Rosvojoukot sotaretkillään

Voin heti kärkeen todeta, että Aapo Roseliuksen ja Oula Silvennoisen teos Villi itä : Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921 (Tammi 2019) on sekä erinomainen tietokirja että esimerkillinen poliittisen historian harkitusti hämäräksi jätetyn kolkan läpivalaisu. Kumpikaan määrittely ei ole tekijöiden aiemmat työt tuntien yllätys, mutta harvoin pääsee lukemaan näin ikävistä asioista näin hyvin kirjoitettua tekstiä. Kun Villi itä ei saanut tieto-Finlandiaa, oli ratkaisu jonkinasteinen vääryys (tämä kaikella kunnioituksella muita ehdolla olleita upeita tietokirjoja kohtaan).

Kirjan vastaanotto on ollut poliittisesti mielenkiintoinen prosessi. Yleisesti ottaen kirjaa on kiitetty sen hyvin dokumentoiduista tapahtumien raadollisuuden avaamisista ja sekavan tilanteen hahmottamisesta vuosikymmeninä rakennetun myytin ja valheidenkin takaa. Toisaalta erityisesti perussuomalaisille on tämä äärioikeiston historiaa samalla avaava teos ollut ilmeisesti henkilökohtaisesti ärsyttävä. Sen seurauksena aktiivinen somekeskustelija Oula Silvennoinen on saanut niskaansa todella paljon kuraa, vaikka ei aina suoranaisesti tästä kirjasta.

Äärioikeiston kiukku on sinänsä helppo ymmärtää. Roselius ja Silvennoinen eivät jätä heimosotamyytistä ja militaristisesta sodan ihannoinnista mitään kulmaa kääntämättä. Näiden "vapaajoukkojen" (eivät virallisia valtiollisia armeijoita) riehunnassa ei todellisuudessa ollut mitään ihanteellista tai moraalisesti kestävää. Kyse oli brutaalista omankädenoikeudesta, häikäilemättömästä varastamisesta ja systemaattisesta joukkomurhaamisesta. Riehuminen oikeutettiin pääosin bolševismin vastaisena taisteluna, mutta todellisuudessa motiivit olivat pääosin itsekkäitä, kansalliskiihkoisia ja ns. protofasistisia. Heimoaatteilla ei yleensä ollut mitään vastinetta todellisuudessa, minkä kiihkoilijat joutuivat usein paikan päällä karvaasti toteamaan.

* * *

Villi itä yllättää ehkä eniten sillä, miten vähälle huomiolle se jättää suomalaisten aktivismin ja korostaa tapahtumia yleiseurooppalaisen maailmansodan jälkeisen "jatkosodan" näkökulmasta. Toki kotimaiset yrittäjät ovat isosti mukana, mutta erittäin mielenkiintoisen ja ainakin itselleni pääosin huonosti tunnetun taistelun Baltian maiden hallinnasta Roselius & Silvennoinen kronikoivat nautittavan perusteellisesti unohtamatta solmia yhteen sitä Suomen omiin rynnäköihin itärajan yli. Vapaajoukot eivät olleet mitenkään suomalainen ilmiö, eikä suomalaisten kansalliskiihkoinen Suur-Suomi poikkeuksellinen tavoite. Isoja kaappauksia himoitsivat kaikki osalliset.

Kirjoittajat eivät ole sortuneet yksisilmäiseen äärioikeistolaisuuden pahuuden osoitteluun, vaikka siihen on ollut tarjolla valtavasti aineistoa. Vaikka kirjoittajien pohjimmaisesta puolenvalinnasta ei jää epätietoisuutta, ei kirjaa voi syytää yksipuolisuudesta. Huomio on äärioikeiston vapaajoukoissa, mutta myös Puna-armeijan toteuttama siviilien terrorisointi todetaan kiertelemättä. Läpi kirjan kulkeva ratkaisu on ollut kuvata tapahtumia yksittäisten toimijoiden kautta. Pääosassa ovat erimaalaiset pomot, mutta mukana on myös ns. rivimiesten tunnelmia. Tähän ratkaisuun nähden on yllättävää, ettei kirjassa ole minkäänlaista henkilöhakemistoa. Sitä voi perustellusti pitää pahana puutteena, josta Tammi ansaitsee haukut.

Henkilökuvissa nousevat pääosaan sekä aatteelliset motiivit että raadollinen realismi. Lukuisat sitaatit kirjeistä ja muistelmista tuovat elävästi esiin perinteisen nousu-uho-tuho -kaaren, jonka monet vimmaiset vapaajoukkolaiset kokivat uudestaan ja uudestaan. Näistä sitaateista käy myös hyvin ilmi se, kuinka näissä joukoissa oli sekä realistisesti maailmaa tarkastelevia yrittäjiä että täysin omassa kuplassaan eläneitä ja usein myös kuolleita Don Quixote-hahmoja. Yllättävän moni kykeni rauhoittumaan ja luomaan normaalin siviilielämän, mutta toisaalta aika moni jäi pysyvästi kiinni "sotamaan" houkutukseen. Viimeksi mainituille ei yleensä hyvin käynyt.

* * *

Itselleni oli jonkinasteinen yllätys lukea siitä, kuinka systemaattisesti nämä vapaajoukot murhasivat sekä sotilaallisia vastustajiaan vangitsemisen tai antautumisen jälkeen että kohtaamiaan siviilejä pelkästään sillä perusteella, että joku "näytti bolševikilta". Murhanhimolla ei ollut juuri missään tapauksissa mitään oikeudellisia seurauksia, vaikka kyse ei ollut edes kansainvälisoikeudellisista sodista, vaan omalla päätöksellä tehdyistä rosvoretkistä. Ei voi välttyä ajattelemasta niitä suomalaisten SS-miesten puolustelijoita, jotka yrittävät pitää yllä mielikuvaa rehdeistä ja reiluista suomalaisista. Kun lukee, millaisia olivat 20 vuotta aikaisemmat vapaajoukkolaiset, näihin valkosatuihin ei ole mitään perustetta uskoa.

Villi itä tarkastelee asioita vapaajoukkolaisten omasta näkökulmasta, eikä mukana olleiden valtioitten virallisesta suhtautumisesta aina olekaan helppo saada tolkkua. Suomessa erityisesti Mannerheim tuki avoimesti toimia, jotka auttoivat Venäjän valkoisten hyökkäyksiä, mutta myös ns. "heimoperusteilla" oli vahvaa kannatusta sekä oikeistossa että keskustassa. Ruotsinkielinen yläluokka ei Suur-Suomesta ollut kiinnostunut, mutta teollisuusmiehiä kiinnostivat Karjalan hongat ja bolševikkien tuhoaminen. Mannerheimin häviö Ståhlbergin edustamalla maltilliselle laillisuuslinjalle oli kova isku "heimopiireille", jotka suunnittelivat vielä 1930-luvulla Ståhlbergin murhaamista.

Villi itä kertoo myös mielenkiintoisesti Suomen sisällissodan ratkaisseen saksalaiskenraali Rüdiger von der Goltzin pontevista, mutta vähemmän onnistuneista pyrkimyksistä palauttaa Baltian saksalaiselle yläluokalle valta samalla kuin Venäjältä riistettäisiin suurvaltarooli. Toisaalta Roselius & Silvennoinen kuvaavat hyvin sitä, miten pienestä asiat olivat usein kiinni. Sattuma olisi voinut kääntää historian kulun noina vuosina moneenkin kertaan. Kirjoittajat ovat myös jättäneet monet tarinat sillä lailla auki, että uskoisin meidän saavan vielä luettavaksi Villin idän nro 2. Tällä historian popularisoinnin kyvyllä se on mukava tunne, vaikka tietää kohtaavansa taas hirveän konnajoukon tositoimissa.