Huuhaa, kasvatuksellinen haaste

Skeptikko Vesa Sisättö on käsitellyt epäuskottavien väitteiden ja tarinoiden rannatonta aihepiiriä usein aiemminkin, nyt käsissäni on astetta systemaattisemmin aiheeseensa tarttuva Huuhaa-Suomen historia (SKS Kirjat 2022). Kirjaa on rattoisa lukea, teksti on sujuvaa eikä painovirheitä löydy hermoja rassaamaan. Ote on tosiaan historiallinen siinä mielessä, että tapauskertomuksissa edetään pääosin kronologisesti ja Sisättö on reippaasti kirjannut aloituskohdaksi vuoden 1150. On ehkä kuitenkin syytä todeta ääneen, että tämän pontevampaa historiantutkimuksellista metodologiaa kirjassa ei sovelleta, joten ehkä "historiikki" olisi ollut sisältöä paremmin kuvaava. Näin myös sen takia, että kuten Sisättö reilusti myöntää, hän on jättänyt kirjastaan pois monia sinne loogisesti kuuluvia juttuja siksi, että on ehtinyt käsitellä niitä jo aiemmissa kirjoissaan, ennen muuta 2018 ilmestyneessä opuksessa Only in Finland : Suomalaisen järjenkäytön tähtihetkiä (SKS). Ratkaisu on ymmärrettävä, mutta korostaa uuden kirjan luonnetta jäävuoren huippuna, ei koko vuoren analyysinä.

Sisätön määritelmä käsitteelle "huuhaa" on aika lavea. Kirjaan mahtuvat yhtä hyvin ikiliikkujien rakentajat, Kuikka-Koponen kuin joogalentäjät. Ratkaisu laventaa viihdyttävän kattauksen monipuolisuutta, mutta panee toisaalta miettimään, mikä kaikkia kirjassa esiintyviä tapauksia oikeastaan yhdistää. Oma tulkintani on, että "huuhaa" tarkoittaa tässä kirjassa mitä tahansa todistamattomaksi jäänyttä ja jo lähtökohdaltaan epäuskottavaa väitettä, ei merkityksetöntä hömppää sinänsä. Sisättö on kuitenkin tehnyt merkittävän rajauksen jättämällä käsittelemättä uskonnolliset uskomukset, jotka kyllä täyttävät em. määritelmät ehdot, mutta jotka eivät - yleensä - edes pyri todistelemaan mitään, kun pelkkä usko riittää. Kriittinen lukija voi tosin tähän todeta, että ihan sama periaate voidaan ulottaa koskemaan muitakin huuhaa-uskovaisia. Tämä on kuitenkin Sisätön ratkaisu, johon hänellä kirjoittajana on oikeus. Aihe vaatisi oman kirjan, eikä siitäkään tulisi ohut.

Kirja olisi voinut ehkä toimia paremmin, jos kronologian sijasta olisi valittu jokin muu järjestysperiaate, koska vaikka monilla huuhaa-uskomuksilla on ihan omat kukoistuskautensa, eikä esimerkiksi lentäviä lautasia osattu nähdä ennen lentokoneiden teknologista aikaa, huuhaan perusolemus ei nähdäkseni ole ajan kuluessa muuttunut. Perusrakennelma on pysynyt vakaana: on epäuskottavan väitteen esittäjä ja hyväuskoisuuteen taipuvainen kuulijajoukko, joiden liitto antaa ao. huuhaan lajille paikallista, alueellista, kansallista tai joissain harvinaisissa tapauksissa jopa kansainvälistä huomiota. Lukuisista yksityiskohtien eroavuuksista huolimatta ilman sinisilmäistä yleisöä ei mikään huuhaa-henkinen väite pysy elossa. Poikkeuksen tähän sääntöön tarjoavat ehkä ikiliikkujan rakentajat ja muut itseopiskelleet nerot, joita ei suuremmin hetkauta se, onko heillä uskovaisia kuulijoita vai ei. Näillä ihmisillä on todistamisen halu ja taakka, joka ei uskomisesta miksikään muutu.

* * *

Sisättö ei suuremmin erittele "viattomien" ja huijareiden veljeskuntia. Itse ajattelen, että väitteestä riippumatta siihen lujasti uskova on itsekin uhrin roolissa, kun taas tietoinen huijari on pelkästään rikollinen, joskus ehkä harmiton, mutta pahimmillaan todella vaarallinen ja ihmiskunnalle haitallinen tyyppi. Toki sellaiseksi voi nousta myös "viaton" julistaja, kun hänen viestinsä yllyttää hylkäämään lääketieteen tai nauttimaan jotain hengenvaarallista kemikaalia. Tunnistetut ja paljastetut huijarit, kuten kirjassakin esiintyvä Uri Geller, olisi minusta hyvä käsitellä ihan omana ryhmänään. Sisätöllä on tässä ollut se ongelma, että vaikka monet historialliset toimijat on osoitettu huijareiksi, moni tällä hetkellä aktiivinen toimija - esimerkiksi vaarallisia terveysohjeita estoitta tarjoileva arkkitehti Maria Nordin - on eräänlaisessa välitilassa, eikä heidän "viattomuuttaan" tai huijariuden astettaan ole kyetty yksiselitteisesti osoittamaan. 

On kuitenkin ilmeistä, että huuhaan julistajissa on sekä huijareija, veijareita että julistukseensa vilpittömästi ja lujasti uskovia. Erityisesti veijarit ovat skeptikoille hankalia tapauksia, koska heidän "paljastamisensa" voi päättyä myös veijarin röhönauruun. Veijari kun voi olla aktiivinen ihan vain piruuttaan ja ilman varsinaista taloudellisen tai muun henkilökohtaisen hyödyn tavoitetta. Erinomaisena Suomenlinnan oppaana toiminut Ior Bock ei välttämättä uskonut itse tarinoitaan, mutta kertoili niitä, koska ihmiset pitivät niistä ja halusivat uskoa. Sadunkertojia on aina rakastettu, miksi ei myös Ior Bockia? Itse inhoan lähinnä tietoisia huijareita, jotka käyttävät tunnonvaivoitta hyväkseen ihmisten hyväuskoisuutta, mutta myös henkisiä häiriöitä, tasapainottomuutta ja avutonta tilannetta. Sellainen on minusta aina eettisesti tuomittavaa aiheutetun vahingon määrästä ja laadusta riippumatta.

Sen sijaan asiaansa lujasti uskovia kohtaan tunnen runsaasti empatiaa. Meillä kaikilla on joitain epätosia uskomuksia, eikä ole välttämättä ihmisen tietoisesta tahdosta kiinni, milloin sellainen kiihtyy pakkomielteeksi. Sellaisestahan on useimmiten kyse, kun mikään takaisku ja epäonnistuminen ei saa ihmistä itsekriittiseksi vaan pikemminkin vahvistaa uskoa oman väitteen totuudellisuuteen. Turkulainen Keijo Parkkunen on  hyvä esimerkki ihmisestä, jonka usko (ettei jääkausia ole ollut, vaan kaikki selittyy avaruudesta ryöpynneillä vesiputouksilla) on jotenkin sympaattinen, vaikka selvästi täysin epäuskottava ja varsinkin filosofisen Occamin veitsen periaatteen vastainen. Myös Sisätön poikkeuksellisesti mukaan ottama saarnaaja Niilo Yli-Vainio näyttäytyy vilpittömänä ja jopa itsekriittisenä toimijana, joka lähti ruljanssiin mukaan, mutta epäili kykyään parantaa ihmisiä oikeasti ja pysyvästi (ja hyvästä syystä, kuten sitten osoittautui).

* * *

Sisättö jättää melko kokonaan käsittelemättä huuhaa-yhtälön toisen elementin eli huuhaa-väitteet nielevän yleisön. Se on ymmärrettävää, koska yleisöä on tutkittu melko vähän, eikä mikään laaja ja perusteellinen tutkimus edes ole käytännössä mahdollinen. Olen itse sitä mieltä, että huuhaan levittäjiä mielenkiintoisempi ja isompi asia on se mekanismi, joka saa isommankin ihmisjoukon uskomaan väitettä, joka ulkopuolisen arvion mukaan on hyvin epäuskottava, usein suorastaan naurettava. Sisättö kertoo mielenkiintoisesta tutkimuksesta, jonka mukaan huuhaa-uskovaisilla on todettu keskimääräistä enemmän mielenterveydellisiä ongelmia. En itse pidä kuitenkaan uskottava ajatusta, että milloin minkin oudon väittämän taakse ryhmittyy mielenterveydellisesti epätasapainoisten joukko. Monissa tapauksissa - erityisesti terveysväittämien ja uskontojen kohdalla - mitä ilmeisimmin pääjoukko koostuu aivan tavallisista ihmisistä, joiden kohdalla kyseinen väittämä jostain syystä synnyttää myönteisen reaktion.

Varmaankin on niin, että meistä on persoonallisesti herkkäuskoisempia kuin muut. Tällainen ihminen suhtautuu outoihinkin väittämiin avoimesti ja ei-analyyttisesti. Esimerkiksi monet kirkkoihin kuulumattomat ihmiset uskovat silti, että olemassa "jotain", mitä tiede ei voi selittää. Olen itse tavannut älykkäitä ihmisiä, jotka uskovat homeopaattisten valmisteiden tehoon. Rokotekammoisten joukossa suinkaan kaikki eivät usko, että rokotteet tappavat tai niihin on ujutettu Bill Gatesin valmistama mikrosiru ihmiskunnan orjuuttamiseksi, mutta heitä huolestuttavat rokotteisiin usein liittyvät sivuvaikutukset. Toisaalta myös erittäin skeptinen persoona saattaa suhtautua "viralliseen totuuteen" kriittisesti ja suosii sen sijaan jotain poikkeavaa näkemystä. Useimmat huuhaa-uskomusten kohteet ovat joka tapauksessa sellaisia, ettei tavallinen ihminen pysty ilman merkittävää vaivannäköä itse tutkimaan uskomuksen faktista taustaa. Homeopaattisen teorian mukaiset vaikuttavat aineet ovat määrältään niin vähäisiä, ettei niitä parhaillakaan tutkimuslaitteilla pystyttäisi havaitsemaan.

Itse ajattelen, että huuhaa-usko on ennen muuta kasvatuksellinen haaste. Jos ihminen ei koskaan elämässään opi kriittisen ajattelun alkeitakaan, tuleva huuhaa-uskovainen on syntynyt. Kyse ei ole mistään oppiaineesta, vaan kaiken opetuksen asenteesta. Itse en muista koskaan kuulleeni kouluvuosina lausettakaan, joka olisi kannustanut epäilemään opettajien kertomia "totuuksia". Kuitenkin juuri tuo lause olisi pitänyt sanoa, moneen kertaan, erityisesti luonnontiedettä, historiaa ja uskontoja käsittelevillä tunneilla. Outoja tapahtumia tulee aina olemaan, mutta niiden kehittyminen huuhaa-ilmiöiksi riippuu havainnoivien ihmisten valmiuksista. Myös julkisuudessa esiintyvien ihmisten esimerkillä on suuri vaikutus. Jos media antaa paljon tilaa - ja näin se valitettavan usein tekee - huuhaa-uskoville julkkiksille, se on osa ongelmaa. Vesa Sisätön kohteliaasti huuhaa-ihmisiin suhtautuvan kirjan lukee ehkä muutama tuhat ihmistä, iltapäiväroskalehtien välittämät julkkisten enkelinäyt ja muut höpinät tavoittavat miljoonia. Se on huuhaa-ilmiön todellinen ongelma ja syyllinen.

 

Ihminen, eläin ja jotain muuta?

Riikka Kaihovaara on virallisesti "helsinkiläinen dokumentaristi ja kirjailija", mutta hänen tuoreimman kirjansa perusteella myöskään titteli "elofilosofi" ei osuisi harhaan. Vieras eläin ja muita uusia luontokappaleita (Atena 2022) tutkailee kahdeksan luvun tai esseen kautta ihmisen suhdetta Maan elonkehään, ja välillä tuon elollisen kokonaisuuden suhdetta tai suhtautumista ihmiseen, yhteen hankalimmista lajeista, joita evoluutioksi kutsuttu elämän perusmekanismi on koskaan sattunut tuottamaan. Tätä tekstien kokoelmaa on vaikea kommentoida. Kaihovaara kirjoittaa poikkeuksellisen kauniilla kielellä asioista, jotka hänelle itselleen ovat jotain muutakin kuin "luonnontiedettä" eli myyttejä, selittämättömiä rihmastoja ja filosofiseen kieputteluun houkuttelevaa toisaalta-toisaalta -päättelyn kohteita. Seuraavat ajatukset eivät siksi seuraa Kaihovaaran omaa jaottelua saati esittele hänen ajatteluaan sinänsä, sitä varten kannattaa lukea itse koko teksti ajatuksella ja ajan kanssa.

Pitkin kirjaa kulkeva kärsimyksen merkityksen pohdiskelu on itselleni tuttua aivotyötä, jossa on vaikea päästä loogisesti ja eettisesti kestävään lopputulokseen. Helpointa olisi, jos voisi peruuttaa evoluution ja jättää varhaisimmat pieneliöt lillumaan keskenään siihen asti, kunnes aurinko armaamme muuttuu Maan vedet kiehauttavaksi raivopääksi. Mutta kun en ainakaan itse keksi, miten evoluutiosta ja sen tuottamasta suunnattomasta kärsimyksen määrästä pääsisi eroon, tyydyn toteamaan, ettei elämä ole koskaan ollut, ei ole eikä näillä näkymin koskaan tule olemaankaan mitään, mihin voimme liittää inhimillisen käsitteen reiluus. Evoluutio ei pyri mihinkään, eikä ainakaan toteuttamaan kenenkään tai minkään näkökulmasta reilua peliä. Maan evoluution tuottamaa elämää ei voi erottaa kärsimyksestä, jonka määrä ja rankkuus vaihtelevat, mutta joka päättyy eliöyksilön näkökulmasta vasta kuolemassa ja eliömaailman näkökulmasta ei koskaan.

Tästä näkökulmasta pidän perusteltuna Kaihovaaran näkemystä siitä, ettei muodollinen vegaanius ole oikea vastaus mihinkään todelliseen kysymykseen. Luonto ei kaipaa vegaaniutta, se on puhtaasti itsensä kuseen saattaneen ihmislajin reaktio, joka saattaa olla myöhässä tai sitten toimia siihen suuntaan, ettei ihmislaji kuolekaan vielä aiheuttamansa ilmastonmuutoksen, luontokadon ja massasukupuuttojen vanavedessä. Ylipäätään kysymys siitä, saako ihminen syödä muiden lajien lihaa on kokonaisuuden näkökulmasta jokseenkin merkityksetön. Yhtä merkityksetön kuin pohdinta siitä, pitäisikö kuitenkin suden ryhtyä syömään ahon kasvillisuutta ja lampaan ruveta popsimaan autojen tappamia raatoja. Evoluution näkökulmasta kysymys siitä, miten jokin eliölaji osallistuu hiilen kiertokulkuun, jota kutsumme elämäksi, on merkityksetön. Kaikki tavat, joilla laji ja yksilö parantaa selviytymismahdollisuuttaan, ovat merkityksellisiä.

* * *

Myönnän suoraan, etten pysty seuraamaan enkä halua seurata Kaihovaaran monitasoista vaeltelua myyttien ja muiden ei-biologisten ilmiöiden maailmassa. Minusta jaottelu tietoisuus - tuntoisuus on perusteltu, mutta monina hetkinä tunnen epämukavuutta, vaikka Kaihovaara yleensä palaakin siihen tosimaailmaan, jota itse pidän ainoana maailmana. Tämä epämukavuus ei tarkoita, etten haluaisi antaa kirjailijalle tai filosofille tämän vaeltamisen ja pohdiskelun oikeutta. Se ei mielestäni vaan tuota mitään aidosti uutta ymmärrystä. Emme tiedä, onko muilla eläimillä kuin ihmisillä metakognition kykyä eli tietoisuutta tietoisuudestaan. Tästä tietämättömyydestä ei voi kuitenkaan mielestäni tehdä sellaista johtopäätöstä, että todellisuudessa olisi jokin osio, jonka tavoitamme muiden eläinten tavoin vain jollain muulla kuin kehollisella ja aistimellisella tavalla.

Ainakaan se tapa ei ole moraali tai vapaa tahto, jota Kaihovaara näyttää pitävän todellisena ilmiönä: "Lopulta moraali palaa vapaaseen tahtoon. Moraalinen toiminta edellyttää vapaan tahdon olemassaolon. Vain vapaalla eläimellä on omatunto, vain vapaa eläin voi kokea syyllisyyttä. [- -] Uskon, että kaikilla eliöillä on vapautta, mutta monimutkaisemmilla eliöillä vapautta on enemmän kuin yksinkertaisilla. Ja suuremmasta vapaudesta seura suurempi vastuu." (s. 193) Itse pidän tätä päättelyä epäuskottavana. Aivotutkimuksen uudempien löytöjen mukaan se, mitä kutsumme ihmisen vapaaksi tahdoksi (ja uskonnolliset ihmiset sieluksi), on todellisuudessa aivojen itsenäisyyttä, ei tietoisen minän. Onko muilla eläinlajeilla sama tilanne, sitä emme tiedä. Mutta en itse keksi syytä, miksi esimerkiksi valailla olisi tietoisen valinnan osuus yhtään sen suurempi tai pienempi kuin ihmisellä. 

Vaikuttaa siltä, että Riikka Kaihovaaralle ihminen on eläin ilman merkittäviä paitsi-ehtoja. Minulle ihminen on sataprosenttisesti eläin, vaikka toimintamme yhtenä eläinlajina on asettanut niin valtavan monet muut lajit toteutuneen tai toteutumassa olevan tuhoutumisen kohteeksi. Mikään siitä, mitä aivomme kykenevät tekemään ja josta arvelemme, ettei mikään mukaan eläinlaji siihen samaan kykene (kuten vaikka kolmiosaisen sinfonian säveltäminen tai pilvenpiirtäjän suunnittelu), ei minusta muuta sitä tosiasiaa, että evoluution näkökulmasta olemme vain yksi selviytymiskykyinen laji, jolla tosin on paljon luonnonvalinnasta irrallaan olevaa käyttäytymistä, jota evoluution mekanismit eivät näytä tavoittavan saati hallitsevan. Esimerkiksi sotiva ihminen ei ole kadonnut geenipoolista, kuten eivät myöskään empatiakyvyttömät psykopaatit.

* * *

Riikka Kaihovaara on heikoimmillaan sivutessaan syitä siihen, miksi ihmislaji kohtelee sekä omaa että muita lajeja lyhytnäköisen tylysti ja tuhoisasti. Antti Nylénin provosoimana Kaihovaara myöntyy toteamaan, että "systeemissä" on jotain vikaa ja että "Länsimainen elämäntapa perustuu valheelliseen elämäntapaan, jossa pedot eivät uhkaa ja ruokaa riittää." (s. 181) Hän ei kuitenkaan ole valmis nimeämään tätä valheellista elämäntapaa sillä nimellä, jolla me muut sen tunnemme eli kapitalismiksi. Puhe "länsimaisesta elämäntavasta" ei ole enää relevanttia muutenkaan, sillä ekologisesta näkökulmasta "aasialainen elämäntapa" on muuttunut ja kiihtyvällä vauhdilla muuttuu vähintään yhtä vaaralliseksi. Syykin on sama, kapitalistinen tuotantojärjestelmä, joka ei tunnusta eikä tunnista sen paremmin ekologiaa kuin moraalisia näkökohtia. Voi siinä puhua vertauskuvallisesti Ukko Ylijumalan suuttumisesta, mutta eipä näytä tällainen puhe tehoavan kapitalismin nimissä valintoja tekeviin sijoittajiin ja keinottelijoihin.

Kaihovaara pohdiskelee kiinnostavasti sitä, mikä tapa siirtää kuollut ihminen hiilen kiertokulkuun olisi luonnon kannalta optimaalisin. Sinänsä hyvin perustein hän toteaa, että usein ekologisena vaihtoehtona hehkutettu tuhkaaminen on kaikkea muuta kuin optimaalinen tapa; se vaatii energiaa, se vapauttaa ilmakehään hiilidioksidia ja se riistää maaperän eliökunnalta maatuvasta raadosta saatavan energian ja ravinteet. Kaihovaara on realisti ja toteaa, että ihmisten jättäminen hautaamatta petojen ja pieneliöiden armoille on mahdoton ratkaisu määrällisistä syistä. Meitä on yksinkertaisesti liikaa koko ajan kuolemassa, mikään määrä lähes sukupuuttoon vainottuja petoja ei riittäisi meidän syömiseemme. Itseäni viehätti Kaihovaaran esittelemä vaihtoehto eli ihmisruumiiden kompostointi puutarhajätteiden tapaan. Se vaatisi aika isoja teknologia ratkaisuja, mutta kerran rakennettuna järjestelmänä olisi varsin luonnonmukainen.

Kirjansa loppuluvussa Kaihovaara antaa joko tietämättään tai harkitun provokaation tarkoituksessa väärän todistuksen "ateistisesta kuoleman käsityksestä". Hän kirjoittaa kun ei olisi koskaan kuullut useimpien uskonnottomien ihmisten suhtautuvan kuolemaan hyvin biologisesti eli täydessä yhteydessä ympäröivään luontoon. Materialistinen maailmankuva ei nojaa kristilliseen kahtiajakoon, vaan torjuu sen hylkäämällä kuvitelmat erillisestä sielusta. Ei kuolema irrota ihmistä luonnosta vaan palauttaa hänet sinne, jos ihmisparka jotain muuta erehtyi kuvittelemaan. Se "hengellisyys", jota Kaihovaara näyttää jollain tasolla kaipaavan, on uskonnottomalle aivojen tuottama harha, joka kyllä loppuu samalla kun eliö kohtaa henkilökohtaisen kuolemansa. Yksilö katoaa, elämä säilyy ja jatkuu.

Oh England, my lionheart?

Iso-Britannia on jäänyt suomalaisessa kulttuurissa selvästi Yhdysvaltojen vyörytyksen alle. Omassa nuoruudessani 1960-luvulla tilanne oli toinen, kun kiinnostavin pop ja folk tulivat briteiltä, samoin koko nuorisomuoti ainakin vuoteen 1967 asti. Tässä ajassa olen tajunnut, etteivät nuoret enää seuraa Brittein saarten asioita, vaikka muuten puhuvat toisena kotimaisena kielenä Yhdysvaltain englantia. Viimeistään brexitin jälkeen on ollut fakta, ettei Isolla-Britannialla tai Englannilla ole enää keskeistä paikkaa sydämissämme, kuten on ollut toisen maailmansodan tuloksesta (Saksa ei voittanut eikä nujertanut brittejä) lähtien. Harva kuitenkaan murehtii asiaa kuten Tommi Uschanov, joka tuoreessa kirjassaan Onko brexit totuus Suomesta? (Teos 2022) tekee syvällisenä anglofiilina surutyötä, jonka sivutuotteena pohdiskelee myös brexitin ja brittiläisyyden painoarvon vähenemisen vaikutuksia Suomeen ja suomalaisiin. Meillähän on historiallinen suhde Isoon-Britanniaan, koska britit hakkasivat omat metsänsä laivoiksi jo satoja vuosia sitten ja ovat olleet pakotettuja ostamaan puutavaraa Suomenkin kaltaisilta siirtomailta. Muita painavia syitä en keksi, vaikka Uschanovilla niitä varmaan olisi.

Vaikka suhtaudun brexitiin ja Isoon-Britannia toisin kuin Tommi Uschanov (minulle se on julma ja häikäilemätön siirtomaaisäntä, jonka rikas yläluokka suhtautuu halveksuen kaikkiin muihin, eikä häpeä tämän suhtautumisen näkymistä käytännön politiikassa), pidän aika murheellisena sitä, että Iso-Britannia jätti Euroopan juuri nyt ja vieläpä niin typerällä, suorastaan rikollisen typerällä ja huonosti hoidetulla tavalla kuin vahingossa käsiin lipsahtaneella kansanäänestyksellä. En haikaile brittejä Eurooppaan, mutta jokainen tullimuuri maailmassa on liikaa, kaikki liikkumisen ja kanssakäymisen esteet ovat pahasta. On myös se riski, ettemme jaksa enää kantaa murhetta siitä, miten Euroopan epädemokraattisin vaalilainsäädäntö pitää huolen siitä, että Englannin rikas yläluokka pysyy vallassa, tapahtui vaaleissa jokseenkin mitä hyvänsä. 

Uschanov syyttää brexitistä – ja paljosta muusta – Margaret Thatcheriä, ei niinkään muodollisesti asian kanssa hutiloineita David Cameronia ja Boris Johnsonia. Uschanov väittää suoraan, ettei brexit olisi koskaan tullut edes mieleen, jos Thatcher ei olisi brutaalilla luokkapolitiikalla sotkenut perinteisiä kuvioita niin täydellisesti, että EU-jäsenyyttä perinteisesti vastustanut työväenpuolue kääntyi kannattajaksi samalla kun tory-puolue juuttui yhä pahemmin äärioikeistolaisen yläluokan harrastamaan isolationismiin ja "rappeutuneen Euroopan" (eli Ranskan ja Saksan) haukkumiseen sillä seurauksella, että puolue kääntyi kannattamaan brexitiä, vaikka se samaan aikaan jyrkästi vastusti moista taloudellisesti katastrofaalista ratkaisua. Uschanovin päättely on minusta varsin uskottava. Niin siinä taisi käydä, että kun Thatcher himoitsi työväenluokan eli köyhien lopullista murskaamista, hän tuli nostaneeksi perinteisen puolueensa osaksi ulkomaalaisvihasta voimaa keräävää räyhäoikeistoa.

* * *

Uschanovin tietämys Ison-Britannian asioista on korkeaa luokkaa ja hän jakelee tietämystään anteliaasti. Yksi keskeinen valhe, jonka hän haluaa korjata, on väite että Margaret Thatcher onnistui tavoitteissaan. Ei onnistunut, sillä työväenpuolue ei pelkästään jäänyt murskaamatta, vaan Thatcher varmisti sen pitkän hallituskauden harjoittamalla niin vihattua sisäpolitiikkaa, etteivät konservatiivit mitenkään voineet muuta kuin hävitä vaaleja pahimman alkuhuuman haihduttua. Thatcher onnistui monissa yksityistämistoimissaan teknisesti, mutta ei tulosten osalta. Vaikka moni oikeistolainen ilmoittaa Thatcherin edelleen ihanteekseen, kukaan ei vakavasti kiistä sitä, että perustoimintojen yksityistäminen ei johtanut parempiin ja halvempiin palveluihin vaan huononsi ja kallisti niitä. Thatcher onnistui ja epäonnistui siis samaan aikaan, eikä Malvinas-saarten sodan lopputulosta muista enää kukaan.

Uschanov avaa mielenkiintoisesti myös Ison-Britannian historiaa, joka aivan liian usein pelkistetään "Englannin" historiaksi sillä seurauksella, että skotit, irkut ja walesilaiset puivat nyrkkiään ja latelevat herjojaan. Iso-Britannia on tuore juttu ja Skotlanti ehti olla itsenäinen valtio paljon pidempään kuin se on ehtinyt olla Ison-Britannian osa (Uschanov ei laajemmin erittele Skotlannin itsenäistymistahdon tilannetta, mutta tuskin hän vastustaa Skotlannin halua itsenäistyä). Uschanov todistelee myös, ettei Wales olisi tosiasiallisesti äänestänyt brexitin puolesta, ellei siellä olisi tuhatmäärin englantilaisten vauraiden eläkeläisten loppusijoituspaikkoja, joista tulvineet äänet ratkaisivat Walesin kokonaisuutena niukasti brexitin puolelle. Tässä ei paljon ilahduta Uschanovin kaltaisia brexitin inhoajia se, että nyttemmin luvut ovat kääntyneet selkäesti brexitin vastustajien hyväksi. Äänestys oli ja meni, eikä kukaan uskalla ehdottaa eron perumista.

Pidän erittäin valitettavana, että Uschanov keskittyy ruotimaan historian lisäksi vain konservatiivien tonttuilua ja jättää työväenpuolueen roolin varsin vähälle. Hän ei myöskään uhraa riviäkään sille prosessille, jonka tuloksena Ison-Britannian lähihistorian "vasemmistolaisin" (suomalaisittain ehkä Li Anderssonin tyyppinen) puoluejohtaja Jeremy Corbyn savustettiin Israelin suurlähetystön pontevalla avustuksella työväenpuolueen johdosta ja hänen tilalleen nostettiin Keir Starmer, nopeasti itsensä Britannian johtavaksi sionistiksi tunnustautunut järjestöjyrä, jonka johdolla puolue on siirtynyt niin nopeasti ja niin pitkälle kohti konservatiiveja, että mahtaa Tony Blairia ihan harmittaa. Työväenpuolueen jyrkempi siipi kuvailee Starmeria äärioikeistolaiseksi konservatiiviksi. Määrittely ei ole monien hänen tylyjen kannanottojensa perusteella välttämättä lainkaan liioiteltu.

* * *

Siitä ei päästä yli, ohi eikä ympäri, että brexit oli ja on edelleen epädemokraattisen enemmistövaalitavan synnyttämä lapsi, jonka elinkelpoisuutta ei vielä tiedetä. Normaalissa valtaa kannatuksen suhteessa jakava poliittinen järjestelmä ei olisi koskaan johtanut brexitiin, kuten ei ole johtanut missään EU-maassa, vaikka kriitikoista ei ole ollut pulaa. Onkin yllättävää, että Uschanov on halunnut kirjoittaa brexit-kirjansa korostuneesti Suomen ja Britannian tilanteen rinnastamalla. vaikka toteaa itsekin, että maitten poliittiset historiat eroavat toisistaan kaikissa mahdollisissa kohdissa, eikä kaksipuoluevaltion ja suhteellisen vaalitavan valtiota voi mielekkäästi verrata. Minusta koko Suomen kiskominen tähän analyysiin on turha operaatio, eikä näy Uschanovin johtopäätöksissä oikein mitenkään. Kun hän toteaa (s. 125), ettei brittiläisen oikeiston kokema takinkääntö ole joistakin vihjeistä huolimatta mahdollinen Suomessa, koska poliittiset järjestelmämme ovat niin erilaiset, hän tulee myöntäneeksi, että Suomi ei ole Iso-Britannia ja brexit ei ole totuus Suomesta. Itse olisin ollut valmis vastaamaan kirjan provosoivaan kysymykseen samalla lailla ilman näin pitkää johdantoakin.

Mutta brittien tulevaisuudesta Uschanovilla on painavaa sanottavaa, kuten kellä tahansa oman kiintymyksensä kohteesta. Hän nostaa esiin kolme toteamusta: (1) identiteettipolitiikka on voittanut talouspolitiikan (brexit oli korostuneesti identiteettipolitiikkaa, vaikka sitä propagoitiin valheellisilla talouspoliittisilla väittämillä), (2) identiteettipolitiikka on ongelmallista, koska sen polariteetit voivat muuttua hyvin nopeasti ja hyvin ennakoimattomilla tavoilla ja (3) brexitin (eli Uschanovin sanoin "yhteiskunnallinen tyhmyys ja tietämättömyys") pidemmän aikavälin vaikutukset riippumat eniten yleensä näkymättömissä olevista rakenteellisista tekijöitä eli lyhyesti sanottuna siitä, miten vahva brändi Iso-Britannia loppujen lopuksi on. Uschanov toteaa varsin osuvasti, että "on toistaiseksi vaikeaa nähdä, kuinka brittiläisyys ja brittiläinen kulttuuri voisivat tulla muotiin enää koskaan" (s. 133). Suomalaisen voi olla vaikea samastua tällaisen ennalta murehtimiseen, koska meillä ei todellisuudessa ole juuri mitään menetettävää.

Mutta syvästi anglofiilin ja EU-myönteisen Uschanovin brexit heittää hankalaan tilanteeseen. Kysymys ei vain triviaaleista asioista kuten tullimaksuista ja nöyryyttävästä kohtelusta lentokentällä (ei se EU-kansalaisten kohtelu 1990-luvullakaan kummoista ollut) vaan jonkinlaisesta puolenvalinnasta. Kuten ehkä arvata saattaa, Uschanov ei suostu puolta valitsemaan, vaan hän haluaa pitää molemmat, vaikka myöntää eron helpottaneen EU:n sisäistä päätöksentekoa: "Hirvittää kuvitella, miten esimerkiksi koronaelpymispaketille olisi käynyt, jos se olisi pitänyt muotoilla paitsi Suomen kokoomuksen, myös Britannian konservatiivien sisäpoliittisia tarpeita vastaavaksi." (s. 134) Itse asiassa Uschanov ennustaa jo – lähinnä äänestäjien iän ja brexitin korrelaatioiden valossa –, että joskus kymmenen vuoden kuluttua Britannia voisi ilman suurempaa draamaa palata EU:n jäseneksi, onhan jo nyt kyselyissä jäsenyyden kannattajilla selvä enemmistö. Mutta Britannian kaksipuoluejärjestelmässä ei kansalaisten mielipiteen enemmistöllä ole merkitystä, joten jäädään odottamaan.

Epämukavia sanoja

Seuraavasta saatte syyttää tai kiittää suomalaista saunaa, jonka lämmössä nousi mieleen sekä mukavia että epämukavia sanoja. Niitä mukavia, sellaisia kuten vanamo, vunukka tai kardemumma ei pidempään tarvitse pohtia, en minäkään lauteilla. Mutta niitä epämukavia päässä listatessa tulin ajatelleeksi, miten moneen lokeroon nekin voi ryhmitellä. Tai voi ainakin luokitteluun tottunut ja tykästynyt kirjastonhoitaja. Kaikki seuraava on ehdottoman epätieteellistä, subjektiivista, itsekästä ja kritiikin tuolla puolen. Ei siis pidä turhaan provosoitua, jos siltä alkaa tuntua. Mutta aina kannattaa ajatella toisenkin kerran. Varsinkin käyttämiämme sanoja.

Ajatusteni kymi käynnistyi luontevasti sanoista, joita ei mielellään edes kirjoita tai lausu, koska ne ovat niin rumia, totaalisen epäesteettisiä outouksia. Tarkoitan sellaisia sanoja kuten terska, kyrpä ja syyhy. Ajatelkaa, miten nätisti esimerkiksi ruotsalaiset ovat saman asian järjestäneet (ollon/glans, kuk, skabb). Heti huomaa, kummalla kielialueella on pidempi kulttuurihistoria. Soma kysymys "Hur mår ditt ollonet idag?" olisi suomeksi hävittömän ruma lause. Esimerkkisanat antavat myös selvän viitteen siitä, mikä suomen kielessä ei nyt vaan näytä eikä kuulosta kivalta eli r-kirjain toisen konsonantin edellä eikä liian monta y-kirjainta samassa sanassa. Kun konsonantteja on peräti kolme peräkkäin, voi syyttää vain itseään, Mikael Agricolaa tai Elias Lönnrotia, jotka vastaavat useimmista perinteisistä uudissanoista. 60 % Agricolan keksimistä sanoista on edelleen käytössä, vaikka esimerkiksi kyrkästyä (närkästyä) ei jaksanut yleistyä, kuten eivät myöskään Lönnrotin tyhjykkä (nolla), varataivas (sateenvarjo) ja lieke (sähkö).

Esteettisesti epämukavien sanojen esimerkit saattavat antaa olettaa, että se olisi erityisesti sukupuolielinten nimitysten piirre. Näin ei mielestäni kuitenkaan ole, suurin osa alan termeistä on esteettisesti ihan nättejä. Mutta jonkinlaista tehoa tuolla r + konsonantilla lienee aina tavoiteltu, minkä voi huomata maailman tehokkaimmasta kirosanasta perkele. Ei myöskään liene sattumaa, että Yrjö-parka on joutunut antamaan viattoman nimensä myös alatyyliseen käyttöön oksennuksen synonyyminä. Muilta osin en tässä yhteydessä edes hipaise etunimiä, joista moni muukin kuuluu kiistatta epäesteettisten kategoriaan. En edes hipaise, koska yleisluonteisestikin aihetta lähestymällä synnyttää väistämättä pahaa mieltä siellä ja täällä. Miltä se nyt tuntuu äidistä ja isästä, jos joku tuiki tuntematon blogisti herjaa esteettisesti kyseenalaiseksi juuri sen ihanan suvun perinteisen etunimen, joka annettiin myös omalle lapselle. Pyydän siis kaikilta Yrjöiltäkin anteeksi, tuo slangi-ilmaisu ei ole omaa keksintöäni.

* * *

Jos jätämme estetiikan rauhaan, makuasioissa kun niin monella tuppaa olemaan joka tapauksessa huono maku, huomio kääntyy kuin itsestään yhteiskunnallisesti ällöttäviin sanoihin. Tarkoitan tällä sellaisia sanoja, jotka kuullessaan keskivertokansalainen alkaa vilkuilla pakoreittiä ihan varmuuden vuoksi. En siis tarkoita tässä sanoja, joita käytetään tietoisina haukkumasanoina loukkaamisen, ärsyttämisen tai alustavan ilmapiirin tunnustelun merkeissä. Tällaisia ovat esimerkiksi kommari, lahtari, natsipelle, persu, suvakki ja lakupekka, joiden epämukavuus syntyy suurelta osin käyttötarkoituksesta, ei itse sanasta (vaikka "persu" voisi kyllä kuulua myös esteettisesti epämukavien ryhmään, jätin sen pois ihan yleisen suopeuden takia).

Yleisesti epämukavia yhteiskunnallisia sanoja ovat sen sijaan konsultti, pankkiiri, kauppakamari, puhelinmyyjä, verokarhu, influensseri, valtiovarainministeriö, perintätoimisto ja puoluetoimitsija. Vaikka lista on lyhyt ja vain esimerkin omainen, valistunut lukija ymmärtänee asian tälläkin. On siis asioita, joiden nimikin herättää epämukavuutta riippumatta siitä, onko kuulijalla henkilökohtaista riskiä joutua ko. asian tai toimijan kanssa tekemisiin. Näiden sanojen epämukavuus ei myöskään liity siihen, mille kohdalle yhteiskunnallisten toimintojen eettistä asteikkoa niiden edustamat asiat asettuvat. Vaikka toisaalta eräät edellä mainituista lienevät epämukavia juuri siksi, että ne edustavat eettisesti kyseenalaista toimijuutta. Mutta ei siitä tässä enempää, tarkoitus ei ole moittia, vaan listata ja luokitella.

Kolmannen luokan muodostavat sanat, joiden epämukavuus liittyy suoraan siihen, ettemme keskimäärin tiedä ollenkaan, mihin sana liittyy tai miksi sellainen on edes olemassa. Seuraavat esimerkit ovat kuin hiekkarannan jyväsiä, näitä epämukavan omituisia sanoja on loputtoman paljon ja ennen kaikkea niitä keksitään koko ajan lisää. Tässä listassa ei ole mitään logiikkaa, mutta täältä pesee: hulevesi, aarpora, totipotentti, vasomotorinen, eksegeesi, haahkeisillaan, famppuinen, innovatiivisuusvolitiojohtaminen, pöhinä, asiakasrajapinta, likvori, okseri ja matriisiorganisaatio. Tällaisissa sanoissa epämukavaa ei ole se, mitä ne oikeasti tarkoittavat vaan se, ettemme ole varmoja siitä, näytämmekö kaikkien muiden silmissä tosi surkeilta, jos emme tunnista niitä ja hymyile merkitsevästi. Jotkut itse asiassa elävät käyttämällä pääasiassa tällaisia sanoja antaakseen valheellisen mielikuvan käyttäjän ammattitaidosta ja sivistyneisyydestä. Fiksu tietysti kysyy, mitä helevettiä tuo "famppuinen" oikein tarkoittaa. Ei meillä ole mitään velvollisuutta tietää ja muistaa kaikkia maailman sanoja.

* * *

Lopuksi sanat, jotka ovat useimmille meistä epämukavia joko ihan sinänsä tai sitten ainakin omaan persoonaamme yhdistyvinä. Sairauksista sellaisia eivät ole - siis pelkkinä sanoina -  sydäninfarkti, viherkaihi tai solisluun murtuma. Ne ovat asiallisia, kenelle tahansa huonolla onnella osuvia epäonnen iskuja. Mutta kukaan ei halua olla läsnä, kun puhutaan veneerisistä taudeista kuten kuppa, tippuri, klamydia, satiaiset, kondylooma tai HIV. Niitähän on vain "muilla" tai "niillä", ei koskaan "minulla" tai "meillä". Samaan kaukaa mieluiten kierrettäviin sanoihin ja vaivoihin kuuluvat impotenssi, valkovuoto, jo aiemmin mainittu syyhy, täit, peräpukamat ja ilmavaivat. Näitä emme haluaisi kohdata myöskään ammattilaisen eli lääkärin läsnä ollessa, koska toisin kuin asialliset sairaudet, näihin liittyy intiimin nolouden ulottuvuus, jota emme halua vapaaehtoisesti jakaa oikeastaan kenenkään kanssa. Hyvä, jos kestämme niitten olemassaoloa edes yksin.

Sanojen epämukavuudella on edellä pohditun perusteella monimutkaiset syyt, mistään yhdestä sanamaagisesta varjosta ei ole kysymys. Itseäni on usein mietityttänyt, ovatko ikävät asiat saaneet valmiiksi epämukavia nimiä pitämään meitä kaidalla tiellä, vai olemmeko alkaneet mieltää ikävien asioiden nimet epämukaviksi. Onko "kuppa" ollut aina ikävänkaikuinen sana, sillä onhan se saman kuuloinen kuin kuppaus, tuo perin kunniallinen, joskin lääketieteellisesti kyseenalainen perinnetapa luovuttaa verta? Se lienee selvää, ettei kukaan nolostele hienosti vieraskielistä termiä "impotentti" vaan torjunta kohdistuu itse asiaan, jota "sivistyssana" kainosti kuvaa. Yksikään mies ei halua olla julkisesti "impotentti", vaikka se kuulostaa melkein samalta kuin "omnipotentti" ja vaikka Wikipedian artikkeli lupaa, että "Kaikkiaan impotenssin ennuste on varsin hyvä." 

Olen vahvasti sitä mieltä, että vähintä mitä valtiovalta tässä tilanteessa voisi tehdä, on tarjota epämukaville sanoille virallinen vaihtoehto. En tässä ryhdy tekemään asiaa valmistelevan komitean työtä tarpeettomaksi, mutta heitän muutaman esimerkin siitä, millaisia sananmuunnokset voisivat olla. Poimin ne myös pahimmasta päästä, missä helpotuskin olisi ehkä suurin ("konsultin" vaihto "paskanjauhajaksi" ei ehkä muuttaisi maailmaa yhtään paremmaksi). Joten ehdotan, että jatkossa terska = kikkelinpampula,  kuppa = tuusannuuska ja impotenssi = nukkuneenrukous. Tällä linjalla inhimillisen elämän mukavuus kohenee (toki vain suomenkielisten piirissä, mutta se kai lienee tärkeintä?) ja yleinen ärtymys vähenee. Rohkenen toivoa, että tällä olisi myös esimerkin rooli keväällä uhkaavien eduskuntavaalikeskusteluiden henkevöittämiselle. Aina voi ainakin yrittää puhua niin kuin kivasti!

Mukautuvat aivot

David Eagleman on aivotutkija, jolta on aiemmin suomennettu Aivot - ihmisen tarina (Atena 2018). Nyt on meille käännetty (Nina Mäki-Kihniä, sujuvasti ja moitteettomasti) teos Aivojen äänetön tarina (Atena 2022), joka monessakin suhteessa jatkaa edellisen teoksen linjoilla. Nyt on pääroolissa aivojen omalaatuinen joustavuus tai mukautuvuus, jolle Eagleman on antanut myyntinimen livewired. Termi viittaa siihen, kuinka aivojen tärkein ominaisuus on jatkuva muutos ympäristön (hyvin laajasti ymmärrettynä) tarjoamien impulssien ja syötteen perusteella. Kirja tarjoaakin paljon esimerkkejä siitä, kuinka vanhentunut ja väärä perinteinen käsitys aivoista staattisena tietokoneena on. Eaglemanilla on tapausesimerkkejä ihmisistä, joiden aivojen tai aistien katoamisen olisi pitänyt johtaa katastrofiin, mutta sen sijaan aivot ovatkin mukautuneet, siirtäneet tuhoutuneen osan tehtävät muille ja korjannut järjestelmän jos ei ihan ennalleen, niin toimivaksi kokonaisuudeksi.

Eagleman korostaa myös sitä, että aivot eivät ole geenien tuotos. Geenit antavat vain peruspalikat ja itse muovautuvuuden, kaikki muu riippuu syötteestä, joka aivoihin kantautuu eli ympäristöstä. Vaikka Eagleman ei asiaa näin sano, hän torjuu pontevasti näkemykset, joiden mukaan aivot ovat jossain vaiheessa valmis ja lopullinen kokonaisuus. Hän kyllä puhuu paljon "ovien sulkeutumisesta" eli siitä, kuinka esimerkiksi kielen oppiminen on pienelle lapselle helppoa (aivojen muovautuvuus on siltä osin äärimmillään), mutta helppous katoaa iän myötä ja "ovia sulkeutuu". Ei oppimiselta sinänsä, vaan siltä erityiseltä joustavuudelta, jonka ansiosta ihminen, jonka on opittava valtava määrä asioita, normaalisti siitä urakasta myös selviytyy. Ovet sulkeutuvat myös jostain mielekkäästä syystä, esimerkiksi siksi, että vakaus on monissa ominaisuuksissa hyödyllinen piirre. Aivot eivät aiheuta kantajalleen harmia ilman hyvää syytä.

Eaglemanin tyyliin kuuluu myös heittää lukijalle tulevaisuuteen sijoittuvia näkymiä, joille hän osoittaa nykypäivästä alkavan tien. Eräs tällainen on kyky paitsi korjata vaurioituneita perinteisiä aisteja kuten kuuloa ja näköä (monet Eaglemanin tapauskertomukset ovat hyvin lähellä tieteistarinointia), myös mahdollisuus rakentaa aivoihin kokonaan uusia aisteja, kuten kyky nähdä infrapunan alueella, havaita magneettikentät ja huomata radioaktiivinen säteily. Nämä ovat useimmiten kykyjä, jotka jo löytyvät joltain eläimeltä, vaikka ei juuri ihmiseltä. Eagleman kuitenkin lupaa, että tarjolla voi olla myös aisteja, joita ei Maan eliökunnassa tällä hetkellä esiinny ja joita emme osaa oikein edes kuvitella. Lukijan vastuulle jää ratkaista, painaako hän tällaisen lupauksen muistiinsa vai ei. Skeptinenkin voi olla, Eaglemanin puhetapa ei ole omahyväinen, vaan enemmänkin loputtoman optimistinen.

* * *

Eaglemanilla on myös aivan uusi selitys sille, miksi eliöt nukkuvat. Hänen mukaansa unien näkemistä ei tarvita aivojen "lepäämiseen", vaan se liittyy jatkuvan livewired-tilan synnyttämään aivoalueiden kiistelyyn resursseista, tässä tapauksesta alueesta, joka aivoissa tätä tai tuo asiaa käsittelee. Eaglemanin ajatus on, että unet ovat tarpeen, jotta ihmiselle tärkeä näkökyky ei menetä reviiriään muille aisteille sinä aikana, jolloin nukumme ja näköaistia ei pommiteta minkäänlaisella informaatiolla tai muulla syötteellä. Valitettavasti Eagleman ei laajemmin pohdiskele väittämäänsä vasten sitä tosiasiaa, että kaikki ihmiset nukkuvat keskimäärin saman verran (tämä on karkea yleistys) riippumatta siitä, miten pitkiä yöt ovat (evoluutio ei ole ehtinyt kertoa aivoille keinovalosta, vaan se tuottaa ärsykkeitä siinä missä luonnonvalokin). Kun Enontekiöllä nukutaan makeasti myös yöttömän yön aikana, Eaglemanin idea voinee olla totta vain siinä mielessä, että silmien sulkeminen noin 8 tunniksi on muista syistä välttämätöntä ihmiselle ja sen seurauksena aivot ovat keksineet sisäistä tekemistä tuoksi ajaksi, jolloin silmäluomet ovat kiinni, eikä syötettä tule, vaikka valoa riittäisi.

Samantyyppinen ajatus on taustalla havainnossa, että silmämunan on havaittu liikkuvan koko ajan, vaikka emme kiinnitä itse asiaan mitään huomiota, jotta silmien kautta tuleva signaali virkistyy koko ajan ja kuva pysyy terävänä. Näyttää nimittäin olevan niin, että aivot lakkaavat reagoimasta informaatioon, joka ei muutu ollenkaan. Aivot lakkaavat kiinnittämästä huomiota(mme) syötteeseen, joka pysyy samana ja keskittyy muuttuvaan. Tästä seuraa, että ympäristössämme voi olla asioita ja ilmiöitä, joita emme näe sen takia, että ne eivät muutu ollenkaan. Eagleman ei vie tätä ajattelua tämän pidemmälle, mutta lukija voi helposti kuvitella äänen, hajun tai vaikka paineen, jota emme aisteillamme havaitse, koska se on muuttumaton. Muistan ensimmäisen käyntini Valkeakoskella; paikalliset vain naurahtivat nenännyrpistelylleni ja vakuuttivat, että muutaman päivän kuluttua sellunkeiton oheishajua ei enää huomaa.

Eagleman kirjoittaa myös paljon aivoista ennusteita tekevänä järjestelmänä. Aivot ennustavat, korjaavat ennustetta eli mukautuvat ja ennustavat taas uudelleen. Tämä on eräs keskeinen syy siihen, että oli addiktio mitä lajia tahansa rakkaudesta heroiiniin, sillä on tapana väljähtyä niin, että aiemman, korjaamattoman tilan saavuttamiseksi tarvitaan aiempaa voimakkaampaa syötettä. Aivojen kyky ennustaa, korjata ja sopeutua estää ikuisen onnen lähteen rakentamisen. Sama piirre vaikuttaa myös siihen, että suuren taituruuden hintana on melkein aina muun elämän mahdottomuus. Muusikon on päivittäin tarjottava aivojensa motoriikasta vastaaville osille tuoretta syötettä, jotta ne pysyvät elossa ja vireinä. Eagleman väittää suoraan, että neuronit käyvät eloonjäämiskamppailua, jossa syöte on sitä ravintoa ja ase kuolemaa vastaan. Kuulostaa varsin uskottavalta.

* * *

Eaglemanin yhteiskunnallisesti virittynyt puhe on joko tietoisesti hyvin varovaiseksi muotoiltua tai luonnostaan vähän lapsellista (hän kuvaa esimerkiksi Bill Gatesin yksinkertaisesti filantrooppina jättäen kaikki muut upporikkaan vaikuttajan ulottuvuudet käsittelemättä). Sellaisen näkemyksen hän kuitenkin esittää, että lähes kaikki merkittävät keksinnöt tehdään nuorina ja vakaa ympäristö (= vähemmän erilaista syötettä) tuottaa asenteiden tasolla joustamattomia mieliä. Ei hän tätä ajatusta pidemmälle vie, mutta hän näyttää tarkoittavan, että kannattaa toimia, kun aivojen ovet ovat vielä ammollaan kaikkiin suuntiin, eikä pidä ihmetellä sitä, että ympäristössä, missä mikään ei koskaan muutu, myös ihmiset ovat jähmeitä, vanhoillisia ja muutosta vastustavia. Edellä mainittu ovien sulkeutuminen näyttää nimittäin olevan lopullinen tapahtuma, siltä osin aivot eivät muovaudu loputtomasti. Suljettu ovi pysyy kiinni, eikä avaimia ole.

Eaglemanin livewired-aivot ovat hyvin antihauras järjestelmä, mutta eivät ne mielivaltaisesti toimi. Aivot sopeutuvat syötteeseen eli sillä on merkitystä, missä ympäristössä aivot elävät. Aivot pystyvät hyödyntämään mitä tahansa informaatiota, joten aivojen omistaja voi vaikuttaa siihen, mitä hyödynnetään, mitä ei. Aivot ovat pitkälle kehosta riippumattomat, koska ne mukautuvat ohjaamaan sitä kehoa, johon ne kuuluvat (takajaloista halvaantunut koira oppii elämään iloisena kaksikätisenä hyvin nopeasti). Aivot maljassa on täysin mahdollinen vaihtoehto, jos monipuolisen syötteen virta on turvattu. Aivot jakavat resursseja sen mukaan, onko asialla merkitystä omistajalleen vai ei. On turha odottaa, että ihminen oppii soittamaan viulua vain siksi, että aivot kykenevät siihen. Aivot pitää ensin motivoida, sitten vasta niiltä voi odottaa omistautumista.

Eagleman muistuttaa myös siitä, että muistamme enemmän tai vähemmän pysyvästi sellaisen informaation, joka tuntuu olevan pysyvää, muuttumatonta. Lapsena kuultu ja laulettu pysyy aivojen kätköissä, vaikka dementia tuhoaa lähimuistin. Syötteen laji ja laatu vaikuttaa siihen, miten joustaviksi aivojen alueet päätyvät. Mukautuvuus ei johdu minkään "hyväntahtoisuudesta", vaan aika raadollisesti järjestelmän eri osien välisestä reviiri- ja henkiinjäämistaistelusta. Emme vain huomaa tätä, koska se tapahtuu aivojen sisällä nousematta tietoisuuteemme. Aivojen kaikki alueet janoavat dataa ja informaatiota. Käsityksemme kaikesta perustuu malliin, jonka aivot rakentavat saamansa syötteen perusteella. Jos tässä mallissa jokin ennuste on väärä, mallia korjataan ja aivot sopeutuvat uuteen, korjattuun malliin. Tämä jatkuu siihen asti, kunnes aivoja ruokkiva keho väsähtää ja kuolee pois. Emme ymmärrä olla kiitollisia aivojen työstä, mutta syytä kyllä olisi. Se tuntuisi olevan Eaglemaninkin viesti rivien välissä.