä tasolla. Kun tapahtuvat ja taistelut vellovat edestakaisin loputtoman tuntuisesti, ihmisten ja paikkojen nimiä suoltava teksti ei valitettavasti onnistu kiteyttämään merkittäviä ja vähemmän merkittäviä tapahtumia. Kun kirjoittaja ei ole oikeastaan minkään osapuolen "puolella", lukijan on vaikea arvioida yksittäisten tapausten merkitystä kokonaiskuvassa. Nevalainen tarinoi, mutta enemmän nuotion äärellä kuin historiantutkijana ja jäsentäjänä.

Jossain määrin outoa on sekin, kuinka vähän Nevalainen kiinnittää lukijan huomiota tämän tai tuon tapahtuman mielivaltaisuuteen. Suomalaiset toimijat eivät ainakaan noudattaneet tarkasti laillisuutta, mutta kun kirjoittaja ei tätä avaa ja pohdi, vaikeaa se on lukijallekin. Vienan puolella korostuu huonojen yhteyksien päässä olevien pienten kylien itsenäisyys ja erilaisuus. Tätä kuvatessaan Nevalainen onkin ehkä parhaimmillaan. Hän kykenee kuvaamaan vienalaisten miesten (naisilla ei tässä kirjassa ole mitään osaa saati roolia) monimutkaisen tilanteen varsin elävästi. Alituisesti läsnä oleva välitön selviytymisen tarve heijastuu useimpien vienalaisten henkilöratkaisuissa, vaikka taustalla leijuu myös ideologisen taistelun käry. Viime kädessä vienalaisen syrjäkylän väestö tahtoi pysytellä erossa sotatoimista, mutta jos oli pakko valita puoli, siinä painoi usein eniten se, kenellä oli antaa leipää ja suolaa.

* * *

Vaikka Nevalainen moitiskelee suomalaisen siirtomaahallinnon epäpätevyyttä, ylimielisyyttä ja muita asenneongelmia, hän ei jostain syystä aseta Vienan valloituspyrkimyksiä selkeämmin yleisiin yhteyksiin. Informaatiota sinänsä löytyy kirjan sivuilta, mutta esimerkiksi länsiliittoutuneiden toimista Murmanskin suunnalla jää varsin epämääräinen kuva, mitä yksityiskohtaisten karttojen puuttuminen ei ainakaan selvennä. Nevalainen tuntuu hyväksyneen ihmettelemättä sen, että valkoisen Suomen viranomaiset sallivat noin vain hyökkäilyn rajan yli ilman mitään virallista sotatilaa. Samasta syystä myös suomalaisten kolonialistiset asenteet näyttäytyvät enemmän yksilöiden kuin valtion asenteena. Heimoaatteen sokaisemat tai villitsemät motiivit eivät juurikaan erotu bisneskeinottelijoiden ahneista haaveista. Mielestäni on perusteltua todeta, että Suomen valtio tavoitteli ainakin vuosina 1918-1920 samaa kuin vuosina 1941-1944 eli Suomen hallitseman alueen laajentamista (Neuvosto-)Venäjän kustannuksella. Nevalainenkin olisi voinut kuvailla tätä ekspansiivista sotapolitiikkaa suorin sanoin, mutta jättää sen lukijan pääteltäväksi.

On mielenkiintoista, että vaikka Nevalainen sättii jokseenkin kaikkia Vienan rähinöiden osapuolia, on hänellä mahdollisesti ollut tavoitteena puhua jollain lailla itsenäisen Vienan ajatuksen puolesta. Hän tuntuu ajatelleen, että vaikka kukaan ei ollut viaton, oli Vienassa pysyvästi asuvilla kuitenkin oikeus tavoitella itsenäisyyttä, oli se miten epärealistinen ajatus hyvänsä. Mitään kiihkoilijoiden luomia haavekuvia Nevalainen ei tue ja Suomeen asettuneita vauraita vienalaiskauppiaita hän suorasanaisesti halveksii. Mutta kirjan yleisen kyynisen perusvireen ohessa on luettavissa lämmin suhtautuminen niihin, jotka eivät halunneet valita ketään ulkopuolisista vallantavoittelijoista, vaan pelkästään elää rauhassa omalla tavallaan. Tähän empatiaan on lukijankin helppo yhtyä, niin epäreilulla tavalla ulkopuoliset toimijat vienalaisten elämää vuosikausia sotkivat. Ei voi sanoa, että toimijoilla oli pelkästään itsekkäitä pyrkimyksiä. Varmasti mukana oli myös aitoa halua parantaa vienalaisten elämisen tasoa. Mutta sen Nevalainen osoittaa, ettei tämä halu kummunnut vienalaisten oman tahdon kunnioittamisesta.

Lunastamaton Viena on nimeään myöten hieman outo tapaus. On arvokasta, ettei kirja lainkaan kiistä suomalaisten toimien kolonialistista luonnetta. Nevalainen osoittaa mielestäni, että vaikka Suomen kolonialistinen historia on isompien rinnalla mitätön, ei se johtunut halun vaan resurssien puutteesta. Suomalaiset olivat ilomielin hankkineet vaikka Uralille asti ulottuneen itäisen siirtomaan, jos vaan voimia olisi ollut. Haaveet sortuivat viime kädessä siihen, että kyse oli haaveista ja toiveista, ei realistisista, olosuhteiden hyvään tuntemukseen perustuneista laskelmista. Suomalaiset saivat toistuvasti havaita, että jotenkin luotettavaa "suomenmielisyyttä" esiintyi vain Vienan läntisimmissä osissa, itään päin mennessä kiinnostus laimeni ja Vienanmeren rannalla päästyä siitä ei ollut mitään jäljellä. Mikä tässä kaikessa oli kahden eri uskonnon rooli, sitä Nevalainen ei käsittele käytännössä ollenkaan. Olisi ehkä pitänyt käsitellä, sillä luterilaisilla valkoisilla suomalaisilla eli sitkeänä se väärä käsitys, että ortodoksisuus tarkoitti venäläistymistä. Ainakaan Vienassa ei ollut siitä kysymys, vaan erilaisesta, ei-suomalaisesta elämäntavasta. Sellaisen kunnioittaminen ei ole koskaan sujunut sen paremmin isoilta kuin pieniltäkään siirtomaaherroilta.

Mainettaan tylsempi

Olen ohittanut televisiosarjan Stranger Things (Netflix 2016-) tähän asti, vaikka se on ollut sekä kriitikoiden että katsojien suosikki ja ainakin teoriassa uteliaisuutta herättävä. Päätin antaa sille mahdollisuuden, kun luin, että tekeillä oleva viides tuotantokausi on viimeinen (arvostan sitä, että suosittukin sarja pidetään jossain rajoissa). Katsoin neljä ensimmäistä kautta muutaman viikon aikana, kylläkin pikakelausta varsin paljon käyttäen. Olen hämmentynyt. Minun on vaikea ymmärtää sarjan saamia kehuja muutoin kuin jonkinlaisen yleisen aivopesun seurauksena. En väitä, ettei sarjassa ole mitään kiinnostavaa. Mutta en toisaalta ymmärrä, että näin yllätyksettömällä ja kliseisellä televisiokerronnalla saadaan kymmenet miljoonat ihmiset hurmoksiin. Kyllähän Yhdysvalloissa on aina osattu jatkokertomusten rakentaminen ja niiden seurannan varmistavien cliff hangereiden keksiminen. En kirjoita tätä päästäkseni haukkumaan sarjaa, vaan lähinnä hämmästykseni analyysinä (kuvittelematta silti, että se ketään kiinnostaisi).

Aloitan sarjan hyvistä puolista. Lapsista koottu ydinryhmä ei yllätä koostumuksellaan, vaikka siitä puuttuvat sekä selvä latino että aasialaissyntyinen nuori. Tulkitsen ratkaisun niin, että on haluttu "autenttisesti" näyttää, miten yhdellä pakollisella mustaihoisella selvittiin 1980-luvulla, jonka miljööseen sarjan tapahtumat on sijoitettu. Näyttelijöillä on taitoa ja karismaa, eikä heidän välisten suhteitten kuvausta voi suuremmin moittia. Poikien annetaan olla myös herkkiä ja haavoittuvia, nuori lempi on liikuttavaa ja ryhmähengen kuvaukset onnistuneita. Lapsiryhmän arvoituksellisinta hahmoa, julmien aikuisten koekaniiniksi pakottamaa Eleveniä (Millie Bobbie Brown) seuraa myös kiinnostuksella, koska hänen hahmonsa on kirjoitettu erittäin ristiriitaiseksi, eikä selityksiä juuri anneta ennen neljättä kautta. Brownin roolityö on minusta kauttaaltaan hieno, ja pelkästään sen takia sarjan voi hyvin katsoa .

Mutta siinä missä lapset ja sarjan edetessä nuoriksi ja nuoriksi aikuisiksi muuttuvat ovat varsin luontevia, aikuisrooleja vaivaa sellainen kliseetaakka, että ihmettelen, miten näyttelijät ovat jaksaneet kuvauspäivien aamuna nousta töihin. Aikuisroolit ovat ennalta arvattavia, yhtään kunnollista yllätystä en neljän kauden aikana kokenut. Ilmeisesti kaikki muut ovat, kun eivät ole asiasta valittaneet. Kysymys ei ole näyttelemisen kyvyistä vaan siitä, ettei niillä kyvyillä tee paljoakaan, kun rooli on kirjoitettu kauhuelokuvien perinteiseen tyyliin eli tehdään aina ja juuri ne typeryydet, joiden seurauksena joudutaan ongelmiin, joista selvitään juuri ja juuri hengissä (eivätkä kaikki sivuhenkilöt tietysti selviäkään). Aikuisrooleihin ei ole kirjoitettu mitään yllätyksellistä, mitä ei voi perustella edes sillä, että lapset ja nuoret ovat pääosassa. Jokaisessa jaksossa hyödynnetään sarjan ainoan ennalta tunnetun näyttelijän eli Winona Ryderin kasvoja,  mutta mitään näyttelijälle haastavaa hänelle ei ole kirjoitettu. Revi nyt siitä, että olet toisen todellisuuden petojen uhriksi joutuvan lapsen yksinhuoltajaäiti, jota sheriffi Jim Hopper mielisi puolisokseen.

* * *

Stranger Things on määritelty "scifi-kauhusarjaksi". Minusta se on pikemminkin draama, jossa on hyödynnetty ikivanhat kauhu- ja tieteiselokuvien kikat kasarimoodilla. Hirviökuvasto on jonkinlainen sekoitus köyhän miehen Alien-tarinoita ja Iron Maidenin mallinukkea (käärinliinat tosin puuttuvat, tässä sarjassa harrastetaan limaa tihkuvaa mätää lihaa). Olin ennakkoon kuvitellut, että sarjassa täytyy olla jotain aivan poikkeuksellisen kekseliästä kauhua, kun se on niin suosittua. Mutta ei, kaikki shokkielementit ovat ikivanhasta työkalupakista, siitä samasta, josta Hitchcock jäljittelijöineen jo ammensi. En pysty muistamaan yhtään omaperäistä kauhuefektiä, vaikka kuinka yrittäisin. Ja mitä se scifi tässä sarjassa oikein on? Vaikea sanoa. Pahis tuntuu olevan ihan kotimaista tekoa, eikä tarinassa mikään viittaa tuntemattomaan tekniikkaan, avaruus- tai aikamatkailuun, hyvä jos edes tieteeseen. Fantasiagenreen sarja kyllä solahtaa, sinne käänteismaailmojen ja henkien joukkoon. En voi suositella scifin ystäville. Tulette pettymään. Arvoitusten selitykset eivät nosta sen paremmin kulma- kuin niskakarvojakaan.

Sarjaan on kirjoitettu perin omituinen sivujuoni, jossa paikkakunnan sheriffi joutuu myyttisen pahan Neuvostoliiton ikuisen talven alueella sijaitsevaan vankilaan. En enää edes muista, miten tällainen niksahdus saatiin aikaan, mutta sitä oli edeltänyt juoni, jonka mukaan venäläiset olivat jotenkin soluttautuneet keskellä Yhdysvaltain sydänmaita levittämään pahuuttaan ja olivat mokomat onnistuneet vieläpä vangitsemaan ja salakuljettamaan em. vankilaan näitä kelpo jenkkejä vainonneita silmättömiä, mutta kovasti lonkeroitaan ja muita ottimiaan heiluttelevia petoja. Molemmat tarinat voisi ottaa huvittavana vitsinä, jos sarja olisi sijoitettu 1950-luvulle ja siinä esiintyisi edes hiukan huumoria tai ironiaa. Vaan kun ei. Nämä näyttävät täysin tosissaan kirjoitetuilta, eikä mitään kliseistä tarinaa venäläisten mahdottomuudesta ole jätetty käyttämättä. Eikä kukaan tunnu nauravan, kun Winona Ryder käy pelastamassa kosijansa huuruisesta vankilasta lähes noin vain. Onhan tämä fiktiivinen sarja.

Jäin pohtimaan, onko tällainen juonellinen sillisalaatti ja ajoittainen avoin lapsellisuus seurausta tarkasta suunnittelusta vai siitä, että käsikirjoittajia ja ohjaajia vaihdellaan jenkkityyliin kesken kautta. Käsikirjoittajia on ollut ainakin tusina, vaikka pääosan ovatkin tehneet "Dufferin veljekset" eli Matt Duffer ja Ross Duffer. Pitäisikö arvella, että Dufferin veljetkset ovat halunneet vetää katsojia vähän nenästä ja katsoa, miten vähällä heidät saa koukkuun? No, sitä ei voi kieltää, että koukutus onnistuu yleisellä tasolla, vaikka sitä ihmetteleekin, miksi aloittaa taas uuden jakson. Yksi selitys on selvä: katsoja ehtii kiintyä ainakin johonkin päähenkilöistä ja haluaa nähdä, miten tälle käy. Itse tunnistan ja tunnustan, että halusin nähdä, miten Eleven-paralle sarjan edetessä käy. Eihän voi olla helppoa olla koulukiusattu telekineetikko, selvännäkijä ja ilmeisesti ainoa ihmisistä, joka pärjää voimiltaan sarjaan keksityille pahuuden voimille.

* * *

Täysin aiheesta voi mahdollinen lukijani kysyä, miksi ihmeessä (a) käytin aikaani sarjaan, joka tuotti lähinnä pettymyksiä ja (b) sitten vielä tuhlaan muidenkin aikaa marisemalla sarjan heikkouksista. Vastaus kysymykseen a on selvä: jäin Elevenin kohtalon koukkuun. Kysymys b taas saanee vastauksen siitä, että haluaisin ymmärtää ja tietää, olenko ainoa sarjan katsonut, jonka mielestä se ei ole ollenkaan kehujensa veroinen tuote. Tai olenko ainoa, joka ihmettelee sitä, miten vähään suoratoistopalveluiden katsojat nykyään tyytyvät. Eikö kukaan muu tosiaankaan ihmettele, miten pienellä paikkakunnalla Indianassa riehuu vuosikausia toisesta todellisuudesta valuvia hirviöitä, mutta asiaa "hoitaa" vain jokin epämääräinen salainen firma, eikä armeijasta tai kansalliskaartista ole tietoakaan. Radiolla ja televisiolla ei tunnu olevan Hawkinsin kaupungissa mitään roolia ihmisten tiedonsaannissa, ylipäätään vain lapset ja nuoret ottavat mistään selvää.

Melkein nolottaa pohtia ääneen, heijastaako Stranger Things yksinkertaisesti keskivertokuluttajan vähään tyytyvää makua ja älynlahjoja. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään nyrkkipajan tuotos, vaan jättimäisen Netflixin tuottama suuren mittakaavan sarja - ainakin tässä vaiheessa, jos ei ihan heti alusta alkaen. Niin taitaa ainakin olla, että kun sarja käynnistettiin, kenelläkään ei ollut näkemystä siitä, miten tarina tulee kehittymään ja päättymään. Ehkä se vastaa modernia suhtautumista tulevaisuuteen, se nyt on mitä se on, eikä siihen voi vaikuttaa. Ehkä kaikki, mikä voisi olla uutta ja yllättävää, nähdään lipunmyyntiluukun molemmilla puolilla turhana riskinä. Mennäään uusilla kulisseilla ja vanhoilla tarinoilla, niin kaikilla on kivaa eikä kukaan joudu ottamaan riskiä ihan uusista, haastavista ajatuksista. Scifi on kuollut, eläköön good old fiction. (Tai minä en vain ymmärrä kasarimoodin sisäistä logiikkaa ja huumoria. Täysin mahdollista sekin.)

Tee itse parempi sarja! Voisin tehdäkin. Ihan ensimmäiseksi vaihtaisin tyylilajin tosikkomaisesta törmäilystä viiltävään ironisuuteen ja mustaan huumoriin. Laittaisin Miken ihastumaan pojaksi luulemaansa Eleveniin (joka ei oikeasti ole ihminen ollenkaan). Winona Ryder olisi 1980-lukulainen telaketjufeministi, joka johtaa paikallista poliisilaitosta kovin ottein. Paha ei kasva fantasiamaailmasta vaan kaupunkiin piilotetusta kemiallisten aseiden tehtaasta, jonka huonosti puhdistetut jätevedet synnyttävät oudolta näyttäviä ja oudosti käyttäytyviä eliöitä. Eleven ilmestyy kaupunkiin tyhjästä, mutta osoittautuu erinomaiseksi paikallisen vastarinnan organisaattoriksi. Kun hallituksen joukot tulevat pitämään kuria ja estämään salaisen tehtaan paljastumisen, Elevenin ja sheriffi Ryderin organisoimat tavalliset kaupunkilaiset pistävät hanttiin ja Elevenin mielenhallintakykyjen avulla suuntaavat hallituksen joukot tuhoamaan tehtaan. Ei kasvottomia hirviöliskoja, ei typerää ryömimistä pimeissä ja limaisissa tunneleissa, ei uskonnollis-apokalyptistä höpinää ja ilmassa roikkumista. Minun sarjaani kuvattaisiin ekologisen tietoisuuden sävyttämäksi huumoriscifiksi. Vaan enpä taida viitsiä.

Diktaattorien juorukalenteri

Kustantajan takakansitekstin mukaan Leif Sundströmin kirja Rajaton valta : Modernin ajan diktaattorit Hitleristä Kim Jong-Uniin (Tammi 2021) on "diktaattorien ensyklopedia". Itse olen sitä mieltä, että puhe ensyklopediasta on vähän elvistelyä, vaikka kirja varsin laajan kattauksen tarjoaakin. Sundström on käynyt läpi kunnioitettavan määrän pääosin englanninkielistä kirjallisuutta, jonka totuudellisuudesta ei kuitenkaan voi, kuten hän itsekin toteaa, "mennä takuuseen". Tässä kiteytyykin kirjan suurin ongelma: se tarjoaa paljon ns. diktaattoreihin liittyvää dataa ja informaatiota, mutta luotettavan saati dokumentein vahvistetun tiedon määrä on loppujen lopuksi varsin vähäinen. Väitteiden tarkistaminenkin on mahdollista vain osittain, koska täsmällinen viite on vain joistakin kirjoittajan julkaisemista väittämistä. Useimmissa tapauksissa on lukijan mahdotonta tietää, kenen väittämistä on kyse. Sundström ei liene tehnyt varsinaista perustutkimusta itse, mutta toisaalta sadat - usein aika raisut - väittämät jäävät lillumaan juorujen maailmaan. Kun Sundström esimerkiksi kertoo, että "Huhuttiin, että Papa Doc olisi ollut impotentti, mutta poika sen sijaan kykeni pitämään erektion neljäkin tuntia putkeen.", lukijalle ei tarjota edes huhun tai juorun lähdettä.

Sundström ei ole myöskään kyennyt asettumaan tietokirjoittajana aihepiirinsä ulkopuoliseksi ensyklopedistiksi, vaan suhtautuu sekä yleisellä että yksityisellä tasolla yllättävän voimakkaasti moralisoiden. Sitä voi pitää inhimillisesti ymmärrettävänä ratkaisuna, mutta tietokirjassa näin selvä kohteiden arvottaminen moraalin ja antipatian asteikolla ei palvele loppujen lopuksi ketään, ellei tarkoituksena ole antaa diktaattoreista ideologisesti painottunutta kuvaa ja arviota. Se, että Sundströmin yleinen agenda noudattaa varsin pitkälle angloamerikkalaisen poliittisen kirjoittelun antikommunistisia oletusarvoja, ei yllättäne ketään, mutta ainakin itse koin kiusallisena Sundströmin innon esittää subjektiivisia arvioita tämän tai tuon diktaattorin "paremmuudesta" tai "pahuudesta" johonkin toiseen verrattuna. Todellisuudessa mitään objektiivista perustetta tällaisiin vertailuihin ei ole, vaan kyse on - ehkä alitajuisista - subjektiivisista tuntemuksista, jotka eivät mielestäni kuulu vakavasti otettaviin tietokirjoihin.

Sundström kirjoittaa sujuvasti ja pystyy pitämään lukijan mielenkiinnon yllä kohtuullisen hyvin. Kun kirjan kohteena on eräänlainen "poliittisen historian porno", voidaan aina kiistellä siitä, mitä kaikkea voidaan pitää edes teoriassa kertomisen arvoisena tietona tai juoruna. Henkilökohtaisesti koin, että Sundström on jossain määrin paisuttanut kirjansa sivumäärää em. erektiojuorun kaltaisella materiaalilla, jolla on korkeintaan tirkistelyn arvo. Kirjoittaja tai kustannustoimittaja olisi myös voinut tarkistaa kaikkien nimien kirjoitusasun, - erityisesti hakemistossa, missä on virheitä nimissä, jotka ovat leipätekstissä aivan oikein -: omaan silmääni pistivät ainakin "Josef Pilsudski" (po. Józef Piłsudski), "Metaxas" (po. Metaksás), "Milovan Djilas" (po. nykyisen tulkinnan mukaan Đilas), "Bela Kun" (po. Béla Kun) ja "Napoleon Bonaparte" (po. keisarina Napoleon I). Nimien aakkostuksessa on muuten ansiokkaassa henkilöhakemistossa outoja virheitä, onneksi ei kuitenkaan kovin merkittäviä.

* * *

Leif Sundström ei kiistä sitä, ettei yksiselitteistä määritelmää "diktatuurille" tai "diktaattorille ole olemassa. Olisin ilahtunut toteutunutta syvällisemmästäkin terminologian erittelystä, koska tähän kirjaan pääseminen tai sen ulkopuolelle jääminen ei ole merkityksetön asia. Uskon monen lukijan olevan ihmeissään, ettei Vladimir Putin ole saanut omaa lukua, vaikka ratkaisulle on hyvät perusteet. Itse pidän keskeisiä termejä varsin huonoina leimakirveinä, koska niitä käyttämällä yksinkertaistetaan monimutkaisuutta todellisuutta kovalla kädellä. "Diktaattori" on niin latautunut ilmaisu, että sen liimaaminen tämän tai tuon hallitsijan uran ylle on aina riskialtista eräitä jokseenkin kiistattomia tapauksia lukuun ottamatta.  Kautta historian ilmaisua on käytetty poliittisesti tai ideologisesti tarkoituksenmukaisella tavalla, eikä jälkipolvilla ole erityisen sofistikoituneita välineitä arvioida leimojen oikeutusta objektiivisesti.

Mielestäni Leif Sundström ei ole täysin onnistunut välttämään leimakirveen huoletonta heiluttelua: "1970-luvun Suomen kekkosdiktatuuri on tästä oiva esimerkki. Kun kuuden puolueen puheenjohtajat pyysivät kolme vuotta etuajassa Urho Kekkosesta ehdokkaakseen vuoden 1978 vaaleihin, kyse oli kansan eheyttämisestä paradoksaaliseen tilaan, demokraattiseen diktatuuriin." (s. 48) Tällainen kielenkäyttö jättää täysin huomiotta sen, että tuolloin vain Kekkosta patologisesti vihaavat toimijat kutsuivat tilannetta Kekkosen diktatuuriksi, koska kaikki tapahtui laillisesti. Poliittisen mielistelyn ja laskelmoinnin tulkitseminen "diktatuuriksi" hämärtää käsitteestä sen aidosti vaarallisen ytimen eli yhden miehen tai miesten ryhmän mielivallan, joka erottaa diktatuurin esimerkiksi autoritäärisestä hallinnosta.

Mahdollisesti angloamerikkalaisen lähdeaineiston hegemonian takia tai puutteellisen asiaan paneutumisen takia Sundström käyttää myös melko holtittomasti termejä "kommunismi",  "kommunisti", "kommunistinen" ja "sosialistinen". Vaikuttaa siltä, ettei hän ole vaivautunut tekemään eroa yhteiskunnallisen talousteorian ja kommunistisiksi itseään kutsuvien puolueiden toiminnan välillä. Lause "Kommunismi ei ole toiminut missään ja on tuonut tullessaan vain diktatuurin tai oligarkian." (s. 37) pitäisi vähäiselläkin perehtymisellä osata kirjoittaa muotoon "Kommunististen puolueiden yksipuoluejärjestelmä ei ole toiminut..." tai vaihtoehtoisesti "Sosialistisen talousjärjestelmän kokeilu ei ole toiminut...". Sundström tarkoittanee ensimmäistä, mutta kirjoittaa latteasti kuten keskiverto yhdysvaltalainen antikommunistinen poliittinen toimija. Virheen kääntöpuoli on luonnollisesti se, ettei kapitalismi ole Sundströmille ideologinen tai vallankäytön elementti, joten ei-vasemmistolaiset diktaattorit ovat "vain" diktaattoreita, eivät korostetusti "oikeistolaisia diktaattoreita".

* * *

Onko ylipäätään mielekästä harrastaa kyökkipsykologiaa näinkin vakavan ilmiön yhteydessä? Sundström ei näytä kokevan ongelmalliseksi kirjata milloin minkäkin laisia psykologisia analyysejä "selittämään" diktaattoreiden käyttäytymistä. Jostain syystä hän ei tosin nosta patologista psykopaattisuutta keskeiseksi selittäjäksi, vaan jaarittelee pitkään mm. lapsuuden ankarista isistä ja vastaavista - vain joutuakseen parin sivun kuluttua toteamaan, että diktaattori X tosin on selkeä poikkeus. Nämä pohdiskelut ovat kirjan heikointa antia, koska ne latistavat vallankäyttöön liittyvän ilmiön yksilöpsykologiseksi tieksi, jota kohdehenkilöt ovat kulkeneet kohti "rajatonta valtaa". Yksilön tasolla pidän yksinvaltiuteen pyrkimistä jokseenkin helposti selitettävänä ilmiönä, koska vallanhimo on varsin arkipäiväinen ja yleinen ilmiö. Taipumus käyttäytyä "diktatorisesti" on puolestaan selkeästi häiriintyneen mielen tuote, joka selittynee monissa tapauksissa yksinkertaisesti kyvyttömyydellä empatian kokemiseen.

Rajaton valta synnyttää lukijassa tunteen, etteivät diktatuurit ole niinkään heijastusta yhteiskunnallisesta kehityksestä vaan jonkinlaisia yksilöpsykologisia sattumuksia, jotka toteutuvat, kun olosuhteet ovat otolliset. Pidän tätä syvästi virheellisenä tulkintana (vaikka en väitä, että Leif Sundström ajattelee juuri niin) ja näen diktatuurien analysoinnin diktaattorien kautta täysin riittämättömänä ymmärryksen näkökulmasta. Tässä mielessä Rajaton valta on tarpeeton ja ehkä jopa vahingollinen julkaisu. Huomiomme kiinnittyy yksittäisten diktaattoreiden kauhisteluun sen sijasta, että pohtisimme vakavasti sitä, miksi diktatuurin perustaminen on ollut ja on edelleen niin helppoa ja edes edustuksellinen kansanvalta niin perin vaikeata. "Yksinvaltaa himoavat miehet" ovat osa ongelmaa, mutta eivät koko ongelma.

Loppuluku on kirjan ehkä parasta antia, koska siinä Sundström lopulta ryhtyy pohtimaan, vaikka vain lyhyesti sitä, miksi "diktatuurit voivat melko hyvin". Hänen näkemyksensä on varsin karu, suorastaan pessimistisen alistunut. On epävarmuutta, epävakautta ja pelkoa, mutta myös ihmisen vahvan johtajan kaipuuta, valmiutta alistua yksinvaltaan, kunhan vain epävarmuus saadaan loppumaan. Sundström pohtii myös sitä, että ihmiskunnan suuret haasteet vahvistavat pikemminkin "vahvan miehen" kuin demokraattisen päätöksenteon kaipausta. Edustuksellinen demokratia on tunnetusti hidas ja helposti tehoton järjestelmä ripeitä ja syvälle käyviä ratkaisuja tarvittaessa. Sundström päättää kirjansa pessimistisellä johtopäätöksellä. "Maailma on hyvä ja otollinen paikka niin nykyisille kuin tuleville diktaattoreille." (s. 469) Meille lukijoille jää pohdittavaksi, miten tämän väittämän voisi osoittaa pätemättömäksi.