Sotarikollisia

En usko olevani hiukkaakaan vähemmän kauhistunut Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan kuin kuka tahansa tavallinen suomalainen. Vihaan syvästi sotaa, kaikkia sotia. Synnyin onnekkaasti muutaman vuoden toisen maailmanpalon päättymisen jälkeen, mutta olen joutunut kahlaamaan sotien hirvittävää historiaa yrittääkseni ymmärtää, miten sodan kaltainen äärimmäinen rikos ja onnettomuus voi olla niin tavallinen yritys ratkaista tämä tai tuo ongelma. Olen suorittanut 11 kuukauden pituisen asevelvollisuuden armeijassa, jossa oletusarvon mukaisesti vihollinen tulee aina idästä. Minusta armeija teki lopullisesti pasifistin, vaikka olin aika pitkällä sillä suunnalla jo sinne mennessäni. Olen joutunut miettimään myös kysymystä "oikeutetusta väkivallasta". Vaikka sitä on vaikea kokonaan kiistää, olen päätynyt ajattelemaan, että edes oikeutettuna väkivalta ani harvoin on hyvä ratkaisu. Minusta olisi ollut esimerkiksi inhimillisesti parempi ratkaisu välttää talvisota aluevaihtoihin suostumalla.

Militaristiset oikeistolaiset (aivan oikein luettu, kaikki oikeistolaiset eivät ole militaristeja ja onpa heidän joukossaan myös periaatteellisia pasifisteja) ovat yrittäneet kovasti vetää yhtäläisyysmerkkejä Neuvostoliiton ja Putinin Venäjän välille. Vaikka yritys on lapsellinen ja heikosti perusteltu, sillä on oma taustansa siinä kylmässä sodassa, jonka hohkassa olen koko elämäni elänyt. NATO perustettiin 14.4.1949 sotilaalliseksi uhkaksi Neuvostoliitolle ja sen liittolaisille.  Neuvostoliitto vastasi perustamalla Varsovan liiton 14.5.1955. Vaikka Neuvostoliitto ja Varsovan liitto katosivat maailmasta vuonna 1991, NATO ei ole ilmaissut vähäistäkään aikomusta lakkauttaa itseään tarpeettomana. Syy tähän on osoittautunut sittemmin ilmeiseksi. Yhdysvallat tarvitsee - ja käyttää - NATOa edelleen työkalunaan suurvaltataistelussa maailman hegemoniasta.

Vuonna 1991 hetkeksi hiukan lämmennyt suurvaltojen pysyvä vastakkainasettelu johtuu pääosin siitä, että Yhdysvallat ei jäänyt maailman ainoaksi ydinasevallaksi. Neuvostoliitto ehti ennen hajoamistaan rakentaa asejärjestelmän, joka estää Yhdysvaltoja ratkaisemasta hegemoniaan liittyviä pääkysymyksiä sodalla. Kun maailma on muutaman kerran ollut hyvin lähellä ydinsodan katastrofia, nykyiset suurvaltajohtajat ovat oppineet ja hyväksyneet, että ydinaseet ovat pelote, eivät käytännöllinen ase. Vähäisempää sotimista ydinaseet eivät sen sijaan ole estäneet, sillä niissä ei ole ollut kysymys yleisestä hegemoniasta vaan taloudellisista asemista ja voitoista. Kun joskus aikaisemmin selitettiin sodat rutiininomaisesti kiistoilla uskonnosta tai alueiden hallinnasta, myöntävät nykyään jokseenkin kaikki, että sota on vain tapa tuhota taloudellisia kilpailijoita ja parantaa omaa asemaa.

* * *

Venäjän presidentti Vladimir Putin on onnistunut hankkiutumaan koko ns. läntisen median ykkösinhokiksi, jonka rinnalla Saddam Husseinin tai Muammar Gaddafin kaltaiset pikkudiktaattorit ovat muuttuneet pyhäkoulupojiksi. Sotapropaganda on aina yltiöpäistä, liioittelevaa ja vain ohuesti kiinni tosiasioissa. Putinin asemointi sotarikollisena on samaan aikaan totta ja julkean tekopyhää. Tosiasioiden ja uhrien lukumäärien valossa Putinia paljon suurempia sotarikollisia ovat olleet mm. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush ja Ison-Britannian pääministeri Tony Blair, joiden militaristinen linja Irakissa aiheutti virallisesti ainakin 90000 siviilin kuoleman, todellisuudessa uhrien määrä on voinut olla paljon suurempi. Pelkästään Basran kaupungin alueelle Bush ja Blair syytivät 300 000 kiloa uraaniammuksia, joiden säteily aiheuttaa edelleen syöpäkuolemia. Belgradin 11-viikkoisen pommituksen takana 1999 olivat kaikki NATOn jäsenvaltiot, mutta asiasta päätti viime kädessä presidentti Bill Clinton, jonka asevoimat halusivat tukikohdan Kosovoon.

Sekä Irakin sotaa että Belgradin pommituksia kritisoitiin ankarasti. Mutta kukaan ei ole oikeasti kuvitellut, että vastuulliset olisi saatettu oikeuden eteen vastaamaan sotarikoksistaan. Kun Yhdysvallat on maailman mahtavin suurvalta, sen rikokset jätetään systemaattisesti tutkimatta ja tuomitsematta. Oikeuteen ja vankilaan joutuu paljon suuremmalla todennäköisyydellä näistä rikoksista kertova journalisti. Ironista tai ei, Yhdysvaltain tiedustelun rikoksia paljastunut Edward Snowden joutui pakenemaan Moskovaan, koska yksikään "vapaa" länsimaa ei uskaltanut antaa hänelle poliittista turvapaikkaa. Nyt Snowden on vapaalla jalalla vain Putinin armosta. Julian Assangen julma kohtelu Isossa-Britanniassa näyttää, miten Snowdenin olisi käynyt ilman Putinia.

Tekopyhyys ja kaksoisstandardit ovat aina kuuluneet sodan ja sotapropagandan välineisiin. Oli diktaattori kuinka hirmuinen tahansa, hän on turvassa, kunhan kuuluu "meidän" puolellemme. Siirtomaavaltojen historian luvuttoman monet brutaalit orjapiiskurit ovat saaneet osakseen patsaita, joita vasta 2010-luvulla on ruvetta kritisoimaan ja jopa kaatamaan. "Hyvis" ja "pahis" ovat propagandatermejä, joilla pyritään muokkaamaan yleistä mielialaa tukemaan vallanpitäjien ratkaisuja. Kun tällä hetkellä kuulostelee median näkemystä, jopa Stalin voisi olla kateellinen siitä yksimielisyydestä, jolla jako hyviin ja pahoihin on toteutettu niin lännessä kuin Venäjällä. Vain militaristista asennetta arvostetaan, rauhantekijät eivät saa edes puheenvuoroa rintaman kummallakaan puolella. Toisaalta mitään sotarikoksia ei voi olla ilman militarismia.

* * *

Ei ole yllättävää, että Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi on nyt läntisen median suuri sankari. Hän on ammattinäyttelijä, joka syntyi venäjänkieliseen perheeseen ja aloitti ukrainan kielen opiskelun vasta vuonna 2017. Zelenskyi on myös kohtuullisen hyvin menestynyt yrittäjä, jonka henkilökohtainen kannatus ehti ennen sodan alkua painua noin 25 % tienoille, koska hänen korruptionvastainen kampanjansa on ollut monille pettymys ja koska myös Zelenskyi on sotkeutunut veroparatiisikeinotteluiden kaltaisiin nolouksiin. Mutta millään muulla ei nyt ole väliä kuin sillä, että Zelenskyi johtaa sotatoimia tarmokkaasti, vaatii menestyksekkäästi aseita ja muuta tukea ulkomailta ja ennen kaikkea esiintyy julkisuudessa vakuuttavasti. Nuoren Zelenskyin rinnalla iäkäs Putin vaikuttaa vain tylsältä ja pakkomielteisen häijyltä. Kukaan ei kysy, mitä Zelenskyi teki tai jätti tekemättä estääkseen Putinin hyökkäyksen ja maansa joutumisen sotatoimien kohteeksi.

Olen itse todennut, että todella valtiomiesmäisen teon Zelenskyi olisi tehnyt, jos hän olisi ilmoittanut Putinille, että Ukraina ei ryhdy taistelemaan venäläisiä joukkoja vastaan, mutta sen sijaan koko maa ryhtyy aktiiviseen väkivallattomaan vastarintaan miehittäjää vastaan. Jos Zelenskyi olisi tehnyt toivomallani tavalla, hän olisi pelastanut maansa tuholta, mutta menettänyt samalla Yhdysvaltain tuen. Voittivatko Neuvostoliiton panssarivaunut jotain Prahassa 1968? Samoin olisi voinut käydä Ukrainassa 2022. Mutta ei käynyt, sota voitti. Aivan kuten Petro Porošenko sitoutui loputtomaan sisällissotaan Itä-Ukrainassa toteuttaakseen Yhdysvaltain ehdot taloudelliselle ja sotilaalliselle tuelle, myös Zelenskyi joutui - näin uskon - panemaan kovan kovaa vastaan sodalla, jota kumpikaan ei voi voittaa. En usko, että Zelenskyi on henkilökohtaisesti mikään militaristi. Mutta Joe Biden valitettavasti on, kuten demokraattipresidentit ovat jostain syystä yleensä olleet.

Minulle jokainen sotaan ryhtyvä päättäjä on sotarikollinen. Se ei riipu sodan lopputuloksesta, jonka mukaan voittaja on sankari, hävinnyt on rikollinen. Sodasta ja rauhasta päättävät eivät koskaan itse joudu ottamaan todellista riskiä. Ei Zelenskyikään siellä pommitusten keskellä ole videoitaan kuvannut. Sotarikolliset eivät koskaan ole itse vaarassa, paitsi jos sattuvat häviämään rikollisen sotansa. Mutta viattomat, niin sotilaat kuin siviilitkin, he maksavat sotarikollisten päätösten kustannukset, joista hirvittävin on lukemattomien ihmisten elämän traumatisoituminen. Kuolema sodassa ei ole pahinta, pahinta on jäädä henkiin ja tajuta, että sota oli täysin tarpeeton, merkityksetön. Että sota sodittiin vain jonkun sotarikollisen ja hänen neuvonantajiensa ja tukijoidensa etujen takia. Että sodan maksavat aina ne, jotka siitä eniten kärsivät. Todelliset sankarit eivät salli sotien syttyvän, vaikka öljy- ja aseteollisuuden lobbarit kuinka ruikuttaisivat. Todelliset johtajat suojelevat kansaansa viimeiseen asti sodan kauhuilta ja tuholta.