Emme tiedä, oliko Muhammad pedofiili

Tietokirjoittaminen ei ole aina helppoa. Sitä voi ottaa tavoitteeksi historiallisten harhakäsitysten oikomisen – kuten Åke Persson ja Thomas Oldrup ovat tehneet kirjassaan Maailman pisin pajunköysi (Atena 2015) – ja sitten itse sortua kirjoittamaan löysiä oman agendan pohjalta, kuten Thomas Oldrup em. valikoimaan sisältyvässä kirjoituksessa Muhammad oli pedofiili (kyseessä on siis modernin ajan väittämä, jonka Oldrup haluaa torjua).

Oldrup selostaa Muhammadin perhe-elämän vaiheita asiallisesti, mutta ryhtyy sitten sormi ojossa perustelemaan, miksi Muhammadin kutsuminen pedofiiliksi ei ole ”erityisen fiksua”. Sormen ojentelu onkin helppoa, kun käyttää itse keksittyä ”nykymääritelmää”, jonka mukaan pedofiili on ”aikuinen, jolla on pakonomainen seksuaalinen tarve jahdata alaikäisiä”. En usko, että Oldrup määrittelisi homoseksuaalisuuden ”pakonomaiseksi seksuaaliseksi tarpeeksi jahdata samaa sukupuolta olevia”, mutta pedofilian kohdalla ilmeisesti johdonmukaisuudella ei ole niin väliä. Oldrup luottaa siihen, että pedofiliaan lyöty stigma kestää.

Oldrup todistelee laajasti, että lasten ja aikuisten väliset seksuaaliset suhteet ovat historiallisesti tunnettu ja eri aikoina myös hyväksytty ilmiö. Hän takertuu kuitenkin siihen, että ”pedofilia” on moderni käsite, eikä sitä siksi tulisi käyttää historiallisten ilmiöiden yhteydessä. Ikään kuin aikuisen lasta kohteen tuntema seksuaalinen kiinnostus vuonna 622 olisi eri asia kuin vuonna 2015 vain sen takia, että asiasta käytetty termi on moderni.

Oldrup ei näytä myöskään ymmärtävän eroa seksuaalisen suuntautumisen (pedofilia) ja juridisten tai tapakulttuurin hyväksymien ikärajojen kanssa. Tai sitten hän haluaa kiillottaa Muhammadin kuvaa tietoisesti selittämällä kaiken muinaisen pedofilian ilmentymät poikkeavilla ikärajakäsityksillä. Tämän logiikan mukaan pedofilia ei olisi historiallinen ilmiö, vaan enemmänkin seurausta hyväksytyn seksuaalisuhteen alaikärajan juridisesta kiristämisestä.

* * *

Oldrupin käsitesekoilun laaja selostaminen olisi turhaa, ellei hänen kirjoituksensa niin selvästi pyrkisi islaminuskoisia miellyttävään lopputulokseen faktoista riippumatta. Oldrupilla on toki täysi oikeus nähdä islamilainen seksuaalikulttuuri ennen ja nyt myönteisenä kokonaisuutena, mutta näin selvä faktojen kiertely tekee tietokirjaan upotetun tekstin mielipidekirjoitukseksi ja poliittiseksi kannanotoksi. Sellaisesta olisi hyvä varoittaa kirjassa, joka lupaa paljastaa historiallisia harhakäsityksiä.

Todellisuudessa me emme tiedä, oliko Muhammad pedofiili eli seksuaaliselta suuntautumiseltaan lapsista kiinnostunut. Oldrupin luettelemat faktat Muhammadin (avio)liitoista eivät anna selkeää tukea väitteelle tai sen kiistämiselle. Vaikuttaa siltä, että vain yksi Muhammadin monista liitoista solmittiin nykypäivän näkemysten mukaan reilusti alaikäisen kanssa. Emme tiedä, oliko liiton motiivina pedofiilinen halu vai jokin muu laskelmointi. Nykypäivän eettiset tai juridiset oletukset eivät paljon paina 1400 vuoden takaisten tapahtumien arvioinnissa.

Huolestuttavaa Oldrupin asenteessa on se, että vaikka hän olisi voinut tunnettujen tosiasioiden perusteella tyynesti todeta, ettei selkeitä todisteita Muhammadin pedofiliasta ole, hänen tavoitteensa näyttää olevan vihjaista, ettei asiaa pitäisi edes pohtia, koska ”pedofilia on nykyaikainen käsite”. Hän haluaa toisin sanoen määritellä Muhammadin seksuaalisen suuntautumisen pohtimisen ei-fiksuksi asiaksi siitä huolimatta, että asialla on myös ajankohtaisia ulottuvuuksia.

* * *

Kysymys islamin suhteesta seksuaalipoliittisiin kysymyksiin on kirjaimellisesti elämän ja kuoleman asia. Vuonna 2015 islam määrittelee edelleen homoseksuaalisuuden kuolemantuomion oikeuttavana asiana. Tämä ei kaikissa islamin oppien mukaan hallituissa maissa ole teoriaa, vaan homoseksuaalisuudesta syytetty on todellisessa hengenvaarassa. Islamin suhtautuminen seksuaalisuuteen aikuisten ja lasten välillä on vaikeammin hahmotettavissa, mutta ainakaan selkeästi sitä ei kielletä, vaan erilaisia porsaanreikiä on tarjolla sille, joka niitä haluaa tai tarvitsee.

Kysymys Muhammadin seksuaalisesta suuntautuneisuudesta olisi merkityksetön historiallinen detalji, ellei islam laajentumishaluisena ja -kykyisenä maailmanuskontona nojautuisi edelleen tiukasti 1400 vuotta sitten kirjattuihin periaatteisiin. Ruotsalainen tietokirjoittaja ei voi hyvällä omallatunnolla väittää, että islamin suhde homoseksuaalisuuteen olisi yksityisasia tai historiallisesti suhteellinen juttu. Tämän hetken maailmassa homo kiihkoilevan islamin piirissä on yhtä tuomittu kuin hän on myönteisen huomion kohteena ns. kristillisissä länsimaissa. Pedofiilin tilanne on jokseenkin käänteinen, vaikka hänen kohtalonaan ns. länsimaissa on ”vain” henkinen kuolemantuomio siitä riippumatta, onko hän syyllistynyt lapsen seksuaaliseen riistoon vai ei.

Suomessa KO tuomitsi Jussi Halla-ahon sakkorangaistukseen ”uskonrauhan rikkomisesta”. Tämä rangaistus tuli kirjoituksesta Muutama täky Illmanin Mikalle, jossa Halla-aho kirjoitti mm. tietoisen provosoivasti väitteen Muhammadin pedofiilisyydestä, islamista pedofilian pyhittävänä uskontona ja että pedofilia on Allahin tahto. Halla-ahon provokaation ytimenä oli kysyä, saako Suomessa julkisesti väittää näin perustuslain määrittelemän sananvapauden puitteissa. Oikeuden vastaus oli, että ei saa. Oikeus ei siis ottanut kantaa väittämien totuudellisuuteen vaan siihen, että sellaisten ääneen sanominen loukkasi islaminuskoisten ”uskonrauhaa”.

Olisiko KO päätynyt samaan ratkaisuun, jos Halla-aho olisi tyytynyt väittämään, että islam uskontona suhtautuu homoseksuaalisuuteen jyrkän kielteisesti, mutta sallii pedofilian? Thomas Oldrupin tietokirjaan sisällyttämää ajattelutapaa seuraten ei ole erityisen fiksua pohtia, suhtautuuko ekspansiivinen maailmanuskonto vihamielisesti yhteen seksuaalisen suuntautumisen muotoon, mutta suopeasti tai ymmärtäväisesti johonkin toiseen. Olen täysin eri mieltä. Minusta se on erittäin tärkeä pohdinnan ja kysymysten aihe.

Emme tiedä, oliko Muhammad pedofiili. Mutta me tiedämme, että hänen perustamansa uskonnon edustajat nykypäivänä suhtautuvat hyvin jyrkästi torjuen joihinkin seksuaalisen suuntautumisen muotoihin. Se ei ole uskontoa, se on yhteiskuntapolitiikkaa ja ihmisoikeuskysymys. Kukaan ei voi valita seksuaalista suuntautuneisuuttaan sen enempää kuin kykenee valitsemaan esimerkiksi älykkyysosamääränsä. Ihmisoikeuksissa ei saa olla yhtään koskematonta ja ääneen puhumiselta kiellettyä aihetta. Ihmisoikeus on isompi asia kuin "uskonrauha".

Ryssävihasta

Minulle valkeni vasta aikuisena, että olen sukutaustaltani noin puoleksi venäläinen - siis ryssä, kuten nykyään taas saa ja aika usein näköjään pitääkin sanoa. Isoisäni vaihtoi venäläisen sukunimensä ruotsinkieliseksi, isäni varmuuden vuoksi vielä senkin. Lapsuudenkodissani ei ryssistä puhuttu, mutta ei myöskään venäläisestä kulttuurista tai kielestä. Niitä ei ollut.

Täysvenäläinen isoäitini Maria Ivanova kuoli vuonna 1938. Minulla on hänestä vain valokuvia ja suurella äidinrakkaudella kirjoitettuja päiväkirjoja 1920- ja 1930-luvuilta. Hän eli ja kuoli venäläisenä ihmisenä Suomessa, jossa ryssää opetettiin systemaattisesti vihaamaan. Sen takia, mitä tsaarit olivat tehneet ja sen takia, mitä Stalin tulisi tekemään. En tiedä, miltä hänestä tuntui. En halua edes ajatella koko asiaa.

Maailma on muka muuttunut, mutta elämme taas 1930-lukulaista systemaattisen ryssävihan lietsonnan aikaa. Ruma kielenkäyttö on toki jätetty anonyymeille nimimerkkikirjoittajille ja johtajat teeskentelevät muodollista kohteliaisuutta. Mutta kyllähän se jotakin kertoo, että maan suurin sanomalehti Helsingin Sanomat sallii keskustelupalstoillaan systemaattisen vihapuheen, kun kohteena ovat venäläiset kansana tai nykyisen tsaarin eli Putinin muodossa.

En ihaile venäläisyyden monia piirteitä, enkä tunne itseäni "suomalais-venäläiseksi". Mutta kyllä minua nimimerkin suojista syydetty taukoamaton ryssäviha myös loukkaa henkilökohtaisella tasolla, kuten kaikki rasistinen vihapuhe loukkaa aivan erityisesti sitä, jonka ihmisarvoa ei haluta tunnustaa sillä perusteella, että on sattunut syntymään jonkin tietyn ihmisryhmän jäseneksi.

* * *

Ymmärrän oikein hyvin, että osa 2010-lukulaista ryssävihaa on laskelmoitua poliittista propagandaa, jonka tarkoituksena on heikentää suomalaisten yleistä haluttomuutta liittoutua sotilaallisesti Yhdysvaltain johtaman sotilasliiton kanssa. Poliittisessa johdossa laskelmoidaan, että suomalaisen talouselämän etujen mukaista on tällä hetkellä kumartaa länteen ja pyllistää itään. Kyllähän siitä jatkuvasta pyllistelystä joudutaan maksamaan kova hinta, mutta Nato on tässä suhteessa kuin se ihana Tenon kuningaslohi.

Historiallisista syistä monilla suomalaisilla on epäluuloinen suhde Venäjään valtiona ja kansakuntana. Silti ne ihmiset, jotka tuntevat talttumatonta vihaa ja halveksuntaa myös jokaista venäläistä ihmistä kohtaan, ovat vähemmistö. Mutta eivät äänetön tai vaikutusvallaton. Suomalaisella systemaattisella ryssänvihalla on aina ollut takanaan rahaa - suomen- ja ruotsinkielistä - ja oikeistopiirien tarjoamaa valtaa. Se ei ole kadonnut minnekään, vaikka bolševismi on vaihtunut kansallismieliseksi oikeisto-oligarkiaksi, moderniksi tsarismiksi.

Poliittisesti korrektin puhetavan vaatimus on Suomessakin johtanut siihen, että julkisuudessa puututaan herkästi niin isojen kuin pientenkin kenkien kielenkäyttöön, jos se voidaan tulkita millään tavalla rasistiseksi. Paitsi jos rasismi kohdistuu venäläiseen, joka on Maidanin lähtölaukausten jälkeen ollut vapaata riistaa myös ns. laatulehdistössämme. Kukaan ei reagoi, kukaan ei inahdakaan, olivat puheet miten tolkuttomia tahansa.

* * *

Mikään viha ei tee maailmaa paremmaksi sen asukkaille. Ryssävihaa tihkuvilla anonyymeillä viesteillä on oletettavasti terapeuttista arvoa niitä suoltaville ja edellä mainittu propaganda-arvo 2010-luvun ulkopolitiikalle (sen teho ei Nato-galluppien perusteella tosin liene ollut ihan toiveiden tasolla). Mutta pidemmällä tähtäimellä tällaisesta vihanlietsonnasta kärsivät kaikki, ja me suomalaiset ehkä enemmän kuin venäläiset itse.

En kuvittele, että julkinen ryssäviha millään vetoomuksilla vähenee. Se jatkuu niin kauan kuin viestimiä hallitsevat sen haluavat jatkuvan. Jos Putinin hallinto saadaan vaihdettua EUSA:n johtajien mieleiseksi, voi yhtäkkiä kaupankäynti taas kiinnostaa ja silloin tietenkin alkeellisen solvaamisen julkaiseminen loppuu saman tien. Tai jos Suomi saadaan ujutetuksi Naton täysjäseneksi, sillä voi olla samanlainen vaikutus.

Silti jaksan toivoa, että edes osa näistä raivopäisimmistä russofobisista suomalaisista joskus pysähtyisi miettimään, onko siinä omassa vihapuheessa ja -ajattelussa mitään tolkkua. Useimmat suomalaiset rintamasotilaat kävivät tämän mietinnän läpi ja päätyivät toteamaan, että johtajien käskystä siellä toisiansa suomalaiset ja venäläiset tappoivat, eivät henkilökohtaisista syistä. Ei tämä nykyinen tilanne välttämättä kovin erilainen ole, vaikka aseet ovat ainakin toistaiseksi vain ilkeitä sanoja. Matka sanoista aseisiin ei ole koskaan pitkä, mutta sitä askelta ei ole pakko ottaa.

Äly, tekoäly, älyttömyys

Äly on kiehtonut minua koko elämäni ajan sekä ilmiönä että ominaisuutena. Olisin halunnut olla tosi älykäs jo pikkupoikana, kun hurmaannuin Sherlock Holmesin terävyydestä ja ongelmanratkaisukyvystä. Valitettavasti älykkyyttä on ihmisellä vain sen verran kuin sitä geneettisen korttipelin myötä on sattunut saamaan. Älyään voi sparrata eli oppia osuuttaan käyttämään, mutta varsinainen lisääminen ei taida onnistua.

Unelmaa silti tavoitellaan. Ns. tekoälytutkimus tavoittelee - ainakin virallisesti, meille tavallisille ihmisille julkisilta osiltaan - keinotekoista älyä, joka voisi auttaa ihmistä tilanteissa, joissa oma äly ei riitä. Skeptikko tietenkin arvelee, että tutkimuksella tavoitellaan myös sellaista ylivertaista välinettä, jota voisi käyttää vallan saavuttamiseksi tai säilyttämiseksi. Onneksi tai ei, tulokset eivät ole olleet aivan sitä, mitä innokkaimmat ovat lupailleet tai toivoneet.

Osa tekoälytutkimuksen tulosten vaatimattomuudesta - mitenkään väheksymättä shakkitietokoneiden saavutuksia - voi johtua siitä yksinkertaisesta syystä, että inhimillisen älyn terävimmätkään edustajat eivät ole riittävän älykkäitä rakentamaan teoriassa ja käytännössä itseään älykkäämpiä ohjelmia tai laitteita. Olemme tunkeutuneet syvälle kosmokseen ja kvanttien maailmaan, mutta emme osaa edelleenkään luoda keinotekoista elämää. Älyllisestä elämästä puhumattakaan.

* * *

Älyä paitsi ihaillaan ja himoitaan, myös pelätään ja inhotaan. Useimmat testeissä korkeita älykkyysosamäärälukuja saaneet eivät tiedolla leveile, ihan kokemuksen opastamana. Ihminen, jonka oma luku on keskimääräinen tai sen alle, ei halua kuulla asiasta yhtään mitään. Ja kaikkihan me tiedämme, miten siinä käy, kun tietokoneelle annetaan liikaa älyä. Ainakin avaruudessa siitä seuraa vain ongelmia.

Älykkyyden merkityksestä ihmiselle voidaankin olla montaa mieltä. Älykkyys ei selvästikään takaa ihmiselle onnea elämässä, vaikka voi sinänsä avata ovet vaurauteen, menestykseen ja valtaan. Toisaalta tiedämme, että näihin kaikkiin pääsee käsiksi myös silkalla röyhkeydellä ja sitkeydellä, sanoivat Mensan mittarit mitä hyvänsä. Eivät kaikki ravintoketjun yläpäässä olevat ole älykköjä.

Silti lienee kiistatonta, että ihminen biologisena lajina on hyötynyt siitä, että joillakin yksilöillä on älykkyydeksi kutsuttuja ominaisuuksia keskimääräistä enemmän. Älyn avulla on kautta historian ratkaistu sekä käytännöllisiä että teoreettisia ongelmia niin, että seuraukset ovat muuttaneet ihmisen olemassaolon ehtoja, usein paremmiksikin. Sattumallakin on voinut olla paljon merkitystä, mutta useimmat niin kutsutun hyvinvoinnin osatekijöistä ovat inhimillisen älyn tuotteita ja ilman älyä olisimme niitä vailla.

* * *

Äly voi olla sosiaalista valuuttaa, mutta myös älyttömyys (tai ääliömäisyys) näyttelee pysyvästi keskeistä roolia ihmiskunnan elämässä. Merkittävä osa taloudellista aktiivisuutta on mahdollista vain, jos riittää ostajia, joiden älykkyys ei riitä huijauksen ymmärtämiseen. Massamittainen uskontojen ja muiden aatteiden varaan rakennetut valtajärjestelmät ovat mahdollisia vain, jos miljoonat ihmiset eivät käytä älyään itsenäiseen ajatteluun. Arjessa tuntuu usein siltä, että inhimillisen typeryyden määrä on vakio.

Ainakaan toistaiseksi älyllä ei voi varsinaisesti käydä kauppaa, vaikka monessa ammatissa se käykin suosituksesta. Toki ihmisiä houkutellaan fiksuuntumaan rahallista korvausta vastaan, mutta siinä helposti sekoitetaan keskenään geneettinen äly ja sen käyttämisen parempi hallitseminen. Itse en usko älykkyyden keinotekoiseen lisäämiseen, vaikka myönnän toivovani, että tekoälytutkimus saavuttaisi jotain suurempaakin kuin peliälykkäitä tietokoneohjelmia.

Hyvä elämä ei rakennu pelkän älyn varaan. Mutta jos ihminen jättää saamansa älyn käyttämättä tai vajaakäyttöön, ei siitä ainakaan itse hyödy. Tuskin ympäristökään. Jos ääliömäisyyden määrä on vakio, ehkä sitä yhteistä älyn määrää tai ainakin laatua voisi yrittää vastapainoksi lisätä. Älynsä saa aiempaa paremmin käyttöön heräämällä uteliaaksi, tutustumalla asioihin monipuolisesti, tutkimalla ennakkoluulottomasti vieraitakin asioita ja keskustelemalla itseään älykkäämpien kanssa aina kun tilaisuus tarjoutuu.

PS. Tein joku vuosi sitten Mensan pikatestin netissä. Minusta loppupään tehtävät olivat todella vaikeita ja valtaosan jouduin ajan loppuessa vain arvaamaan. Sain muistaakseni noin 120 pinnaa. Olin ehkä vähän pettynyt, vaikka tiesin etukäteen, ettei Rubikin kuutiota turhaan pyöritelleenä voi kovin kummoisia odottaa. No, tiedänpähän toisaalta, että niitä itseäni älykkäämpiä on potentiaalisiksi keskustelukumppaneiksi yllin kyllin.

Viha puheena ja elämäntapana

Ihmisen perusolemukseen kuuluu kyky vihastua ja kyky vihata. Kaikilla meillä ne kyvyt on, mutta ääripäät ovat todella kaukana toisistaan. Modernissa sivilisaatiossa vihasta on tullut lähinnä kielteinen ominaisuus, ristiriitoja pyritään aktiivisesti ratkomaan muilla tavoilla. Tai pyritään ja pyritään, osa ihmisistä rakastaa vihata tai vihaa ajatustakin, ettei saisi olla vihainen silloin kun haluaa.

Ennen internetin aikaa vihapuhe oli pääosin reaaliaikaista välienselvittelyä naama vasten toista punaisena hehkuvaa naamataulua. Vain yläluokka harrasti kultivoitunutta vihapuhetta mm. levittämällä kirjallisesti rodullisia ennakkoluuloja ja valheita hitailla tekniikoilla ja vähäisellä levikillä, vaikka ei silti aina vähäisin seurauksin. "Siionin viisaiden pöytäkirjoihin" uskoo edelleen moni höyrypää.

Toisin on nyt. Kuka tahansa vihaa uhkuva jamppa voi tunnista ja päivästä toiseen raakkua verkossa anonymiteetin tarjoaman pidäkkeettömyyden ja kynnyksettömyyden turvin. Pahimpien sivustojen sallimat viestit ovat usein sellaisia, että tosielämässä sanottuina johtaisivat ilman muuta kunnianloukkaussyytteiseen - ainakin siihen. Mutta ei verkossa, siellä voi vihata ja solvata turvassa muitten vihalta.

* * *

En jaksa uskoa, että netissä pursuava viha on sinänsä uusi, vain nykyajalle ominainen ilmiö. Emme vain ole sitä ennen kyenneet näkemään koko laajuudessaan, se on pysynyt pääosin siellä taskuun työnnetyssä kireässä nyrkissä tai purkautunut nyrkistä oheiskärsijään. Vihan aiheitahan on aina riittänyt, kun monella menee huonosti, teki mitä hyvänsä ja varsinkin, jos ei tee parastaan vaan pahintaan. Monella ei ole aikaisemmin ollut varaa purkaa vihaansa.

Silti lienee mahdollista, että netin kautta pursuava avoin, kahlehtimaton vihapuhe muuttaa todellisuuttamme ja lisää alttiutta myös tosielämän vihatekoihin. Tilastot väittävät yleensä, että väkivalta eri muodoissaan on vähentynyt. Toivottavasti se pitää paikkansa myös niiltä osin, joita on vaikea tilastoida.

Itseäni huolestuttaa eniten se helppous, jolla ihmisissä kyteviä vihantunteita voi netin kautta lietsoa ja kanavoida rasistisiin ja muihin tolkuttomiin toimiin (ei tosin ole niin, ettei sitä olisi aikaisemminkin pystytty tekemään). Yksinäisen ihmisen vihantunteita voi jopa helpottaa, kun niitä voi ääneen huutaa edes jossain. Kanavoituina ja organisoituina niistä syntyy kuitenkin aina vaarallinen ase sen käyttöön, jolla ei ole estoja toteuttaa pyrkimyksiään, mitä hyvänsä ne ovatkin.

* * *

Vihapuheen ja vihaisen kritiikin raja on vaikea vetää. Jotkut eivät rajan olemassaoloa suostu myöntämäänkään, ehkä varmuuden vuoksi. Vihaisuus voi kuitenkin olla myös voima, joka saa ihmisen toimimaan paremman maailman puolesta sen sijaan, että vain murjottaisi ja päivittelisi. Kiukunpuuska voi toimia energialatauksena, joka pyyhkäisee laiskuuden tieltään, muuttaa jahkailun teoiksi, teot tuloksiksi.

Mutta vihaisuus elämäntapana on aina vaarallista, itselle ja muille. Pysyvä viha sulkee ihmisen aistit ja ymmärryksen. Sen kohteena oleminen voi olla äärimmäisen ahdistavaa ja lopulta kuolettavaa (mikä pahinta, se voi olla vihaajan tarkoituskin). Staattinen viha ei toimi pahan vastavoimana, pikemminkin se tekee ihmisen vihan syyn kaltaiseksi.

Vihan tunne voi olla perusteltua ja ymmärrettävää, mutta siihen ei ole hyvä jäädä makaamaan, ei netissä eikä tosielämässä.

Trump, trump, trump!

Yhdysvalloissa käydään jo raivoisaa vaalitaistelua, vaikka itse vaalitapahtumaan eli presidentin valintaan on yli vuosi. Syynä on kaksipuolueisen valtajärjestelmän hidas prosessi, jonka tarkoituksena on varmistaa, että äänestäjiksi rekisteröityneiden yhdysvaltalaisten vähemmistö pääsee valitsemaan vain puoluejohdon valitsemasta kahdesta ehdokkaasta.

Paitsi että tällä kerralla on ainakin toistaiseksi mahdollista, että tiukan seulan läpi mujutettujen ehdokkaiden lisäksi tarjolla on ainakin yksi ehdokas, jota valtapuolueitten johto aidosti pelkää eli miljardööri Donald Trump. Trump voi olla "riippumaton" ehdokas, jos republikaanipuolueen koneisto ei suostu valitsemaan häntä viralliseksi ehdokkaaksi.

Eikä varmasti vapaaehtoisesti valitsekaan, vaikka vakavia erimielisyyksiä poliittisessa linjassa tuskin on. Trump on suomalaisittain arvioiden jyrkkä oikeistolainen, jolta "luusereiden" on turha odottaa myötätuntoa. Tässä suhteessa hän ei mitenkään poikkea puolueensa päälinjasta ("verotus kohti nollaa, jokainen tulkoon toimeen omillaan").

Trump on oikeistovoimille ongelma, koska hän haluaa toteuttaa sitä samaa oikeistolaista voimapolitiikkaa trumpilaisittain. Tai eihän tämä halu ole ongelma vaan se ikävä tosiasia, että Donald Trump ei tarvitse päätöksentekoa kulisseista ohjaavien rahamiesten rahaa eli on aidosti riippumaton - mahdollisesti.

* * *

Vaikka myös Suomessa poliitikkoja helposti halveksitaan ja pilkataan lobbaajien juoksupoikina toimimisesta, kukaan ei taida ajatella, että jokainen valituksi tullut on todellisuudessa kampanjan rahoittaneen äänitorvi. Voimme kauhistella niitä pieniä rahasummia, joita liikemiehet ovat antaneet mieleisilleen oikeisto- ja keskustapoliitikoille tai ay-liike demareille, mutta emme silti ajattele, että eduskunnassa nappia painavat nuo liikemiehet ja ay-liike.

Yhdysvalloissa tilanne on karumpi, koska merkittäviin yhteiskunnallisiin luottamustehtäviin ei yksinkertaisesti pääse ilman isoja rahoja. Vaikka päättäjät ovat kaikki miljonäärejä, toistuvat vaalikampanjat rahoitetaan ulkopuolisella tuella, koska edes näillä miljonääreillä ei ole varaa törsätä niitä jättisummia, joita vaalimainonta syö.

Voi olla, ettei jokainen yhdysvaltain kongressin ja senaatin jäsen ole ostettu ja tukirahoilla sidottu käsinukke, mutta mitä ilmeisimmin suuri enemmistö kyllä on. Ei tietenkään niin, että kaikki olisivat saman maksajan nukkeja, vaan kymmenien, ehkä satojen etujaan valvovien lobbyjen armeija. Siksi ei ole yhdentekevää, tuleeko valtajärjestelmään yhtäkkiä toimija, joka ei olekaan kenenkään näkymättömän lobbyn hallinnassa. Yhdysvalloissa presidentillä on merkittävästi poliittista valtaa, niin merkittävästi, ettei paikalle haluta riippumatonta tyyppiä, oli ideologisesti mitä mieltä hyvänsä.

* * *

Trump ei ole ensimmäistä kertaa tyrkyllä, mutta näyttää siltä, että nyt hän on tosissaan, eikä lähde pöydästä ainakaan pikkubluffista. Pidän mahdollisena, että Trump alkaa pehmentää puhetapaansa, jos hän pysyy kyselyissä kärkipaikoilla, varmistaakseen myös sellaisten ääniä, jotka tuijottavat epäuskoisina comb-over -kampausta ja kuuntelevat suu auki Trumpin poliittisesti hyvin epäkorrekteja heittoja. Toinen vaihtoehto on, että Trump uskoo starttityylinsä vievän perille asti.

Miksi kirjoittaa Trumpista tai ylipäätään tästä vaalikampanjoinnista, kun Barack Obaman kauden viesti näyttää olevan, ettei fiksu ja mustaihoinen presidenttikään käännä Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa kohti rauhanomaista, muita kunnioittavaa ja diplomatian varassa etenevää linjaa? Omalla kohdalla syy on se, että kun Trump ei pudonnut pelistä saman tien, on olemassa mahdollisuus, että seuraavan Yhdysvaltain presidentin nimi on Donald Trump.

Tuo mahdollisuus on karmaiseva siitä huolimatta, että lähihistoria tarjoaa myös George W. Bushin ja Dick Cheneyn kaltaisia painajaismaisia hahmoja. Trumpin suurin ongelma puoluejohdon ulkopuolella onkin, ettei kukaan osaa kuvitella, minkälaista voisi olla Donald Trumpin presidenttiys. Isoa laivaa ei noin vain käännetä, mutta olen varma siitä, että ympäri maailmaa pohditaan puoliääneen sitä mahdollisuutta, että neuvottelupöytään tulee älykkään ja kultivoituneen Obaman jälkeen 1950-luvun rockaria ulkoisesti imitoiva kauhukakaraeläkeläinen, joka on miljardöörinä tottunut tekemään kuten haluaa.

Jopa Angela Merkel voi huolestuneena ajatella mahdollisuutta, että seuraavan kerran, kun hänen täytyy valittaa Yhdysvaltain presidentille NSA:n sietämättömästä vakoilusta, tuo presidentti vääntää naamansa irveeseen ja tokaisee: "Germany is fired!".

PK på svenska

Ei sille mitään voi, suomalaisten pinnistelyt poliittisen korrektiuden maailmanäyttämöllä ovat merkityksetöntä pihinää Ruotsin rinnalla (unohdamme vertailusta Yhdysvallat tilasyistä). Mielikuvitus ei enää riitä keksimään niin vähäistä tai naurettavaa asiaa, ettei siitä Ruotsissa kyetä nostamaan moralistista mekkalaa. No juu, onhan meilläkin vanha kunnan Musta-Pekka nykyään pelkkä "Pekka-peli" ja neekerinpususta jäi jäljelle pelkkä pusu. Mutta emme me ruotsalaisille pärjää. Kuka meillä olisi osannut keksiä, että laastarin värilläkin voi loukata jonkun tunteita?

Itse en tunne ketään ihmistä, jolla olisi normilaastarin värinen iho. Se "vaaleanpunainen" on yhtä luonnoton kuin kaikki muutkin "ihonväriset" keinoasiat maailmassa, kuten paperi. ja muita nukkeja harrastaneet hyvin tietävät. En tiedä, valmistetaanko esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa mustia tai hyvin tummanruskeita laastareita. Odotan kiihkeästi, että joku ruotsalainen ammattihuolestuja selvittää tämänkin asian. Ja jos valmistetaan, onko kaupoissa tarjolla myös kalpeiden ruotsalaisten värinen vaihtoehto satunnaiselle turistille.

Kolumbialaissyntyiselle Paula Dahlbergille voisi joku sikäläinen Pisa-vastaava esitelmöidä siitä, miksi "valkoihoisuus" on historiallisesti ollut ja on monista päinvastaisista pyrkimyksistä huolimatta edelleen useimpien laastareita ostavien ruotsalaisten biologinen ominaisuus, jota he eivät ole itse valinneet. Samalla voisi kertoa, että laastareiden väri yrittää imitoida useimpien ruotsalaisten ihonväriä siitä yksinkertaisesta syystä, että lapsia vanhemmat ja epävarmemmat ihmiset eivät halua muiden huomaavan laastaria, joka kertoo ihmisen mokasta tai epäonnesta.

Uskon itse, että joku nopealiikkeinen laastaritehtailija tuo lähiaikoina Ruotsin markkinoille monenlaisia ihonvärejä imitoivia tuotteita. Toivottavasti he eivät unohda etelän auringossa paahtuneen pohjoismaalaisen väriä, jota ei muualla maailmassa juuri kohtaa. Emmehän me halua, että auringonottajat joutuvat pahastumaan laastarikaupassa?

* * *

Kaikella näin naurattavalla on tietenkin aina kääntöpuoli, joka synkistää naurajan mielen.Tällaisten tapausten tasaisesta virrasta päätellen Ruotsissa on vaikutusvaltaisissa asemissa ihmisiä, jotka suhtautuvat kuolemanvakavasti mahdollisuuteen, että joku jossain voi loukkaantua jostain sellaisesta, jonka voisi mukauttaa ketään loukkaamattomaksi. Ainahan tällaisia aktiivisia mielensäpahoittajia on ollut, mutta ehkä ihmisen historiassa ensimmäistä kertaa he tuntuvat johtavan kokonaista hyvinvointivaltiota.

Tällainen ilmapiiri vaimentaa sananvapauden lisäksit tehokkaasti myös yhteiskunnallista keskustelua. Masentava esimerkki on tapaus Assange. Tuskin missään muussa maassa olisi voitu naamioida yritys häkittää suurvallan noloja salaisuuksia paljastanut Assange Yhdysvaltoihin dumpattavaksi pelkän "raiskausepäilyn" perusteella. Julkistettujen tietojen perusteella klassiselta lavastukselta vahvasti haiskahtava juttu olisi voitu hoitaa parissa tunnissa, ellei ruotsalainen syyttäjä olisi - epäilemättä tarpeeksi ylhäältä saamansa ohjeen mukaisesti - tehnyt asiasta suurta moralistista spektaakkelia, jonka ytimessä oli pakko saada Assange henkilökohtaisesti Ruotsin maaperälle.

Missä tahansa muussa maassa kuin Ruotsissa kansainvälinen pidätysmääräys vain sen takia, että ihmistä voidaan kuulla raiskausepäilyä koskevassa asiassa, olisi ollut epäuskottavaa liioittelua. Viisi vuotta on oltu keskustelematta siitä, miksi Ruotsin viranomaiset eivät halunneet luvata Assangelle, ettei häntä luovuteta Yhdysvaltoihin, jos hän tulee antamaan lausuntonsa Ruotsiin. Hallitusvalta on vaihtunut, mutta viidettä vuotta Ruotsissa teeskennellään, että Assangen kohdalla ei ole kysymys Wikileaksista vaan siitä, muuttuiko kahden aikuisen välinen seksi jossain vaiheessa hauskana alkanutta iltaa ja aamua pakottamiseksi. Kaksi viikkoa tapahtumien jälkeen nostettu juttu kun on vääjäämättä sana-sanaa-vastaan -tilanne, jossa totuuden tietävät korkeintaan asianosaiset.

* * *

Minä ihailen ja rakastan monia asioita Ruotsissa. Mutta en tätä PK-hysteerisyyttä, joka on jatkunut ainakin koko 2000-luvun ajan. Olen varma, että ilmiötä tullaan joskus myöhemmin tutkimaan akateemisesti ja ihmettelemään, mikä ajoi keskimäärin ihan täysjärkiset ihmiset keksimään ongelmia myös sellaisissa asioissa, joissa ei todellisuudessa ongelmaa ollut.

Poliittisen korrektiuden hysterian ensimmäinen uhri on aina sananvapaus, oli motiivi mikä hyvänsä. Sananvapauden jälkeen maahan lyödään terve arkijärki. Se, jonka mukaan kaikenväriset laastarit ajavat asiansa, kunhan ovat muuten hyvin tehtyjä.

Nupit koilliseen?

Mieleni inhoaa meteliä, jollaiseksi se tulkitsee melkein kaiken liian kovalla äänenpaineella kuuloelimiini tulevan informaation. Aivan erityisen epämiellyttävää on metelitasoinen häly, joka ei sisällä lainkaan mielekästä informaatiota.

Voin kuunnella musiikkia suhteellisen voimakkaalla tasolla, kun olen kuuntelemiseen orientoitunut, itse valinnut musiikin ja voin hallita äänenvoimakkuuden säätönuppia. Silti olen valinnut sähköpostieni pysyväksi tunnuslauseeksi yleisemmän viisauden "Musiikki on parasta - hiljaisuuden jälkeen".

Ei siis yllättäne ketään, että kuulun niihin ihmisiin, jotka haluaisivat valittaa kauniin kesäillan pilaavasta biletysbassosta, jota ei pääse karkuun edes sisätiloissa, koska se thump ei liiku tavanomaista reittiä, vaan tulee rakenteiden kautta suoraan elimistöön - kuten sen on suunniteltukin tulevan.

* * *

Olemme siis sovittamattomassa ristiriitatilanteessa. Meillä on kymmenien tuhansien eri-ikäisten nuorten joukko, joka haluaa kuunnella tuntikausia korvia särkevää (kirjaimellisesti) konemusiikkia volyymillä, jossa tuhoutunut kuuloelin on lähinnä sivuvahinko, koska musiikin tarkoituksena on jyskyttää koko elimistöä. Kärttyisän vanhan ihmisen oletus on, että tämä jyskytys tuottaa kuulijoille koukuttavaa mielihyvää. Rakkauslyriikkaahan näille festareille ei mennä kuuntelemaan.

On myös kesäfestivaaliyrittäjä, joka järjestää kymmenilletuhansille konemusiikin ystäville mahdollisuuden jyskytyttää itseään. Tämä yrittäjä tavoittelee maksimaalista tuottoa eli mahdollisimman suurta yleisömäärää yhdellä kerralla ja samoilla keikkakustannuksilla. Siksi hän ei edes yritä järjestää rattoisaa viikonlopputapahtumaansa Ivalon kesätorilla, vaan varmuuden vuoksi Suomen ainoassa suurkaupungissa ja sielläkin paikassa, jonne voi saada mahtumaan kymmeniätuhansia maksavia kuuntelijoita.

Sitten olemme me tuon tapahtumapaikan tuhovaikutusalueella asumaan sattuvat ulkopuoliset, joilla olisi ihan muita suunnitelmia kuin konemusiikin bassoäänten kuunteleminen. Meillä ei ole asiassa kuitenkaan äänioikeutta (harkittu vitsi), meitä edustavat kaupungin metelitasosta vastaavat viranomaiset. Nämä ovatkin asettaneet yrittäjälle ehtoja, joiden tarkoituksena on yhteisen äänimaiseman kohtuuton riisto.

Ristiriita syntyy, kun me ilonpilaajat emme ole tyytyväisiä viranomaisvalvonnan tuloksiin vaan koemme virallisesti sallitunkin metelin metelinä. Ilonpilaajia olemme, koska emme ymmärrä asettaa bilettäjän onnellisuutta omamme edelle.

* * *

Lienee selvää, ettei konemusiikin jytkytyksestä kicksejä saavan ja samasta päänsärkyä kehittävän välille ole löydettävissä molempia tyydyttävää kompromissia. Konemusiikin kuuntelemisessa ei liene mitään ideaa, jos sitä soitetaan kohtuullisella äänenvoimakkuudella. Jos olisi, ehkä nykyisiä mielipuolisia desibelilukuja ei edes tavoiteltaisi.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että meteli on poikkeus hiljaisuudesta, joka on ihmisen perusoikeus siinä missä puhdas vesi ja hengityskelpoinen ilmakin. Poikkeusoloista nauttivan oikeutta täytyy punnita kaikille kuuluvaa perusoikeutta vastaan. Metelin pitäisi näin ajatellen olla mahdollista vain silloin, kun se ei häiritse perusoikeudestaan nauttivia.

Tämä on tietenkin teoriaa, jota poljetaan täysillä koko ajan hiljaisuutta kaipaavien tappioksi. Nykyään täytyy olla iloinen jo siitä, että meteliä yritetään edes teoriassa hillitä. Silti olen jyrkästi sitä mieltä, että kauniina kesäiltana ei-suljetussa tilassa ämyreistä kaiutettavan musiikin äänenvoimakkuudesta vastaavan henkilön tärkein ilmansuunta on nuppikoillinen, ei -kaakko.

Guggenheimin kupru

Emme tiedä, kuinka kauas Helsinkiin perustettavan Guggenheim-museon salaiset juuret ulottuvat, mutta lienee selvää, että kun hanke julkistettiin tammikuussa 2011, paljon oli jo ehtinyt tapahtua. Ainakin ulospäin kyseessä oli Helsingin kaupungin tilaama yhteistyöselvitys, jonka 2 miljoonan hinnan maksoivat Helsingin kaupunki, Svenska kulturfonden ja Suomen Kulttuurirahasto. Kaupungin julkinen edusmies oli tuolloinen taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén, joka joutui sittemmin jääviyskohun myötä vetäytymään ja siirtyi saman tien Atlantin yli.

Kun näinkin suuri summa rahaa on varattu yhdysvaltalaisen taidesäätiön hankkeen edistämiseen, on asiasta täytynyt varhain löytyä yhteisymmärrys hyvin korkealla tasolla. Asia ei ole voinut edetä ilman kaupunginjohtaja Jussi Pajusen siunausta. Itse asiassa on hankkeen myöhemmistä vaiheista pääteltävissä, ettei hankkeella ole pelkästään korkeinta siunausta, vaan todennäköisesti Pajunen on mennyt jossain ei-julkisessa tapaamisessa lupaamaan, että kyllä se museo Helsinkiin rakennetaan. Tätähän ei välttämättä koskaan voida osoittaa, mutta vuosikausien sitkeä käärmeen ajaminen pyssyyn puhuu vahvasti tulkinnan puolesta.

Tarkoitukseni ei ole tässä ruotia Guggenheim-hankkeen vaiheita. Hyvän yleiskatsauksen tapahtumista tarjoaa Wikipedian artikkeli (https://fi.wikipedia.org/wiki/Guggenheim_Helsinki_-suunnitelma) ja jos on kiinnostunut pro-Guggenheim-propagandasta, sitä tarjoaa yllin kyllin ja enemmänkin esimerkiksi "epävirallinen" Guggenheim Helsinki -sivusto (http://www.guggenheimhki.fi/). Itseäni on alusta alkaen kiinnostanut lähinnä se, mistä pro-Guggenheim-porukka ei halua puhua.

* * *

Guggenheim-konsernin museohaara eli Solomon R. Guggenheim Foundation koostuu todellisuudessa kolmesta toimivasta yksiköstä, joita ovat päämuseo Fifth Avenuella, Peggy Guggenheimin kokoelma Venetsiassa ja sitten tämä Bilbaon tunnettu ja ylistetty Frank Gehryn luomus. Eri syistä epäonnistuneiden hankkeiden luettelo on paljon pidempi: Berliinissä toiminut Deutsche Guggenheim suljettiin äkillisesti ja syytä kertomatta; Las Vegasiin 2001 avattu venäläis-amerikkalainen Hermitage-hanke päättyi 7 vuoden kuluttua; Vilnaan kaavailtu museohanke kuivui kokoon "rahoitusvaikeuksien" takia ja ainoa käynnissä oleva uusi hanke Abu Dhabissa on ollut kitkainen mm. rakennustyöntekijöiden ihmisoikeuksiin liittyvistä syistä. Vuonna 2006 julkistetun rakennushankkeen on nyttemmin ilmoitettu valmistuvan 2017.

Propagandan tasolla tämä kaikki näyttää tietysti huonolta, joten Guggenheim-brändin todellisesta arvosta ja houkuttelevuudesta ei synny keskustelua, vaan kumpikin osapuoli korostaa omaa näkökulmaansa. Taidemaailman ulkopuoliselle syntyy kyllä vaikutelma erittäin voimakkaasta hypestä, katteettomasta liioittelusta, jota pro-Guggenheim-puoli vuodesta toiseen pitää tekohengityksellä yllä. Karu tosiasia on, että Bilbao on ainoa lajissaan eli taloudellisesti ja vetovoimallisesti onnistunut Guggenheim-hanke.

***

Suomalaisesta näkökulmasta Guggenheim-säätiön vimma tuoda museohankettaan Helsinkiin vaikuttaa liiankin hyvältä ollakseen totta. Viralliset perustelut ainakin ovat liirumlaarumia, sillä jos Guggenheim olisi objektiivisesti haluttu hanke, maailmasta löytyisi satoja Helsinkiä merkittävämpiä kaupunkeja. Vihjailut "brittien kiinnostuksesta" ovat tässä valossa säälittäviä. Jos Helsinki olisi jyräämässä jonkun aidon suurkaupungin Guggenheim-himon, tuon kaupungin nimi olisi tietenkin alusta alkaen ollut propagandatavaraa ja kaupungit olisi pantu kilpailemaan keskenään.

Solomon R. Guggenheimin säätiö ei sääntöjensä mukaan saa tavoitella taloudellista voittoa eikä harjoittaa liiketoimintaa. Silti se myy brändiään suhteellisen kalliilla. Helsingin museon lisenssimaksu olisi 1,3 miljoonaa vuodessa. Kaiken muun päälle siis ja takuuvarmaa tuloa G-säätiölle museon toiminnasta ja menestyksestä riippumatta. Alkaa kuulostaa pankin toiminnalta eli palvelumaksut kerätään, oli palvelua tai ei.

Erittäin suuri joukko suomalaisia isokenkäisiä on joka tapauksessa antanut nimensä G-hankkeen edistämiseen. Itse en jaksa uskoa, että kyse olisi vain rajattomasta rakkaudesta kuvataiteisiin. Siksikö kukaan G-puolella ei halua puhua museohankkeen sisällöistä vaan kaikki pauhaavat hyödyistä matkailulle ja yritystoiminnalle? Kiva kuvitelma, mutta eihän siihen kukaan täysjärkinen usko, kun yksityisiä sijoittajia ei tiettävästi tulvi G-säätiön ovella tarjoutumassa ottamaan osuuttaan tulevista varmoista voitoista.

***

Itse olen tullut siihen päätelmään, että Guggenheim-säätiön museohanke Helsinkiin on taloudellinen välistäveto, kupru, ehkä suoranainen vedätys. Vaikka asiaa miten käännetään, aina on jakojäännöksenä sama eli veronmaksajien rahaa tarvitaan X-sataa miljoonaa. Fiksu päättäjä ymmärtää, että jos loistavalle bisnesidealle ei löydy yksityisiä rahoittajia, se ei todellisuudessa ole loistava bisnesidea vaan yritys huijata veronmaksajien rahaa yksityisiin taskuihin. Hanke on hylätty kertaalleen sekä kaupunginhallituksessa että -valtuustossa, mutta kuin jossain Hollywood-elokuvassa hymyilevät huijarit ilmestyvät neuvotteluhuoneeseen aina uudelleen vielä paremman suunnitelman kanssa.

Varmaan mukana on ihan vilpittömiä taiteenystäviä, jollainen Solomon R. Guggenheimkin näyttäisi olleen. Mutta kyllä ne säätiön myöhemmät hanslankarit ovat ihan eri puusta. Helsingissä näyttää edelleen olevan riittävä joukko niitä, joiden avulla G-säätiö uskoo voivansa ne veromiljoonat säätiölle kääntää. Ilmeisesti muualla maailmassa ollaan jo fiksumpia ja Richard Armstrongia ei päästetä porstuaa pidemmälle.

En minä tiedä, onko Armstrong todellisuudessa George Clooneyn veroinen toimija. Helsingin Guggenheim -hankkeesta saisi joka tapauksessa jo nyt ainekset Hollywood-leffaan. Sponsored by veronmaksaja, tietenkin.