Taistelu kansakunnan muistista

Tarkoitukseni ei ole seuraavassa esitellä tai arvioida laajemmin Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittamaa kirjoituskokoelmaa Rikki revitty maa (Gaudeamus 2018), joka on suomenkieliselle yleisölle tarkoitettu käännös vuonna 2014 Hollannissa julkaistulle kirjalle The Finnish Civil War 1918 : History, Memory, Legacy. Kirja tarjoaa nuoremman polven historiantutkijoiden tekstejä vuoden 1918 tapahtumista ja on sellaisenaan ansiokas ja arvokas lisä siinä ilmiössä, jota voi kutsua yritykseksi kirjoittaa traumaattisista ajoista trauman ulkopuolelta.

Keskityn tässä pohtimaan kysymystä "muistokulttuureista", jotka enemmän kuin tosiasiat tai viileä tutkimustieto ovat jo sadan vuoden ajan näytelleet keskeistä sijaa yksilöiden mielenmaisemassa.  Aihe on itselleni hyvin henkilökohtainen, vaikka lähiomaisista ei löydy merkittäviä vuoden 1918 muistelijoita. Luin lapsena kirjahyllystä löytynyttä "vapaussotakirjallisuutta" (lähinnä niitä, joissa oli kuvia) ymmärtämättä yhtään, mistä oli kysymys. Minulle ei koskaan tuputettu valkoista vapaussodan muistoa, mutta silti se hallitsi nuoruuttani, kunnes pääsin tutustumaan myös siihen toiseen näkemykseen.

Minun elinaikanani ovat punaisten perilliset voineet muistella vuonna 1918 henkensä menettäneitä suhteellisen vapaasti, mutta aina ei näin ole ollut. Voittajan viha hävinnyttä kansanosaa kohtaan sai maailmansotien välillä suorastaan häpeällisiä muotoja, kuten punaisten hautojen häpäisyä, muistomerkkien tuhoamista ja ennen muuta oman muiston kieltämisen. Sehän on klassinen tapa nujertaa valmiiksi alistettu ihminen, kielletään vielä ajatukset ja muistot. Tätä ei valkoisessa muistokulttuurissa ole tietenkään myönnetty eikä mainittu, ääneenlausumattomana perustelu se, että punaiset eivät ole valkoisten veroisia ihmisiä. Eihän sellaisille punaorvoille ja -leskille mitään sosiaaliturvaa tarvitse myöntää, mitäs katalat lähtivät esivaltaa vastustamaan. Varsinkin ne punaorvot.

* * *

Aapo Roseliuksen kirjoitus Valkoinen rintama: vapaussodan muiston vaalijat erittelee perusteellisesti sitä prosessia, jonka tarkoituksena ja tavoitteena oli valkoisen muiston yksinvalta, hegemonia. Kyse ei ollut mistään rivimiesten spontaanista toiminnasta, vaan taisteluiden vielä riehuessa käynnistetystä järjestelmällisestä pyrkimyksestä kaapata voittajan haltuun historiallinen totuus ja yhden näkemyksen hegemonialla estää kaikki muut. Kuten tiedämme, tässä pyrkimyksessä myös onnistuttiin, ennen muuta Suojeluskuntajärjestön perustamisen avulla. Mannerheimilla oli prosessissa keskeinen merkitys, eikä hänen yksipuolista rooliaan valkoisen Suomen sotapäällikkönä vielä häirinnyt tarve esiintyä myös työläisten marsalkkana saati kaikkien kansalaisten presidenttinä.

Roseliuksen kuvaama valkoisten vapaussodan muistokulttuuri yltyi nopeasti vimmaan ja kiihkoon, jota on nyt sata vuotta myöhemmin selvästi vaikea käsittää. Koko maa peitettiin muistomerkeillä, juhlilla ja muisteluilla, joilla kaikilla oli sama tehtävä: muuttaa todellisuus vitivalkoiseksi ja pakottaa muut sävyt katoamaan julkisuudesta (yksityisyyteen ei sentään kyetty tunkeutumaan ja pääosa punaisten muistelua tapahtui piilossa julkisuudelta). Esimerkiksi 20 000 asukkaan Loimaalla järjestettiin keväällä 1919 parikymmentä valkoisten voittoon liittynyttä muistojuhlaa, vaikka suurin osa kunnan asukkaista oli tukenut punaisia ja 500 kuollutta punaista vasten oli tarjolla vain tusina valkoista uhria. Myös paikkakunnat, jotka eivät mitenkään olleet sotatoimissa mukana, peitettiin valkoisella muistelulla. Jos mitään muisteltavaa ei ollut, se sepitettiin.

Keskeinen osa valkoisten muistokulttuuria oli kiihkoisänmaallinen, pateettinen ja mielikuvakieleltään groteski sanahelinä, jonka tarkoituksena oli toisaalta kohottaa valkoisten taistelumieltä, joka tietysti uhkasi arjessa laimentua, toisaalta häivyttää mahdollisimman näkymättömiin kaikki kiusalliset tosiasiat kuten valkoisten harjoittama kansanmurha, venäläisten sotilaitten mitätön osuus ja saksalaisten sotilaitten täysin ratkaiseva rooli. Muistan itse jo suhteellisen nuorena kokeneeni tämän puhetavan luotaantyöntävänä, kun luin seikkailuhenkisille pojille kirjoitettuja fiktioita Suur-Suomesta. On vaikea tietää, olivatko kaikki valkoisen muistopuheen käyttäjät aina tosissaan, kun he ylistivät "kumpujen yöstä" nousevia urhoja ja hurmeisia uhrijuhlia. Tympeältä se joka tapauksessa tuntui, vaikkei valkoista yksipuolisuutta sinänsä osannut tunnistaa.

* * *

Roselius ei mitenkään peittele valkoisen muistokulttuurin synkkiä puolia, mutta hänkään ei pahemmin kysy tai kerro, millä kaikki tuhannet muistomerkit ja muu toiminta rahoitettiin. Sama vaiteliaisuushan on jatkunut myös vuoden 1945 jälkeen. Vapaussodan muisteluun riittää rahaa, mutta sen alkuperästä ei huudella. Lienee silti selvää, että esimerkiksi Suojeluskunta sai merkittävää rahoitusta oikeistolaisilta liikemiehiltä, joiden rahat valkoisten voitolla turvattiin. Valkoisen rahan liikkeitä on tutkittu niin vähän, ettei kyseessä liene sattuma. Taistelu kansakunnan muistista on jatkunut laantumatta jo sata vuotta, joten mitään tarvetta avoimuuteen ei edelleenkään ole. Eikä toisaalta pakkoa.

Punaisten puolella muistokulttuuri on ollut aina paljon vaisumpaa, vaikka vuoden 1945 jälkeen sinänsä laillista ja sallittua. Itsekin käyn vappuaamuisin Pohjois-Haagassa olevalla punaisten vaatimattomalla muistomerkillä. Mitään tästä muistelusta ei tihku valtamedioihin, edes vasemmiston yhteinen vappumarssi ei ole jollekin Helsingin Sanomille edes sisäsivuille piilotetun pikku-uutisen arvoinen asia. Tilan vievät isot värikuvat brunssilla onnellisesti hymyilevien vuoden 1918 voittajien jälkeläisten juhlinnasta.

Muistaminen on tärkeää, valikoiva muistaminen vaarallista. Punaisten kaikki rikokset on lueteltu tuhanteen kertaan, valkoisten vain osittain edes tunnustetut ja tunnistetut odottavat edelleen vuoroaan. Odotan itse valtiovallalta sen ääneen sanomista, että Svinhufvudin joulukuussa 1918 valkoisen puolen murhaajille myöntämä takautuva armahdus oli sietämätön vääryys, joka edelleen jakaa kansakunnan, vaikka suuri enemmistö ei niitä asioita ajattele. Valkoisten muistihegemonian säilymisen kannalta on kuitenkin välttämätöntä jatkaa vaikenemista ja valehtelemista. Itse uskon, että tuo hegemonia vielä kerran murtuu. Mutta ei se itsestään tapahdu. Ensin pitäisi murtaa se järjestelmä, joka tuota hegemoniaa pitää edelleen yllä. Nuorten historiantutkijoiden rooli on tässä tärkeä, vaikka he eivät ehkä itse aina juuri sitä roolia tavoittelekaan.