Kotiliedet sotimisen tukena

Olen harvoin törmännyt tietokirjaan, jonka otsikointi on yhtä harhaanjohtava kuin kirjassa Kotien salainen armeija : Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina (Atena 2022). Kun varasin teoksen kirjastosta, odotin pääseväni lukemaan jostain aiemmin tuntemattomaksi jääneestä propagandaosastosta armeijan organisaatiossa ja sen harjoittamasta tiukasta propagandasta naisten suuntaan. Todellisuudessa kirja esittelee Suomen toiseksi suurimman aikakauslehden eli Kotilieden tekijöiden aatteellisia ja toiminnallisia ratkaisuja talvi- ja jatkosodan vuosina verrattuna edeltäneisiin ja seuranneisiin rauhan vuosiin. Tämä Kotilieden "armeija" ei ollut millään salainen, eikä se kirjan todistuksen perusteella myöskään ollut mikään yhtenäinen joukko. Alaotsikko olisi jotenkin ymmärrettävissä, jos siinä esiintyisi sana "Kotiliesi". En tiedä, onko lehden nimen jättäminen kokonaan pois kirjan nimestä harkittua laskelmointia levikin edistämiseksi (eli että Kotiliesi otsikossa karkottaisi kaikki mieslukijat). Se osoittaa kuitenkin kustantajan puolelta ajautumista lähes iltapäiväroskalehdistön kaltaiseen klikkiotsikointiin. (Lisämoite kustantajalle siitä, ettei kirjassa ole henkilöhakemistoa.)

Kirjan kirjoittajat Seija Aunila ja Jukka-Pekka Heiskanen kyllä tuntevat aihepiirin, eikä otsikointi välttämättä ole ollenkaan heidän vastuullaan. Ainakaan kirjan sisältö ei anna perusteita, sillä teksti on varsin rauhallista ja dramaattisuutta välttelevää. Kirjoittajat ovat valinneet intiimin, tarinallisen tyylin, jossa päähenkilöitä kutsutaan etunimillä. Makuasia, mutta tässä tarinassa, joka on itse asiassa lehden päätoimittaja Alli Wiherheimon elämäkerta, se toimii harvinaisen hyvin. Kirjan näkökulma on myös korostuneen "feministinen" siinä mielessä, että miehet on sijoitettu sivuraiteille ja siellä he saavat kiltisti myös pysyä koko kirjan ajan. Ratkaisu on tavallaan linjassa sen kanssa, ettei miehillä ollut roolia myöskään Kotilieden tekemisessä, se oli naisten lehti alusta loppuun. Toisaalta miesten häivyttäminen kuvasta jättää Kotilieden päämäärätietoiset naiset toimimaan jossain määrin luonnottomassa tyhjiössä, ikään kuin miesten hallitsema sodan maailma määräyksineen ei olisi lehteä mitenkään koskenut.

Kirjoittajat kyllä toteavat, ettei esimerkiksi sotasensuuri joutunut puuttumaan Kotilieden tekemiseen, koska tekijänaiset olivat sisäistäneet miehisen sensuurielimen määräykset, eivätkä edes yrittäneet asettaa niitä kyseenalaisiksi. Kokonaiskuva jää silti ehkä hitusen kiiltokuvamaiseksi, aivan kuten Kotilieden maalaama kuva Suomen ja sen naisten tilanteesta. Ei ole syytä epäillä, että lehden annettiin toimia rauhassa, koska se edisti kaikin tavoin miesten hyväksymiä yleislinjauksia. Silti tuntuu epäuskottavalta, ettei ainakin päätoimittaja olisi joutunut millään tavalla tekemisiin miehisen hegemonian epämukavien puolien kanssa. Mutta jos joutui, kirja ei sellaisista ainakaan kerro. Ehkä lehden naiset olivat omaksuneet niin mukautuneen linjan, etteivät vallan miehet kokeneet mitään tarvetta puuttua asioihin. Erikoista, mutta ehkä ei täysin mahdotonta.

* * *

Kirjoittajat eivät peittele sitä, ettei Kotiliesi ollut pyrkimyksistään huolimatta koko kansan lehti. Ehkä hiukan ironisesti meille kerrotaan, että jatkosodan aikana lehden "riippumattomuutta" haluttiin korostaa sillä, että toimituskuntaan pyydettiin mukaan yksi demari eli Sylvi-Kyllikki Kilpi, jonka toiminnasta tosin sitten kerrotaan muistaakseni yhden esimerkin verran. Kotiliesi oli valkoisen Suomen naistenlehti, joka oli suunnattu ennen muuta maaseudun vanhoillisen maailman naisille. Lehden tekijät olivat uskonnollisesti virittäytyneitä naisia, joita eivät maalliset ilot kiinnostaneet ja joiden mielestä viihde on pahasta. Tämä asenne antoi tilaa sellaisille lehdille kuten Eeva ja Hopeapeili. Alli Wiherheimon joukot edustivat kotia, kirkkoa ja isänmaata juuri siinä sinivalkoisessa hengessä, joka myös yleisen käsityksen mukaan vallitsi Suomessa ennen sotia ja niiden aikana.

Kirjoittajien asenne kohteeseensa ei ole täysin kritiikitön, mutta yleinen suopeus ja ymmärrys on havaittavissa läpi leppoisan tarinoinnin. Lehden ja Wiherheimon suhdetta esimerkiksi natsismiin kyllä esitellään, mutta toisaalta Kotiliesi kuvataan ideologisesti epäpoliittisena, vaikka se mitä ilmeisimmin toimi Suomen sotajohdon apulaisena mitään kyseenalaistamatta ja kritisoimatta. Kirjoittajilla on oikeus suhtautua kohteeseensa myönteisesti ja jopa myötäsukaisesti. Kriittinen lukija jää silti miettimään, onko kirjasta jätetty tämän seurauksena pois aineistoa, joka olisi tuonut tarinaan inhimillistä raadollisuutta ja tosielämän särmää. Kirjalle olisi joka tapauksessa ollut eduksi ottaa mukaan myös hiukan laajempi näkökulma tai tutkia myös sitä, miten Kotilieteen suhtautuivat ne, jotka eivät sen taustalla ollutta arvomaailmaa jakaneet. Siitä, että lehdellä oli hyvä levikki, ei nimittäin voi tehdä johtopäätöstä, että se miellytti kaikkia, edes kaikkia porvarillisiksi itsensä mieltäneitä naisia. Nyt asia kuitataan sillä, että jotkut naiset valitsivat mieluummin Eevan tai Hopeapeilin.

Poliittisen historian harrastaja odottaa kiinnostuksella, miten kirja esittelee ja käsittelee Kotilieden ja sen tekijöiden suhdetta Hitlerin Saksaan. Aunilan ja Heiskasen tulkinnan mukaan varsinaista suhdetta ei ollut. Vaikka Alli Wiherheimo osallistui päätoimittajana Saksan matkoille sekä ennen sotaa että sen aikana, hän ei innostunut natsismista aatteena ja Kotiliesi ei ryhtynyt aktiiviseksi saksalaisen propagandan levittäjäksi. Sen kirjoittajat joutuvat kuitenkin myöntämään, että Wiherheimon sodanaikaisten päiväkirjamerkintöjen ja julkaisemattomien muistelmien asenteessa on selvä ero, joka on pakko tulkita jälkiviisaudeksi. Kotiliesiläiset arvostivat Saksaa kulttuurisista ja historiallisista syistä, mutta varsinaisina Hitlerin sympatisoijina heitä ei voi pitää. Maila Talvio, joka esiintyi vankkana Saksan ja myös Hitlerin ihailijana, kuului kyllä Kotilieden tekijöiden lähipiiriin, mutta ei ilmeisesti kirjoittanut lehteen merkittävästi.

* * *

Kotiliesi oli rauhan ja sodan vuosina merkittävä mielipiteiden ja asenteiden muokkaaja, koska sillä oli laaja levikki erityisesti maaseudulla, missä pääosa suomalaisista tuolloin vielä eli. Kustantaja WSOY:lle lehti oli kaupallisesti niin menestyksekäs, ettei päätoimittajan päätä yritetty aktiivisesti kääntää, vaikka kustantaja ei olisi pannut pahaksi viihteellisyyden suurempaa osuutta. Lehti pysyi sitkeästi urallaan, jonka muotoilivat päätoimittaja ja hänen ympärillään ollut säännöllisten kirjoittajien joukko, joka koostui kulttuurisesti aktiivista, mutta perusolemukseltaan vanhoillisista "koti-uskonto-isänmaa"-henkisistä keskiluokkaisista naisista. Vaikka lehti kirjoitti paljon naisten tehtävästä uusien kansalaisten synnyttäjinä ja kasvattajina, päätoimittaja Wiherheimo oli tässä suhteessa tahtomattaan jäävi, koska hän ei onnistunut löytämään puolisoa ja jäi lapsettomaksi. Kirjoittajat pohtivat tovin sitä mahdollisuutta, että Wiherheimo olisi ollut syvimmältä olemukseltaan vähintäänkin biseksuaalinen, mutta eivät tohdi edetä kovin pitkälle. Päätoimittajan henkilökohtaiset traumat jäivät yksityisiksi, lehden sivuille sellaiset asiat eivät kuuluneet.

Lehden sisällöstä vastasivat pitkälle Wiherheimon luottokirjoittajat kuten Katri Bergholm (horjuvia naisia moralistisesti opettanut besserwisseristi "Isoäiti"), Tyyni Tuulio, Impi Aronaho ja Elsa Enäjärvi-Haavio. Kirjoittajia yhdisti uskonnollisuus, kouluttuneisuus, päihteettömyys ja miesten hegemoniaa haastamaton feministisyys. Lehti ja sen kirjoittajat halusivat pysyä asialinjalla, opettaa ja ohjata suomalaista naista, jota uhkasivat sekä moraaliset paheet että "väärin" ymmärretty suhtautuminen lapsiin, kotiin ja isänmaallisuuteen. Kotiliesi ei juuri kiihkoillut, mutta toisaalta sen yleinen linja oli rikkumaton. Kotiliesi ei myöskään missään tai koskaan haastanut miehistä valtiovaltaa, sotilasmaailmasta puhumattakaan. Niiden vallan ja viisausen lehti tunnusti, vaikka toisaalta korosti ja kohotti muilla tavoilla naisten itsetuntoa ja puhui naisten tärkeästä roolista yhteiskunnassa ja sen kestämisessä esimerkiksi sodan hirvittävän kovat haasteet. 

Kotien salainen armeija on mielenkiintoinen aivan muista syistä, kuin mihin otsikointi yrittää viittaa. Kirja avaa hyvin yhden sotapropagandan alaosaston, jota ei tarvinnut erikseen ohjeistaa, koska lehden tekijät olivat sisäistäneet sekä valtiollisen että sotilaallisen linjan niin täydellisesti. Se, että Kotiliesi oli sataprosenttisesti Suomea johtaneille miehille lojaali ja ikäviä kysymyksiä esittämätön, ei liene yllätys kenellekään vanhemmalle ihmiselle. Alli Wiherheimon linja muuttui kyllä, kun rauha vaihtui sodaksi, mutta heti kun sota päättyi, lehti palasi entiselleen, kuin mikään ei olisi muuttunut. Onkin ehkä suurin pettymys, ettei kirjan aikaskaalaan kuuluu tutkia ja esitellä sitä, miten Kotiliesi konkreettisesti sopeutui toimimaan Suomessa, jossa vasemmistolla oli ainakin periaatteessa samat ihmisoikeudet kuin muillakin ja jossa kotiin, uskontoon ja isänmaan uskoneet olivat kärsineet nöyryyttävän tappion vähemmän hovikelpoiseksi muuttuneen Saksan rinnalla. Mutta se onkin uuden kirjan aihe, jos ehdottaa saa.

Kirjassa on runsas kuvitus, mutta se liittyy vain yleisellä tasolla tekstiin. Erityisen yllättävänä voi pitää sitä, että vaikka Martta Wendelinin ikonisiksi muuttuneet Kotilieden kansikuvat mainitaan, niitä ei ole kirjan kuvituksessa hyödynnetty lainkaan. Siksi tässä on sotavuoden 1944 kansi, josta sota on kaukana. Sen voi kuitenkaan nähdä siitä, että nainen hoitaa sekä kodin että maanviljelyn. Se ei ollut vähän se.