Uiguurit ja kurdit...

Uiguureilla ja kurdeilla on ollut hämmentävän samanlainen kohtalo. Molemmat ovat islaminuskoinen kansa ilman omaa valtiota. Molempiin kohdistuu armoton sorto, jonka kutsuminen kansanmurhan yritykseksi näyttää hyvin perustellulta. Kurdeja sortaa ennen muuta Turkki, uiguureja Kiina. Molempia kansoja syytetään samoista "rikoksista" eli halusta itsenäistyä irti sortavasta valtiosta (sortajien kiellä "separatismista" ja "terrorismista"). Merkittävä ero kurdien ja uiguurien välillä näkyy keinoissa, joilla kokonaista monimiljoonaista kansaa yritetään nujertaa ja hävittää. Turkki käy avointa, päättymätöntä tapposotaa valtioiden rajoista piittaamatta ja oheisvahingoista ja kansainvälisistä tuomioista välittämättä (kurdeja elää myös Syyriassa ja Irakissa). Myöskään Kiina ei piittaa vähääkään siitä, miten muu maailma reagoi. Mutta Kiina on valinnut verisen valtionterrorin sijasta hitaan, täydelliseen valvontaan perustuvan hivuttamisen linjan (toki poliisin brutaalin pamputtamisen kaltaisin maustein).

Tästä Kiinan sodasta uiguureja vastaan kertoo journalisti Geoffrey Cainin kirja Totaalinen poliisivaltio : Tutkimusmatka Kiinan valvontakoneiston uumeniin (Atena 2022). Kirja on toisaalta yhteenvetoa ja raportointia pääosin julkisiin dokumentteihin perustuvalla tyylillä. toisaalta muutamien laajoihin haastatteluihin perustuvien elämänkohtaloiden tarinointia. Jälkimmäisten päähenkilönä on uiguurinainen "Maysem", jota edes kiinalaisittain korkea yhteiskunnallinen tausta ja niihin liittyvä suhdeverkosto ei pelastanut joutumasta Kiinan hallinnon brutaalin indoktrinaation eli aivopesun yrityksen kohteeksi. "Maysem" pelastuu äidin ponnisteluiden ja hyvän onnen turvin Turkkiin ja on kirjan päättyessä edelleen pakosalla, mutta periaatteessa vapaana. Monen muun kohdalla tarinat eivät pääty hyvin. 

En osaa sanoa, onko Cainin ratkaisu onnistunut. "Maysemin" ja muutaman muun tarina tuovat kokonaiskuvaan uskottavia yksityiskohtia, mutta toisaalta kokonaisuuden jännite tuntuu katkeavan uudelleen ja uudelleen, koska Cainin huomion toinen pääpaino on suuryrityksissä, maailmanpolitiikassa ja Kiinan poliisivaltiojärjestelmän kehityksessä. Lukija joutuu vaihtamaan orientaatiokulmaansa ehkä turhan tiheään ja monet langanpäät jäävät pikemminkin törröttämään kuin tulevat solmituiksi. Riina Vuokon suomennoksen kontolle tätä ei pidä laittaa, se on asiallinen ja sujuva. Mutta ehkä Cainin journalistitausta painaa turhan paljon, eikä hän ole kyennyt päättämään, onko tekemässä laajaa lehtijuttua vai tietokirjaa. Itse olisin ehkä kuitenkin lukenut mieluummin enemmän taustoihin keskittyvää kirjaa.

* * *

Yksilöiden kohtaama kohtelu on kauhistuttavaa, mutta vielä paljon hyytävämmän kuvan Cain rakentaa Kiinasta kansainvälisenä toimijana. Hän ei tosin avaa kunnolla sitä, missä määrin uiguurien asuttaman Xinjiangin kohtelu on yleistettävissä koko Kiinaan ja sen han-kiinalaiseen enemmistöön. Cain antaa jotenkin ymmärtää, että han-kiinalainen väestö ei tiedä eikä ymmärrä, mitä uiguureille tapahtuu, koska he itse ovat "turvassa". Toisaalta on selvää, ettei Kiina rakenna täydellisen valvonnan järjestelmää (panoptikonia) pelkästään uiguurien takia. Sama järjestelmä koko Kiinan alueelle ulotettuna takaa valtaeliitin vallan säilyttämisen myös muitten uhkatekijöiden edessä. Sitäkään Cain ei oikein hyvin selitä, onko uiguurien synnyttämä haaste poikkeuksellinen ilmiö vai valikoituiko Xinjiang valvontajärjestelmän testialueeksi muista syistä tai peräti sattumalta. Kiinassa on muitakin uskonnollisia ja etnisiä vähemmistöjä, mutta kenties uiguurien maantieteellinen sijoittuminen keskellä Kiinan havittelemaa uutta Silkkitietä on koitunut heidän kohtalokseen.

Cainin piirtämää kuvaa ei ole syytä epäillä tendenssimäisesti vääristellyksi, niin hyvin hän on väitteensä dokumentoinut. Ei silti ole varmaa, että tuo kuva sisältää kaiken olennaisen. Myös Cain itse vihjailee siihen suuntaan, että Xinjiangista saatuja kokemuksia tullaan soveltamaan paitsi muualla Kiinassa, mahdollisuuksien mukaan myös Kiinan ulkopuolella. Suurempi ongelma on se, että Cain ei kunnolla analysoi kansalaisten valvonnan tilannetta Kiinan ulkopuolella, ennen muuta Yhdysvalloissa, jonka omien lakien rikkomiseen perustuvan seurannan ja vakoilun Edward Snowden ja Julian Assange paljastivat maailmalle. Vaikka Kiina epäilemättä on muita päättäväisemmin valinnut tylyn dystooppisen tien, ei ole uskottavaa ajatella, että vain Kiinalla on tällaisia pyrkimyksiä. Kaikilla suurvalloilla on aina ollut tarve pitää oma väestönsä kurissa ja nuhteessa, koska suurvalta koostuu yleensä aina heterogeenisista aineksista, joiden yhteiseen "isänmaallisuuteen" ei parane luottaa.

Cain ei peittele lainkaan sitä, että Kiinan valitsema politiikka on ennen muuta presidentti Xi Jinpingin tahto. Kaikki luvut alkavat jollain hänen pahaenteisellä iskulauseellaan. Cain puhuu rutiininomaisesti "kommunismista" ja "kommunisteista", mutta tulee silti kuvanneeksi aivan erityistä järjestelmää, jollaisesta kiihkeimmätkään Gestapon, Stasin tai KGB:n virkailijat eivät olisi voineet uneksiakaan. Kiinan politiikassa on kysymys sekä yksinvaltiudesta, orwellilaisesta uuskielestä ja todellisuuden muokkaamisesta että uusimman tekniikan hyödyntämisestä. Cainin mukaan Kiinan eliitti on tajunnut, että maailman hegemoniaa ei voiteta kaikille tuhoisalla perinteisellä sodalla, vaan alistamalla ensin oma kansa ja sen jälkeen kaikki muutkin tekniikan avulla hoituvalla valvontajärjestelmällä. Kun eliitti tietää (tai ainakin uskoo tietävänsä) jo etukäteen, missä "rikoksia" tulee esiintymään, esimerkiksi kansanmurhasta tulee lähinnä koodareiden ja laitevalmistajien projekti. 

* * *

Onko Kiina nyt astunut tielle, jolla kukaan tai mikään ei aiemmin ole kyennyt tai uskaltanut? Tai onko Xi Jinpingin visiona alistaa ainakin koko Euraasia Kiinan keisarin eli hänen itsensä vallan alle? Vaikka Yhdysvaltain hegemonistisen aseman saavuttaminen on ollut paljolti tykkivenediplomatian sinetöimää, ei pidä vähätellä siihen kytkeytyneen kulttuurisen ja taloudellisen alistamisen merkitystä. Uskon itse, että Kiinassa on luettu ja omaksuttu Kungfutsen ja Sun Yat-senin oppien lisäksi myös Disneyn, Big Pharman ja Big Oilin kootut menestystarinat. Xi Jinping julistaa itse mielellään Kiinan edustavan rauhaa, vakautta ja globaalia hyvinvointia. Vaikka muut ymmärtävät siihen kuuluvan myös ääneen lausumattoman loppuhenkosen "Kiinan johtamassa maailmassa", näyttää melko ilmeiseltä, että Kiina todella satsaa enemmän tekniikkaan kuin aseisiin. Kiinalla on kyllä eniten miehiä armeijassaan, mutta esimerkiksi ydinaseita sillä on vain 350, kun sekä Yhdysvalloilla että Venäjällä niitä on noin 6000 kpl. 

Cainin piirtämä kuva Kiinan kyvystä hakata George Orwellin kuvaama dystopia mennen tullen on melko uskottava. Hän korostaa silti vaikeuksia, joita ns. tekoälyn soveltamisessa ihmisten valvontaan on edelleen olemassa. Ihmisten automaattinen tunnistaminen kasvojen, puheen, kielen jne. perusteella on edennyt valtavasti, mutta tuskin vielä vallanhimoisia johtajia täydellisesti tyydyttävällä tavalla. Cainin mukaan Kiina on edennyt harppauksin, mutta ratkaisemattomia ongelmiakin onneksi edelleen on. Uiguurien näkökulmasta panoptikon saattaa olla jo kauhistuttavan täydellinen, mutta eihän Xi Jinping voi nukkua rauhassa niin kauan kun ei ihmisten ajatuksia pystytä seuraamaan ja niihin puuttumaan. Joka siihen ratkaisun löytää, voi odottaa Kiinan korkeinta kunniamerkkiä. 

Cain kuvaa maailmaa, joka tuntuu individualistiseen eurooppalaiseen kulttuuriin tottuneesta perin oudolta jo sinänsä, ilman uiguureihin kohdistettuja valvontatoimiakin. Vaikka tuntisimme miten tahansa suurta myötätuntoa uiguurien kohtaloa kohtaan, vielä enemmän pelkäämme sitä, että kiinalainen yhteiskuntamalli (jolla ei tietenkään ole mitään tekemistä marxilaisen kommunismin takia, sanottakoon se nyt edes tässä sulkeissa) jonain päivänä ulottuu omaan maailmaamme. Eivät kiinalaiset itsekään tietenkään tahdo keskitysleirillä tai vankilassa elää, mutta Cainin todistuksen perusteella vaikuttaa siltä, että kollektiivinen, miljardin ihmisen kokoinen huijaus ja valhe on täysin mahdollinen myös han-kiinalaisten keskuudessa. Onton valheellisia iskulauseita toistellaan, eikä kukaan halua leimautua keisarin olemattomien vaatteiden paljastajaksi. Sillä kiinalaisessa sadussa keisarille ei naureta, vaan totuuden kertoja heitetään vankilaan, ellei joku armelias poliisi ammu saman tien hengiltä. Jokainen uiguuri ja kurdi tietää tämän.