Vihollisista paras, korvaamaton

Hetkenä, jolloin Suomen Kommunistisella Puolueella ei ole yhtään paikkaa eduskunnassa ja Helsingin valtuustonkin ainoa paikka meni Piraattipuolueelle, "kommunismi" näyttää edelleen ainoalta kelvolliselta "hyvältä viholliselta" kirjavalle joukolle oikean laidan kulkijoita. Osalla kyse on normaalista jämähtämisestä; kun jotain on huutanut koko ikänsä, levyä on äärimmäisen vaikea vaihtaa (esimerkiksi käy ikinuori ja väsymätön Ben Zyskowicz). Osa taas on ottanut oppinsa jämähtäneiltä, mutta taustalla ei välttämättä ole syvällistä ymmärrystä siitä, miksi sitä kommunismia pitikään niin tiukasti vihata ja vastustaa (luokkakantaisuuskin täytyy oppia). Osalle se on vain parhaan mahdollisen vihollinen symboli.
 
Kaikki yhteiskunnalliset liikkeet tarvitsevat innostavien tavoitteiden lisäksi hyviä vihollisia, joiden juonitteluiden ja loputtoman pahuuden takia asiat ovat pielessä ja sitä omaa liikettä tarvitaan. Porvaristolla on ollut sata vuotta aika helppoa, kun missä tahansa yhteydessä - niin oikeassa kuin väärässäkin - on voinut nostaa kommunisti- tai bolševikkikortin ja kysyä kovalla äänellä "Mutta entäs kommunismi!". Kommunismia parempaa vihollista ei porvarilla ole koskaan ollut, koska paitsi että se ihan oikeastikin on ollut suurin uhka rikkaille, sen nimissä on myös pantu toimeen hirmuisia ihmisyyden, demokratian ja muiden hyvien asioiden vastaisia tekoja.

Ei ole liioittelua todeta, että porvari tarvitsee kommunismia. Sille ei ole kunnollista vaihtoehtoa. Se on korvaamaton. Aina voi uusia haukkumasanoja keksiä, mutta otetaan nyt esimerkiksi "vihervassari". Hellanlettas miten pelottava sana, jolla ei ole mitään historiallista painoa! Yksikään porvaripuolue ei rakenna vaalikampanjaansa sloganin "Varo vihervasemmistoa!" varaan. Suuri osa suomalaisista kun ei ole moista koskaan edes tavannut. Ei ehkä kommunistiakaan, mutta silti kaiku on aivan erilainen. Antikommunismi on aito tunne, "antivihervassarismi" on keksitty juttu ja kuihtuu ajan myötä pois. 

* * *

Porvarin ongelma on, että kommunistien nitistäminen on onnistunut yli odotusten, eikä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen ole uskottavan pelottavia perillisiä löytynyt. Kiinahan on muodollisesti kommunistisen puolueen yksinvaltaisesti johtama maa, mutta mitä ihmeen kommunismia tuo ultrakapitalistinen nyky-Kiina muka edustaa? Sama on jonkun Pohjois-Korean kanssa. Etelänaapurin puolella saattaa pelko sykkiä, mutta eiväthän suurvallat oikeasti Kimien dynastiaa pelkää, korkeintaan sen purkautumisesta seuraavia kuumia aaltoja.

Aktiivisella porvarilla on ollut 2000-luvulla kova tarve löytää kommunismisormella osoitettavia valtioita, mutta vähiin ovat vaihtoehdot käyneet. Kuubakin toivoo Fidel Castron kuoleman jälkeen pääsevänsä mukaan markkinatalouden markkinoille, mutta Yhdysvaltain hallinto on sitä mieltä, että yksi arkkivihollinen nyt täytyy pysyvästi olla, joten mafia saa luvan odottaa hotellisbisnestensä jatkamisen kanssa. Venezuelan ja kommunismin yhdistäminen naurattaisi, ellei siellä olisi oikeasti inhimillinen katastrofi käynnissä. Sama koskee muitakin Amerikan "vasemmistolaisia" hallintoja.

Euroopassa kommunististen puolueitten kannatus on vähäistä, joten porvarin on pakko tarrautua Staliniin, jonka kuolemasta tulee pian kuluneeksi 70 vuotta. Se nimi saa veltonkin kansalaisen karvat hitusen koholle. Joten porvarillinen media pitää Stalinia ja hänen hirmutekojaan pysyvästi esillä, vaikka kaikki muut haluaisivat jo päästä niistä vähän eteenpäin. Kun nykyisten kommunististen puolueiden kontolta ei löydy isompaa moitittavaa, aina voi palata isä Aurinkoiseen ja hänen brutaaliin vainoharhaisuuteensa. Siitä, ettei Stalinilla oikeastaan ollut mitään tekemistä kommunismin ideologisen perustan kanssa, porvari ei tietenkään piittaa. Stalin on paras mahdollinen vihollinen, joten hänet pidetään korttipöydässä pysyvästi.
 

* * *

Porvariston pyrkimys tekohengittää antikommunismia kaikissa mahdollisissa muodoissaan on jotenkin tragikoomista. Kun joku - kuka tahansa, vaikka kuinka oikeistolainen - lausuu jotain fiksua yhteiskunnallisen eriarvoisuuden huonoista seurauksista, on huolissaan ihmiskunnan tulevaisuudesta ilmastonmuutoksen uhatessa tai puhuu avoimesti rauhan puolesta militarismia vastaan, hänet leimataan heti jonkin sortin kommunistiksi. Kun Timo Soini heitti maailmalle pilkkaavaksi tarkoitetun "fillarikommunismin" käsitteen, hän nosteli sattumia ikivanhasta keitoksesta. Yhä vain kommunismi määreenä kelpaa minkä tahansa rikkaita ärsyttävän asian vastustamiseen ja vihapuheen lietsontaan.

Kommunismiin vakavasti tavoiteltavana yhteiskunnallisena järjestelmänä suhtautuville tämä voi olla ristiriitainen tilanne. Onhan se ärsyttävää, että termiä käyttävät pääosin ihmiset, joilla ei ole hajuakaan siitä, mistä puhuvat eikä ainakaan halua saada sitä hajua nenäänsä. Toisaalta onhan sitä oltava porvarille kiitollinen jatkuvasta kommunismin propagoinnista, mihin kommunisteilla itsellään ei olisi riittävästi voimavaroja. Porvari pitää siis omalta puoleltaan huolen siitä, että kommunismi ideana pysyy koko ajan valokeilassa. Ei tietenkään hyvää hyvyyttään, vaan hyvää vihollisuuttaan. Mutta pitää silti ja kiitos siitä.

Mutta kuten Anna Kontula on ansiokkaasti havainnut ja ääneen todennut, kyllä myös asiallista tietoa olisi syytä niiden hankkia, jotka kommunismista puhuvat, puolesta tai vastaan (tsekkaa esimerkiksi http://www.totuusradio.fi/kommunismi/). On aivan yhtä älytöntä tulkita tämän päivän kommunistien toimintaa Stalinin terrorin kautta kuin syyllistää kristillistä kirkkoa 1600-luvun noitavainoista (tuoreitakin syntejä riittää) tai Ben Zyskowicz -parkaa 1800-luvun Britannian hiilikaivoksissa kituneiden lasten kohtaloista. Useimmat aatteet ja uskonnot eivät tavoittele pahuutta, vaikka sitä niiden piirissä esiintyisikin. Fasismi ja natsismi ovat tässä suhteessa selkeä poikkeus. Niiden ideologia tavoittelee pahan valtaa ja voittoa. Näiden ideologioiden tukijoita sitä paitsi istuu myös Suomen eduskunnassa useampiakin.

Noloutta ja kademieltä

Jokainen ihminen on epätäydellinen. Voi osata jotain, mutta aivan varmasti on myös asioita, joita ei ihmeemmin osaa, ja niitä on luultavasti paljon enemmän. Toki on ns. monitaitureita, jotka tuntuvat hallitsevan suuren määrän toisiinsa mitenkään liittymättömiä taitoja. He herättävät meissä tavallisissa ihmisissä runsaasti kateutta. Miksi en minäkin voisi olla monitaituri, multi-instrumentalisti ja tuhannen taidon renessanssimestari?

Haluaisin lisätä tähän polttavaan kateuden tunteeseen vielä toisen henkisen kivun lähteen, jonka tunnistan ainakin itsessäni ja vahvasti epäilen, etten ole siinä tuntemuksessani ihan yksin. Kateuden lisäksi tunnen nimittäin myös laantumatonta noloutta siitä, että olen jättänyt hunningolle monia sellaisiakin osaamisen alueita, jotka olisivat olleet todennäköisesti valloitettavissa, jos olisin ollut pontevampi ja vähemmän veltto, laiska ja mukavuudenhaluinen.

En nyt tarkoita sitä, että kuvataiteelliset kykyni jäävät vaatimattomalle tasolle. Hyvän opettajan avulla ne olisivat ehkä kohentuneet, mutta tuskin Gaussin käyrän keskikohtaa paremmiksi. En tarkoita myöskään muistia, erityisesti ns. värssymuistia, jollaisen jotkut saavat huomenlahjaksi, jolla ilahduttavat koulun kevätjuhlista ja sukutapaamisista aina hautajaisiin meitä, joille tätä muistin lahjaa ei ole sattunut  tulemaan. Sitäkin varmaan voisi vähän treenata, mutta siihen sulavuuteen, jolla todellinen taituri lausuu tunnin ulkomuistista, ei tietysti ole mitään mahdollisuutta.

Mutta on myös aitoja, perustellun nolostelun aiheita. Omalla kohdallani mainitsen esimerkkinä nuottienlukutaidon, tarkemmin sanottuna sen puuttumisen. (Voisin puhua myös kesannolle jätetystä ruotsin ja saksan puhumisesta tai puutteellisesta tutustumisesta maailmankirjallisuuden klassikoihin ja kymmenistä vähäisemmistä heitteillejätöistä, mutta keskityn tässä siihen, mikä nolottaa itseäni eniten.) Periaatteessa asia on yksinkertainen. Kuka tahansa normaaliaistein varustettu ihminen oppii lukemaan ja kirjoittamaan nuotteja. Toki nuottien maailmaan mahtuu kaikenlaista erikoisuutta, jonka tulkitseminen voi synnyttää kilpailevia koulukuntia. Mutta periaatteessa kyseessä on selkeä ja opittavissa oleva asia.

Mutta ei se taito synnynnäistä ole. Voi olla, että kapellimestariksi päätyvällä on geenien kautta valmiuksia muita paremmin kuulla, mitä täyden orkesteripartituurin yhdessä tahdissa tapahtuu. Mutta opiskelusta ja paneutumisesta se taito kuitenkin pääosin syntyy. Olen itse ikäluokkaa, jonka nuoruuteen eivät ole kuuluneet kaikille avoimet musiikkioppilaitokset ja siitä sosiaalisesta kerroksesta, jonka piirissä olisi saattanut kyllä esiintyä istumista yksityisopetuksen pianotunnilla, jos vain olisi ollut tarvittavaa varallisuutta. Sitä ei ollut.

Minua ei ole koskaan pakotettu pinnistelemään nuottien alkeiden yli. Kärsimättömänä ja erittäin huonona pänttääjänä ajattelin, että ei kai asia voi olla elämässä välttämätön, ellei muusikoksi aio. Itse haaveilin kyllä koululaisena poptähden urasta, mutta tiesin hyvin, etteivät edes Beatles-yhtyeen jäsenet tienneet nuoteista tuon taivaallista, joten eihän se nyt siitä voinut kiinni olla. (Paul McCartney tarvitsi vielä isonakin ammattilaisen apua, kun rupesi säveltelemään oratorioita ja vastaavia. Siinä hommassa ei ilman nuottien hallintaa pääse pitkälle.)

Mikään ei pitkään aikaan viitannutkaan siihen, että nuottien hallitsemisesta olisi minulle erityistä hyötyä. Ura musiikkikirjastonhoitajana toki edellytti perusteiden hallintaa, mutta ne tunsinkin ja työssä oppi koko ajan jotain uutta. Mutta kyllä se nolous vajavaisesta osaamisesta jo silloin nosteli päätään, se on myönnettävä. Monet asiakkaani kun olivat musiikin ammattilaisia tai sellaiseksi aikovia. Totuuden hetki koitti, kun sain päähäni pyrkiä musiikkitiedettä opiskelemaan joskus 1990-luvun alkupuolella, muistaakseni.

Pääosan sisäänpääsykokeen kysymyksistä selvitin mielestäni helposti, mutta muutamien nuotinnostehtävien kohdalla hiki nousi pintaan. Olin varmaan säälittävä näky, kun yritin pusertaa viivastolle Maamme-laulun melodiaa Des-duurissa lyijykynän ja kumin kanssa. Muistan sen tunteen elävästi; vieressäni oli itseäni reilusti nuorempia pyrkijöitä, jotka piirsivät puoli- ja neljäsosanuotteja viivastolle empimättä ja selkeästi tietäen, mitä olivat tekemässä. Ensimmäisen kerran tuli mieleen vaihtoehto, etten ehkä läpäisekään karsintaa. Niin siinä kävikin, Helena Tyrväinen kohteli sepustustani asianmukaisesti ja jäin rannalle ruikuttamaan. (Ehkä siellä oli muutakin ei-osaamista, mutta uskon, että viimeistään tuo nuotinnostehtävä ratkaisi asia. Kirjastonhoitaja pysyköön lestissään.)

Mikä oli reaktioni? Välitön musiikinteorian ja nuotinnosopintojen aloittaminen? Ei tietenkään. Olin edelleen laiska ja mukavuudenhaluinen, joten teeskentelin, etten ehkä kuitenkaan olisi ehtinyt käydä töissä ja opiskella samaan aikaan. Opettelin myös selittämään aina vaaran uhatessa, että nuotinlukutaitoni on varsin rajallinen. Rehellisyys oli tarpeen, koska olin toistuvasti yhteistyössä sujuvasti nuotteja lukevien muusikoiden ja ammattilaisten kanssa. Selvisin julkisuudessa, mutta en itseni kanssa. Nolouden tunne pysyi ja pysyy.

Olen elämäni loppupuolella tehnyt juttuja, joiden yhteydessä sujuva nuotinlukutaito olisi ollut selkeästi hyödyksi. Kun teosluettelon tekijä vertailee otsikottomia käsikirjoituksia yrittäen päätellä, onko kyse samasta sävellyksestä vai ei, olisi tietysti erittäin hyvä, jos sen voisi silmämääräisen vertailun lisäksi "kuulla" nuottia katsomalla. Ei onnistu. En kuule nuoteista mitään, vaikka pystyn korvakuulolta soittamaan yhtä ja toista suhteellisen helposti. Onneksi minulla on ollut ystäviä, joilta olen voinut kysyä ja pyytää tunnistusapua. Riittämättömyyden ja nolouden tunnetta se ei tietenkään poista, ehkä jopa päin vastoin.

Tunsin syvää iloa ja onnellisuutta, kun nuorin tyttäreni osoittautui musiikkilaitosopiskelijana sekä minua lahjakkaammaksi että opinhaluisemmaksi. Tunsin ylpeyttä, kun hän sai tehdäkseen joitakin sovituksia ja selvisi niistä erinomaisesti. Noloudestani irtosi iso kimpale, kun sentään jälkeläiseni oli välttänyt isänsä virheen. Mutta itseäni en ole saanut pakotettua opintielle, vanha koira ei halua istua koulun penkille, vaikka sinne kuuluisi. Mutta jos saisin nyt palata menneisyyteen korjaamaan tekemiäni erehdyksiä, yksi olisi ilman muuta pakottautuminen muodollisen musiikinopetuksen piiriin. Tuskin se pänttääminen ja toisto nytkään hauskaa olisi, mutta motivaationi olisi vahvempi. Nolous ja kademieli eivät ole ihmiselle hyviä olotiloja.

 Kuvassa on Johann Sebastian Bachin nuottikäsikirjoitusta, jota olen aina pitänyt esteettisesti erityisen miellyttävänä. En ole ollenkaan nuottivihamielinen, vain osaamaton.

Rosvojoukot sotaretkillään

Voin heti kärkeen todeta, että Aapo Roseliuksen ja Oula Silvennoisen teos Villi itä : Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921 (Tammi 2019) on sekä erinomainen tietokirja että esimerkillinen poliittisen historian harkitusti hämäräksi jätetyn kolkan läpivalaisu. Kumpikaan määrittely ei ole tekijöiden aiemmat työt tuntien yllätys, mutta harvoin pääsee lukemaan näin ikävistä asioista näin hyvin kirjoitettua tekstiä. Kun Villi itä ei saanut tieto-Finlandiaa, oli ratkaisu jonkinasteinen vääryys (tämä kaikella kunnioituksella muita ehdolla olleita upeita tietokirjoja kohtaan).

Kirjan vastaanotto on ollut poliittisesti mielenkiintoinen prosessi. Yleisesti ottaen kirjaa on kiitetty sen hyvin dokumentoiduista tapahtumien raadollisuuden avaamisista ja sekavan tilanteen hahmottamisesta vuosikymmeninä rakennetun myytin ja valheidenkin takaa. Toisaalta erityisesti perussuomalaisille on tämä äärioikeiston historiaa samalla avaava teos ollut ilmeisesti henkilökohtaisesti ärsyttävä. Sen seurauksena aktiivinen somekeskustelija Oula Silvennoinen on saanut niskaansa todella paljon kuraa, vaikka ei aina suoranaisesti tästä kirjasta.

Äärioikeiston kiukku on sinänsä helppo ymmärtää. Roselius ja Silvennoinen eivät jätä heimosotamyytistä ja militaristisesta sodan ihannoinnista mitään kulmaa kääntämättä. Näiden "vapaajoukkojen" (eivät virallisia valtiollisia armeijoita) riehunnassa ei todellisuudessa ollut mitään ihanteellista tai moraalisesti kestävää. Kyse oli brutaalista omankädenoikeudesta, häikäilemättömästä varastamisesta ja systemaattisesta joukkomurhaamisesta. Riehuminen oikeutettiin pääosin bolševismin vastaisena taisteluna, mutta todellisuudessa motiivit olivat pääosin itsekkäitä, kansalliskiihkoisia ja ns. protofasistisia. Heimoaatteilla ei yleensä ollut mitään vastinetta todellisuudessa, minkä kiihkoilijat joutuivat usein paikan päällä karvaasti toteamaan.

* * *

Villi itä yllättää ehkä eniten sillä, miten vähälle huomiolle se jättää suomalaisten aktivismin ja korostaa tapahtumia yleiseurooppalaisen maailmansodan jälkeisen "jatkosodan" näkökulmasta. Toki kotimaiset yrittäjät ovat isosti mukana, mutta erittäin mielenkiintoisen ja ainakin itselleni pääosin huonosti tunnetun taistelun Baltian maiden hallinnasta Roselius & Silvennoinen kronikoivat nautittavan perusteellisesti unohtamatta solmia yhteen sitä Suomen omiin rynnäköihin itärajan yli. Vapaajoukot eivät olleet mitenkään suomalainen ilmiö, eikä suomalaisten kansalliskiihkoinen Suur-Suomi poikkeuksellinen tavoite. Isoja kaappauksia himoitsivat kaikki osalliset.

Kirjoittajat eivät ole sortuneet yksisilmäiseen äärioikeistolaisuuden pahuuden osoitteluun, vaikka siihen on ollut tarjolla valtavasti aineistoa. Vaikka kirjoittajien pohjimmaisesta puolenvalinnasta ei jää epätietoisuutta, ei kirjaa voi syytää yksipuolisuudesta. Huomio on äärioikeiston vapaajoukoissa, mutta myös Puna-armeijan toteuttama siviilien terrorisointi todetaan kiertelemättä. Läpi kirjan kulkeva ratkaisu on ollut kuvata tapahtumia yksittäisten toimijoiden kautta. Pääosassa ovat erimaalaiset pomot, mutta mukana on myös ns. rivimiesten tunnelmia. Tähän ratkaisuun nähden on yllättävää, ettei kirjassa ole minkäänlaista henkilöhakemistoa. Sitä voi perustellusti pitää pahana puutteena, josta Tammi ansaitsee haukut.

Henkilökuvissa nousevat pääosaan sekä aatteelliset motiivit että raadollinen realismi. Lukuisat sitaatit kirjeistä ja muistelmista tuovat elävästi esiin perinteisen nousu-uho-tuho -kaaren, jonka monet vimmaiset vapaajoukkolaiset kokivat uudestaan ja uudestaan. Näistä sitaateista käy myös hyvin ilmi se, kuinka näissä joukoissa oli sekä realistisesti maailmaa tarkastelevia yrittäjiä että täysin omassa kuplassaan eläneitä ja usein myös kuolleita Don Quixote-hahmoja. Yllättävän moni kykeni rauhoittumaan ja luomaan normaalin siviilielämän, mutta toisaalta aika moni jäi pysyvästi kiinni "sotamaan" houkutukseen. Viimeksi mainituille ei yleensä hyvin käynyt.

* * *

Itselleni oli jonkinasteinen yllätys lukea siitä, kuinka systemaattisesti nämä vapaajoukot murhasivat sekä sotilaallisia vastustajiaan vangitsemisen tai antautumisen jälkeen että kohtaamiaan siviilejä pelkästään sillä perusteella, että joku "näytti bolševikilta". Murhanhimolla ei ollut juuri missään tapauksissa mitään oikeudellisia seurauksia, vaikka kyse ei ollut edes kansainvälisoikeudellisista sodista, vaan omalla päätöksellä tehdyistä rosvoretkistä. Ei voi välttyä ajattelemasta niitä suomalaisten SS-miesten puolustelijoita, jotka yrittävät pitää yllä mielikuvaa rehdeistä ja reiluista suomalaisista. Kun lukee, millaisia olivat 20 vuotta aikaisemmat vapaajoukkolaiset, näihin valkosatuihin ei ole mitään perustetta uskoa.

Villi itä tarkastelee asioita vapaajoukkolaisten omasta näkökulmasta, eikä mukana olleiden valtioitten virallisesta suhtautumisesta aina olekaan helppo saada tolkkua. Suomessa erityisesti Mannerheim tuki avoimesti toimia, jotka auttoivat Venäjän valkoisten hyökkäyksiä, mutta myös ns. "heimoperusteilla" oli vahvaa kannatusta sekä oikeistossa että keskustassa. Ruotsinkielinen yläluokka ei Suur-Suomesta ollut kiinnostunut, mutta teollisuusmiehiä kiinnostivat Karjalan hongat ja bolševikkien tuhoaminen. Mannerheimin häviö Ståhlbergin edustamalla maltilliselle laillisuuslinjalle oli kova isku "heimopiireille", jotka suunnittelivat vielä 1930-luvulla Ståhlbergin murhaamista.

Villi itä kertoo myös mielenkiintoisesti Suomen sisällissodan ratkaisseen saksalaiskenraali Rüdiger von der Goltzin pontevista, mutta vähemmän onnistuneista pyrkimyksistä palauttaa Baltian saksalaiselle yläluokalle valta samalla kuin Venäjältä riistettäisiin suurvaltarooli. Toisaalta Roselius & Silvennoinen kuvaavat hyvin sitä, miten pienestä asiat olivat usein kiinni. Sattuma olisi voinut kääntää historian kulun noina vuosina moneenkin kertaan. Kirjoittajat ovat myös jättäneet monet tarinat sillä lailla auki, että uskoisin meidän saavan vielä luettavaksi Villin idän nro 2. Tällä historian popularisoinnin kyvyllä se on mukava tunne, vaikka tietää kohtaavansa taas hirveän konnajoukon tositoimissa.

Klikkikustantamista

Jonotin kirjastosta suhteellisen pitkään toimittaja Mark Galeottin kirjaa Voima ja valta : Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa (Docendo 2019). Sen luettuani pohdin muutamankin kerran kirjan julkaisemisen motiiveja. En siksi, että kirja on huono enkä siksi, etten pidä sen käännättämistä (Hannu Tervaharjun sujuvaa jälkeä) ja julkaisemista tarpeettomana. Olen kuitenkin perin ärtynyt siitä, miten kustantaja Docendo huiputtaa lukijoita ja varsinkin ostajia. Kustantaja on mitä ilmeisimmin todennut ostaneensa oikeudet kirjaan, jota ei tulla myymään Suomessa ilman silmänkääntötemppua.

Kirjalle Suomessa annettu alaotsikko on nimittäin puhdas klikkiotsikko, eikä Galeottin kirja ole kirja Venäjän mafiasta "Kremlin suojeluksessa". Se on kustantajan vääristelevää mainospuhetta, jolle itse kirjasta ei löydy katetta. Veikkaankin, että tässä maassa on lukuisia Galeottin kirjaan innolla tarttuneita, jotka kyselevät pettyneinä, missä se Putinin konnuudet naulitseva herkkupala oikein on. Docendolla tuskin vastaavat, että aprillia aprillia, menitpäs lankaan! 

Kyllä kirjassa puhutaan Putinista, Putinin hallinnosta ja sen suhteista rikollisiin. Galeotti ei kuitenkaan väitä, että rikollisuus olisi "Kremlin suojeluksessa". Asiat ovat paljon monimutkaisempia ja sen Galeotti kyllä kertoo, kunhan kirjan vain jaksaa lukea läpi. Mutta kyllä se pettymyksen tuottaa niille, jotka odottavat jonkinlaista Neuvostoliiton ja Putinin Venäjän nostoa tikunnokkaan. Galeottin tavoite on ollut paljon kunnianhimoisempi. Hän käy läpi Venäjän järjestäytyneen rikollisuuden historiaa 1700-luvulta lähtien. Neuvostoliittoa hän käsittelee lähinnä siksi, että Stalinin rakentama leirijärjestelmä ("Gulag") muovasi niin voimakkaasti 1900-luvun jälkipuoliskon rikollisuuden kehityskulkua.

* * *

Galeottin kirjan alkuperäinen nimi on sekin vähän liioiteltu, mutta silti lähempänä totuutta kuin suomennoksessa: The Vory : Russia's Super Mafia. Galeotti nimittäin näkee aika paljon vaivaa purkaakseen monia venäläisperäiseen rikollisuuteen erityisesti länsimaissa liitettyjä myyttejä. Niistä suurin on se, että olisi olemassa jokin sisilialaisen Cosa nostran venäläinen vastineorganisaatio, joka on tulvan lailla hyökynyt Neuvostoliiton romahduksen jälkeen valtaamaan maailman rikollismarkkinat. Yhdysvaltalaisissa viihde-elokuvissa esiintyvät brutaalit ja samalla nerokkaat venäläiset rikolliset eivät ole mielikuvista, mutta Galeotti vakuuttaa, ettei mitään yhtä venäläistä mafiaa ole olemassakaan. Ei ole ollut eikä ole näköpiirissäkään.

Toinen myytti liittyy juuri Venäjän hallintoon ja Putiniin. Toisin kuin Docendon markkinointiosastolla on laskelmoitu myyväksi väittää, venäläinen rikollisuus ei ole mitenkään yleisesti Putinin suojeluksessa. Galeotti perustelee varsin uskottavasti väitteensä, että kehityksen tuloksena on syntynyt symbioosi, jossa Putinin hallinto sallii tietyn rikollisuuden siitä hyvästä, että rikolliset sekä antavat rikollisista bisneksistään siivuja korruptoituneille viranomaisille että pysyvät kiltisti ruodussa eivätkä edes yritä haastaa hallinnon ylintä valtaa. Käytännössä Putinin hallinto suojelee itselleen hyödyllisiä rikollisia, mutta on koko ajan valmiina osoittamaan kaapin paikan. Tämä on loogisesti ymmärrettävää jokaiselle Putinin hallinnon ratkaisuja seuranneelle.

Galeottin kuvaus on epäilemättä varsin lähellä totuutta, ainakin niin lähellä kuin se on mahdollista julkisessa kirjassa julkistaa. Tämän kuvauksen mukaan "Venäjän mafia" on vain pelottelukäsite hyvin sekalaiselle joukolle erikokoisia rikollisjengejä, joita yhdistää joko venäjän kieli tai vanhan Neuvostoliiton taustahistoria. Monilla suomalaisillakin tiukasti oleva kuva "idän mafiosoista" on vanhentunut, kun yhä useampi etsiytyy väkivallan sijasta yhteistyöhön edistääkseen bisnestä, joka edelleen on rikollista tai vähintäänkin lain näkökulmasta kyseenalaista. Venäläisen rikollispomon ja menestyneen liikemiehen erottaminen on usein mahdotonta. Mahdotonta siksikin, että kyse on yhdestä ja samasta henkilöstä.

* * *

Galeottin kirja ei ole erityisen vetävästi kirjoitettu. Kirjoittaja on selvästikin pyrkinyt välttämään sensaatiohakuisuutta, eikä pysähdy keräämään lukijapisteitä välivallassa piehtaroimalla. Galeotti on tavoitellut vakavaa, historiallisesti perusteellisesti dokumentoitua katsausta, jonka läpi lukeminen käy kyllä työstä. Syy ei ole kuitenkaan Galeottin, vaan aiheen. Jos ei ole hairahtunut romantisoidun rikollisuuden ihailijaksi, kirja vetää kyllä hiljaiseksi. Erityisesti se, miten laajalle levinnyttä rikollinen yhteistyö on viranomaisten puolella, on suomalaisesta näkökulmasta liki uskomatonta luettavaa. Galeotti kuitenkin muistuttaa siitä, että vaikka korruptio on Venäjällä erittäin laajalle levinnyttä ja syvään juurtunutta, kaikki eivät piirissä ole ja että erityisesti nuoremman polven ihmisten keskuudessa on yleinen toive, että Venäjästä tulisi "tavallinen valtio".

Galeotti itse on ehkä yllättäen lievästi optimistinen, vaikka ei suuria muutoksia lyhyellä tähtäimellä odotakaan. Perusteluna lievälle optimismille on erityisesti se, että Stalinin leirijärjestelmän kasvattamien yhteiskunnan säännöt kokonaan hylänneitten rikollisten (niitten alkuperäisten voryjen) perinne on käytännössä kuollut ja sen tilalle on syntynyt edellä kuvailtu keskushallinnon ehdoilla Venäjällä toimiva liikemiesrikollisuus (plus normaali pikkurikollisten paikalliskähinä). Galeottin ajatus ilmeisesti on, että mikään ei ole muutokselta turvassa, eivät edes rikollisten perinteet, joista on ammennettu voimaa ja sitkeyttä.

Galeotti myös muistuttaa monta kertaa siitä, että vaikka osa rikollisuudesta kumpuaa suoraan yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, köyhyydestä ja kurjuudesta, se ei katoa automaattisesti elintason nousun myötä. Joukossamme on aina ihmisiä, joitten mielestä muut ihmiset ovat olemassa tullakseen huijatuiksi ja ryöstetyiksi. Tähän rikolliseen mielenlaatuun Galeotti ei tarjoa helpotusta, se on ehkä joukossamme aina. Mutta ei sen tarvitse olla niin laajaa, kaikenkattavaa ja "virallista" kuin Venäjällä on ollut Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Sen ei tarvitse olla vääjäämätöntä edes Venäjällä.