Bill Ayers on legendaarinen aktivisti, kouluttaja ja professori, jonka tuore Vaadi mahdotonta - Radikaali manifesti (Umpihanki 2018, hyvin onnistunut suomennos Kasper Salonen ja Harri Suokas) on näitä pientä kokoaan huomattavasti tärkeämpiä viestinkantajia, jotka eivät koskaan saa valtamediassa vähäisintäkään huomiota. Eivät saa, koska niiden viesti on vaaraksi isolle bisnekselle, ryöstökapitalismille ja eliitin keinotteluelämäntavalle. Hesarin toimittaja, joka esittelisi Ayersin ajatuksia myönteisesti, saisi todennäköisesti potkut ennen lounasta.
Ayersin palopuheet käsittelevät Yhdysvaltoja, mutta tilastotietoiskuihin on otettu vertailun vuoksi myös Suomea kuvaavia lukuja. Ayers tarkastelee maailmaa alistettujen, sorrettujen näkökulmasta eli käytännössä paljolti Afrikasta orjina tuotujen ihmisten perillisten lasien läpi. Heille Yhdysvallat on loputonta painajaista, jonka Ayers erittelee tutkijan viileydellä, vaikka radikaalit johtopäätökset ovat kiihkeän aktivistin. Kaikessa Ayersin puheessa toistuu sama ajatus: ratkaisun avaimet ovat ihmisten omassa toiminnassa yhdessä muiden kanssa. Kapitalistien valtaa voidaan horjuttaa vain 99 %:n yhteisellä toiminnalla.
Ayers ei kaunistele, ei vähättele eikä uskoakseni liioittele, vaikka tietysti kärjistää. Hänelle Yhdysvallat on kapitalistinen helvetinkone, joka tuottaa suunnattomia kärsimyksiä muille kuin rikkaille valkoisille miehille, joita varten valtio ja sen periaatteet on rakennettu. Kuvaus väkivaltateollisuuden (sotilaat, poliisi, vankilat) kaikenkattavasta ja kaikkialla läsnä olevasta hyökkäyksestä on ahdistava ja sellaiseksi Ayers on sen varmasti tarkoittanutkin. Hän haluaa muistuttaa lukijaa siitä, että meille näytetään Yhdysvalloista liian usein vain se valkoisen rikkaan miehen elämän kiiltokuva, ei rehellistä läpileikkausta.
* * *
Kirjan nimi "Vaadi mahdotonta" ei ole tekotaiteellista elvistelyä vaan täysin perusteltu metodologinen tunnus. Se kumpuaa siitä näkemyksestä, että kapitalistinen "tälle ei ole vaihtoehtoa" on valhetta, harkittu yritys lannistaa vaihtoehdon esittäjät saman tien. Vaihtoehdottomuuden julistaminen on tuttua myös Suomessa, missä kaikki rikkaita hyödyttävät päätökset ovat aina "ainoita vaihtoehtoja", samoin leikkaukset heikoimmilta. Yhdysvalloissa toki eliitti kykenee eristäytymään kuplaansa vielä tehokkaammin kuin Suomessa, jossa eduskuntaan voi edelleen tulla valituksi olematta korruptoitunut miljonääri (Yhdysvalloissakin saatamme olla todistamassa mullistusta, joka on tuonut kongressiin ensimmäiset ei-valkoiset, ei-miljonäärit, ei-miehet).
Ayersin vaatimat asiat näyttäytyvät radikaaleina, koska olemme tyytyneet siihen, että ns. hyvinvointiyhteiskunta on ratkaisussut useimmat jäytävät ongelmat, emmekä vielä hahmota sitä nopeutta, jolla moderni ryöstökapitalismi on vallannut takaisin sotien jälkeen menettämäänsä asemaa. Yhdysvalloissa tilanne on koko ajan ollut kärjistyneempi, koska siellä ei hyvinvointivaltiota ole koskaan edes ollut tarjolla kaikille ja jossa edelleen käydään raivoisaa poliittista taistelua siitä, onko kaikilla kansalaisilla oltava oikeus jonkinlaiseen perusterveydenhoitoon ja sosiaaliseen toimeentuloon. Obaman hallintokaudella niukka enemmistö miljonääripäättäjistä suostui laajentamaan sairausvakuutuksen piirissä olevien ihmisten määrää, mutta tästä päätöksestä tuli seuraavissa presidentinvaaleissa yksi keskeinen kiistanaihe ja yksi Trumpin valinnan selittäjistä.
On totta, että Yhdysvallat ja Suomi eivät ole sama asia. Yhdysvallat on ns. läntisten maitten häpeäpilkku monessa asiassa kuten vankien määrässä, sosiaali- ja terveyspalveluissa, aseteollisuuden määräysvallassa, poliitikkojen avoimessa korruptiossa, erityisesti mustiin kohdistuvassa poliisiväkivallassa tai suhtautumisessa ympäristökysymyksiin. On kuitenkin hyvä muistaa, että pääosa 2000-luvusta myös Suomessa on harjoitettu politiikkaa, joka etääntyy aiemmasta hyvinvointivaltion tavoittelusta ja lähenee yhdysvaltalaista "jokainen on oman onnensa seppä" -tyyppistä politiikkaa, joka palkitsee rikkaat ja röyhkeät, rankaisee köyhiä ja vaatimattomia.
* * *
On tietysti surullinen tosiasia, että Bill Ayersin kirjojen kaltasia tietoiskuja lukevat enimmäkseen vain ne, jotka jo ovat samaa mieltä, eivät juuri koskaan ne, joiden pitäisi kuunnella Ayersin viesti ja parantaa tapansa. Koska tätä ihanteellista tilannetta ei ole eikä varmaan tule, on meidän lukijoiden tehtävä viedä viestiä eteenpäin. Ayers on koonnut kirjaansa vahvan paketin, jonka avulla erityisesti Yhdysvalloissa on helpompi hahmottaa keskeiset asiat, vastustajat ja taistelukumppanit. Kirjan viestin soveltaminen Suomen ja Euroopan oloihin onkin hiukan haastavampi tehtävä, koska poliittinen kenttämme on niin erilainen.
Suomen taloudellinen ja poliittinen eliitti saarnaavat samaa kuin EU:n johto: julkisia menoja on supistettava, on yksityistettävä julkista omaisuutta, alennettava veroja, helpotettava suuryritysten mellastelua mielensä mukaan, siirrettävä ihmiset asumaan tiiviisiin keskustoihin, vähennettävä suojelualueiden määrää ja statusta, lyhyesti sanoen helpotettava rikkaiden rikastumista entisestään. Viesti on pohjimmiltaan sama kuin Yhdysvalloissa, vaikka meidän ultrarikkaamme eivät rapakon takana pääse kuin rikkaitten porstuaan.
Bill Ayers on julkisosialisti ja antikapitalisti. Hän ei halua Neuvostoliiton tyylistä komentososialismia, mutta määrittää ongelmien päälähteeksi kapitalistisen talousjärjestelmän, joka valloilleen päästettynä on juuri se armoton, säälimätön ja erittäin huonosti ohjattavissa oleva helvetinkone.Tilalle Ayers tarjoaa vaihtoehtoa, joka vaalii onnea, kunnioittaa järkeä, kannustaa rehellisyyteen ja tavoittelee maailmaa, joka on rauhallisempi, iloisempi ja oikeudenmukaisempi kuin nykyinen. Se edellyttää kapitalismin helvetinkoneen nujertamista ja 1 %:n ylivallan kumoamista. Se ei ole mahdotonta, koska sillä on takanaan 99 %:n potentiaali.
Yuval Hararin tuorein kirja 21 oppituntia maaiman tilasta (Bazar 2018) on mielestäni parempi kuin Sapiens ja Homo deus. Parempi, koska Harari pysyy paremmin omilla vahvuusalueillaan yrittämättä olla 2010-luvun Leonardo da Vinci. Toki hän edelleen käsittelee isoja teemoja liiemmin anteeksi pyytelemättä ja päätyy välillä perin kummallisiin ohjeisiin. Enimmäkseen kysymys on kuitenkin ihmisen katteettomien kuvitelmien romuttamisesta ja naamioiden riisumisesta. Siihen Hararin lakoninen kirjoitustapa sopii hyvin.
Harari ei pelkää olla avoimesti homo, uskonnoton ja vieläpä sionismiin kriittisesti suhtautuva juutalainen. 21 oppituntia tarjoavat paljon muutakin epämukavaa lukijalle, joka haluaisi ajatella, että perinteiset arvot ovat perinteisiä hyvistä syistä. Harari repii tyytyväisen rauhallisesti rikki niin itserakkaat kuvitelmat oman ryhmän ylivertaisuudesta (ja käyttää tässä fiksusti esimerkkinä juutalaisia) kuin harhakäsitykset omasta tietämyksestä ja ymmärryksestä. Harari ei varmaan itse koe olevansa minkään sortin "nihilisti", mutta hyväuskoiselle kirjan tykitys voi luoda sellaisenkin ajatuksen.
Kuvitelmien rikkojalle on tärkeää olla itse sivullinen ja riippumaton. Suhteellisen hyvin tämä onnistuukin, joskin lukija joutuu toteamaan Hararin pahisesimerkkien jokseenkin perusteetta keskittyvän vain Hitlerin ja Stalinin ympärillle ja nykyajan esimerkkien loistavan poissaolollaan. Ehkä tiedostamatta, ehkä ei Yhdysvallat ei Hararille oikein missään asiassa edusta ikäviä ilmiöitä, kun samaan aikaa antivenäläisyys toistuu pitkin matkaa. Asia ei kirjan pääviestiä muuta, mutta osoittaa osaltaan, miten vaikeaa on olla aidosti riippumaton - ainakin jos päämarkkina-alue on Yhdysvalloissa eikä Venäjällä.
* * *
Tässä ei tietenkään ole mahdollista eikä mielekästä käydä läpi edes keskeisiä Hararin oppitunneista, mutta nostan muutamia ajatuksia herättäneitä kohtia kokonaisuudesta, jonka pääotsikoita ovat TEKNOLOGINEN HAASTE - POLIITTINEN HAASTE - EPÄTOIVO JA TOIVO - TOTUUS - SINNIKKYYS. Tekniikan suhteen Harari on aika illuusioton ja korostaa massadatan hallinnan merkitystä. Tulevaisuuden valta ei nouse aseiden piipusta vaan datan hallinnasta. Sen Harari jättää ilmaan, hallitseeko dataa tulevaisuudessa tekoäly vai kuitenkin tekoälyä hallitseva pieni ultrarikkaiden ihmisten joukko. Kylmäävin vaihtoehto on se, että suurin osa ihmiskunnasta muuttuu tarpeettomaksi sekä tekoälylle että ultrarikkaiden joukolle.
Vaikka Harari ei halua valita fasismin, kommunismin ja "liberalismin" (eli kapitalismin) välillä, selkeimmin hän hylkää fasismin ja siihen kytkeytyvän kiihkokansallisuuden ja avoimen eriarvoisuuden. Vaikka historiallinen sosialismi ja Neuvostoliiton järjestelmä ovat Hararille pahan edustajia, hän kuitenkin näkee klassisen kommunistisen utopian mahdolliseksi. Ratkaisuna olisi tekoäly, joka ratkaisee aineellisen niukkuuden ongelmat ja jättää ihmisille valittavaksi sellaisen elämäntavan kuin nämä haluavat ilman tarvetta (tai mahdollisuutta) taistella luonnonvaroista ja rikkauksista. Harari on kuitenkin melko skeptinen sen suhteen, onko ihmiskunta valmis tällaiseen tekoälyn tulevaisuuteen.
Harari välttää puhumasta uskonnoista ja jumalista tylysti, mutta hänen johtopäätöksensä ovat kyllä aika yksiselitteisiä. "Kun tuhat ihmistä uskoo johonkin keksittyyn tarinaan kuukauden ajan, on kyse valeuutisesta. Kun miljardi ihmistä uskoo siihen tuhannen vuoden ajan, kyse on uskonnosta." (s. 248) Harari ei myöskään näe mitään periaatteellista eroa Raamatun ja muiden "pyhien" kirjojen ja Harry Potter -kirjojen välillä. Kaikki ne ovat "metaforisia tarinoita", jotka eivät perustu tietoon vaan fiktioon. Harari myös tylyttää ihmisiä, jotka kuvittelevat voivansa vapaasti valita, mitä haluavat. Vapaus tehdä mitä haluaa on joillain meistä olemassa, mutta vapautta haluta, mitä haluaa ei ole kellään.
* * *
Hararin oppitunnit etenevät isoista teemoista kohti pienempiä ja päätyvät sitten toteamaan, että elämä ei ole tarina - jollaisia rakastamme - eikä elämällä siksi ole alkua, loppua tai tarkoitustakaan (kun ei sitä jumalaakaan oikeasti ole olemassa). Aika yllättäen Harari tarjoaa kuitenkin vielä oppitunnin nro 21, jonka otsikkona on MEDITAATIO. Siinä Harari selittää, kuinka hänen skeptinen ja illuusioton maailmankatsomuksensa lepää 2000-luvun alussa käynnistyneen vipassana-meditaation tarjoamalla perustalla.
Harari ei tyydy tähän naistenlehtimäiseen "paljastukseen", vaan ryhtyy sen varjolla pohtimaan, mikä on "mielen" ja ihmisaivojen suhde. Jokseenkin ällistyttävästi kirjoittaja näyttää vahvasti epäilevän, ettei ihmisen mieli välttämättä ole aivojen tuote, vaan jotain niistä riippumatonta. Harari ei tätä näkemystään varsinaisesti perustele, mutta ei myöskään käsittele sitä todennäköisempää vaihtoehtoa, että mieli on aivoissa syntyvä ilmiö aivan kuten tietoisuus, äly, tunteet, kivut jne. Harari rakentaa mielestä arvoitusta, mutta ei perustele pyrkimystään. Kirja päättyykin tältä osin jonkinlaiseen antikliimaksiin ja pettymykseen, niin subjektiivista tekstiä meditaatioharrastus on tuottanut.
Hararia on perustellusti kritisoitu liian isojen palasten haukkaamisesta kerralla ja menemisestä turhan syvälle asioissa, joiden asiantuntija hän ei todellisuudessa ole. Myös 21 oppituntia on jollain tasolla megalomaaninen ja heppoisesti perusteltu. On kuitenkin vaikea argumentoida Hararin päättelyä vastaan silloin, kun hän on omalla alueellaan ihmisen historian ja käyttäytymisen parissa. 21 oppituntia on tervetullut silmien avaaja ja pinttymien poispuhaltaja. On samalla syytä ottaa vakavasti kirjoittajan varoitukset siitä, että tiedämme vähemmän kuin luulemme tietävämme. Se koskee nimittäin myös Hararin kaltaista kirjoittajaa.
Pidin Eveliina Talvitien kirjasta Miten helvetissä minusta tuli feministi (WSOY 2016). En sen sijaan innostunut Talvitien ja Maryan Abdulkarimin kirjasta Noin 10 myyttiä feminismistä (SKS 2018). Kirja ei oikein pidä lupaustaan myyttien murtamisesta, kuorimisesta ja paloiksi pilkkomisesta. Kirja ei itse asiassa pääse lähellekään mitään näistä toimenkuvista. Lukija joutuu kysymään, ovat kirjoittajat nähneet jaksoakaan sarjasta Myytinmurtajat? Jos ovat, eivät ole ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää siinä sovellettua metodia, ovat vain napanneet kielikuvan. Myytinmurtajahan ei tiedä oikeaa vastausta etukäteen vaan ottaa siitä selvää.
Kirjoitan näin tylysti, koska lukisin mielelläni feminististä ajattelutapaa ei-feministeille avaavaa laadukasta kirjallisuutta. Tässäkin kirjassa näitä hetkiä on, mutta ne täytyy löytää paljon muun seasta. Tuo muu pakottaa ennen muuta kysymään, keille tämä kirja on kirjoitettu. Takakansi mainitsee "ajattelevat ja kysyvät ihmiset". Joko en kuulu tällaisiin ihmisiin tai sitten kirjoittajat ovat pahasti aliarvioineet ei-feministisen lukijan. Tai kirjoittaneet suoraan samanmielisille. Feminismiä inhoavat eivät tällaiseen kirjaan tietysti edes tartu.
Osa kirjan ongelmista saattaa kummuta suoraan siitä, että äänessä on kaksi erilaista naisoletettua, jotka ovat liian samaa mieltä kaikesta, vaikka eivät samanlaisia todellisuudessa olekaan. Välillä lukijasta tuntuu, että lukee salaa kahden aatebestiksen kirjeenvaihtoa, jonka tarkoitus on vahvistaa yhteistä näkemystä, ei suinkaan selittää toisin ajattelevalle, mistä on kysymys. Ainoan pienen särön aiheuttaa uskonto, joka sivuutetaankin nopeasti. Jumalaan uskovan muslimin ja maallisen ex-luterilaisen mahdollisesti kiinnostavaa erilaisuutta ei päästetä sotkemaan pääjuonta.
* * *
Olen siis hiukan närkästynyt siitä, että ajattelevalle ja kysyvälle ihmiselle tarjotaan noin 10 eli 11 linkuttelevaa olkiukkoa, joista sitten tehdään selvää pääosin perinteisellä, täysin ohittamattomalla perusteella eli "eihän se ole ollenkaan näin!" Minulle tuotti älyllisen pettymyksen todeta, ettei näihin myytteihin ole vaivauduttu porautumaan niiden mahdollisen esittäjän vaan puhtaasti puolustuksen näkökulmasta. Abdulkarim & Talvitie ovat jättäneet käyttämättä sen ainoan keinon, jolla tällaiseen myytinmurtoon olisi voinut saada tolkkua eli unohtaneet paholaisen asianajajan - tai pikemminkin kieltäneet häneltä läsnäolon.
Tuloksena on valitettavasti aika latteaa argumentointia. Esimerkiksi myyttiä FEMINISTIT VIHAAVAT MIEHIÄ puretaan vain historiallisesti väittämällä, että miehiä vihaavat feministit ovat historiallinen, taakse jäänyt ilmiö. Se ei välttämättä vakuuta sellaista, joka on henkilökohtaisesti kohdannut ilmeistä miesoletettuihin kohdistuvaa vihaa ja halveksuntaa AD 2018. Eikä myyttiä vahvisteta myytiksi ilmoittamalla ilman mitään valtuuksia, että feministit eivät vihaa miehiä. Uskottavuutta olisi lisännyt huomattavasti, jos heti kärkeen olisi myönnetty, että jotkut feministit tosiaan vihaavat miehiä, mutta että se ei tarkoita - kuten ei tarkoitakaan - että kaikki vihaisivat.
Kautta koko pamfletin esiintyy sama metodinen ongelma: myytti muotoillaan omin sanoin ja sen jälkeen ilmoitetaan, että eihän se nyt paikkaansa pidä. Myyttejä ei konkretisoida esimerkeillä ei-feministeiltä, jotka sitä tai tätä ovat väittäneet. Ei pohdita, voisiko myytiksi väitetyn ilmiön taustalla olla semanttisia ongelmia tai muita selittäviä tekijöitä, joitten takia koko asiaan ei ehkä kannattaisi suhtautua kovin vakavasti varsinkaan akselilla feministi - ei-feministi. Esimerkiksi FEMINISTI EI HALUA ETTÄ HÄNELLE AVATAAN OVI on tunnistettavissa oleva ilmiö, mutta mielestäni aika merkityksetön arjen todellisten ongelmien keskellä. Koko "ongelmahan" johtuu vain siitä, ettei osata erottaa toisistaan kohteliaisuutta ja laskelmointia.
* * *
Kirjan rakenteelliset ja metodologiset ongelmat ovat harmillisia, koska molemmilla kirjoittajilla on kuitenkin painavia näkemyksiä ja ajatuksia, jotka vaan uhkaavat hävitä väsyttävän "dialogin" hetteikköön. Kun sitä paholaisen asianajajaa ei ole kutsuttu juhliin, kukaan ei ole ollut vaatimassa terävämpää perustelua tai rankaisemassa löysästä puheesta. En osaa sanoa, eikö tätä herttaisen yksimielisyyden synnyttämää rakenteellista ongelmaa ole tullut kukaan ajatelleeksi (edes kustantajan puolella) vai olisiko se peräti harkittu ratkaisu.
Se asianajaja olisi mm. kysynyt toistuvasti, miksi kirjoittajat näkevät rakenteelliset eriarvoisuuden ongelmat vain sukupuolittuneina, mutta eivät poliittisina tai ideologisina? Miksi ei puhuta sanaakaan kapitalismista ja sen tuottamista naisen asemaa heikentävistä rakenteista? Miksi ei lähdetä siitä, ettei "feminismi" ole yksi ideologia vaan ryhmä ajattelutapoja, jotka poikkeavat toisistaan, paikoin aika paljonkin? Ikävä lopputulos on, ettei lukijalla kirjan lopussa ole kiteytynyttä käsitystä siitä, miten Abdulkarim ja Talvitie feminismin moninaisuuden näkevät ja ennen kaikkea, mitä siinä he itse eivät hyväksy tai kannata. Feminististä itsekritiikkiä ei myytinmurron keskellä juuri esiinny. Juuri se olisi ollut kiinnostavaa.
Myönnän tämän kirjaesittelyn olevan tavallaan kohtuuttoman kriittinen. Odotin kuitenkin Talvitien edellisen kirjan perusteella enemmän ja parempaa. Dialogien väliin upotetut tietoiskut ovat enimmäkseen hyviä, joskin pieni näkökulmien lisäys olisi niillekin tehnyt hyvää. Ennen mitään muuta olin pettynyt siihen, ettei tällainen kirja sisältänyt aitoa yllätystä, tuoretta ja uutta näkökulmaa vanhaan aiheeseen. Kirjaa on yritetty taittaa hiukan vitsikkääksi, mutta aitoa huumoria saati itselle nauramista kirjasta en löytänyt. Tietä ei-feministin sydämeen ei ole rakennettu, kun on tyydytty siihen, että kirjoittajat nyt ainakin ovat yhtä mieltä keskenään. Sen olisi kyllä vähemmälläkin uskonut.
Tiedän Panu Rajalan olevan erittäin tuottelias ja kohtuullisen kiistelty kirjoittaja, mutta aikaisemmin en ole löytänyt aikaa hänen tuotantoonsa tutustumiseen. Suomussalmen sulttaani : Ilmari Kiannon elämä (SKS 2018) oli kuitenkin luettava, koska minulla on henkilökohtainen suhde Suomussalmeen ja Kiantoon säveltäjiä kiinnostaneiden runojen kirjoittajana. Tiesin yleisellä tasolla, mitä Kiannon elämänvaiheista on luvassa eli vimmaista kirjoittamista, loputonta itsesääliä ja piehtarointia milloin Vienan vapauden, milloin oman seksuaalisen kiihkon tyynnyttämisessä. No, mitäs läksin.
Rajalan suhtautuminen kohdehenkilöönsä on viileä, etäinen ja paikka paikoin lähinnä vahingoniloinen. Jälleen sulka kirjoittajan hattuun, mutta ei sen enempää. Rajala ei edes yritä ymmärtää, hän vain kirjaa tapahtumia ja kuvailee melkein sadististen silmälasien läpi Kiannon ikiliikkujamaista sätkyttelyä verkossa, jonka solmukohtia ovat rajaton egoistisuus, hillitön seksuaalivietti, psykopatiaa lähestyvä piittaamattomuus muiden ihmisten tunteista, korventava ammatillinen kateus ja kyky kirjoittaa koko ajan, välillä mestarillisesti.
Rajalan etäisyydenotto on varmaan ollut ainoa mahdollisuus selvitä urakasta. Sen myötä kuitenkin kirja jää melkein kokonaan vaille kokoavia arvioita, tutkijan yhteenvetoja ja kirjailijan näkemystä kollegasta. Rajalan bibliografiaa tutkiva ei voi olla huomaamatta, että mukana on paljon miehiä, joiden elämää ikuinen ikävä naisen syliin on hallinnut. Siihen nähden on yllättävää joutua toteamaan, että Rajala ole ollut halukas millään lailla analysoimaan Kiannon hillitöntä seksuaaliviettiä, jota kai voisi erotomaniaksikin kutsua. Rajala tyytyy toteamaan, että 30 vuotta Kianto pidättäytyi ja 65 vuotta eli hillittömäksi.
* * *
Suomussalmen sulttaani on hetkittäin mielenkiintoinen, mutta hetkittäin myös erittäin pitkästyttävä tarina. Pitkästyttävä siksi, että Rajala kuvaa Kiannon elämän yhtenä loputtomana takaiskujen autiomaana, jota satunnaiset, mutta aina lyhytaikaiset keitaat elävöittävät. Samoamiseen menee 500 sivua, minkä seurauksena ei esimerkiksi synny selkeää kuvaa siitä, mitä lukuisat maailmaan siitetyt lapset Kiannolle merkitsivät, jos mitään. Hiukan paremmin tulee valaistuksi Kiannon elämänmittainen rimpuilu uskomisen ja kirkon vastustamisen välissä. Myös Kiannon poliittinen ulkopuolisuus, joka ei estänyt häntä vauhkoontumasta - yleensä oikeistolaisesti kiihkoilevasta näkökulmasta - milloin mistäkin asiasta, tulee suhteellisen hyvin esiin. Tässä tapauksessa myös poliittisen sivullisuuden syykin tulee selväksi; poliittisesta aktiivisuudesta ei olisi ollut tarjolla maallista mammonaa.
Rajala kuvaa raivoisan spontaania ADHD-luonnetta, joka kaipaa samaan aikaan Turjanlinnan rauhaa Suomussalmen karun luonnon keskellä ja juhlintaa ja huomion keskipisteenä olemista Helsingin korskeilla klubeilla, poroajelua Kainuun korvissa ja loputonta teinimäistä ihastumista vastaantuleviin nuoriin naisiin. Rajalan kuvauksen jälkeen jää pohtimaan, oliko Kiannossa mitään myönteistä luonteenpiirrettä? Ainakin joitakin elämänikäisiä ja lojaaleja ystäviä hänellä oli, vaikka kirjailijan sapekkaat haukkumiset joka suuntaan pitivät lukumäärän vähäisenä. Ilmeisesti Kiannossa myös oli naisiin vahvasti vedonnutta karismaa ja seksuaalista vetovoimaa, jota tietoisuus kirjailijan elämäntapojen holtittomuudesta ja esimerkiksi rajusta alkoholinkäytöstä ei näytä horjuttaneen.
Panu Rajala on valinnut tarinansa ainekset ja hän on jättänyt suurimmaksi osaksi kuvailematta sen leppoisan Iki-Kiannon, jollaisena jälkipolvi korpikirjailijan mielellään näkee. Elämäkerran välittämä kuva ei todennäköisesti ole väärä; Kianto oli selvästi harvinaisen ikävä ihminen, jonka itsekkyys tallasi muitten tarpeet alleen uudestaan ja uudestaan. Saattaa kuva silti olla hiukan vääristynyt. Jotenkin Kianto onnistui hankkimaan sponsoreita ja tukijoita silloinkin, kun luomisvoima ei ollut parhaimmillaan. Ei Kianto mikään oman aikansa Matti Nykänen kuitenkaan ollut, vaikka kustantamossa tietysti syynättiin vuosikymmenten aikana tiukasti myös tilikirjan viimeisen rivin etumerkkiä.
* * *
Rajala käyttää varsin runsaasti sivuja kuvatessaan Kiannon usein hyvin omaelämäkerrallisia kirjoja. Hän valottaa myös hyvin sitä jälkipolvien helposti unohtamaa tosiasiaa, ettei Kianto Punaista viivaa tai Ryysyrannan Jooseppia kirjoittaessaan varsinaisesti tuntenut köyhän kansan elämää eikä aina edes suhtautunut siihen myötätunnolla. Hän oli pappilan kasvatti ja aivan toisen säädyn edustaja, vaikka kuinka kapinallinen rettelöitsijä yksityiselämässään. Kianto onnistui näissä kahdessa "kansankuvauksessa", koska kuitenkin tutustui tilanteeseen ja onnistui eläytymään kainuulaiseen köyhemmän väen elämäntilanteeseen, vaikka kuinka pappilan verhojen suojasta.
Ilmari Kianto oli myös kiistatta taitava kirjoittaja - kun malttoi ja viitsi. Valitettavasti Rajala ei juuri pohdi sitä, miksi Kianto muutaman kerran onnistui niin hyvin, vaikka suurimman osan ajasta oli pahimman lajin Vielschreiber, joka piinasi suomalaisia kustantajia pääosin varsin köykäisillä matkakertomuksilla ja muilla hihasta räpsäytetyillä jutuilla. Vielä vähemmän Rajala analysoi sitä, miksi niin monet keskeiset säveltäjät käyttivät Kiannon runoja. Ei heillä mitään pakkoa olisi ollut, joten kyllä niissä on täytynyt olla musiikin kaipaamia hyviä ominaisuuksia. Valitettavasti säveltäjät itsekään eivät ole tätä puolta juuri avanneet, joten asia jää arvoitukseksi.
On aika ironista, että koko elämänsä ajan kohtaloaan ja kohteluaan surkutellut Kianto eli melkein sata vuotta ja viimeiset vuosikymmenet aivan kuten aito sulttaani eli kokonaan muiden passaamana. Voi kuvitella, että ikuinen marisija oli loppujen lopuksi varsin tyytyväinen siihen, miten elämän pelikortit olivat asettuneet. No, se Viena jäi vapauttamatta ja Nobel-palkinnon nappasi katala kilpailija Sillanpää ja vielä täysin ansioitta. Mutta muuten Iki-Kianto saattoi varmaan Turjanlinnan rappusilla piippua poltellessaan ajatella, että mitään en kadu, näin kaiken piti mennäkin. Kiannon lukuisat jälkeläiset - ja Otava - puolestaan voivat iloita ainakin siitä, että tekijänoikeustulot loppuvat vasta tammikussa 2041, vaikka Kiannon hauta on jaettu riitaisasti kahden sukuhaaran kesken.
