Simo Mikkosen kirja Äänirautaa rajalle : Musiikki, Suomi ja Neuvostoliitto 1960–1985 (SKS 2025) on jatkoteos vuonna 2019 julkaistulle kirjalle "Te olette valloittaneet meidät!" – Taide Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa 1944–1960 (SKS). Katselukulma on vain kaventunut keskittymään musiikkiin ja jossain määrin balettiin. Peruskonsepti on sama: kirjataan ylös säilyneiden ja löytyneiden dokumenttien luoma kuva naapurivaltioiden kulttuurisesta yhteistyöstä. Molempien kirjojen nimissä lienee tarkoituksellista monimielisyyttä, joskin uudemman kirjan kohdalla en pidä sanaleikkiä järin onnistuneena. Kirjassa rajalla on hyvin vähäinen symbolinenkin funktio, sillä todellisuudessa taistelut – tässäkin tapauksessa vain taiteelliset, taloudelliset ja byrokraattiset – käytiin neuvotellen varsin hitaiden ja harvojen kommunikointikanavien avulla. Ääniraudalla ei ollut roolia.
Mikkosen tapa kirjoittaa on jokseenkin uuvuttava, sitä ei ole syytä salata. Perustutkimusta on syytä tehdä löydetyt faktat tarkasti muistiin ja analyysiin merkiten. Sen sijaan asioiden, isojen ja pienten, toistelu, jota esiintyy pitkin kirjaa, on lukijan kannalta rasittavaa. Lukija ei tiedä, onko tavassa kysymys kirjoittajan huonosta muistista vai lukijan alentuvasta muistuttelusta. Ehkä Mikkonen ei kunnolla luota siihen, että kerran mainitut määreet pysyisivät lukijan muistissa sivua pidempään. Lukijalle tulee halu harppoa. Kaikki ei kerta kaikkiaan ole yhtä tärkeää.
Itseäni raskautti myös se, että Simo Mikkonen ei ole malttanut asettua selkeästi neutraalin tutkijan rooliin, vaan kirjaa hallitsee sivistyneenä pysyvä kaunaisuus sekä Neuvostoliittoa ja sen yhteiskuntajärjestelmää että Suomi-Neuvostoliitto-Seuraa kohtaan. Mikkonen ei sorru verbaalisiin karkeuksiin, mutta perusasenteen kielteisyyttä hän ei mielestäni edes yritä työntää taka-alalle, mikä on aihevalinta huomioon ottaen yllättävää. On vaikea tietää, pitääkö Mikkonen asennettaan sillä lailla "luonnollisena", ettei edes pohdi, olisiko antipatioiden ymppääminen perustutkimukseen mahdollisesti huono idea. Minusta se on erittäin huono idea, koska Mikkosen asenteellisuus saa hänet myös unohtamaan loogisuuden. Ei liene esimerkiksi mitään outoa tai moitittavaa siinä, että Neuvostoliiton ystävyysseuran toiminnassa on toistuvasti keskiössä Neuvostoliitto. Outoa olisi pikemmin se, jos niin ei olisi ollut.
* * *
Mikkosen selvitysten perusteella musiikkiin liittyvä kulttuurinvaihto oli laajaa ja osin yllättävän tärkeää ja antoisaa molemmille maille. Suomen näkökulmasta taidemusiikki, jonka maailmaan kirja keskittyy, oli Neuvostoliitossa sekä suosittua että laadullisesti korkeatasoista. Varsinkin kapellimestareiden ja solistien puolella Neuvostoliitolla oli tarjota maailmanluokan tähtiä, joiden saaminen Suomeen esiintymään nosti konkreettisesti taidemusiikin tarjonnan laatua samalla kun lisäsi sen tarjontaa. Ideologiset erimielisyydet, joita Mikkonen pyörittää jatkuvasti taustalla kohtuullisen puitteissa, eivät juuri taidemusiikissa ilmenneet. Korkeintaan Neuvostoliitossa oltiin musiikkimaussa melko vanhoillisia, minkä seurauksena painopiste oli jo vakiintuneessa musiikissa, ei sotien jälkeisessä modernismissa.
Mikkonen muistuttaa siitä, ettei Suomi ollut 1960-luvulle tultaessa mikään kansainvälisesti tunnettu taidemusiikin suurvalta, suomalaisten työntyminen maailmantähtien joukkoon oli vielä kaukana edessäpäin. Siksi Neuvostoliitto pystyi tarjoamaan korkeatasoisten esitysten lisäksi merkittävää pedagogista osaamista resursseilla, jotka olivat aivan toista luokkaa kuin Suomessa tuolloin. Suhde ei silti ollut lainkaan yksipuolinen tai -suuntainen. Suomi tarjosi neuvostoliittolaisille taiteilijoille helpon tavan testata siipiään ulkomailla esiintymisessä. YYA-sopimuksen lauhduttama poliittinen ilmasto oli etenkin Stalinin kuoleman jälkeen mitä suotuisin monenlaisille kokeiluille, joilla kumpikin maa pyrki tarjoamaan parastaan. Mikkonen analysoi vähemmän sitä, mitä hyötyjä suomalaisten vierailuista oli Neuvostoliiton puolella. Karu tosiasia taisi olla se, että varsinkaan Moskovan ja Leningradin kaltaisissa paikoissa Suomen oli vaikea tehdä erityistä vaikutusta huipputasoon tottuneille kuuntelijoille. Tilanne oli kuitenkin toinen jo esimerkiksi Tallinnassa.
Mikkonen ei korosta taiteilijavaihtoon liittynyttä laittomien loikkausten ongelmaa. Vaikuttaa siltä, ettei kirjan kattamana aikana ja Suomessa esiintynyt lainkaan loikkaamisia idästä länteen. Jotkut juutalaistaustaiset taiteilijat kyllä emigroituivat länsimaihin kirjan käsitteleminä vuosina, mutta syystä tai toisesta Mikkonen jättää käsittelemättä jopa Viktoria Mullovan vuonna 1983 tapahtuneen loikkaamisen, vaikka se oli Suomessa iso uutinen. Ehkä tapauksella ei ollut kulttuurivaihtoon dramaattista vaikutusta, sillä Mikkonen spekuloi kyllä muuten KGB:n oletettujen toimien vaikutuksia tähän tai tuohon pitkin kirjaa. Pääviestiksi jää, että monille neuvostoliittolaisille musiikkitaiteilijoille Suomi oli mieluista vaihtelua ja vaivaton tapa nähdä maailmaa oman maan ulkopuolella.
* * *
Mikkosen tekstissä on erittäin suuressa roolissa kulttuurivaihtoa käytännössä järjestäneiden toimijoiden arviointi. Neuvostoliiton puolella keskeinen toimija oli Goskonsert, joka hoiti kaikkien huippusolistien esiintymiset ulkomailla. Ketään ei saatu Suomeen esiintymään ilman sopimusta Goskonsertin kanssa. Mielenkiintoinen on havainto, että Goskonsert toimi pohjimmiltaan kaupallisten toimijoiden kanssa, mutta Suomen tapauksessa joutui hyväksymään sen, että jotkin konserttivierailut tehtiin ei-kaupallisin perustein. Suomessa asia oli monimutkaisempi. Meillä oli Musiikki Fazer, joka toimi kaupallisena ja ammatillisesti korkeatasoisena järjestäjänä. Fazer otti mielellään vastaan neuvostoliittolaisia huippunimiä, koska heidän avullaan pystyi järjestämään kaupallisesti kannattavia esityksiä. Fazer hoitikin melko paljon asioita suoraan Goskonsertin kanssa.
Todennäköisesti kansainvälisestikin poikkeuksellinen toimija oli Suomi-Neuvostoliitto-Seura, jonka valttina olivat sekä hyvät suhteet naapurimaan viranomaisten kanssa, hyvä kielitaito ja hankittu laaja kokemus naapurin toimintatavoista. SNS:n heikkoutena oli omien resurssien vähäisyys ja taidemusiikin maailman melko vähäinen tuntemus. Kun Mikkonen suhtautuu SNS:n toimiin koko ajan hiukan nihkeästi, on vaikea arvioida, miten olennainen SNS:n rooli loppujen lopuksi oli. Kaikki muut toimijat paitsi Fazerin konserttitoimisto joutuivat käytännössä kääntymään SNS:n kokemuksen ja hyvien suhteiden puoleen saadakseen erilaiset projektit etenemään. Sitäkään ei Mikkonen varsinaisesti analysoi, oliko SNS:lle ajoittaisen taloudellisen tuoton voitollisuus tullut juuri taidemusiikin alalla toimimisesta. Voisi olettaa, että tärkeämpää oli pyörittää Suomessa erilaisia estradiviihteen esiintyjäryhmiä, jotka kiersivät Suomessa myös pienemmillä paikkakunnilla, jonne sinfoniaorkesterit eivät hevin jalkautuneet vähäiseksi arvioidun kiinnostuksen takia.
Jos Äänirautaa rajalle on ainakin suurin osa maiden välisen taidemusiikkivaihdon vaiheista, jää lukijalle ehkä päällimmäiseksi hienoinen yllätys siitä, miten suureksi, onnistuneeksi ja pääosin varsin ongelmattomaksi Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurivaihto osoittautuu. Aina ei kaikki osunut kohdalleen, mutta toisaalta varsin usein ainakin suomalaisille tarjoutui yhteistyön tuloksena mahdollisuus kuulla maailmanluokan taiteilijoita, joita Suomella itsellään ei vielä ollut. Suomeen tuotiin uudempaa, ennen kuulematonta Neuvostoliiton säveltäjien musiikkia lähinnä vasta 1980-luvun puolella, eivätkä suomalaisen musiikin vientipyrkimykset tainneet merkitä Neuvostoliitossa suuria lukuun ottamatta Jean Sibeliusta, jolla ja jonka viulukonsertolla oli Neuvostoliitossa aivan oma, erittäin vakiintunut ja korkealle arvostettu asema. Lienee kuitenkin perusteltua arvioida, että perusta myöhemmin vilkkaana jatkuneelle Suomen ja Venäjän taiteilijavaihdolle taidemusiikissa rakennettiin Neuvostoliiton vuosina.
