Kovin paljon en tältä kirjalta odottanut, mutta silti oli yllättävää, miten nopeasti poliittista arkea kuvaavat kirjat vanhentuvat. Michael Wolffin suurella kohulla julkaistu Fire and Fury, kuvaus Trumpin hallinnon ensimmäisistä yhdeksästä kuukaudesta, on sinänsä sujuvasti kirjoitettua poliittista viihdettä ja Ilkka Rekiaron suomennos Tulta ja tuhoa (Tammi 2018) on myös onnistunut. Mutta kun kirjaa lukee vasta nyt, loppukesästä 2018, tuntuu kuin lukisi tarinaa Rooman keisariajalta. Pitää oikein muistuttaa itseään siitä, että Donald Trump on edelleen Yhdysvaltain presidentti, vaikka jo Wolffin uumoilemat romahduksen aallot ovat viime päivinä taas tulleet lähemmäs, kun Trumpin läheiset apulaiset ovat saaneet tuomioita tai tehneet syyttäjän kanssa sopimuksia.
Epäilemättä Wolffin kirjassa on paljon juorun tasolla olevaa ja sille jäävääkin tekstiä. Hänen tyylinsä kirjoittaa kaikentietävästi, hiukan alentuvasti, on myös tuttua yhdysvaltalaista tekotapaa, jolla bestseller-tilastoja yleensä hallitaan. Minusta kirjan kertomus ei kuitenkaan ole yhtään niin epäuskottava, kuin millaiseksi jotkut Trumpin kannattajat ovat sen tuominneet. Päin vastoin, kirjan tapahtumissa ja kuvauksissa on hyvin johdonmukainen ote. Yksityiskohdat tuskin ovat kaikki kohdallaan, mutta toisaalta voidaan kysyä, onko sillä merkitystä. Kirjan anti ei nimittäin ole suttuisissa yksityiskohdissa vaan Yhdysvaltain poliittisen eliitin toimintatapojen kuvailussa. Se on aika hyytävää luettavaa.
Meillä Suomessa ollaan helposti tuohtuneita, jos joku Nuorisosäätiö kippaa Kepun talouteen jokusen miljoonan (vaikka viime vaiheessa ne rahat ovat tainneet mennä enemmän yksityistileille). Yhdysvalloissa pelataan aivan erilaisella laudalla, jolla ei ole demokratian kanssa enää mitään yhteyttä. Atlantin tuolla puolen merkitsevät vain raha ja sillä hankittu valta ja verkosto. Wolff muistuttaa jatkuvasti siitä, että Trumpin itsestään luoma (valheellinen) kuva menestyneenä miljardöörinä ei tee minkäänlaista vaikutusta niihin aitoihin miljardööreihin, jotka Washingtonissa vetelevät naruja, nostavat ja laskevat. Wolffin kertomus ison rahan liikkumisesta ehdokkaitten tukena ja jarruna on todella kiinnostava.
* * *
Ei tietysti ole yllätys, että Wolffin rakentama kuva Donald Trumpista sekä ihmisenä että vallankäyttäjänä on inhorealistinen. Muiden määritelmät, havainnot Trumpin julkisista esiintymisistä ja transkriptiot Trumpin puheenvuoroista piirtävät hämmentävän kuvan ihmisestä, jolla on hyvin vähän osaamista, mutta koulukiusaajan luonne. Trumpin suunnaton narsismi toisaalta alkaa lukijaa jo hiukan huolettaa, koska kuilu todellisuuden ja Trumpin itserakkaiden kuvitelmien välillä on niin suunnaton. Ehkä häkellyttävin Wolffin kirjan vaikutus onkin juuri se, että Trumpia alkaa melkein sääliä, niin pohjaton on hänen tarpeensa saada ihailua ja kehumista, vaikka kuinka perusteetonta. Säälin tunne on kuitenkin työnnettävä taka-alalle, niin törkeällä tavalla Trump käyttäytyy ympärillään pörrääviä ihmisiä kohtaan.
Moni Trumpin menestyspropagandan hämäämä lukija yllättynee siitä, kuinka huonosti Trumpin ympärilleen keräämä organisaatio (se todella viime kädessä heijasteli hänen omia tuntemuksiaan) - oli valmistautunut voiton mahdollisuuteen. Kaikki olettivat - myös Trump itse -, että vaaleissa kärsitään rökäletappio. Trumpille itselleen kysymys oli vain näkyvyydestä, jota hän voisi omissa bisneksissään hyödyntää (moni tuntuu olevan sitä mieltä, ettei Trumpilla edelleenkään ole mitään muuta motiivia). Kun Yhdysvaltain epädemokraattinen vaalijärjestelmä sitten tarjosikin presidenttiyden 3 miljoonaa ääntä vähemmän keränneelle Trumpille, ennakkovalmisteluiden surkeus paljastui nopeasti kaikille politiikkaa seuraaville.
Wolffin kirja on pitkälle keskittynyt kuvaamaan Trumpin hallinnon kaoottista ihmisten palkkaamisen ja poispotkimisen puskateatteria, jonka rinnalla varsinaisten asioitten käsittely tuntuu tylsältä. Hän on paneutunut erityisesti avaamaan Steve Bannonin roolia ristiriitaisena takapiruna ja ideologiana, jonka kuningasideana oli rakentaa se ideologia, jota Trumpilla itsellään ei laiskuuden, kyvyttömyyden ja kärsimättömyyden takia voinut olla. Wolff kohtelee kovin käsin myös Ivanka Trumpin ja tämän puolison Jared Kushnerin (Jarvanka) raivoisaa taistelua pääsystä vallan huipulle ja pyrkimyksistä antaa Bannonille potkut. Wolff ei yllä Shakespearen tasolle tyylillisesti, mutta tapahtumien käänteet ovat kuin suoraan jostain Shakespearen näytelmästä.
* * *
Wolffin kuvaaman maailman keskeinen ja tavallaan ainoa tärkeä kysymys on "Mitä minä hyödyn siitä?" Sillekin, joka suhtautuu poliittisen eliitin toimintaan lähtökohtaisesti kriittisesti, on Wolffin kuvaus juonittelusta ja dollarinkylmästä laskelmoinnista kaikissa käänteissä samaan aikaan masentavaa ja epätodellisuudessaan kiehtovaa. Wolff kuvaa miljardöörejä, jotka eivät suinkaan lepää laakereillaan, vaan joilla on pakkomielle levittää omaa äärikonservatiivista, epädemokraattista ja rasistista ajatteluaan jokaiseen maailman nurkkaan samalla kun he yrittävät kuumeisesti ryövätä mistä tahansa lisää miljardeja. Jos Jeesus eläisi, olisi hänelle helppo osoittaa sormella, mistä puhdistustyöt kannattaa aloittaa. Osoite "Washingtonin suo" riittäisi.
Wolffin kirja herättää moraalista paheksuntaa, kiukkua ja masennusta. Mutta tietysti se herättää myös suurta huolta sen takia, että maailman mahtavimman suurvallan ylintä valtaa käyttää hetken mielijohteitten varassa lilluva illeterääri, narsistinen moukka, joka ei edes ymmärrä hävetä suoltaessaan loukkauksia milloin vammaisille, milloin naisille, milloin muille kuin valkoihoisille superrikkaille miehille. Mikä pahinta, Trumpia eivät ympäröi ja hänelle kuiskuttele Yhdysvaltain fiksuimmat ja vastuuntuntoisimmat kyvyt. Jos Trumpin hallinnossa on joku tolkku, osaava ihminen, todennäköisesti emme koskaan kuule hänen tekemisistään mitään. Niitä muita, kyvyttömiä ja Trumpin kyllästymistä peläten odottavia nuoleskelijoita riittää sitten yli tarpeen.
Trumpin ja toisaalta yhdysvaltalaisen poliittisen järjestelmän tukijat muistuttavat mielellään, että asiat kuitenkin etenevät ja ettei yksi mies systeemiä muuta. Se voi olla toiveajattelua. Trumpin käytös sinänsä on romahduttanut Yhdysvaltain kansainvälistä arvovaltaa ja luottamusta valtavasti. Trumpin käynnistämät taloussodat pahentavat kaaosta ja luovat tilaa hetkelle, jolloin Trumpin hallinto rupeaa poikkeustilavaltuuksin musertamaan oikeusjärjestelmää. Skeptikko sanoo, ettei Valkoisesta talosta löydy riittävää osaamista. Se ei kuitenkaan takaa, ettei tahtoa ja osaamista löydy tukijoukoista, niistä jotka haluavat saada dollareilleen vastinetta. Yhdysvaltain demokraattisuus on aina ollut pinnallista, valkoisten rikkaitten demokratiaa. Sopii toivoa, ettei se jatkossa kavennu entisestään muutamien superrikkaiden yksinvallaksi. Kaikeksi onneksi Donald Trump on patalaiska hetken lapsi. Se voi vesittää superrikkaitten vallankumouksen.
Olin 21.8.1968 varusmiehenä Santahaminassa. Kaikenlaisia huhuja itärajan suunnalla muka tapahtuvista operaatioista liikkui, mutta en muista tunnelman olleen erityisen jännittynyt. Varusmiestähän kiinnostaa nukkumisen ja syömisen lisäksi lähinnä seuraavan loman odottelu - näin oli ainakin Santiksessa kesällä 1968. En itse ollut muutenkaan yhteiskunnallisesti radikalisoitunut vielä tuolloin, vaikka sekin prosessi alkoi, kun enemmistö meni vannomaan sotilasvalaa ja meidät eri syistä vannomishaluttomat (minulla pääperusteena oli, etten vanno mitään minkään jumalien nimeen eli taisteleva ateismi) pantiin siivoamaan ja kuorimaan perunoita. Virallisesti meitä ei enää saanut rangaista, mutta toki monisatavuotinen organisaatio osaa kiellot kiertää.
En siis päässyt mukaan Prahaan vyöryneiden Neuvostoliiton panssarivaunujen imuun, en puolesta enkä vastaan. Olin ulkopuolinen, kuten tietysti asiallisesti ottaen melkein kaikki suomalaiset olivat. Ei siellä lähetystöllä mieltä osoittaneiden joukko hirveän iso ollut. Historian ironiaa parhaimmillaan on, että poliitikot ja puoluepamput olivat Kekkosen niin hyvin koulimia, että sordiino pysyi päällä ja vain SKDL:n sosialistit ja SKP:n ns. enemmistösiipi esitti julkisen vastalauseensa. Ns. vähemmistösiipi, johon myöhemmässä historiassa samastuin, piti Prahan tapahtumia valitettavina, mutta Neuvostoliiton reaktiota perusteltuna. Eihän siellä pelkästään spontaanisti oltu toimittu, CIA:n toimeliaisuus oli selvillä, vaikka siitäkään ei Suomen lehdistö kirjoittanut. Hissun kissun tarkoitti hissun kissun joka suhteessa.
Vaikka en muista, että varusmiesten keskuudessa olisi sen kummemmin Prahan tapahtumista puhuttu, on minun täytynyt ainakin pintapuolisesti suhtautua neukkupanssareihin vihaisesti. Ei siitä ollut kuin puolisen vuotta, kun olin penkkariajoissa huudellut "Karjala takaisin" -tyyppisiä ajankohtaiskommentteja, kuten kelpo porvarispojan oli suotavaakin huudella, vaikka oli ulkonäöltään saastaisen kommarihipin ja piitlespojan kotitekoinen yhdistelmä. En muista, että kukaan olisi reagoinut huuteluuni mitenkään, tuskin sitä kukaan kuuli tai erotti siinä yleismölyssä. Kotona ei oltu aktiivisesti antikommunistisia saati ryssää vihaavia (paha olisikin ollut olla, kun isäni oli äidin puolelta kokonaan ja isän puolelta puoliksi venäläinen). Mutta jonkin sortin oikeistolaiseksi olin silti kasvanut, en tosin niin kieroon, että olisin nuoremman veljeni tavoin liittynyt Kokoomukseen.
* * *
Mutta tietysti Prahan tapahtumat tulivat myöhemmin vastaan, kuten isoilla periaatteellisilla asioilla on tapana tulla. Oikeisto vaali Dubčekin ja "Prahan kevään" muistoa innokkaasti, joten se pysyi pitkään symbolina Neuvostoliiton sortovallasta niille sukupolville, jotka olivat olleet liian nuoria ns. Unkarin kansannousun aikoina 1956. Opiskelijamaailmassa melkein kaikki muut paitsi kokoomuslaiset vastustivat Yhdysvaltain imperialismia, mutta Neuvostoliittoon suhtautuivat nyreästi melkein kaikki muut paitsi poliittista uraansa rakentelevat broilerit ja se vasen laita, jota on kuvattu jälkikäteen termillä "taistolaiset". Yleensähän haukkumasana oli "stalinistit", vaikka en tiedä kenenkään yliopistolla Stalinia diganneen. No, maolaiset ehkä hitusen.
Hellästä vaalimisesta huolimatta Prahan tapahtumien muisto tietenkin haaleni vuosien mittaan, kun tapahtui kaikenlaista muutakin. Jos en ihan väärin muista, ETYK-Suomessa 1975 ei edes eduskuntaoikeisto ollut innostunut hieromaan suolaa tai pippuria haavoihin. Periaatteen tasolla ei kuitenkaan ollut mahdollista ohittaa kysymystä siitä, oliko Neuvostoliiton sotilaallinen interventio ollut (a) kansainvälispoliittisesti oikeutettu toimi, joka turvasi vallitsevan status quon vai (b) törkeän neuvostoimperialismin osoitus ja samalla merkki otteen heikkenemisestä. Vuoden 1968 tapahtumathan eivät jääneet pelkästään Tšekkoslovakiaan, myös muualla Euroopassa kuohui ja kiehui. Tuskin kukaan ymmärsi silloin kirkkaasti, mitä on ehkä tapahtumassa.
On itse asiassa yllättävää, etteivät historiantutkijat ole ainakaan vielä paneutuneet 50 vuoden takaisiin tapahtumiin niin, että asioita tutkittaisiin ilman vahvoja tunnelatauksia ja ennakkonäkemyksiä suuntaan tai toiseen. Olisi mielenkiintoista lukea tutkijoiden neutraali näkemys siitä, missä määrin Neuvostoliitto reagoi "ennaltaehkäisevästi" tai "yleisenä varoituksena", missä määrin se oli omasta näkökulmastaan perustellusti huolissaan vastapuolen eli Yhdysvaltain salaisesta toiminnasta neuvostovallan kaatamiseksi Tšekkoslovakiassa. Vuoden 1956 Unkarin tapahtumistahan tiedetään, että Yhdysvaltain tiedustelupalveluilla oli melko aktiivinen rooli vastarinnan yllyttämisessä ja aseistamisessa, vaikka sitten viime kädessä jättivätkin unkarilaiset selviämään itsekseen, tunnetuin ikävin seurauksin (ensin murhattiin joukoittain kommunisteja, sitten kommunisteja murhanneita).
* * *
Jälkikäteen on helppo nähdä, että Neuvostoliiton reaktio ei pohjannut perusteltuun voimantuntoon vaan se oli enemmän pelon ja epävarmuuden ilmaus. Neuvostoliitossa ei koskaan pystytty ratkaisemaan onnistuneesti kysymystä kansalaisten sanan- ja henkilökohtaisen vapauden rajoista. Yhtään sen helpompaa se ei ollut lähialueilla, joiden julkilausumaton rooli kuitenkin oli toimia puskurivyöhykkeenä Yhdysvaltain hyökkäyksen varalta. Neuvostoliiton ja varsinkin sen armeijan näkökulmasta puolalaiset, tšekit ja unkarilaiset olivat pysyvä epävarmuustekijä, joiden itsenäisyyttä ei edes teoriassa haluttu sietää. Se, että keskuskomitea otti riskin kansainvälisen tilanteen kiristymisestä lähettämällä sotavoimat Tšekkoslovakiaan, kertoo ainakin jälkiviisaasta näkökulmasta lopun ajan tunnelmista.
Toisin kuin oikeistolainen muistihegemonia yrittää väittää, varsin harva oli vasemmistossakaan innostunut Neuvostoliiton brutaalista voimankäytöstä. Sitä yritettiin julkisesti jotenkin ymmärtää ja selittää parhain päin, mutta eihän se kenestäkään kivalta tuntunut, enemmän nololta. Sosialististen maitten virallisesti auvoisa yhteiselämä kun ei näyttänyt sen paremmin reilulta kuin yhteiseltä. En tiedä, miten eri maitten kommunistien tunnot välittyivät Neuvostoliittoon, mutta kun puolalainen Solidarność 1980-luvulla haastoi avoimesti ja sekä katolisen kirkon että CIA:n tuella Neuvostoliiton oikeuden määrätä Puolan asioista, vastatoimet olivat melko ponnettomia, eikä mittavaa sotilaallista kurinpalautusta toteutettu. Tästä näkökulmasta voinee todeta, että Prahan aikainen pelko oli jo muuttunut krooniseksi heikkoudentilaksi. Pakolla rakennettu kansojen ystävyys ei toiminut, vielä vähemmän yhden ison määräilyyn perustunut valtioiden sisä- ja ulkopolitiikka.
Siinä missä oikeistolaiset heiluttelevat rutiininomaisesti Praha-korttia lähinnä todisteena Neuvostoliiton loputtomasta pahuudesta, vasemmistossa on jouduttu pohtimaan, mikä kaikki oli jotenkin väistämätöntä, mikä silkkaa typeryyttä, osaamattomuutta ja panikointia. Vuonna 1968 Stalin oli ollut jo 15 vuotta poissa kuvioista. Nikita Hruštšov oli kyennyt siivoamaan pois osan Stalinin luomasta sortojärjestelmästä, mutta ei hän mikään Gorbatšov ollut. Olennaisilta osiltaan Neuvostoliiton suhtautuminen muihin ns. reaalisosialismin maihin oli alistava, pakottava ja ei-vapaa. Ns. herraonnea ei oikein missään ole koskaan riittävästi, mutta Neuvostoliitossa ehkä vielä vähemmän. Ehkä neutraali historiantutkimus joskus vielä arvioi, kuinka paljon CIA:n horjutustyö ihan oikeasti heikensi sosialistista leiriä ja kuinka suuri osuus siinä oli omalla tunaroinnilla ja osaamattomuudella. CIA oli kyllä niin tehoton, että oma arvioni kallistuu vahvasti jälkimmäiselle puolelle. Jos Stalinin kuuluu mennä suoraan vankilaan elinkautista suorittamaan, hänen jälkeensä tulleille historia antaa vähintään ehdot.
En vastusta huutokauppoja sinänsä. On hyvä, että vanhaa tavaraa myös kierrätetään. Huutokauppa on teknisesti oiva keino löytää "oikea" hinta tavaralle, jonka moni haluaisi omistaa. Se on myös hyvä tapa selvittää, onko kuvitelmilla "aarteista" mitään katetta. Kun huutokauppa voi nykyään tapahtua verkossa niin että sillä on miljoonia potentiaalisia huutajia eli potentiaalisia ostajia, huutokaupan periaatteelliset hyvät puolet vain terästyvät. Omat hermoni eivät tosin huutokaupan meininkiä kestä, paitsi jos saan itse toimia meklarina ja nuijan paukuttajana. Sehän on hauskaa jos ei omiaan yritä myydä epätoivoisesti hengissä pysyäkseen.
Mutta vanhan tavaran kierrätyksen paratiisissa vaanii tietysti vaara jos toinenkin. Ei välttämättä niinkään siinä lopullisessa myyntitapahtumassa, jossa yleensä ainakin joku on riittävän tolkku ymmärtämään, mistä huudon kohteessa on kysymys. Suurimmat ongelmat liittyvät vaiheisiin ennen huutamista. Pahinta on, kun täydellinen ymmärtämättömyys ja ahneus kohtaavat ammattimaisen tietämyksen ja vielä suuremman ahneuden. Syypäänä voi pitkälle pitää sitä vastuutonta kirjoittelua, jota tyhjänpäiväiset lehdet harrastavat yllyttääkseen ihmisiä penkomaan vinttejään ja tekemään "löytöjä".
Kuviohan menee suunnilleen niin, että toimittaja tekee ylisanoilla kuormitetun jutun "aarteesta", joka voi olla kenen tahansa astiakaapissa tai vintillä. Vaikka toimittajan pitäisi ymmärtää ja kertoa muuallakin kuin pienellä präntillä alareunassa, että vanhasta tavarasta tulee arvokas juuri sen takia, ettei sitä löydä kenen tahansa kaapista, klikki"journalismi" takaa sen, että näitä vedätyksiä julkaistaan säännöllisin ja tihein välein. Juttujen seurauksena mistään mitään ymmärtämättömät alkavat kuvitella, että heillä tosiaan on näitä "aarteita", kunhan ne osaisi tunnistaa ja tunnistaa niin, ettei kukaan muu huomaa.
* * *
Monilla ihmisillä on erittäin harhainen käsitys "vanhan" arvosta, vaikka ikä ei minkään keräilykohteen kohdalla ole sinänsä arvoa luova tekijä. Kun hypettäjä kirjoittaa, että Aku Ankan ensipainoksesta on maksettu satoja tai tuhansia euroja, hän ei korosta sitä olennaista tietoa, että tuollaisia summia maksetaan vain hyväkuntoisista kappaleista, ei mistä tahansa puhkiluetusta paperikasasta. Sama koskee useimpia muitakin vanhoja keräilykohteita. Tavaran täytyy olla hyväkuntoista, mitään ei saa puuttua ja ennen muuta niukkuutta täytyy esiintyä riittävästi. Tämä viimeksi mainittu asia tuntuu olevan erityisen vaikea ymmärtää.
Muistan itse erään kirjastoni asiakkaan, joka tivasi minulta kantamansa vanhan Love Recordsin albumin hintaa. Kun totesin, että kyseinen levy ei ole erityisen hintava, koska sitä liikkuu paljon divareissa, asiakkaani melkein suuttui minulle. Hän oli lukenut, että vanhoista 1970-luvun proge-levyistä maksetaan satojakin euroja, miksi ei siis myös hänen levystään. Yritin selittää, että ne satojen eurojen levyt ovat niitä, joita aikoinaan puristettiin sata tai kaksisataa kappaletta ja hyväkuntoisia kappaleita ei yksinkertaisesti liiku markkinoilla. Totuus oli ikävän makuinen, joten viesti ei mennyt perille. Asiakas ilmoitti menevänsä parempien asiantuntijoiden puheille.
Tarina olisi muuten hupaisa, mutta kyllä asiantuntemattomia myös härskisti vedätetään. Ei tietenkään maksamalla ylihintaa vaan ostamalla pilkkahintaan tavaraa, jonka asiantuntija tietää olevan paljon arvokkaampi. Osa ihmisistä kuittaa tämän ikävän tosiasian lauseella "ei se ole tyhmä joka pyytää liikaa vaan se joka maksaa". Tietämättömän huijaaminen oikeutetaan vetoamalla siihen, että tyhmän kohtalona on tulla huijatuksi. Minusta se on vastenmielinen ajattelutapa ja monen maailman ongelman eräs taustatekijä. Siinä missä julkinen huutokauppa antaa myyjälle ja ostajalle mahdollisuuden pelata bluffia, sitä edeltävissä vaiheissa tietämätön on heikoilla.
* * *
Varsinaisesti tarkoitukseni oli kuitenkin kiukutella ilmiöstä, johon liittyvät käsitteet "huutokauppakeisari" ja erään huonomaineisen iltalehden yhdelle alan yrittäjälle antama palstatila (epäilemättä ei ilman vastiketta). Joka kerta kun erehdyn Ilta-Sanomien alueelle, verkkokalvoilleni tunkee joko kirpparilta jymylöydön tehnyt Arabian vanhojen astioiden keräilijä, Muumi-mukien hintatasoa ylöspäin lykkivä hypettäjä tai - mikä pahinta - lehden "huutokauppakeisariksi" omin valtuuksin nimeämä Aki Palsanmäki. Tinkimistä elämäntyönään harrastava Palsanmäki voi olla siviilissä oikein mukava ihminen, mutta hänen lehdessä ja videoilla esiintyvä kauppiasminänsä on kyllä tympäisevä. Sama persoona esiintyy muka alan objektiivisena asiantuntijana, vaikka hänen täysin peittelemätön pyrkimyksensä on maksaa tarjolle tulevista tavaroista niin pieni ostohinta kuin mahdollista ja heti perään myydä sama tavara mahdollisimman kovaan hintaan.
Miten kukaan voi suhtautua tällaisen ihmisen puheisiin vakavasti? Hän ei ole edes helppoheikki, joka pyrkii mukavilla puheillaan pehmentämään kukkaronnyörejä puristavat sormet suopeiksi täysin tarpeettoman tavaranipun ostamiselle. Palsanmäki huijaa työkseen ihmisiä vähättelemällä myyjälle hintaa ja liioittelemalla sitä ostajalle. Kukaan ei ilmeisesti edes odota Palsanmäen olevan täysin rehellinen ja suorapuheinen, vaikka kommenteista päätellen osa lukijoista on kurkkuaan myöten täynnä Palsanmäen pakkosyöttöä. Mutta olennaista on, että lehti esittelee hintaveijarin jotenkin arvostettavana ammattilaisena. Se on minusta käsittämätöntä. Mistä lähtien ihmisten vedättäminen on muuttunut arvostettavaksi?
Voi tietysti olla, että "huutokauppakeisari" on vain oiva ajankuva. Palsanmäkihän on esimerkillinen oman onnensa seppä, joka tekee kovasti töitä ansaitakseen elantonsa - muiden kustannuksella. Sitähän se on, tämä keisari huijaa myyjiä ja ostajia oman etunsa ajamiseksi. Palsanmäki on tietysti pikkutekijä varsinaisten kapitalistien ja pankkiparonien rinnalla, mutta ideologisesti he ovat samalla puolella eli ottamassa irtorahat niiltä, joiden hoksottimet eivät riitä juoksemaan karkuun ajoissa. Palsanmäet istuvat hyvin myös hallituksen markkinaliberalistiseen vedätyshenkeen, molemmat teeskentelevät olevansa tavallisen kansalaisen asialla. Miksi me uskomme kumpaakaan?
Kuuntelin juuri läpi Genesiksen riveissä säveltäjänä ja kosketinsoittajana loistaneen Tony Banksin tuoreimman levytyksen orkesterille, karusti nimettynä pelkällä numerolla 5. Todellisuudessa kyseessä on kolmas kerta, kun Banks julkaisee säveltämäänsä orkesterimusiikkia. Edelliset olivat Seven : A Suite for Orchestra (2004) ja Six Pieces for Orchestra (2012). On kurjaa joutua toteamaan, että Banks teki sen taas eli julkaisi levyllisen mitäänsanomatonta orkesteriviihdettä, joka voisi toimia jonkin pompöösin Hollywood-elokuvan soundtrackina, mutta ei sille, joka on nauttinut Genesiksen riveissä syntyneistä mestariteoksista.
Mikä näitä rock-säveltäjiä oikein vaivaa? Banks ehti tehdä hienoa pop-progea pari vuosikymmentä, mihin hän kadotti kaikki ideat ja kunnianhimonsa, kun välineenä olikin täysi sinfoniaorkesteri? Valitettava tosiasia nimittäin on, että kaikki kolme Banksin orkesterilevyä ovat musiikillisesti aika kunnianhimottomia, ideaköyhiä ja ennen muuta täysin yllätyksettömiä sävellyksiä. Jos ei tietäisi, että kyseessä on ihan sama ihminen kuin Genesiksessä, vaikea olisi kuullun pohjalta uskoa. En muista kahdelta vanhemmalta levyltä yhtään mitään, vaikka olen ne kiltisti ja huolella kuunnellut. Levyllä 5 on ehkä yksi tai kaksi ihan pikkuista idean poikasta. Kaikki muu on suoraan elokuvaviihteen massatuotannosta. Aivan käsittämätön juttu.
Entä sitten Maccan, The Beatles -yhtyeessä uskomattoman määrän hienoja pop- ja rock-lauluja tehnyt Paul McCartney? Vuonna 1991 hän päätti hiukan raottaa kukkaronsa kireitä nyörejä ja palkkasi Carl Davisin orkestroimaan yli kaksituntisen oratorion, koska hän itse ei tunne nuotteja (näin se on, rakkaat nuoret musiikin opiskelijat kautta maailman, te olette tässä suhteessa valovuosia edellä Paul McCartney'a). Tuloksena oli yli kaksi tuntia kestävä Paul McCartney's Liverpool Oratorio, Maccanin elämää löysästi seuraava tarina, joka kuunteleminen läpi oli ainakin minulle ylivoimainen urakka. Missä olivat kaikki McCartneyn tarttuvat melodiat? Eihän Carl Davis niitä voinut mihinkään hukata rakentaessaan säveltäjän hyräilemien tai pianolla pimputtamien melodioitten varaan kokonaisen oratorion!
Liverpool Oratorio on tylsää kuunneltavaa sekä Beatles-faneille että taidemusiikin harrastajille. Kumpikaan ei siitä mitään mainittavampaa saa irti. Englanninkielisen Wikipedian artikkeli toteaa, että levytys pärjäsi kaupallisesti oikein hyvin, mutta että kriitikoiden vastaanotto oli aika tyly "the virtually unanimous verdict being that
the work, while attractive, was simplistic, overlong and, given its
aspirations, insubstantial". Yritin itse kuunnella vielä vuonna 1997 julkaistun orkesterilevyn Standing Stone, mutta sen jälkeen luovutin, enkä pysty sanomaan mitään albumeista Working Classicals (1999, orkesterille), Ecce cor meum (oratorio, 2004) ja Ocean's Kingdom (2011, balettimusiikkia). En oikein jaksa uskoa ihmeisiin niidenkään osalta.
* * *
Tony Banksin ja Paul McCartneyn esimerkit antavat ymmärtää, että pop- ja rock-säveltäjien kannattaisi pysyä lestissään ja jättää ns. taidemusiikki rauhaan. Todellisuudessa tietenkään kaikki yrittäneet eivät ole epäonnistuneet. Keith Emerson sävelsi useita onnistuneita taidemusiikkipastisseja ollessaan Emerson, Lake & Palmerin (ja aikaisemmin Nicen) jäsenenä sekä soolourallaan. Frank Zappa sävelsi merkittävän määrän taidemusiikkia, jota soitetaan edelleen aktiivisesti. Jon Lordin sävellys Concerto for Group and Orchestra vuodelta 1969 kestää edelleen kuuntelua, vaikka rockin ja orkesterimusiikin yhteys onkin aika keinotekoinen ja orkesterin osuus nykypäivän näkökulmasta aika sentimentaalista.
Ei siis voi yleistää, että kun vaurastunut rock-säveltäjä haluaa ruveta taidemusiikin säveltäjäksi, tuloksena on automaattisesti epäonnistuminen. Banksin ja McCartneyn esimerkit panevat kuitenkin ajattelemaan, että onnistunut cross over vaatii muutakin kuin että toteuttajalla on rahaa ja intoa. Useimmat rockin puolelta perinteisen taidemusiikin kuvioihin siirtyneet eivät ole olleet uudessa genressään uutta luovia (jopa Frank Zappa liikkui pääosin tutuissa maisemissa ja vasta viimeisinä elinvuosinaan alkoi irtaantua taidemusiikin perinteistä säveltäessään Synclavier-soittimellaan).
Sitä, mistä tässä kirjoitan, ei pidä sekoittaa sekä ns. art rockissa että progessa yleistä taidemusiikin ideoitten lainaamista ja soveltamista populaarimusiikin viitekehyksessä. Kun Keith Emerson tulkitsee Modest Musorgskin Näyttelykuvia, lopputulos on progea, ei taidemusiikkia. Taidemusiikista suoraan ja vähemmän selvästi tapahtunutta lainailua on tehty valtavasti, monenlaisin tuloksin. Usein progeäijien tyylitaju ei ole ihan riittänyt ja kriitikot ovat saaneet aihetta pilkata 20 minuutin pituisia "minisinfonioita" niiden mahtipontisuudesta ja välillä koomisuuden puolelle menevästä pyrkimyksestä itsetarkoitukselliseen monimutkaisuuteen.
* * *
Sitten ovat ne artisti-säveltäjät, jotka liikkuvat sulavasti genrejen välissä, yli ja ohi. Yksi tunnetuimmista on Keith Jarrett, jonka kutsuminen "vain" jazz-muusikoksi olisi huutava vääryys. Jarretilla on laaja sooloimprovisaatiotuotanto, josta on aivan mahdoton ruveta tekemään genreperusteisia luokituksia ja selvitä ehjin nahoin. Jarrett on myös soittanut Johann Sebastian Bachia tyylinmukaisesti ja säveltänyt esimerkiksi uruille (Hymns/Spheres, 1976) ja klavikordille (The Book of Ways, 1987) musiikkia, jota pelkästään kuuntelemalla olisi vaikea olla sijoittamatta taidemusiikin yleiskehikkoon.
Sitten meillä on ikioma Iiro Rantala, joka on näyttävästi ja erittäin onnistuneesti murtautunut jazzin puolelta myös täysiveriseksi taidemusiikin soittajaksi ja säveltäjäksi. Tuore konserttilevytys Mozart, Bernstein, Lennon on huikea näyte Rantalan nykyisestä monipuolisuudesta, jota voi kutsua monella tasolla onnistuneeksi cross overiksi. Rantalan Mozart on aitoa tavaraa, samoin hänen tulkintansa Leonard Bernsteinin Candide-musiikista. Puhumattakaan Rantalan omista sävellyksistä, jotka ovat ehkä vielä populaarimusiikkia, mutta koko ajan karkaamassa luokittelijalta ja määrittelijältä. Myös Olli Virtaperko on hyvä esimerkki muusikosta ja säveltäjästä, joka liikkuu omaehtoisesti genrerajoista suuremmin piittaamatta Zappa-tulkinnoista omiin sävellyksiin sinfoniaorkesterille tai kun siltä tuntuu, kunnianosoituksina 1600-luvun gambamusiikille.
Vastaan tässä vaiheessa otsikon provokatoriseen kysymykseen vältellen. Joskus lestissä kannattaisi pysyä, vaikka olisi rahaa se lesti hyljätä. Mutta toisaalta musiikin maailma on täynnä hienoja onnistumisia muusikoilta ja säveltäjiltä, jotka eivät ole suhtautuneet ahtaisiin tyylirajoihin liian kunnioittavasti. Olisi aivan kauheata, jos joku olisi saanut Iiro Rantalan vakuutetuksi siitä, ettei hänen kannata koskaan edes yrittää Mozartin soittamista "jazz-pianistina" (pianoproffa Tuija Hakkilalle monta yläpeukkua Helsingin Sanomien julkistamista opetussessioista; ne ovat tavattoman antoisia muillekin kuin Rantalalle!). Annetaan siis säveltäjien ja muusikoiden vapaasti kokeilla ja otetaan tulokset vastaan ilman ennakkoluuloja.
Seuraava teksti kuuluu aiheisiin, joita olen pohdiskellut vaan aina jättänyt tuonnemmaksi. Nytkään ei ole mitään käytännöllistä syytä tai pakkoa, mutta kirjaan silti bittimaailmaan ajatuksiani geenimuunneltuun ravintoon liittyvistä kysymyksistä. Taustalla on globaali taistelu siitä, millä tavalla elintarvikkeiksi eli ihmisen syötäväksi päätyviä aineksia saa tai pitää tuottaa. En kajoa uskonnollisperäisiin verenvuodatussääntöihin ja muihin yhtä esoteerisiin juttuihin, vaan keskityn huoleen, jota tunnetaan GM-tuotteita kohtaan.
En itse ole huolissani ainakaan samoista asioista kuin valtaosa lukemieni juttujen perusteella huolta kantavista ihmisistä. Vaikka termi "geenimuuntelu" kuulostaa epämukavalta, se on pohjimmiltaan hyvin arkinen tapahtuma, voisi sanoa suorastaan jokasekuntinen tapahtuma, evoluutioprosessin keskeinen ilmiö. Ainoa merkittävä ero evoluution ja ihmisen toteuttaman geenien muuttamisen välillä on se, että ihmisellä on selkeät tavoitteet, evoluutiosta on tavoitteita turha etsiä, se on puhdasveristä kokeilun ja sattuman leikkiä (ihmisen näkökulmasta).
Kun ihminen räätälöi jonkin vilja- tai perunalajikkeen sietämään paremmin kylmää, kuivuutta tai sienten, hyönteisten ja muiden kiusalaisten synnyttämää painetta, tapahtuu samaa kuin evoluutiossa, mutta paljon nopeammin ja keskittyneemmin. Siinä missä evoluutio tuhlailee valtavasti, ihminen tähtää mahdollisimman suoraviivaiseen yksittäisten ominaisuuksien muuttamiseen haluttuun suuntaan. Tästä näkökulmasta tarkastellen ihmisen muuntelema lajike ei mitenkään poikkea evoluution mutaatioiden kautta toteuttamasta muuntelusta. Meillä tavallisilla kansalaisilla ei ole mitään keinoa erottaa toisistaan luonnon omia ja ihmisen tuottamia muunteluita. GM-lajikkeet eivät hohda pimeässä myrkynvihreinä.
* * *
Joudun pitämään yleistä GM-vastaisuutta höpsisminä, jossa sekoittuvat ennakkoluulot, pelot ja tietämättömyys. Ei ole perusteltua pelätä, että luontoon livahtanut ihmisen muuntelema lajike vääjäämättä johtaisi jonkinlaiseen ekokatastrofiin. Paljon todennäköisempää on, että ihmisen räätälöimä lajike ei pärjää luonnossa ilman ihmisen huolenpitoa, vaikka lajikkeella olisikin jonkin tietyn vainolaisen hyvä sietokyky. En myöskään usko, että ihmisen muuntelema lajike olisi sinänsä ravintoarvoiltaan tai muuten huonompi kuin evoluution tuottamat lajikkeet (jos nyt ihmisen ravinnossa mitään täysin "luonnollista" ainakaan meillä Suomessa enää on). Paljon suurempi syy on pelätä tuotantoeläimiin pumpattavia hormoneja ja antibiootteja, joilla ei ole luonnossa mitään vastinetta.
Täysin huolettomasti ei geeneihin kajoamiseen ole silti syytä suhtautua. Ei siksi, että mutanttihirviöiden synnyttämisen riski olisi paljon teoreettista suurempi, vaan siksi, että ymmärryksemme perintötekijöiden vaikutuksista ovat niin vaillinaiset. Olemme jo joutuneet luopumaan siitä kuvitelmasta, että geenit toimisivat kuin legopalikat: tuonvärinen ja -muotoinen tuonne ja pyörä alkaa pyöriä. Geeniteknologia ja tietämys perimän monimutkaisuudesta etenevät kovaa vauhtia, mutta mihinkään hybrikseen ei ole syytä. Jokseenkin varmaa on, että sitä mitä emme vielä tiedä ja ymmärrä on paljon enemmän kuin sitä, minkä tunnemme ja hallitsemme hyvin. Geenimuuntelun riskit liittyvätkin uskoakseni toimiin, jotka kohdistuvat meille edelleen tuntemattomiin tai selittämättömiin prosesseihin.
Edellä sanotusta ei pidä olettaa, että ymmärtäisin keskimääräistä tavista enemmän geeneistä, geeniteknologioista tai edes biologiasta. Mutta olen ollut havaitsevinani ns. tiedeuskovaisuuden piirissä myös mielestäni katteetonta optimismia, joka ei tavallaan edes hyväksy takaiskujen ja umpikujien mahdollisuutta. Esimerkiksi vahva halu kloonata sukupuuttoon kuolleita lajeja takaisin elävien kirjoihin ei synnytä minussa myötätuntoa. Teoreettisesti ja biologian tutkimuksen näkökulmasta olisi tietysti kiehtovaa, jos joku dodo voitaisiin kloonaamalla saada heräämään henkiin. Mutta jos tällainen kloonattu dodo (Raphus cucullatus) vietäisiin elelemään Mauritiuksen saarelle, se olisi biologisesti nyt vieraslaji. Ei välttämättä vahingollinen, mutta vieraslaji silti ja toimen eettistä pohjaa voisi arvostella.
* * *
Scifi-kirjallisuuden ja -elokuvien synnyttämät mielikuvat kauhistuttavia hirviöitä laboratorioissaan synnyttävistä hulluista tiedemiehistä ovat käytännössä fiktiota. Modernin geeniteknologian harjoittaminen muilta salassa ei liene erityisen todennäköistä, vaikka teoriassa jonkin diktatuurin resursseilla sekä salaaminen että tutkimus voisivatkin olla mahdollisia. Tiedeyhteisöltä täysin salassa tapahtuma tieteellinen eteneminen ei yksinkertaisesti kuulosta uskottavalta kuten ei sekään, että joku hullu diktaattori tuottaisi jossain salaisessa paikassa ylivoimaisia kyborgeja tai ihmistä älykkäämpiä eläimiä.
Itseäni pelottaa enemmän se mahdollisuus, että geeniteknologian tutkimusta ja sovelluksia ohjaa tieteellisen ja yleisen intressin sijasta yksityinen, kaupallinen intressi. Vaarana ei tuolloinkaan ole, että jonkun Monsanton geenimuunneltu maissi nousee kapinaan ihmistä vastaan vaan yksinkertaisesti se, että suuryrityksille tuottoisa lajike syrjäyttää kaikki muut ja synnyttää kaupallisen monopolin lisäksi myös evoluution näkökulmasta harvinaisen geneettisen monopolin (oma keksintö koko sana, tämä ei ole tiedepuhetta). Kaikki mikä uhkaa luonnon monimuotoisuutta eli biodiversiteettiä, on uskoakseni syytä torjua - jos ei muuten niin varmuuden vuoksi.
Itse en vaadi GM-vapaata ruokaa, koska sellaista ei ole olemassa. Jokseenkin kaikki tarjolla oleva ruoka on ihmisen ohjaileman evoluution tuotetta. Mangoista ja guavoista en ole ihan varma, mutta tuskin luonnossa olisi koskaan syntynyt Golden Deliciousia tai muita herkullisen makeita omenalajikkeita. Itsekseen elelleet Andien perunat olisivat luultavasti edelleenkin ihmiselle myrkyllisiä, vaikka varmaan monimuotoisia mukuloita. Ilman ihmisen puuttumista geneettiseen peliin navetoissa ei märehtisi lempeäsilmäisiä nautoja vaan tuplakokoisia, hurjia alkuhärkiä - jotka eivät tietysti navettoihin tyytyisi. Kaikki ympärillämme on geenimuuntelun tulosta, se on evoluution tapa vastata muuttuviin olosuhteisiin. Ihmisen geenisakset voivat tietysti tuottaa inhottaviakin mutaatioita, mutta niinhän käy koko ajan luonnossakin, ellei satu uskomaan, että jumala loi puutiaisen ja hirvikärpäsen ihmisen iloksi ja päivien ratoksi.
PS Myönnän avoimesti, että yksi kannustin kirjoittaa tämä teksti oli saada tekosyy julkaista kuva ihmisen tuhoamasta dodosta. Olen pikkupojasta lähtien tuntenut tätä lintua ja sen kohtaloa kohtaan myötätuntoa. Dodo-parka. Liian luottavainen, liian herkullinen. Väärässä paikassa väärällä historian hetkellä.
Tarkoitukseni ei ole seuraavassa esitellä tai arvioida laajemmin Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittamaa kirjoituskokoelmaa Rikki revitty maa (Gaudeamus 2018), joka on suomenkieliselle yleisölle tarkoitettu käännös vuonna 2014 Hollannissa julkaistulle kirjalle The Finnish Civil War 1918 : History, Memory, Legacy. Kirja tarjoaa nuoremman polven historiantutkijoiden tekstejä vuoden 1918 tapahtumista ja on sellaisenaan ansiokas ja arvokas lisä siinä ilmiössä, jota voi kutsua yritykseksi kirjoittaa traumaattisista ajoista trauman ulkopuolelta.
Keskityn tässä pohtimaan kysymystä "muistokulttuureista", jotka enemmän kuin tosiasiat tai viileä tutkimustieto ovat jo sadan vuoden ajan näytelleet keskeistä sijaa yksilöiden mielenmaisemassa. Aihe on itselleni hyvin henkilökohtainen, vaikka lähiomaisista ei löydy merkittäviä vuoden 1918 muistelijoita. Luin lapsena kirjahyllystä löytynyttä "vapaussotakirjallisuutta" (lähinnä niitä, joissa oli kuvia) ymmärtämättä yhtään, mistä oli kysymys. Minulle ei koskaan tuputettu valkoista vapaussodan muistoa, mutta silti se hallitsi nuoruuttani, kunnes pääsin tutustumaan myös siihen toiseen näkemykseen.
Minun elinaikanani ovat punaisten perilliset voineet muistella vuonna 1918 henkensä menettäneitä suhteellisen vapaasti, mutta aina ei näin ole ollut. Voittajan viha hävinnyttä kansanosaa kohtaan sai maailmansotien välillä suorastaan häpeällisiä muotoja, kuten punaisten hautojen häpäisyä, muistomerkkien tuhoamista ja ennen muuta oman muiston kieltämisen. Sehän on klassinen tapa nujertaa valmiiksi alistettu ihminen, kielletään vielä ajatukset ja muistot. Tätä ei valkoisessa muistokulttuurissa ole tietenkään myönnetty eikä mainittu, ääneenlausumattomana perustelu se, että punaiset eivät ole valkoisten veroisia ihmisiä. Eihän sellaisille punaorvoille ja -leskille mitään sosiaaliturvaa tarvitse myöntää, mitäs katalat lähtivät esivaltaa vastustamaan. Varsinkin ne punaorvot.
* * *
Aapo Roseliuksen kirjoitus Valkoinen rintama: vapaussodan muiston vaalijat erittelee perusteellisesti sitä prosessia, jonka tarkoituksena ja tavoitteena oli valkoisen muiston yksinvalta, hegemonia. Kyse ei ollut mistään rivimiesten spontaanista toiminnasta, vaan taisteluiden vielä riehuessa käynnistetystä järjestelmällisestä pyrkimyksestä kaapata voittajan haltuun historiallinen totuus ja yhden näkemyksen hegemonialla estää kaikki muut. Kuten tiedämme, tässä pyrkimyksessä myös onnistuttiin, ennen muuta Suojeluskuntajärjestön perustamisen avulla. Mannerheimilla oli prosessissa keskeinen merkitys, eikä hänen yksipuolista rooliaan valkoisen Suomen sotapäällikkönä vielä häirinnyt tarve esiintyä myös työläisten marsalkkana saati kaikkien kansalaisten presidenttinä.
Roseliuksen kuvaama valkoisten vapaussodan muistokulttuuri yltyi nopeasti vimmaan ja kiihkoon, jota on nyt sata vuotta myöhemmin selvästi vaikea käsittää. Koko maa peitettiin muistomerkeillä, juhlilla ja muisteluilla, joilla kaikilla oli sama tehtävä: muuttaa todellisuus vitivalkoiseksi ja pakottaa muut sävyt katoamaan julkisuudesta (yksityisyyteen ei sentään kyetty tunkeutumaan ja pääosa punaisten muistelua tapahtui piilossa julkisuudelta). Esimerkiksi 20 000 asukkaan Loimaalla järjestettiin keväällä 1919 parikymmentä valkoisten voittoon liittynyttä muistojuhlaa, vaikka suurin osa kunnan asukkaista oli tukenut punaisia ja 500 kuollutta punaista vasten oli tarjolla vain tusina valkoista uhria. Myös paikkakunnat, jotka eivät mitenkään olleet sotatoimissa mukana, peitettiin valkoisella muistelulla. Jos mitään muisteltavaa ei ollut, se sepitettiin.
Keskeinen osa valkoisten muistokulttuuria oli kiihkoisänmaallinen, pateettinen ja mielikuvakieleltään groteski sanahelinä, jonka tarkoituksena oli toisaalta kohottaa valkoisten taistelumieltä, joka tietysti uhkasi arjessa laimentua, toisaalta häivyttää mahdollisimman näkymättömiin kaikki kiusalliset tosiasiat kuten valkoisten harjoittama kansanmurha, venäläisten sotilaitten mitätön osuus ja saksalaisten sotilaitten täysin ratkaiseva rooli. Muistan itse jo suhteellisen nuorena kokeneeni tämän puhetavan luotaantyöntävänä, kun luin seikkailuhenkisille pojille kirjoitettuja fiktioita Suur-Suomesta. On vaikea tietää, olivatko kaikki valkoisen muistopuheen käyttäjät aina tosissaan, kun he ylistivät "kumpujen yöstä" nousevia urhoja ja hurmeisia uhrijuhlia. Tympeältä se joka tapauksessa tuntui, vaikkei valkoista yksipuolisuutta sinänsä osannut tunnistaa.
* * *
Roselius ei mitenkään peittele valkoisen muistokulttuurin synkkiä puolia, mutta hänkään ei pahemmin kysy tai kerro, millä kaikki tuhannet muistomerkit ja muu toiminta rahoitettiin. Sama vaiteliaisuushan on jatkunut myös vuoden 1945 jälkeen. Vapaussodan muisteluun riittää rahaa, mutta sen alkuperästä ei huudella. Lienee silti selvää, että esimerkiksi Suojeluskunta sai merkittävää rahoitusta oikeistolaisilta liikemiehiltä, joiden rahat valkoisten voitolla turvattiin. Valkoisen rahan liikkeitä on tutkittu niin vähän, ettei kyseessä liene sattuma. Taistelu kansakunnan muistista on jatkunut laantumatta jo sata vuotta, joten mitään tarvetta avoimuuteen ei edelleenkään ole. Eikä toisaalta pakkoa.
Punaisten puolella muistokulttuuri on ollut aina paljon vaisumpaa, vaikka vuoden 1945 jälkeen sinänsä laillista ja sallittua. Itsekin käyn vappuaamuisin Pohjois-Haagassa olevalla punaisten vaatimattomalla muistomerkillä. Mitään tästä muistelusta ei tihku valtamedioihin, edes vasemmiston yhteinen vappumarssi ei ole jollekin Helsingin Sanomille edes sisäsivuille piilotetun pikku-uutisen arvoinen asia. Tilan vievät isot värikuvat brunssilla onnellisesti hymyilevien vuoden 1918 voittajien jälkeläisten juhlinnasta.
Muistaminen on tärkeää, valikoiva muistaminen vaarallista. Punaisten kaikki rikokset on lueteltu tuhanteen kertaan, valkoisten vain osittain edes tunnustetut ja tunnistetut odottavat edelleen vuoroaan. Odotan itse valtiovallalta sen ääneen sanomista, että Svinhufvudin joulukuussa 1918 valkoisen puolen murhaajille myöntämä takautuva armahdus oli sietämätön vääryys, joka edelleen jakaa kansakunnan, vaikka suuri enemmistö ei niitä asioita ajattele. Valkoisten muistihegemonian säilymisen kannalta on kuitenkin välttämätöntä jatkaa vaikenemista ja valehtelemista. Itse uskon, että tuo hegemonia vielä kerran murtuu. Mutta ei se itsestään tapahdu. Ensin pitäisi murtaa se järjestelmä, joka tuota hegemoniaa pitää edelleen yllä. Nuorten historiantutkijoiden rooli on tässä tärkeä, vaikka he eivät ehkä itse aina juuri sitä roolia tavoittelekaan.
Saksalainen vasemmistopoliitikko ja kansantaloustieteilijä Sahra Wagenknecht on kirjoittanut häkellyttävän kirjan Raha ilman ahneutta : Kuinka pelastautua kapitalismilta (Into 2018). Häkellyttävän siinä mielessä, että Wagenknecht ehdottaa aivan pokkana ja rauhallisin äänenpainoin kapitalismin dumppaamista sinne minne se kuuluu eli historian kaatopaikalle. Tilalle hän ei ehdota minkään sortin sosialismia, vaan kapitalismista riippumatonta vastuullista markkinataloutta ("yhteishyvän taloutta"), jonka tavoitteena ei ole yksityinen rikastuminen vaan yhteinen hyvinvointi.
Erikoisinta Wagenknechtin kirjassa on tapa, jolla hän todistelee kapitalismin tuhoisuutta turvautumatta varsinaisesti marxilaiseen talousteoriaan (on sitä siellä taustalla, mutta ei pinnalla) tai edes moderniin vasemmistolaiseen puheenparteen. Wagenknechtin todistelussa ei vastusteta yksityistä yritteliäisyyttä, ei yksityisiä yrityksiä eikä edes voiton tavoittelua. Tähtäimessä on thatcheriläinen vapaaksi ryöstäytynyt rikollistalous, jota Wagenknecht kutsuu myös talousfeodalismiksi. Markkinatalous ei itse asiassa tarvitse kapitalismia, jolle vapaa kilpailu on vihattava omaisuuksien kasaamisen hidaste.
Periaatteessa Wagenknechtin teeseissä ei pitäisi olla kenellekään kapitalismiin kriittisesti suhtautuvalle mitään radikaalisti uutta, mutta niin vain kirja onnistuu esittämään raikkaasti uudenlaiselta tuntuvan tarjouksen, jolla tietysti kukaan järkevä ja vastuuntuntoinen ihminen ei voi suhtautua torjuvasti. Valtaa eivät kuitenkaan pidä järkevät ja vastuuntuntoiset, joten Wagenknechtin kuvaileman järkiperäisen ja yhteisöllisen talousjärjestelmän tiellä on erinäisiä esteitä. Kirjoittaja ei itse juuri näitä vastavoimia erittele saati pohdi onnistumisen esteitä, mutta ehkä juuri se onkin kirjan valtti.
* * *
Wagenknecht hallitsee kansantaloustieteen popularisoinnin yllättävänkin hyvin. Hän avaa kapitalismin (pääomilla hallitsemisen ja rikastumisen) ja ei-kapitalistisen yrittäjyyden ja toimeliaisuuden esimerkillisen selkeästi. Wagenknecht myös todistelee vastaansanomattomasti, kuinka olennaista roolia valtiot ovat aina näytelleet kapitalismin historiassa (ilmaisu "valtion näkyvä käsi" on erittäin onnistunut), vaikka virallisen ideologian mukaan valtio täytyisi pitää kaukana markkinoista. Ilman valtioiden toimia kapitalismia ei olisi koskaan edes syntynyt, mutta loputtoman, pakkomielteisen ahneen kasvun ja kasautumisen sivutuotteena on vakava uhka tasapainoiselle yhteiskunnalliselle kehitykselle, laadulle ja innovaatioille.
Wagenknecht käyttää runsaasti tilaa kertoakseen lukijoille rahasta ja sen yhteydestä kansantalouteen, pankkijärjestelmään ja yleiseen hyvinvointiin. Tässä yhteydessä Wagenknecht murskaa monia yleisiä väärinkäsityksiä, joita pankkien vastuullisuudesta edelleen on sekä päättäjillä että kansalaisilla. Hän uskaltaa myös analysoida EU:n ja Saksan taloudellisten ratkaisujen vastuuttomuutta sanoessaan suoraan, että jatkuvaa ylijäämää takoneen Saksan olisi pitänyt lisätä ostojaan alijäämäisistä euromaista sen sijaan että ne Kreikan tavoin pakotettiin seinää vasten odottamaan teloituskomppanian laukauksia samalla kun saksalaiset ja muut jättipankit ryöväsivät holtittoman luotonantonsa tuottamat jättivoitot omille tileilleen.
Wagenknecht uskaltaa myös sanoa ääneen, että huonot poliittiset päätökset ovat johtaneet siihen, että pankkiirit määräävät tänä päivänä politiikan päälinjoista, viralliset päättäjät ovat pelkkiä kumileimasimia, jotka pelkäävät luottokelpoisuuden julkisia arvioita ja muita kapitalismin tuhoisia innovaatioita (yleishyödyllisiä innovaatioita kapitalismin ei tuotakaan). Wagenknecht ei annakaan mitään armoa tiivistäessään tarpeelliset toimet: "... rahoitusalaan ei voi soveltaa lempeää säännöstelyä. Siltä olisi vietävä koko sen vallan perusta eli mahdollisuus tuottaa rahaa lähes rajattomia määriä, tehdä sillä käsittämättömiä voittoja ja ohjata rahavirrat reaalitalouteen järjettömiä ja jopa vahingollisia reittejä pitkin. Muuten taistelu on hävitty. (...) Talousjärjestelmän uudistaminen ei siis onnistu ilman suuria rahatalouden muutoksia." (s. 203)
* * *
Itselläni ei noussut kirjan tekstin mittaan erityisiä vastalauseita, Wagenknechtin ehdotukset ovat kaikessa mullistavuudessaan täysin järkeenkäyviä, selkeitä ja välttämättömiä, jos tavoitteena on hyvä elämä kaikille, ei vain sille yhdelle prosentille. Erityisen viehättävä on kirjoittajan ehdotus kapitalismin perustama olevan pääoman neutralisoinnista ja siirtymisestä osakeyhtiöiden olemattomasta vastuusta täyteen vastuullisuuteen. Se mitä Wagenknecht ehdottaa, on talouselämän "sosialisointi" ilman yrittäjyydestä ja yksityisomistuksesta luopumista. Malliin sisältyy roima annos sellaista idealismia, jota on todellisuudesta varsin vaikea löytää. Mutta sellaistakin idealismia tarvitaan, kun kohteena on koko ihmiskunnan tulevaisuus.
Wagenknecht on kansantaloustieteilijä, mutta myös aktiivipoliitikko. Siihen nähden hän pohtii yllättävän vähän tarvittavan muutosrintaman kokoamisen ongelmia, ne hän on käytännössä jättänyt muille tai myöhemmin ratkaistaviksi. Ehkä näin on hyväkin, ettei kirja pääty inhorealistiseen Saksan puoluekentän ruumiinavaukseen vaan toiveikkaaseen ajatukseen järjen ja yhteiskunnallisen vastuuntunnon voitokkaasta etenemisestä. Itse en näin optimistinen osaisi olla, näen koko ajan edessäni Saksan poliittisen oikeiston tympeän tyrmäävät kasvot.
Wagenknecht haastaa kuitenkin myös perinteisen oikeiston mukaan, ainakin sen osan, joka arvostaa markkinataloutta ja yrittäjyyttä. Tämä onkin ehkä kirjan radikaalein väite. Sen mukaan barrikadin toisella puolella ovat objektiivisesti vain aidot kapitalistit (pääoman tuotoilla rikastuvat parasiitit), tällä puolella ovat kaikki omasta työstään elävät ammatista ja tulonmuodostustavasta riippumatta. Wagenknecht virittelee siis sen 99 %:n kapinaa, jossa sellutehtaan palkkajohtaja ja leipää aamulla kello 4 paistava leipuri ovat antikapitalisteja siinä missä perinteiset tehdastyöläisetkin. Tätä täytyy varmaan vähän sulatella, mutta toisaalta, miksipä ei?
