Kipu

Noustessani taas kerran keskellä yötä kävelemään lievittääkseni jalkaterässä sykkivää neuropaattista kipua, yritin muistella, milloin viimeksi on ollut aika, jolloin elämässä ei ollut mitään kroonista kipua. En muistanut, joten joudun olettamaan, että joskus lapsena tai ainakin nuorena. Kipu on ihmisen alituinen seuralainen, eikä se johdu pelkästään siitä, että elämme biologisesti vanhemmiksi kuin mihin evoluutio on ehtinyt meidät muovata. Kutsumme kivuksi aistimusta, joka on yhtä aikaa ihmisen paras ystävä ja synkin vihollinen. Ilman kivun tunnetta emme osaisi varoa riittävästi olemassaololle ja terveydelle haitallisia asioita kuten tulikuumia liesiä, leikkaavia teriä ja syövyttäviä aineita. Silti useimmat meistä ovat luultavasti sitä mieltä, että henkilökohtaisesti koettua kipua voisi olla paljon vähemmän kuin mitä sitä on. Kipu on monimutkainen asia sekä aistimuksena että evoluution kehitelmänä.

Kipu on oletettavasti elintärkeä aistimus, muuten se olisi haipunut vuosituhansien aikana. Emme tosin voi tietää, onko ihmislajin olemassaolon aikana tapahtunut kipuaistimuksessa muutoksia. Se on mahdollista, mutta ei todennäköistä. Ympäristömme on näennäisesti radikaalisti muuttunut, mutta osa ihmisistä elää edelleen kuten me kaikki tuhansia vuosia sitten, joten on järkevää olettaa, että esivanhempamme aistivat kipua kuten mekin. Muistan lapsuuden Villiin Länteen sijoitetut tarinat ja sen pelonsekaisen kunnioituksen, jolla suhtauduin tarinoiden intiaanisotureihin, jotka olivat käytännössä immuuneja kivulle tai kykenivät torjumaan luonnolliset reaktiot eli vääntelehtimisen, huutamisen ja syvän ahdistuksen. Noissa kirjoissa annettiin ymmärtää, että "alkukantaiset ihmiset" kestävät kipua paremmin kuin me nykyihmiset. Rivien välissä – mistä en tuolloin osannut löytää mitään – annettiin ymmärtää, että ei-valkoiset rodut ovat jotenkin lähempänä eläimiä, jotka eivät nekään näytä pahemmin kärsivän kivusta.

Molemmat ajatukset ovat tietysti silkkaa rasismia ja huonon omantunnon torjumista. Kaikilla ihmisillä on periaatteessa sama biologinen hermostojärjestelmä, jonka yksi viestintätapa on kipuaistimus, joka turvaa nopean reaktion vaarallisessa tilanteessa. Yksilöitten välillä toki on suuria eroja siinä, miten kipuun reagoi. Hyvin pieni ihmisryhmä kärsii synnynnäisestä kyvyttömyydestä tuntea kipua (CIPA, congenital insensitivity to pain with anhidrosis). Nämä ihmiset eivät myöskään tunnista kuumaa ja kylmää, eivätkä he yleensä myöskään hikoile. Lienee myös mahdollista "karaista" itseään eli opetella sietämään kipua keskimääräistä paremmin. Näinhän esimerkiksi monet urheilijat joutuvat tekemään päästäkseen huipputuloksiin. Aivotutkimusten mukaan naiset välttelevät kipua miehiä enemmän, koska he ovat sille herkempiä. Ero ei kuitenkaan ole yhtä merkittävä kuin yksilöiden välillä löytyvä ero, joka on ilmeisesti osittain geeneistä, osittain ympäristöstä johtuvaa. Vaikuttaa myös siltä, että osa meistä on "erityisherkkiä" ja reagoivat myös kipuun keskimääräistä enemmän. Toisaalta on vahvaa näyttöä siitä, että ihminen voi heikentää kipuaistimusta tietoisella keskittymisellä. 

* * *

Harkittu julmuus eli halu tuottaa toiselle ihmiselle tai eläimelle sietämätöntä kipua on yksi vaikeimmin käsitettävistä piirteistä ihmisessä. Tiede osaa selittää ilmiön osittain (sadisti on kyvytön myötäelämiseen eli empatiaan eikä ahdistu kivun tuottamisesta muille), mutta uskoakseni vain osittain. Tiedämme, että monet ihmiset syyllistyvät säännöllisesti harkittuun ja tietoiseen kivun tuottamiseen erityisesti eläimille (tehotuottajat, kalastajat, metsästäjät, jopa usein lemmikinpitäjätkin) mutta myös muille ihmisille (väkivaltaurheilu, humalatappelijat, raivostunut väkivalta jne.). Kyvyttömyys empatiaan ei ole sama asia kuin toisen kivusta nauttiminen, mikä kuitenkin on sadismin ydinasioita vallan tunteen lisäksi. En ajattele, että kaikki eläimiä kaltoin kohtelevat ovat sadismiin taipuvaisia, mutta heidän täytyy kyetä sietämään ajatusta, että he tuottavat toiselle eliölle kipua oman mielihyvän tavoittelun takia. Senhän moderni tiede on jo osoittanut, että kaikki eliöt aistivat kipua ja kokevat sen epämukavana, vaikka emme pysty kovinkaan hienovaraisesti määrittelemään, miten epämukavaa tai stressaavaa eläimen kipu on. Itse uskon, että ainakin keskushermoston omistavilla mitään periaatteellista eroa ei voi olla.

Ei ole uusi ajatus, että henkinen kipu voi olla yhtä traumaattista kuin fyysinenkin. Monet klassiset kidutustavat perustuvat enemmän psyykkiseen stressaamiseen kuin välittömään fyysiseen kipuun. Kivun pelko voi olla voimakkaampi tunne kuin itse kipu. Kynnys tuottaa henkistä kipua näyttää ainakin olevan useimmille meistä alempi kuin aiheuttaa fyysistä kipua. Maailmankirjallisuus on täynnä kuvauksia siitä, kuinka hirvittäviä vaurioita ihmiselle voidaan aiheuttaa ilman ensimmäistäkään fyysistä viiltoa tai pistoa. Esimerkiksi kokemus hylätyksi tulemisesta koetaan helposti yhtä kovana kipuna kuin tulen polte. Eikä pidä paikkaansa väite, ettei haukku haavaa tee. Kyllä se tekee ja haukkuhaava sykkii kipua siinä missä konkreettinenkin viilto. Sananlaskun onkin luultavasti keksinyt ihminen, joka itse haukkuu muita mutta ei ole joutunut saman kohtelun armoille.

Vaikka kipu on yleensä tilapäistä, on olemassa myös kroonista kipua, joka saattaa välillä heikentyä, mutta palaa aina takaisin. Usein sanotaan, että krooniseen kipuun on pakko tottua. Tämä on osittain totta, eihän kroonisesta kivusta kärsivällä muuta vaihtoehtoa yleensä ole. Mutta siitä ei seuraa, ettei kivulla olisi kroonisenakin jatkuvaa vaikutusta. Se muuttaa ihmistä ja pahimmillaan se muuttaa ihmisen aivan toiseksi. Kovimmat kivut, joihin ei löydy helpotusta edes modernin lääketieteen kaapeista, voivat johtaa ihmisen mieluummin surmaamaan itsensä kuin kärsimään. Kipu on välttämätöntä, mutta ei se jalosta ihmistä eikä kaikkeen kipuun totu. Moista voi väittää vain ihminen, jolla ei koskaan ole ollut ns. sietämättömän kivun kokemusta. Se krooninen kipu voi sitä paitsi olla myös psyykkistä laatua, ja juuri niihin voi olla vaikea löytää edes tilapäistä lievittäjää.

* * *

Eläinten maailmassa ei ole lääkkeitä, ei myöskään kipua lievittäviä. Siksi eläin julistaa harvoin kipuaan kovalla äänellä. Se ei hyödytä, vaan lähinnä väsyttää ja lisää kipua. Jokainen lemmikinomistaja joutuu yleensä kokemaan sen ahdistuksen, joka välittyy kipua kokevan eläimen olemuksesta, vaikka eläin vain kyhjöttää jossain suojaisan tuntuisessa sopessa. Ihmisen omassa maailmassa huudetaan, lapsesta lähtien, kun kipu tulee, kun kipu ei katoa ja kun lievittävää lääkettä ei riittävän nopeasti ole saatavilla. Nykyään on muodikasta syyllistää kipulääkkeitä runsaasti käyttäviä ihmisiä "medikalisaatiosta" ja suositella heille lääkkeettömiä keinoja kuten itsesuggestiota ja mietiskelyä. Itse en lähtisi syyllistämään kovinkaan herkästi. Toki on tapauksia, joissa ihminen popsii buranaa täysin turhaan, vain tavan ja luulosairauden takia. Mutta yleensä kivun lievittäminen tai poistaminen on niin tärkeätä ihmisen mielenterveydelle ja toimintakyvylle, ettei saarnaaminen auta. Kun kova migreenikohtaus iskee, mikä tahansa oloa helpottava keino on tervetullut. Kipulääkkeeksi kelpaa mikä tahansa, jolla on vaikutusta.

Toisaalta on totta, että kipu on joskus suhteellista ja keskittyminen johonkin aivan muuhun – pakosta tai omasta tahdosta – saattaa hävittää kovankin kipuaistimuksen pitkäksi ajaksi. Selitys on tietysti siinä, että kipu ei materiaa vaan aivojen tulkinta joistakin aistimuksista ja viesteistä. Kipua ei ole ilman aivoja, mutta siitä ei valitettavasti seuraa, että kipua olisi helppo hallita ja ohjailla. Neuropaattisen kivut – joiden todellista aiheuttajaa ei yleensä tiedetä – saattavat kadota kokonaan vain siksi, että aivot keskittyvät johonkin täysin muuhun. Minulla on tästä omakohtaista kokemusta, kuten myös siitä, miten kipu hyökkää esiin heti, kun antaa aivoillensa luvan tai käskyn pelätä kivun ilmaantumista. Omalla neuropatiallani on sellainen piirre, että se herättää kivun tunteita esimerkiksi vain siksi, että näen korkeanpaikankammoa eli akrofobiaa aiheuttavan kuvan, filmin tai tilanteen. Reaktio on uskomattoman välitön ja väistämätön, koska aivot eivät tällaisissa asioissa hidastele.

Voiko kovaakin kipua hallita (tai hillitä) tahdon voimalla, siis itsesuggestiolla? Olen taipuvainen uskomaan, että jossain määrin voi, mutta ei mielin määrin eikä kuka tahansa milloin ja missä tahansa. Olen kokeillut itsesuggestiota monta kertaa elämäni aikana (ja oikeat lääkärit ja hoitajat tietysti miljoona kertaa useammin) ja uskallan väittää, että joskus se tosiaan toimii. Mutta on myös kipuja, jotka tuntuvat olevan kaikenlaisen itselääkinnän ulottumattomissa. Jostain syystä näitä esiintyy paljon selässä ja muissa ihmiskehoa pystyssä pitävissä rakenteissa. Itse evoluutio siinä varmaan varmistelee, ettei ihminen yritä vakuuttaa itseään siitä, että säpäleiksi menneellä sääriluulla kävelee hyvinkin kymmenen kilometriä upottavassa lumessa tai suossa, kuten toimintaelokuvissa toistuvasti kävellään. Mutta varsinkin kaikenlaiset neurologiset kivut lienevät suggestiolla tavoitettavissa, vaikka eivät poistettavissa. Siksi suggestiota kannattaa aina edes kokeilla. Se ei maksa kuin vaivan.

Suomen ja Hitlerin Saksan salasuhde

Yleisradion tuottama ohjelmasarja Natsi-Saksa ja Suomi (toimittajat Kai Byman ja Hannu Sokala, tuottaja Hanna Hakala, vastaava toimittaja Jouko Jokinen) on ristiriitainen kokemus. Sen peruseetos on asiallinen ja kannatettava eli pyrkimys valottaa Suomen ja Hitlerin johtaman Saksan välistä suhdetta toisen maailmansodan vuosina. Tavoitteena on selvästi ollut käsitellä myös sellaisia teemoja, jotka ovat olleet suomalaisille (tai ainakin osalle meistä) kovin arkoja ja lähes tabun asemassa kuten suhtautuminen juutalaisiin, Suur-Suomen rakentaminen Saksan avulla, suomalaiset SS-miehet ja maiden välisen suhteen tosiasiallinen kiinteys ja ideologinen tausta. Tässä tavoitteessa on osittain onnistuttukin, joskin vain osittain ja joissakin täysin riittämättömästi (tämä korostuu SS-miesten tapauksessa). Dokumenttisarjan tyylilaji on korostuneen "asiallinen", etten sanoisi suorastaan akateemisen kuivakka (toimittajat eivät synnytä vaikutelmaa omasta asiantuntemuksesta, he vain johdattelevat puhetta). Ääneen päästetään ehkä hitusen enemmän tabujen rikkojia kuin perinteisen vähättelyn ja vaikenemisen tukijoita. Niin hyvin on kuitenkin sekuntikelloa ja puntaria käytetty, että sarjaa on vaikea syyttää minkään käsittelemänsä aiheen kohdalla yksipuolisista väitteistä. Avoimesti kansallissosialistisen Saksan toimia kiittelevää ja ihailevaa ääntä ei sentään ole mukaan otettu. Kai sellainen nyky-Suomesta olisi löytynyt sekin.

Kun sarjan aihepiiri on itselle suhteellisen tuttu, ohjelman toisteleva ja hiukan opettajamainen rakenne kävi kyllä jossain määrin rasittavaksi ja innosti pikakelaukseen. Mielestäni aineistoa oli myös venytetty keinotekoisesti niin, että toistot karsimalla vajaan kahden tunnin tavara olisi mahtunut reiluun tuntiin. Toisaalta on totta, että katsojien joukossa on toivottavasti ollut myös niitä, joilla ei ole mitään tai edes vääristynyttä käsitystä tapahtumien kulusta ja taustoista, joten ratkaisua voi myös perustella ja puolustaa. Ohjelman kuvamaailma oli kovin kaksijakoinen, kun mustavalkoisen dokumentaarinen filmin (josta luvattoman paljon oli toistoa ja toiston toistoa) tunnelma muuttui haastatteluosuuksissa korostuneen hillittyyn keskusteluun ja vähän väkinäiseen poseeraamiseen "sivistyneissä" kulisseissa. Ääniraita oli miellyttävän rauhallinen, mutta myös aika persoonaton. Perinteinen "aikakauden oma ääniraita" loistaa poissaolollaan.

Ohjelman puhujat jakautuivat oman tulkintani mukaan kolmeen ryhmään. Saksa-suhteen selkeitä kriitikoita ovat tutkija Oula Silvennoinen, VTT ja eversti evp. Pekka Visuri sekä myös tutkija Markku Jokisipilä, joka on joissain muissa yhteyksissä ehkä profiloitunut enemmän Suomen Saksa-politiikkaa "ymmärtävänä". Perinteistä ajattelua ("Suomi ei syyllistynyt muuhun kuin korkeintaan toiveajatteluun") edustavat vähemmän yllättäen Kannuksen kunnanjohtaja, sotatiedon dosentti Jussi Niinistö, joka vähättelee natsisympatioita ja aika yllättäen presidentti Tarja Halonen, joka pitää kiinni erillissotateoriasta kuin olisi ohjelmassa nimeltä mainitsemattoman puoluetoveri Väinö Tannerin kunniaa puolustamassa. Myös sodista kirjoittanut Antti Tuuri näyttäytyy aika vanhakantaisena suomalaisten valintojen ymmärtäjänä. Muut ääneen päässeet (kirjailija Juha Hurme, kirjailija Sirpa Kähkönen ja Helsingin juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja Yaron Nadbornik) puhuvat rakentavasti, mutta myös antamatta eettisesti kestämättömälle aseveljeydelle minkäänlaista oikeutusta.

* * *

Tarkoitukseni ei ole käydä läpi ohjelmasarjan sisältöä tai väittämiä, vaan pohtia lähinnä sitä, miksi Suomen ja Saksan salasuhde on edelleen niin arka asia ja miksi omaa viattomuuttaan ja kansanvaltaisuuttaan korostaneessa Suomessa ei koskaan uskaltauduttu samanlaiseen avoimeen keskusteluun fasismin vaikutuksesta kuin Saksassa. Olimme kuitenkin sodan jälkeen periaatteessa samassa tilanteessa kuin Saksa eli kuuluimme sodan häviäjien joukkoon. Täydeltä Saksaan samaistamiselta meidät pelasti vain se, että Suomi irtautui sodasta ja Hitleristä, kun sodan kello näytti viisi vailla eikä tasan 12 keskiyöllä. Sen sijaan että olisimme nöyrästi myöntäneet häviön ja siihen johtaneen politiikan epäonnistumisen, koko valvontakomission aika kului vastuun välttelyyn. Paasikivi käytännössä pakotti vastaan pyristelevät sotapoliitikot ratkaisuihin, joita Neuvostoliitto piti välttämättöminä ja kieltäytyi keskustelemasta muista vaihtoehdoista. Mutta missä valvontakomissio ei suoraan vaatinut ja määrännyt, Suomi jatkoi samalla linjalla kuin ennen sotaa.

On psykologisesti ymmärrettävää, että hävinnyt on kiukkuinen, kun tarkoitus oli ollut voittaa sota ja hävittää sekä kommunistit että Neuvostoliitto (= lue "ryssät") ja samalla laajentaa Suomen valtion aluetta roimasti Venäjän Karjalan kustannuksella. On silti häkellyttää todeta, että Stalin ei sallinut koskea Mannerheimiin (joka ei meinannut uskoa hyvää onneaan, vaan pakeni varmuuden vuoksi ulkomaille välttyäkseen ikäviltä seurauksilta) ja rääkkäsi Suomea sotakorvauksilla juuri sen verran, että niistä selvittiin ja samalla pakolla luotiin metalliteollisuudelle pohja, jollaista ennen sotia ei ollut. Stalin ei muutenkaan "kostanut" Suomelle jatkosodan hyökkäystä, vaan tyytyi talvisodan rajoihin muutamin muutoksin eli lähinnä Petsamon ja sen myötä Jäämeren yhteyden viemiseen suomalaisilta. Miten Saksan rinnalla sotinut Suomi reagoi? Se kiukutteli jokaisesta valvontakomission määräyksestä, piti Porkkalan vuokrasopimusta kohtuuttomana, takautuvaa sotasyyllisyystuomioistuinta pöyristyttävänä ja vahingossa paljastunutta asekätkentää suomalaisten omana asiana. Samaan aikaan muissa Hitlerin liittolaismaissa teloitettiin vastuullisia ja kaikki fasismiin vivahtavakin sai lähtöpassit. 

Syntyikö Suomessa sellainen mielikuva, että fantasia erillissotaa käyneestä ajopuu-Suomesta olikin täyttä totta ja Suomi itse asiassa voitti sodan, kun armeija hätisteli Saksan Lapin armeijan Norjan puolelle samalla poltetun maan taktiikkaa soveltaneen ex-aseveljen tulipaloja sammutellen? Johtiko Stalinin selittämätön kostonhaluttomuus illuusioon, että näinhän se oikeudenmukaisuuden mukaan pitikin mennä? Että aseveljeydestä Hitlerin tuhoarmeijan kanssa selvitään rahalla, Petsamolla ja vähäisillä vankeustuomioilla johtajilla, jotka vielä todellisuudessa armahdettiin varsin nopeasti ja joiden syyttömyyttä porvarilliset tutkijat ovat todistelleet 2000-luvulle asti väsymättä. Häviö Hitlerin Saksan rinnalla ei johtanut myöskään merkittäviin puhdistuksiin kansallisen eliitin sisällä. Jokunen pieni sanktioluonteinen tehtävienmuutos toteutettiin, natsihenkisimmät professorit siistivät kielenkäyttöään ja kas - kaikki jatkui pian, kuin mitään jatkosotaa ei olisi käytykään.

* * * 

Valkoinen Suomi selvisi jatkosodasta kuin vikkelä koira myllynkivien välistä, minne muualla Euroopassa päätyi natsien kanssa yhteistyötä tehneiden herrojen ja narrien rooli yhteiskunnan johdossa. Suomessa ei päätynyt eikä päättynyt, vaan samat voimat palasivat perusteellisen saunareissun jälkeen taas kansalliseksi eliitiksi. SKDL sai vuoden 1945 eduskuntavaaleissa 49 paikkaa, vain yhden demareita vähemmän. Vaalitulos säikäytti porvarillisen Suomen, mutta vain säikäytti, SDP sitoutui estämään vasemmiston yhteistyön ja näin sotaa edeltänyt liitto sai jatkoa myös hävityn sodan jälkeen. Suojeluskuntien ja Lotta Svärdin lakkauttaminen ei sekään osoittautunut vaaralliseksi, koska järjestöjen omaisuus saatiin pelastettua tulevan propagandatoiminnan tueksi. Näennäisesti pidettiin kovaa ääntä kommunistien "vallankaappausyrityksistä", mutta todellisuudessa porvari ja salanatsi nukkuivat melko rauhallisesti, vaikka Ždanov oli vielä hotelli Tornissa maljoja nostelemassa.

Kaikesta edellä toteamastani Natsi-Saksa ja Suomi lähinnä vaikenee. Ohjelma tyytyy esittelemään Suomen Saksa-suhteen eri puolia, mutta ei avaa millään tavalla jälkipyykin pesua, vaikka se on uskoakseni avainasemassa pohdittaessa sitä, millä siteillä Suomi ja Hitlerin Saksa olivat toisissaan kiinni. Siitä, ettei Mannerheim ollut natsi ei nimittäin tule tehdä päätelmää, ettei hänen johtamansa armeija olisi hyvissä ajoin pohjustanut tulevaa yhteistyötä Saksan armeijan kanssa. Suomalaiset upseerit eivät ehkä olleet natseja, mutta tiukkoja oikeistolaisia ja Neuvostoliiton vihollisia joka tapauksessa kaikki. Sillä, mitä propagandakuvissa johtajien kasvoilta on luettavissa tai ei ole, ei ole suurtakaan merkitystä sen rinnalla, miten sotilaat ajattelivat ja toimivat. "Erillissotaa" muka käyvä Suomi salli Saksan miehittää koko Pohjois-Suomen ja synkronoi oman hyökkäyksen täydellisesti Hitlerin hyökkäyksen kanssa toimivaksi.

Miksi tätä ei haluta vieläkään myöntää? Miksi dosentti Jussi Niinistölle ja muille samanhenkisille on niin tärkeää pitää 70 vuotta sitten päättyneen sodan tosiasiat salassa ja vakuutella suomalaisten puhtaita motiiveja, puolustella suomalaisten Waffen-SS-miesten olematonta kunniaa ja Suomen Saksa-suhteen välineellisyyttä? Onko kyse vain siitä, että tosiasiat myöntämällä suomalainen oikeisto joutuisi samalla myöntämään, että se oli innokkaasti valmis tuhoamaan Neuvostoliiton ja sen asukkaat kansanmurhaaja Adolf Hitlerin avulla? Voisiko tämä asia jotenkin nolottaa dosentti Niinistön kaltaisia ihmisiä, joille on tässäkin ohjelmasarjassa tärkeintä vähätellä suomalaisten natsisympatioita? Miksi ei tehdä kuten saksalaiset tekivät: myönsivät syyllisyytensä toisen maailmansodan kauhutekoihin, pyysivät anteeksi ja lupasivat jatkossa tehdä kaikkensa, ettei fasismi nousisi enää koskaan valtaan sen paremmin Saksassa kuin missään muuallakaan? Miksi tämä on mahdotonta Suomessa, vaikka kaikki jatkosotaan syylliset ja useimmat siihen osallistuneet ovat jo kuolleita? Pelkäävätkö valkoisen Suomen jälkeläiset sitä, etteivät ehkä koskaan saa tilaisuutta revanssiin?

Adolf Hitler ja Risto Ryti 1942 (C) SA-kuva

Uiguurit ja kurdit...

Uiguureilla ja kurdeilla on ollut hämmentävän samanlainen kohtalo. Molemmat ovat islaminuskoinen kansa ilman omaa valtiota. Molempiin kohdistuu armoton sorto, jonka kutsuminen kansanmurhan yritykseksi näyttää hyvin perustellulta. Kurdeja sortaa ennen muuta Turkki, uiguureja Kiina. Molempia kansoja syytetään samoista "rikoksista" eli halusta itsenäistyä irti sortavasta valtiosta (sortajien kiellä "separatismista" ja "terrorismista"). Merkittävä ero kurdien ja uiguurien välillä näkyy keinoissa, joilla kokonaista monimiljoonaista kansaa yritetään nujertaa ja hävittää. Turkki käy avointa, päättymätöntä tapposotaa valtioiden rajoista piittaamatta ja oheisvahingoista ja kansainvälisistä tuomioista välittämättä (kurdeja elää myös Syyriassa ja Irakissa). Myöskään Kiina ei piittaa vähääkään siitä, miten muu maailma reagoi. Mutta Kiina on valinnut verisen valtionterrorin sijasta hitaan, täydelliseen valvontaan perustuvan hivuttamisen linjan (toki poliisin brutaalin pamputtamisen kaltaisin maustein).

Tästä Kiinan sodasta uiguureja vastaan kertoo journalisti Geoffrey Cainin kirja Totaalinen poliisivaltio : Tutkimusmatka Kiinan valvontakoneiston uumeniin (Atena 2022). Kirja on toisaalta yhteenvetoa ja raportointia pääosin julkisiin dokumentteihin perustuvalla tyylillä. toisaalta muutamien laajoihin haastatteluihin perustuvien elämänkohtaloiden tarinointia. Jälkimmäisten päähenkilönä on uiguurinainen "Maysem", jota edes kiinalaisittain korkea yhteiskunnallinen tausta ja niihin liittyvä suhdeverkosto ei pelastanut joutumasta Kiinan hallinnon brutaalin indoktrinaation eli aivopesun yrityksen kohteeksi. "Maysem" pelastuu äidin ponnisteluiden ja hyvän onnen turvin Turkkiin ja on kirjan päättyessä edelleen pakosalla, mutta periaatteessa vapaana. Monen muun kohdalla tarinat eivät pääty hyvin. 

En osaa sanoa, onko Cainin ratkaisu onnistunut. "Maysemin" ja muutaman muun tarina tuovat kokonaiskuvaan uskottavia yksityiskohtia, mutta toisaalta kokonaisuuden jännite tuntuu katkeavan uudelleen ja uudelleen, koska Cainin huomion toinen pääpaino on suuryrityksissä, maailmanpolitiikassa ja Kiinan poliisivaltiojärjestelmän kehityksessä. Lukija joutuu vaihtamaan orientaatiokulmaansa ehkä turhan tiheään ja monet langanpäät jäävät pikemminkin törröttämään kuin tulevat solmituiksi. Riina Vuokon suomennoksen kontolle tätä ei pidä laittaa, se on asiallinen ja sujuva. Mutta ehkä Cainin journalistitausta painaa turhan paljon, eikä hän ole kyennyt päättämään, onko tekemässä laajaa lehtijuttua vai tietokirjaa. Itse olisin ehkä kuitenkin lukenut mieluummin enemmän taustoihin keskittyvää kirjaa.

* * *

Yksilöiden kohtaama kohtelu on kauhistuttavaa, mutta vielä paljon hyytävämmän kuvan Cain rakentaa Kiinasta kansainvälisenä toimijana. Hän ei tosin avaa kunnolla sitä, missä määrin uiguurien asuttaman Xinjiangin kohtelu on yleistettävissä koko Kiinaan ja sen han-kiinalaiseen enemmistöön. Cain antaa jotenkin ymmärtää, että han-kiinalainen väestö ei tiedä eikä ymmärrä, mitä uiguureille tapahtuu, koska he itse ovat "turvassa". Toisaalta on selvää, ettei Kiina rakenna täydellisen valvonnan järjestelmää (panoptikonia) pelkästään uiguurien takia. Sama järjestelmä koko Kiinan alueelle ulotettuna takaa valtaeliitin vallan säilyttämisen myös muitten uhkatekijöiden edessä. Sitäkään Cain ei oikein hyvin selitä, onko uiguurien synnyttämä haaste poikkeuksellinen ilmiö vai valikoituiko Xinjiang valvontajärjestelmän testialueeksi muista syistä tai peräti sattumalta. Kiinassa on muitakin uskonnollisia ja etnisiä vähemmistöjä, mutta kenties uiguurien maantieteellinen sijoittuminen keskellä Kiinan havittelemaa uutta Silkkitietä on koitunut heidän kohtalokseen.

Cainin piirtämää kuvaa ei ole syytä epäillä tendenssimäisesti vääristellyksi, niin hyvin hän on väitteensä dokumentoinut. Ei silti ole varmaa, että tuo kuva sisältää kaiken olennaisen. Myös Cain itse vihjailee siihen suuntaan, että Xinjiangista saatuja kokemuksia tullaan soveltamaan paitsi muualla Kiinassa, mahdollisuuksien mukaan myös Kiinan ulkopuolella. Suurempi ongelma on se, että Cain ei kunnolla analysoi kansalaisten valvonnan tilannetta Kiinan ulkopuolella, ennen muuta Yhdysvalloissa, jonka omien lakien rikkomiseen perustuvan seurannan ja vakoilun Edward Snowden ja Julian Assange paljastivat maailmalle. Vaikka Kiina epäilemättä on muita päättäväisemmin valinnut tylyn dystooppisen tien, ei ole uskottavaa ajatella, että vain Kiinalla on tällaisia pyrkimyksiä. Kaikilla suurvalloilla on aina ollut tarve pitää oma väestönsä kurissa ja nuhteessa, koska suurvalta koostuu yleensä aina heterogeenisista aineksista, joiden yhteiseen "isänmaallisuuteen" ei parane luottaa.

Cain ei peittele lainkaan sitä, että Kiinan valitsema politiikka on ennen muuta presidentti Xi Jinpingin tahto. Kaikki luvut alkavat jollain hänen pahaenteisellä iskulauseellaan. Cain puhuu rutiininomaisesti "kommunismista" ja "kommunisteista", mutta tulee silti kuvanneeksi aivan erityistä järjestelmää, jollaisesta kiihkeimmätkään Gestapon, Stasin tai KGB:n virkailijat eivät olisi voineet uneksiakaan. Kiinan politiikassa on kysymys sekä yksinvaltiudesta, orwellilaisesta uuskielestä ja todellisuuden muokkaamisesta että uusimman tekniikan hyödyntämisestä. Cainin mukaan Kiinan eliitti on tajunnut, että maailman hegemoniaa ei voiteta kaikille tuhoisalla perinteisellä sodalla, vaan alistamalla ensin oma kansa ja sen jälkeen kaikki muutkin tekniikan avulla hoituvalla valvontajärjestelmällä. Kun eliitti tietää (tai ainakin uskoo tietävänsä) jo etukäteen, missä "rikoksia" tulee esiintymään, esimerkiksi kansanmurhasta tulee lähinnä koodareiden ja laitevalmistajien projekti. 

* * *

Onko Kiina nyt astunut tielle, jolla kukaan tai mikään ei aiemmin ole kyennyt tai uskaltanut? Tai onko Xi Jinpingin visiona alistaa ainakin koko Euraasia Kiinan keisarin eli hänen itsensä vallan alle? Vaikka Yhdysvaltain hegemonistisen aseman saavuttaminen on ollut paljolti tykkivenediplomatian sinetöimää, ei pidä vähätellä siihen kytkeytyneen kulttuurisen ja taloudellisen alistamisen merkitystä. Uskon itse, että Kiinassa on luettu ja omaksuttu Kungfutsen ja Sun Yat-senin oppien lisäksi myös Disneyn, Big Pharman ja Big Oilin kootut menestystarinat. Xi Jinping julistaa itse mielellään Kiinan edustavan rauhaa, vakautta ja globaalia hyvinvointia. Vaikka muut ymmärtävät siihen kuuluvan myös ääneen lausumattoman loppuhenkosen "Kiinan johtamassa maailmassa", näyttää melko ilmeiseltä, että Kiina todella satsaa enemmän tekniikkaan kuin aseisiin. Kiinalla on kyllä eniten miehiä armeijassaan, mutta esimerkiksi ydinaseita sillä on vain 350, kun sekä Yhdysvalloilla että Venäjällä niitä on noin 6000 kpl. 

Cainin piirtämä kuva Kiinan kyvystä hakata George Orwellin kuvaama dystopia mennen tullen on melko uskottava. Hän korostaa silti vaikeuksia, joita ns. tekoälyn soveltamisessa ihmisten valvontaan on edelleen olemassa. Ihmisten automaattinen tunnistaminen kasvojen, puheen, kielen jne. perusteella on edennyt valtavasti, mutta tuskin vielä vallanhimoisia johtajia täydellisesti tyydyttävällä tavalla. Cainin mukaan Kiina on edennyt harppauksin, mutta ratkaisemattomia ongelmiakin onneksi edelleen on. Uiguurien näkökulmasta panoptikon saattaa olla jo kauhistuttavan täydellinen, mutta eihän Xi Jinping voi nukkua rauhassa niin kauan kun ei ihmisten ajatuksia pystytä seuraamaan ja niihin puuttumaan. Joka siihen ratkaisun löytää, voi odottaa Kiinan korkeinta kunniamerkkiä. 

Cain kuvaa maailmaa, joka tuntuu individualistiseen eurooppalaiseen kulttuuriin tottuneesta perin oudolta jo sinänsä, ilman uiguureihin kohdistettuja valvontatoimiakin. Vaikka tuntisimme miten tahansa suurta myötätuntoa uiguurien kohtaloa kohtaan, vielä enemmän pelkäämme sitä, että kiinalainen yhteiskuntamalli (jolla ei tietenkään ole mitään tekemistä marxilaisen kommunismin takia, sanottakoon se nyt edes tässä sulkeissa) jonain päivänä ulottuu omaan maailmaamme. Eivät kiinalaiset itsekään tietenkään tahdo keskitysleirillä tai vankilassa elää, mutta Cainin todistuksen perusteella vaikuttaa siltä, että kollektiivinen, miljardin ihmisen kokoinen huijaus ja valhe on täysin mahdollinen myös han-kiinalaisten keskuudessa. Onton valheellisia iskulauseita toistellaan, eikä kukaan halua leimautua keisarin olemattomien vaatteiden paljastajaksi. Sillä kiinalaisessa sadussa keisarille ei naureta, vaan totuuden kertoja heitetään vankilaan, ellei joku armelias poliisi ammu saman tien hengiltä. Jokainen uiguuri ja kurdi tietää tämän.