Käveltäjä

Voiko nykytaidemusiikkia säveltävä olla loppujen lopuksi parempi tai ainakin suositumpi kirjoittajana? Tällainen kysymys voi pujahtaa mieleen, kun tarttuu Osmo Tapio Räihälän kirjaan Miksi nykymusiikki on niin niin vaikeaa (Atena 2021). Pelkästään Räihälän musiikkia sisältäviä CD-levyjä on julkaistu tasan kaksi (Värikallio 2006 ja Peat, Smoke & Seaweed Storm 2014), mutta hänen suurelle yleisölle kirjoittamansa kirja voitti Tieto-Finlandian 2021. Kirjaa jonotetaan edelleen mm. HelMet-kirjastoissa, joskin kovin uteliaisuus lienee jo tyydytetty ja vuoden kuluttua suurin osa hankituista 80 kappaleesta jää hyllylle pölyttymään (tämä ei ole pilkkaa, vaan pitkään kokemukseen perustuvaa realismia, joka koskee kaikkia muitakin Finlandia-voittajia). Ainakin ns. suuri yleisö nyt tietää, että Suomessa on Osmo Tapio Räihälä -niminen nykytaidemusiikkia säveltävä ihminen.

Kuulun siihen lukijajoukkoon, joka olisi kirjaan tarttunut ilman Tieto-Finlandiaakin. Musiikkikirjastotyötä tekevää kiinnostaa kuulla, miten ammattisäveltäjä pohdiskelee meille kaikille tuttua tosiasiaa: nykytaidemusiikki kiinnostaa vain pientä ihmisjoukkoa, luultavasti pienempää kuin nu-metalli tai dubstep. Räihälä on myös säveltäjänä tuttu nimi, joskin on tunnustettava, että kuuntelin em. kaksi albumia läpi kunnolla vasta tämän kirjan innoittamana (pidin erityisesti tuosta Värikalliosta, vuonna 2003 syntyneestä kamariyhtyeteoksesta, enkä pelkästään siksi, että sympatiseeraan säveltäjän kotikunta Suomussalmea). Vuosituhannen vaihteessa haimme molemmat Kulttuurirahastolta apurahaa Erkki Melartiniin liittyvissä hankkeissa. Räihälä sai, minä en.

Kirja on provokatiivisesta nimestään (ei kysymysmerkkiä) riippumatta sujuvasti kirjoitettu ja yleisesti ottaen varsin onnistuneesti perusteltu. Se on hetkittäin vähän opettajasetämäinen, mutta ei onneksi kohtuuttomasti. Lievä besserwisserismikin on täysin hyväksyttävissä, koska Räihälä on kiistatta aiheensa pätevä ja selvästi asioita pohtinut asiantuntija. Kirja vastaa hyvin huutoonsa, siihen ei ole nokan koputtamista. Jokunen vähäinen kielellinen ratkaisu nostatti minun karvojani ("beatlesit", kun pitäisi tietenkin olla "beatlet", s. 186), eikä Frank Zappa kuulu progen genreen tai Moody Blues taidemusiikkiin (s. 154). Mutta näitä ei voi musiikista kirjoittava välttää. Sen sijaan Räihälä olisi voinut harkita toisenkin kerran, onko välillä vähän överiksi menevää jenkkityylistä "rentoutta" pakko harrastaa. Tämä on toki makuasia, varmasti moni lukija myös ilahtuu kappaleen päättävään huudahdukseen "ugh!".

* * *

Arvostan suuresti sitä kärsivällisyyttä, jolla Räihälä käy läpi jokseenkin kaikki mieleen tulevat harhakäsitykset ja ennakkoluulot, joilla nykytaidemusiikin (eli "nykkärin", kuten Räihälä paljastaa ammattilaisten käsitteen lyhentävän) olemassaolon oikeutusta vahvasti epäilevät kansalaiset suhtautumistaan perustelevat. Räihälästä olisi voinut tulla hyvä opettaja, sillä hän ei missään vaiheessa lipsahda kritisoimaan epäilijöitä, vaan argumentoi kärsivällisesti ja perusteellisesti. Räihälän tapa määritellä monet tutut käsitteet kuten "klassinen musiikki", "taidemusiikki" tai "nykymusiikki" ja "modernismi" ovat sen verran uniikkeja, että kirjastomaailman yksinkertaisiin luokituksiin tottunut saattaa huomata yhtäkkiä pudonneensa tyystin Räihälän vetämästä kelkasta. Mutta kyllä hän määritelmänsä hyvin perustelee, sitä ei voi eikä pidä kiistää.

Sitäkin arvostan, ettei Räihälä erehdy missään välissä voivottelemaan ymmärtämättömien pöljyyttä tai nykytaidemusiikin säveltäjän vaikeaa asemaa. Hän on tajunnut, ettei tarjolla tule olemaan ylenpalttista sympatiaa ("itsehän tuon uran valitsit"). Siksi hän keskittyy lisäämään lukijan ymmärrystä niistä olosuhteista, joissa elävä taidemusiikin säveltäjä toimii ja joissa tämän on pakko toimia. Räihälä onnistuu mielestäni hyvin kuvaamaan ulkoisten puitteiden varsin ankarat raamit, joiden vastavoimana on vain säveltäjän sisäinen pakko säveltää. Se on selittämätön voima, joten siihen ei kannata varsinaisesti vedota. Mutta kyllä se selityksestä käy sille ihmettelijälle, joka neuvoo säveltäjää ryhtymään vaikka asuntojen myyjäksi tai pankinjohtajaksi. 

Yllättävän hyvin Räihälä tekee selväksi myös oman näkemyksensä siitä, mitä eroa on ns. taidemusiikilla ja ns. popmusiikilla. Räihälä ei teoretisoi, koska hänellä on myös bändisoittajan taustaa. Hänen näkemyksensä on realistinen ja selkeä, mutta myös aika armoton. Hänen mielestään popmusiikki on perusluonteeltaan konservatiivista ja kuuntelevaa yleisöä kosiskelevaa musiikkia, koska tarkoitus ei ole tuottaa yllätyksiä, vaan tuttuuteen perustuvaa mielihyvää. Taidemusiikissa taas on mahdollisuus ja ehkä tavoitekin yllättää kuulija, joka ei konserttiin saapuessaan tai levyä soittimeen sijoittaessaan ollenkaan voi tietää, millaista musiikkia sieltä on tulossa. Tämän myöntänevät kaikki, jotka harrastavat molempia ja kykenevät siksi vertailemaan. Itse tekisin vain sellaisen alaviitteen, että osa taidemusiikista yrittää käyttää popmusiikin keinoja suosiota kalastellessaan ja vastaavasti osa popmusiikista on ainakin omassa kuplassaan joskus hyvin yllättävää ja virkistävän uudenlaista.

* * *

Räihälä saa pisteitä myös siitä, että hän erittelee terävästi ja uskottavasti myös taidemusiikin ns. naiskysymyksen. Hän käy läpi naissäveltäjien syrjinnän pitkän historian ja vaihtelevat perusteet, eikä väitä kaiken vieläkään muuttuneen hyväksi, vaikka meillä Pohjoismaissa lähestytään jo laskennallista tasa-arvoa. Taidemusiikkipiirien sitkeä misogynia on Räihälän näkemyksen mukaan murtunut, mutta ei kadonnut edes siellä, missä katoamiselle on parhaat mahdollisuudet. Säveltäjyyden lisäksi on kapellimestarius tunnetusti ammatti, jota moni mies – esimerkiksi Jorma Panula – on pitänyt naisille sopimattomana. Räihälä nimeää vain jo kuolleen Einojuhani Rautavaaran, mutta eihän hän ainoa ole ollut, oli vain poikkeuksellisen itsetietoinen ja peloton näkemyksensä ääneen lausuja. Tämä teema on tavallaan kirjassa jonkinlainen sivupolku, mutta sellaisenaan tervetullut. On aina tervetullutta kuulla miessäveltäjän suusta, ettei musiikilla ole sukupuolta.

Räihälä raottaa kohtuullisessa määrin myös omaa säveltämistään, jolle antavat erityistä väriä synestesia ja kävellen tapahtuva luova työ, jolle säveltäjä on antanut kekseliäästi nimen käveltäminen. Räihälän synestesia yhdistää äänet ja värit tavalla, jota ei-synesteetikon on varmasti mahdoton kunnolla ymmärtää. Yhtä arvoituksellinen on kävelemisen luovuutta ja aivojen terveyttä lisäävä vaikutus. Kukapa meistä ei virkistyisi, kun kotona rönöttämisen sijasta tekee pienen kävelylenkin lintujen laulaessa ja kukkien tuoksuessa. Räihälä on kuitenkin vakavissaan: hänelle käveleminen on myös säveltämistä, siis käveltämistä. En kykene tähän täysin samaistumaan, koska ylipainoiselle kävelemiseen liittyy aina vissi raskaus ja kipu. Mutta uskon kyllä, että juuri Räihälälle tuo käveleminen on merkityksellinen, korvaamaton asia.

Räihälä suhtautuu suvaitsevasti ja ymmärtävästi sekä niihin, jotka yrittävät, mutta eivät vaan saa kokemuksia nykytaidemusiikista, sekä niihin, jotka eivät edes halua yrittää. Olen samaa mieltä. Ei ihmistä voi pakottaa innostumaan jostain tai kieltää innostumasta jostain muusta. Mutta sekin kannattaa muistaa, ettei kokeilematta tiedä, mitä ehkä on menettämässä. Eikä koskaan ole liian myöhäistä hypätä itselle tuntemattomaan. Itse musiikkikirjastonhoitajana tiedän, että ihmiset tekevät koko ajan itseään ihmetyttäviä ja ilahduttavia löytöjä, kun uskaltautuvat tavallisen musiikkikehänsä tai -kuplansa ulkopuolelle. Tänä päivänä voi kirjaston aarteiden lisäksi penkoa loputtomasti internetin musiikkilähteitä. En voi taata, että jotain löytyy, mutta kokeilematta ei ainakaan. Räihälä lopettaa opettavaisen kirjansa oikein somasti: ”Aikaa ei voi säästää myöhempää käyttöä varten., Siksi on paras tuhlata se heti. Taidankin tästä lähteä kävelemään. Käveltämään.” (s. 265).