Kun vain mahdoton riittää

Bill Ayers on legendaarinen aktivisti, kouluttaja ja professori, jonka tuore Vaadi mahdotonta - Radikaali manifesti (Umpihanki 2018, hyvin onnistunut suomennos Kasper Salonen ja Harri Suokas) on näitä pientä kokoaan huomattavasti tärkeämpiä viestinkantajia, jotka eivät koskaan saa valtamediassa vähäisintäkään huomiota. Eivät saa, koska niiden viesti on vaaraksi isolle bisnekselle, ryöstökapitalismille ja eliitin keinotteluelämäntavalle. Hesarin toimittaja, joka esittelisi Ayersin ajatuksia myönteisesti, saisi todennäköisesti potkut ennen lounasta.

Ayersin palopuheet käsittelevät Yhdysvaltoja, mutta tilastotietoiskuihin on otettu vertailun vuoksi myös Suomea kuvaavia lukuja. Ayers tarkastelee maailmaa alistettujen, sorrettujen näkökulmasta eli käytännössä paljolti Afrikasta orjina tuotujen ihmisten perillisten lasien läpi. Heille Yhdysvallat on loputonta painajaista, jonka Ayers erittelee tutkijan viileydellä, vaikka radikaalit johtopäätökset ovat kiihkeän aktivistin. Kaikessa Ayersin puheessa toistuu sama ajatus: ratkaisun avaimet ovat ihmisten omassa toiminnassa yhdessä muiden kanssa. Kapitalistien valtaa voidaan horjuttaa vain 99 %:n yhteisellä toiminnalla.

Ayers ei kaunistele, ei vähättele eikä uskoakseni liioittele, vaikka tietysti kärjistää. Hänelle Yhdysvallat on kapitalistinen helvetinkone, joka tuottaa suunnattomia kärsimyksiä muille kuin rikkaille valkoisille miehille, joita varten valtio ja sen periaatteet on rakennettu. Kuvaus väkivaltateollisuuden (sotilaat, poliisi, vankilat) kaikenkattavasta ja kaikkialla läsnä olevasta hyökkäyksestä on ahdistava ja sellaiseksi Ayers on sen varmasti tarkoittanutkin. Hän haluaa muistuttaa lukijaa siitä, että meille näytetään Yhdysvalloista liian usein vain se valkoisen rikkaan miehen elämän kiiltokuva, ei rehellistä läpileikkausta.

* * *

Kirjan nimi "Vaadi mahdotonta" ei ole tekotaiteellista elvistelyä vaan täysin perusteltu metodologinen tunnus. Se kumpuaa siitä näkemyksestä, että kapitalistinen "tälle ei ole vaihtoehtoa" on valhetta, harkittu yritys lannistaa vaihtoehdon esittäjät saman tien. Vaihtoehdottomuuden julistaminen on tuttua myös Suomessa, missä kaikki rikkaita hyödyttävät päätökset ovat aina "ainoita vaihtoehtoja", samoin leikkaukset heikoimmilta. Yhdysvalloissa toki eliitti kykenee eristäytymään kuplaansa vielä tehokkaammin kuin Suomessa, jossa eduskuntaan voi edelleen tulla valituksi olematta korruptoitunut miljonääri (Yhdysvalloissakin saatamme olla todistamassa mullistusta, joka on tuonut kongressiin ensimmäiset ei-valkoiset, ei-miljonäärit, ei-miehet).

Ayersin vaatimat asiat näyttäytyvät radikaaleina, koska olemme tyytyneet siihen, että ns. hyvinvointiyhteiskunta on ratkaisussut useimmat jäytävät ongelmat, emmekä vielä hahmota sitä nopeutta, jolla moderni ryöstökapitalismi on vallannut takaisin sotien jälkeen menettämäänsä asemaa. Yhdysvalloissa tilanne on koko ajan ollut kärjistyneempi, koska siellä ei hyvinvointivaltiota ole koskaan edes ollut tarjolla kaikille ja jossa edelleen käydään raivoisaa poliittista taistelua siitä, onko kaikilla kansalaisilla oltava oikeus jonkinlaiseen perusterveydenhoitoon ja sosiaaliseen toimeentuloon. Obaman hallintokaudella niukka enemmistö miljonääripäättäjistä suostui laajentamaan sairausvakuutuksen piirissä olevien ihmisten määrää, mutta tästä päätöksestä tuli seuraavissa presidentinvaaleissa yksi keskeinen kiistanaihe ja yksi Trumpin valinnan selittäjistä.

On totta, että Yhdysvallat ja Suomi eivät ole sama asia. Yhdysvallat on ns. läntisten maitten häpeäpilkku monessa asiassa kuten vankien määrässä, sosiaali- ja terveyspalveluissa, aseteollisuuden määräysvallassa, poliitikkojen avoimessa korruptiossa, erityisesti mustiin kohdistuvassa poliisiväkivallassa tai suhtautumisessa ympäristökysymyksiin. On kuitenkin hyvä muistaa, että pääosa 2000-luvusta myös Suomessa on harjoitettu politiikkaa, joka etääntyy aiemmasta hyvinvointivaltion tavoittelusta ja lähenee yhdysvaltalaista "jokainen on oman onnensa seppä" -tyyppistä politiikkaa, joka palkitsee rikkaat ja röyhkeät, rankaisee köyhiä ja vaatimattomia.

* * *

On tietysti surullinen tosiasia, että Bill Ayersin kirjojen kaltasia tietoiskuja lukevat enimmäkseen vain ne, jotka jo ovat samaa mieltä, eivät juuri koskaan ne, joiden pitäisi kuunnella Ayersin viesti ja parantaa tapansa. Koska tätä ihanteellista tilannetta ei ole eikä varmaan tule, on meidän lukijoiden tehtävä viedä viestiä eteenpäin. Ayers on koonnut kirjaansa vahvan paketin, jonka avulla erityisesti Yhdysvalloissa on helpompi hahmottaa keskeiset asiat, vastustajat ja taistelukumppanit. Kirjan viestin soveltaminen Suomen ja Euroopan oloihin onkin hiukan haastavampi tehtävä, koska poliittinen kenttämme on niin erilainen.

Suomen taloudellinen ja poliittinen eliitti saarnaavat samaa kuin EU:n johto: julkisia menoja on supistettava, on yksityistettävä julkista omaisuutta, alennettava veroja, helpotettava suuryritysten mellastelua mielensä mukaan, siirrettävä ihmiset asumaan tiiviisiin keskustoihin, vähennettävä suojelualueiden määrää ja statusta, lyhyesti sanoen helpotettava rikkaiden rikastumista entisestään. Viesti on pohjimmiltaan sama kuin Yhdysvalloissa, vaikka meidän ultrarikkaamme eivät rapakon takana pääse kuin rikkaitten porstuaan.

Bill Ayers on julkisosialisti ja antikapitalisti. Hän ei halua Neuvostoliiton tyylistä komentososialismia, mutta määrittää ongelmien päälähteeksi kapitalistisen talousjärjestelmän, joka valloilleen päästettynä on juuri se armoton, säälimätön ja erittäin huonosti ohjattavissa oleva helvetinkone.Tilalle Ayers tarjoaa vaihtoehtoa, joka vaalii onnea, kunnioittaa järkeä, kannustaa rehellisyyteen ja tavoittelee maailmaa, joka on rauhallisempi, iloisempi ja oikeudenmukaisempi kuin nykyinen. Se edellyttää kapitalismin helvetinkoneen nujertamista ja 1 %:n ylivallan kumoamista. Se ei ole mahdotonta, koska sillä on takanaan 99 %:n potentiaali.