Muut eläimet ovat ihmiselle paitsi potentiaalinen ruoka tai uhka, myös esteettinen ja psykologinen luovuuden aihe ja kohde. Eläimiä on käsitelty kautta ihmisen historian mielikuvituksellisen monin tavoin taiteissa. Kirja Eläimellinen Helsinki – kävelyreittejä kaupungissa (Aino Niskanen & Annukka Pietilä 2025) pyrkii esittelemään kaikki Helsingin kantakaupungin arkkitehtuurista löytyvät visuaaliset eläinhahmot kuvin ja muutamin sanoin. Alaotsikon mukaisesti kirja on suunnattu kenelle tahansa Helsingissä jalan liikkuvalle iloksi ja opastukseksi. Kirjaa on esipuheen mukaan koottu käytännössä koko 2000-luvun ajan. Tekijät ovat arkkitehtejä, Aino Niskanen jo eläkkeelle jäänyt arkkitehtuurin historian emerita, joka vastaa kuvateksteistä. Annukka Pietilä on edellisen oppilas ja "lähiluontoentusiasti", joka on suunnitellut kuvaukset. Valokuvaaja Vera Ruohonen on kuvannut pääosan kohteista vuosina 2007–2009 todella hienosti ja täydentäviä kuvauksia valokuvaaja Anne Kinnunen. Biologisen tunnistustyön teki professori Kauri Mikkola.
Eläimellinen Helsinki on ihastuttava kirja helsinkiläiselle, joka on ennenkin bongaillut kaupungin rakennusten koristeiksi laitettuja ja joskus piilotettuja eläinten kuvia. Kuten arvata saattaa, näitä kohteita on todellisuudessa paljon enemmän kuin tavallinen kadun tallaaja on havainnut. Osa sijaitsee myös niin korkealla tai muuten hankalassa paikassa, ettei niitä ilman erityisjärjestelyjä (tikasauto, ei drooni!) ole edes mahdollista nähdä ja ikuistaa. Kuvat ovat kauttaaltaan korkeatasoisia ja tuovat esiin yksityiskohtia, joita tuskin kukaan on katselemalla tajunnutkaan. Kirjan tarjoama kuvallinen ja kirjallinen informaatio kertoo maallikolle täysin uusia asioita. Tekstit kohtelevat aiheitaan valitettavasti hyvin vaihtelevasti: monista kuvista ei tiedetä juuri mitään, toiset saavat loisteliaan taustoituksen. Maailmassa on niin paljon asioita, joita kukaan ei ole tutkinut ja joista ei ole jäänyt tietoa.
Eläimellinen Helsinki on hieno, mutta julkaisuna ei aivan täydellinen. Kirjan formaatti eli A5 on johtanut ahtaaseen taittoon (Jouni Kaipia) ja pieneen fonttiin, vaikka toisaalta monet tekstisivut hohtavat valkeina, kun sitä taustatietoa ei ole. Jo hiukan suurempi B5 olisi antanut kuville niiden hyvin ansaitsemaa tilaa. Ratkaisu lienee sekä taloudellinen että "kävelykirjan" idean seuraus. En tosin osaa kuvitella ihmistä, joka haluaa näin painavaa pokkaria turistina kantaa mukanaan. Toivottavasti olen väärässä. Toinen kirjan ongelma on sen kaksikielisyys, joka ahtaan taiton kanssa synnyttää välillä aika kaoottisia ja hankalasti hahmotettavia sivuja. Sinänsä pyrkimys tarjota kirjan informaatio myös ei-suomenkielisille vieraille on hyvä ja kannatettava. Pienen formaatin lisäksi vaivaa käännöksiä myös niiden räätälöinti turistin tarpeisiin. Makuasia ehkä, mutta minusta Niskasen tekstejä ei ole käännetty tarpeeksi uskollisesti. Tulee tunne, että turisti oletetaan vähemmän kiinnostuneeksi ja kultturelliksi. Niin voi olla, mutta ei sitä tarvitsisi ehkä näin suoraan olettaa.
* * *
Kirja herätti ainakin minussa voimakasta pohdiskelua siitä, miten tietyt vanhat arkkitehtuurin tyylikaudet ovat suosineet tai jopa nautiskellen hyödyntäneet rakennusten koristelua eläin- tai muilla aiheilla ja miten täydellisesti ne puuttuvat sotien jälkeisten vuosikymmenten arkkitehtuurista. "Modernistinen" estetiikka on suosinut lasin ja teräksen kaltaisia kiiltäviä pintoja ja suhtautunut kaikenlaiseen koristeluun nihkeästi tai suorastaan vihamielisesti. Olen aivan varma, että kansalaiset ja arkkitehdit ovat tässä suhteessa eri linjoilla. Moni uusi rakennus tuomitaan ikävän näköiseksi sekä suurempien linjojen takia että piirteettömyyden (yksityiskohtien puuttumisen) takia. Eläimellinen Helsinki on tästä syystä korostuneesti "vanhempien rakennusten" esteettisen viehättävyyden muistomerkki. Modernismin ajalta mukana on vain muutama esimerkki. Kun ei ole ollut, mistä ottaa. Kauppa- ja teollisuusministeriön vanhan talon peruskorjauksen yhteydessä saatiin sentään Kari Raimorannan suunnittelemat hauskat metalliset rantakanat, kun valvontakamerat piti saada piiloon (s. 38–39).
Täydellisenä maallikkona en ryhdy asiaa laajemmin arvioimaan, mutta tämän kommentaarin yksinvaltaisena luojana käytän tilaisuutta puolustaa visuaalista rikkautta kaupunkimaisessa rakentamisessa. Arkkitehtien ja rakennusmestareiden intoa koristeluun lienee rajoitettu ainakin rahan säästämisen tavoitteella varmaan aina. Mutta nykyään elämme aikaa, jolloin uuden rakennuksen vähäinenkin koristelu on yllätys, jolle arkkitehdit nyrpistelevät ja kansalaiset taputtavat. Näitä yllätyksiä tulee vaan niin vähän, että olemme jo unohtaneet, mitä kaikkea ihmismieltä miellyttävää voidaan arkkitehtuurin keinoin tuoda kaupunkimaisemaan. Voidaan, jos halutaan ja rakennuttaja venyttää sitä varten budjettia muutaman koristeen verran. Yksittäiset taide-elementit eivät budjetteja pilaa.
Voitaisiin, mutta ei haluta. Grynderien ajattelun voi vielä jotenkin käsittää, koska siinä maailmassa jokainen euro, joka voidaan kustannuksissa säästää, on suoraa tuloa pääoman omistajalle. Ihmiset tarvitsevat asuntoja ja joutuvat valitsemaan niistä, joita rakennetaan. Ei ole mahdollista boikotoida rakennuttajia, jotka tekevät vain tylsää jälkeä. Ei voi boikotoida, koska arkkitehtuurissa ei ole koskaan ollut markkinataloutta. Suomen kokoisen maan rakennusten ulkonäöstä päättävät mahtunevat keskimääräisen toimarin nurkkahuoneeseen. Arkkitehdeillä on tietenkin erilaisia näkemyksiä, mutta jos tilaaja sanoo, ettei euroakaan estetiikkaan, aina löytyy joku, joka tekee juuri niin. Arkkitehtejä ei kai tunneta voimakeinoista rakennuttajien itaruutta vastaan?
* * *
Kun ilmoittaudun kaupunkiarkkitehtuurin koristeellisuuden kannattajaksi, tekee mieli myös kirjaan Eläimellinen Helsinki vedoten muistuttaa siitä, ettei tuon koristelun tarvitse olla pääasia. Harva kai toivoo kaupungin täyteen taloja, joissa ulko-ovea ei erota pohjakerroksen koristeluiden takaa. Mutta voimme haluta esteettistä mieltä ilahduttavia ja yllättäviä yksityiskohtia, jotka rikkovat tylsyyden panoraaman ja yksitoikkoisuuden linjat. Parhaat arkkitehdit ovat kautta historian osanneet taidon puhua suurilla linjoilla, väripinnoilla ja massojen asettelulla. Mutta parhaat arkkitehdit ymmärtävät myös pienen, poikkeavan ja yllättävän merkityksen. Eivät nämä Helsingissä menneinä aikoina rakennuksiin sijoitetut eläinhahmot ole myöskään mitään lastenkirjatyyppistä söpöilyä. Yllättävät monet tämänkin kirjan esittelemät eläinhahmot ovat varsin groteskeja ja kaikkea muuta kuin "kauniita".
Tässä onkin varmaan ongelman ydin. Miten kilpailla jo keksityn kanssa? Onko se edes mahdollista, voiko 2020-luvun arkkitehti luoda jotain sellaista, jota ei vielä ole luotu ja kokeiltu? Kysymys on retorinen, koska sellaista ei ilmeisesti edes yritetä. Kyynikko voi arvella, että arkkitehtitoimisto saa tulonsa parhaiten pitämällä omat luovat ideat piilossa ja tekemällä tilaajan odottamia tylsiä ja mielikuvituksettomia – ja edullisia – ratkaisuja. Edes julkisiin kilpailuihin ei tuoda aidosti uutta tyyliä pienessäkin edustavia ratkaisuja. Jos arkkitehti tai hänen taustallaan oleva toimisto haluaa riskeerata, se lähettää kilpailuun ehdotuksen, joka ei voi voittaa, mutta herättää keskustelua. Mutta milloin viimeksi on keskusteltu koristelusta?
En osaa kuvitella, että kaupunkiarkkitehtuurin ideaalit kehittyisivät rakennusten koristelun kaltaiseen "epätaloudelliseen" suuntaan. Siksi katselen Eläimellisen Helsingin kuvia haikein mielin. Ne saavat ehkä jäädä kaupunkikuvaan ja jos eivät, ainakin tämä kirja säilyy, edes koossa A5, todennäköisesti. Lääkärien, tai nykyään agronomien taloon Fabianinkadun ja Pohjoisen Makasiinikadun kulmassa arkkitehdit Gesellius, Lindgren ja Saarinen teettivät vuonna 1901 pienen tornin kannattajaksi pullottavasilmäisen sammakon, joka herätti jo aikanaan väittelyä. Mikä olisikaan hienompi kiitos arkkitehtuurille, kuin sen ratkaisuista syntyvä julkinen keskustelu?
