Ihmisen historiaa yhdellä silmällä

Kun kustantaja mainostaa ihmisen vaiheita popularisoivaa taloustieteilijää Charles Darwiniin ja Albert Einsteiniin rinnastamalla, skeptisen lukijan karvat nousevat pysyvään tanaan. Oded Galor on syntynyt Israelissa, mutta toimii Yhdysvalloissa. Hänen kirjansa The Journey of Humanity ei ole varsinaisesti huono, mutta ideologisesti niin laskelmoiden kirjoitettu, että lukijan kannattaa montaa suodatinta. Ihmiskunnan nousu : Vaurauden ja eriarvoisuuden juuret (asiallinen käännös Tero Valkonen, Bazar 2022) useita hyviä huomioita tekijöistä, joita ei yleensä muisteta ajatella ihmisen historian käänteitä kummasteltaessa. Maantieteen maisterina olen erityisen ilahtunut siitä, kuinka paljon Galor jaksaa muistuttaa maantieteellisten olosuhteiden vaikutuksesta ja selitysvoimasta. Maantieteelle ei ihminen voi mitään ja se koskee myös sellaisia peruskysymyksiä kuten sivilisaation etäisyys lähimmistä liikennekelpoisista kulkuväylistä (joista, järvistä ja meristä) tai viljelykelpoisesta maasta.

Galor ei mainitse maanmiehensä Yuval Noah Hararin nimeä, vaikka liikkuu selvästi tämän raivaamalla palstalla. Toisen selvän esikuvansa Galor sentään mainitse, kun hän viittaa Jared Diamondin moniin ihmiskunnan vaiheita selittäviin hypoteeseihin. Kirjoittajana Galor on molempia kuivempi, mitä tausta taloustieteissä ei varmaankaan ole ainakaan parantanut. Galorilta puuttuu myös tieteen popularisoijalle tärkeä draaman rakentaminen tekstiin, josta lukija ymmärtää erottaa isot ja pienet huomiot toisistaan. Tätä ei nyt ole tarjolla, eivätkä Galorin omaperäisimmätkään ajatukset nouse selkeästi esiin. Lukijalle tulee myös toistuvasti sellainen tunne, että juuri kun tunnelma alkaa tihentyä ja uteliaisuus nousta, Galor laittaa pisteen ja siirtyy seuraavaan aiheeseensa. Keskittyminen perusteellisemmin uusiin ideoihin olisi kasvattanut kirjan arvoa merkittävästi.

On myös vaikea hyväksyä Galorin tekemää ratkaisua jättää politiikka ja ideologiat - myös uskonnot - käytännössä kokonaan käsittelemättä. Voi olla, että julkaisupolitiikka Yhdysvalloissa ei olisi suosinut kapitalismin suorasukaista analyysiä, mutta se, että tällaisessa kirjassa koko käsite vilahtaa puolihuolimattomasti pari kertaa, on jokseenkin käsittämätöntä. Galor "myöntää", että maailmassa esiintyy edelleen eriarvoisuutta ja sietämätöntä köyhyyttä, mutta sitä ei voi selittää ja ymmärtää tehtyjen poliittisten linjausten ja harjoitetun talouspolitiikan valossa, vaan selityksiä täytyy etsiä syvemmältä. On vaikea tietää, onko tämä vain yhdysvaltalaisen taloustieteilijän vaistomainen ideologinen asemoituminen, mutta Galor ei todellakaan näe mitään kritisoitavaa siinä, että vauraus on jakautunut myös "kehittyneissä" yhteisöissä hyvin eriarvoisesti ja ettei tämä ole mikään luonnonlaki vaan seuraus harjoitetusta politiikasta.

* * *

Galorin perusideana on kuvata, kuinka ihminen teknologian kehityksen avulla onnistui murtamaan maanviljelysyhteiskuntien väistämättömän ja Thomas Malthusin ennusteiden symboloiman stagnaation (kasvava ruoantuotanto lisää väestön lukumäärää, mikä taas mitätöi talouden kasvun hyödyn). Galor ei ole sokea teknologian myötä syntyneille uusille ongelmille, mutta ei halua missään nimessä rakentaa yhteyttä kapitalistisen tuotantotavan, teknologian kehityksen ja luontokadon välille - vaurauseroista puhumattakaan. Galorin mielestä ihminen on murtautunut malthusilaisesta umpikujasta, kun teknologian kehitys on parantanut jatkuvasti kasvavankin väestömäärän elinolosuhteita. Galor painottaa myös "inhimillisen pääoman" eli koulutuksen, oikeusjärjestelmän, toimivan yhteiskuntakoneiston, tieteen ja taiteiden merkitystä. Hiukan kärjistäen hän selittää nykyiset kehityserot maailmassa toisaalta olosuhteiden (maantiede), osittain inhimilliseen pääomaan panostamisen eroavuuksilla.

Galor kuvaa kiinnostavasti sitä, miten suhtautuminen kansan kouluttamiseen riippui teollistuvassa Britanniassa paljon siitä, tarvitsiko omistavan luokan palveluksessa oleva ihminen koulutusta edellyttävää osaamista vai ei. Monissa käsityöammateissa ja teollisuudessa oli hyötyä siitä, että työntekijät olivat työhönsä koulutettuja, kun taas erityisesti suuret maanomistajat suhtautuivat koulutukseen karsaasti, koska heidän töissään ei moista kaivattu ja vähänkin koulutusta (sekä luku- ja kirjoitustaidon) saanut saattoi saada päähänsä huonon idean jättää kurjan maaseututyön ja paeta kaupunkiin paremmin palkattuihin töihin. Globaalistikin tämä sama asenne on tunnistettu; missä maanomistus on tasaisesti jakautunut, koulutusta suositaan, kun taas suurmaanomistajat kaikkialla maailmassa vastustavat työntekijöiden sivistämispyrkimyksiä.

Galorin mukaan teollinen vallankumous oli faasimuutos, joka siirsi ihmiskunnan vanhasta malthusilaisesta maailmasta johonkin uuteen. "Viimeisen kahdensadan vuoden karmeatkaan tapahtumat eivät silti ole muuttaneet sitä, että yleisesti ottaen ihmiskunta on astunut uudelle kestävän talouskasvun ja kehityksen tielle." (s. 135) Galor ei kaihda puhumasta "kestävästä talouskasvusta", vaikka tämän päivän tosiasiat kertovat täsmälleen päinvastaista viestiä eli että se 1800-luvun faasimuunnos (joka perustui ennen muuta fossiilisten polttoaineiden globaaliin käyttöönottoon) on johtanut tilanteeseen, jossa ihmiskuntaa uhkaa konkreettisesti tikahtuminen teollisen vallankumouksen ja hillikkeettömän kapitalismin aiheuttamaan itsetuhoon. Neuvostoliiton sosialismikokeilu ei ole Galorille edes lyhyen analyysin arvoinen. Enemmän hän viihtyy Etelä- ja Pohjois-Korean tarjoaman esimerkin parissa.

* * *

Galorilla on mielenkiintoisia ideoita, joista eräitä tässä vain lyhyesti mainitsen. Galorin mukaan esimerkiksi Afrikan keskiosat ovat vailla karjataloutta ja sen tuella kukoistavaa maanviljelyä, koska päiväntasaajan kuumuudessa viihtyvät tsetsekärpäset ovat pysyvästi estäneet kannattavan karjanpidon. Galor esittää myös, että Eurooppa on hyötynyt maantieteellisestä ja valtiollisesta "rikkonaisuudesta", jotka ovat estäneet yhden suuren keskusvallan syntymisen Kiinan tapaan. Galorin mukaan tämä on edistänyt keskinäistä kilpailua ja sen seurauksena yritteliäisyyttä ja kauppaa. Valitettavasti Galor ei jatka pohtimalla sitä, tekeekö EU Euroopasta samalla lailla jähmeän kokonaisuuden kuten Kiinasta. Itse päättelen, että se vaara on kyllä olemassa. Kiina ei ole muuttumassa näillä näkymin, mutta eurooppalainen moninaisuus saattaa olla uhanalainen.

Varsin mielenkiintoinen on myös Galorin näkemys siitä, että Itä-Afrikasta käynnistynyt ihmiskunnan muuttoliike on samalla kertomus moninaisuuden vääjäämättömästä vähentymisestä etäisyyden kasvaessa. Galorin mukaan Eurooppa ja Euraasia hyötyivät siitä, että ne olivat suhteellisen lähellä alkuperäistä (geneettistä) moninaisuutta, kun taas ennen muuta Amerikoiden ja Australian alueille saapuneet ihmisryhmät olivat matkalla menettäneet merkittävästi moninaisuuttaan, eivätkä siksi kyenneet hyödyntämään väestön osaamista yhtä hyvin. Käänteinen ilmiö esiintyi Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa, kun 6 miljoonaa entistä orjaa muutti etelän osavaltioista pohjoisen kaupunkeihin teollisuustöihin. Etelän moninaisuus väheni, pohjoisen lisääntyi, ja sen vaikutukset näkyvät edelleen.

Vaikka Galorilla on mielestäni paljon painavia argumentteja sen puolesta, että epätasaisesti jakautuneen vaurauden ja moninaisen eriarvoisuuden taustalla on paljon ihmisen päätöksistä riippumattomia tekijöitä, on vaikea yhtyä hänen yleiseen optimismiinsa siitä, että kaikesta kauheasta huolimatta maailma on muuttunut paremmaksi jos ei jokaiselle yksilölle, niin ihmiselle lajina kuitenkin. Aineellinen hyvinvointi on parantunut, mutta onko se riittänyt? Kolonialismi on edelleen vahva haittatekijä, jonka Galor ohittaa hyvin kevyesti. Kapitalismia hän pitää niin itsestään selvänä oletusarvona, ettei vaivaudu pohtimaan edes sitä, voisiko olla olemassa kaikkia ihmisiä säällisesti kohtelevaa kapitalismia. Kuitenkin se muutos, jonka Galor tulkitsee teknologisen kumouksen ansioksi, on tuottanut myös valtavia globaaleja ongelmia, joiden ratkaiseminen vaatisi ennen muuta poliittista tahtoa ja päättäväisyyttä. Ihmiskunnan nousu olisi voinut olla kiintoisampi kirja, jos Oded Galor myöntäisi, että determinististen voimien lisäksi ihmiskunnan vaiheisiin on vaikutettu myös yksilöiden ja yhteisöjen subjektiiviseen harkintaan nojautuvilla päätöksillä. Nyt jää kirjasta sekava ja puutteellinen mielikuva. Mielestäni Darwin ja Einstein hoitivat kyllä hommansa paremmin kuin Oded Galor.

Voiko pääoma olla punaista?

Anitra Komulaisen kirja Punapääoman linnake : Työväen osuustoiminnan dramaattiset vaiheet (Siltala 2021) ei melko populistisesta otsikostaan huolimatta luultavasti ole suosittua luettavaa niiden keskuudessa, joiden rahojen kohtaloista kirja kuitenkin kertoo. Suomalaisen työväenliikkeen osuustoiminnallisen haaran bisneshistoria on silti kiinnostava ja tärkeä osa yleistä historiaa erityisesti siksi, että sen kautta tulevat ehkä monet yleispolitiikan kuviot ja hämäriksi jääneet lehtien kohuotsikot edes hiukan ymmärrettävämmiksi. Taustaksi on hyvä tietää, että kirja on kirjoitettu Osuuskunta Tradekan 100-vuotisjuhlilla esitelmän pitäneen professori Markku Kuisman innoittamana. Tradeka perusti historiatoimikunnan, joka valitsi historiikin tekijäksi Kuisman ehdotuksesta väitöskirjatutkija Anitra Komulaisen. Kuisma lienee joutunut kieltäytymään tehtävästä terveydellisistä syistä, mutta erinomaisen johdantotekstin "Mikä kaatoi suuren tammen?" hän on kuitenkin kirjaan kirjoittanut. Kuisma korostaa, ettei kirja ole työväenliikkeen osuustoiminnan kokonaishistoria eikä edes varsinaisesti EKA-yhtymän, sen edeltäjien ja seuraajien yrityshistoriikki. Sen sijaan kirja pyrkii vastaamaan kysymykseen, miksi kirjan kattama toiminta on ollut niin vaikeaa ja tulokset kyseenalaisia.

Komulainen on varmasti tavoitellut Kuisman omaa, lukijalle mielihyvää tuottavaa kirjoitustapaa. Kohtuullisen hyvin tässä on onnistuttukin, vaikka Komulainen kirjoittaa varovaisemmin ja antaa tiukimpien ilmaisujen näyttäytyä lähinnä raivostuneitten pomojen sitaattien kautta. Se onkin varsin onnistunut tapa, sillä eihän ihminen koskaan ole niin viisas ja kaukonäköinen kuin jälkiviisaasti muiden epäonnistuneita ratkaisuja arvioidessaan. Kirjan draaman kaari on jätetty aika tasaiseksi, mutta se on tietenkin kirjoittajan perusoikeus. Jossain määrin kirjan alaotsikko - joka ei välttämättä ole Komulaisen valitsema - on kuitenkin ristiriidassa tarinan yleisen kerronnan kanssa. Johtajien reaktioita kuvataan kyllä ilmeikkäästi, mutta lukijan on vaikea pysyä kärryillä siitä, milloin tilanne on ollut objektiivisesti kauhistuttava, ei vain horjuvalla pallilla keinottelevan miesjohtajan mielestä.

Miehistä tämä kirja tosiaan kertoo, naisia ei johtajien ja päättäjien joukosta löydy. Se ei ole millään muotoa yllättävää, sillä ei se työväenliike ole historiallisesti yhtään vähemmän miesten hegemonian alainen kuin mikään muukaan yhteiskunnan alue. Komulainen ei pahemmin jakele historian tuomioita, eikä myöskään harrasta suurempaa toimijoitten jakamista onnistujiin ja epäonnistujiin. Täysin vailla adjektiiveja pomoporras ei onneksi ole, mutta tutkija on säilyttänyt kiitettävän hyvin neutraalin suhtautumisensa kohdehenkilöihin. Heidän temperamenttinsa ja siitä nousevat erot kyllä ovat mukana selittämässä yksittäisiä ratkaisuja - niinhän elämässä usein menee, että varovainen tekee vähemmän virheitä kuin uhkarohkea, mutta voi sitä liialliseenkin varovaisuuteen syyllistyä.

* * *

Kirjan tarina marssittaa lukijan eteen valtavan joukon lähtökohtaisesti harmaita ja tylsiä miehiä, joista useimmilla on vielä sillä lailla tavallinen nimi, ettei se jää mieleen kuin riittävästi toistamalla. Onkin mainio ratkaisu, että kirjan liitteissä on henkilöhakemisto, jossa on nimen lisäksi mainittu kunkin henkilön tärkeimmät roolit ja tehtävät. Sen lisäksi olisin itse kaivannut jonkinlaista historiallista organisaatiokaavakuvaa kirjan kuvaamien yhtiöitten ja nimien vaiheista. Ne kun harvemmin aukeavat mitenkään ulkopuolisille saati edustavat luovaa keksintää. (Olisi muuten mukavaa lukea artikkeli, jossa Markku Kuisma pohtii suomalaisten yritysten nimien historiaa ja etymologiaa. Meillä ulkopuolisilla kun on yleensä sellainen käsitys, että kaikki nimet ovat tylsiä ja epäonnistuneita, mutta uusimmat vielä sitäkin huonompia. Riittänee, kun kirjoitan nimet Merita, Itella ja Destia.) 

Poliittisen historian harrastaja kiinnittää huomiota siihen, miten täydellisesti Anitra Komulainen on häivyttänyt poliittisten puolueitten eli SDP:n, SKDL:n ja SKP:n nimet ja olemassaolon kertomastaan tarinasta. On uskottavaa, että osa työväenliikkeen osuustoiminnan aktiiveista ei ole mieltänyt itseään ensisijaisesti poliittisiksi toimijoiksi vaan talouden tai yritystoiminnan asiantuntijoiksi, joilla ehkä ollut puolueen jäsenkirja ei ole ratkaisuissa painanut ainakaan merkittävän paljon. Vähemmän uskottavaa on, että puolueet ja niiden nokkamiehet olisivat jättäneet osuustoimintaliikkeen toverit niin rauhaan, kuin tämän kirjan perusteella voisi päätellä. Jälleen voidaan todeta, että kirjoittajalla on oikeus häivyttää poliitikkojen rooli näkymättömiin. Henkilökohtaisesti pidin sitä kuitenkin huonona ratkaisuna, joka saattaa jopa vääristää tapahtumien taustoista syntyvää kuvaa. Toivottavasti olen siinä väärässä.

Vasemmistolaisen työväenliikkeen eri suuntauksiin Komulainen suhtautuu selkeän neutraalisti, minkä seurauksena asiaa vähemmän tuntevalle saattaa syntyä väärä mielikuva demareitten ja SKDL:n voimasuhteista. Vaikka demareitten oli toisen maailmansodan seurauksena pakko hyväksyä ainakin tosiasioiden tasolla SKDL:n ja sen sisällä kommunistien suhteellisen laaja kannatus, kyllä siellä osuustoimintapuolella valta oli ja pysyi koko ajan demareilla, jos ei nyt ihan aina suorastaan tannerilaisilla. Tätä puolta Komulainen olisi mielestäni voinut hyvin avata toteutunutta enemmän. Kirja käsittelee sosialidemokraattien punapääomaa, ei sitä paljon pienempää omaisuutta, jonka kommunistit onnistuivat sodan jälkeen haalimaan ja joka Arvo Aallon puheenjohdolla onnistuttiin hävittämään todella perusteellisesti.

* * *

On vaikea arvioida, vastaako kirja Markku Kuisman esipuheessaan esittämään kysymykseen. Taloudellisten ratkaisujen vaikea ennustettavuus on tunnettu tosiasia, eikä niitä pelkästään onnistuneita päätöksiä tehneitä johtajia juuri ole. Ainakin kaksi yleistä havaintoa on nähdäkseni mahdollista tehdä. Ensinnäkin se, että vaikka yritystoiminnan taustalla olisi mitä tahansa kauniita aatteita ja ihanteita, kapitalistisessa toimintaympäristössä ratkaisevat onnistumisen viime kädessä aivan muut tekijät. Ihanteellisuus voi toimia hetkittäin, mutta sen varassa on vaikea kilpailla, kun muilla ei ole vastaavia rasitteita hidastamassa. Toinen huomio liittyy inhimilliseen tekijään. Tämän kirjan perusteella osuustoimintaliikkeen johtavat miehet ovat olleet yhtä rajoittuneita kuin kuka tahansa. Toisaalta ylivarovaisia, toisaalta hyväuskoisia faktojen unohtajia. Komulainen saa heidät näyttämään yhtä aikaa uhreilta ja sankareilta, katastrofien aiheuttajilta ja viime hetken pelastajilta.

Kirjassa olisi ehkä voinut analysoida toteutunutta enemmän sitä roolia, joka toisaalta valtiovallalla, toisaalta markkinatalouden pakottavilla laeilla oli "punapääoman" kohtaloissa. Vain pankkien keskeinen rooli eri toimijoita hallitsevina pelureina tulee selväksi. Mutta vaikka demarit olivat pitkiä kausia valtiolaivan johdossa, jää lukijalle epäselväksi, millainen rooli valtiollisilla päätöksillä oli osuustoiminnan nousuissa ja laskuissa. Skeptikko arvelee, että tottapahan demarit vallassa ollessaan pyrkivät tasoittamaan EKA:n ja kumppaneiden kulkua. Myös osuustoimintaliikkeen sisäiset ristiriidat (erityisesti Elannon ja EKA:n ongelmallinen suhde) olisivat ehkä kaivanneet enemmän valaisua. Se on selvää, miksi SOK:n puolelta heiteltiin kapulaa rattaisiin koko ajan, mutta miksi ei Elannon väkeä saatu soutamaan yhteiseen tahtiin, se jää kyllä selittämättä - ja sen myötä selitykset suuren tammen kohtalolle jäävät avoimiksi. Henkilökemiat on tuskin ainakaan ainoa selitys.

Komulainen viittaa useammankin kerran mielenkiintoiseen kysymykseen tämän ja tuon kauppaliikkeen imagosta. Tämä lienee useimmille vanhemmille suomalaisille tuttu asia. Jokaiseen uuteen liikemerkkiin syntyi suhde, myönteinen, kielteinen tai neutraali. Jos mielikuva muuttui kielteiseksi, sitä oli vaikea muuttaa. Muistan itse törmänneeni 1960-luvulla näkemyksiin, ettei TIETENKÄÄN käydä ostamassa mitään Elannon liikkeistä (ei tosin omassa keskiluokkaisessa perheessäni, jossa kyllä asioitiin lähellä olevassa Elannossa, vaikka jäseneksi ei sentään ruvettu). Eräs työväenliikkeen liiketoiminnan ongelma onkin ollut vuoden 1918 jälkikaiku, jonka myös Komulainen mainitsee tai antaa pomojen mainita. Kyllä se työväenliikkeen taloudellinen tammi haluttiin myös tietoisesti kaataa, jollei nyt konkreettisesti työväenvallan nousun estämiseksi, mutta vaikeuttamiseksi nyt kuitenkin. Samasta syystä Elannon ja HOK:n liitto kismittää edelleen vanhemman polven ihmisiä, niin porvareita kuin vasemmistoakin. Kaikkeen se kapitalismi ihmisparan pakottaakin.

Kotiliedet sotimisen tukena

Olen harvoin törmännyt tietokirjaan, jonka otsikointi on yhtä harhaanjohtava kuin kirjassa Kotien salainen armeija : Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina (Atena 2022). Kun varasin teoksen kirjastosta, odotin pääseväni lukemaan jostain aiemmin tuntemattomaksi jääneestä propagandaosastosta armeijan organisaatiossa ja sen harjoittamasta tiukasta propagandasta naisten suuntaan. Todellisuudessa kirja esittelee Suomen toiseksi suurimman aikakauslehden eli Kotilieden tekijöiden aatteellisia ja toiminnallisia ratkaisuja talvi- ja jatkosodan vuosina verrattuna edeltäneisiin ja seuranneisiin rauhan vuosiin. Tämä Kotilieden "armeija" ei ollut millään salainen, eikä se kirjan todistuksen perusteella myöskään ollut mikään yhtenäinen joukko. Alaotsikko olisi jotenkin ymmärrettävissä, jos siinä esiintyisi sana "Kotiliesi". En tiedä, onko lehden nimen jättäminen kokonaan pois kirjan nimestä harkittua laskelmointia levikin edistämiseksi (eli että Kotiliesi otsikossa karkottaisi kaikki mieslukijat). Se osoittaa kuitenkin kustantajan puolelta ajautumista lähes iltapäiväroskalehdistön kaltaiseen klikkiotsikointiin. (Lisämoite kustantajalle siitä, ettei kirjassa ole henkilöhakemistoa.)

Kirjan kirjoittajat Seija Aunila ja Jukka-Pekka Heiskanen kyllä tuntevat aihepiirin, eikä otsikointi välttämättä ole ollenkaan heidän vastuullaan. Ainakaan kirjan sisältö ei anna perusteita, sillä teksti on varsin rauhallista ja dramaattisuutta välttelevää. Kirjoittajat ovat valinneet intiimin, tarinallisen tyylin, jossa päähenkilöitä kutsutaan etunimillä. Makuasia, mutta tässä tarinassa, joka on itse asiassa lehden päätoimittaja Alli Wiherheimon elämäkerta, se toimii harvinaisen hyvin. Kirjan näkökulma on myös korostuneen "feministinen" siinä mielessä, että miehet on sijoitettu sivuraiteille ja siellä he saavat kiltisti myös pysyä koko kirjan ajan. Ratkaisu on tavallaan linjassa sen kanssa, ettei miehillä ollut roolia myöskään Kotilieden tekemisessä, se oli naisten lehti alusta loppuun. Toisaalta miesten häivyttäminen kuvasta jättää Kotilieden päämäärätietoiset naiset toimimaan jossain määrin luonnottomassa tyhjiössä, ikään kuin miesten hallitsema sodan maailma määräyksineen ei olisi lehteä mitenkään koskenut.

Kirjoittajat kyllä toteavat, ettei esimerkiksi sotasensuuri joutunut puuttumaan Kotilieden tekemiseen, koska tekijänaiset olivat sisäistäneet miehisen sensuurielimen määräykset, eivätkä edes yrittäneet asettaa niitä kyseenalaisiksi. Kokonaiskuva jää silti ehkä hitusen kiiltokuvamaiseksi, aivan kuten Kotilieden maalaama kuva Suomen ja sen naisten tilanteesta. Ei ole syytä epäillä, että lehden annettiin toimia rauhassa, koska se edisti kaikin tavoin miesten hyväksymiä yleislinjauksia. Silti tuntuu epäuskottavalta, ettei ainakin päätoimittaja olisi joutunut millään tavalla tekemisiin miehisen hegemonian epämukavien puolien kanssa. Mutta jos joutui, kirja ei sellaisista ainakaan kerro. Ehkä lehden naiset olivat omaksuneet niin mukautuneen linjan, etteivät vallan miehet kokeneet mitään tarvetta puuttua asioihin. Erikoista, mutta ehkä ei täysin mahdotonta.

* * *

Kirjoittajat eivät peittele sitä, ettei Kotiliesi ollut pyrkimyksistään huolimatta koko kansan lehti. Ehkä hiukan ironisesti meille kerrotaan, että jatkosodan aikana lehden "riippumattomuutta" haluttiin korostaa sillä, että toimituskuntaan pyydettiin mukaan yksi demari eli Sylvi-Kyllikki Kilpi, jonka toiminnasta tosin sitten kerrotaan muistaakseni yhden esimerkin verran. Kotiliesi oli valkoisen Suomen naistenlehti, joka oli suunnattu ennen muuta maaseudun vanhoillisen maailman naisille. Lehden tekijät olivat uskonnollisesti virittäytyneitä naisia, joita eivät maalliset ilot kiinnostaneet ja joiden mielestä viihde on pahasta. Tämä asenne antoi tilaa sellaisille lehdille kuten Eeva ja Hopeapeili. Alli Wiherheimon joukot edustivat kotia, kirkkoa ja isänmaata juuri siinä sinivalkoisessa hengessä, joka myös yleisen käsityksen mukaan vallitsi Suomessa ennen sotia ja niiden aikana.

Kirjoittajien asenne kohteeseensa ei ole täysin kritiikitön, mutta yleinen suopeus ja ymmärrys on havaittavissa läpi leppoisan tarinoinnin. Lehden ja Wiherheimon suhdetta esimerkiksi natsismiin kyllä esitellään, mutta toisaalta Kotiliesi kuvataan ideologisesti epäpoliittisena, vaikka se mitä ilmeisimmin toimi Suomen sotajohdon apulaisena mitään kyseenalaistamatta ja kritisoimatta. Kirjoittajilla on oikeus suhtautua kohteeseensa myönteisesti ja jopa myötäsukaisesti. Kriittinen lukija jää silti miettimään, onko kirjasta jätetty tämän seurauksena pois aineistoa, joka olisi tuonut tarinaan inhimillistä raadollisuutta ja tosielämän särmää. Kirjalle olisi joka tapauksessa ollut eduksi ottaa mukaan myös hiukan laajempi näkökulma tai tutkia myös sitä, miten Kotilieteen suhtautuivat ne, jotka eivät sen taustalla ollutta arvomaailmaa jakaneet. Siitä, että lehdellä oli hyvä levikki, ei nimittäin voi tehdä johtopäätöstä, että se miellytti kaikkia, edes kaikkia porvarillisiksi itsensä mieltäneitä naisia. Nyt asia kuitataan sillä, että jotkut naiset valitsivat mieluummin Eevan tai Hopeapeilin.

Poliittisen historian harrastaja odottaa kiinnostuksella, miten kirja esittelee ja käsittelee Kotilieden ja sen tekijöiden suhdetta Hitlerin Saksaan. Aunilan ja Heiskasen tulkinnan mukaan varsinaista suhdetta ei ollut. Vaikka Alli Wiherheimo osallistui päätoimittajana Saksan matkoille sekä ennen sotaa että sen aikana, hän ei innostunut natsismista aatteena ja Kotiliesi ei ryhtynyt aktiiviseksi saksalaisen propagandan levittäjäksi. Sen kirjoittajat joutuvat kuitenkin myöntämään, että Wiherheimon sodanaikaisten päiväkirjamerkintöjen ja julkaisemattomien muistelmien asenteessa on selvä ero, joka on pakko tulkita jälkiviisaudeksi. Kotiliesiläiset arvostivat Saksaa kulttuurisista ja historiallisista syistä, mutta varsinaisina Hitlerin sympatisoijina heitä ei voi pitää. Maila Talvio, joka esiintyi vankkana Saksan ja myös Hitlerin ihailijana, kuului kyllä Kotilieden tekijöiden lähipiiriin, mutta ei ilmeisesti kirjoittanut lehteen merkittävästi.

* * *

Kotiliesi oli rauhan ja sodan vuosina merkittävä mielipiteiden ja asenteiden muokkaaja, koska sillä oli laaja levikki erityisesti maaseudulla, missä pääosa suomalaisista tuolloin vielä eli. Kustantaja WSOY:lle lehti oli kaupallisesti niin menestyksekäs, ettei päätoimittajan päätä yritetty aktiivisesti kääntää, vaikka kustantaja ei olisi pannut pahaksi viihteellisyyden suurempaa osuutta. Lehti pysyi sitkeästi urallaan, jonka muotoilivat päätoimittaja ja hänen ympärillään ollut säännöllisten kirjoittajien joukko, joka koostui kulttuurisesti aktiivista, mutta perusolemukseltaan vanhoillisista "koti-uskonto-isänmaa"-henkisistä keskiluokkaisista naisista. Vaikka lehti kirjoitti paljon naisten tehtävästä uusien kansalaisten synnyttäjinä ja kasvattajina, päätoimittaja Wiherheimo oli tässä suhteessa tahtomattaan jäävi, koska hän ei onnistunut löytämään puolisoa ja jäi lapsettomaksi. Kirjoittajat pohtivat tovin sitä mahdollisuutta, että Wiherheimo olisi ollut syvimmältä olemukseltaan vähintäänkin biseksuaalinen, mutta eivät tohdi edetä kovin pitkälle. Päätoimittajan henkilökohtaiset traumat jäivät yksityisiksi, lehden sivuille sellaiset asiat eivät kuuluneet.

Lehden sisällöstä vastasivat pitkälle Wiherheimon luottokirjoittajat kuten Katri Bergholm (horjuvia naisia moralistisesti opettanut besserwisseristi "Isoäiti"), Tyyni Tuulio, Impi Aronaho ja Elsa Enäjärvi-Haavio. Kirjoittajia yhdisti uskonnollisuus, kouluttuneisuus, päihteettömyys ja miesten hegemoniaa haastamaton feministisyys. Lehti ja sen kirjoittajat halusivat pysyä asialinjalla, opettaa ja ohjata suomalaista naista, jota uhkasivat sekä moraaliset paheet että "väärin" ymmärretty suhtautuminen lapsiin, kotiin ja isänmaallisuuteen. Kotiliesi ei juuri kiihkoillut, mutta toisaalta sen yleinen linja oli rikkumaton. Kotiliesi ei myöskään missään tai koskaan haastanut miehistä valtiovaltaa, sotilasmaailmasta puhumattakaan. Niiden vallan ja viisausen lehti tunnusti, vaikka toisaalta korosti ja kohotti muilla tavoilla naisten itsetuntoa ja puhui naisten tärkeästä roolista yhteiskunnassa ja sen kestämisessä esimerkiksi sodan hirvittävän kovat haasteet. 

Kotien salainen armeija on mielenkiintoinen aivan muista syistä, kuin mihin otsikointi yrittää viittaa. Kirja avaa hyvin yhden sotapropagandan alaosaston, jota ei tarvinnut erikseen ohjeistaa, koska lehden tekijät olivat sisäistäneet sekä valtiollisen että sotilaallisen linjan niin täydellisesti. Se, että Kotiliesi oli sataprosenttisesti Suomea johtaneille miehille lojaali ja ikäviä kysymyksiä esittämätön, ei liene yllätys kenellekään vanhemmalle ihmiselle. Alli Wiherheimon linja muuttui kyllä, kun rauha vaihtui sodaksi, mutta heti kun sota päättyi, lehti palasi entiselleen, kuin mikään ei olisi muuttunut. Onkin ehkä suurin pettymys, ettei kirjan aikaskaalaan kuuluu tutkia ja esitellä sitä, miten Kotiliesi konkreettisesti sopeutui toimimaan Suomessa, jossa vasemmistolla oli ainakin periaatteessa samat ihmisoikeudet kuin muillakin ja jossa kotiin, uskontoon ja isänmaan uskoneet olivat kärsineet nöyryyttävän tappion vähemmän hovikelpoiseksi muuttuneen Saksan rinnalla. Mutta se onkin uuden kirjan aihe, jos ehdottaa saa.

Kirjassa on runsas kuvitus, mutta se liittyy vain yleisellä tasolla tekstiin. Erityisen yllättävänä voi pitää sitä, että vaikka Martta Wendelinin ikonisiksi muuttuneet Kotilieden kansikuvat mainitaan, niitä ei ole kirjan kuvituksessa hyödynnetty lainkaan. Siksi tässä on sotavuoden 1944 kansi, josta sota on kaukana. Sen voi kuitenkaan nähdä siitä, että nainen hoitaa sekä kodin että maanviljelyn. Se ei ollut vähän se.

Käveltäjä

Voiko nykytaidemusiikkia säveltävä olla loppujen lopuksi parempi tai ainakin suositumpi kirjoittajana? Tällainen kysymys voi pujahtaa mieleen, kun tarttuu Osmo Tapio Räihälän kirjaan Miksi nykymusiikki on niin niin vaikeaa (Atena 2021). Pelkästään Räihälän musiikkia sisältäviä CD-levyjä on julkaistu tasan kaksi (Värikallio 2006 ja Peat, Smoke & Seaweed Storm 2014), mutta hänen suurelle yleisölle kirjoittamansa kirja voitti Tieto-Finlandian 2021. Kirjaa jonotetaan edelleen mm. HelMet-kirjastoissa, joskin kovin uteliaisuus lienee jo tyydytetty ja vuoden kuluttua suurin osa hankituista 80 kappaleesta jää hyllylle pölyttymään (tämä ei ole pilkkaa, vaan pitkään kokemukseen perustuvaa realismia, joka koskee kaikkia muitakin Finlandia-voittajia). Ainakin ns. suuri yleisö nyt tietää, että Suomessa on Osmo Tapio Räihälä -niminen nykytaidemusiikkia säveltävä ihminen.

Kuulun siihen lukijajoukkoon, joka olisi kirjaan tarttunut ilman Tieto-Finlandiaakin. Musiikkikirjastotyötä tekevää kiinnostaa kuulla, miten ammattisäveltäjä pohdiskelee meille kaikille tuttua tosiasiaa: nykytaidemusiikki kiinnostaa vain pientä ihmisjoukkoa, luultavasti pienempää kuin nu-metalli tai dubstep. Räihälä on myös säveltäjänä tuttu nimi, joskin on tunnustettava, että kuuntelin em. kaksi albumia läpi kunnolla vasta tämän kirjan innoittamana (pidin erityisesti tuosta Värikalliosta, vuonna 2003 syntyneestä kamariyhtyeteoksesta, enkä pelkästään siksi, että sympatiseeraan säveltäjän kotikunta Suomussalmea). Vuosituhannen vaihteessa haimme molemmat Kulttuurirahastolta apurahaa Erkki Melartiniin liittyvissä hankkeissa. Räihälä sai, minä en.

Kirja on provokatiivisesta nimestään (ei kysymysmerkkiä) riippumatta sujuvasti kirjoitettu ja yleisesti ottaen varsin onnistuneesti perusteltu. Se on hetkittäin vähän opettajasetämäinen, mutta ei onneksi kohtuuttomasti. Lievä besserwisserismikin on täysin hyväksyttävissä, koska Räihälä on kiistatta aiheensa pätevä ja selvästi asioita pohtinut asiantuntija. Kirja vastaa hyvin huutoonsa, siihen ei ole nokan koputtamista. Jokunen vähäinen kielellinen ratkaisu nostatti minun karvojani ("beatlesit", kun pitäisi tietenkin olla "beatlet", s. 186), eikä Frank Zappa kuulu progen genreen tai Moody Blues taidemusiikkiin (s. 154). Mutta näitä ei voi musiikista kirjoittava välttää. Sen sijaan Räihälä olisi voinut harkita toisenkin kerran, onko välillä vähän överiksi menevää jenkkityylistä "rentoutta" pakko harrastaa. Tämä on toki makuasia, varmasti moni lukija myös ilahtuu kappaleen päättävään huudahdukseen "ugh!".

* * *

Arvostan suuresti sitä kärsivällisyyttä, jolla Räihälä käy läpi jokseenkin kaikki mieleen tulevat harhakäsitykset ja ennakkoluulot, joilla nykytaidemusiikin (eli "nykkärin", kuten Räihälä paljastaa ammattilaisten käsitteen lyhentävän) olemassaolon oikeutusta vahvasti epäilevät kansalaiset suhtautumistaan perustelevat. Räihälästä olisi voinut tulla hyvä opettaja, sillä hän ei missään vaiheessa lipsahda kritisoimaan epäilijöitä, vaan argumentoi kärsivällisesti ja perusteellisesti. Räihälän tapa määritellä monet tutut käsitteet kuten "klassinen musiikki", "taidemusiikki" tai "nykymusiikki" ja "modernismi" ovat sen verran uniikkeja, että kirjastomaailman yksinkertaisiin luokituksiin tottunut saattaa huomata yhtäkkiä pudonneensa tyystin Räihälän vetämästä kelkasta. Mutta kyllä hän määritelmänsä hyvin perustelee, sitä ei voi eikä pidä kiistää.

Sitäkin arvostan, ettei Räihälä erehdy missään välissä voivottelemaan ymmärtämättömien pöljyyttä tai nykytaidemusiikin säveltäjän vaikeaa asemaa. Hän on tajunnut, ettei tarjolla tule olemaan ylenpalttista sympatiaa ("itsehän tuon uran valitsit"). Siksi hän keskittyy lisäämään lukijan ymmärrystä niistä olosuhteista, joissa elävä taidemusiikin säveltäjä toimii ja joissa tämän on pakko toimia. Räihälä onnistuu mielestäni hyvin kuvaamaan ulkoisten puitteiden varsin ankarat raamit, joiden vastavoimana on vain säveltäjän sisäinen pakko säveltää. Se on selittämätön voima, joten siihen ei kannata varsinaisesti vedota. Mutta kyllä se selityksestä käy sille ihmettelijälle, joka neuvoo säveltäjää ryhtymään vaikka asuntojen myyjäksi tai pankinjohtajaksi. 

Yllättävän hyvin Räihälä tekee selväksi myös oman näkemyksensä siitä, mitä eroa on ns. taidemusiikilla ja ns. popmusiikilla. Räihälä ei teoretisoi, koska hänellä on myös bändisoittajan taustaa. Hänen näkemyksensä on realistinen ja selkeä, mutta myös aika armoton. Hänen mielestään popmusiikki on perusluonteeltaan konservatiivista ja kuuntelevaa yleisöä kosiskelevaa musiikkia, koska tarkoitus ei ole tuottaa yllätyksiä, vaan tuttuuteen perustuvaa mielihyvää. Taidemusiikissa taas on mahdollisuus ja ehkä tavoitekin yllättää kuulija, joka ei konserttiin saapuessaan tai levyä soittimeen sijoittaessaan ollenkaan voi tietää, millaista musiikkia sieltä on tulossa. Tämän myöntänevät kaikki, jotka harrastavat molempia ja kykenevät siksi vertailemaan. Itse tekisin vain sellaisen alaviitteen, että osa taidemusiikista yrittää käyttää popmusiikin keinoja suosiota kalastellessaan ja vastaavasti osa popmusiikista on ainakin omassa kuplassaan joskus hyvin yllättävää ja virkistävän uudenlaista.

* * *

Räihälä saa pisteitä myös siitä, että hän erittelee terävästi ja uskottavasti myös taidemusiikin ns. naiskysymyksen. Hän käy läpi naissäveltäjien syrjinnän pitkän historian ja vaihtelevat perusteet, eikä väitä kaiken vieläkään muuttuneen hyväksi, vaikka meillä Pohjoismaissa lähestytään jo laskennallista tasa-arvoa. Taidemusiikkipiirien sitkeä misogynia on Räihälän näkemyksen mukaan murtunut, mutta ei kadonnut edes siellä, missä katoamiselle on parhaat mahdollisuudet. Säveltäjyyden lisäksi on kapellimestarius tunnetusti ammatti, jota moni mies – esimerkiksi Jorma Panula – on pitänyt naisille sopimattomana. Räihälä nimeää vain jo kuolleen Einojuhani Rautavaaran, mutta eihän hän ainoa ole ollut, oli vain poikkeuksellisen itsetietoinen ja peloton näkemyksensä ääneen lausuja. Tämä teema on tavallaan kirjassa jonkinlainen sivupolku, mutta sellaisenaan tervetullut. On aina tervetullutta kuulla miessäveltäjän suusta, ettei musiikilla ole sukupuolta.

Räihälä raottaa kohtuullisessa määrin myös omaa säveltämistään, jolle antavat erityistä väriä synestesia ja kävellen tapahtuva luova työ, jolle säveltäjä on antanut kekseliäästi nimen käveltäminen. Räihälän synestesia yhdistää äänet ja värit tavalla, jota ei-synesteetikon on varmasti mahdoton kunnolla ymmärtää. Yhtä arvoituksellinen on kävelemisen luovuutta ja aivojen terveyttä lisäävä vaikutus. Kukapa meistä ei virkistyisi, kun kotona rönöttämisen sijasta tekee pienen kävelylenkin lintujen laulaessa ja kukkien tuoksuessa. Räihälä on kuitenkin vakavissaan: hänelle käveleminen on myös säveltämistä, siis käveltämistä. En kykene tähän täysin samaistumaan, koska ylipainoiselle kävelemiseen liittyy aina vissi raskaus ja kipu. Mutta uskon kyllä, että juuri Räihälälle tuo käveleminen on merkityksellinen, korvaamaton asia.

Räihälä suhtautuu suvaitsevasti ja ymmärtävästi sekä niihin, jotka yrittävät, mutta eivät vaan saa kokemuksia nykytaidemusiikista, sekä niihin, jotka eivät edes halua yrittää. Olen samaa mieltä. Ei ihmistä voi pakottaa innostumaan jostain tai kieltää innostumasta jostain muusta. Mutta sekin kannattaa muistaa, ettei kokeilematta tiedä, mitä ehkä on menettämässä. Eikä koskaan ole liian myöhäistä hypätä itselle tuntemattomaan. Itse musiikkikirjastonhoitajana tiedän, että ihmiset tekevät koko ajan itseään ihmetyttäviä ja ilahduttavia löytöjä, kun uskaltautuvat tavallisen musiikkikehänsä tai -kuplansa ulkopuolelle. Tänä päivänä voi kirjaston aarteiden lisäksi penkoa loputtomasti internetin musiikkilähteitä. En voi taata, että jotain löytyy, mutta kokeilematta ei ainakaan. Räihälä lopettaa opettavaisen kirjansa oikein somasti: ”Aikaa ei voi säästää myöhempää käyttöä varten., Siksi on paras tuhlata se heti. Taidankin tästä lähteä kävelemään. Käveltämään.” (s. 265).