Solvaajista, aiheesta mutta sekavasti

Kun tietokirjoittaja mainostaa edellistä kirjaansa keräämällä sivullisten kriittisiä näkemyksiä, kyseessä ei taida olla itsekritiikki tai nöyryys. Ari Turunen ei selvästikään ole piitannut kirjansa Mulkerot saamasta kritiikistä, vaan jatkaa entiseen tyylinsä myös kirjalla Solvaajat : Herjaamisen hävytön historia (Into 2020). Toisena kirjoittajana on toiminut Petri Laukka. Kirjoittajien työnjakoa ei ole julkaisussa valotettu, joten jatkon kommentit osuvat tasapuolisesti kummallekin. Luottoa on löytynyt ainakin säätiöiltä, peräti neljä sellaista on katsonut vihapuhe-historiikin tukemisen arvoiseksi. Ehkä sen ansiosta kirjassa on myös henkilöhakemisto, jollaista ei nykypäivän Suomessa enää voi pitää itsestään selvänä.

On helppo kehua kirjan loppuhenkosta, joka kannustaa kuuntelemaan, ottamaan toiset ihmiset huomioon ja nauttimaan keskustelemaan. Viiden kohdan ohjelma "Näin sinusta ei tule solvaajaa" on kaikin puolin kannatettava ja järkevä ohje kenelle tahansa, joka osallistuu tai edes harkitsee osallistumista julkisiin keskusteluihin (ja tietysti ihan yhtä hyvin ohjeet sopivat myös yksityisiin keskusteluihin). Jos kaikki keskustelijat noudattaisivat Turusen & Laukan ohjeita, maailmamme olisi vähemmän epämiellyttävä. Kovin analyyttinen tämä loppujakso ei silti ole, eikä solvaavan puheen monimutkaisiin taustoihin mennä kovinkaan syvällisesti.

Olisi ehkä pitänyt mennä. Solvaajia vaivaavat suurin piirtein samat ongelmat, joista kritisoin kirjaa Mulkerot (ja pääsin sillä jopa tämän uudemman kirjan taka-aukeamalle). Turunen & Laukka käyskentelevät tarkemmin määrittelemättömällä "solvaamisen" kentällä logiikalla, joka ei aukene ainakaan itselleni. Se käy selväksi, etteivät kirjoittajat pidä tärkeänä pysytellä tiiviisti aiheessa tai suhteuttaa lukijalle hyvin eritasoisia solvauksia. Hetkittäin tulee jopa tunne, että tekijöiltä ovat loppuneet kuivat koivuhalot ja täydennykseksi on keräilty historian poluilta mitä tahansa palavaa roinaa. Niinpä suunnilleen samanarvoisina ilmiöinä esitellään viihdekulttuurin herjailu ja Stalinin näytösoikeudenkäyntien julkiset nöyryytykset.

* * *

Turusella ja Laukalla on paljon kerrottavaa, mutta kyllä tällaisen sillisalaatin nauttisi mieluummin jotenkin strukturoituna. Kirjassa siirrytään aiheesta aivan toiseen ajasta ja paikasta liiemmin piittaamatta. Tällainen käveleskely ei missään tapauksessa ole kielletty tai etukäteen epäonnistumaan tuomittu. Kun kuitenkin aihe on erittäin monimutkainen ja pelkästään terminologia niin vaikea, etteivät kirjoittajat oikeastaan edes yritä sitä määritellä, nöyrempi suhtautuminen olisi varmasti tehnyt hyvää. Turunen & Laukka varaavat omat luvut uskonnosta ja toisaalta poliittisista ideologioista kimmonneelle vihapuheelle - mutta huomaavat sitten, että monta mehevää esimerkkiä jäi käyttämättä, joten he lisäävät vielä yhden luvun, joka sisältää tapauksia molemmista. Vähän vaikea on pysyä kärryillä.

Viihde, urheilua ja kulttuuria käsittelevä luku tuntuu erityisen pinnalliselta, koska sattuneesta syystä mittakaava muuttuu ihmiskunnan kohtaloista muutaman nujakoivan kollin (melkein kaikki esimerkit käsittelevät miesoletettuja) mittelön tasolle. Vaikuttaa myös siltä, etteivät kirjoittajat ole erityisen vahvasti sisäistäneet sen paremmin urheiluun kuin esimerkiksi musiikkimaailmaan erottamattomasti liittyvää verbaalista irrottelua, vaan tulkinneet senkin pääsääntöisesti samanlaiseksi solvaamiseksi kuin poliittisten ja uskonnollisten johtajien tulituksen. Mielestäni tämä on ylitulkintaa, vaikka tietysti myös näissä maailmoissa esiintyy aidosti myrkyllisiä ihmissuhteita ja rumaa puhetta.

Syynä edelliseen voi olla solvaamisen pelkistäminen vain neljäksi ominaisuudeksi, minkä kirjoittajat tekevät heti alussa. Turunen & Laukka toteavat, että solvaajia yhdistää neljä ominaisuutta: itsekorostus, valehtelu, uhriutuminen ja kyvyttömyys rauhoittua. Sitä kirjoittajat eivät juuri erittele, mikä rooli on erolla harkitun ja hallitsemattoman solvaamisen välillä. Lienee selvää, että jotkut solvaavaa vihapuhetta harjoittavat ovat kyvyttömiä hillitsemään itseään ja puhetapaansa, mutta yhtä selvää lienee, että joillekin kyseessä on harkittu taktiikka, jota sovelletaan, kun arvellaan sen tuovan paremmin tuloksia. Kun Vladimir Putin käyttää julkisuudessa karkeaa alatyyliä, hän on epäilemättä harkinnut asiaa tarkkaan, vaikka virkaveli Washingtonissa ei niin tekisikään.

* * *

Solvaajat on teknisestä rapsodisuudestaan huolimatta aika raskas lukukokemus. Osasyynä ovat mustalle pohjalle pienellä fontilla painetut "tietoiskut", joita on varsin paljon vähälukuiseen kuvitukseen verrattuna. Osa tietoiskuista on kohteliaasti ilmaisten tarpeetonta sivuntäytettä, kuten "Vaimo toi haarukan Suomeen" tai "Kiekkomiehet lähtevät sotaan" ja "Tappava vallanhalu". Kirjoittajat ovat joko unohtaneet kirjan aiheen tai sitten olleet siitä piittaamatta, ehkä saadakseen kirjasta yli 200 sivun mittaisen opuksen. Jos itse olisin toiminut kirjan kustannustoimittajana, sivumääräksi olisikin jäänyt korkeintaan 150. Tosin luultavammin minut olisi heitetty ikkunasta sontaläjään, kuten katoliset aatelismiehet Prahassa 1618.

Ehkä yllättävintä Solvaajissa on se, etteivät kirjoittajat ole katsoneet tarpeelliseksi omistaa lukua Perussuomalaisille ja heidän hengenheimolaisilleen, joiden poliittisen julkisuuskuvan ytimessä on vastustajien solvaaminen eli kieli, jonka tarkoitus on loukata, halventaa ja satuttaa. Olen itse kutsunut tätä puhetapaa persupuheeksi. Sitä ei harrasta julkipolitiikan käytännössä kukaan Perussuomalaisten ulkopuolella. Somessa solvaava vihapuhe on niin yleistä, ettei aina muisteta, kuinka uusi ilmiö tarkoituksellinen vihamielisyys verkon anonymiteetin suojasta onkaan. Useimmat nettisolvaajathan ovat pelkureita, jotka eivät ota mitään vastuuta teoistaan.

Edellä kirjoittamani kritiikki harmittaa itseänikin, koska on selvää, että Turusella & Laukalla on paljon historiallista tietoa ja selkeä into piestä sekä isoja että pieniä pahantekijöitä. Eettisesti kestävä tavoite ei kuitenkaan ole sama asia kuin onnistuneesti toteutettu projekti. Turunen & Laukka tuskin haluavat kuulla seuraavaa vinkkiä, mutta kirjoitan sen silti julki. Ottakaa seuraavan kirjan aiheeksi vallan väärinkäyttäjät, mutta varatkaa aikaa kirjan tekemiseen kolme kertaa enemmän kuin aikaisemmin. Olkaa analyyttisiä ja loogisia. Keskittykää olennaiseen ja jättäkää hupaisatkin lillukanvarret rauhaan. Tiedämme, että joku Juhani Tamminen käyttää julkisuutta häikäilemättä omaksi hyväkseen, mutta historiallisesti se on lillukanvarsista vähäisimpiä. Ja kyllä, pääsette aivan varmasti haukkumaan myös Vladimir Leniniä, joten miksi ei?

Dresden

Miten kirjoittaa rakastamansa kaupungin tuhosta? Sinclair McKayn teoksen alkuperäinen nimi on Dresden : The Fire and the Darkness. Se kuvaa McKayn valitsemaa inhimillisen kokemuksen hallitsemaa kertomusta paljon paremmin kuin onnistuneen suomennoksen (Niko Jääskeläinen) kustantamossa saamaa nimeä Dresden 1945 : Täystuho (Minerva 2020). Kyseessä ei nimittäin ole puuduttavan perinteinen sotakirja, vaan matka kaupungin ja sen asukkaiden sekä tuhoajien mielenmaisemaan. Kustantamo on luultavasti arvellut saavansa tämän myydyksi niille samoille miehille, joille toisen maailmansodan kirjallisuutta normaalistikin mainostetaan. Heillä on edessään yllätys.

Olin itse iloisesti yllättynyt. Vaikka kirja käsittelee yhtä 1900-luvun järkyttävimmistä sodan aiheuttamista tuhoista, sen pääpaino ei ole pahuudessa vaan hyvyydessä. McKay on Dresdenin lumoama ja pystyy uskoakseni juuri siksi käsittelemään kammottavaa aihettaan vaikuttavasti, mutta silti kiihkoilematta. Saksin alueen Gauleiter Martin Mutschmann, Dresdenin luonnostaan jo karikatyyrimäinen diktaattori, kuvataan herkullisen ironisesti, mutta liioittelematta. Maailman tunnetuin Dresdenin pommituksen silminnäkijä, sotavanki Kurt Vonnegut kudotaan kertomukseen ilman fanfaareja, samoin uransa kaupungissa aloittanut Vladimir Putin.

Pääosissa ovat kuitenkin itse Dresdenin kaupunki ja sen asukkaat, toisaalta brittiläiset pommituslentäjät ja heitä sotanäyttämöllä turvallisesti kotirintamalta käskyttäneet esimiehensä. Vaikka McKay kuvaa myös itse pommitukset (kaksi brittien yöpommitusta ja yhden päiväpommituksen Yhdysvaltain lentokoneilla) täsmällisesti ja järkyttäviä yksityiskohtia salaamatta, hän ei missään vaiheessa unohda yksittäisen ihmisen näkökulmaa. Hitlerin Saksan armoton hallinto ei saa minkäänlaista anteeksiantoa, mutta toisaalta McKay ei piilottele sitä, miten nopeasti Dresdenin hallinto palautettiin uomiinsa pommitusten jälkeen ja miten vähän hirvittävillä tuhoilla oli todellisuudessa oletettua demoralisoivaa vaikutusta. Itse asiassa McKay antaa ymmärtää, että vaikutus oli loppujen lopuksi samanlainen kuin Isossa-Britanniassa. Pommitukset lujittivat ihmisten vastarintaa, eivät heikentäneet sitä.

* * *

McKay valaisee kysymystä Dresdenin pommitusten eettisistä ulottuvuuksista perusteellisesti ja poikkeuksellisen neutraalisti. Hän kuvaa aluepommitusten vankimman kannattajan, kenraali Arthur Harrisin motiiveja asiallisesti, vaikka selkeästi pitääkin tämän logiikkaa kestämättömänä. Harris piti itse tiukasti kiinni siitä, että myös Dresdenin tuhoaminen oli mielekästä, koska se joudutti sodan päättymistä ja säästi brittihenkiä. McKay pakottaa lukijan pohtimaan asiaa myös Harrisin ja varsinkin kuolemanvaarassa jokaisella lennolla olleen miehistön näkökulmasta. Vaikka kirjoittaja ei varsinaisesti julista omaa näkemystään, on helppo lukea rivien välistä, että Dresdenin pommitus oli sotilaallisesti sekä tarpeeton että hyödytön toimi, mutta inhimillisesti ja sivistyksellisesti lähempänä sotarikosta kuin normaalia operaatiota.

McKay muistuttaa lukijaa jatkuvasti siitä, että vaikka sodassa kuoleman ja tuhon uhka on aina läsnä, tavallisilla dresdeniläisillä ei ollut mitään erityistä syytä olettaa, että loistokas taiteen ja tieteen suurkaupunki joutui sotilaallisen iskun kohteeksi. Kaupunkilaiset eivät tienneet, että heidänkin elämänsä oli nappulana pelissä, jota käytiin sekä sodan välittömästä loppumisesta että sen jälkeisistä sisä- ja ulkopoliittisista askelista. Osa liittoutuneiden sodanjohdosta edusti selkeästi näkemystä, ettei sotaa voiteta siviilejä terrorisoimalla. Mitä pidemmälle sota jatkui ja mitä lähemmäs Stalinin puna-armeija Berliiniä tuli, sitä heikommaksi inhimilliset ja kulttuuriset näkemykset kuitenkin muuttuivat. Koska Hitler päätti tuhota itsensä lisäksi myös Saksan, inhimillisyys katosi ratkaisujen joukosta.

Dresdenin pommitus oli vielä sodan aikana niin poikkeuksellinen toimi, että sen ympärille kehittyi propagandasota. Paradoksaalisesti sekä hyökkääjä että Göbbelsin propagandakoneisto halusivat liioitella ankarasti tuhoja ja kuolleiden määrää. Molemmat puhuivat jopa 200 000 ihmisen kuolemasta, kun todellinen luku lienee ollut 25-40 000 tienoilla. Liittoutuneet halusivat liioitella tuhojen laajuutta ja omaa menestystään, Göbbels puolestaan pommittajien siviileihin kohdistaman julmuuden mittaamattomuutta. Propagandasota jatkui myös sodan jälkeen, kun tunnettu holokaustin kieltäjä David Irving esitti 1960-luvulla väitteitä jopa 250 000 ihmisen kuolemasta pommituksissa. Natseilla oli tavoitteena saada pommitus näyttämään saksalaiset avuttomina uhreina ja liittoutuneet epäinhimillisinä ihmishengen ja kulttuurin vihollisina. Teknisesti ottaen McKay on päätynyt samaan tulokseen, vaikka tietysti eri lähtökohdasta.

* * *

Dresden ei ollut tietenkään ainoa sotatoimista järkyttävästi kärsinyt kaupunki. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin Yhdysvaltain pudottamat atomipommit tuhosivat vielä paljon totaalisemmin Hiroshiman ja Nagasakin kaupungit. Euroopassa Dresdenin kohtalon jakoivat mm. Hampuri ja Berliini, puhumattakaan siitä sadistisesta kuolemanjyrästä, jollaisena Hitlerin armeija vyöryi yli Puolan ja Neuvostoliiton länsiosien. Dresdenin symboliarvo on kuitenkin ollut historiallisesti muita kestävämpi, eikä pelkästään sen takia, että kaupunki on kuuluisa heinosta Meissenin posliinistaan. Pommitusta muistetaan edelleen vuosittain tilaisuudella, joka pyrkii muistuttamaan sotien mielettömyydestä.

Vaikka Saksassa on tehty pesäeroa Hitlerin Saksan aikaan ja hallintoon rajummin kuin missään muualla, sodanaikainen asetelma ei ole kokoaan kadonnut. Äärioikeisto haluaa korostaa saksalaisten siviilien uhria, vasemmisto sitä, että sodan aloittivat natsit, jotka myös muuttivat Saksan totalitaariseksi yhden puolueen valvomaksi yhteiskunnaksi. Tästä jaosta riippumatta on helppo jälkikäteen arvioida, että Arthur Harris ei saavuttanut pommituksilla mitään siitä, mihin pyrki. Dresdeniläiset eivät ryhtyneet kapinaan, vaan tiivistivät rivejään. Puna-armeija ehti Berliiniin ennen brittejä ja maailmaa vuosikymmenet hallinnut kylmä sota pohjustettiin. Brittilentäjät kuolivat pääosin ihan turhaan.

Sinclair McKay haluaa uskoakseni muistuttaa jokaista lukijaansa siitä, että myös täydellisen katastrofin keskellä ihmisten enemmistö säilyttää perushumaanin lähtökohtansa. Harvat hengissä pommituksiin asti selvinneet juutalaiset saivat tuhon keskellä takaisin ihmisarvonsa. Kukaan ei kysynyt, mitä he tekevät arjalaisille tarkoitetussa väestönsuojassa. Dresden 1945 on tavallaan sotakirja, mutta ennen muuta se on kirja ihmisyydestä epäinhimillisissä olosuhteissa. Se on myös kunnianosoitus itse kaupungille, sen historialle ja henkiselle rikkaudelle. Sotakoneisto voi tuhota rakennukset ja yksittäiset ihmiset, mutta ei ihmisyyttä ja sivistystä.

Warrella muistoihin ja takaisin

No eihän tuo Wartburg sisäsivun kuvassa kirkkaan keltainen ole, mutta Kati Koivikko on toimittanut sen merkeissä mielenkiintoisen haastattelukirjan Kirkkaankeltaisen Wartburgin kyydissä : Matkalla Saksan itäosissa (Avain 2019). Koivikko on antanut puheenvuoron joukolle itäisessä Saksassa (todellisuudessa pohjoisemman Saksan kaakkoisessa osassa) asuvia ihmisiä, joilla kaikilla on takanaan myös pidempi tai lyhyempi elämä DDR:ssä eli Saksan Demokraattisessa Tasavallassa. Suomalaisten kirjoittaman tai kokoaman DDR-aineiston määrä on vähäinen, joten on mieluisaa todeta, että Koivikon kirja on ollut kirjastossa erittäin kysytty ja varattu teos. Aihepiiri siis kiinnostaa, vaikka muurin murtumisesta on jo yli 30 vuotta.

Kirja onnistui yllättämään ainakin minut. Se puhuu isoista asioista hyvin rauhallisesti ja viisaan maltillisesti. On vaikea tietää, miten kirjassa äänessä olevat ovat loppujen lopuksi valikoituneet eli onko otos jotenkin vääristynyt. Kaikki kuitenkin kertovat tarinaansa selkein lausein, kiihkottomin sanakääntein ja suorastaan yllättävän pidättyväisesti. En tiedä, onko siinä kohteliaisuutta suomalaista haastattelijaa kohtaan. Mukana on muutama selkeästi DDR:än systeemeihin vihamielisesti suhtautuva (jotka siis silti elävät nykyään entisen DDR:n alueella) ja vastaavasti muutama, jotka suhtautuvat edelleen kadonneeseen isänmaahansa lämmöllä ja kaipauksella. Propagandan paasaamiseen ei sorru kukaan.

Kirjan yllätyksellisyys kumpuaa ehkä paradoksaalisesti siitä, miten vähän yllätyksiä elämäntarinat tarjoavat. Moni on varmasti tarttunut kirjaan sillä ajatuksella (tai toiveella), että siellä olisi mehukkaita kauhukertomuksia STASIn vainoista tai toimiaan jälkikäteen kaunistelevia rajasotilaita. Useimmat tarinat ovat kuvauksia tavallisten ihmisten tavallisista elämänvaiheista. Sodan jälkeen syntyneelle suomalaiselle ajatus kansalaisten elämää tarkkailevasta STASIsta on tietysti outo ja pelottava, mutta 1920- ja 1930-luvuilla aikuisina eläneet suomalaisetkin tunnistavan hyvin sen, millaista on elää yhteiskunnassa, jossa tietyt aatteet ovat kiellettyjä, tietyt sallittuja.

* * *

Jos jätetään sivuun ne muutamat haastateltavat, joilla ei DDR:n ajasta ole mitään hyvää sanottavana, puhujia yhdistää selvästi kolme myönteistä havaintoa tai nostalgista muistoa, jos niin halutaan sanoa. Ensimmäinen on elämän huolettomuus valtiossa, jossa ei ollut työttömyyttä. Vaikka jotkut kokivat järjestelmän ahdistavana, se tuotti myös perusturvallisuutta, jonka synnyttivät varmuus jostain työpaikasta ja asumisen ja peruselintarvikkeiden halvat hinnat. Toinen varsinkin iäkkäämpiä muistelijoita yhdistävä havainto on yhteisöllisyyden katoaminen. Suomessakin on aktiivisesti luotu mielikuvaa itäsaksalaisista toisiaan kyttäävinä ja pelolla hallittuina koneiston rattaina. Koivikon haastattelemat ihmiset ovat kokeneet elämänsä aivan toisin ja kaipaavat juuri tätä yhteisöllisyyttä, toisista välittämistä eniten. (Olen itse kokenut, että myös Suomessa katosi yhteisöllisyys 1980-luvun nousukauden myötä.)

Kolmas kaiholla muisteltu asia on kulttuurin ja urheilun voimakas rooli. Vaikka ns. läntisiä julkaisuja ei ollut tarjolla, valtio satsasi muuten voimakkaasti kulttuuriin sekä luovalla että nauttivalla puolella. Julkaisut ja konsertit olivat kaikkien ulottuvilla eikä kukaan voinut valittaa liikuntamahdollisuuksien puuttumisesta. Vaikka töitä tehtiin paljon, vastaavasti myös ihmisten vapaa-aikana pidettiin hauskaa, enimmäkseen yhdessä. Ihmissuhteita eivät kalvaneet korostuneet varallisuuserot, kaikki olivat tottuneet niukkuuteen. (Haastateltujen joukossa ei ole ns. eliittiin kuuluneita.)

Kielteisten muistojen puolella selvästi ykköseksi nousee matkustamisen rajoittaminen, perässään omatoimisuuteen tarvittavien tarvikkeiden ikuinen puute. Tosin on niitäkin, jotka saivat mielestään matkustella ihan riittävästi. Ehkä yllättäen vain harvat tuovat esiin sananvapauden rajoitukset, joita esimerkiksi itse olen pitänyt Neuvostoliiton määrittämän järjestelmän suurimpana epäonnistumisena. Haastatellut itäsaksalaiset kertovat, että useimmat oppivat kyllä varomaan julkisia sanomisia, koska eivät halunnut joutua ikävyyksiin. STASIn tarkkailijat yleensä tiedettiin, joskaan ei aina. Toisaalta myös sellaisia muistoja on, että varsinkin yhdistymisen ensihuuman jälkeen moni Ossie huomasi edullisemmaksi yrittää piilottaa taustansa mahdollisimman hyvin.

* * *

Paljon kielteisiä muistoja liittyy myös tilanteisiin, joissa pelkkä taito ja ahkeruus eivät riittäneet, vaan esimerkiksi halutun jatkokoulutuspaikan sai luokan toiseksi paras, koska hänen isänsä oli puoluevirkailija, ei pappi kuten sillä parhaalla. Tällainen eriarvoisuus on ollut ilmeisesti läsnä, mutta se ei ole koskenut kaikkia. Aivan kuten muurin rakentaminen 1961 ei koskettanut vahvasti niitä, jotka asuivat kaukana Berliinistä. Myöskään muurin murtuminen ja Saksojen yhdistyminen ei koskettanut kaikki samalla tavalla. Useimmat haastateltavat, joskaan eivät aivan kaikki, näkevät yhdistymisen myönteisenä, vaikka ristiriitaisena tapahtumana. Varsinkin vanhemmat ihmiset arvioivat, ettei heidän sukupolvensa koskaan koe tasa-arvoa, se jää seuraaville sukupolville. Ossien ja Wessien arvomaailmat ovat olleet sulautumiseen liian etäällä toisistaan.

Koivikko on mielestäni onnistunut kohtuullisen hyvin löytämään ihmisiä, joiden tarinat kiinnostavat näinkin yhdenmukaisella mallilla kerrottuina. Pientä yksitoikkoisuutta kirjassa esiintyy, koska ihmisten elämä nyt yleensä ei sisällä mitään kovin ihmeellisiä tapahtumia. Mutta poikkeuksiakin on: kertomus STASIn laskuvarjojoukkojen miehestä kouluttamassa ANC:n afrikkalaisia iskujoukkoja salaisessa metsätukikohdassa on kiehtova, samoin kuin tarina itäsaksalaisen ja afrikkalaisen rakkaudesa syntyneen tummaihoisen naisen elämänvaiheista DDR:ssä. 

Mikä tahansa haastattelukirja synnyttää aina kysymyksen siitä, kuinka edustavan kuvan mukaan valikoidut ihmiset voivat tarjota. Koivikko on joko aktiivisesti jättänyt pois tai ei ole halunnut mukaan jyrkimpiä ääripäitä. Siksi voinee sanoa, että äänessä ovat maltilliset keskitien ja sen reunamien kulkijat. Minkään asteen Honecker-faneja ei Koivikkoa vastaan tule. Kukaan ei myöskään tunnustaudu jyrkäksi maahanmuuton vastustajaksi, vaikka AfD:n kannatuksen syihin viitataankin ja puolueen suosio on haastateltujen kotiseuduilla keskimääräistä paljon suurempi. Ehkä Kati Koivikko on halunnut korostaa tavisten näkökulmaa, joka kaikissa kansoissa on tietysti se yleisin. Ehkä juuri se on ollut hyvä valinta.
 

Kieli keskellä somen suuta

Jussi Pullinen on Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies, joka on toiminut myös Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessorina. Pullinen julkaisi vuoden 2019 lopulla kirjan Mitä meille tapahtui? : Näin internet ja sosiaalinen media muuttivat elämämme (HS Kirjat 2019). En tiedä, oliko kustantajan ja julkaisijan valikoituminen kirjoittajan työnantajan omistavan konsernin sisältä hänen oma toiveensa. Haluan kuitenkin noteerata asian heti kärkeen, sillä ratkaisu voi olla vastaus joihinkin itselleni nousseisiin kysymyksiin - tai sitten ei ollenkaan. Hesarin toimittajana Pullinen on profiloitunut asiallisena, keskusteluun pyrkivänä ja riitelevää argumentointia tarkasti välttävänä journalistina. Tästä lähtökohdasta ryhdyin itsekin kirjaa lukemaan.

Pullinen on ottanut itselleen valtavan tehtävän. Internetin ja etenkin 2010-luvulla sen piirissä toimivan "sosiaalisen median" vaikutus nykyihmisen elämään on niin kattava, että analyysin pitäisi ulottua käytännössä kaikkeen, mitä teemme ja mitä olemme. Yllättävän hyvin tämä on onnistunutkin. Jussi Pullinen on kirjoittanut arvokkaan ja ajattelemaan pakottavan tekstin, joka ei ole nopea pamfletti, mutta ei myöskään "hararimainen" yritys olla kaiken asiantuntija. Pullinen kirjoittaa maltilisesti, välttää jyrkkiä kannanottoja ja erityisesti "lopullisia totuuksia". Kirjan lopussa on jokunen sivu valistunutta arvailua tulevaisuudesta, mutta Pullinen ei edes yritä väittää kirjoittaneensa tulevaisuudesta, vaan enemmän juuri tästä hetkestä.

Kirjan luvut ovat jossain määrin eriparisia siinä mielessä, että jotkut ovat enemmän esseitä hiukan vähemmän tärkeistä ilmiöistä (kuten kielen muuttuminen, "Kalifornian ideologia" ja selfiet), kun jotkut toiset taas käsittelevät ihmisen tulevaisuuden kannalta täysin keskeisiä ilmiöitä (kuten valvonta, kuplat ja alustat) analyyttisesti ja sanoisinko "opettajamaisesti", myönteisessä mielessä. Pullinen haluaa selvästi sekä antaa ajattoman pohdiskelun aiheita että pakottaa katsomaan joitakin keskeisiä ja dramaattisesti elämäämme vaikuttavia asioita syvälle. Mielestäni Mitä meille tapahtui? on tässä suhteessa varsin onnistunut kirja.

* * *

En kykene arvioimaan, missä määrin kirjan tyyli ja käytetty käsitteistö heijastavat pelkästään Jussi Pullisen henkilökohtaista näkemystä, missä määrin lopputulokseen on vaikuttanut Pullisen kiistatta painava asema Suomen suurimman sanomalehden yhteiskunnallisesti keskeisen toimituksen johdossa. En halua asialla edes spekuloida, mutta seuraavat kriittiset huomiot sivuavat väistämättä tätä asiaa. Tämän blogitekstin otsikko viittaa siihen varovaisuuteen, jolla Pullinen lähestyy tai jättää kokonaan lähestymättä eräitä yhteiskuntapoliittisesti arkoja valtimoita ja laskimoita.

Pullisen kirja ei nimittäin käsittele juuri lainkaan taloudelliseen ja poliittiseen valtaan, puolueisiin ja ideologioihin tai globaaliin eriarvoisuuteen liittyviä kysymyksiä. Ratkaisun voi toki perustella sillä, että kirjoittaja on valinnut "muun" lähestymistavan. Itse en pidä tällaista pidättyväisyyttä itse aiheen kannalta oikein mahdollisena. Minusta on mahdotonta analysoida globaalin verkon ja sen hallinnan kysymyksiä kattavasti irrallaan vallasta ja sen ideologisista taustoista. Pullinen esimerkiksi käyttää Kiinaa esimerkkinä valvontayhteiskunnan kehittymisestä, mutta ei sijoita Kiinaa valtiona globaaliin kehitykseen muitten suurvaltojen saati valtavan suuren köyhän maailman näkökulmasta.

Minusta ei ole mielekästä vain todeta, että puolella tusinalla yhtiöllä on verkkomaailman avaimet käsissään, saati esitellä edes rivien välissä, että niiden ratkaisuja säätelisi edelleen jonkin "Kalifornian ideologian" kaltainen hyvin kiistanalainen väite. Pullinen ei analysoi kapitalistista taloutta, pääomien kasautumista, uusliberalistista ideologiaa (jonka varassa moderni kapitalismi toimii, miten toimii) eikä varsinkaan kaikkeen tähän kietoutuvaa vallankäyttöä. Tahattomasti tai tahallaan Pullinen operoi maailmassa, jossa vain sattuu kaikenlaista, eikä minkään kehityksen taustalla näytä olevan pyrkimys taloudelliseen ja poliittiseen valtaan. En itse usko, että Pullinen olisi näin sinisilmäinen. Jokin syy jättää nämä ikävät tosiasiat kirjan ulkopuolella on kuitenkin ollut. Niin tai näin, maailman superrikkaat tupruttelevat sikareitaan kaikessa rauhassa, heitähän kirjan käsittelemät asiat eivät mitenkään koske.

* * *

Pullinen on jättänyt myös jokseenkin koskemattomaksi tietotekniikan kehityksen, jota ilman mitään somea ei edes olisi. Tai kyllä hän tietotekniikasta sinänsä puhuu, mutta ei esitä sitä yhtenä itsenäisenä toimijana kirjan kontekstissa. Erityisen kiinnostavaa olisi ollut lukea Pullisen analyysiä siitä, mitä kaikkivoipien algoritmien takana on ja mikä on algoritmien kehityksen logiikka. Sen hyväksyn, ettei Pullinen halua puhua "tekoälystä", mutta sitä on vaikeampi ymmärtää, ettei hän edes tulevaisuutta lyhyesti pohtiessaan avaa ikkunaa sellaiseen vaihtoehtoon, että yhtiöiden taloudellisen hallinnan rinnalle syntyy uusimman tekniikan, erityisesti koneellisen älyn hallinnan kategoria, joka voi olla täsmälleen sama asia kuin rikkain 0,1 %.

Oletus siitä, että demokraattinen kansalaisyhteiskunta ja oikeusvaltio ovat pysyviä instituutioita, voi olla hyvin toivottava. Siitä ei silti seuraa, ettei muunkinlainen kehitys voisi olla mahdollinen. Nykyiset rakenteet ovat syntyneet siitä tosiasiasta, että riippumatta yksilöiden arvoista rikastuminen ja valta nousevat yhteisöstä, niitä ei ole voinut olla ilman ei-rikkaita ja vallattomia. Tekniikan kehitys voi kuitenkin johtaa tilanteeseen, jossa tuo rikkain 0,1 % ei enää millään tavalla tarvitse muuta ihmiskuntaa. Huoli valvonnan ulottumisesta yksityiselämäämme on perusteltu ja akuutti asia. Se on kuitenkin vähäinen asia sen rinnalla, että 99,9 % maailman väestöstä voi jäädä kokonaan uuden tekniikan hyötyjen ulkopuolelle.

Jussi Pullinen ei tietenkään ajattele, että kaikki vallankäyttäjät ovat järkeviä ja moraalisesti vastuullisia. Jollain tasolla kirjan huolet kuitenkin liikkuvat rajoissa, joiden sisällä meillä tavallisilla ihmisillä on pysyvästi valintojemme kautta syntyvää vaikutusvaltaa. Kirja päättyy niin optimistiseen nousuun, että haluan lainata sen tähän: "-- verkko ei ole väline, joka orjuuttaa tai tuhoaa meidät. Verkko olemme me ja kaikki se, mitä teemme. Jos haluamme toisenlaisen internetin tai maailman, muutoksen voi aloittaa vaikka heti." Ajatus on aika radikaali, jos sen ottaa todesta, vaikka Pullinen ei täsmällisemmin kerrokaan, mistä kohdasta voisin aloittaa esimerkiksi Helsingin Sanomien muuttamisen vähän vasemmistolaisemmaksi. Verkko on osa vallankäyttöä, eikä se valta ole yhtään sen helpommin köyhän ja osattoman ulottuvilla kuin ennenkään. Vallankumousta kyllä tarvitaan, mutta sen tiekarttaa ei löydy tästä kirjasta (jossa ei ole myöskään hakemistoa).