Prahastako se alamäki alkoi?

Olin 21.8.1968 varusmiehenä Santahaminassa. Kaikenlaisia huhuja itärajan suunnalla muka tapahtuvista operaatioista liikkui, mutta en muista tunnelman olleen erityisen jännittynyt. Varusmiestähän kiinnostaa nukkumisen ja syömisen lisäksi lähinnä seuraavan loman odottelu - näin oli ainakin Santiksessa kesällä 1968. En itse ollut muutenkaan yhteiskunnallisesti radikalisoitunut vielä tuolloin, vaikka sekin prosessi alkoi, kun enemmistö meni vannomaan sotilasvalaa ja meidät eri syistä vannomishaluttomat (minulla pääperusteena oli, etten vanno mitään minkään jumalien nimeen eli taisteleva ateismi) pantiin siivoamaan ja kuorimaan perunoita. Virallisesti meitä ei enää saanut rangaista, mutta toki monisatavuotinen organisaatio osaa kiellot kiertää.

En siis päässyt mukaan Prahaan vyöryneiden Neuvostoliiton panssarivaunujen imuun, en puolesta enkä vastaan. Olin ulkopuolinen, kuten tietysti asiallisesti ottaen melkein kaikki suomalaiset  olivat. Ei siellä lähetystöllä mieltä osoittaneiden joukko hirveän iso ollut. Historian ironiaa parhaimmillaan on, että poliitikot ja puoluepamput olivat Kekkosen niin hyvin koulimia, että sordiino pysyi päällä ja vain SKDL:n sosialistit ja SKP:n ns. enemmistösiipi esitti julkisen vastalauseensa. Ns. vähemmistösiipi, johon myöhemmässä historiassa samastuin, piti Prahan tapahtumia valitettavina, mutta Neuvostoliiton reaktiota perusteltuna. Eihän siellä pelkästään spontaanisti oltu toimittu, CIA:n toimeliaisuus oli selvillä, vaikka siitäkään ei Suomen lehdistö kirjoittanut. Hissun kissun tarkoitti hissun kissun joka suhteessa.

Vaikka en muista, että varusmiesten keskuudessa olisi sen kummemmin Prahan tapahtumista puhuttu, on minun täytynyt ainakin pintapuolisesti suhtautua neukkupanssareihin vihaisesti. Ei siitä ollut kuin puolisen vuotta, kun olin penkkariajoissa huudellut "Karjala takaisin" -tyyppisiä ajankohtaiskommentteja, kuten kelpo porvarispojan oli suotavaakin huudella, vaikka oli ulkonäöltään saastaisen kommarihipin ja piitlespojan kotitekoinen yhdistelmä. En muista, että kukaan olisi reagoinut huuteluuni mitenkään, tuskin sitä kukaan kuuli tai erotti siinä yleismölyssä. Kotona ei oltu aktiivisesti antikommunistisia saati ryssää vihaavia (paha olisikin ollut olla, kun isäni oli äidin puolelta kokonaan ja isän puolelta puoliksi venäläinen). Mutta jonkin sortin oikeistolaiseksi olin silti kasvanut, en tosin niin kieroon, että olisin nuoremman veljeni tavoin liittynyt Kokoomukseen.

* * *

Mutta tietysti Prahan tapahtumat tulivat myöhemmin vastaan, kuten isoilla periaatteellisilla asioilla on tapana tulla. Oikeisto vaali Dubčekin ja "Prahan kevään" muistoa innokkaasti, joten se pysyi pitkään symbolina Neuvostoliiton sortovallasta niille sukupolville, jotka olivat olleet liian nuoria ns. Unkarin kansannousun aikoina 1956. Opiskelijamaailmassa melkein kaikki muut paitsi kokoomuslaiset vastustivat Yhdysvaltain imperialismia, mutta Neuvostoliittoon suhtautuivat nyreästi melkein kaikki muut paitsi poliittista uraansa rakentelevat broilerit ja se vasen laita, jota on kuvattu jälkikäteen termillä "taistolaiset". Yleensähän haukkumasana oli "stalinistit", vaikka en tiedä kenenkään yliopistolla Stalinia diganneen. No, maolaiset ehkä hitusen.

Hellästä vaalimisesta huolimatta Prahan tapahtumien muisto tietenkin haaleni vuosien mittaan, kun tapahtui kaikenlaista muutakin. Jos en ihan väärin muista, ETYK-Suomessa 1975 ei edes eduskuntaoikeisto ollut innostunut hieromaan suolaa tai pippuria haavoihin. Periaatteen tasolla ei kuitenkaan ollut mahdollista ohittaa kysymystä siitä, oliko Neuvostoliiton sotilaallinen interventio ollut (a) kansainvälispoliittisesti oikeutettu toimi, joka turvasi vallitsevan status quon vai (b) törkeän neuvostoimperialismin osoitus ja samalla merkki otteen heikkenemisestä. Vuoden 1968 tapahtumathan eivät jääneet pelkästään Tšekkoslovakiaan, myös muualla Euroopassa kuohui ja kiehui. Tuskin kukaan ymmärsi silloin kirkkaasti, mitä on ehkä tapahtumassa.

On itse asiassa yllättävää, etteivät historiantutkijat ole ainakaan vielä paneutuneet 50 vuoden takaisiin tapahtumiin niin, että asioita tutkittaisiin ilman vahvoja tunnelatauksia ja ennakkonäkemyksiä suuntaan tai toiseen. Olisi mielenkiintoista lukea tutkijoiden neutraali näkemys siitä, missä määrin Neuvostoliitto reagoi "ennaltaehkäisevästi" tai "yleisenä varoituksena", missä määrin se oli omasta näkökulmastaan perustellusti huolissaan vastapuolen eli Yhdysvaltain salaisesta toiminnasta neuvostovallan kaatamiseksi Tšekkoslovakiassa. Vuoden 1956 Unkarin tapahtumistahan tiedetään, että Yhdysvaltain tiedustelupalveluilla oli melko aktiivinen rooli vastarinnan yllyttämisessä ja aseistamisessa, vaikka sitten viime kädessä jättivätkin unkarilaiset selviämään itsekseen, tunnetuin ikävin seurauksin (ensin murhattiin joukoittain kommunisteja, sitten kommunisteja murhanneita).

* * *

Jälkikäteen on helppo nähdä, että Neuvostoliiton reaktio ei pohjannut perusteltuun voimantuntoon vaan se oli enemmän pelon ja epävarmuuden ilmaus. Neuvostoliitossa ei koskaan pystytty ratkaisemaan onnistuneesti kysymystä kansalaisten sanan- ja henkilökohtaisen vapauden rajoista. Yhtään sen helpompaa se ei ollut lähialueilla, joiden julkilausumaton rooli kuitenkin oli toimia puskurivyöhykkeenä Yhdysvaltain hyökkäyksen varalta. Neuvostoliiton ja varsinkin sen armeijan näkökulmasta puolalaiset, tšekit ja unkarilaiset olivat pysyvä epävarmuustekijä, joiden itsenäisyyttä ei edes teoriassa haluttu sietää. Se, että keskuskomitea otti riskin kansainvälisen tilanteen kiristymisestä lähettämällä sotavoimat Tšekkoslovakiaan, kertoo ainakin jälkiviisaasta näkökulmasta lopun ajan tunnelmista.

Toisin kuin oikeistolainen muistihegemonia yrittää väittää, varsin harva oli vasemmistossakaan innostunut Neuvostoliiton brutaalista voimankäytöstä. Sitä yritettiin julkisesti jotenkin ymmärtää ja selittää parhain päin, mutta eihän se kenestäkään kivalta tuntunut, enemmän nololta. Sosialististen maitten virallisesti auvoisa yhteiselämä kun ei näyttänyt sen paremmin reilulta kuin yhteiseltä. En tiedä, miten eri maitten kommunistien tunnot välittyivät Neuvostoliittoon, mutta kun puolalainen Solidarność 1980-luvulla haastoi avoimesti ja sekä katolisen kirkon että CIA:n tuella Neuvostoliiton oikeuden määrätä Puolan asioista, vastatoimet olivat melko ponnettomia, eikä mittavaa sotilaallista kurinpalautusta toteutettu. Tästä näkökulmasta voinee todeta, että Prahan aikainen pelko oli jo muuttunut krooniseksi heikkoudentilaksi. Pakolla rakennettu kansojen ystävyys ei toiminut, vielä vähemmän yhden ison määräilyyn perustunut valtioiden sisä- ja ulkopolitiikka.

Siinä missä oikeistolaiset heiluttelevat rutiininomaisesti Praha-korttia lähinnä todisteena Neuvostoliiton loputtomasta pahuudesta, vasemmistossa on jouduttu pohtimaan, mikä kaikki oli jotenkin väistämätöntä, mikä silkkaa typeryyttä, osaamattomuutta ja panikointia. Vuonna 1968 Stalin oli ollut jo 15 vuotta poissa kuvioista. Nikita Hruštšov oli kyennyt siivoamaan pois osan Stalinin luomasta sortojärjestelmästä, mutta ei hän mikään Gorbatšov ollut. Olennaisilta osiltaan Neuvostoliiton suhtautuminen muihin ns. reaalisosialismin maihin oli alistava, pakottava ja ei-vapaa. Ns. herraonnea ei oikein missään ole koskaan riittävästi, mutta Neuvostoliitossa ehkä vielä vähemmän. Ehkä neutraali historiantutkimus joskus vielä arvioi, kuinka paljon CIA:n horjutustyö ihan oikeasti heikensi sosialistista leiriä ja kuinka suuri osuus siinä oli omalla tunaroinnilla ja osaamattomuudella. CIA oli kyllä niin tehoton, että oma arvioni kallistuu vahvasti jälkimmäiselle puolelle. Jos Stalinin kuuluu mennä suoraan vankilaan elinkautista suorittamaan, hänen jälkeensä tulleille historia antaa vähintään ehdot.