Säveliä patriarkaatin estelyistä huolimatta

Sävelten tyttäret : Säveltävät naiset Suomessa 1800-luvulta 1900-luvulle (SKS 2023) on merkittävä kulttuuriteko, yhtä aikaa korvaamatonta perustutkimusta ja pahasti tomuttuneiden musiikkikulttuurin pinttymien tuuletusta feministisen musiikinhistorian näkökulmasta. Susanna Välimäki ja Nuppu Koivisto-Kaasik ovat tehneet paljon arkisto- ja muuta tutkimustyötä sen perusteesin todistamiseksi, että säveltäjänaisia (kirjoittajien valitsema termi alentuvan termin "naissäveltäjä" sijasta) on myös Suomessa ollut, vaikka vain muutaman nimi esiintyy musiikinhistorian kansallisessa kaanonissa. Kun luen musiikkikirjastonhoitajana kirjan sivuista pääosan vieviä yli sadan säveltäjänaisen pienoiselämäkertoja (kaikissa teoslistaus, arkistolähteet ja viitteet), olen ammatillisesti suu hymyssä, sillä nyt on tarjolla perusinformaatiota, jota vielä muutama vuosi sitten ei ollut olemassakaan. Sävelten tyttäret on erinomainen hakuteos ihmisistä, joita ei patriarkaatin mukaan ole olemassa eikä pidäkään olla. Samalla se avaa yleisluontoisemman ikkunan säveltäjänaisten maailmaan, jonka olemassaolon naiset itse ovat kyllä tienneet aina olleen olemassa, mutta jonka miesten kirjoittama historia on parhaimmillaan typistänyt pariksi alaviitteeksi, pääosin jättänyt "vähäarvoisena" kokonaan mainitsematta.

Kirjoittajat eivät käytä termiä patriarkaatti, mutta puhuvat kyllä patriarkaalisista käytännöistä. Minun mielestäni tuo patriarkaatti kuvaa kuitenkin erinomaisesti sitä kaiken kattavuutta, jolla miesten yksinomaiseksi alueeksi paalutetut asiat (säveltämisen ohessa esimerkiksi kuvanveisto, orkesterin johtaminen, arkkitehtinä toimiminen) ovat syrjineet niitä, jotka eivät ole syntyneet miehiksi tai jotka eivät käyttäydy ja toimi riittävän "miehekkäästi" (mitä ikinä se musiikissa tarkoittaakaan). Säveltäjänaisia eivät ole syrjineet niinkään yksittäiset säveltäjämiehet, vaan koko yhteiskunnan lävistävä patriarkaatti, joka paradoksaalisesti syrjii myös osaa miesoletetuista ja tarvitsee tuekseen myös naisoletettujen riittävän suuren joukon tuen. Kaikki säveltäjänaisten kokemat esteet eivät tosin ole täysin patriarkaatin rakentamia (esimerkiksi biologinen rooli lasten synnyttäjinä ja hengissä pitäjinä ei ole miesten keksimä), mutta melkein aina kyse on rakenteellisista esteistä, vaikka näennäisesti olisi kyse esimerkiksi riittämättömästä kunnianhimosta, rohkeudesta tai sirkeydestä. On ollut poikkeus, että patriarkaatin lamauttamista miehistäkään kukaan olisi uskaltanut tukea ajatusta säveltämisestä minkä tahansa sukupuolen edustajan luonnollisena haluna.

Sävelten tyttärien pienoiselämäkertoja edeltää tutkimusasetelman lähtökohtia esittelevä johdanto ja seuraa yhteenveto, jossa katsotaan tähänastisen työn tuloksia ja esitetään alustavia johtopäätöksiä. Elämäkerrat on merkitty asianomaisen kirjoittajan nimikirjaimilla, kun taas johdanto ja yhteenveto ovat korostuneen kollektiivista tekstiä jopa siinä määrin, että lukijaa alkaa kiinnostaa, voiko kahdella tutkijalla olla näin yhdenmukainen tulkinta sekä tutkimustehtävästä että tuloksista. Myönnän yllättyneeni näiden osien suppeudesta, vaikka ymmärrän ratkaisun elämäkertaosuuden laajuuden ja suuritöisyyden näkökulmasta. Osia vaivaa myös jonkinlainen oletus siitä, että kirjaa tullaan lukemaan vanhojen lasien läpi ja moittimaan tästä ja tuosta asiasta. Oletus on tuottanut tekstiin mielestäni turhaa uhmakasta ja ennakoivaa puolustelun henkeä; kyllä tämän päivän lukija, joka kirjaan tarttuu, olisi kestänyt kirjan tuottaman maailmankuvansa horjahduksen ilman tarvetta etsiä syyllistä kirjoittavista tutkijoista.

* * *

Sävelten tyttäret synnytti minussa jonkin verran kritiikkiä, mutta enemmän kysymyksiä ja pohdintoja. Poistan tieltä ensin muutamat oksaisimmat risut. Kirja on suhteellisen vaikealukuinen kovin pienikokoisten fonttien takia. Jos niihin on päädytty kustannussyistä, olisin mieluummin ottanut vähän leveämmän palstan ja hiukan suuremman fontin. Nuoremmat lukijat tästä varmaan selviytyvät vaivatta, me vanhemmat emme. Viitteitä, lähdeluetteloita ja hakemistoja en pysty lukemaan ilman suurennuslasia ollenkaan. Ymmärrän säästötarpeet, mutta nyt on minusta säästetty väärällä tavalla. Onneksi kirja on saatavana myös verkkomuodossa, jolloin fonttia voi suurentaa. Oudoksuin myös kansikuvan valintaa. Ehkä kuvia partituuria kirjoittavista naisista ei ole olemassa, hyvä jos edes pianoa soittamassa. Mutta kun kannessa seisoo Lilly Kajanus-Brenner eteerisenä harppunsa edessä, tuli itselleni tunne, ettei tämä kirja nyt ainakaan säveltäjänaisista kerro.

Kirjassa korostetaan toistuvasti vain säveltäjänaisten ongelmina asioita, jotka koskevat oman käsitykseni mukaan mitä suurimmassa määrin myös vuosina 1780-1909 syntyneitä säveltäjämiehiä. Säveltäjän polku on aina ollut varsin ohdakkeinen myös useimmille säveltäjämiehille, joista ani harva saattoi tulla toimeen säveltämisestä saamillaan tuloilla (jopa Jean Sibelius vasta jo uransa tehtyään). Jos määritellään säveltäjyys kuten kirjan tekijät sen tekevät (aika väljästi), mahtoiko niitä säveltäjämiehiä olla suhteessa hirveän paljon enemmän? Säveltäjyys oli ylipäätään aika pienen joukon ulottuvilla osin samoista, osin eri syistä miehillä kuin naisilla. Suomen tunnetuimmat (mies)säveltäjät olivat kaikki joko jossain virassa tai sitten ainaisessa rahapulassa. En myöskään usko, että säveltäjämiesten käsikirjoitusaineistoa on kohdeltu yleisellä tasolla suuremmalla pieteetillä kuin naistenkaan piirtämiä; hajallaan nekin ovat maailmalla ja jatkuvasti joutuu tunnetuimpienkin säveltäjien teosten kohdalla merkitsemään ikävästi "käsikirjoitus kadoksissa".

Kirjan sivulla 448 todetaan, että "suuri osa" säveltäjänaisten käsikirjoituksista on "kadonnut tai piilossa". Minusta tällaista arviota ei voi loogisesti tehdä. Se voi olla totta, mutta meillä ei ole keinoa todentaa väitettä. Itse en usko, että säveltäjänaisten käsikirjoituksia olisi edes patriarkaatin oloissa kohdeltu olennaisesti piittaamattomammin kuin miesten. On lähinnä kaunis toive, että säveltäjänaiset sävelsivät paljon enemmän, mutta "suuri osa" on kadonnut. Erityisesti kustantajat ovat hukanneet käsikirjoituksia (luultavasti niillä on lämmitetty painotaloa), mutta eivät siitä säveltäjänaiset erityisesti kärsineet. Ei patriarkaatti mikään Gestapo kuitenkaan ole (yleensä). Emme edes kohtalaisen hyvin tutkittujen muutamien säveltäjämiesten kohdalla pysty tietämään, olemmeko löytäneet sävellyskäsikirjoituksia "riittävästi", vai onko niitä kadoksissa jokin tietty osuus. Erkki Salmenhaara päätyi toteamaan, ettei Leevi Madetojalta juuri jäänyt luonnoksia, koska ei sattunut tuntemaan niitä runsaasti sisältävää mappia. Siellä on useita teoksia, joista emme tietäisi mitään, jos näitä luonnoksia ei olisi syystä tai toisesta säilynyt. Erkki Melartin ei heittänyt pois mitään ja Sibelius-Akatemiassa on 25 analysoidun paksun mapin lisäksi neljä mapillista luonnoksia vailla mitään tunnisteita. Jos Melartin olisi päättänyt polttaa tämän aineiston, emme voisi mitenkään päätellä, että sellaisia on ollut ja jäädä niitä kaipaaman.

Kirjassa siteerataan sivulla 283 Julia von Boguslawskin näkemystä, jonka mukaan säveltäjänainen Frida Sergejeff "kuului Viipurin teosofisiin ja antroposofisiin piireihin ja oli tekemisissä samanhenkisten muusikoiden, kuten Erkki Melartinin ja Leevi Madetojan, kanssa." Leevi Madetojan kytkeminen teosofisiin tai antroposofisiin piireihin on niin huonosti perusteltavissa oleva väite, että olisi toivonut kirjoittajien jättävän sitaatin pois omasta tekstistään. Melartin kuului noihin piireihin, tunnetuista säveltäjistä myös Oskar Merikanto, mutta ei Leevi Madetoja siitä huolimatta, että hän sävelsi vuonna 1925 laulun Mestarin käsky, op. 71, nro 1 kansainvälisen teosofisen seuran juhlille. Mitkään dokumentit eivät tue käsitystä, että sävellyksessä olisi ollut kyse muusta kuin ammattisäveltäjälle tehdyn tilauksen toteuttamisesta. Välimäki, Koivisto-Kaasik ja Boguslawski ovat kaikki kirjoittajina teoksessa Uuden etsijät (Teos 2021), jossa on pyritty löytämään yhteyksiä esoterian eri virtausten ja suomalaisten taiteilijoiden välillä. Ehkä tutkijan varovaisuus on tämän sinänsä vähäisen sitaatin kohdalla päässyt unohtumaan.

* * *

Sävelten tyttäret herättää paljon kysymyksiä ja pohdintoja, joista seuraavassa muutama esimerkki. Kun kirja saa lukijan pohtimaan, on mielestäni onnistuttu. Seuraavat ajatukset eivät siis ole moitteita, vaan jatkopohdintaa.

* Kirjassa kerrotaan aivan oikein, että musiikkiopiston johtajana Erkki Melartin suhtautui säveltäviin naisiin kollegoistaan poikkeavalla tavalla eli myönteisesti ja innostavasti. Jostain syystä kirjoittajat eivät tohdi kirjoittaa suoraan auki todennäköisiä syitä tähän poikkeavaan käytökseen. Hiukan vihjaillaan Melartinin sijoittumisesta "queer-kuvastoon", mutta olisiko ollut jotenkin radikaalia arvella, että homomiehenä Melartin kykeni näkemään säveltäjänaiset ei patriarkaatin vaan säveltäjyyden näkökulmasta? Melartinin pedagogista edistyksellisyyttä kehui moni säveltäjämieskin, mutta itse arvelen, että henkilökohtainen toiseus heteromiehekkyyttä korostaneessa musiikkikulttuurissa kannusti Melartinia unohtamaan säveltäjäoppilaansa sukupuolen.

* Vaikka on kiistatonta, että patriarkaatin syrjivä ja estävä vaikutus kohdistui korostuneesti naisoletettuihin, on mielestäni ilmeistä, että monet patriarkaatin pönkittämät asenteet kuten säveltäjäneromyytti vaikeuttivat myös useimpien säveltäjämiehiksi haluavien taivalta. Naisiin kohdistui monia konkreettisia kieltoja, tabuja ja muita esteitä, mutta myös miesten kohdalla merkitsivät hyvin paljon yhteiskunnallinen asema, suhteet ja verkostot. Säveltäjämiehet kävivät keskenään ankaraa kilpailua vähistä apurahoista, stipendeistä, sävellystilauksista ja julkaisupäätöksistä. Ehkä onkin juuri patriarkaatin tuottama illuusio säveltäjämestareista syyllinen siihen, että useimmat säveltäjämiehetkin tuomittiin epäonnistumaan – eikä heillä ollut aina edes niitä tukiverkkoja, joita säveltäjänaiset ja naispuoliset muusikot rakensivat keskenään tuekseen. Kun säveltäjämies ei päässyt ykköskaartiin (tai Sibelius mukaan laskien kakkoskaartiin, koska ykköseen ei mahtunut kuin yksi), hänen kohtalonsa säveltäjänä ei radikaalisti poikennut useimpien säveltäjänaisten kohtalosta: ei julkaisuja, ei julkisia esityksiä, ei palkintoja, ei mainetta, vain täydellinen unohdus tai korkeintaan vähäinen paikallinen maine. Erik Fordell sävelsi 44 sinfoniaa, mutta se ja sukupuoli eivät auttaneet, patriarkaatti ja musiikkimaailman eliitti tuomitsivat hänet unohdukseen.

* Vaikka on perusteltua todeta, että säveltäjänaisille ei avautunut reittiä kansalliseen tietoisuuteen kirjan kattamana aikana, joissain tilanteissa roolit kuitenkin myös vaihtuivat. 1900-luvun alkupuolen ajan suurimmat laulajatähdet olivat yleensä naisia, ja monissa tapauksissa maineikkaat säveltäjämiehet toimivat heidän tottelevaisina säestäjinään. Näin teki Selim Palmgren Maikki-puolisolleen, niin teki Oskar Merikanto sadoille naispuolisille solisteille. Myös Karl Ekman säesti Ida-puolisoaan ja Leevi Madetoja L. Onervan lausuntaa. Lukematon määrä säveltäjämiesten lauluja on myös omistettu kunnioittavasti laulaville naisille. Tämä puoli musiikin historiaa ansaitsisi ehkä myös syvempää tutkimusta ja huomiota. Jostain syystä laulajanaisen säestäminen ei ollut säveltäjämiehelle sopimatonta työtä, kuten ei myöskään laulusolistin varjoon joutuminen.

* Sävelten tyttäret ei juuri kosketa kysymystä sävellysten laadusta. Se on harmillista, koska kirja ei nyt tavallaan näe kuin yhden selityksen sille, miksi meillä ei ole ketään Merikannon, Toivo Kuulan, Madetojan, Melartinin tai Palmgrenin veroiseksi miellettyä säveltäjänaista. On kuitenkin vaikea ohittaa sitä mahdollisuutta, että yksikään säveltäjänaisista ei ehtinyt tai onnistunut luomaan sävelteoksia, jotka tuolloisissa olosuhteissa olisivat tunkeutuneet patriarkaatin säätämien rajojen yli, hurmanneet kuulijat ja lunastaneet sitä kautta pysyvän paikan kansakunnan kaapin päällä. Olen jo ennen tämän kirjan ilmestymistä pohtinut erityisesti Sofie Litheniuksen uraa. Hän loi laajan, erittäin suositun ja varsin kattavasti tunnettujen kustantamoiden kautta julkaistun pienimuotoisten teosten joukon. Sinivuorten yö on täysin Merikannon suosituimpien laulujen veroinen ikivihreä. Kukaan ei ole todistanut, että Lithenius oli jotenkin "huonompi" säveltäjä kuin Merikanto. Silti vain toista heistä pidetään yhtenä "kansallissäveltäjistämme". Näyttäisi siltä, että patriarkaatti salli ja sallii säveltäjänaisellekin menestyksen riittävän "pienimuotoisena". Tarvitsisimme esimerkiksi tutkimusta, jossa vertailtaisiin Helvi Leiviskän sinfonioita säveltäjämiesten vastaavan aikakauden sinfonioihin.

* Sävelten tyttäret todistaa, että säveltäviä naisia on ollut ja että tasaveroisten mahdollisuuksien oloissa todennäköisesti useampikin heistä olisi voinut nousta tunnetuimpien säveltäjien joukkoon. Seuraavaksi pitäisi saada heidän säveltämäänsä musiikkia kuunneltavaksi ei pelkkinä kuriositeetteina vaan vertailukelpoisena suurjoukkona. Vain sen kautta päästäisiin lähestymään kysymystä musiikin laadusta. Itse en usko, että sukupuolella on mitään tekemistä asian kanssa. Mutta sillä on selvästikin ollut valtava vaikutus siihen, minkälaisen esteradan säveltäjänainen on joutunut läpäisemään saadakseen ylipäätään oikeuden edes yrittää pärjätä miesten itselleen paaluttamalla alueella. Musiikin historia populaarimusiikin puolella on nähdäkseni todistanut varsin kiistattomasti, että sukupuoli ei estä eikä takaa musiikin laatua. Mutta tämä työ on taidemusiikin puolella vielä kesken. Säveltäjänaisten emansipaatio on käynnissä, mutta sen vaikutus kirjoitettuun musiikin historiaan on vielä pahasti kesken. Joku Kaija Saariaho on kuitenkin hyvä osoitus siitä, että vuosina 1780–1909 syntyneiden jälkeisillä yrittäjillä on jo ollut aiempaa paremmat mahdollisuudet läpäistä se patriarkaatin rakentama esterata.

 

Kuvassa Sofie Lithenius, säveltäjänaistemme "Oskar Merikanto"

Ajoiko maailma skeptikoiden ohi?

Olen ollut suomalaisen skeptikkojärjestö Skepsis ry:n jäsen perustamisvuodesta 1987. Liityin järjestöön ilolla ja mielihyvällä, koska olin kurkkuani myöten täynnä tuon aikaista huuhaata ja ihmisten hyväuskoisuudella rahastamista. En kuitenkaan ryhtynyt järjestöaktiiviksi, koska nuori Skepsis oli korostuneesti luonnontieteiden tohtoreiden ja professoreiden arvovaltaan nojautuva järjestö, eikä minulla ollut sillä saralla mitään tarjottavaa, joten jättäydyin passiiviseksi tukijaksi. Olen satunnaisesti ottanut silloin tällöin kantaa järjestön Skeptikko-nimisessä lehdessä, mutta muuten olen tyytynyt maksamaan jäsenmaksun ja lukemaan Skeptikkoa eli seuraamaan asioita sivusta, kuten useimmat muutkin. Olen tuntenut ratkaisustani aika usein huonoa omaatuntoa, mutta kun puuhaa muilla elämänaloilla on riittänyt yli vuorokaudessa tarjolla olevien tuntien, olen tyynnytellyt tykytystä ajattelemalla, että kyllä ne tutkijat ja tohtorit tontin hoitavat, ei siellä yhtä uskonnotonta, kriittisesti ajattelevaa musiikkikirjastonhoitajaa tarvita.

Eikä tietysti ole tarvittukaan, mutta oma suhtautumiseni Skepsiksen toimintaan on ruvennut aaltoilemaan. Olen huomannut olevani yksittäisistä linjauksista hieman eri mieltä, samoin Skeptikon estetiikasta ja aihepiireistä. Mutta kun en ole ruvennut aktiiviksi, en ole katsonut asiakseni ruveta kovasti arvostelemaan ulkoapäin. Lause "tule sitten itse tekemään paremmin" on minusta täysin relevantti kommentti jokaiselle passiivisesti marisevalle kriitikolle. Pienten yhdistysten toiminta on ratkaisevalla tavalla riippuvaista johto- ja avainhenkilöiden toiminnasta, joten on luonnollistakin, että toiminnallista aaltoilua esiintyy sekä aktiivisuuden että kohteiden valinnan osalta. Parin viime vuoden aikana olen havainnut itsessäni lisääntynyttä tyytymättömyyttä, joka on liittynyt Skepsiksen sääntöjen toiselle puolelle menemiseen (oman tulkintani mukaan).

Jonkinlaisena kompromissina omaan suuntaani tarjosin Skeptikolle juttua sarjaan Minä - skeptikko. Taustalla ei ollut ajatus nostaa omaa profiilia, joka kernaasti saa jäädä edelleen sivulliseksi, vaan yrittää painottaa tekstissä asioita, joista Skepsiksen pitäisi mielestäni pitää tiukasti kiinni, vaikka maailma kuinka viekoittelisi. Päätoimittajan pyynnöstä otin myös kantaa voimakkaaseen kritiikkiin, jota lehdessä oli esitetty Skepsiksen toimintaa kohtaan (Pauli Ohukainen, Skeptikko 4/2022). Totesin osan kritiikistä perustelluksi, osan kuuluvan "normaaliin" yhdistyselämään ja olevan passiivijäsenen suunnalta huonosti perusteltua. Pidin itse järjestön ongelmina jämähtämistä vanhoihin toimintatapoihin (yleinen ongelma yhdistyksissä), julkisten kasvojen puuttumista ja selkeän fokuksen hämärtymistä Skepsiksen julkisessa esiintymisessä.

* * *

Vuoden 2023 aikana olen joutunut toteamaan, että Skepsis on alkanut ainakin lehtensä muodossa liukua sääntöjen edellyttämän poliittisen riippumattomuuden tuolle puolen. Lehti julkaisi kaksi sotaan Ukrainassa liittyvää juttua, jotka kommentoivat mielipidetyyppisesti ja vahvasti vain yhdestä näkökulmasta turvallisuuspoliittisia kysymyksiä, joiden en itse katso kuuluvan ollenkaan Skepsiksen toimialueeseen. Kommentoin kriittisesti jälkimmäistä näistä jutuista, ja päätoimittaja Risto K. Järvelä julkaisikin tekstini, mutta pyysi samaan numeroon kritisoimani jutun kirjoittajan "vastineen". Neljä kertaa vuodessa ilmestyvässä lehdessä tällainen toimi on selkeästi tuki kritisoimalleni asialle (moitin Skepsistä lipsumisesta säännöistään, en analysoinut tarkemmin itse kirjoitusta). Olin yhtä aikaa kiukkuinen ja hämmentynyt. Jouduin miettimään, haluanko olla jäsen skeptikkojärjestössä, joka alkaa ottaa voimakkaasti kantaa ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Pyysin Skepsiksen puheenjohtajalta Otto J. Mäkelältä kommenttia asiaan, mutta vastaus oli niin kryptinen, etten ole varma siitä, mitä mieltä järjestön johdossa ollaan vai ollaanko yhtä mieltä ollenkaan. Vuoden kolmannen Skeptikon perusteella järjestössä on tällä hetkellä kiistaa ainakin siitä, pitäisikö Skepsiksen antaa palstatilaa näkemyksille, jotka suhtautuvat kriittisesti transnuorten aseman parantamiseen (jos nyt ymmärsin asian oikein). Vaikuttaa siis siltä, että Skepsiksellä on tällä hetkellä haasteita vastata eri suunnista tuleviin vaatimuksiin ottaa kantaa tähän ja tuohon yhteiskunnallisesti vahvoja tunteita herättäviin aiheisiin. Periaatteessa tämän ei pitäisi olla mikään ongelma, jos nämä aiheet liittyvät objektiivisesti analysoitavissa oleviin kysymyksiin. Sen sijaan on selvää, että suuria ongelmia syntyy aina, jos Skepsistä vaaditaan ottamaan kantaa ideologisiin, poliittisiin tai uskonnollisiin aiheisiin. Niihin ei ole olemassa "oikeita" tai "vääriä" vastauksia, koska niiltä puuttuu objektiivinen olemassaolo ja tutkittavuus.

On selvää, että monet Skepsiksen perinteisetkin toimintakohteet voidaan tulkita kannanotoiksi uskomuksiin ja mielipiteisiin. Perimmäinen kriteeri löytyy siitä, perustuvatko kritisoidut näkemykset verifioitavissa (tai falsifioitavissa) oleviin kiistoihin vai arvovalintoihin, joita ei voi tutkia tieteellisin menetelmin. Kun skeptikko kritisoi homeopaattisten valmisteiden markkinointia terveysväittämien takia, kritiikin syynä on se, ettei markkinoija kykene tieteellisesti todistamaan myymänsä valmisteen vaikutusta. Tapauksessa on todistustaakka selkeästi homeopaattisen valmisteen myyjällä, ei myynnin ja terveysväittämien kritisoijalla. Näin ei ole, kun esitetään johonkin konfliktiin liittyviä väittämiä tämän tai tuon toimijan motiivien oikeutuksesta. Asiaa ei voi todistaa tieteellisesti, joten väitteleminen Skepsiksen piirissä on hedelmätöntä ja turhaa.

* * *

Lukija voi perustellusti kysyä, miksi kirjoitan tällaisista asioista yksityisessä ja vain pienen piirin lukemassa blogissa sen sijaan, että kirjoittaisin asiasta kommentin Skeptikkoon. Ratkaisuuni on kaksi syytä. Ensinnäkään en enää tiedä, toimiiko Skeptikko emojärjestönsä sääntöjen edistämiseksi, enkä halua toista kertaa tulla mitätöidyksi samassa numerossa julkaistulla vastineella, joka aina saa ns. viimeisen sanan. Toiseksi pidän Skepsiksen tulevaisuutta tärkeänä myös muiden kuin jäsenten näkökulmasta. Ei ole yhdentekevää, onko Suomessa uskottava ja laajaa luottamusta nauttiva skeptikkojärjestö vai ei. Ei ole myöskään yhdentekevää, minkälaisen kuvan suomalaisten järjestäytyneiden skeptikoiden toiminnasta antaa alan ainoa julkaisu. Kirjoitan molemmista siis harkitusti skeptikoiden oman piirin ulkopuolelle. En siksi, että odottaisin tai kuvittelisin ratkaisun löytyvän sieltä. Kirjoitan siksi, että haluan nostaa asian edes pienellä tavalla yleisen keskustelun piiriin.

Pidän henkilökohtaisesti tärkeänä, että Suomessakin toimii aktiivinen skeptikkojärjestö. Olen toisaalta sitä mieltä, että nykyinen Skepsis saattaa olla kyvytön reagoimaan ympäröivän maailman muutoksiin riittävällä nopeudella ja tarkkuudella. Olen ajatellut vakavasti, että "skeptisyys" käsitteenä on itse asiassa harhaanjohtava muotoilu. Yleinen väärintulkinta lienee, että skeptikot "vastustavat kaikkea", koska "epäilevät kaikkea". Tämän voisi korjata käyttämällä järjestön nimenä ilmaisua "Kriittinen ajattelu", "Kriittisen ajattelun ystävät" tai "Kriittisen ajattelun seura". Skepsiksen säännöt sisältävät mielestäni jo nyt tämän ajatuksen, vaikkei sitä ole nostettu nimeksi. Ei järjestön tehtävänä ole "epäillä", vaan kannustaa ihmisiä, erityisesti nuoria, näkemystensä osalta vielä jämähtämättömiä, suhtautumaan julkisesti esitettyihin "totuuksiin" kriittisesti eli pohtien, selvää ottaen mutta silti uteliaasti.

En ole vielä päättänyt omalta osaltani, haluanko jatkaa Skepsis ry:n jäsenenä. Tiedän kuitenkin, etten halua kuulua skeptikkojärjestöön, joka sekaantuu arvopohjaisiin kiistoihin ja antaa palstatilaa tämän tai tuon ideologistyyppisen mielipiteen propagoimiseen. Tällä en tarkoita, etteikö myös niistä pidä puhua. En kuitenkaan pidä mielekkäänä, että myös Skepsis vajoaa kiihkeiden mielipidekiistojen suon syvyyksiin. On nimittäin selvää, että jos Skepsis rupeaa tämän tai tuon arvopohjaisen ideologian tukijaksi tai kriitikoksi, sen sääntöihin kirjattu tarkoitus ei voi toteutua. Pahimmillaan harvatkin aktiivit väsyvät, vetäytyvät ja areena jää motivoituneille kiihkoilijoille. Skepsiksen on pakko myös ratkaista, onko se järjestönä reaktiivinen vai proaktiivinen; nostetaanko keskiöön yleinen kriittisen ajattelun edistäminen vai tyydytäänkö reagoimaan esiintyviin huuhaa-väittämiin. Molempia voi tehdä, mutta järjestöllisen painopisteen on hyvä olla jommassakummassa. Itse olen kallistunut kannattamaan proaktiivista Skepsistä, jonka pysyvä päätehtävä on kriittisen ajattelun edistäminen ja tukeminen.

Yhteiskunnallisen hulluuden ytimessä

Yhdysvaltalainen politiikan toimittaja Will Sommer on julkaissut kirjan QAnon - Salaliittokultin ytimessä (Bazar 2023), joka ei ole erityisen hyvin kirjoitettu ja jonka suomennos (Pasi Rakas Jääskeläinen, ei tule sekoittaa kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläiseen) on aika viimeistelemätön ja jotkut ratkaisut hupaisan ja karvoja nostattavan välillä ("mobiilitalon" tavanomainen vastine lienee "asuntovaunu", eivätkä Yhdysvaltain poliittisen oikeiston yhtenä tukipylväänä toimi "evankeliset" vaan "evankelikaaliset" uskonnolliset ryhmät). Kirjoitan siis enemmän aiheen kuin toteutuksen takia. Ihmisen taipumus uskoa mitä epäuskottavimpiin asioihin on yhtä aikaa kiehtova ja kauhistuttava ilmiö. Usein taipumuksesta kärsii vain ihminen itse (kun esimerkiksi lotraa hopeaveden kanssa), mutta pahimmillaan puhutaan yhteiskuntia ravistelevista joukkoilmiöistä, joukkohysterioista ja kulteista. Voi olla vääristyneen tiedotuskulttuurimme syytä, että näitä ilmiöitä tuntuu esiintyvän poikkeuksellisen paljon Yhdysvalloissa. Myös Intiasta uutisoidaan aika usein suurten ihmisjoukkojen joutumisesta jonkin oudon uskomuksen valtaan. Eikä toki pieni Suomemmekaan ole ilmiölle immuuni.

Nyt keskitymme kuitenkin ilmiöön, jota kutsutaan melko vakiintuneesti ilmaisulla "QAnon". Se on tavallaan tavanomainen someajan ns. salaliittoteorioiden ympärille kietoutuva hullutus. Sillä on kuitenkin ollut poikkeuksellisen vahva vaikutus Yhdysvaltain liittovaltion politiikassa ja ns. trumpilaisuudessa eli jo valmiiksi oikeistolaisen republikaanipuolueen äärilaidassa, jonka on epäilty tähtäävän jonkinlaiseen vallankaappaukseen, jonka tuloksena Yhdysvalloista tulisi enemmän tai vähemmän fasistisen mallin mukainen diktatuuri (nyt se on muodollisesti demokraattinen rikkaiden ihmisten diktatuuri). Sanon suoraan, ettei QAnon sinällään kiinnosta itseäni yhtään enempää kuin muutkaan ilmeiset yhteisöllisen hulluuden muodot. Näyttää kuitenkin siltä, että Yhdysvaltain kansainvälisesti kaikkialle ulottuvan vaikutuksen takia on puoliksi pakko pohtia myös QAnonin kaltaisia ilmiöitä.

Itse kirjasta en siis aio esittää pidemmälle meneviä arvioita. Kirjoittaja on omien sanojensa mukaan itsekin pakkomielteisesti erilaisiin äärioikeistolaisiin ilmiöihin uteliaisuutensa keskittänyt toimittaja, jolla ei kuitenkaan ole taitavan kirjoittajan lahjaa. QAnon - salaliittokultin ytimessä on sen takia suhteellisen tylsää luettavaa, ei vähiten sen takia, että monet sen luvuista tuntuvat täyteainekselta, eikä kirja tarjoa minkäänlaista katarttista kokemusta, koska koko ilmiön käynnistänyt anonyymiksi jäänyt nimimerkki "Q" on vaiennut ja hommaa pyörittävät nyt alkuperäisen Q:n hahmottamaan mielikuvitusmaailmaan hurahtaneet oppilaat. Aineistosta olisi ehkä saanut kasaan jonkinlaisen teinikauhuelokuvan, mutta ei kyllä vakavasti otettavaa tietoteosta. Sommer kyllä tutustuttaa lukijan moniin ilmiöihin ja henkilöihin, joihin tutustumisen olisi mielellään jättänyt väliin. Mutta vain osalla on mitään paikallisen kuriositeetin yli nousevaa merkitystä.

* * *

Ironista ja ajallemme kai oikein tyypillistä on, ettei Q:lla ollut koskaan mitään selkeää, koherenttia viestiä, vaan hän nousi verkkosomen hetteisestä maisemasta hiukan esiin olemassa hyvin epämääräinen. Q harrasti lyhyitä sloganeita ja omituisista sloganeista rakennettuna akronyymejä, joista sitten opetuslapset rakensivat tuhansia tulkintoja ja "selväkielisiä" ideologisia toimintaohjeita. QAnonin keskeiseksi viestiksi kehittyi väite, että maailmaa hallitsee "kabaali" (englanniksi Cabal), rikkaitten demokraattipuolueen jäsenten, Hollywood-tähtien ja muiden yhtä epäilyttävien tyyppien salaliitto, jonka keskeinen harrastus on globaalin ohjailun lisäksi kaapata lapsia, vangita heidät maanalaisiin tiloihin sekä seksuaalista riistoa että lasten aivoista uutettavaa nuorennuslääkettä adrenokromia tuottamaan. Suomessakin kerrottiin ns. pizzagate-tapauksesta, joka eskaloitui vuoden 2016 presidentinvaalien yhteydessä siihen, että Edgar Maddison Welch -niminen mies lähti rynnäkkökiväärin kanssa selvittämään, onko kannibaalipedofiilirenkaalla ja erityisesti siihen kuuluvaksi väitetyllä Hillary Clintonilla kidutuskeskus pizzeria Comet Ping Pongin kellarissa ja jos on, pelastamaan siellä viruvat lapsiuhrit. No ei ollut, ei edes kellaria.

Lyhyesti voi todeta, että kaikki QAnon-joukon fantasiat ovat samaa tyyppiä, vaikka mukaan mahtui myös aivan perinteisiä pyramidihuijauksia muuta normaalia ihmisten hölmöyden hyväksikäyttöä. QAnon-riehunnassa on kuitenkin ollut se merkittävä piirre, että ulkopuolisille tuntemattomasta syystä kultin jäsenet olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että tuon em. kannibaalipedofiilien globaalin hirmuvallan voi kukistaa vain yksi mies, Donald J. Trump. Trump itse ei todistetusti ollut ensin ollenkaan jyvällä siitä, mistä on kyse, mutta kun QAnonin väki riittävän kauan ylisti ja kehui Trumpin ainutlaatuisuutta, ei tämä tietenkään voinut vastustaa imartelun voimaa, vaan antoi ensin kautta rantain, mutta lopulta melko suoraan ymmärtää, että vaikka hän ei tiedä QAnonista mitään, he ovat selvästikin hyviä tyyppejä ja hyvällä asialla, koska ymmärtävät Trumpin ainutlaatuisuuden.

QAnonin julkisen esiintymisen huipentuma nähtiin ehkä kongressin valtausyrityksessä 6.1.2021. Monelle kiihkoilijalle tuon päivän piti olla se ratkaiseva hetki, jolloin Trump pyyhkäisee kabaalin joukot, käynnistää "myrskyn" ja maailman puhdistamisen kannibaalipedofiilien diktatuurilta. PelkurimainenTrump ohjaili mellakoitsijoita turvallisen etäältä ja odotteli tietoa Mike Pencen ja Nancy Pelosin hirttämisestä. Lopulta, kun Trump joutui toteamaan, etteivät edes QAnonin raivopäät pystyneet muuttamaan vaalitulosta, hän vaisusti ehdotti tukijoilleen palaamista rauhallisesti kotiin. Monelle QAnonin aktiiville lankesi myöhemmin syyte ja tuomio mellakoinnista, vaan ei ainakaan vielä Trumpille. Epäonnistunut vallankaappaus oli monelle aktivistille lamaannuttava takaisku, kuten Trumpin vaalitappiokin. QAnonin vaikutusvalta heikkeni, eikä kukaan tällä hetkellä tunnu tietävän, ovatko liikkeen opetuslapset edelleen täynnä pyhää intoa ja vihaa.

* * *

Kultiksi nimitetään yleensä uskonnollista liikettä, jolla on jumalaisena pidetty johtohahmo, sokeaan uskoon ja luottamukseen perustuva ohjelma ja epätoivoisiinkin tekoihin henkisesti valmistautunut kannattajajoukko. Kulteista ei yleensä seuraa mitään hyvää, mutta pahimmillaan jälki on aivan hirvittävää. Jim Jonesin Kansan temppelin tarina loppui marraskuussa 1978, kun kulttijohtaja määräsi opetuslapsensa nauttimaan syanidia ja ampui itsensä. 913 ihmistä kuoli. 15 vuotta myöhemmin David Koreshin johtaman Davidin oksa -nimisen kulttimaisen lahkon 75 jäsentä kuoli tulipalossa, joka syttyi poliisin 51 vuorokautta kestäneen piirityksen tuloksena. QAnon ei voi kehuskella näin näyttävällä suorituksella, kongressin hyökkäyksessäkin kuoli "vain" puolisen tusinaa ihmistä. Katastrofien uhka leijuu silti aina ilmassa, kun koolla on pakkomielteen riivaamia ihmisiä ja heitä silmät vihaa loistaen ohjaavia karismaattisia johtajia.

Myös Will Sommer spekuloi ajatuksella, että jos vuoden 2024 presidentinvaaleista tulee jälleen kaksintaistelu Trumpin ja demokraattien ehdokkaan (tällä hetkellä Joe Biden, jonka dementian pahentuminen voi tosin vielä pakottaa vaihtamaan ehdokasta) välillä, QAnon saattaa nousta tuhkasta ja muodostaa vaalitaistelua häiritsevän tai sen ratkaisevan joukkoliikkeen. Ajatus on tavallaan yhtä epäuskottava kuin QAnonin omat fantasiat, mutta vaalien alla tilanne on kiistämättä aika latautunut. Kansakunta on voimakkaasti jakautunut, huhut ja tietoiset valhekampanjat kiertävät somealustoilla sähkön nopeudella, minkä lisäksi vaaleissa voi pitkästä aikaa olla kahdesta valtapuolueesta riippumattomia ehdokkaita, joiden äänestäjät ovat pois pääehdokkaiden potista. Jos vielä käy niin, että Trumpin vaalikelpoisuus evätään jonkin käynnissä olevan oikeusjutun tuloksena, Trumpin kannattajien reaktiot voivat olla poikkeuksellisen rajuja.

Suomessa QAnon ei ole kerännyt suurempaa huomiota tai kannatusta, eikä ole helppoa kuvitella pizzagate-tasoisten fantasioiden ottavan tulta Suomen kaltaisessa peruskoulun käyneiden kansalaisten maassa. Toisaalta meillä on juuri nyt hallitus, jonka piirissä on evoluution kiistäviä, rasisteja ja natsimyönteisyydestä kiinni jääneitä ihmisiä. Kokoomuksen ja Perussuomalaisten johtaman hallituksen tieteenvastaisuutta ja jatkuvaa valehtelua täydentää eduskunnan puhemieheksi valittu Jussi Halla-aho, joka on suomalaisittain merkittävän ideologisen kultin perustaja ja "Mestari". QAnonilaisten tavoin myös perussuomalaisten politiikanteko on keskittynyt somealustoille. Heiltä sujuu myös nopeiden viha- ja maalituskampanjoiden järjestäminen eri mieltä olevien "vihervassareiden" kimppuun. Mallia on otettu Yhdysvalloista, eikä ole perusteltua syytä olettaa, ettei Suomestakin löydy yhtä hyvin johdateltavissa olevia ihmisiä ties mihin ikäviin fantastisiin hankkeisiin.