Suomen ja Hitlerin Saksan salasuhde

Yleisradion tuottama ohjelmasarja Natsi-Saksa ja Suomi (toimittajat Kai Byman ja Hannu Sokala, tuottaja Hanna Hakala, vastaava toimittaja Jouko Jokinen) on ristiriitainen kokemus. Sen peruseetos on asiallinen ja kannatettava eli pyrkimys valottaa Suomen ja Hitlerin johtaman Saksan välistä suhdetta toisen maailmansodan vuosina. Tavoitteena on selvästi ollut käsitellä myös sellaisia teemoja, jotka ovat olleet suomalaisille (tai ainakin osalle meistä) kovin arkoja ja lähes tabun asemassa kuten suhtautuminen juutalaisiin, Suur-Suomen rakentaminen Saksan avulla, suomalaiset SS-miehet ja maiden välisen suhteen tosiasiallinen kiinteys ja ideologinen tausta. Tässä tavoitteessa on osittain onnistuttukin, joskin vain osittain ja joissakin täysin riittämättömästi (tämä korostuu SS-miesten tapauksessa). Dokumenttisarjan tyylilaji on korostuneen "asiallinen", etten sanoisi suorastaan akateemisen kuivakka (toimittajat eivät synnytä vaikutelmaa omasta asiantuntemuksesta, he vain johdattelevat puhetta). Ääneen päästetään ehkä hitusen enemmän tabujen rikkojia kuin perinteisen vähättelyn ja vaikenemisen tukijoita. Niin hyvin on kuitenkin sekuntikelloa ja puntaria käytetty, että sarjaa on vaikea syyttää minkään käsittelemänsä aiheen kohdalla yksipuolisista väitteistä. Avoimesti kansallissosialistisen Saksan toimia kiittelevää ja ihailevaa ääntä ei sentään ole mukaan otettu. Kai sellainen nyky-Suomesta olisi löytynyt sekin.

Kun sarjan aihepiiri on itselle suhteellisen tuttu, ohjelman toisteleva ja hiukan opettajamainen rakenne kävi kyllä jossain määrin rasittavaksi ja innosti pikakelaukseen. Mielestäni aineistoa oli myös venytetty keinotekoisesti niin, että toistot karsimalla vajaan kahden tunnin tavara olisi mahtunut reiluun tuntiin. Toisaalta on totta, että katsojien joukossa on toivottavasti ollut myös niitä, joilla ei ole mitään tai edes vääristynyttä käsitystä tapahtumien kulusta ja taustoista, joten ratkaisua voi myös perustella ja puolustaa. Ohjelman kuvamaailma oli kovin kaksijakoinen, kun mustavalkoisen dokumentaarinen filmin (josta luvattoman paljon oli toistoa ja toiston toistoa) tunnelma muuttui haastatteluosuuksissa korostuneen hillittyyn keskusteluun ja vähän väkinäiseen poseeraamiseen "sivistyneissä" kulisseissa. Ääniraita oli miellyttävän rauhallinen, mutta myös aika persoonaton. Perinteinen "aikakauden oma ääniraita" loistaa poissaolollaan.

Ohjelman puhujat jakautuivat oman tulkintani mukaan kolmeen ryhmään. Saksa-suhteen selkeitä kriitikoita ovat tutkija Oula Silvennoinen, VTT ja eversti evp. Pekka Visuri sekä myös tutkija Markku Jokisipilä, joka on joissain muissa yhteyksissä ehkä profiloitunut enemmän Suomen Saksa-politiikkaa "ymmärtävänä". Perinteistä ajattelua ("Suomi ei syyllistynyt muuhun kuin korkeintaan toiveajatteluun") edustavat vähemmän yllättäen Kannuksen kunnanjohtaja, sotatiedon dosentti Jussi Niinistö, joka vähättelee natsisympatioita ja aika yllättäen presidentti Tarja Halonen, joka pitää kiinni erillissotateoriasta kuin olisi ohjelmassa nimeltä mainitsemattoman puoluetoveri Väinö Tannerin kunniaa puolustamassa. Myös sodista kirjoittanut Antti Tuuri näyttäytyy aika vanhakantaisena suomalaisten valintojen ymmärtäjänä. Muut ääneen päässeet (kirjailija Juha Hurme, kirjailija Sirpa Kähkönen ja Helsingin juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja Yaron Nadbornik) puhuvat rakentavasti, mutta myös antamatta eettisesti kestämättömälle aseveljeydelle minkäänlaista oikeutusta.

* * *

Tarkoitukseni ei ole käydä läpi ohjelmasarjan sisältöä tai väittämiä, vaan pohtia lähinnä sitä, miksi Suomen ja Saksan salasuhde on edelleen niin arka asia ja miksi omaa viattomuuttaan ja kansanvaltaisuuttaan korostaneessa Suomessa ei koskaan uskaltauduttu samanlaiseen avoimeen keskusteluun fasismin vaikutuksesta kuin Saksassa. Olimme kuitenkin sodan jälkeen periaatteessa samassa tilanteessa kuin Saksa eli kuuluimme sodan häviäjien joukkoon. Täydeltä Saksaan samaistamiselta meidät pelasti vain se, että Suomi irtautui sodasta ja Hitleristä, kun sodan kello näytti viisi vailla eikä tasan 12 keskiyöllä. Sen sijaan että olisimme nöyrästi myöntäneet häviön ja siihen johtaneen politiikan epäonnistumisen, koko valvontakomission aika kului vastuun välttelyyn. Paasikivi käytännössä pakotti vastaan pyristelevät sotapoliitikot ratkaisuihin, joita Neuvostoliitto piti välttämättöminä ja kieltäytyi keskustelemasta muista vaihtoehdoista. Mutta missä valvontakomissio ei suoraan vaatinut ja määrännyt, Suomi jatkoi samalla linjalla kuin ennen sotaa.

On psykologisesti ymmärrettävää, että hävinnyt on kiukkuinen, kun tarkoitus oli ollut voittaa sota ja hävittää sekä kommunistit että Neuvostoliitto (= lue "ryssät") ja samalla laajentaa Suomen valtion aluetta roimasti Venäjän Karjalan kustannuksella. On silti häkellyttää todeta, että Stalin ei sallinut koskea Mannerheimiin (joka ei meinannut uskoa hyvää onneaan, vaan pakeni varmuuden vuoksi ulkomaille välttyäkseen ikäviltä seurauksilta) ja rääkkäsi Suomea sotakorvauksilla juuri sen verran, että niistä selvittiin ja samalla pakolla luotiin metalliteollisuudelle pohja, jollaista ennen sotia ei ollut. Stalin ei muutenkaan "kostanut" Suomelle jatkosodan hyökkäystä, vaan tyytyi talvisodan rajoihin muutamin muutoksin eli lähinnä Petsamon ja sen myötä Jäämeren yhteyden viemiseen suomalaisilta. Miten Saksan rinnalla sotinut Suomi reagoi? Se kiukutteli jokaisesta valvontakomission määräyksestä, piti Porkkalan vuokrasopimusta kohtuuttomana, takautuvaa sotasyyllisyystuomioistuinta pöyristyttävänä ja vahingossa paljastunutta asekätkentää suomalaisten omana asiana. Samaan aikaan muissa Hitlerin liittolaismaissa teloitettiin vastuullisia ja kaikki fasismiin vivahtavakin sai lähtöpassit. 

Syntyikö Suomessa sellainen mielikuva, että fantasia erillissotaa käyneestä ajopuu-Suomesta olikin täyttä totta ja Suomi itse asiassa voitti sodan, kun armeija hätisteli Saksan Lapin armeijan Norjan puolelle samalla poltetun maan taktiikkaa soveltaneen ex-aseveljen tulipaloja sammutellen? Johtiko Stalinin selittämätön kostonhaluttomuus illuusioon, että näinhän se oikeudenmukaisuuden mukaan pitikin mennä? Että aseveljeydestä Hitlerin tuhoarmeijan kanssa selvitään rahalla, Petsamolla ja vähäisillä vankeustuomioilla johtajilla, jotka vielä todellisuudessa armahdettiin varsin nopeasti ja joiden syyttömyyttä porvarilliset tutkijat ovat todistelleet 2000-luvulle asti väsymättä. Häviö Hitlerin Saksan rinnalla ei johtanut myöskään merkittäviin puhdistuksiin kansallisen eliitin sisällä. Jokunen pieni sanktioluonteinen tehtävienmuutos toteutettiin, natsihenkisimmät professorit siistivät kielenkäyttöään ja kas - kaikki jatkui pian, kuin mitään jatkosotaa ei olisi käytykään.

* * * 

Valkoinen Suomi selvisi jatkosodasta kuin vikkelä koira myllynkivien välistä, minne muualla Euroopassa päätyi natsien kanssa yhteistyötä tehneiden herrojen ja narrien rooli yhteiskunnan johdossa. Suomessa ei päätynyt eikä päättynyt, vaan samat voimat palasivat perusteellisen saunareissun jälkeen taas kansalliseksi eliitiksi. SKDL sai vuoden 1945 eduskuntavaaleissa 49 paikkaa, vain yhden demareita vähemmän. Vaalitulos säikäytti porvarillisen Suomen, mutta vain säikäytti, SDP sitoutui estämään vasemmiston yhteistyön ja näin sotaa edeltänyt liitto sai jatkoa myös hävityn sodan jälkeen. Suojeluskuntien ja Lotta Svärdin lakkauttaminen ei sekään osoittautunut vaaralliseksi, koska järjestöjen omaisuus saatiin pelastettua tulevan propagandatoiminnan tueksi. Näennäisesti pidettiin kovaa ääntä kommunistien "vallankaappausyrityksistä", mutta todellisuudessa porvari ja salanatsi nukkuivat melko rauhallisesti, vaikka Ždanov oli vielä hotelli Tornissa maljoja nostelemassa.

Kaikesta edellä toteamastani Natsi-Saksa ja Suomi lähinnä vaikenee. Ohjelma tyytyy esittelemään Suomen Saksa-suhteen eri puolia, mutta ei avaa millään tavalla jälkipyykin pesua, vaikka se on uskoakseni avainasemassa pohdittaessa sitä, millä siteillä Suomi ja Hitlerin Saksa olivat toisissaan kiinni. Siitä, ettei Mannerheim ollut natsi ei nimittäin tule tehdä päätelmää, ettei hänen johtamansa armeija olisi hyvissä ajoin pohjustanut tulevaa yhteistyötä Saksan armeijan kanssa. Suomalaiset upseerit eivät ehkä olleet natseja, mutta tiukkoja oikeistolaisia ja Neuvostoliiton vihollisia joka tapauksessa kaikki. Sillä, mitä propagandakuvissa johtajien kasvoilta on luettavissa tai ei ole, ei ole suurtakaan merkitystä sen rinnalla, miten sotilaat ajattelivat ja toimivat. "Erillissotaa" muka käyvä Suomi salli Saksan miehittää koko Pohjois-Suomen ja synkronoi oman hyökkäyksen täydellisesti Hitlerin hyökkäyksen kanssa toimivaksi.

Miksi tätä ei haluta vieläkään myöntää? Miksi dosentti Jussi Niinistölle ja muille samanhenkisille on niin tärkeää pitää 70 vuotta sitten päättyneen sodan tosiasiat salassa ja vakuutella suomalaisten puhtaita motiiveja, puolustella suomalaisten Waffen-SS-miesten olematonta kunniaa ja Suomen Saksa-suhteen välineellisyyttä? Onko kyse vain siitä, että tosiasiat myöntämällä suomalainen oikeisto joutuisi samalla myöntämään, että se oli innokkaasti valmis tuhoamaan Neuvostoliiton ja sen asukkaat kansanmurhaaja Adolf Hitlerin avulla? Voisiko tämä asia jotenkin nolottaa dosentti Niinistön kaltaisia ihmisiä, joille on tässäkin ohjelmasarjassa tärkeintä vähätellä suomalaisten natsisympatioita? Miksi ei tehdä kuten saksalaiset tekivät: myönsivät syyllisyytensä toisen maailmansodan kauhutekoihin, pyysivät anteeksi ja lupasivat jatkossa tehdä kaikkensa, ettei fasismi nousisi enää koskaan valtaan sen paremmin Saksassa kuin missään muuallakaan? Miksi tämä on mahdotonta Suomessa, vaikka kaikki jatkosotaan syylliset ja useimmat siihen osallistuneet ovat jo kuolleita? Pelkäävätkö valkoisen Suomen jälkeläiset sitä, etteivät ehkä koskaan saa tilaisuutta revanssiin?

Adolf Hitler ja Risto Ryti 1942 (C) SA-kuva