Onko tehokkuus hyve?

Kun totean, että Leo Straniuksen kirja Tehokkuuden taika : Näin voit elää enemmän (Into 2022) ei loppujen lopuksi ole kaiken siihen talvella kohdistuneen kauhistelun mittainen, tarkoitukseni ei ole vähätellä tai mitätöidä kirjassa esiintyviä ajatuksia ja vinkkejä. Mutta ei se nyt mitenkään ole niin "vaarallinen" tai omituinen, kuin millaiseksi se monissa reaktioissa kuvattiin. Siinä, että joku tekee kyykkyjä hampaita pestessään tai nousee sängystä 4:45, ei ole mitään outoa. Jos Straniuksen kirjan vissin konsulttimaisuuden onnistuu häivyttämään mielestä (minulle se tuotti kyllä vaikeuksia, myönnän avoimesti), voi keskittyä pohtimaan asioita, joita Stranius näyttää pitävän tavoittelun vaivan arvoisina. Sillä Tehokkuuden taika on ehdottomasti kiinnostavampi elämänfilosofialtaan kuin konkreettisissa neuvoissaan, joista monet ovat tällaisen vanhemman kontrollifriikin näkökulmasta itsestäänselvyyksiä.

Seuraavat ajatukset siitä, mitä Stranius on ehkä tarkoittanut, ovat kokonaan minun vastuullani, eikä niistä pidä syyttää kirjan kirjoittajaa, joka on työnsä tehnyt nähdäkseni omaksumassaan ajanhallintaneuvojan roolissa. Termi on huono ja Stranius kritisoi sitä itsekin; ei aikaa voi hallita, kaikki voimat kannattaa keskittää oman itsensä ajatteluun, asenteisiin, tapoihin ja tottumuksiin. Stranius ei juurikaan aseta omia ihanteitaan paholaisen asianajajan ruodittavaksi, mikä on linjassa konsulttimaisuuden kanssa. (Oman näkemykseni mukaan palkallinen konsultti myy paitsi mahdollisesti hyviksi osoittautuvia toimintaohjeita, myös optimismia ja asioiden sujumista haittaavan kritiikin vaimentamista. Ainakin kaikki työurallani kirjastossa kohtaamani konsultit olivat tässä suhteessa epäuskottavia joka ikinen.) Vähän enemmän ristiriitaa ja särmää olisi voinut olla kokonaisuudelle eduksi.

Aloitan tehokkuuden käsitteestä, koska se toistuu Straniuksen evankeliumissa eri näkökulmista kohdattuna. Joidenkin kriitikoiden mielestä kirja heijastaa kapitalistisen pakkoyhteiskunnan pakonomaista tehokkuuden tavoittelua, jonka tuloksena ihminen väsyy ja kuolee ennenaikaisesti. Minusta tämä on täysin väärä tulkinta. Ei Straniuksesta saa kapitalistisen tehokkuusajattelun edistäjää muuten kuin ymmärtämällä hänet tahallaan väärin. Toivottavasti olen oikeammassa, kun tulkitse tehokkuuden tarkoittavan Straniukselle samaa kuin rajallisen inhimillisen resurssin käyttöä niin, että siitä koituu mahdollisimman paljon hyötyä mahdollisimman monelle ihmiselle, ei pelkästään tehokkaalle toimijalle itselleen. Tässä mielessä voi ehkä kiteyttää, että Straniuksen eetos on käyttää hyvin ja vastuullisesti se mahdollisuus, jonka yksilö on (sattumalta) saanut.

* * *

Stranius välttelee varsin huolellisesti leimautumista minkään tiettyjen ideologioitten tai löysempien ajatusrakennelmien tukijaksi saati aktiiviseksi ajajaksi. Tämäkin lisää kirjan konsulttimaisuutta, koska näin toimien samaa ohjetta voivat hyödyntää jostain taistelun kohteena olevasta yhteiskunnallisesta asiasta kiistelevät osapuolet. Ei voi silti sanoa, että Stranius jakelisi nappisuosituksia yhtä hyvin suuryrityksen johtajalle kuin kroppaansa myyvälle perustason duunarille. Tulkintani mukaan Tehokkuuden taika ei ole tarkoitettu vain "omille", vaan kenelle tahansa, joka haluaa tehostaa työkykyään. Tässä ei ole mitään epäeettistä, vaikka voin myös ymmärtää, jos joku Straniuksen käytännön poliittisten liikkeiden tasolla tunteva kokee hänen ottavan etäisyyttä ainakin aiemmin edustamiinsa ideologisiin valintoihin.

Useimmat Straniuksen vinkit (termi ei ole minulla arvottavassa käytössä, vaan se on arkinen yleistermi hyväksi arvioidulle neuvolle tai ohjeelle) ovat siis ideologisesti neutraaleja, mutta kyllä hän silti selkeästi haluaa tukea enemmän sellaisia arvoja kuten ihmisten sosiaalinen kanssakäyminen ja hyvinvointi kuin maksimaalisen tulon tavoittelu kaikki mahdollinen teho ihmisestä nyhdettynä. Itseäni vaivaa Straniuksen maailmassa ehkä eniten se, ettei se tunnu sisältävän ollenkaan taiteen, seksuaalisuuden tai vammaisuuden kaltaisia vaikeasti hallittavia ulottuvuuksia. On ymmärrettävää, ettei "ajanhallinta" tarvitse luetteloa ihmisen elämään tavallisesti kuuluvista asioista. Mutta oudoksun itse sitä, ettei Stranius edes kursorisesti pohdi sitä, miten esimerkiksi mainitsemani kolme asiaa "häiritsevät" vääjäämättä sitä järjestystä ja järjestelyä, jonka rakentamisesta kirja muodostuu.

On tietenkin mahdollista ja sinänsä sallittua, että Stranius on yksinkertaisesti rajannut kirjansa kattaman alueen toteutuneella tavalla ja jättänyt isojakin asioita käsittelynsä ulkopuolelle perusteellisen harkinnan tuloksena. Olisin silti odottanut hänen tällöin edes mainitsevan, että tätä ja tuota ihmisen toiminnan aluetta ei kirjassa käsitellä. Sillä on mielestäni niin, että vain jotkut ihmisistä elävät juuri sellaista elämää, johon Straniuksen vinkit osuvat. Moni meistä elää niin erilaisessa todellisuudessa, että samat vinkit kuulostavat vitseiltä tai älyttömyyksiltä. Kaikki ihmiset eivät käy kokouksissa, vaan heidän työnsä on esimerkiksi yhtä ja samaa liukuhihnalla puurtamista, johon ei ole sallittua puuttua minkäänlaisessa järkeistämisen tarkoituksessa, koska tuo aika kuuluu työnantajalle, ei työn tekijälle. Stranius myöntää puhuvansa etupäässä etuoikeutetuille, "siistiä sisätyötä tekeville ylemmän keskiluokan" ihmisille, joilla lähtökohtaisesti voi olla motivaatio "tehostaa" työtään. Liukuhihnan äärelle tai kaupan kassalle jumittuneen motivaatio voi suuntautua ihan toisaalle.

* * *

Edellä oleva kritiikki on sikäli paradoksaalista, että kuulun itse Straniuksen tavoin kaiken organisoijiin. Eromme on lähinnä siinä, että Straniuksella korostuu heikon luonteen kurissa pitämisen tavoite, kun itse olen pakotettu esimerkiksi käyttämään almanakkaa ja jatkuvasti päivitettäviä tehtävälistoja surkean muistini takia. Stranius on myös edelleen nuori, sporttinen ja kokonaisvaltaisesti täynnä energiaa, kun itse joudun kamppailemaan päivittäin fyysisen rapistumisen, laiskuuden ja kipujen kanssa. Kadehdin Straniuksen kuntoa, mutta en silti vaihtaisi osia hänen kanssaan, koska vaikka ymmärrän, minusta Stranius on vienyt eetoksensa pidemmälle kuin mihin itse olen valmis. Toisin kuin ilmeisesti Stranius, pidän äärimmäisen tärkeänä säilyttää jokaisena elämän päivänä yllätyksen ja elämysten mahdollisuuden, niin kontrollifriikki kuin olenkin. Ajatus siitä, että hereilläolon tunnit olisivat tarkkaan suunniteltuja viikkoja eteenpäin, on minusta ahdistava, vaikka ehdottomasti haluan, että jokainen sopimani ja lupaamani asia on minulla tarkasti paperille kirjattuna (muuten en pystyisi lupauksiani lunastamaan).

Vieroksun myös jossain määrin Straniuksen ilmeistä riippuvuutta (voi olla liian vahva termi tässä) tietotekniikasta. Tai ehkä on reilumpaa todeta, että Stranius sallii itsensä olla monessa asiassa niin riippuvainen modernista tekniikasta, että pasmat voisivat mennä sekaisin, jos kännykkä ja muut laitteet kerättäisiin yhtäkkiä pois. Minulle myös ajatus äänikirjojen kuunteleminen lukemisen sijasta on käsittämätön, niin eri asioita ne mielestäni ovat. Nämä voivat olla sukupolvikysymyksiä (Stranius on syntynyt 1974, pari vuotta ennen kuin oma esikoiseni syntyi), mutta ehkä jostain muustakin on kysymys. Stranius ei anna itsestään ollenkaan omnipotentin hullun vaikutelmaa, mutta hetkittäin tätä kirjaa lukiessani tuli silti tunne, että ehkä vähän vähempikin määrä pointteja voisi riittää. Ja ehkä niitä perheen sisäisiä asioita voi pohtia joskus muulloinkin kuin aikataulutun viikkopalaverin aikana. (Toki näin tapahtuu varmasti myös Straniuksen perheessä.)

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Straniuksen kirja sisältää merkittävän paljon hyödyllistä arjen analyysiä ja sen pohjalta tehtyjä johtopäätöksiä. Vinkit voivat panna liikkeelle vanhat rutiinit rikkovia prosesseja, joista on myönteisiä seurauksia. Suurin osa Straniuksen vinkeistä on ehdottomasti järkeviä ja ansaitsevat ajattelevan ihmisen huomiota. Myös ne, jotka äkkiseltään tuntuvat vähän lapsekkaan hyväntahtoisilta ja itseoppineiden konsulttien "viisaudelta", jonka useimmat tietävät jo ennestään, vaikka eivät ole älynneet sitä tuotteistaa. Pidän itse kovasti siitä, että Stranius uskaltaa häpeämättä edistää "hyviä asioita", joille aikamme markkinaliberalismi (ja -listi) pilkallisesti nauraa. Mutta jäin kyllä miettimään, miten elämän vääjäämättömät yllätykset sekoittavat Leo Straniuksen tarkkaan suunniteltua elämänkulkua. Vai sekoittavatko? Onko musiikkia, joka saa Straniuksen unohtamaan ajoitetun kokouksen tai voisiko seksuaalivietti raunioittaa ajoissa aloitetun kokouksen, johon osallistuu aivojen mielihyväkeskuksen valloittava toinen ihminen? Koneitahan emme ole, joten tehokkuuden hyveelle taitaa löytyä itse kultakin selvät rajat. Se "elää enemmän" voi tarkoittaa varsin erilaisia asioita.

Skandinaavitkin Kongon kimpussa

Jukka Aaltonen ja Seppo Sivonen ovat julkaisseet kolonialismin historiaa valottavan populaarin kirjan Kongon Akseli : Suomalaiset ja skandinaavit kolonialismin rakentajina (Into 2022). Kirjoittavat kuljettavat rinnakkain yleistä kertomusta Kongon alueen alistamisesta ja ryöstämisestä sekä suomalaisen konemestari Akseli Leppäsen taivalta masinistina Kongo-joella vuosina 1913-1931. Tavoitteena on epäilemättä ollut saada konkretiaa väitteille siitä, että myös suomalaiset ja muut skandinaavit osallistuivat Afrikan kolonialisointiin ja sen yhteydessä tehtyihin ihmisoikeusrikoksiin. Ratkaisu on voinut olla myös pakon sanelema, koska Leppäsen tai yhdenkään muun suomalaisen urasta Kongosta ei olisi mielekästä kirjaa sellaisenaan saanut aikaiseksi. 

En itse pidä kirjassa tehtyä ratkaisua erityisen onnistuneena. Pääosa kirjan yleisestä historiasta sijoittuu ajallisesti 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun eli Belgian kuningas Leopold II:n yksityisomaisuutena kohteleman Kongon vapaavaltion aikaan. Akseli Leppäsen tarina on ajallisesti paljon myöhäisempi, vaikka toki edelleen tutun siirtomaaherruuden brutaaliuden aikaa. Kun kirja ei muutenkaan etene korostuneen kronologisesti, vaaditaan lukijalta sekä taustatietoja että kärsivällisyyttä. Vaikka yleisellä ja erityisellä on kiistatta yhteys, se ei hahmotu suurempina linjoina vaan arjen rasismin ja väkivallan kuvauksina.

Tältä osin lukukokemusta ei myöskään paranna kirjoittajien jotenkin päättämätön suhtautuminen Akseli Leppäseen ja muihin nimeltä mainittuihin vierastyöläisiin. Vaikka kirja ymmärrettävästi toteaa ja tuomitsee yksiselitteisesti Kongoon lähtijöiden nykynäkökulmasta sietämättömät asenteet ja käytännöt, Aaltonen ja Sivonen haluavat myös koko ajan korostaa, että kyse oli oman aikansa ”normaalista”, ei mistään poikkeuksellisen moraalittomista ihmisistä. Akseli Leppäsen kohdalla nostetaan toistuvasti esiin se, kuinka tämä uskovainen mies torjui päättäväisesti (ja melkein aina menestyksellä) paitsi viinan houkutukset, myös paikallisten naisten seksuaalisen riistämisen. Leppäsen tarinan kerrontaan liitetty preesensin käyttö ei tuntunut luontevalta, vaan jonkinlaiselta kirjallista laatua etsivältä tempulta.

* * *

Kongon Akseli ei edellä olevasta kritiikistä huolimatta ole turha saati huono tietokirja. Myytti reiluista ja rehdeistä skandinaaveista, joilla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä kolonialismin kaltaisen kammottavan historian ilmiön kanssa, joutaakin kaatopaikalle. Se on sekä tosiasioita vääristelevä että kolonialismin rakenteellisuutta hämärtävä myytti, minkä Aaltonen ja Sivonen moneen kertaan osoittavat. Voi huoletta arvioida, että jos Skandinavian maille ja sitten vuoden 1918 jälkeen myös Suomelle olisi tarjoutunut mahdollisuus hankkia Afrikasta omat siirtomaat, aivan varmasti niin olisi tehty. Mahdollisuutta ei kuitenkaan syntynyt, koska Keski-Euroopan maat, myös kooltaan vähäiset Portugali ja Belgia, olivat ehtineet apajalle ensin, eivätkä missään nimessä aikoneet päästää otteestaan.

Tästä syystä – ja uskoakseni vain tästä syystä – skandinaaveille jäi rooliksi toimia kolonialistien tarvitsemien ammattimiesten tuottajina. Omia siirtomaita havitelleille kunkuille ja poliitikoille jäi käteen suhteellisen heikko valttikortti, mutta silläkin peliin haluttiin osallistua. Leopold II:n brutaali hirmuvalta ei olisi ollut mahdollinen ilman lojaaleja apulaisia, jotka teknisinä palkkasotureina hoitivat roolit, joihin Belgiasta ei löytynyt osaavia toimijoita (hallintomiehiksi belgialaisia kyllä riitti). Siksi ei ole liioittelua todeta, ettei kolonialismin pahuus esimerkiksi juuri Kongossa olisi mitenkään voinut toteutua siinä mittakaavassa, jossa se toteutui, ilman näitä lisävoimia Skandinaviasta.

Kongoon lähtijöiden näkökulma oli luonnollisesti toinen. Useimmat olivat liikkeellä henkilökohtaisen talouden kohentamisen tarkoituksessa, eivät mitenkään Leopold II:n väitettyjen ”sivistyspyrkimysten” saati todellisen taloudellisen ahneuden palvelemiseksi. Se oli korkeintaan sivutuote. Eettinen vastuu ei siitä kokonaan katoa, mutta kohtuullistaa sitä. Kongoon lähteneistä skandinaaveista vain harvat olivat synnynnäisiä sadisteja ja muuten väkivaltaisia miehiä, mutta useimmista kasvoi sellaisia kolonialismin edellyttämän alistusjärjestelmän työntekijöinä. Myös Jumalaan uskova Akseli Leppänen antoi virtahevon selkänahasta valmistetun chicotten eli ”sikotin” pakottaa kongolaiset raatamaan eurooppalaisten siirtomaaisäntien hyväksi ilman tunnontuskia. Kolonialismi muutti viattomankin tunteettomaksi kolonialistiksi. 

* * *

Aaltonen ja Sivonen antavat tapauskertomusten ja pöyristyttävien valokuvien todistaa, mihinkään laajempiin analyyseihin he eivät ole ryhtyneet. Itse pidän tätä tietokirjassa selvänä puutteena, kuten sitäkin, ettei nimeltä mainittuja toimijoita vilisevässä kirjassa ole henkilöhakemistoa. Kirjoittajat eivät vahingossakaan yhdistä kolonialismia ja kapitalismia, vaan jättävät jälkimmäisen jonkinlaiseksi näkymättömäksi taustavoimaksi. Todellisuudessa kuitenkin juuri kapitalistinen omistus- ja pakkotyöjärjestelmä paitsi tuhosi afrikkalaisten perinteisen elämäntavan ja kulttuurin, myös tuotti kaikki ne rakenteet, joiden varassa sekä Leopold II:n että vähemmän yksityisten siirtomaavaltioitten alistus- ja riistopolitiikka olivat. Mitään kumiterroria ei olisi syntynyt, jos kapitalismi ei olisi tarjonnut Leopold II:lle muuntaa kongolaisten orjatyö taloudelliseksi lisäarvoksi ja edelleen henkilökohtaiseksi omistukseksi.

Kaikki skandinaavit eivät olleet pelkkiä laivoja kuljettavia masinisteja, vaan jotkut osallistuivat merkittävälläkin panoksella Kongon luonnonrikkauksen etsimiseen, löytämiseen ja ryöstämiseen. Heitä ei juuri enää muisteta, koska tuo muisto on lopultakin muuttunut likaiseksi ja vastenmieliseksi. Mutta omana aikanaan nämä miehet saivat kyllä paistatella eliitin juhlaillallisilla, missä Afrikan orjuuttajat onnittelivat toinen toistaan niistä valtavista rikkauksista, joita Kongosta ja muualta oli onnistuttu siirtämään Eurooppaan. Kongon Akseli muistuttaa ansiokkaasti siitä, etteivät Afrikan ja Kongon tapahtumat 1900-luvun alussa olleet suinkaan mikään vaiettu salaisuus, vaan myös suomalaisten lehtien säännöllistä ”eksoottista” aineistoa, jossa lähinnä vain jotkut uskonnolliset lehdet kauhistelivat afrikkalaisten huonoa kohtelua. Yleisesti ottaen siitä tiedettiin, se hyväksyttiin ja unohdettiin.

Pysyvä kysymys tietenkin on, missä määrin kolonialistinen järjestelmä on edelleen voimassa, vaikka ei välttämättä näkyvillä. Tähän eivät Aaltonen ja Sivonen suoraan vastaa, mutta vähintään rivien välistä voi lukea, etteivät he pidä ongelmaa vielä ratkaistuna. Itse olisin valmis paljon jyrkempäänkin arvioon, koska maailmankauppa pohjautuu edelleen entisten siirtomaiden suuryhtiöiden hegemoniaan. Aitoa vapaakauppaa, joka sallisi reilun kilpailun, ei ole, koska varakkaimmat valtiot eivät sitä siedä. Heidän sanastossaan ”vapaakauppa” tarkoittaa kauppaa, joka hyödyttää varakkaimpia, ei köyhimpiä. Leopold II on haudassa, mutta hänen symboloimansa kapitalistinen ahneus ja kyltymätön riiston maksimointi eivät ole kadonneet minnekään. Afrikan valtiot ovat näennäisesti itsenäisiä, mutta niin vaan siellä sun täällä ovat ”rauhaa turvaamassa” entisten siirtomaaisäntien armeijat. Pohjoismailla ei edelleenkään ole omia siirtomaita, mutta kuten ennenkin, annamme täyden tukemme järjestelmälle, joka pitää Afrikan kaltaiset alueet köyhinä järjestelyllä, jolla rikkaudet siirtyvät siirtomaaisännille, luonnontuhot ja ongelmat jäävät afrikkalaisille.

Valehtelevien pettureiden kyydissä

Pentti Sainio ei ole pasifisti, kaikkea muuta, enkä tiedä hänen suhtautumistaan Natoon. Mutta hän pitää maavoimia sotilaallisen suorituskyvyn ytimenä ja suhtautuu ilmavoimiin nihkeästi, koska niiden ylläpito tulee suorituskykyyn nähden kovin kalliiksi. Kun Suomen armeija on 1990-luvun alusta lähtien marssinut ilmavoimien tahtiin, Sainio on erikoistunut toimittajana ruotimaan sitä merkillistä ilmiötä, että vastoin perustuslain selkeää linjaa Suomessa poliittinen valta on kaikissa sotilaallisissa kysymyksissä siirtynyt poliitikoilta sotilaille. Kansakunta kenraalien käsissä (Penmedia/Rosebud 2021) on tuorein näyte siitä, miten sotilaat ovat - toki poliitikkojen vahvalla tuella - vallanneet itselleen lainvastaista valtaa, jonka avulla sekä romutetaan Suomen itsenäisyys liittoutumalla Yhdysvaltain johtaman sotilasliiton kanssa että Suomen talous maksamalla yhdysvaltalaisille asevalmistajille kymmeniä miljardeja euroja aseista, joilla emme tee mitään, mutta joista saattaa olla Yhdysvaltain armeijalle hyötyä, jos se päättää hyökätä Venäjälle.

Otsikon viestiä on syytä tarkentaa. Kun haukun - ei siis Sainio - suomalaisia kenraaleja isänmaansa myyjiksi ja pettäjiksi, en tarkoita, etteikö heillä olisi rakasta isänmaata. Sen nimi ei kuitenkaan ole Suomi, vaan The United States of America eli Amerikan Yhdysvallat. Olen kahden vaiheilla, nimeänkö myös poliittiset päättäjät Suomen pettäjiksi. Empimiseni johtuu siitä, että luultavasti jotkut kansanedustajat ovat vilpittömästi uskoneet kenraalien jatkuvan valehtelun, koska eivät voi kuvitellakaan, että suomalainen upseeri valehtelee häikäilemättä suomalaiselle kansanedustajalle. Mutta siitä olen varma, että monet kansanedustajat ovat vaihtaneet isänmaataan täysin harkitusti ja tietoisina siitä, että he antavat kenraaleille avoimen valtakirjan, jonka tuottaman laskun maksavat aivan muut kuin hyväpalkkaiset kansanedustajat. Maksajia ovat mm. sairaanhoitajat, joiden surkeaa palkkaa ei missään olosuhteissa saada parannettua, vaikka täsmälleen samaan aikaan asemiljardit vain vilahtavat päättäjien punakynän ohi.

Siinähän ei ole mitään ihmeellistä tai uutta, että suomalainen oikeisto on valmis myymään isänmaan, kun Yhdysvallat niin vaatii. Se on tehnyt koko Suomen itsenäisyyden ajan parhaansa totellakseen läntisiä suurvaltoja. Demareittenkin transatlanttisen rakkaussuhteen tiedämme hyvin, eikä siksi ole yllättävää, että monet johtavat demarit on ollut innolla vauhdittamassa asehankintoja Yhdysvalloista (syntisten lista tuonnempana). Mutta kyllähän se sydäntä särkee, että samassa rintamassa on nykyään myös Vasemmistoliitto, jonka ulkopoliittinen oikeistolaistuminen on ollut jatkuvaa ja tulee saamaan kruununsa, kun vasemmistolle Nato ei ole hallituksessa pysymiselle mikään kynnyskysymys. Tälle petokselle ei enää löydy sanoja, joita haluaisin julkisessa tekstissä käyttää.

* * *

En salaa sitä, että toisin kuin Pentti Sainio, inhoan sotilaiden maailmaa sydämen kyllyydestä. Isäni oli armeijasta erotessaan eversti. Jos hän ei olisi kyllästynyt odottelemaan ylennystä, hänestä olisi tullut jonkin sortin kenraali. Mutta sotilaissakin on eroja. Osalle se on rauhan aikana näköalatonta, mutta pohjimmiltaan vilpitöntä työtä, jotta Suomea ei tuhottaisi sodassa. Inhoni varsinainen kohde ovat sydämettömät vallankäyttäjät, jotka eivät epäröi uhrata miljoonien tavallisten sotilaitten henkeä tai - kuten nyt Suomen tapauksessa - vaivalla rakennettua rauhanomaista hyvinvointivaltiota. Tällaisia sotilaita on jokaisen maan armeijan johto liian täynnä. Miehiä, jotka tapattavat muita voidakseen todistaa olevansa päteviä alfauroksia. Rauhattomia sosiopaatteja, joille sota merkitsee ihanaa aikaa vapaana arjen tylsyydestä ja rajoituksista.

En tiedä, kuinka moni Suomen asehankinnoista päättäneistä kenuista ja eversteistä täyttää edellä mainitut kelpoisuusehdot. Mutta käytännön häikäilemättömyys viittaa vahvasti siihen, että monilla ehdot täyttyvät kepeästi, eikä julkisuuden vihjailu korruptoituneista kenraaleista muuta marssin tahtia. Pyöröovi asevalmistajien ja kenraalikunnan välillä pyörii aina, kun tarvetta ilmenee, puolin tai toisin. Eräs syy tähän on upseerien täysin perustelemattoman alhainen eläkeikä. 1962 tai ennen sitä syntynyt kenraali pääsee nauttimaan hyvästä eläkkeestä 55-vuotiaana! Miksi? Ei se istuminen toimistossa ja upseerikerholla vaadi kropalta tai aivoilta mitään poikkeuksellisen nopeasti vanhentavaa toimintaa. Kysymys on tietysti retorinen. Tarkoitus on tarjota ylemmille upseereille mahdollisuus siirtyä ajoissa liike-elämän palvelukseen ja toista eläkettä kasvattamaan. Minusta sotilaitten alhainen eläkeikä on rakenteellista korruptiota puhtaimmillaan. Eikä se takaa mitään lojaaliutta yhteiskunnalle, joka tällaiset edut on tarjonnut. Ilmavoimien komentajana toiminut Jarmo Lindberg oli innolla siirtymässä toisen valtion asekauppiaan konsultiksi heti, kun oli ensimmäisellä pallilla saanut ohjattua tuolle samaiselle asekauppiaalle mehukkaan ansaintamahdollisuuden. Jos moinen ei ole karkeaa korruptiota, mikä on?

Pentti Sainio on paneutunut papereihin, myös niihin, jotka on parhaan mukaan pimitetty siviileiltä ja erityisesti kansanedustajilta, vaikka näiden enemmistö näyttää hyväksyvän vaikka minkälaisia sotilaiden esityksiä. Sainio kuvaa, kuinka häikäilemättömästi kriittiset dokumentit on sujutettu osaksi "jo päätettyjä" asioita, vaikka niitä ei ole muodollisesti hyväksytetty missään demokraattisissa elimissä. Tilanne näyttää historiallisesti samalta kuin keväällä 1918, jolloin Suomen edustaja Saksassa Edvard Hjelt käytännössä itse päätti kutsua Saksan armeijan pelastamaan Suomen valkoinen armeija tappiolta. Identtinen tilanne ei tietenkään ole. Nyt hjeltejä on monta, eikä Suomi ole minkäänlaisessa sodassa. Saksan tilalla on Yhdysvallat. Mutta epädemokraattinen päätöksenteko kansakunnan kohtaloista ei ole muuttunut miksikään. Miksi olisi, kun sen paremmin eduskunta kuin kansalaisetkaan eivät sellaista vaadi?

* * *

Pentti Sainio on nähnyt suuren vaivan osoittaakseen konkreettisesti, ettei tämä suuri vedätys Suomen armeijassa kohti Pentagonin alajaostoksi muuttumista ole ollut mikään vahinko tai nimettömien virkamiesten juoni. Kyseessä on viimeistään Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen käynnistetty korkeimman tason operaatio, jonka toimijoista näyttää äkkiseltään vain Tarja Halonen saavan suhteellisen puhtaat paperit (tuoreitten tietojen mukaan myös pitkään tuolin reunalla kiikkunut Erkki Tuomioja on kääntynyt julkisesti Natoon liittymisen kannattajaksi). Tuossa edellä tuli mainittua vain noloimmin itsensä julkisuudessa tuhrannut Jarmo Lindberg, joten on oikeinmukaista listata kaikki muutkin, joiden Sainio todistaa olleen tietoisesti juonessa mukana. Perustelut lukekaa Sainion kirjasta, tässä vain suurimpien syyllisten listaa (epäsuorempaa apuaan ovat tarjonneet kymmenet muutkin, mm. kaikki puolustusministerit, jotka eivät siihen virkaan olisi muuten päässeetkään):

A. Siviilikonnat - Esko Aho, Martti Ahtisaari, Heikki Haavisto, Carl Haglund, Pauli Järvenpää, Antti Kaikkonen, Jyrki Katainen, Paavo Lipponen, Jussi Niinistö, Sauli Niinistö, Petteri Orpo, Elisabeth Rehn, Antti Rinne, Juha Sipilä, Timo Soini, Alexander Stubb, Matti Vanhanen, Iiro Viinanen

B. Sotilaskonnat - Gustav Hägglund, Pasi Jokinen, Jukka Juusti, Kim Jäämeri, Juhani Kaskeala, Juha-Pekka Keränen, Timo Kivinen, Jarmo Lindberg, Heikki Nikunen, Aimo Pajunen, Lauri Puranen, Arto Räty, Pekka Toveri

C. Vaarasta varoittaneita sotilaita - Jan Hanska, Petteri Kajanmaa, Ahti Lappi, Pertti Tervonen

D. Vastaan konkreettisesti hangoitelleita kansanedustajia - Markus Mustajärvi ja Johannes Yrttiaho (molemmat saivat varoituksen Li Anderssonilta ja Paavo Arhinmäeltä).

Legion of Merit -kunniamerkin "kiitoksena poikkeuksellisen ansiokkaasti Yhdysvaltain armeijan hyväksi tehdystä työstä" ovat saaneet Jarmo Lindberg (Locheed Martin), Juhani Kaskeala (Boeing), Gustav Hägglund sekä - viran puolesta - sotilasasiamiehinä Washingtonissa toimineet Sakari Honkamaa ja Jan Laukka. Sainio muistuttaa, että käytännössä kaikki Suomen korkeat upseerit on koulutettu ja indoktrinoitu Yhdysvalloissa.

Sanna Marinin hallitus on poliittisessa vastuussa koko vedätyksen viemisestä loppuun, mutta sen jäsenet kuuluvat kuitenkin ns. Ukrainan sodan säikyttämään kakkosketjuun, joten antaa nyt olla - kun Sainiokin antaa - puolustusministeri Kaikkosta lukuun ottamatta. Demarit ja Keskusta ovat joka tapauksessa luopuneet pysyvästi Paasikiven linjasta, jolle Vihreät ei saanut itseään koskaan edes kammetuksi. Eivät tosin varmasti yrittäneetkään. Myös pitkään vasemmiston rauhanlinjaa ja Nato-vastaista peruslinjaa edustanut Vasemmistoliitto on antanut periksi ja tulee maksamaan siitä seuraavissa vaaleissa roiman kannatuksen laskun muodossa.

* * *

Kun Suomen ratkaisuja tulevina aikoina arvioidaan, on syytä muistaa, ettei mitään ajopuuta koskaan ollut, vaan tiukasti poliittisesti ja sotilaallisesti kurissa pidetty ohjus, jolla oli selkeä tavoite: Naton täysjäsenyys ja Suomen armeijan alistaminen Yhdysvaltain armeijan apulaiseksi heti, kun Neuvostoliitto katosi maailmasta. Loogistahan olisi ollut, että saman tien olisi lakkautettu tarpeettomana kaikille jäsenmailleen kovin kallis Nato. No, sinisillä silmillä voi räpytellä ja ihmetellä, mutta tietenkään Nato ei ole koskaan ollut pelkästään Neuvostoliiton vastapaino. Nato on pohjimmiltaan Yhdysvaltain maailmanpoliittinen väline, jolla ronkitaan voimaan Washingtonissa ja Pentagonissa päätetyt ratkaisut, hyvällä tai sitten sotilaallisella voimalla.

On vaikea tietää, ovatko suomalaiset militaristit ja Nato-intoilijat asialla pelkästään vanhasta Neuvostoliiton pelosta, vaikka ovatko he todellakin myös sokaistuneet Yhdysvaltain vilpillisistä lupauksista. Sekä sotilas- että siviilipuolella on suuria Yhdysvaltain ihailijoita, joille Suomen pettäminen ei näytä olevan isokaan juttu. Mutta vaikea on uskoa, että sotilaiden ja kansalaisten suuri enemmistö haluaisi aidosti luopua Suomen itsenäisyydestä vain siksi, että se parantaa Yhdysvaltain sotilaallista iskukykyä. Siksi on pakko olettaa - Pentti Sainio ei näin oleta, vaan minä -, että huolellisesti valmisteltu ja häikäilemättömästi toteutettu vedätys on saanut enemmistön uskomaan aikuisten satuja, sotilaiden jämerästi lausumia valheita ja asekauppiaiden hunajaisia lupauksia. 

Lopputulos joka tapauksessa on, että lähipäivinä Marinin hallitus ilmoittaa "Suomen" päättäneen hakea sotilasliitto Naton täysjäsenyyttä, asia ilmoitetaan eduskunnalle, joka merkitsee päätöksen tiedokseen, mutta ei äänestä asiasta. Suomen tasavallan lyhyen historian dramaattisin ratkaisu tulee olemaan salassa valmisteltu ilmoitusasia, kuten kaikki edeltäneet askeleetkin. Näillä näkymillä hätäsuunnitelma muuttaa Ruotsiin ei voi sekään toteutua, koska myös Ruotsin demarit ovat pettäneet pitkän periaatelinjauksensa ja liittyvät Suomen kanssa tasatahtiin (todellisuudessa Ruotsi on ollut täysin sidoksissa Yhdysvaltoihin lyhyttä Vietnamin sotaan liittynyttä erimielisyyttä lukuun ottamatta). Paasikiviläiselle reservin upseerille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ilmoittaa sotilasarvostaan luopumisesta ja siirtymisestä totaalikieltäytyjäksi. Yritän kuvitella pilkallisen naurun pääesikunnassa. Toivottavasti nauravat sentään vielä suomeksi.

- - -

PS. 14.5.2022 Kuulin juuri ikävän uutisen, että Pentti Sainio on menehtynyt  vakavaan sairauteen 23.4.2022 (https://kauppa.intokustannus.fi/pentti-sainio-in-memoriam/). Tämä kirja jäi siten hänen suppean, mutta ärhäkän ja rohkean tuotantonsa viimeiseksi. Kiitämme ja otamme osaa omaisten suruun.

Mishka sotii ja kirjoittaa

Myönnän tarttuneeni Lasse Laaksosen kirjaan Kynän ja miekan kenraali Wallenius (Docendo 2021) suhteellisen vähin odotuksin, lähinnä yleisestä kiinnostuksesta Suomen poliittisen historiaan. Sen puitteissa Kurt Martti Wallenius on enemmän eksentrinen sivupersoona kuin varsinainen ykkösketjujen toimija. Hänen persoonaansa liittyy kuitenkin niin paljon anti- ja sympatioita, että uteliaisuus voittaa. Takakansitekstin mukaan kirja on "tavanomaisesta elämäkerrasta poikkeava kuvaus värikkäästä persoonasta, antisankarista, täysin kenraalikunnasta erottuvasta esteetikosta, taiteilijasta, seikkailijasta ja kirjailijasta". Listaa voisi jatkaa myös määritteillä kuten "pinttynyt antikommunisti, presidentti Ståhlbergin kyydityksessä ja Mäntsälän kapinassa maineensa menettänyt äärioikeiston apulainen, Mannerheimin inhoama jääkäri ja narsistinen jääräpää", mutta kustantaja haluaa myydä kirjaa, joten valintaa on haluttu tehdä.

Minusta Laaksosen kirja ei poikkea mitenkään ratkaisevalla tavalla niistä elämäkerroista, joita meillä on tehty sotilasuraa kyntäneistä miehistä. Siviilielämä on sivuroolissa, mutta ei kokonaan ohitettu. Kirjassa on paljon Walleniuksen omien tekstien siteerauksia, joiden ansiosta pääsemme tutustumaan hänen puhetapaansa kohtuullisen laveasti. Laaksonen lienee myös koonnut kansien väliin jokseenkin kaiken, millä voi olla suurempaa yleisöä ajatellen merkitystä. Hakemistot ovat kunnossa ja kirjallisuusluettelo sisältää ilahduttavasti myös Walleniuksen bibliografian. Laaksonen kirjoittaa "modernin" keveästi pakottamatta lukijaa juuttumaan loputtomiin ja pitkiin alaviitteisiin. 

Valitettavasti, vaikka ei yllättäen Docendon ollessa kustantajana ja julkaisijana, on pakko nurista oikoluvun tasosta (tai sen puuttumisesta). Tavanomaisia pieniä kirjoitusvirheitä on jäänyt turhan paljon, samoin joitakin helposti tarkistettavissa olleiden nimien virheitä (po. Anton Lindforss, ei "Lindfors", Garibaldi, ei "Garribaldi", leipätekstissä oikein Craucher, hakemistossa "Crauhcer"). Puutteellisesta kustannustoimituksesta kertovat myös jotkut toistot ja saman sitaatin valikoituminen kahdelle eri sivulla (s. 201 ja 202). Näitä vakavampi ongelma on Laaksosen todella sekava tapa nimetä tekstissä henkilöitään. Wallenius esiintyy paitsi koko nimellään, myös muodoissa "Mishka" (perusteltua), "Martti", "Walle" sekä kaikilla virkatitteleillään. En keksinyt mitään perustetta sille, että Laaksonen puhuu tuon tuostakin tuttavallisesti "Martista". Se on yksinkertaisesti tyylirikko, koska mistään ei käy ilmi, että Wallenius olisi ollut Laaksosen läheinen ystävä. Yhtä tyylitöntä on käyttää upseereista asiatekstissä lempinimiä kuten "Sota-Kalle" tai "Mala".

* * *

Kirjan luettavuutta haittaa melkoisesti Laaksosen yritys ratkaista keskeisten henkilöiden nimen toistumisen ongelma käyttämällä heidän senhetkisiä virkanimiään. Sen voi vielä jotenkin päätellä, että "ylipäällikkö" viittaa tuolloiseen presidentti Relanderiin. Mutta kun toimijoina ovat "yleisesikunnan päällikkö", "sotaväen päällikkö", "jääkärimajuri" tai "kenraalimajuri", joutuu lukija nostamaan kätensä ja hidastamaan lukutahtia, jotta osaa mielessään kääntää koodit nimiksi (Wallenius, Aarne Sihvo tai Karl Fredrik Wilkama, Wallenius, Wallenius). Ratkaisu on yksiselitteisesti epäonnistunut. Kysymys ei ole Laaksosen asiantuntemuksesta vaan lukijan motivaation väärinarvioinnista. Hänelle itselleen tällainen koodikieli todennäköisesti avautuu helposti, mutta tavallisella lukijalla ei moista valmiutta voi olla.  Laaksonen kuljettaa pitkin kirjaa niin suurta henkilöjoukkoa, että heistä olisi myös voinut koota tiiviin esittelyliitteen, jossa kaikki W-kenraalit (Walden, Wallenius, Wilkama ja Willamo) ja lukuisat muut, usein tarinassa vain piipahtavat hahmot olisi voinut tarkistaa kaikessa rauhassa.

Laaksonen on jo tullut tunnetuksi suomalaisten upseereiden juopottelun suorasanaisena raportoijana (Viina, hermot ja rangaistukset, Docendo 2017). Wallenius-elämäkerta jatkaa aiheen parissa, koska useimmat kirjan päähenkilöistä olivat halullisia ryypiskelijöitä. Mannerheimin juomatavat Laaksonen tosin jättää käsittelemättä, mutta Walleniuksen sädekehää hän heikentää viittaamalla toistuvasti ongelmiin, joihin juopottelu myös korkea-arvoiset upseerit toistuvasti johdatteli. Tämä on mielenkiintoista, koska Laaksosen yleinen suhtautuminen Walleniukseen on myönteinen, jopa lievästi ihaileva. Tämä ei onneksi ole tarkoittanut, että Laaksonen olisi yrittänyt piilottaa ikäviä tapahtumia. Niiden perusteella Wallenius oli varmasti karismaattinen, mutta myös erittäin vaikea ihminen, jota joko inhottiin tai ihailtiin.

Walleniuksen sisäistä levottomuutta ja ristiriitaisuutta Laaksonen kuvaa onnistuneesti. Ihminen voi selvästikin olla narsistinen mainetekoja ja julkista kunniaa himoava karrieristi ja samaan aikaan myös yksinkertaista elämää ja luonnonläheisyyttä kaipaava mystikko. Vaikka Wallenius piti yleensä päällimmäisenä karskia naamaria, hän näyttää olleen varsin herkkätunteinen. Avioliitto Anni Joensuun kanssa kesti 61 vuotta vaimon kuolemaan asti ja pariskunta sai kolme tytärtä. Wallenius sai julkaistuksi 9 kirjaa ja monta muuta jäi joko pöytälaatikkoon tai sensuurin jalkoihin, kuten suurteos Petsamosta (lukija miettii, miksi Wallenius ei ilmeisesti edes yrittänyt julkaista kirjaansa Ruotsissa, kun valvontakomissio kielsi julkaisun Suomessa). Hänen kirjailijakuvansa on yhtä ristiriitainen kuin yleiskuvansakin, mutta mitä ilmeisimmin Wallenius antoi suomalaiseen eräkirjallisuuteen merkittävän panoksen.

* * *

Täysin ulkopuolelta katsottuna Kurt Martti Walleniuksen elämä oli yksittäisistä loiston hetkistä huolimatta pitkä ketju eriasteisia epäonnistumisia. Laaksonen ei ole ryhtynyt rakentamaan kokonaisarviota saati erittelemään tapahtuneen mahdollisia syitä. Se näyttää kuitenkin elämänkronikan pohjalta selvältä, että Wallenius oli itse uransa suurin kompastuskivi. Ei voi kiistää sitä, että Wallenius oli monessa tilanteessa myös epäonninen ja joutui - kuten Mannerheimin tapauksessa - kohtuuttoman väärin kohdelluksi ihan pärstäkertoimensa takia. Mutta toisaalta on niinkin, että ns. pärstäkerroin syntyy pääosin ihmisen omien tekojen perusteella. Walleniuksella oli lahjoja niin sotilaaksi kuin kirjailijaksi, hänessä oli karismaa koota vankkoja tukijoita ja ihailijoita, mutta hänessä oli myös jotain sellaista, joka nosti monilla ihmisillä karvat pystyyn niin, ettei edes keskusteluyhteyttä syntynyt.

Itseäni jäi mietityttämään, mikä sai humanistisesti suuntautuneen opiskelijanuoren yhtäkkiä haluamaan Saksaan jääkäriksi, vaikka se tarkoitti vuosikausien eroa tulevasta puolisosta ja kaikesta siitä selkeästä, mitä jääminen Suomeen esimerkiksi tutkijan uralle olisi merkinnyt. Laaksonen ei tätä äkillistä muutosta ole pystynyt avaamaan, oletettavasti sitä selittäviä dokumentteja ei ole säilynyt. Ulkopuolisen arvion mukaan muutos oli kuitenkin varsin äkillinen ja dramaattinen. Nuoren maisterin päässä jokin naksahti kerralla uuteen asentoon. Sen myötä muuttui paitsi Walleniuksen oma elämä, pieneltä osin myös Suomen tasavallan historia. Ilman jääkärikoulutusta Wallenius ei ehkä olisi tullut sotkeutuneeksi sen paremmin Lapuan liikkeeseen, Mäntsälän kapinaan kuin Ståhlbergin kyyditykseenkään.

Laaksosen kirjan perusteella lukijalle syntyy helposti kuva ihmisestä, joka meni jossain vaiheessa sisältä rikki ja keskittyi tavoittelemaan "mahdottomia" sen sijaan, että olisi tyytynyt mahdolliseen. On ilmeistä, että vähemmällä itsepäisyydellä ja epädiplomaattisella käytöksellä Walleniuksella olisi voinut olla "normaali" upseerin ura, joka olisi päätynyt kunniakkaasti kenraalina. Mutta lapsena tytön vaatteisiin puettu poika ei halunnut tyytyä vähempään kuin oalla parempi - tai kovempi - kuin kukaan muu. Walleniuksessa oli ehdottomuutta, joka voi auttaa kiven läpi, mutta myös myrkyttää elämän. Laaksonen viittaa useammin kuin kerran siihen, että Walleniuksen elämässä oli jonkinlainen kuoleman odotus. On kuin hän olisi valmistautunut myös häviämään uhkapelinsä. Toisia sellainen kiehtoo, toisia pelottaa.