Lopetin Hesarin lukemisen

Ratkaisuuni ei vaikuttanut mikään yksittäinen juttu, mieli vaan kypsyi kevään mittaan. Mikään hetken mielijohde ei taustalla myöskään ole. Olen lukenut johtavaa porvarillista sanomalehteä koko aikuisikäni enemmän tai vähemmän tyytymättömänä ja pääosin velvollisuudentunnosta, en mielihalusta. Olen arvellut, että vaikka kuinka riepoo, on syytä tietää, miten vastassa oleva median mahtavin edustaja toimii. Nuorempana luin lehteä "luonnollisena" asiana, koska se oli ainoa perheeseen tullut sanomalehti. Tiesin kyllä, että selkeämmin oikeistolaiset ihmiset pitivät Hesaria liian maltillisena ja suostuivat lukemaan vain Uutta Suomea. Mutta kun nuorta itseäni kiinnostivat enemmän lehden sarjakuvat kuin poliittiset uutiset, helppoahan se oli. Koulun ja armeijavuoden jälkeen suhtautuminen muuttui. Lehden luokkapoliittinen asemoituminen hahmottui uudella tavalla, kun aloin ymmärtää, mitä se hesarilainen "riippumattomuus" tarkoitti todellisuudessa eli lähinnä riippumattomuutta Kokoomus-puolueesta.

Edelle kirjoitettua ei pidä lukea niin, että tuomitsisin Helsingin Sanomat kaikessa ja kaikesta. Isolla lehdellä on mahdollisuus tarjota myös korkeatasoista journalismia, jonka osuus tosin on 2000-luvulla ja varsinkin Aatos Erkon kuoleman jälkeen jatkuvasti pienentynyt korkeintaan keskimittaisen klikkijournalismin tieltä. Vaikka lehdellä on ollut ajoittain omia taloudellisia ongelmia, pääosin se on ollut taloudellisesti liikkumavarainen ja kykenevä hankkimaan informaatiota, josta pienemmät lehdet ovat voineet vai unelmoida. Vaikka asia on kiistanalainen ja arvioinnin yksityiskohdat riippuvat paljon arvioijan omista arvoista, Helsingin Sanomat on uskaltanut kulkea vastoin "yleistä" (jos nyt sellaista voi ilman Hesaria olla) ilmapiiriä. Koin itse, että Aatos Erkon lehdessä esimerkiksi uskonnoilla oli keskimääräistä vähäisempi rooli, mikä erityisesti Uuteen Suomeen verrattuna korostui rationaalisena maallisuutena. Myös esimerkiksi uskonnollisten piirien lellimään Israeliin Erkon lehti uskalsi suhtautua myös kriittisesti.

Omat antipatiani liittyvät vähemmässä määrin lehden kulttuuritoimituksen ylimielisyyteen, enemmän historiallisesti pitkäjänteiseen ulkopoliittiseen antikommunistiseen Yhdysvaltain ihailuun. Kumpikaan ei ole sama asia kuin lehti kokonaisuudessaan, mutta henkilökohtaisten harrastusten takia juuri nämä ovat ärsyttäneet vuosikymmenten mittaan eniten (kilpaurheilun saaman kohtuuttoman suuren roolin osalta HS ei ole poikkeuksellinen suomalainen sanomalehti, vaan yhtä onneton kuin muutkin). Oman arvioni mukaan molempien ilmiöiden taustalla on toisaalta voimakkaasti yhteen perheeseen keskittynyt omistus ja toisaalta selkeän hegemonia-aseman tuottama moraalinen rappeutuminen. Toimituksen yksilöistä riippumatta Helsingin Sanomat oli Aatos Erkon kuolemaan asti yhden Erkon näkemysten tulkki, jonka alfauroksen roolia mikään muu media ei kyennyt haastamaan (Hesarin pysyvä inho Yleisradion uutistoimitustyötä kohtaan on uskoakseni enemmän taloudellista kuin aatteellista perua).

* * *

Tarkoitukseni ei ole tässä lyhkäisessä avautumisessa esittää syvällistä ja viiltävää analyysiä sanomalaisen arroganssin eri puolista, mutta on se silti syytä lausua ääneen. Hesarin lukeminen on aina ollut raskasta, koska toimitusten henkilöistä riippumatta (ja ehkä myös rekrytointiperiaatteiden seurauksena) suhde ulkopuoliseen maailmaan on aina ollut ja on edelleen vähättelevä, itsetietoinen ja aitoon itselle nauramiseen kyvytön. Kai se toimituksessakin on tiedetty, että ulkopuolisten mielestä hesarilaiset ovat naurettavuuteen asti ylimielisiä besserwissereitä, jotka ovat aina oikeassa, vaikka toisin todistettaisiin. Osa tästä asenteesta lienee ammatillista ja ehkä muutakin kateutta, mutta toisaalta asenne on niin laajasti omaksuttu, ettei sitä ihan harhanakaan voi pitää. Eikä nyt puhuta joidenkin tunnettujen toimittajien julkisesta kuvasta (Kari Suomalainen, Seppo Heikinheimo, Jukka Kajava, Aarno Laitinen tai Mattiesko Hytönen), vaan oletuksesta, joka koskee kaikkia lehden kollektiivisessa toimituksessa.

Hesarin subjektiivisesti valikoiva kulttuuripoliittinen vallankäyttö on helppo kiistää, koska kaikissa tilanteissa lehti voi esitellä vain pienen osan julkisesta tarjonnasta. Ei ole mitään yleispätevää mittaria, jolla todistaa yksittäisen kulttuurituotoksen jääneen Hesarin toimittajien henkilökohtaisen kaunan takia huomiotta tai saaneen julkaisun levikin tuhoavan tylyn kritiikin (joka voi olla myös lehden ulkopuolelta tilattu). Mutta erityisesti sen jälkeen, kun lehden monipuolinen kulttuuritoimitus on ajettu käytännössä alas, alkaa olla objektiivisestikin selvää, ettei lehteä kiinnosta entiseen malliin esitellä suomalaista kulttuuria ilmiönä sinänsä. Alentuva suhtautuminen pääkaupungin ulkopuoliseen kulttuuriin (sitä ei lehden näkökulmasta ole) on pikku hiljaa valunut koskettamaan liki kaikkea kulttuuria. Palstatilaa on vähän ja harvoin, eikä minkäänlaisesta kulttuurin tukemisesta kaksin käsin ja monin äänin voi enää puhua.

Helsingin Sanomat on perinnöllisesti nuorsuomalainen ja porvarillisen liberalismin äänenkannattaja. Lehden omistajat eli Erkot eivät halunneet profiloitua suomalaisen julkean oikeistolaisuuden tukijoiksi, vaan lehden aatteelliset juuret ovat yhdysvaltalaisen sosiaalisen omantunnon tunnistavan porvarillisuuden puolella. Erkot pitivät lehtensä tiukasti äärioikeiston ulkopuolella ja hetkittäin suorastaan sen vastustajana. Vielä jyrkemmin lehti on silti aina suhtautunut aatteellisiin perivihollisiinsa eli kommunisteihin. Antikommunismia voi pitää ns. porvarillisen liberalismin normaalina oletusarvona, mutta Helsingin Sanomien kohdalla se oli myös pääomistajien henkilökohtainen näkemys, joka kumpusi yhtä paljon sisällissodan asetelmista kuin voimakkaasta samastumisesta yhdysvaltalaiseen ajattelutapaan. Toistaiseksi on tutkimatta (ja sellaiseksi voi jäädäkin) lehden suorastaan pakkomielteinen "antitaistolaisuus", joka näyttää olevan lehden omistajille ja tekijöille ajankohtainen asia myös 2020-luvulla. 

* * *

Erkot olivat aina kiinnostuneita ulkopolitiikasta ja jo ennen Aatos Erkon aikakautta lehti otti pysyväksi tehtäväkseen kammeta Suomi niin kauas Neuvostoliitosta/Venäjästä kuin mahdollista. Tätä on lehti toteuttanut systemaattisesti koko minun aikuisikäni ja pakko on myöntää, että varsin menestyksekkäästi. EU-jäsenyys ja euroon liittyminen olivat kuitenkin vain askelmia kohden varsinaista tavoitetta eli Suomen liittämistä Naton täysjäseneksi. Se on ollut lehden julki lausuttu tavoite aina (virallisesti viimeistään 2004), mutta kun Venäjän osittain yllättävä hyökkäys Ukrainaan avasi oikotien pitkään vallinneesta pattitilanteesta, lehden omistajat eivät ole jahkailleet, vaan lehden koko koneisto valjastettiin täysipainoisesti viemään Suomi Natoon ns. viimeisen naulan myötä.

Sitä ei voi moittia, että yksityisomistuksessa oleva sanomalehti ottaa ajaakseen tällaisen poliittisen tavoitteen. Toisaalta minua lehden lukijana voi tuskin moittia siitä, että lehden tuorein panostus sotapsykoosin, pelottelun ja Nato-vedätyksen rintamalla osoittautui lopuilta henkisesti sietämättömäksi. En halua lukea ja tukea lehteä, joka oman näkemykseni mukaan on tuhoamassa Suomen itsenäisyyden ja muuttamassa maamme Yhdysvaltain sotilaalliseksi vasallivaltioksi. Lehti on osoittanut, että se piittaa enemmän Yhdysvaltain aseteollisuuden ja turvallisuuspolitiikan kuin Suomen eduista. Se on osoittanut, että ideologinen riippuvuus Yhdysvalloista on lehden omistajille tärkeämpää kuin pitkän tähtäimen Suomen itsenäisyyden takaava turvallisuuspolitiikka. Lopettamalla lehden lukemisen ilmaisen olevani tyystin eri mieltä. En minä koskaan lukenut myöskään Uutta Suomea.

Ratkaisulleni voi helposti naureskella. Eihän kukaan voi piitata siitä, luenko vai enkö jotain lehteä. Ratkaisuni ei olekaan mielenosoitus, edes pienimuotoinen. En kuvittele ratkaisuni vaikuttavan mihinkään muuhun kuin henkilökohtaiseen hyvinvointiini. Sen uskon paranevan, kun päivittäiset militaristisen ulkopoliittisen propagandakeiton ainekset jäävät näkemättä, nielemättä ja ajattelematta. Helsingin Sanomat ei ole enää kulttuurilehti, joten sen seuraamatta jättämällä ei menetä mitään. Etniseltä taustaltani osittain venäläisenä voin myös jättää helpottuneena kokematta sen karkean, rasistisen ryssävihan, jota "liberaali" lehti on lukijapalautteessa sallinut jo vuosikausien ajan. Uskon yleisen henkisen hyvinvointini paranevan, kun en enää altistu edes vähäisessä määrin Helsingin Sanomien omistajien tilaamalle yhteiskunnalliselle tihutyölle. Tiedän, etten ole ainoa näin toimiva ja tunteva.