Valtaan vaikka Jeesus ratsuna

Yhdysvalloissa elävällä toimittaja Markus Tiittulalla on ollut mahdollisuus paneutua asuinmaansa tapahtumiin läheisyydellä, joka Suomesta käsin olisi hankalaa. Siksi on tervetullutta, että hän on koonnut kirjan Maga-Jeesus (Vastapaino 2020), jonka eräs "hauskuus" on siinä, ettei kirjoittaja kirjan päättäessään vielä tiennyt, miten presidentinvaaleissa käy. Kun me nyt tiedämme, ettei Donald Trump saanut himoitsemaansa jatkoaikaa, tiedämme myös, että hänen tukijoidensa uskollisin ryhmä, valkoihoiset oikeistolaiset evankelikaaliset, ovat yhtäkkiä tilanteessa, jossa liittovaltion presidentti ei olekaan erityisesti heidän suojanaan. Se on varmasti ikävä tunne, joka voi synnyttää voimakkaita reaktioita. Saavutetuista eduista kun on aina kurja luopua, erityisesti sellaisista, joihin ei ole ollut mitään erityistä oikeutta.

Maga-Jeesus on tietokirjana enemmän lukemisto kuin systemaattinen kokonaisuus. Tiittula esittelee joukon yhdysvaltalaisia uskontobisneksen toimijoita sekä eräänlaisena freak showna, mutta myös yhteydessä uskonnan ja politiikan pysyvään suhteeseen. Monelta osin sisältö on monille varmaan tuttua, mutta menemällä haastattelemaan henkilökohtaisesti monia toimijoita, Tiittula on kyennyt löytämään myös uusia näkökulmia. Tiesin kyllä, ettei Yhdysvaltoja perustettu kristilliseksi liittovaltioksi, mutta silti olin yllättynyt siitä, kuinka tuore idea nykyään itsestään selvältä vaikuttava In God We Trust -ajattelu on. Käytännössä toiseen maailmansotaan asti perustuslakiin kirjattu liittovaltion ja uskontojen muuri oli olemassa, mutta Dwight D. Eisenhower iski muurin käytännössä rikki ryhtymällä presidenttinä viljelemään kristillistä sanastoa ja iskulauseita. Tiittula muistuttaa toisaalta siitä, ettei edes muuten syvän uskonnollinen Jimmy Carter pitänyt valtion ja uskonnon liittoa hyvänä asiana.

Kirjan mielenkiintoisinta antia on Trumpin ja konservatiivioikeistolaisten uskonnollisten liikkeiden symbioosin analyysi. Tiittula osoittaa aika vahvasti, kuinka riippuvaisia molemmat ovat olleet toisistaan. Pohjimmiltaan on kysymys vallasta, jota ei Yhdysvalloissa koskaan voi erottaa rahasta. Evankelikaaliset protestantit ovat arvostaneet Trumpin karkeaa hallintotapaa, koska tämä on antanut poliittisen tuen palkaksi kaiken, mitä uskonnolliset johtajat vain ovat älynneet pyytää. Tiittula käyttää paljon palstatilaa selittääkseen ulkopuolisille käsittämätöntä yhtälöä, jossa hurskauttaan ja ahdasmielisyyttään ylistävät uskovaiset ylistävät sekä elämäntavoissaan että kielenkäytössään törkeän Trumpin kuninkuutta. Tiittulan mielestä ainoa jotenkin uskottava selitys on se valta ja vauraus, joka suhteesta on siinnyt.

* * *

Yhdysvallat on poikkeuksellisen uskonnollinen liittovaltio. Uskonto hallitsee suurissa osissa valtiota ihmisten elämää tavalla, jota on Suomen telttakokousten ulkopuolella vaikea käsittää. Äskeisissä vaaleissa yli 70 miljoonaa aikuista äänesti jälleen Donald Trumpin puolesta ja Tiittulan mukaan merkittävä osa äänestäjistä teki näin siksi, että he uskovat vain Trumpin voivan padota "ateistisen ja kommunistisen pahan" eli kaikille tarkoitetut terveyspalvelut, laadukkaan koulutuksen ja vähemmistöjen ihmisoikeudet. Vaikka erityisesti evankelikaaliset protestantit pitävät Trumpia pelastajanaan, myös muiden suuntausten harrastajista merkittävä osa katsoo oikeistolaisen vallan turvaavan parhaiten myös heidän etunsa. Näistä keskeinen on kirkkojen verovapaus, joka sallii paitsi henkilökohtaisen vedätyksen, myös suunnattoman rikkaiden kirkkojen syntymisen.

Tiittula esittelee tarkemmin eräitä erikoisia uskontoja (mormonit, skientologia), mutta ei valitettavasti analysoi eri kirkkojen ja poliittisen vallan suhdetta edes ns. raamattuvyöhykkeellä. Tästä seuraa, ettei ainakaan oma käsitykseni siitä, minkämerkkiset oikeistolaiset uskovaiset säätävät näissä osavaltioissa lakeja, jotka vaikuttavat eurooppalaisesta näkökulmasta satojen vuosien takaisilta painajaisilta. Tiittula muistuttaa, että vaikka liittovaltio ja uskonnot on perustuslaissa erotettu toisistaan, tämä ei ulotu osavaltioihin, joissa teokratian kaltainen uskonnollinen tyrannia on aivan normaalia. Kaikkein vaikein asema on ateisteilla ja uskonnottomilla, jotka ovat käytännössä lainsuojattomia melkein kaikissa osavaltioissa. Yhdysvalloissa on oletusarvona, että johonkin jumalaan täytyy uskoa, vain jumalan nimen voi tiettyyn rajaan asti valita itse.

Tiittula kuvailee jossain määrin roomalaiskatolisen kirkon vanhoillisuutta, joka ei ollenkaan kalpene protestanttien rinnalla. Sen sijaan juutalaisuuden ja islamin Tiittula jättää kokonaan esittelemättä, vaikka ainakin ensin mainitulla on eräissä Yhdysvaltain kaupungeissa myös yhteiskunnallista valtaa. Trumpin avointa tukea Israelin apartheid-hallinnolle olisi ollut hyvä vähän eritellä, koska vaikka myös Suomessa tunnetaan konservatiiviset Israelin ystäväkristityt, jotain vaikeasti ymmärrettävää on siinä innossa, jolla myös evankelikaaliset protestantit tukevat Trumpin Lähi-Idän politiikkaa ja sitä kautta myös juutalaisuutta uskontona. Oletettavasti arvokonservatismi, yleinen oikeistolaisuus ja islamofobia yhdistävät tätäkin näennäisesti käsittämätöntä seurakuntaa. Tiittulakaan ei mainitse, että hänen evankelikaaliset tukijansa olisivat nyrpistelleet esimerkiksi juutalaisen Jared Kushnerin isolle roolille Trumpin hallinnossa.

* * *

Yllättävän vähälle käsittelylle jää myös ns. rukousaamiaisistaan kuuluisa salaseura The Fellowship tai The Family, jonka pyrkimyksenä on yksiselitteisesti Jeesukseen uskovien miesten yksinvaltainen maailmanjärjestys. Kirjoitin tätä organisaatiota kuvaavasta dokumenttielokuvasta vuosi sitten (https://heikinvaraventtiili.blogspot.com/2019/09/jeesuksella-valtaan.html) ja olisin toivonut Tiittulalta päivitystä Trumpin vallan kaudelta. Trump on nimittäin lähinnä sitä kuvaa, joka järjestön piirissä on rakennettu miehestä, joka voisi ja jonka pitäisi johtaa koko maailmaa. Voi toki olla, että järjestön pitkäaikaisen johtajan Douglas Coen kuolema 2017 sotki kuvioita, eikä Trump itsekään ole tehnyt rukousaamiaisista suurta numeroa. Ehkä hän ei ole saanut järjestön puuhamiehiltä riittävästi mielistelyä tai nämä ovat todenneet Trumpin luonteen tehtävään sittenkin sopimattomaksi.

Tiittula ei juuri anna toivoa siitä, että Yhdysvallat olisi pikaisesti muuttumassa maallisemmaksi, kohtuullisemmaksi tai rauhallisemmaksi. Uskonto on ollut ja on konservatiivien väline nousta valtaan ja pitää valta. Pitkään uskonto oli paikallishallinnon asia, mutta 1950-luvulta lähtien siitä on tullut myös liittovaltion tasolla väkevä vipuvarsi. Tiittula arvioi, ettei Trump olisi voinut voittaa 2016 ilman uskonnollisten järjestöjen tukea. Kerran valtaan päästyään Trump maksoi velkaansa näillä järjestöille (siinä ei tarvittu omaan lompakkoon turvautumista) päästämällä hallintoonsa paitsi ääritaantumuksellisia, uskonnollisesti motivoituneita poliitikkoja, myös käyttämällä näiden uskonnollisia iskulauseita ja teeskentelemällä pontevasti erilaisissa hartausnäytöksissä. (Yleensä Trump hoitaa homman sulkemalla silmänsä ja laskemalla katseensa pöytään.)

Tapahtuuko mitään, kun Trump poistuu Valkoisesta talosta ja tilalle astuu Joe Bidenin kaltainen keskitien kulkija? Tiittula ei ole ryhtynyt edes spekuloimaan, mutta hänen kuvauksensa alan toimijoista antavat ymmärtää, ettei Jeesuksen selässä istuminen ole ainakaan vallanhimoisten piirissä vähentymässä. Suurimpana vaarana Tiittula tuntuu pitävän sitä, etteivät konservatiivisen oikeiston kiihkoilijat tee enää mitään eroa uskonnon ja politiikan välillä. Jos et usko samalla lailla, olet samalla myös poliittinen vastustaja ja toisinpäin. Tästä on nähty jo selviä merkkejä, kun Trumpin vaaliorganisaatio vihjaili Bidenin äänestämisen johtavan kaiken muun kauheuden lisäksi myös ateismin lisääntymiseen, vaikka Biden on kiltisti katolisen kirkon jäsen. Mutta kuten Tiittula toistuvasti ironisoi, ihminen, joka uskoo Jumalaan, uskoo helposti myös muihin todistamattomiin väitteisiin.

Kun mielikuvituksella ei ole rajoja

En harrasta fantasiaa, mutta olen koko elämäni lukenut ns. tieteiskirjallisuutta. Parhaissa tapauksissa tämä scifi on sekä näkemyksellistä että kokonaan uusia ajattelutapoja esiin nostavaa. Aivan oman ryhmänsä muodostavat kirjailijat, jotka pyrkivät käsittelemään suurimpia mahdollisia teemoja eli maailmankaikkeutemme perusteita. Kiinalainen Liu Cixin on ryhmän tuoreimpia edustajia. Hänen trilogiansa Muistoja planeetta Maasta (2007-2010, suomennokset 2018-2020) on kunnianhimoinen yritys kuvata maailmankaikkeutemme rakennetta ja sen toimijoiden (älyllisten olentojen) pyrkimyksiä. Liu ei ole suinkaan ensimmäinen asialla, mutta trilogia on herättänyt huomiota myös sen takia, että se heijastelee perinteisestä länsimaisesta ajattelusta selvästi poikkeavia kulttuurisia näkemyksiä. 

Trilogian kaksi ensimmäistä osaa, Kolmen kappaleen probleema (Aula 2018) ja Synkkä metsä (Aula 2019) keskittyvät kuvaamaan Maan ja nimellä Trisolaris tunnetun täysin vieraan kulttuurin suhdetta ja vaiheita. Trisolariksen ongelmana on kolmen auringon järjestelmä, joka ei tarjoa vakautta, mistä syystä uuden kotiplaneetan etsintä on käynnissä. Trisolaris on teknisesti valtavan paljon Maata edellä, mutta psykologisesti tilanne on toinen, koska vain Maan ihmiset osaavat juonitella ja valehdella. Liu kuvaa omaperäisellä tavalla Trisolariksen teknistä ylivoimaa, jonka avulla mm. fysiikan perustutkimuksen eteneminen tehdään mahdottomaksi ja toisaalta Maan älykkäimmät pannaan pelaamaan peliä, jonka avulla etsitään ratkaisua kolmen kappaleen ongelmaan. Toisessa osassa Maan asukkaille paljastuu karu totuus maailmankaikkeuden perusolemuksesta: se on pimeä metsä, jossa kaikki varovat ennen muuta paljastamasta olinpaikkaansa, koska se johtaa vääjäämättä vielä korkeammalla teknisellä tai muulla tasolla olevien toimijoiden puolelta tuhoiskuun.

Trilogian päätösosa Kuolema on ikuinen (Aula 2020) avaa näkymän koko maailmankaikkeuteen, jonka näkökulmasta sekä Maa että Trisolaris ovat lähinnä pois siivottavia roskia. En halua pilata kirjoja lukemattoman jännitystä, joten kerron vain, että tässä osassa mennään jo reippaasti varmuudella tunnetun fysiikan rajojen yli ja otetaan kantaa mm. avaruuden kaarevuuteen, ikuiseen laajenemiseen ja multiversumeihin. Myös valon nopeutta muuttumattomana vakiona Liu käsittelee mielenkiintoisella tavalla. Omat fysiikan taitoni eivät riitä arvioimaan, missä kaikissa kohdissa hän on liikkunut reilusti mielikuvituksen puolella, mutta tekstin tasolla hurjimmatkaan tapahtumat eivät ole fantasiaa, vaan fysikaalisesti perusteltuja. Kirja jättää maailmankaikkeutemme tulevaisuuden avoimeksi. Se voi olla ikuinen laajeneminen ja hidas kuolema tai uusi alkuräjähdys, uuden maailmankaikkeuden syntyminen.

* * *

Kiinalaisen scifi-sarjan lukeminen on ollut outo kokemus. Kaikki suomennokset on tehnyt Rauno Sainio, eikä minulla ole niihin mitään mutisemista. Uskon nimittäin, että useimmat ”outoudet” eivät johdu käännöksestä vaan siitä, että Liu Cixin tulee meille vieraasta kulttuurista. Trilogia on sekoitus kovaa luonnontiedescifiä, jännityskirjallisuutta ja ihmissuhderomantiikkaa. Tunnelma on alusta loppuun jotenkin epätodellinen täysin siitä riippumatta, mitä tapahtumia kuvataan. Useimmat henkilöhahmot ovat ymmärrettävästi kiinalaisia, mutta myös ns. länsimaisia hahmoja ympäröi outous, joka ei missään vaiheessa katoa. Ehkä kaikkein oudointa on eräänlainen koko trilogian mittainen täyttymättömän rakkauden tematiikka, joka sisältää ajassa matkustamista, aurinkokunnan lahjoittamista tuntemattomalle rakastetulle ja muita rituaaleja. Idän kulttuureille tutumpi kunniallisuuden ja kasvojen säilyttämisen perinne on läsnä usein ja tavoilla, joka saa eurooppalaisen lukijan suorastaan vaivautumaan. Ajoittain Liun teksti on suorastaan pateettista, vaikka ei ehkä sellaiseksi tarkoitettua.

Mutta sitä ei voi kiertää, että Liu nostaa esiin painavia teemoja ja kysymyksiä, joista pohjimmaisin on kysymys siitä, kannattaako avaruuteen ilmoitella olemassaolostaan. Suhtautuminen tähän ”synkän metsän” ongelmaan on jakanut myös nykypäivän kosmologeja ja fyysikoita. Esimerkiksi Stephen Hawking oli sitä mieltä, että Maan kannattaisi pysyä varmuuden vuoksi ihan hiljaa, koska mahdolliset avaruuden muut sivilisaatiot voivat suhtautua meihin tuhoisan vihamielisesti. Täysin toista mieltä ovat ne intoilijat, jotka näkevät ihmisen ”kohtaloksi” ainakin Aurinkokunnan, mieluummin koko Linnunradan galaksin asuttamisen (ja valloittamisen). On selvää, että jos joku jossain on tarkkaillut Maan kehitystä, tietää jo meidän kykenevät sekä lyhyen matkan avaruuslentoihin että ydinräjäytyksiin. Mitään yhteydenottoja, vihamielisiä tai ystävällisiä, ei kuitenkaan ole tapahtunut.

Syitä hiljaisuuteen on periaatteessa kaksi: Maan viestintä ei ole tavoittanut mitään älyllistä kulttuuria tai on tavoittanut, mutta sellainen ei ole katsonut aiheelliseksi reagoida. Liun rakentamaan ”synkän metsän” ideaan sovitettuna olemme ehkä paljastaneet sijaintimme, mutta joko mitään vihamielisten vieraitten kulttuurien joukkoa ei ole tai sitten se ei ole – ainakaan vielä – reagoinut, ehkä mitättömyytemme takia. Perinteisessä scifissä maailmankaikkeus on täynnä sekä hyviksiä että pahiksia, mutta Liun luomalla näyttämöllä kaiken mittarina on kyvykkyys pysytellä näkymättömissä tai olla niin vahva, ettei tule itse siivotuksi, vaikkei olisikaan piilossa. Pidän itse varteenotettavana mahdollisuutena sitä, ettei kosmoksessa ole älyksi kutsumaamme elämää Maan ulkopuolella. Silti olisin taipuvainen olemaan mieluummin vähän varovainen kuin yltiöpäisesti kailottamaan avaruuteen, että täällä on sininen planeetta Maa!

* * *

Tieteiskirjallisuus on mielikuvituksen tuotetta, oli se kuinka omaperäistä ja kekseliästä hyvänsä. Aivan kuten uskontojen kohdalla, erilaisia ”totuuksia” on myös scifissä keksitty niin valtava määrä, etteivät ne edes teoriassa voisi olla kaikki totta. Meitä kiehtoo silti mahdollisuus kuvitella asioita, joita emme voi varsinaisesti tutkia tai testata. Kun Liu kuvaa toisaalta ”neliulotteisia sirpaleita”, toisaalta kolmiulotteisen maailmankaikkeuden putoamista kaksiulotteiseksi, kyllä ihokarvat nousevat pystyyn silkasta ajatuksen huikaisevasta rohkeudesta. Kyynikko voi todeta, että ”synkän metsän” idea on pelkästään avaruuteen nostettu ikiaikainen satujen maailma. Tavallaan totta, mutta olennaista onkin, miten tuo siirto on toteutettu. Kun Liu kuvaa Trisolariksen asukkaiden keinoja selviytyä oikukkaiden kolmen tähtensä luomista ääriolosuhteista, hän on keksinyt keinoksi välttää kuolema ”kuivattamalla” asukkaat ja varastoimalla heidät suojakammioihin odottamaan suotuisia aurinkojen asentoja. Toimiva ja tehokas idea!

Liu ottaa trilogiassaan voimakkaasti kantaa avaruuden lähtökohtaisen vihamielisyyden puolesta, mutta antaa ihmiskunnan silti vajoja rappioon ja nousta sitten taas rauhanomaiseen hyvinvointiin. Liu ei kuvaa lainkaan Trisolariksen asukkaiden ulkonäköä, he pysyvät loppuun asti piilossa Maan asukkailta, joita Trisolaris on seurannut satoja vuosia tarkasti. Elokuvaa suunnitteleville tämä on varmasti hankala juttu, sillä kaikkien scifielokuvien ydintähän on alien-hahmojen keksiminen. Odotan siksi jännityksellä, mutta en kauheasti onnistumista kuvitellen, kuinka Hollywood tai Kiinan oma elokuvateollisuus Liun näyt ehkä muuntaa visuaalisiksi. Liu on jättänyt politiikan tason kokonaan pois trilogiastaan, ellei sellaista halua nähdä Maan ja Trisolariksen välisissä mittelöissä. Kiina on Kiina, oli sen poliittinen johto missä käsissä tahansa. Tämä on varmaan realismia.

Liun trilogian suositteleminen on kaksipiippuinen juttu. Se on aika tavalla pitkitetty ja rakenteellisesti hermoille käyvä tarina, joka tarjoaa kyllä myös yllättäviä käänteitä, mutta vaatii lukijalta kiinnostusta fysiikkaan ja vieraan kulttuurin kohtaamisen problematiikkaan. Trilogian yli 2000 sivua vaativat lukijalta sitkeyttä ja outouden sietämistä. Räväkkää toimintaa on varsin vähän, ja romanttiset jatkot ovat lyhyitä ja satunnaisia. Mutta sille, joka ihailee ihmisen mielikuvituksen lentoa, Liu Cixin on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjailija. Trilogiaa ei pidä lukea kosmologisena tietokirjana, mutta siinä on kyllä aineksia myös vakavaan ihmisen perusasioiden pohtimiseen. En tiedä, mitä viimeisen osan käännösnimellä ”Kuolema on ikuinen” on haluttu ilmaista. Englanniksi kirja on ”Death’s End” eli jokseenkin päinvastoin. Sen verran uskallan paljastaa, että jälkimmäinen on lähempänä kirjan lopun viestiä. [PS. 19.11.2020 Kääntäjä Rauno Sainion kommenttien perusteella joudun miettimään, onko tuo viimeinen lauseeni perusteltu. Suomenkielinen otsikko vastaa ehkä sittenkin paremmin sitä, mitä koko trilogia viestittää. - HP]

Biden ei tarkoita edistymistä

Tiedän, ettei kukaan kaipaa kansainvälispoliittisia kommenttejani. Kirjoitan silti pari ajatusta Donald Trumpin nelivuotiskauden päättymisestä ja sen synnyttämistä näkymistä lähitulevaisuudessa. Olen muiden tavoin helpottunut ja ilahtunut siitä, ettei Trump saanut toista nelivuotiskautta, mutta tilanne on kaukana tyydyttävästä. Joe Biden oli demokraattipuolueen ainoaksi osoittautunut tapa estää Bernie Sandersin nousu presidentiksi. Biden tulee kiittämään siitä jatkamalla rikkaan valkoisen miehen puolesta tehtävää työtä, jota puolue on tehnyt vuosisatoja. Biden ei ole "liberaali", hän vain näyttää sellaiselta Trumpin kaltaisen fasistisen hahmon rinnalla. Sen ei pitäisi kuitenkaan hämätä ketään, jota kiinnostavat maailman suurimman sotilasmahdin seuraavat askeleet.

On odotettavissa, että Biden normalisoi hallinnon toimintakulttuuria ja palauttaa ns. presidentilliset käytöstavat. Yhtä odotettavissa on, ettei Biden vähennä Yhdysvaltain sotilaallista läsnäoloa maailmalla, tukea Israelin apartheid-hallinnolle tai ylipäätänsä omavaltaista puuttumista muitten valtioitten ja kansakuntien elämään. On mahdollista, että Biden palauttaa maansa Pariisin ilmastosopimukseen, mutta epäuskottavaa, että hän ryhtyisi tehokkaisiin toimiin ympäristönsuojelua romuttaneiden Trumpin päätösten perumiseen. Öljyliuskeen särötys tulee jatkumaan Bidenin suojeluksessa, jos se muista syistä pysyy taloudellisesti mielekkäänä toimintana.

Mitään odotuksia ei kannata rakentaa sen varaan, että Bidenin hallinto ryhtyisi pontevasti lisäämään kansalaisten tasa-arvoisuutta tai vahvistamaan heidän perusturvaansa. Jos senaatti pysyy republikaanipuolueen hallussa, mikä on todennäköistä, Biden voi tehdä näennäisiä aloitteita, jotka eivät kuitenkaan johda mihinkään, mikä rajoittaisi rikkaan eliitin valtaa. On äärimmäisen epätodennäköistä, että Biden uskaltaisi koskea rikkaimpien Trumpilta saamiin etuisuuksiin. Meksikon vastaisen rajan aitaaminen ei varmaankaan edisty, mutta tuskin myöskään rikkaimman promillen rikastuminen hidastuu. Biden ei ole "liberaali" eikä varsinkaan "edistyksellinen" (progressive), jolla käsitteellä nykyään kutsutaan demokraattipuolueen ns. vasenta laitaa ja sen ulkopuolella olevia hyvinvointivaltion ajajia.

* * *

Trumpin ja Bidenin mittelön taakse jäi monta muuta taistelurintamaa, joista yksi tärkeimmistä on em. progressiivisten ruohonjuuritason taistelu poliittista korruptiota ja rikkaiden valtaa vastaan. Sen johtohahmoja ovat olleet Sandersin lisäksi kutsumanimellä The Squad tunnettu neljän ei-valkoisen kongressiedustajan ryhmä, johon kuuluvat Alexandria Ocasio-Cortez eli AOC (New York), Ilhan Omar (Minnesota), Ayanna Pressley (Massachusetts) ja Rashida Tlaib (Michigan). Erinomaisesti vaaleissa pärjänneen nelikon suhtautuminen Joe Bideniin on pysynyt kriittisenä ja haastavana, vaikka hänelle annettiinkin tuki Trumpin kaadossa. AOC on kritisoinut puoluetta surkeasta kenttätyöstä, jonka takia puolue menetti joitakin edustajainhuoneen paikkoja ja todennäköisesti ei saa senaatin enemmistöä.

Puolueen sisäinen tilanne on kireä, koska puoluejohto on republikaanien kanssa yhtä mieltä useammista peruskysymyksistä kuin oman puolueensa vasemmiston kanssa. Olen itse pitänyt todennäköisenä, että puolue hajoaa jossain vaiheessa, kuten normaalisti toimivassa demokratiassa olisi aikoja sitten tapahtunut. Samoin republikaanipuolueen sisällä on niin eri suuntiin vetäviä voimia, että myös sen hajoaminen olisi demokratialle helpotus. Mutta kun Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on rakennettu näennäisesti eri mieltä olevien kahden puolueen varaan, myös säilyttävät paineet ovat vahvoja. Demokraattijohdon on kuitenkin ollut pakko ottaa sisäinen kritiikki huomioon, koska ilman progressiivisten tukea se ei pärjää julkisissa vaaleissa.

Kiinnostuksemme Yhdysvaltain poliittista elämää kohtaan on monella tavalla luonnotonta. Tällainen "kremnologian" vastine on kuitenkin perusteltua, koska Yhdysvallat ei toimi globaalisti kuten tavanomainen valtio, vaan kuten imperialistinen suurvalta ja nykyään kuten ainoa supervalta. Euroopassa on kannettava huolta Atlantin takaisista asioista, koska ongelmat siellä näkyvät vääjäämättä sekä taloudessa että kansainvälisessä politiikassa. Emme yksinkertaisesti voi sulkea usein painajaismaiselta tuntuvaa "Amerikan kansiota" ja teeskennellä, ettei sitä ole. Esimerkiksi pasifistin näkökulmasta demokraattipresidentit ovat olleet jopa pahempia sotijoita kuin Trump, joka enemmän uhosi kuin paineli ohjusten lähetysnappeja. Joe Biden tulee jatkamaan asekauppiaitten lobbarina, siitä olen valmis lyömään vaikka vetoa.

* * *

Aiheuttaako Trumpin häviö eurooppalaisille trumpisteille ja fasisteille tappiomielialaa vai synnyttääkö se pikemminkin revanssihenkeä ja kasvattaa halua "näyttää" suvakeille? Viron EKREn johtaja Mart Helme ehti jo eläytyä Trumpin tunnelmiin niin täydellisesti, että hänet painostettiin ulos hallituksesta. Suomessa persut ovat olleet vaisuja, mitä nyt Jussi Halla-aho päässyt Helsingin Sanomissa puolustelemaan Trumpia, mutta esimerkiksi Venäjän hallinnon etuja ajava Johan Bäckman on suoltanut somessa fantasiatekstiä, joka jättää oppi-isä Trumpinkin kakkoseksi. Bäckmanille maltilliset oikeistodemaritkin ovat "kommunisteja", kuten Yhdysvaltain fasisteille. Onkin mahdollista, että persujen on jatkossa tukeuduttava enemmän Vladimir Putinin arvokonservatismiin, kun Trump on kadonnut vallan huipulta. Suomalaiset trumpistit luultavasti jatkavat juttujaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Vaarallisinta on tuudittautua kuvittelemaan, että Trumpin kadottua "kaikki on taas hyvin". Asiat eivät olleet hyvin myöskään Barack Obaman aikana. Joe Biden ei edusta muutosta, vaan paluuta entiseen epätyydyttävään. Väheneekö poliisin värillisiin kohdistama väkivalta itsestään? Saavatko Yhdysvaltain köyhät edes välttävän sosiaaliturvan? Demokratisoituuko maan rikkaita suosiva vaalijärjestelmä mitenkään? Ryhtyykö Yhdysvallat oikeasti toimiin ilmastonmuutoksen hidastamiseksi? Joe Bidenin siirtyminen Trumpin paikalle antaisi mahdollisuuden, mutta itse en odottaisi näissä asioissa mitään edistystä. Yhdysvallat on jyrkästi jakautunut yhteiskunta. Yli 70 miljoonaa äänestäjää olisi halunnut Trumpin jatkavan painajaismaista hallintoaan toiset neljä vuotta. Se kannattaa muistaa koko ajan.

Joe Biden ei ole Trumpin kaltainen narsistinen öykkäri. Mutta ei hän mikään "edistyksellinenkään" ole, kaukana siitä. Siksi on syytä seurata edelleen tarkasti sitä, mitä Yhdysvalloissa tapahtuu ja ei tapahdu. Bidenin on pakko tarttua koronan tuottamiin ongelmiin, muuten hänen legitimiteettinsä alkaa horjua nopeasti. Mutta muihin uudistuksiin hänet voi pakottaa vain kansalaisten aktiivinen toiminta. Siis se, mistä The Squad saa voimansa. Mitään muuta vastavoimaa ei rikkaimmalla promillella Yhdysvalloissa ole. Ei asetelma demokraatit vastaan republikaanit ole todellinen, se on vain sitä kulissia, jota valtaeliitti pitää pystyssä voidakseen sen takana ajaa omia etujaan kulloisenkin näennäisen vallan haltijan kautta. Trumpin yllyttämät ja kiihottamat äärioikeistolaiset riehujat eivät ehkä palaa koteihinsa rauhanomaisesti. Sisällissodan kauhistuttava mahdollisuus säilyy, jos eriarvoisuus ei vähene nopeasti. Pelkät kauniit puheet eivät enää riitä.

Minä, Laura Huhtasaari

Muistiini on jäänyt viime pressanvaalien tiimoilta video, jolla Perussuomalaiset eli Jussi Halla-aho nimittää puolueen presidenttiehdokkaaksi Laura Huhtasaaren. Ensimmäinen reaktioni oli, että tämä ihminen ei ole ihan normaali. Huhtasaaren esiintyminen oli epäsuomalaisen pateettista ja vimmaista. Siitä huolimatta - tai juuri siksi - hän pärjäsi vaaleissa yllättävän hyvin ja nousi kolmanneksi melkein 7 % kannatuksella. Sehän tosin tarkoitti, etteivät kaikki persutkaan häntä äänestäneet, mutta politiikan vasta-alkajalle se oli näyttävä saavutus. Myös eduskunnan ja vihatun EU:n parlamentin ovet avautuivat suurilla äänimäärillä. Tällä hetkellä Huhtasaari viihtyy hyvin Brysselissä taisteluparinaan Teuvo Hakkarainen. Molemmat kuuluvat ID-ryhmään, joka kokoaan ne äärioikeistolaiset, joiden kanssa muut eivät halua olla missään tekemisissä.

Kahden Satakunnan Kansan toimittajan, Sakari Muurisen ja Juha Ståhlen kokoama Missä Laura, siellä ongelma (Tammi 2020) on yritys selittää Laura Huhtasaaren menestystä ja sen takana olevaa ihmistä. Kirjoittajat korostavat, ettei kirja pyri sen paremmin nostamaan kuin lyttäämäänkään, myös kirjalle valittu provosoiva otsikko on tulkittavissa kahdella aivan eri tavalla. Satakunnan Kansa on vanha kokoomuslainen lehti, joka vuodesta 1990 alkaen on määritellyt itsensä sitoutumattomaksi. Porissa ilmestyvä lehti on nykyään osa Sanoma-konsernia, mutta ei välttämättä muuten kuin teknisesti. Kirjoittajat ovat ammattilaisia, mikä näkyy varsin laajana haastateltujen joukkona. Mukaan on saatu paitsi Huhtasaari itse (vähän nihkeästi, mutta kuitenkin), myös mm. Timo Soini ja Jussi Halla-aho.

Kirjan ongelmat eivät liity tekijöiden osaamiseen vaan kohteeseen. Paradoksaalisesti jatkuvasti otsikoissa räväköiden sanomistensa takia ollut Laura Huhtasaari ei tunnu tarjoavan analyytikoille oikein mitään pureskeltavaa. Kirjasta on saatu 350-sivuinen vain siten, että se on samalla kuvaus satakuntalaisesta puoluepolitiikasta ja persujen sisäisistä valtataisteluista erityisesti Halla-ahon vallankaappauksen (tässä neutraalina terminä) näkökulmasta. Hetkittäin lukija unohtaa kokonaan lukevansa Huhtasaari-kirjaa. Muuriselle ja Ståhlelle täytyy antaa kehut siitä, että kirjan draaman kaari pysyy juuri ja juuri hengissä, vaikka Huhtasaari itse ei siihen anna aineksia. Hänen elämänsä ei ole ainakaan vielä kirjan mittainen.

* * *

Tämän kirjan perusteella Laura Huhtasaari on kyllä suomalaisittain täysin poikkeuksellinen poliitikko. Hän on tehnyt näyttävän uran harppomalla itse aiheuttamiensa kuoppien yli ja osoittamalla täydellistä pelottomuutta ja piittaamattomuutta siitä, mitä omat sanomiset mahdollisesti synnyttävät. Vimmaisessa fanaattisuudessaan ja jääräpäisessä taipumattomuudessaan Huhtasaari tuo mieleen lähinnä yhdysvaltalaisen fundamentalistin, jonka maailma lepää konservatiivisten arvojen päällä ilman vähäisintäkään pyrkimystä dialogiin, saati konsensukseen. Huhtasaaren maailmassa hän on aina oikeassa ja sen pahempi niille, jotka ovat eri mieltä. Trumpilaiseen maailmaan Huhtasaari solahtaisi vaivatta, vaikka joissakin yksittäisissä asioissa hän ehkä poikkeaisi keskimääräisestä (Huhtasaari ei kannata kuolemanrangaistusta, mutta tukee työmarkkinoiden yleissitovuutta).

Huhtasaarella on vankat näkemykset kaikesta, mutta substanssiosaaminen ei näytä olevan missään suhteessa näkemysten kärjistettyyn varmuuteen. Huhtasaaren maailmassa riittää, että hän on päätynyt johonkin näkemykseen. Mikään tosiasia tai argumentti ei muuta hänen näkemyksiään. Eräänlaisena peruspopulistina Huhtasaaren agenda on suhteellisen suppea, mutta hänelle ei tuota mitään vaikeuksia toistaa ja jankuttaa, paasata uudelleen ja uudelleen päälausein ja täydellä itsevarmuudella. Ilmeisen moneen ihmiseen tällainen tehoaa, vaikka vielä useampi kokee sekä menetelmän että monet näkemykset hyvin vieraiksi. Muurinen ja Ståhle ovat määritelleet tyypillisen Huhtasaaren fanittajan ja uskollisen äänestäjän keski-iän ylittäneeksi perinteiseksi mieheksi, jota elämä on kohdellut huonosti. Kun nuori, vaalea Laura ottaa lohduttavasti kädestä kiinni, nämä miehet ovat valmiit mihin vain.

Huhtasaari on toisaalta yksityisesti paljon rauhallisempi ja miellyttävämpi kuin julkinen kuva antaa olettaa. Tästä kertovat monet kirjoittajille näkemyksensä kertoneet tutut ja asioita seuranneet. Vaikka Huhtasaaren selittelevä suhtautuminen esimerkiksi plagiointiin kertoo valmiudesta huijata hyvällä omallatunnolla, kertovat kaikki hänen olevan omistautunut äiti ja luotettava ystävä. Lienee siis kaksi Lauraa, joista ehkä vain se julkinen poliitikko on sosiaalisesti estoton kiihkoilija. Kirjan perusteella jää silti jossain määrin avoimeksi se, onko Laura Huhtasaari tyhjäpäinen megafoni, vai liittyykö hänen valmiin tuntuiseen maailmankatsomukseensa jotain oppimista, muutosta ja muuntumista. Jälkimmäisestä eivät kirjoittajat tunnu löytäneen selviä merkkejä.

* * *

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat kuvaukset Huhtasaaren puolesta vaalityötä tehneistä persujen todellisista työmiehistä, joiden rinnalla lepakoitten räjähtelystä huolestunut Matti Putkonen on selvästi ylätason laiskuri. Erityisen vaikuttava on pomarkkulaisen Kari Liljan tarina siitä, miten kovalla työllä tuntemattomasta nuoresta naisesta tehtiin ilmiö ja julkkis. Liljan kaltaisia työmyyriä palkkaisivat varmaan kaikki puolueet mielellään, mutta ehkä heidän määränsä on luontaisesti vähäinen. Joka tapauksessa kirjasta syntyy vaikutelma, että ilman Liljaa ja eräitä muita uskollisia Huhtasaaren ura olisi voinut tyssähtää. Sen sijaan tyssähtivät eräiden vanhempien poliitikkojen urat tavalla, joka on edelleen kipeä. Kirja kuvaa tätä satakuntalaisten sisäistä kähinää taitavasti, vaikka asialla ei ymmärrettävästi ole sinänsä merkitystä maakunnan ulkopuolella. Muurinen ja Ståhle selittävät kuitenkin ymmärrettävästi sen, miksi juuri vauras Satakunta on persujen vahvinta aluetta, vaikka johtoporras koostuukin eteläsuomalaisista ja helsinkiläisistä.

Kirja arvuuttelee Huhtasaaren tulevaisuutta monen poliittisen toimijan suulla. Persut toivovat, että hän on ehdolla sekä eduskuntavaaleissa 2023 että eurovaaleissa. Kunnallistasolle Huhtasaari ei aio palata, hän ei ole vähimmässäkään määrin siltarumpupoliitikko eikä hoida Brysselissä mitään vähäisiä Satakunnan asioita. Huhtasaarta pidetään kunnianhimoisena, mutta kaikki eivät usko siipien kantavan, vaan uskovat ID-ryhmään identifioituvan mepin hautautuvan Brysselin poliittiseen hiljaisuuteen. Ehkä hiukan epäuskottavia ovat joidenkin fanien ajatukset Huhtasaaresta luontaisena tasavallan presidenttinä. Ehkä uskottavin on Halla-ahon varovainen arvio, jonka mukaan Huhtasaaren kädet ovat täysin vapaat, eikä ainakaan puolueen johdosta kukaan yritä näitä käsiä ohjailla mihinkään suuntaan. Seuraajakseen puolueen puheenjohtajana Halla-aho on valinnut Riikka Purran, ei Huhtasaarta. Miten tähän suhtautuvat eduskuntaryhmän alfaurokset, jää nähtäväksi.

Ihmiselle, jonka perusarvot ovat miltei kaikessa vastakkaiset Laura Huhtasaaren kanssa, tuottaa suuria vaikeuksia päättää, kannattaako ajatustakaan uhrata ihmiselle, joka ihailee Donald Trumpin ja Nigel Faragen kaltaisia niljakkeita. Minusta Laura Huhtasaari ei ole ollenkaan uskottava poliitikko, kannatuksestaan huolimatta. Hän on aivan liian jyrkkä ja tuomitseva. Huhtasaaren sisäisenä dynamona on nautinto, jonka julkisuus tuottaa. Hurmioitunut suhtautuminen uskontoon ja toisaalta vihan kohteisiin ei tarjoa muuta kuin loputonta tappelemista. Huhtasaarelta puuttuu selvästikin halu ja kyky tehdä kompromisseja. Hänessä on siksi enemmän ainesta yksinvaltiaaksi kuin valtiohenkilöksi. Nähtäväksi jää, tyydyttääkö Brysselin tarjoama elintaso ja mahdollisuus seurustella samanmielisten kanssa Huhtasaaren kunnianhimoa. Uutta Hitlerin vakanssia kun ei juuri nyt ole tarjolla, eikä välttämättä tule olemaan myöhemminkään.