Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 29. tammikuuta 2024

Sen toisen Saksan historiaa

Valitettavan harvoin pääsee kehumaan, että tässä on hyvä tietokirja! Nyt sen voin kuitenkin tehdä, sillä Katja Hoyerin kirja Muurin takana : Itä-Saksan historia 1949-90 (Atena 2023) on hyvä tietokirja. Siinä yhdistyy vankka tietopohja järkähtämättömään periaatteeseen hylätä poliittinen propaganda tietolähteenä. Tämä koskee sekä DDR:n omaa että Länsi-Saksan ja muiden länsivaltojen hellittämätöntä propaganda, joka on pitkään peittänyt alleen kaiken, mitä Saksojen jaosta ja sen seurauksista itäisessä Saksa olisimme periaatteessa voineet aiemminkin saada tietää, vaan emmepä ole saaneet. Emme ole saaneet, koska totuus ei ole maistunut kummallekaan kylmän sodan osapuolelle. Ei ole maistunut, koska totuus on aina yksiviivaista ja laskelmoivaa propagandaa monimutkaisempaa, eikä millekään vallalle ole koskaan ollut mikään vastenmielisempää kuin kriittisesti ja itsenäisesti ajatteleva, saati totuutta tavoitteleva ihminen. Mari Janatuisen suomennos ansaitsee myös kehut; se on sujuvaa ja luontevaa kieltä, eikä lukija juurikaan muista lukevansa käännöstä. Lienee alkuteoksen ratkaisu, että aikalailla yleistietouteen kuuluvia asioita on tekstissä selitelty. Ongelma tämä ei ole.

Vaikka olen luullut jotain DDR:n historiasta tienneeni, joudun Hoyerin kerronnan seurauksena toteamaan, että vähänpä tästäkin todellisuudessa tiesin. Luulin tietäväni, koska DDR oli nuoruudessani 1970-luvulla eräänlainen reaalisosialismin näyteikkuna, johon mielellään viitattiin, jotta ei tarvitsisi viitata brezneviläiseen ankeuteen. Seuraavassa en varsinaisesti käykään läpi kirjaa  se kannattaa ehdottomasti lukea itse , vaan nostan esiin mielestäni julkisesta DDR-puheesta puuttuneita faktoja ja tulkintoja. Teen näin täysin tietoisena siitä, että syylliset näistä puutteista löytyvät Berliinin muurin molemmilta puolilta. Siinä missä DDR:n propaganda pyrki korostamaan maan onnistumisia ja vaikenemaan epäkohdista, BDR:n ja USA:n propagandan perusteella mitään onnistumisia ei koskaan ollutkaan ja koko maan väestö lähinnä odotti Stasin kiväärinpiippujen edessä ihmettä tai puoluepamppujen seuraavaa julmaa päätöstä.

Todellisuus oli kuin olikin varsin toisenlainen kuin propagandan luoma kuva. "Liian nuori" Katja Hoyer on käsittääkseni saanut runsaiden kehujen lisäksi moitteita siitä, että hän "ymmärtää" aivan liian pitkälle DDR:n hallintoa ja sen julmia johtajia  eli ei suostu jatkamaan ikiaikaista kauhupropagandaa, vaan tarkastelee tapahtumia tutkijan uteliaasta näkökulmasta, joka ei ole minkään osapuolen vaan historiallisen totuudenmukaisuuden puolella. Sitä ei voi kiistää, että vuosikymmeniä jatkuneen yksivärisen propagandan jälkeen (Suomessahan DDR:n propagandalla ei juuri ollut kanavia hyvin pienen aktivistijoukon ulkopuolella) monet Hoyerin tulkinnat kuulostavat ensin DDR-myönteisiltä, mutta vähitellen tajuaa pääsyynä olevan, että oma mieli on ollut propagandan kyllästämä. Hyvä esimerkki ovat rajat, joihin on liitetty populaarikulttuuria myöten valtavasti dramatiikkaa ja väkivaltaa. Hoyerin mukaan lähinnä vain Berliinissä rajasta ja sen valvonnasta syntyi väkivaltaisia tarinoita, eikä sielläkään siksi, että rajavartijat olisivat olleet jotain koppalakkisia ihmissusia (useimmat olivat pystymetsästä raijattuja nuoria miehiä, joita pelotti eniten se, että he joutuisivat ampumaan jotain rajaloikkaria kohden). Koko DDR:n mitassa loikkarit ja heidän kohtalonsa eivät olleet yhtä suuri ilmiö kuin elokuvien ja romaanien perusteella on voinut olettaa.

* * *

En ole tiennyt, että DDR:n johto koostui pääosin Saksasta Moskovaan Hitlerin kynsistä paenneista miehistä. Käytännön toimiin pääsivät toisaalta vain ne, jotka olivat selvinneet elossa Josif Stalinin lihamyllystä. Saksaan palanneet miehet olivat myös eläneet pitkään entisen kotimaansa ulkopuolella ja menettäneet tuntumansa sen elämään. Kestikin varsin kauan, ennen kuin DDR:n johtoon alkoi päästä muita kuin vannoutuneita stalinisteja (tai opportunisteja). Esimerkiksi maata pitkään johtanut Walter Ulbricht oli uskollisista uskollisin Stalinin ihailija, mikä ei tietenkään tarjonnut optimaalista lähtökohtaa maassa, jonka asukkaista merkittävä osa oli Saksan itäisistä osista pakenemaan pakotettuja ihmisiä. Heille Neuvostoliitto, näiden alueiden uusi omistaja, oli Hitlerin hyökkäyksestä riippumatta vihattava maananastaja. Tähän nähden on kiinnostavaa ja historian loputonta ironiaa heijastavaa, että Stalin suhtautui henkilökohtaisesti hyvin torjuvasti ajatukseen DDR:n perustamisesta. Hoyer osoittaa hyvin vakuuttavasti, että Stalin ei tavoitellut miehitetystä alueesta Neuvosto-Saksaa, vaan halusi yhtenäisen Saksan, joka olisi ulkopoliittisesti neutraali eli sitoutumaton.

Kun DDR sitten kuitenkin Ulbrichtin pontevan toiminnan tuloksena perustettiin, Neuvostoliitto ei suhtautunut maahan mitenkään sydämellisesti, vaan vaati valtavia sotakorvauksia ilman armoa ja niiden loputtua myös verotti ankarasti DDR:n teollisuus- ja elintarviketuotantoa sillä verukkeella, että luonnonvaroiltaan todella köyhä DDR sai vastineeksi öljyä (DDR:llä oli vain ruskohiiltä, joka on viheliäisen huono energiapitoisuudeltaan ja hirvittävä ympäristön saastuttaja). Hoyerin tekstistä voisi rivien välistä päätellä, että kun Neuvostoliitto ei saanut tahtoaan läpi (myös Länsi-Saksa vastusti jyrkästi Stalinin toiveita), se jätti DDR:n varsin pitkälle oman onnensa nojaan ja oli lähinnä kiinnostunut sen pysymisestä ruodussa ja sen Neuvostoliitolle tuottamista tarvikkeista. Ikoninen kuva, jossa Erich Honecker ja Leonid Brežnev suutelevat veljellisesti tai toverillisesti, on todellisen historian valossa paitsi irvokas, myös täysin epätosi.

Toinen itselleni aivan uusi tieto oli Länsi-Saksan toteuttama ns. Hallsteinin oppi, jonka perusteella länsivallat asettivat DDR:n käytännössä kauppasaartoon vuosiksi 1955-1970 uhkaamalla pakotteilla kaikkia niitä valtioita, jotka ehkä mielisivät käydä kauppaa DDR:n kanssa. Tällä opilla DDR ajettiin lopullisesti pääosin Neuvostoliiton valtablokin maiden kanssa suhteisiin, koska niihin ei pakoteuhka ulottunut. Länsimaissa suurta huomiota ja kiihtymystä herättänyt Berliinin muurin rakentaminen oli Hoyerin tulkinnan mukaan mieluinen ratkaisu muurin kummallakin puolella, koska se rauhoitti kansainvälistä tilannetta. Lännessä pauhattiin muuria vastaan, mutta salaa oltiin tyytyväisiä, sillä Länsi-Saksassa ei oltu mitenkään ilahtuneita suurista joukoista itäsaksalaisia, jotka marssivat rajan yli korkeamman elintason perässä. Kun joukkopakoja ei enää tapahtunut, kansainvälinen jännitys lientyi, DDR:n aivovuoto heikkeni ja Länsi-Saksan ei tarvinnut löytää sadoille tuhansille "osseille" asuntoa ja toimeentuloa.

* * *

Useimmille suomalaisille tulee sanasta DDR todennäköisesti mieleen television Nukkumatti-sarjan lisäksi STASI eli DDR:n salainen poliisi. Hoyer riisuu monta kerrosta myyttejä Stasin yltä, vaikka ei lainkaan sen toiminnan oikeuttamiseksi vaan sen rooliin ja luonteeseen liitettyjen väärinkäsitysten (pääosin tahallisen propagandan tuotteita) takia. Hoyer korostaa, että vaikka Stasi vastasi DDR:n vainoharhaisten ja osin perustellustikin kaiken pelkäämiseen jämähtäneiden johtajien toiveisiin, järjestelmä oli kuitenkin käytännössä yhden miehen eri Erich Mielken elämäntyö. Hänen johdollaan Stasi levittäytyi kaikkialle itäsaksalaiseen elämään tarkkaillen, ohjaillen ja ajoittain myös rangaisten niitä, jotka arvioi valtion vakaudelle ja turvallisuudelle vaarallisiksi. Hoyerin mukaan Stasin valvonta oli kuitenkin suuressa määrin periaatteellista varmuuden-vuoksi-toimintaa, josta ei seurannut käytännössä mitään. Kuten rajaloikkareiden kohdalla, myös Stasiin liittyvissä tarinoissa on korostunut toisinajattelijoiden vainoaminen ja huono kohtelu. Hoyer näyttää kuitenkin ajattelevan, ettei Stasia pidä rinnastaa johonkin Gestapoon, koska Stasi oli ensi sijassa valvonnan, ei aktiivisen väkivallan saati kidutuksen ja murhaamisen väline. Lienee selvää, ettei Stasin maine millään faktoilla parane, mutta uudemman ymmärryksen kautta se näyttäytyy enemmän vallassa olevien pelkojen ja epäluuloisuuden kuin psykopaattisen väkivaltaisuuden muistomerkkinä.

Vähän samaa voidaan todeta DDR:n urheilumenestyksestä, joka oli varsinkin 1970- ja 1980-luvuilla huikeata sekä absoluuttisesti että maan väkilukuun verrattuna. Hoyer ei kiistä dopingia, mutta pitää perusteettomana väitettä, että DDR:n urheilumenestys perustui pelkästään laajamittaiseen dopingiin. Taustalla olivat myös valtion vahvasti subventoimat koulutus- ja liikuntapalvelut, joiden ansiosta jokainen liikunnasta ja urheilusta kiinnostunut saattoi esteettä harrastaa suurta lajivalikoimaa. Lisäksi valtiovalta kannusti urheilijoita sekä aineettomasti että aineellisesti. Valtion satsaukset kansalaisten maksuttomiin tai erittäin halpoihin palveluihin olivat kaksiteräinen ase; monella alalla mentiin valtavasti eteenpäin (vuonna 1970 oli jääkaappi DDR:ssä 56 %:lla kotitalouksista, kun vastaava luku konservatiivisessa Länsi-Saksassa oli 29 %), mutta tämä kaikki tehtiin kuormasta syömällä eli valtio velkaantui kovaa vauhtia. Vajetta paikattiin myös eettisesti kyseenalaisin keinoin kuten "myymällä" poliittisia vankeja Länsi-Saksaan tavaroita ja rahaa vastaan. Hoyer kuitenkin muistuttaa, että näin ansaitut 3,5 miljardia D-markkaa eivät menneet poliittisen eliitin taskuun, vaan niillä pidettiin valtiota jatkuvasti uhannut taloudellinen romahdus loitolla.

Muutenkaan DDR:n laajamittainen tuki ns. kehittyville maille ei ollut Hoyerin mukaan kyynistä itsekkyyttä, vaan sekoitus aitoa ideologista idealismia ja normaalia kaupankäyntiä. Hoyer kertoo mielenkiintoisena yksityiskohtana, mitä seurasi kahvipulasta ja kansalaisten raivokkaasta vastarinnasta, kun kahvina yritettiin tarjota korvikkeilla jatkettua sekoitusta. Koska se ei maistunut kenellekään, joku keksi ehdottaa, että kehitysapukohde Vietnam ryhtyisi kasvattamaan kahvia, joka ei tunnetusti kasva Saksan leveysasteilla. Projektista tuli uskomaton menestystarina, jota ei tosin käsittääkseni ole suomalaisille vaivauduttu aiemmin kertomaan. Viljely onnistui Vietnamissa erinomaisesti, kahvi oli laadultaan erinomaista, itäsaksalaiset saivat hyvänlaatuista kahvia ja varmaankin varsin kohtuulliseen hintaan. Tarinan yllättävin seuraus oli ehkä se, että Vietnamista kehittyi DDR:n tarpeiden takia yksi maailman johtavista kahvimaista. Vuoden 2021 tilastojen mukaan Vietnam on maailman toiseksi suurin kahvintuottaja (1,85 miljoonaa tonnia) Brasilian (3 miljoonaa tonnia) jälkeen. Eroa kolmantena olevaan Indonesiaan (0,77 miljoonaa) on niin suuri, että Vietnam myös pysyy lähitulevaisuudessa kakkosena. Voi toki olla, että Vietnam olisi ilman DDR:n apuakin käynnistänyt kahvin viljelyn, mutta tuskin yhtä ripeästi.

* * *

Hoyerin kirja etenee ymmärrettävästi aika pitkin askelin, eikä missään asiassa ole mahdollista yhden kirjan puitteissa viipyä pitkään. Haluan itse kuitenkin nostaa esiin vielä yhden kiinnostavan vaiheen eli DDR:n hajoamisen, siihen johtaneet syyt ja sen käytännön prosessin, jota voinee kuvailla oikeutetusti sanalla kaoottinen. Samalla on kuitenkin todettava, että siihen nähden, mitä propagandapuheiden perusteella olisi voinut odottaa, DDR katosi virallisesti varsin vähäisellä väkivallalla, käytännössä täysin verettömästi. Hoyer kuvaa kiinnostavasti prosessia, jonka tuloksena Erich Honecker pyrki 1980-luvun puoliväliin mennessä aktiivisesti irti Neuvostoliiton vaikutuspiiristä ja varsinkin sen harrastamasta sanelupolitiikasta. Paradoksaalista tai ei, Mihail Gorbatšov ei ryhtynyt tukemaan Honeckerin toimia, joilla hän etsi yleissaksalaista sopua Helmut Kohlin ja Franz Josef Straußin kaltaisten ideologisten vastakohtien kanssa veljeilemällä. Honecker ei ollut kiinnostunut perestroikasta ja glasnostista, hän halusi edetä omalla saksalaisella mallillaan.

Honecker ei kuitenkaan osannut katsoa ympärilleen ja tajuta aineellisesti hyvään, mutta henkisesti rajoittuneeseen DDR:n elämäntapaan kyllästyneiden kansalaisten mielialoja. Stasin Mielke ei osannut tai halunnut varoittaa Honeckeriä, minkä seurauksena maahan pääsi syntymään 1980-luvun lopulla ei varsinaisesti vallankumouksellinen, mutta kyllä laaja tyytymättömyys, joka kohdistui suoraan johtajien ideologiseen jäykkyyteen ja uudistuskyvyttömään. Kun Honecker syrjäytettiin ja johtoon nousi nuorempi ja joustavampi Egon Krenz, oltiin jo ratkaisevasti myöhässä. Tyytymättömyys oli niin laajaa, että vaikka Stasi paperilla hallitsi kansalaismielipidettä, loppujen lopuksi myös Stasin henkilökunta nousi johtajaansa vastaan. Poliisi oli saanut ohjeen olla tiukkana, mutta myös ampumatta. Sen seurauksena erityisesti Berliinissä isot joukot lähtivät kokeilemaan rajavalvonnan pitävyyttä, kun ristiriitaiset tiedot rajojen avaamisesta alkoivat liikkua. Loppu on ns. historiaa. DDR lakkasi olemasta suhteellisen riehakkaissa, mutta ei verisissä tunnelmissa. 

Katja Hoyer korostaa tavallisten ihmisten kokemusta eliitin historian rinnalla. Tätä tavoitetta kuvastaa myös kirjoittajan tapa käynnistää valtion tarinan uudet vaiheet yksilön kokemuksen kautta. Hoyerin tulkinnan mukaan DDR ei kadonnut, koska sen asukkaat olisivat vihanneet kotimaataan. Se katosi, koska asukkaat vihasivat DDR:n henkilökohtaista vapautta rajoittaneita lakeja ja käytäntöjä. Hän tulkitsee länsisaksalaisten kuvitelleen, että Ossit tulevat kiitollisina halaamaan vapauttajiaan samalla kun kuittaavat 20 DM:n avustuksensa. Todellisuudessa kolme vuosikymmentä yhdistettyä Saksaa ei ole kyennyt hävittämään DDR:n muistoa. Se oli miljoonille ihmisille heidän ainoa elämänsä ja muistojen lähde. Toisin kuin propagandassa, noissa muistoissa sekoittuvat ilon ja surun hetket, ikävät ja mukavat asiat.

"Rakentavammalta tuntuu itäsaksalainen suhtautumistapa, jossa Wende nähdään dynaamisen prosessin alkuna. Näin maasta, joka lakkasi olemasta ja jonka kanssa ei enää tarvitse kilpailla, voidaan tehdä myös eläviä, avoimia ja muutettavia tulkintoja. Kestää aikansa, ennen kuin Saksan demokraattinen tasavalta nähdään sellaisena kuin se on: osana Saksan historiaa muurin takana, mutta muunakin kuin vain muurina." (s. 526-527)