Jörnalismin peruskurssi

Kai Ekholm lienee ajatellut, ettei Jörn Donner ole vieläkään neliöity kaikilta nurkiltaan. Tuloksena on kirja Kirjoittaminen on helvettiä : Jörn Donner lehtikirjoittajana (Rosebud Books 2026). Helvettiä tai ei, Donnerin elämä oli myös yhtä journalismia, josta hän muotoili oman versionsa riippuvuuksista vapaana, omaehtoisena ja oman näköisenä jörnalistina. Ekholm lähestyy kohdettaan toisaalta älyllisesti leikittelevänä aforistikkona, toisaalta taulukoivana, aakkostavana ja luokittelevana kirjastonhoitajana. Ekholm ei pidättele omia kiteytyksiään vakan kannen alla, mutta siteeraa runsaasti myös muita Donneria ja hänen motiivejaan arvioineita aikalaisia. Lukija kiittää ja nauttii.

Kuten arvata saattaa, näinkin suppeasta (151 sivua) läpikäynnistä syntyvä ammatillinen henkilökuva lipsuu lopullisia määritelmiä janoavan käsistä. Jokainen voi loppujen lopuksi määritellä oman journalisti Donnerinsa miten tahtoo, sillä melkein kaikki tarjolla olevat määritelmät sopivat häneen, vaikka vain osittain. Se kai Donnerin persoonassa ja tarinassa jaksavat ihmisiä kiinnostaa, ettei häntä ole helppoa sulkea selkeään pakettiin ja saada vielä päälle sievää rusettia. Helpompaa on poimia piirteiden ylitarjonnasta itseä kiinnostavat kohdat.

Kai Ekholm ei ihannoi Donneria, vaikka epäilemättä ihailee tämän aikaansaavuutta ja kompasteluja seuranneita ylösnousemuksia, joita niitäkin mahtui yhteen elämään enemmän kuin useimmille muille. Donner oli vastakohtien mies, jonka summa oli harvoin tasan 100. Journalistina Donner oli tuottelias, tuotantokykyinen ja taidollisesti ammattilainen. Donnerissa oli toisaalta sellaista rentun röyhkeyttä ja häpeämättömyyttä, jota useimmat suomalaiset (miehet) salaa kadehtivat, koska eivät uskalla samaa edes yrittää ilman viinan tarjoamaa estonestoa. Sekin rakensi hänen julkista kuvaansa. Eikä varmaan tahattomasti tai vastoin tahtoa.

* * *

Mutta muistaako kukaan, mitä mieltä Jörn Donner oli? Journalistina hän jätti varmasti pysyvän jäljen, mutta minkä muotoinen tai värinen tuo jälki on, siihen on vaikeampi vastata. Esimerkiksi Donner oli Kekkosen Suomessa virallisesti "neuvostovastainen", mutta ei niin vaikutusvaltainen, että asialla olisi ollut merkitystä. Kukaan ei tavallaan piitannut siitä, mistä hän kirjoitti tai miten. Donner liikkui puoluepoliittisella kartallakin niin holtittomasti, ettei kukaan tiennyt ennen vaaleja, mitä ryhmää hän seuraavaksi edustaisi. Tuskin Donner itsekään. Ehkä hänelle riitti sen näyttäminen, että muodollistakin kannatusta riittää. 

Kaksi aihepiiriä puuttuu Ekholmin huolella koostamasta asiasanastosta: lapset ja musiikki. Julkisten todisteiden perusteella Jörn Donner olikin surkea isä ja roolimalli lapsilleen, joita oli ehkä vain siksi, ettei seksuaalisesti viriili mies hallinnut ehkäisyvälineiden käyttöä (kyllä niitä hänen elinaikanaan jo oli, ensin juuri miehille). Luultavasti Donner ei myöskään pohtinut suhdettaan lapsiin – omiin tai vieraisiin – journalistina, mikä antaisi Ekholmille perustellun syyn jättää aihepiiri kokonaan käsittelemättä. 

Ehkä samasta syystä kirjassa ei puhuta musiikista mitään. Donner oli kirjojen ja tekstin, kuvataiteiden ja elokuvan vakava harrastaja. Musiikkia hän ei ilmeisesti ymmärtänyt tai se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. Muistan itse todistaneeni suorastaan vihamielistä suhtautumista musiikkiin Kirjasto 10:ssä järjestetyssä tilaisuudessa, jossa Donner kaupunginvaltuutetun arvovallalla puhui kirjallisuuden tärkeydestä. Vaikka tapahtumapaikka oli tuolloin audiovisuaalisiin aineistoihin keskittynyt kirjasto – tai ehkä juuri siksi –, Donner piti tarpeellisena tuoda ääneen julki, ettei hänen mielestään hankintamäärärahoja saisi lainkaan käyttää musiikin kaltaiseen "viihteeseen". Sellaisen jokainen hankkikoon omilla rahoillaan. Jokainen euro (oltiin jo 2000-luvun puolella, Kirjasto 10 toimi 2005–2018) oli käytettävä kirjojen hankkimiseen, sitähän varten kirjastot oli aikoinaan perustettukin.

* * *

Luin Ekholmin kirjan mieluusti, sen oivaltavaa sanankäyttöä ja aforistiikkaa arvostaen, mutta myös hitusen oikolukijana (pahoittelen, siitä ei pääse). Jokunen teosnimi on välttänyt kursivoinnin, enkä jaksa ymmärtää, miten Ekholmin kaltainen tyylitaituri käyttää yhtäkään kertaa kömpelöä muotoa "Johan Huizinga mainitsee Leikkivä ihminen -teoksessaan", kun tarjolla on luontevampi ja esteettisesti miellyttävämpi tapa "Johan Huizinga mainitsee teoksessaan Leikkivä ihminen". Lievä toisteisuus vihjaa, että ehkä yksi kustannustoimittajan lukukerta olisi tehnyt hyvästä vielä paremman. Kirjan hyvin vähäinen kuvitus ei oikein perustele olemassaoloaan. Valokuvat Donnerin käsikirjoituksista olisivat olleet historiallisesti kiintoisia, näin voi ainakin arvailla.

Ekholmin tekstiä on syytä kehua ja kiittää lukuisista nasevista ilmaisuista, joita kirja on täynnä sekä hiukan lainattuna että enemmän omasta takaa. Kirjassa toistuva idea rinnastaa Donner aikalaisiinsa tuottaa myös mielenkiintoisia huomioita. Rinnastus Björn Wahlroosiin on onnistunut: "Björn Wahlroosilla, Jörn Donnerilla ja Matti Klingellä oli samantyyppinen ego ja tapa toimia: mennään julkisuuteen väitteellä eikä jäädä keskustelemaan siitä. Ajattelen, että Wahlroosille se on tärkeä periaate: ärsytän, olen siis olemassa. Björn Wahlroos – jälkirojalistinen mielipidevaltias – on ilmaissut asian: 'Kulttuurilla ja taiteella ei ole mitään itseisarvoa. On vain tapahtunut niin, että ne, joilla ei ole muuta elämänsisältöä, ovat monopolisoineet sanan kulttuuri.'" Voimme vain kuvitella, miten Donner olisi moisen haasteen ottanut vastaan, ylimielisesti huuliaan nuoleskellen ja jollain suomenruotsalaisella hävyttömyydellä sivaltaen.

Otan tämän lyhyen esittelyn päätteeksikin Ekholmin omaa tekstiä, mielestäni varsin onnistuneen yleismääritelmän yrityksen. Muitakin vaihtoehtoja olisi ollut tarjolla, mutta tämä miellytti lukijaminää eniten: "Donner rakensi kriittisen maanpakolaisen rooliaan ja korosti ylemmyyttään. Hän oli sivistysporvariston luokasta irronnut perillinen, déclassé, itseoppinut boheemi – kuin evoluutio olisi todennut, että kokeillaanpa jotain uutta, vaikkei se saattanut olla lopputulokseen täysin tyytyväinenkään. Älykkyys ei ole tila, vaan pyrkimys." (s. 15)

Kun oikeusvaltio ei olekaan yhteinen arvo

Jukka Kekkonen on sekä tutkijana että yhteiskunnallisen keskustelun aktivistina korostuneen huolestunut ns. oikeusvaltion säilymistä uhkaavista ilmiöistä. Hän on koonnut huolenaiheensa kirjaan Mureneeko oikeusvaltio? (Art House 2025), joka on kirjoittajansa mittarilla poikkeuksellisen vahvoja ilmauksia käyttävä oikeushistorian professori emerituksen hätähuuto. Kekkonen on itse ollut professorina osa sitä eliittiä, jonka myötä oikeusvaltio pysyy tai ei pysy pystyssä. Poliittiselle kartalle hän ei itseään halua, vaikka ei piilottele siteitään sosialidemokraattiseen liikkeeseen. Ennen muuta hän on kuitenkin konservatiivi, hyväksi ja kestäväksi demokratian perustaksi uskomansa järjestelmän vankkumaton puolustaja. Hänellä on arvoja, joiden puolustamisesta hän ei ole valmis joustamaan.

Kekkonen määrittelee itsensä "kriittiseksi realistiksi" ja samalla "arvopohjaiseksi realistiksi". Keskeisiä arvoja ovat hänelle oikeusvaltio, demokratia, markkinatalous ja yrittäjyys sekä rationaalisuus, kristinusko ja roomalainen oikeus. Näiden yhteisenä huipentumana on (pohjoismainen) hyvinvointivaltio. Fasismi kuuluu sanavalikoimaan vain termin historiallisessa 1900-luvun alkupuoliskon merkityksessä, eikä siten esiinny kirjan arvioissa. Kekkosen sanastoon eivät kuulu myöskään kapitalismi, kapitalisti eikä varsinkin luokkataistelu. Kekkonen ei "muista", minkä armeijan ansiosta vasemmisto sai Suomessa tasaveroiset kansalaisvapaudet 1945. Suomen marssissa kohti hyvinvointivaltiota ei ollut mitään osuutta sotakorvauksilla, idänkaupalla tai YYA-sopimuksen takaamalla vakaudella. Kekkonen myöntää, että sosiaaliturvaa rakennettiin, kun pelättiin Neuvostoliiton esimerkkiä. Kekkoselle se oli kuitenkin "huijaus", hän ei ajattele, että kotimainen suurpääoma olisi ihan varmuuden vuoksi parantanut työväestön oloja, etteivät nämä tykkää liikaa Neuvostoliitosta.

Jukka Kekkosen oikeusvaltion suurimmaksi uhaksi määrittyy "oikeistopopulismi", Trump Yhdysvalloissa, perussuomalaiset Suomessa. Kehityksen käänteen hän sijoittaa mielestäni aivan oikein Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin hallintovuosille 1970- ja 1980-lukujen vaihteeseen. Päähuomio on kuitenkin nykypäivässä, jonka ongelmat Kekkonen hahmottaa noin 15 viime vuoden jaksoon, jonka aikana hyvinvointi- ja oikeusvaltion rakenteita on ryhdytty aktiivisesti purkamaan hyvin laajalla yhteiskunnallisella rintamalla. Kirjoittaja korostaa, ettei kyse on jostain yksittäisestä takaiskusta, vaan systemaattisesta edistysaskelien perumisista ja erityisesti työväestön pysyviksi kuvittelemien saavutusten mitätöinnistä. 

* * *

Vaikka kirjan päähuomio on Suomessa, Jukka Kekkonen käsittelee perusteellisemmin myös kehitystä Yhdysvalloissa Donald Trumpin toisen presidenttikauden aikana, kuitenkin ennen vuoden 2026 dramaattisia tapahtumia USA:n lähdettyä avoimelle sotatielle vastoin vaalilupauksia. Tekstistä voi lukea jonkinlaista järkytystä siitä, miten nopeasti ja syvällisesti Yhdysvaltain liittovaltion demokraattisuus on korvattu itsevaltaisesti käyttäytyvän presidentin laeista ja hyvistä tavoista piittaamattomalla arjen väkivallalla, jonka julkilausuttu kohde ovat "laittomat siirtolaiset", mutta todellisuudessa kaikki, jotka eivät alistu ja nöyrry Trumpin takana olevien voimien vallankäytön edessä.

Kekkosen analyysi Yhdysvaltain perustuslaillisesta kriisistä ei vakuuta ainakaan minua. Hän kieltäytyy kutsumasta fasistisen vallankaappauksen valmisteluja oikealla nimellä (ehkä hän olisi 2026 jo hiukan valmiimpi siihen). Hän ei edes mainitse USA:n sionistisen oikeiston kuristusotetta liittovaltion päättävistä elimistä, vaikka se selittää pitkälle paitsi Trumpin sotapolitiikan, myös demokraattipuolueen haluttomuuden tehdä asioille mitään. Kekkonen ei selvästikään halua ainakaan ääneen myöntää, että hänen ihailemastaan liberaalisesta demokratiasta ei ole pystyssä enää muuta kuin kulissit. Median tärkeimmät osat ovat sionistien hallussa, senaatti ja edustajainhuone ovat lähes toimettomia, kaikki pyörii Trumpin ja hänen päivä päivältä sekavammiksi muuttuvien paasauksiensa ympärillä. Vaikka Trump katoaisi huomenna, jäisivät jäljelle epädemokraattiset vaalilait, presidentin nimittämä Korkein oikeus ja kahden valtapuolueen näennäinen kiistely, vaikka molemmat palvelevat Israelia, miljardöörejä ja äänestäjien vallan minimoimista, tässä tärkeysjärjestyksessä.

Ryhtyessään analysoimaan Suomen tilannetta, Kekkonen ei jostain syystä halua nähdä tai kykene huomaamaan suomalaisen oikeusvaltion kriisin vahvaa sidosta kehitykseen USA:ssa. Eiväthän Suomen oikeistopopulistit ole keksineet mitään itse, kaikki heidän temppunsa on matkittu Yhdysvalloista. Tämän yhteyden jättäminen noteeraamatta ei tee analyysistä väärää, mutta vaikeuttaa sen ymmärtämistä, miksi kehitys meillä on oudosti samanlaista kuin aivan toisenlaisessa yhteiskunnassa USA:ssa. Kekkonen tuntuu ajattelevan, että meillä nyt on kuitenkin ollut paras mahdollinen oikeusjärjestelmä, joten miksi ihmeessä oikeistopopulistit haluavat sen murentaa? Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että se kehitys, joka käynnistyi jo Juha Sipilän hallituksen aikana, on luonteeltaan syvästi ideologinen. Minusta kyseessä on ideologisen oikeiston revanssi, jolla kaikki toisen maailmansodan jälkeiset sosiaaliset ja oikeudelliset demokratisointitoimet, jotka vähänkin rajoittavat suurpääoman toimintavapautta, yksinkertaisesti lakkautetaan.

* * *

Koska Jukka Kekkonen on konservatiivi, hän ei voi eikä halua millään tavalla epäillä "liberaalisen demokratian" oikeutusta ja paremmuutta. Siksi hän ei voi tuomita Yhdysvaltoja fasismia kohti liukuvaksi imperialistiseksi terroristivaltioksi, vaikka maa täyttää helposti näinkin tylyn määritelmän ehdot. Venäjän Kekkonen määrittelee helposti imperialistista politiikkaa ajavaksi, samoin helppoja syyttävän sormen kohteita ovat Unkari ja Puola, mutta eivät missään tapauksessa rasistista siirtomaapolitiikkaa jatkavat Ranska ja Iso-Britannia tai Saksa, joka on jo ehtinyt ilmoittautua ydinaseen tavoittelijoiden joukkoon. Sen Kekkonen myöntää, ettei Yhdysvallat ole "enää" demokraattinen oikeusvaltio, tarkoittaen tällä tietenkin sitä, että se "ennen" sellainen oli huolimatta toistuvista kansainvälisen oikeuden rikkomuksista ja ehdottomasta tuesta kansanmurhaa tukevalle Israelille. Jos Kekkonen ottaisi oikeusvaltiofundamentalisminsa prikulleen huomiota, hänen pitäisi kai jättää ainakin luokalle kaikki ne ns. länsivallat, jotka eivät ole pelkästään jättäneet tuomitsematta Gazan kansanmurhaa, vaan ovat aktiivisesti tukeneet sitä. Suomikin kuuluu tähän häpeälliseen joukkoon,

Edellä sanotusta riippumatta pidän varsin ansiokkaana sitä analyysiä, jonka Jukka Kekkonen tarjoaa lukijoilleen Suomen demokraattisuuden ja oikeusvaltion rapautumisprosessista. Lista on pitkä, eikä edes kattava: rajalaki, poliittiset virkanimitykset, huono lainvalmistelu, puolueiden muuttuminen vihreämpää ja rahaisampaa oksaa itselleen etsivien opportunistien ponnahduslaudaksi, yliopistojen autonomian tuhoaminen, hallitusohjelmien jähmettyminen yksien vaalien "mandaatin" toteuttamiseksi jne. Lukija lisää tähän mielellään työväestön ja ay-liikkeen perusoikeuksien poistaminen, opposition jättäminen lainvalmistelun ulkopuolelle, poliittisen vastuun törkeä pakoilu (erityisesti Petteri Orpo) ja avoimen valehtelemisen nostaminen päähallituspuolueiden normaaliksi tavaksi puhua julkisuudessa. Kekkonen ei halua käyttää termejä kuten "persupuhe", mutta itse asia tulee kyllä selväksi.

Jukka Kekkonen päätyy kirjassaan, joka lienee suljettu viimeistään loppukesästä 2025, sellaiseen näkemykseen, ettei mielekäs dialogi ole mahdollista "oikeistopopulistien" kanssa. Näkemykseen on helppo yhtyä, kun tietää, että koko persujen julkisuuspeli perustuu siihen, että dialogi korvataan aina inttämisellä, valheilla, vastuun pakoilulla ja siirtämällä mistä tahansa asiasta keskustelu väittelyksi maahanmuutosta. Jukka Kekkosella ei ole ymmärrettävästi viisastenkiveä, muuten hän olisi kai SDP:n puheenjohtaja, mutta hän ei halua myöskään heittäytyä toivottomuuteen, koska sitähän "oikeistopopulistit" eli Suomessa perussuomalaiset, kristillisdemokraatit ja Kokoomuksen oikea reuna juuri haluavat. Kun on "demokraattisesti" tuhottu keskeisiä osia hyvinvointiyhteiskunnan rakenteista ja laeista, voidaan keskittyä taisteluun julkisuudesta. Sama taistelu on käynnissä Yhdysvalloissa. Oikeusvaltio ei ole yhteinen arvo. Jukka Kekkonen ei silti usko sisällissodan syttyvän Yhdysvalloissa, enkä minä usko suomalaisten äityvän sen suurempaan kapinaan kuin että Orpon hallitus ja hallituspolitiikka korvataan Antti Lindtmanin ja Petteri Orpon hallituksella, joka jatkaa hyvinvointi-Suomen purkamista. Voi siellä Yhdysvalloissakin tilanne kuumentua, jos Iranista alkaa virrata sinkkiarkkuja eri puolille liittovaltiota. Mutta sitähän ei Jukka Kekkonen voinut mitenkään tietää, että Trump ryhtyy Israelin käskystä niin typerään operaatioon kuin Iranin valloitukseen.

 

Rahamaailma on tosimaailman syöpä

Tämä kirjoitus on ajoitettu tarkoituksella työväenluokan juhlapäiväksi, toukokuun ensimmäiseksi. Esittelen kirjan, joka kaikkien tavallisten ihmisten kannattaisi lukea ja sisäistää. Kirja on radikaali, vaikka se ei tukeudu Marxin saati Leninin analyyseihin eikä juuri kapitalismiakaan mainitse. Björkholm ei ole edes vasemmistolaisen oloinen. Kirja on radikaali, koska se kertoo rahasta ja taloudesta kiertelemättä ja turvautumatta pehmentäviin valheisiin. Kirja on radikaali, koska se kuvailee suorin sanoin ihmiskunnan suunnatonta enemmistöä 24/7/365 kusettavasta järjestelmästä, jonka ainoa tarkoitus ja tavoite on tehdä rikkaimmista ihmisistä vielä rikkaampia. Kirja on radikaali, koska se uskaltaa väittää, ettei ns. valtavirtataloustiede ole tiedettä, vaan lähinnä jonkinlainen rahamaailman koraanikoulu.

Kirjan nimi on Massipsykoosi : Mitä et tiennyt, että et tiedä rahasta ja taloudesta (Oppium 2025). Sen on kirjoittanut intohimoinen tieteilijä Susanne Björkholm (s. 1967), joka rakastaa tieteitä eikä aio koskaan lakata opiskelemasta. Sattumalta luin juuri ennen Massipsykoosia toimittaja Mikko Huotarin kirjan Rahan anatomia, joka päältä katsoen käsittelee melko samoja asioita kuin Björkholm. Huotarin kirja on kuitenkin niin kritiikitön ja pliisu, etten halua sanoa siitä muuta kuin ettei sitä kannata lukea, jos kaipaa minkäänlaista terää ja rohkeutta. Unilääkkeenä se saattaa kuitenkin toimia.

Kuten usein erinomaisten kirjojen kohdalla, en rupea avaamaan Massipsykoosin sisältöä, vaan haastan lukijan tekemään sen itse. Ajoittain teksti on perin haastavaa, eikä minun ei-matemaattinen ajatteluni ainakaan pysynyt kaikin paikoin kärryillä, vaikka luin kirjaa tukevasti keittiön pöydältä kirkkaassa valaistuksessa. Pääsyyllinen ei ole Björkholm, vaan sairaalloisen monimutkaiseksi rakennettu kapitalistinen järjestelmä, jota kirjoittaja kutsuu ilmaisulla RAHAMAAILMA vastakohtana todelliselle maailmalle, jossa tuotetaan hyödykkeitä, myydään ja ostetaan niitä, eletään ja kuollaan. Kirjan nimi on vähän outo, mutta se on suunnilleen KUINKA MEITÄ HUIJATAAN KOKO RAHAN EDESTÄ.

* * *

Ennen kirjan lukemista pohdin, miksi kustantajana on pikkuruinen Oppian, ei mikään ns. vakiintuneista, porvarillisista kustantamoistamme. Kirja selittää asian hyvin nopeasti: tällaista kirjaa ei voisi julkaista yksikään kustantaja, joka toimii em. rahamaailman ehdoilla ja tukee siihen liittyviä harhakuvia. Kustantaja ei verkkosivuillaan halua avata julkaisupolitiikkaansa millään tavalla, mutta Wikipedia kertoo, että kustantamon on perustanut espoolainen Tuomas Kilpi, jonka uralle mahtuvat myös Enter-lehti, Tähtivaeltaja, Kulttuurivihkot, MikroBitti sekä Finn Lectura. 1980-1990-luvuilla Kilpi kirjoitti Likelle useita fiktiokirjoja. Kilpi on toimittanut myös Oppianin vuonna 2021 julkaiseman kirjan Kirjastot ja kaupallisuus, johon itsekin kirjoitin pari tekstiä. En silti uskaltaudu arvailemaan, miksi Oppian otti Massipsykoosin julkaisuohjelmaan. Mutta hyvä että otti. Tuin ratkaisua ostamalla kirjan, vaikka sain sen myös kirjastosta. Rohkeaa julkaisutoimintaa kannattaa tukea.

Susanne Björkholmin vahvuus on ennen kaikkea siinä, että hän on intohimoisen tutkijan asenteella paneutunut haluamiinsa asioihin ja voi sen jälkeen laukoa lukijan iloksi tai ehkä hämmennykseksi sloganeja kuten RAHAMAAILMA ON SYÖPÄ – EUROALUE EI TOIMI – KESKUSPANKKIEN TOIMET OVAT KUIN USKONNOLLISIA RITUAALEJA – KUNNALLISVERO ON TÄYSIN EPÄONNISTUNUT – MIKÄ ON HYVÄKSI FINANSSIKAPITALISMILLE ON HAITAKSI KAIKILLE MUILLE – GLASS-STEAGALIN LAKI ON OLLUT AINOA PANKKITOIMINTAA ONNISTUNEESTI SÄÄTELEVÄ LAKI – TALOUSTIEDE ON KORAANIKOULU – MARKKINOIDEN TASAPAINO ON HARKITTU VALHE. Kiteytykset sopii haastaa, jos uskaltaa. Minulla ei ollut vastaan väittämistä.

Björkholmin maailmassa käsite rahamaailma on reaalimaailman rinnalla elävä illuusio, jonka sisällä rikkaimmat lisäävät rikkauttaan enemmän tai vähemmän näennäisesti, koska rahamaailma rahalla ei ole yhteyttä todelliseen maailmaan. Molempia maailmoja hallitsee neoliberalistinen ideologia (Björkholm ei halua käyttää termiä uusliberalismi, mutta samasta asiasta on kysymys). Neoliberalismi on plutokraattien ideologia. Ilmaisu PLUTOKRAATIT viittaa maailman hyvin pieneen vähemmistöön, joka kuitenkin hallitsee suurinta osaa sekä finanssi- että todellisuuden talouden piirissä olevasta rahasta. Björkholmin analyysin mukaan koko kapitalistinen talous on olemassa vain plutokraattien rikastuttamiseksi. Kaikki muu on harhaa.

* * *

Koska arvostan suuresti Massipsykoosin rohkeaa ilmaisua ja Björkholmin henkilökohtaista heittäytymistä, kirjoitan seuraavat kriittiset huomiot hiukan vastentahtoisesti. Mutta sitä ei voi ohittaa, että Björkholmin kirjan päättävä luku "Voimmeko pelastaa maailman?", jossa kirjoittaja lopulta pohtii raatelevan analyysinsä uskottavuutta tai siis syöväksi kutsumansa rahamaailman nujertamisen mahdollisuutta, tuntuu edeltävän tekstin jälkeen kovin hennolta: "Uskon (mutta en tietenkään tiedä), että voimme pelastaa itsemme, mutta pelkään (toivottavasti turhaan), että poliittisten päättäjien tahto ei tule siihen riittämään. [- -] Rahamaailma on kesytettävä kaiken nielevästä hirviöstä ihmiskunnan ja reaalitalouden palvelijaksi." (s. 253) 

Tällainen toiveajattelu ei tietenkään ole kiellettyä, mutta kyllä se kovin untuvaisen lapsekkaalta kuulostaa edeltävän tykityksen jälkeen. Björkholmin analyysissä ei ole sanaakaan niistä voimista, joiden avulla maailmanpelastusprojekti etenisi tai ei etenisi. Vankka usko parlamentaariseen demokratiaan, jota rahamaailma todellisuudessa pyörittää miten tahtoo, on tyhjää täynnä. Björkholm ei halua tai osaa todeta, ettei plutokratiaa tietenkään voi nujertaa äänestämällä, koska sen valta ei ole parlamenttien vaikutusvallan piirissä. Hänen hieno rahamaailman ruumiinavauksensa kaipaa yhtä rohkeaa luokkataistelun välttämättömyyden hahmottamista. Siihen Björkholm ei selvästikään ole ainakaan vielä valmis, jos myöhemminkään. Mutta voinhan minäkin toivoa.

Lainaan tähän loppuun kuitenkin Björkholmin loppukaneetin, jossa on hitunen sitä yhteiskunnallista realismia, jota olisin hänen johtopäätöksiinsä kaivannut huomattavasti enemmän. "Demokratia voi toimia vain, mikäli äänestäjät tietävät, mistä äänestävät. Ihmisten on ymmärrettävä; että nykyinen valtionvelkasirkus on ideologista teatteria, että veroilla ei rahoiteta valtiota; että valtio ei jätä vanhuksia ja sairaita hoitamatta ja kuntia retuperälle siksi, että sillä ei ole varaa vaan siksi, että päättäjiltä puuttuu poliittinen tahto. " (s. 253) Tämä kaikki on totta, mutta vastaamatta jää kysymys siitä, miksi päättäjiltä puuttuu niin usein poliittinen tahto hoitaa heikkoja sen sijaan että huolehditaan rikkaiden veronalennuksista ja annetaan ulkomaisten kaivosyritysten raiskata suomalaisten kotimaata pilkkahintaan ja ilman vastuuta. Kun Susanne Björkholm ryhtyy jossain vaiheessa tutkimaan kapitalismia, joka on tuottanut niin rahamaailman kuin plutokratian, alkaa ehkä syntyä myös syvempi ymmärrys siitä, mitä maailman muuttaminen todella vaatii.