Mishka sotii ja kirjoittaa

Myönnän tarttuneeni Lasse Laaksosen kirjaan Kynän ja miekan kenraali Wallenius (Docendo 2021) suhteellisen vähin odotuksin, lähinnä yleisestä kiinnostuksesta Suomen poliittisen historiaan. Sen puitteissa Kurt Martti Wallenius on enemmän eksentrinen sivupersoona kuin varsinainen ykkösketjujen toimija. Hänen persoonaansa liittyy kuitenkin niin paljon anti- ja sympatioita, että uteliaisuus voittaa. Takakansitekstin mukaan kirja on "tavanomaisesta elämäkerrasta poikkeava kuvaus värikkäästä persoonasta, antisankarista, täysin kenraalikunnasta erottuvasta esteetikosta, taiteilijasta, seikkailijasta ja kirjailijasta". Listaa voisi jatkaa myös määritteillä kuten "pinttynyt antikommunisti, presidentti Ståhlbergin kyydityksessä ja Mäntsälän kapinassa maineensa menettänyt äärioikeiston apulainen, Mannerheimin inhoama jääkäri ja narsistinen jääräpää", mutta kustantaja haluaa myydä kirjaa, joten valintaa on haluttu tehdä.

Minusta Laaksosen kirja ei poikkea mitenkään ratkaisevalla tavalla niistä elämäkerroista, joita meillä on tehty sotilasuraa kyntäneistä miehistä. Siviilielämä on sivuroolissa, mutta ei kokonaan ohitettu. Kirjassa on paljon Walleniuksen omien tekstien siteerauksia, joiden ansiosta pääsemme tutustumaan hänen puhetapaansa kohtuullisen laveasti. Laaksonen lienee myös koonnut kansien väliin jokseenkin kaiken, millä voi olla suurempaa yleisöä ajatellen merkitystä. Hakemistot ovat kunnossa ja kirjallisuusluettelo sisältää ilahduttavasti myös Walleniuksen bibliografian. Laaksonen kirjoittaa "modernin" keveästi pakottamatta lukijaa juuttumaan loputtomiin ja pitkiin alaviitteisiin. 

Valitettavasti, vaikka ei yllättäen Docendon ollessa kustantajana ja julkaisijana, on pakko nurista oikoluvun tasosta (tai sen puuttumisesta). Tavanomaisia pieniä kirjoitusvirheitä on jäänyt turhan paljon, samoin joitakin helposti tarkistettavissa olleiden nimien virheitä (po. Anton Lindforss, ei "Lindfors", Garibaldi, ei "Garribaldi", leipätekstissä oikein Craucher, hakemistossa "Crauhcer"). Puutteellisesta kustannustoimituksesta kertovat myös jotkut toistot ja saman sitaatin valikoituminen kahdelle eri sivulla (s. 201 ja 202). Näitä vakavampi ongelma on Laaksosen todella sekava tapa nimetä tekstissä henkilöitään. Wallenius esiintyy paitsi koko nimellään, myös muodoissa "Mishka" (perusteltua), "Martti", "Walle" sekä kaikilla virkatitteleillään. En keksinyt mitään perustetta sille, että Laaksonen puhuu tuon tuostakin tuttavallisesti "Martista". Se on yksinkertaisesti tyylirikko, koska mistään ei käy ilmi, että Wallenius olisi ollut Laaksosen läheinen ystävä. Yhtä tyylitöntä on käyttää upseereista asiatekstissä lempinimiä kuten "Sota-Kalle" tai "Mala".

* * *

Kirjan luettavuutta haittaa melkoisesti Laaksosen yritys ratkaista keskeisten henkilöiden nimen toistumisen ongelma käyttämällä heidän senhetkisiä virkanimiään. Sen voi vielä jotenkin päätellä, että "ylipäällikkö" viittaa tuolloiseen presidentti Relanderiin. Mutta kun toimijoina ovat "yleisesikunnan päällikkö", "sotaväen päällikkö", "jääkärimajuri" tai "kenraalimajuri", joutuu lukija nostamaan kätensä ja hidastamaan lukutahtia, jotta osaa mielessään kääntää koodit nimiksi (Wallenius, Aarne Sihvo tai Karl Fredrik Wilkama, Wallenius, Wallenius). Ratkaisu on yksiselitteisesti epäonnistunut. Kysymys ei ole Laaksosen asiantuntemuksesta vaan lukijan motivaation väärinarvioinnista. Hänelle itselleen tällainen koodikieli todennäköisesti avautuu helposti, mutta tavallisella lukijalla ei moista valmiutta voi olla.  Laaksonen kuljettaa pitkin kirjaa niin suurta henkilöjoukkoa, että heistä olisi myös voinut koota tiiviin esittelyliitteen, jossa kaikki W-kenraalit (Walden, Wallenius, Wilkama ja Willamo) ja lukuisat muut, usein tarinassa vain piipahtavat hahmot olisi voinut tarkistaa kaikessa rauhassa.

Laaksonen on jo tullut tunnetuksi suomalaisten upseereiden juopottelun suorasanaisena raportoijana (Viina, hermot ja rangaistukset, Docendo 2017). Wallenius-elämäkerta jatkaa aiheen parissa, koska useimmat kirjan päähenkilöistä olivat halullisia ryypiskelijöitä. Mannerheimin juomatavat Laaksonen tosin jättää käsittelemättä, mutta Walleniuksen sädekehää hän heikentää viittaamalla toistuvasti ongelmiin, joihin juopottelu myös korkea-arvoiset upseerit toistuvasti johdatteli. Tämä on mielenkiintoista, koska Laaksosen yleinen suhtautuminen Walleniukseen on myönteinen, jopa lievästi ihaileva. Tämä ei onneksi ole tarkoittanut, että Laaksonen olisi yrittänyt piilottaa ikäviä tapahtumia. Niiden perusteella Wallenius oli varmasti karismaattinen, mutta myös erittäin vaikea ihminen, jota joko inhottiin tai ihailtiin.

Walleniuksen sisäistä levottomuutta ja ristiriitaisuutta Laaksonen kuvaa onnistuneesti. Ihminen voi selvästikin olla narsistinen mainetekoja ja julkista kunniaa himoava karrieristi ja samaan aikaan myös yksinkertaista elämää ja luonnonläheisyyttä kaipaava mystikko. Vaikka Wallenius piti yleensä päällimmäisenä karskia naamaria, hän näyttää olleen varsin herkkätunteinen. Avioliitto Anni Joensuun kanssa kesti 61 vuotta vaimon kuolemaan asti ja pariskunta sai kolme tytärtä. Wallenius sai julkaistuksi 9 kirjaa ja monta muuta jäi joko pöytälaatikkoon tai sensuurin jalkoihin, kuten suurteos Petsamosta (lukija miettii, miksi Wallenius ei ilmeisesti edes yrittänyt julkaista kirjaansa Ruotsissa, kun valvontakomissio kielsi julkaisun Suomessa). Hänen kirjailijakuvansa on yhtä ristiriitainen kuin yleiskuvansakin, mutta mitä ilmeisimmin Wallenius antoi suomalaiseen eräkirjallisuuteen merkittävän panoksen.

* * *

Täysin ulkopuolelta katsottuna Kurt Martti Walleniuksen elämä oli yksittäisistä loiston hetkistä huolimatta pitkä ketju eriasteisia epäonnistumisia. Laaksonen ei ole ryhtynyt rakentamaan kokonaisarviota saati erittelemään tapahtuneen mahdollisia syitä. Se näyttää kuitenkin elämänkronikan pohjalta selvältä, että Wallenius oli itse uransa suurin kompastuskivi. Ei voi kiistää sitä, että Wallenius oli monessa tilanteessa myös epäonninen ja joutui - kuten Mannerheimin tapauksessa - kohtuuttoman väärin kohdelluksi ihan pärstäkertoimensa takia. Mutta toisaalta on niinkin, että ns. pärstäkerroin syntyy pääosin ihmisen omien tekojen perusteella. Walleniuksella oli lahjoja niin sotilaaksi kuin kirjailijaksi, hänessä oli karismaa koota vankkoja tukijoita ja ihailijoita, mutta hänessä oli myös jotain sellaista, joka nosti monilla ihmisillä karvat pystyyn niin, ettei edes keskusteluyhteyttä syntynyt.

Itseäni jäi mietityttämään, mikä sai humanistisesti suuntautuneen opiskelijanuoren yhtäkkiä haluamaan Saksaan jääkäriksi, vaikka se tarkoitti vuosikausien eroa tulevasta puolisosta ja kaikesta siitä selkeästä, mitä jääminen Suomeen esimerkiksi tutkijan uralle olisi merkinnyt. Laaksonen ei tätä äkillistä muutosta ole pystynyt avaamaan, oletettavasti sitä selittäviä dokumentteja ei ole säilynyt. Ulkopuolisen arvion mukaan muutos oli kuitenkin varsin äkillinen ja dramaattinen. Nuoren maisterin päässä jokin naksahti kerralla uuteen asentoon. Sen myötä muuttui paitsi Walleniuksen oma elämä, pieneltä osin myös Suomen tasavallan historia. Ilman jääkärikoulutusta Wallenius ei ehkä olisi tullut sotkeutuneeksi sen paremmin Lapuan liikkeeseen, Mäntsälän kapinaan kuin Ståhlbergin kyyditykseenkään.

Laaksosen kirjan perusteella lukijalle syntyy helposti kuva ihmisestä, joka meni jossain vaiheessa sisältä rikki ja keskittyi tavoittelemaan "mahdottomia" sen sijaan, että olisi tyytynyt mahdolliseen. On ilmeistä, että vähemmällä itsepäisyydellä ja epädiplomaattisella käytöksellä Walleniuksella olisi voinut olla "normaali" upseerin ura, joka olisi päätynyt kunniakkaasti kenraalina. Mutta lapsena tytön vaatteisiin puettu poika ei halunnut tyytyä vähempään kuin oalla parempi - tai kovempi - kuin kukaan muu. Walleniuksessa oli ehdottomuutta, joka voi auttaa kiven läpi, mutta myös myrkyttää elämän. Laaksonen viittaa useammin kuin kerran siihen, että Walleniuksen elämässä oli jonkinlainen kuoleman odotus. On kuin hän olisi valmistautunut myös häviämään uhkapelinsä. Toisia sellainen kiehtoo, toisia pelottaa.