Noloutta ja kademieltä

Jokainen ihminen on epätäydellinen. Voi osata jotain, mutta aivan varmasti on myös asioita, joita ei ihmeemmin osaa, ja niitä on luultavasti paljon enemmän. Toki on ns. monitaitureita, jotka tuntuvat hallitsevan suuren määrän toisiinsa mitenkään liittymättömiä taitoja. He herättävät meissä tavallisissa ihmisissä runsaasti kateutta. Miksi en minäkin voisi olla monitaituri, multi-instrumentalisti ja tuhannen taidon renessanssimestari?

Haluaisin lisätä tähän polttavaan kateuden tunteeseen vielä toisen henkisen kivun lähteen, jonka tunnistan ainakin itsessäni ja vahvasti epäilen, etten ole siinä tuntemuksessani ihan yksin. Kateuden lisäksi tunnen nimittäin myös laantumatonta noloutta siitä, että olen jättänyt hunningolle monia sellaisiakin osaamisen alueita, jotka olisivat olleet todennäköisesti valloitettavissa, jos olisin ollut pontevampi ja vähemmän veltto, laiska ja mukavuudenhaluinen.

En nyt tarkoita sitä, että kuvataiteelliset kykyni jäävät vaatimattomalle tasolle. Hyvän opettajan avulla ne olisivat ehkä kohentuneet, mutta tuskin Gaussin käyrän keskikohtaa paremmiksi. En tarkoita myöskään muistia, erityisesti ns. värssymuistia, jollaisen jotkut saavat huomenlahjaksi, jolla ilahduttavat koulun kevätjuhlista ja sukutapaamisista aina hautajaisiin meitä, joille tätä muistin lahjaa ei ole sattunut  tulemaan. Sitäkin varmaan voisi vähän treenata, mutta siihen sulavuuteen, jolla todellinen taituri lausuu tunnin ulkomuistista, ei tietysti ole mitään mahdollisuutta.

Mutta on myös aitoja, perustellun nolostelun aiheita. Omalla kohdallani mainitsen esimerkkinä nuottienlukutaidon, tarkemmin sanottuna sen puuttumisen. (Voisin puhua myös kesannolle jätetystä ruotsin ja saksan puhumisesta tai puutteellisesta tutustumisesta maailmankirjallisuuden klassikoihin ja kymmenistä vähäisemmistä heitteillejätöistä, mutta keskityn tässä siihen, mikä nolottaa itseäni eniten.) Periaatteessa asia on yksinkertainen. Kuka tahansa normaaliaistein varustettu ihminen oppii lukemaan ja kirjoittamaan nuotteja. Toki nuottien maailmaan mahtuu kaikenlaista erikoisuutta, jonka tulkitseminen voi synnyttää kilpailevia koulukuntia. Mutta periaatteessa kyseessä on selkeä ja opittavissa oleva asia.

Mutta ei se taito synnynnäistä ole. Voi olla, että kapellimestariksi päätyvällä on geenien kautta valmiuksia muita paremmin kuulla, mitä täyden orkesteripartituurin yhdessä tahdissa tapahtuu. Mutta opiskelusta ja paneutumisesta se taito kuitenkin pääosin syntyy. Olen itse ikäluokkaa, jonka nuoruuteen eivät ole kuuluneet kaikille avoimet musiikkioppilaitokset ja siitä sosiaalisesta kerroksesta, jonka piirissä olisi saattanut kyllä esiintyä istumista yksityisopetuksen pianotunnilla, jos vain olisi ollut tarvittavaa varallisuutta. Sitä ei ollut.

Minua ei ole koskaan pakotettu pinnistelemään nuottien alkeiden yli. Kärsimättömänä ja erittäin huonona pänttääjänä ajattelin, että ei kai asia voi olla elämässä välttämätön, ellei muusikoksi aio. Itse haaveilin kyllä koululaisena poptähden urasta, mutta tiesin hyvin, etteivät edes Beatles-yhtyeen jäsenet tienneet nuoteista tuon taivaallista, joten eihän se nyt siitä voinut kiinni olla. (Paul McCartney tarvitsi vielä isonakin ammattilaisen apua, kun rupesi säveltelemään oratorioita ja vastaavia. Siinä hommassa ei ilman nuottien hallintaa pääse pitkälle.)

Mikään ei pitkään aikaan viitannutkaan siihen, että nuottien hallitsemisesta olisi minulle erityistä hyötyä. Ura musiikkikirjastonhoitajana toki edellytti perusteiden hallintaa, mutta ne tunsinkin ja työssä oppi koko ajan jotain uutta. Mutta kyllä se nolous vajavaisesta osaamisesta jo silloin nosteli päätään, se on myönnettävä. Monet asiakkaani kun olivat musiikin ammattilaisia tai sellaiseksi aikovia. Totuuden hetki koitti, kun sain päähäni pyrkiä musiikkitiedettä opiskelemaan joskus 1990-luvun alkupuolella, muistaakseni.

Pääosan sisäänpääsykokeen kysymyksistä selvitin mielestäni helposti, mutta muutamien nuotinnostehtävien kohdalla hiki nousi pintaan. Olin varmaan säälittävä näky, kun yritin pusertaa viivastolle Maamme-laulun melodiaa Des-duurissa lyijykynän ja kumin kanssa. Muistan sen tunteen elävästi; vieressäni oli itseäni reilusti nuorempia pyrkijöitä, jotka piirsivät puoli- ja neljäsosanuotteja viivastolle empimättä ja selkeästi tietäen, mitä olivat tekemässä. Ensimmäisen kerran tuli mieleen vaihtoehto, etten ehkä läpäisekään karsintaa. Niin siinä kävikin, Helena Tyrväinen kohteli sepustustani asianmukaisesti ja jäin rannalle ruikuttamaan. (Ehkä siellä oli muutakin ei-osaamista, mutta uskon, että viimeistään tuo nuotinnostehtävä ratkaisi asia. Kirjastonhoitaja pysyköön lestissään.)

Mikä oli reaktioni? Välitön musiikinteorian ja nuotinnosopintojen aloittaminen? Ei tietenkään. Olin edelleen laiska ja mukavuudenhaluinen, joten teeskentelin, etten ehkä kuitenkaan olisi ehtinyt käydä töissä ja opiskella samaan aikaan. Opettelin myös selittämään aina vaaran uhatessa, että nuotinlukutaitoni on varsin rajallinen. Rehellisyys oli tarpeen, koska olin toistuvasti yhteistyössä sujuvasti nuotteja lukevien muusikoiden ja ammattilaisten kanssa. Selvisin julkisuudessa, mutta en itseni kanssa. Nolouden tunne pysyi ja pysyy.

Olen elämäni loppupuolella tehnyt juttuja, joiden yhteydessä sujuva nuotinlukutaito olisi ollut selkeästi hyödyksi. Kun teosluettelon tekijä vertailee otsikottomia käsikirjoituksia yrittäen päätellä, onko kyse samasta sävellyksestä vai ei, olisi tietysti erittäin hyvä, jos sen voisi silmämääräisen vertailun lisäksi "kuulla" nuottia katsomalla. Ei onnistu. En kuule nuoteista mitään, vaikka pystyn korvakuulolta soittamaan yhtä ja toista suhteellisen helposti. Onneksi minulla on ollut ystäviä, joilta olen voinut kysyä ja pyytää tunnistusapua. Riittämättömyyden ja nolouden tunnetta se ei tietenkään poista, ehkä jopa päin vastoin.

Tunsin syvää iloa ja onnellisuutta, kun nuorin tyttäreni osoittautui musiikkilaitosopiskelijana sekä minua lahjakkaammaksi että opinhaluisemmaksi. Tunsin ylpeyttä, kun hän sai tehdäkseen joitakin sovituksia ja selvisi niistä erinomaisesti. Noloudestani irtosi iso kimpale, kun sentään jälkeläiseni oli välttänyt isänsä virheen. Mutta itseäni en ole saanut pakotettua opintielle, vanha koira ei halua istua koulun penkille, vaikka sinne kuuluisi. Mutta jos saisin nyt palata menneisyyteen korjaamaan tekemiäni erehdyksiä, yksi olisi ilman muuta pakottautuminen muodollisen musiikinopetuksen piiriin. Tuskin se pänttääminen ja toisto nytkään hauskaa olisi, mutta motivaationi olisi vahvempi. Nolous ja kademieli eivät ole ihmiselle hyviä olotiloja.

 Kuvassa on Johann Sebastian Bachin nuottikäsikirjoitusta, jota olen aina pitänyt esteettisesti erityisen miellyttävänä. En ole ollenkaan nuottivihamielinen, vain osaamaton.