Tekno-optimistin tarinoita

Kari Angerian ja Risto Linturin kirja Elämän tarkoitus ja tekoäly : Tarinoita ihmisyyden rajalta (Basam Books 2025) on outo tapaus, enkä tiedä, osaanko siitä sanoa mitään merkityksellistä tai hyödyllistä. Molemmat kirjoittajat ovat omilla tavoillaan ja tahoillaan tietotekniikan ja johtamisen ammattilaisia, enkä oikein päässyt selville siitä, keille tämä kirja on kirjoitettu. Se on niin vahvasti tekno-optimistinen, että lukijalla on koko ajan halu työntää kantapää maahan ja tehdä joukko kysymyksiä. Eivät kai aihepiirinsä taatusti hyvin tuntevat kirjoittajat voi olla noin liikuttavan hyväuskoisia vallan ja politiikan suhteen? Ei kai koskaan aikaisemminkaan tekninen kehitys ole ollut kuin silkkistä tanssia vain. Kirja on kirjoitettu suomeksi, joten se ei voi olla tarkoitettu Yhdysvaltain markkinoilla ja sikäläisen optimismia, yrittäjyyttä, rikastumista ja pärjäämistä ihannoivan ajattelutavan sisäistäneille ihmisille.

Angerian ja Linturin kirja on kirjoitettu laajojen "Karin" ja "Riston" puheenvuorojen näennäiseksi keskusteluksi, joka toimii ja ei toimi. Keskustelun tuntua ei oikein synny puheenvuorojen laajuuden takia, eikä kumpikaan kirjoita kuin satunnaisesti millään lailla henkilökohtaisesti. Lopputulos voisi olla seurausta ja tulos prosessista, jossa kirjaa on tehty sähköpostitse lähetetyillä teksteillä, jotka on toimitettu kirjaksi liittämällä vuoropuheluiden eteen jokin historiallinen tapahtuma aasin ja lukijan sillaksi käsiteltävään aiheeseen. Vaikka asia on ratkaistu suomalaisittain maltillisella tavalla, ei lukija voi olla vaistoamatta sitä, että asialla ei ole kaksi filosofia vaan kaksi yrittäjää. Siinä ei ole mitään moitittavaa, että yrittäjän taustallakin kirjoitetaan. Tämä kirja jää silti jotenkin kahden maailman välille, eikä se silti ole alaotsikon "ihmisyyden rajalla".

Kirja on sivumäärältään varsin suppea (133 sivua), joten on ymmärrettävää, ettei oikein mihinkään aiheeseen paneuduta tavalla, joka jättäisi lukijalle tuntemuksen "perusteellisesta" käsittelystä. Se lienee harkittu ratkaisu, onhan kyseessä valikoima "tarinoita", ei mikään oppikirja tai spesifisen aiheen tutkimusraportti. Olin ehkä väärän tyyppinen lukija, mutta en kokenut ratkaisua erityisen antoisana. Toivoin koko ajan Angerian ja Linturin lyövän pöytään jonkin ällistyttävän uuden ajatuksen (pelkästään termi "pohde" vs. "pohdinta" ei siihen riitä), mutta en kokenut sellaista havainneeni, ellei kirjoittajien luja luottamus sekä termin "tekoäly" käyttökelpoisuuteen että tulevan kehityksen vastustamattomaan voittokulkuun ole tarkoitus juuri siten tulkita.

* * *

Angerian ja Linturin maailmassa toimitaan "rahataloudessa" tai "markkinataloudessa", mutta ei missään kapitalismin kaltaisen täsmällisesti määritetyssä todellisuudessa. Tekniikan kehitys on omalakisensa ilmiö, johon talouden ja politiikan maailmat jotenkin vaan sopeutuvat. Kirjoittajat eivät suoranaisesti kiistä jättimäisiä tuloeroja, mutta niillä ei tunnu olevan mitään dramaattista vaikutusta tekoälyn kultaamassa tulevaisuudessa. Saattaa kyllä käydä niin, että useimpien ihmisten työt katoavat, mutta sitten täytyy vaan kouluttautua uudelleen tai jotain muuta, jotta syntyy varallisuutta hankkia edes edullinen kotirobotti, joiden kanssa loppuelämä sitten sujuukin. 

Jokseenkin käsittämätöntä on se keveys, jolla Angeria ja Linturi ohittavat tämän hetken eksistentiaaliset uhat eli ilmastonmuutoksen, luontokadon ja suunnattoman varallisuuden kasautumisen palvelemaan pelkästään lisärahan tahkoamista finanssikapitalismin uumenissa. Eivät kirjoittajat niitä varmaan kiistä, mutta kun ne jättää pohtimatta, ei tarvitse ottaa kantaa kysymykseen siitä, voisiko uusi ja varmasti uljas tekoälymaailma kenties jopa vaarantua sen takia, ettei ihmiskunta pysty ratkaisemaan suurimpia haasteitaan – jotka eivät liity tekoälyn kaltaiseen uutuuteen tai sellaisen puuttumiseen.

Samanlainen toisaalle katsominen vaivaa myös kirjan suhdetta valtaan, niin poliittiseen, ideologiseen kuin taloudelliseen. Angeria ja Linturi eivät pohdi perusteellisesti ja syvällisesti sitä mahdollisuutta, että ns. tekoälyn kehitys ei muunnu yleiseksi hyväksi vaan jää eliitin omaksi hyväksi, aivan kuten taloudellinen vauraus on aina jäänyt. (Minä olen suomalaisena pienituloisenakin vauras verrattuna bangladeshiläiseen kutomotyöläiseen, mutta vanhojen verenimijäimperiumien rikkaisiin verrattuna rutiköyhä.) Angeria ja Linturi tuntuvat tosissaan uskovan siihen, että jonkinlainen yleisrobotti tulee olemaan "jokaisen" ulottuvilla. Kun tuntee kapitalismin ikiaikaisen pyrkimyksen pitää tuotteiden hinta ylhäällä keinotekoisen niukkuuden avulla, jos aitoa niukkuutta ei ole tarjolla, tuohon unelmaan on vaikea suhtautua vakavasti.

* * *

Angeria ja Linturi eivät problematisoi "tekoälyn" käsitettä saati sisältöä kunnolla. Se nyt vaan on jo osa nykyistä maailmanmenoa ja tulevaisuudessa vielä enemmän. Muutaman kerran vilahtaa ohimennen huoli huonosta kehityksestä, mutta sitten taas "tekoäly" ratkaisee käytännössä kaikki tarpeet ja ongelmat. Onko tämä tahallista yksinkertaistamista? Voi olla, jos kirjasen tarkoitus on levittää "tekoälyn" ilosanomaa ja kääntää vahva optimismi päälle. Tätä vaikutelmaa vahvistaa myös se, etteivät kirjoittajat tunnu vakavasti epäilevän "tekoälyn" kilpailukykyä ihmisen älyn rinnalla ja ohikin. He eivät pyri tekstissään tekemään selvää eroa myöskään datan, informaation ja tiedon välillä, vaikka kysymys keinotekoisesta älykkyydestä tulee ajankohtaiseksi vasta mielekkään tiedon prosessointikyvyn yhteydessä, datan ja informaation käsittely on pelkkää laskukoneen toimintaa. 

Luetun muistaminen ja semanttinen ymmärtäminen ovat eri asioita. Kykeneekö algoritmi oma-aloitteeseen perustutkimukseen? Millä perusteella se valitsisi asian, jossa perustutkimusta ei ole tehty? Ihminen voi laatia listoja asioista, joita ei ole vielä tutkittu, mutta millä perusteella algoritmi sellaisen listan laatisi? Teknisesti ottaen tutkimattomia asioita lienee loputtomasti, mielekkyys valinnan perusteena vaatii inhimillistä älyä (vaikka ei sinänsä mitenkään poikkeuksellista älykkyyttä; esimerkiksi jokainen musikologi tai musiikin harrastaja voi helposti ja nopeasti todeta, ettei kukaan ole tehnyt säveltäjä Ilmari Hannikaisen tuotannosta perustutkimusta). Jokainen ihmisyksilö on aina elänyt "tekoälyjen" eli itseään paljon älykkäämpien, kekseliäämpien, luovempien ja viisaampien ihmisyksilöiden keskellä, siihen ei ole koskaan tarvittu modernia tekoälyä. Kaikkien ihmisten kaikki kyvyt selvästi ylittävän tekoälyn tavoittelu on tyystin eri asia kuin koiraa ulkoiluttava, matot tamppaava ja kaupassa käyvä robottiapulainen.

Minulle jäi Angerian ja Linturin kirjan luettuani myyntipuheen tuntemus. Ei siksi, etteikö kirjassa pohdittaisi aivan oikeitakin ongelmia ja haasteita tai etteivät kirjoittajat olisi aiheidensa asiantuntijoita, vaan siksi, että mikään ei näyttäisi olevan nykyhetken ihmisen ja häkellyttävän taitavien ja "tekoälykkäiden" laitteiden/algoritmien välissä. Ne tulevat ja me sopeudumme. Jos emme sopeudu, se on harmillista, mutta minkäs teet. Näin ajattelevat ja puhuvat "insinöörit", joiden maailmassa kaikki haasteet ovat ratkaistavissa, kysymys on vain ajasta ja resursseista. Mutta miten rakentaa aito "tekoäly", kun emme oikeasti tiedä edes, mitä ihmisen "äly" on? Miten uskottava on kuva maailman kaikille kansalaisille jaettavasta "tukiälystä", kun pelkästään puhtaan juomaveden ja leipäjauhojen takaaminen jokaiselle on edelleen mahdotonta. Mikä pakottaisi nykyisen 1 %:n eliitin luopumaan asemastaan ja sallimaan "kunnollisen tekoälyn" maailman 99 %:lle? Jonkinlainen synnintunto vuosisataisen itsekkyyden ja ahneuden takia?

Noloa

Enostone on vantaalainen kaunokirjallisuuteen keskittynyt kustannusyhtiö. Asmo Koste on "kirjailija, kääntäjä ja kustantaja", 30 vuotta sitten "Nastamuumio"-nimisen kustantamon perustaja, joka tällä hetkellä näyttää kuitenkin olevan kustantamo Aulan kirjailija. Koste julkaisi 2016 Aulan kautta kirjan Oletko kuullut viimeisen? Yllättäviä tietoja historian viimeisistä asioista. Kustantaja myy kirjaa sloganilla "rakkaudesta triviaan". Ehkä Aulalle riitti yksi kirja sitä lajia, sillä kirjan Nolo Suomen historia eli kun kaikki ei mene putkeen (2025) kustantaja on alussa mainittu Enostone. Kirja on sidottu koviin kansiin ja sen kanteen on Sami Sammalvehtä tehnyt AI-henkisen kuvan Gustaf Mannerheimista täydessä varustuksessa, mutta partavaahto leukaperiin jääneenä. 

Jos kuvan tarkoitus on ollut symboloida (ja tietysti myydä) kirjaa, se on aika osuva, joskin aivan eri syystä kuin kirjoittaja ja kustantaja varmaankin toivovat. Kirjassa ei nimittäin ole historiallista kaskua, jossa kerrottaisiin marsalkalle sattuneesta nolosta partavaahtomokasta. Se on minusta aika noloa, vaikka juuri mikään muu kirjassa ei vie ajatuksia nolouden lähteille. Asmo Koste ei ole vaivautunut kertomaan lukijalle, mitä hän itse tarkoittaa sanalla nolo. Esipuheessa viivähtää ilmaisu "omituisia tapahtumia ja reipasta häröilyä". Kun otsikossa on mainittu myös "Suomen historia" ja "epäonnistuminen" puhekielisellä ilmaisulla, olen kovasti tyytymätön. Mielestäni tämä kirja sisältää kronologiseen järjestykseen laitettuja kaskuja ja mokia, joista useimmat on jollain aasimaisella sillalla yhdistetty tuohon Suomen historiaan.

Jos kirjasta siivilöi pois ylenpalttisen juopottelut aiheuttamat sählingit ja tihutyöt, jäljelle jää aika pieni valikoima, josta löytää kyllä jokusen hauskan, mutta myös paljon varsin tylsiä ja merkityksettömän tuntuisia, välillä myös synkkiä ja apeaksi tekeviä poimintoja inhimillisen typeryyden loppumattomasta lähteestä. Minusta koko kirjassa on vain pari lukua, joiden kohdalla sanat nolo ja Suomen historia liittyvät ihan oikeasti toisiinsa. Lyhyesti sanoa kirja ei millään tavalla vastaa otsikkoaan ja vain vaivoin alaotsikkoaankaan. En tiedä, enkä aio asiaa selvittää, onko kyseessä sanan nolo täysin poikkeava semanttinen ymmärrystapa vai kylmäverinen lukijoiden vedätys.

* * *

Kielitoimiston sanakirja verkossa antaa termille "nolo" seuraavat merkitykset: epäonnistumisen, kiusallisen tilanteen tms. vuoksi, hämillinen, kiusaantunut, vaivaantunut, häpeilevä, nolostunut, nolattu. Jos jätämme alkoholin vaikutuksen pohdinnan ulkopuolelle siitä yksinkertaisesta syystä, että se on niin yleinen, laajalle levinnyt ja käytännössä syyntakeettomaksi niin lain kuin kansantuomioistuimen edessä tekevä, luulisi meillä olevan jokseenkin selvä käsitys siitä, että "nolo" on kiusalliseksi koettu teko tai näkemys. Kun varasin Kosten kirjan kirjastosta, oletin ilman muuta, että kirjassa kootaan yhteen Suomen historian eliitin julkisiksi tulleet mokailut. Ei tullut mieleenkään, että Suomen nolouksien historiikkiin pääsee sillä, että Oulun musiikkivideofestareiden gaalassa oli 2004 ohjelmassa myös seksikäs joulumuori ja elävä poro. Tarkemmin sanottua sillä, että poro arvioi tarpeellisuutensa aivan oikein ja pojautti lattialle kasan papanoita (Koste "paskansi lavalle").

Kun itse ajattelen kansallishistoriallisen noloa mokailua, siihen ei mitenkään voi syyllistyä tavallinen ihminen, osaton kansalainen. Kun itseoppinut harrastajatieteilijä Keijo Parkkunen arveli teorian jääkausista olevan pötyä ja uskoi löytävänsä monin paikoin yleisistä pirunpelloista eli veden huuhtomista kivikoista kaukana vesistä löytyvän valtavia hiidenkirnuja, ei hän omavaltaiseen todisteluun kaivinkoneella ryhtyessään tehnyt mitään aidosti noloa. Historialliseen nolouteen voivat syyllistyä vain ne, joilla on sekä teoriassa että käytännössä mahdollisuus vaikuttaa kansakunnan historiaan tavalla, jonka kansalaismielipide tulkitsee noloksi. Noloksi tavalla, jota usein kutsutaan myös myötähäpeäksi. Kirjassa on muutama tällainen esimerkki, kuten presidentti Martti Ahtisaaren vierailu Ruotsissa. Kun presidentillä oli iltajuhlien jälkeisenä päivänä otsassaan laastari, seurasi aidosti nolo selittelyjen suma, jossa kamman teräspiikki vaihtui presidentin nahkapohjakengille ylettömän liukkaaksi tanssilattiaksi. Todellisuudessa Ahtisaari oli alkoholin vaikutuksen takia liukastunut kylpyhuoneessaan tunnetuin seurauksin. Itse asiassa ei ollut suomalaisittain mitään noloa, humalassa sattuu kaikenlaista. Noloksi tapauksen teki eliitin kömpelö yritys kaunistella tapahtuma. Ahtisaari itse olisi saanut kympin kaikilta kansantuomareilta, jos hän olisi heti aamutuimaan kertonut itseironisesti ja -kriittisesti, mitä oli oikeasti tapahtunut. Ei kertonut.

Vaikka Mannerheim ei kirjassa seikkaile, myöhemmin kansalaisten tv-suosikiksi noussut kenraali Adolf Ehrnrooth on saanut nimensä kirjaan ja myös perustellusti, vaikka voidaan kiistellä siitä, oliko hänen pervitiinihumalassa antamansa käsky pommittaa valkoista lippua heiluttaneita suomalaisia sotilaita pelkästään nolo, vai kuitenkin kauhistuttavan rikollinen teko. Ehrnroothin onneksi omien pommituksessa ei kukaan kuollut. Jos olisi kuollut, mitään kutsuja linnan juhlille ei olisi myöhemmin tullut. Kirjassa on myös muutamia esimerkkejä poliitikkojen korruptoituneista käytännöistä, joita en niitäkään osaa pitää ensi sijassa noloina, vaikka kyllähän ne poliitikot myötähäpeääkin tuottivat, esimerkiksi Saloran ja Valcon ympärillä hyörimällä. Poliitikkoja olisi kirjaan pitänyt haalia sata kertaa enemmän, ei voi väittää, ettei tapauksia olisi riittänyt. Onhan meillä tuomittu ministeri valtakunnanoikeudessa ehdolliseen vankeuteen lahjoman ehdottamisesta (Kauko Juhantalon "koplausjuttu" 1992).

* * *

Kirjan julkaisseen motiiveja ei pitäisi ruveta kevyin eväin arvuuttelemaan. Puheena olevan kirjan tapauksessa tyydynkin toteamaan, että jos tällainen kokoelma kaikenlaisia sattumuksia piti julkaista, olisi se pitänyt ainakin nimetä rehellisemmin tyyliin "omituisia tapahtumia ja reipasta häröilyä". Eikä kirjasta tee "Suomen historiaa" vain se, että kaskujen alussa on vuosiluku, joka suurenee kirjan edetessä. Valitut tapahtumat eivät ole millään tavalla yhteismitallisia, eivätkä ainakaan "Suomen historiaa". Kun  Oopperakellarin isäntää Hjalmar Petterssonia syytettiin ulkomaalaisten ylenpalttisesta laskuttamisesta vuonna 1913, ei oikeuden päätös "ei todisteita kohtuuttomasta kiskonnasta" kuulu kuin korkeintaan Suomen oikeuslaitoksen esihistorian pienelle sivupolulle. 

Lukija ei voi tietää, onko Koste sijoittanut kirjaansa "kaiken" sen sivuille jotenkin sopivan saaliin, vai onko hänellä ollut mahdollisuus valita parhaat todella ison kasan päältä. Itselleni jäi sellainen tuntu, ettei tässä ainakaan perusteellista arkistotyötä ole tehty eikä varsinkaan käyty läpi esimerkiksi kansanedustajien ja muiden poliitikkojen rikoshistoriaa tai muita vastaavia potentiaalisia lähteitä. Kirjaan on saatu ajallista etäisyyttä kaapimalla itsenäisyyttä edeltäneiltä vuosisadoilta sekä Ruotsin että Venäjän valtakausiin liittyviä tapahtumia. Nihkeätä tuo kaapiminen on selvästi ollut, kun vuoden 1555 noloimmaksi tapahtumaksi on kirjattu se, että Helsingin kuninkaankartanoon perustettu vesisaha osoittautui virhehankinnaksi ja sillä sahattiin vain hieman yli 200 lautaa.

Varmaan tällaisille lukemistoille on oma käyttäjäkuntansa, joka ei laillani nipota semantiikasta vaan iloitsee kirjailijan keräämistä kaskuista, ainakin riittävän monista. Tämän happaman arvion tarkoitus onkin ehdottaa, että tällaisen kirjan voisi tehdä myös huolellisemmin. Kustannustoimituksen lisäksi olisi oikolukuunkin voinut satsata vähän enemmän, kongruenssivirheet olisi ollut helppo siivota pois, vaikka eivät ne kirjasta noloa tee. Vaikka asia ei tavallaan mitenkään liity edellä sanottuun, huomasin miettiväni sitä, miksi tämän ilmiselvän tietokirjan (vaikka ei tiedekirjan) julkaisijaksi valikoitui itsensä kaunokirjalliseksi kustantamoksi määrittävä Enostone. Jostain syystä kustantamon verkkosivuilla tai Wikipedian artikkelista ei Asmo Kosten nimeä löydy kustantamon kirjailijoiden joukosta, eikä hänestä ole myöskään esittelyä. Nolo Suomen historia löytyy verkkosivuilta vain hakemalla kirjan tai kirjoittajan nimellä. Outoa – tai sitten ei.

 

 

Asmo Koste, kuva (C) Kari Petäjä

Suomalaissyntyinen ruotsalaissäveltäjä

Kaltaiselleni musiikkikirjastonhoitajalle Bernhard Henrik Crusell on tuttu nimi, vaikka sitä joutuukin pian korostamaan, että tietää selvästi enemmän hänen sävellyksistään kuin elämän tarkemmista vaiheista. Suomalainen Crusell-tutkija Janne Palkisto tarjoaa lopultakin kunnolliseen arkistotyöhön ja laajaan tutkimuskirjallisuuteen perustuvan Crusell-elämäkerran meille potentiaalisesti uteliaille Crusellin klarinettimusiikin ystäville. Palkisto ei ole koko ikäänsä nuohonnut Crusell-arkistojen pölyjä, hänen väitöskirjansa, johon tämä elämäkertakin perustuu, on vuodelta 2022 ja tehty Turun yliopistolle. Ennen luku-urakkaa pohdin tovin sitä, miksi nimi "Janne Palkisto" ei soittanut oikein mitään kelloja. Vasta Wikipedian ansiosta tajusin, että kyseessä on 2010-luvun alkupuolella nimellä "Janne Koskinen" Yleisradiossa työskennellyt toimittaja, joka puhalteli herneitä joidenkin tiukkapipojen nenäaukkoihin esiintymällä häpeämättä miehekkään keikaroinnin harrastajana. En tiedä, onko sukunimen vaihto ollut seurausta halusta tehdä jonkinlainen ero entisen ja nykyisen Jannen välillä. Ainakin tässä kirjassa äänessä on aito musiikintutkija ja myös klarinetin ja sen soiton asiantuntija.

Palkisto kirjoittaa tavalla, jonka hän on varmasti omaksunut toimittajan työssään. Muodoltaan Bernhard Crusell – Suomalainen säveltäjä, joka sivisti Ruotsia (S&S 2025) on normaalin populaaritieteellisen julkaisun mallien mukainen; lähteistö ja viitteet on hoidettu kuntoon ja kirjan loppuun on koottu pieni kuvaliite. Valitettavasti kirja noudattaa myös nykyään lukijoiden vitsaukseksi muodostunutta huonoa tapaa jättää kirja vaille henkilöhakemistoa, vaikka se olisi juuri tällaisessa henkilöhistoriallisessa teoksessa hyödyllinen ja siksi välttämätön. Ken vastuun ratkaisusta ottaa, hävetköön asianmukaisesti. Palkisto kirjoittaa ilmavasti ja sillä lailla kevyesti, että vain harvoin tulee lukijalle tunne siitä, että tähän tai tuohon erikoisaiheeseen paneudutaan nyt kyllä turhan tarkasti. Vaikka kirjan lähdeluettelo on pitkä kuin humanistin Cooperin testi, tyylin keveys panee lukijan pohtimaan, onko mukana kenties myös kirjoittajan luovaa keksintää kohdissa, joihin ei lähteistä oikein saa apua. Ei välttämättä, mutta ehkä onkin.

Palkiston painotus on selkeästi Crusellin uran kannalta keskeisissä piirteissä. Vaimo ja lapset mainitaan, mutta kirjasta on turha etsiä pitkiä ja romanttisia kuvauksia herrskap Crusellin arjesta. Ehkä siitä ei ole säilynyt mitään kiinnostavaa aineistoa, mutta kyse voi myös olla kirjoittajan tietoisesta valinnasta. Tämän päivän lukija lienee todennäköisemmin utelias tietämään, miten Uudessakaupungissa toimineen kirjansitojan pojasta saattoi tulla ensin Ruotsissa tunnettu ja suosittu muusikko ja sen päälle vielä Keski-Euroopassa läpimurron tehnyt klarinettivirtuoosi ja säveltäjä. En siis jaa mahdollisia marinoita yksipuolisesta keskittymisestä Crusellin ammattiuraan – kirjassa kuvaillaan aivan riittävästi myös hänen merkittävää hyväntekeväisyysaktivismiaan ja kaiken hyvän tasapainottamiseksi elinikäisiä suolisto-ongelmia.

* * *

Joudun tunnustamaan sen nolon tosiasian, etten ole ammatistani huolimatta koskaan tajunnut Crusellin nauttimaa arvostusta Ruotsissa enkä varsinkaan sitä mainetta, jonka hän ehkä ensimmäisenä ruotsalaisena muusikkona ja säveltäjänä ansaitsi ehkä hitusen hyvän onnen ja onnekkaiden suosittelijoiden, mutta myös oman lahjakkuutensa ansiosta sai Euroopan tärkeissä musiikkimaissa Saksassa ja Ranskassa. Luettelo aikakauden tunnetuista ja arvostetuista taiteilijoista, muusikoista ja säveltäjistä, joiden kanssa Crusell seurusteli ja ystävystyi, on pitkä ja jätän sen harkiten tulevan lukijan itsensä äimisteltäväksi. Jonkinlaisen yleiskäsityksen asiasta saa ehkä vertailemalla Crusellia ja Jean Sibeliusta, jota pidetään aika perustellusti tunnetuimpana suomalaisena taidemusiikin säveltäjänä. Crusell oli Euroopassa hyvin verkostoitunut, saksalaisen nuotinkustantajan asiakas jo varhain ja monen musiikinhistorioista tutun säveltäjän henkilökohtaisesti tavannut "kova nimi" kaltaistensa joukossa.

Palkiston kuvauksen perusteella Crusell oli kuitenkin vaatimaton persoona, jonka eetos sisälsi vahvan sosiaalisen omantunnon, aitoa kristillistä lähimmäisenrakkautta ja myös kykyä nauttia stressaavan julkisen elämän vastapainona rauhallisesta perhe-elämästä, herkullisista kalaruokalajeista ja Linköpingin maalaisidyllistä Tukholman, Pariisin ja Berliinin vastapainona. Crusell oli myös aidosti monilahjakas. Hän aloitti uransa klarinetin, tuolloin vielä varsin uuden soittimen taiturillisena soittajana, mutta huomasi pian kykenevänsä myös säveltämään sekä klarinetille että muille puhallinsoittimille sekä soittajille että kuulijoille maistuvaa musiikkia. Myöhemmin tämä säveltäjyys laajeni myös vokaaliteosten ja myös laajempien teosten kuten laulunäytelmän (Den lilla slavinnan) alueelle. Kirjan perusteella hän oli myös taitava ompelija, joka harrasti erityisesti laadukkaiden nahkahansikkaiden valmistamista – ilmeisesti työstä pitäen, ei rahaa hankkiakseen. Yleisestä poiketen Crusell nimittäin onnistui muusikkona vaurastumaan niin paljon, että saattoi luovuttaa osan tuloistaan erilaisiin hyväntekeväisyyskohteisiin.

Palkisto ei kaikeksi onneksi ole uppoutunut setvimään ruotsalaisen yläluokan ja kuninkaallisten kummallisia suhteita ja päähänpistojen elävöittämää elämää, vaan tyytyy lähinnä toteamaan sen, kenen suojeluksessa ja kenen suopeudesta uran kulloisetkin käänteet toteutuivat. Se käy moneen kertaan ilmeiseksi, että vaikka taitavalla muusikolla ja säveltäjällä oli jonkin verran päätösvaltaa oman elämänsä suhteen, viime kädessä oli toteltava eliitin ja ainakin kulloisenkin kuninkaan tahtoa. Kun Ruotsin kuningas halusi Crusellin kotimaahan sotilasmusiikkia hoitamaan, ei säveltäjä tohtinut kapinoida, vaan palasi Ruotsiin. Ei mielellään, mutta palasi. Toisaalta kirja kuvailee kiintoisasti sitä keskinäisen avun verkostoa, jonka avulla sekä taiteilijat että tutkijat, kuten asia nykyään ilmaistaisiin, pitivät ystäviensä puolta, kun kateelliset, joita tietysti on aina riittänyt pärjänneille, tekivät parhaansa suistaakseen menestyjät perikatoon tai ainakin sinne päin.

* * *

Ehkä muitakin lukijoita jää harmittamaan se, miten vähän Palkisto on halunnut tai pystynyt avaamaan Crusellin tiedettyjä yhteyksiä vapaamuurareiden kaltaisiin salaisiin järjestöihin. Voi toki olla, ettei mitään juuri Cruselliin liittyvää aineistoa ole säilynyt, mutta silti anti jää aika mitättömäksi ainakin sille, joka ei kirjassa olevista muutamista lauseista pysty uuttamaan laajempia merkityksiä. Siihen nähden tulee suorastaan perusteellisesti esiteltyä ruotsalaisen yhteiskunnan köyhiin ja onnettomuuksien riivaamiin kansalaisiin kohdistama apu ennen 1900-luvun kansankodin ja hyvinvointivaltion ideoita. Palkiston kuvauksen perusteella kyse ei ollut pelkästä pakon edessä vastentahtoisesti hoidetusta velvollisuudesta, vaan ehkä valistuksen aatteiden siivittämästä varakkaiden säätyjen hyväksymästä käytännöstä, jossa erityisesti konserttien ja muiden yleisötilaisuuksien avulla kerättiin rahaa hetkellisiin ja pidemmän aikavälin tarpeisiin. Näin rahallinen vastuu jakautui melko hyvin kaikkien maksukykyisten osalle, koska säätyläisten ei uskottu kehtaavan jäädä pois hyväntekeväisyystilaisuudesta, jonka pääsylipun kaikki vertaiset olivat ostaneet. Ainakin itselleni tämä kaikki on ollut tuntematonta kirjan kuvaamalla tarkkuudella.

Tarkkaavainen lukija on saattanut jo panna merkille selkeän ristiriidan, joka vallitsee Palkiston kirjan alanimekkeen ja oman otsikointini välillä. Nähdäkseni Palkisto on päättänyt pitää kiinni kannastaan, että Bernhard Henrik Crusell oli suomalainen säveltäjä, vaikka koko hänen kirjansa on tavallaan todistusaineistoa sen puolesta, että hän oli kyllä syntynyt Ruotsinmaan Itämaassa ja vasta 16-vuotiaana muuttanut Ruotsin ydinalueille. Palkiston alaotsikossa voi erottaa myös vahvasti asenteellisen ajatuksen, että Crusellin muutto Pohjanlahden toiselle puolelle oli jonkinlainen köyhän Suomen lahja varakkaalle, mutta sivistymättömälle emämaalle. Todellisessa maailmassa Ruotsi menetti Crusellin syntymäalueen Venäjän keisarikunnalla Haminan rauhassa jo vuonna 1809, eikä Crusell ilmeisesti missään vaiheessa edes harkinnut muuttoa Suomen suuriruhtinaskuntaan.

Oma kantani, että Crusell oli suomalaissyntyinen ruotsalainen säveltäjä, nojaa ennen muuta siihen tosiasiaan, että muusikon ja säveltäjän uransa Crusell toteutti Suomen ulkopuolella, eikä ole mitään painavaa syytä olettaa, että Crusell olisi kyennyt toteuttamaan läpimurtoaan Venäjän alamaisena. Mahdollista se toki on, Venäjä oli kulttuurisesti hyvin eurooppalainen varsinkin ylempien luokkien osalta. Ilman jossittelua käteen jää vain se, että Crusellista tuli ammattimuusikko ja -säveltäjä Ruotsissa, jonka resurssit tarjosivat hänelle myös mahdollisuuden opintoihin ja yhteyksiin Keski-Euroopassa aikana, jolloin säveltäjyys oli Suomessa muutaman miehen varassa (Thomas Byström, Carl Ludvig Lithander ja Erik Tulindberg). Ennen Sibeliusta yksikään toinen suomalaissyntyinen säveltäjä ei saavuttanut menestystä Euroopan vanhoissa musiikkimaissa. Crusellin arvoa ei vähennä tai kavenna mitenkään se, ettei häntä voi pitää suomalaisen kulttuurielämän tuotteena. Olkaamme siis iloisia siitä, että Ruotsi kykeni jalostamaan Crusellin potentiaalin tunnetulla tavalla.