Valtaan vaikka Jeesus ratsuna

Yhdysvalloissa elävällä toimittaja Markus Tiittulalla on ollut mahdollisuus paneutua asuinmaansa tapahtumiin läheisyydellä, joka Suomesta käsin olisi hankalaa. Siksi on tervetullutta, että hän on koonnut kirjan Maga-Jeesus (Vastapaino 2020), jonka eräs "hauskuus" on siinä, ettei kirjoittaja kirjan päättäessään vielä tiennyt, miten presidentinvaaleissa käy. Kun me nyt tiedämme, ettei Donald Trump saanut himoitsemaansa jatkoaikaa, tiedämme myös, että hänen tukijoidensa uskollisin ryhmä, valkoihoiset oikeistolaiset evankelikaaliset, ovat yhtäkkiä tilanteessa, jossa liittovaltion presidentti ei olekaan erityisesti heidän suojanaan. Se on varmasti ikävä tunne, joka voi synnyttää voimakkaita reaktioita. Saavutetuista eduista kun on aina kurja luopua, erityisesti sellaisista, joihin ei ole ollut mitään erityistä oikeutta.

Maga-Jeesus on tietokirjana enemmän lukemisto kuin systemaattinen kokonaisuus. Tiittula esittelee joukon yhdysvaltalaisia uskontobisneksen toimijoita sekä eräänlaisena freak showna, mutta myös yhteydessä uskonnan ja politiikan pysyvään suhteeseen. Monelta osin sisältö on monille varmaan tuttua, mutta menemällä haastattelemaan henkilökohtaisesti monia toimijoita, Tiittula on kyennyt löytämään myös uusia näkökulmia. Tiesin kyllä, ettei Yhdysvaltoja perustettu kristilliseksi liittovaltioksi, mutta silti olin yllättynyt siitä, kuinka tuore idea nykyään itsestään selvältä vaikuttava In God We Trust -ajattelu on. Käytännössä toiseen maailmansotaan asti perustuslakiin kirjattu liittovaltion ja uskontojen muuri oli olemassa, mutta Dwight D. Eisenhower iski muurin käytännössä rikki ryhtymällä presidenttinä viljelemään kristillistä sanastoa ja iskulauseita. Tiittula muistuttaa toisaalta siitä, ettei edes muuten syvän uskonnollinen Jimmy Carter pitänyt valtion ja uskonnon liittoa hyvänä asiana.

Kirjan mielenkiintoisinta antia on Trumpin ja konservatiivioikeistolaisten uskonnollisten liikkeiden symbioosin analyysi. Tiittula osoittaa aika vahvasti, kuinka riippuvaisia molemmat ovat olleet toisistaan. Pohjimmiltaan on kysymys vallasta, jota ei Yhdysvalloissa koskaan voi erottaa rahasta. Evankelikaaliset protestantit ovat arvostaneet Trumpin karkeaa hallintotapaa, koska tämä on antanut poliittisen tuen palkaksi kaiken, mitä uskonnolliset johtajat vain ovat älynneet pyytää. Tiittula käyttää paljon palstatilaa selittääkseen ulkopuolisille käsittämätöntä yhtälöä, jossa hurskauttaan ja ahdasmielisyyttään ylistävät uskovaiset ylistävät sekä elämäntavoissaan että kielenkäytössään törkeän Trumpin kuninkuutta. Tiittulan mielestä ainoa jotenkin uskottava selitys on se valta ja vauraus, joka suhteesta on siinnyt.

* * *

Yhdysvallat on poikkeuksellisen uskonnollinen liittovaltio. Uskonto hallitsee suurissa osissa valtiota ihmisten elämää tavalla, jota on Suomen telttakokousten ulkopuolella vaikea käsittää. Äskeisissä vaaleissa yli 70 miljoonaa aikuista äänesti jälleen Donald Trumpin puolesta ja Tiittulan mukaan merkittävä osa äänestäjistä teki näin siksi, että he uskovat vain Trumpin voivan padota "ateistisen ja kommunistisen pahan" eli kaikille tarkoitetut terveyspalvelut, laadukkaan koulutuksen ja vähemmistöjen ihmisoikeudet. Vaikka erityisesti evankelikaaliset protestantit pitävät Trumpia pelastajanaan, myös muiden suuntausten harrastajista merkittävä osa katsoo oikeistolaisen vallan turvaavan parhaiten myös heidän etunsa. Näistä keskeinen on kirkkojen verovapaus, joka sallii paitsi henkilökohtaisen vedätyksen, myös suunnattoman rikkaiden kirkkojen syntymisen.

Tiittula esittelee tarkemmin eräitä erikoisia uskontoja (mormonit, skientologia), mutta ei valitettavasti analysoi eri kirkkojen ja poliittisen vallan suhdetta edes ns. raamattuvyöhykkeellä. Tästä seuraa, ettei ainakaan oma käsitykseni siitä, minkämerkkiset oikeistolaiset uskovaiset säätävät näissä osavaltioissa lakeja, jotka vaikuttavat eurooppalaisesta näkökulmasta satojen vuosien takaisilta painajaisilta. Tiittula muistuttaa, että vaikka liittovaltio ja uskonnot on perustuslaissa erotettu toisistaan, tämä ei ulotu osavaltioihin, joissa teokratian kaltainen uskonnollinen tyrannia on aivan normaalia. Kaikkein vaikein asema on ateisteilla ja uskonnottomilla, jotka ovat käytännössä lainsuojattomia melkein kaikissa osavaltioissa. Yhdysvalloissa on oletusarvona, että johonkin jumalaan täytyy uskoa, vain jumalan nimen voi tiettyyn rajaan asti valita itse.

Tiittula kuvailee jossain määrin roomalaiskatolisen kirkon vanhoillisuutta, joka ei ollenkaan kalpene protestanttien rinnalla. Sen sijaan juutalaisuuden ja islamin Tiittula jättää kokonaan esittelemättä, vaikka ainakin ensin mainitulla on eräissä Yhdysvaltain kaupungeissa myös yhteiskunnallista valtaa. Trumpin avointa tukea Israelin apartheid-hallinnolle olisi ollut hyvä vähän eritellä, koska vaikka myös Suomessa tunnetaan konservatiiviset Israelin ystäväkristityt, jotain vaikeasti ymmärrettävää on siinä innossa, jolla myös evankelikaaliset protestantit tukevat Trumpin Lähi-Idän politiikkaa ja sitä kautta myös juutalaisuutta uskontona. Oletettavasti arvokonservatismi, yleinen oikeistolaisuus ja islamofobia yhdistävät tätäkin näennäisesti käsittämätöntä seurakuntaa. Tiittulakaan ei mainitse, että hänen evankelikaaliset tukijansa olisivat nyrpistelleet esimerkiksi juutalaisen Jared Kushnerin isolle roolille Trumpin hallinnossa.

* * *

Yllättävän vähälle käsittelylle jää myös ns. rukousaamiaisistaan kuuluisa salaseura The Fellowship tai The Family, jonka pyrkimyksenä on yksiselitteisesti Jeesukseen uskovien miesten yksinvaltainen maailmanjärjestys. Kirjoitin tätä organisaatiota kuvaavasta dokumenttielokuvasta vuosi sitten (https://heikinvaraventtiili.blogspot.com/2019/09/jeesuksella-valtaan.html) ja olisin toivonut Tiittulalta päivitystä Trumpin vallan kaudelta. Trump on nimittäin lähinnä sitä kuvaa, joka järjestön piirissä on rakennettu miehestä, joka voisi ja jonka pitäisi johtaa koko maailmaa. Voi toki olla, että järjestön pitkäaikaisen johtajan Douglas Coen kuolema 2017 sotki kuvioita, eikä Trump itsekään ole tehnyt rukousaamiaisista suurta numeroa. Ehkä hän ei ole saanut järjestön puuhamiehiltä riittävästi mielistelyä tai nämä ovat todenneet Trumpin luonteen tehtävään sittenkin sopimattomaksi.

Tiittula ei juuri anna toivoa siitä, että Yhdysvallat olisi pikaisesti muuttumassa maallisemmaksi, kohtuullisemmaksi tai rauhallisemmaksi. Uskonto on ollut ja on konservatiivien väline nousta valtaan ja pitää valta. Pitkään uskonto oli paikallishallinnon asia, mutta 1950-luvulta lähtien siitä on tullut myös liittovaltion tasolla väkevä vipuvarsi. Tiittula arvioi, ettei Trump olisi voinut voittaa 2016 ilman uskonnollisten järjestöjen tukea. Kerran valtaan päästyään Trump maksoi velkaansa näillä järjestöille (siinä ei tarvittu omaan lompakkoon turvautumista) päästämällä hallintoonsa paitsi ääritaantumuksellisia, uskonnollisesti motivoituneita poliitikkoja, myös käyttämällä näiden uskonnollisia iskulauseita ja teeskentelemällä pontevasti erilaisissa hartausnäytöksissä. (Yleensä Trump hoitaa homman sulkemalla silmänsä ja laskemalla katseensa pöytään.)

Tapahtuuko mitään, kun Trump poistuu Valkoisesta talosta ja tilalle astuu Joe Bidenin kaltainen keskitien kulkija? Tiittula ei ole ryhtynyt edes spekuloimaan, mutta hänen kuvauksensa alan toimijoista antavat ymmärtää, ettei Jeesuksen selässä istuminen ole ainakaan vallanhimoisten piirissä vähentymässä. Suurimpana vaarana Tiittula tuntuu pitävän sitä, etteivät konservatiivisen oikeiston kiihkoilijat tee enää mitään eroa uskonnon ja politiikan välillä. Jos et usko samalla lailla, olet samalla myös poliittinen vastustaja ja toisinpäin. Tästä on nähty jo selviä merkkejä, kun Trumpin vaaliorganisaatio vihjaili Bidenin äänestämisen johtavan kaiken muun kauheuden lisäksi myös ateismin lisääntymiseen, vaikka Biden on kiltisti katolisen kirkon jäsen. Mutta kuten Tiittula toistuvasti ironisoi, ihminen, joka uskoo Jumalaan, uskoo helposti myös muihin todistamattomiin väitteisiin.