Retkikohteita geologian ystäville

Tuomo Kesäläinen on erikoistunut – tai suorastaan keskittynyt – kokoamaan ja julkaisemaan oppaita varsinkin Suomen geologiasta kiinnostuneille retkeilijöille. Konsepti on yksinkertainen ja selkeä: lyhyt selostava esittely, kohteeseen liittyviä faktoja sekä yksi tai useampia houkuttelevia kuvia. Tuorein opus Suomen kauneimmat retkikohteet : 100 geologista erikoisuutta (Readme.fi 2025) on yli 300-sivuinen, mutta valitettavasti vain A5-kokoinen opas ihmiselle, joka haluaa suunnata kulkunsa luontokohteeseen, johon liittyy jokin geologisesti kiinnostava erityispiirre. Tarkoitus on varmasti vilpitön ja erittäin kannatettava. Kaltaiseni geologian harrastaja jää silti pohtimaan kirjan otsikointia ja sen osuvuutta.

Kirja kyllä esittelee lukuisia geologisia ilmiöitä ja kohteita, mutta on liioittelua väittää, että ne olisivat kaikki hiidenkirnujen tai sienen muotoisten sisämaan raukkien kaltaisia geologisia erikoisuuksia. Itse asiassa useimmat kirjassa esitellyt maisema- tai kohdetyypit ovat hyvin yleisiä Suomessa, eikä niiden geologista ulottuvuutta voi pitää mitenkään erikoisena. Rotkot, pirunpellot, harjut, supat, lähteet, vaarat, tunturit ja suot eivät ole erikoisuuksia, vaan tavallisia suomalaisen luonnon piirteitä.

Voi myös kysyä, millä perusteella suot tai lähteet voidaan määritellä geologisiksi kohteiksi, saati erikoisuuksiksi. Geologian tutkimuskohteena ovat kivet ja kiviä synnyttävät prosessit. Joidenkin lähteiden pohjalla näkyy kiehtova hiekan ikuinen tanssi lähdeveden purkausaukon kohdalla. Minusta se ei tee kohteesta geologista, se varsinainen ihmehän on maan sisältä pulppuava puhdas vesi, ei hiekka, jota tuo vesi liikuttaa. Toki lähteillä on yhteys maaperägeologiaan, koska niitä usein esiintyy harjualueilla. Kaikki lähteet eivät kuitenkaan liity harjuihin. Suot puolestaan edustavat luonnonympäristöä, jolle on suorastaan luontaista kivien puuttuminen. Aapasuon kuvailu geologiseksi erikoisuudeksi vaatii melkoista mielikuvitusta.

* * *

Kesäläisen oppaiden suurin anti on siinä, että kertovat kiehtovien kohteiden olemassaolosta, antavat niistä ja niiden sijainnista perustiedot sekä houkuttelevat laadukkailla kuvilla retkeilijää lähtemään liikkeelle. Jokaisesta kohteesta annetaan täsmälliset koordinaatit ja nykyaikaiseen tyyliin tekstin joukkoon on upotettu QR.-koodi, joka vie Maanmittaushallituksen tuottamalle peruskartalle. Palvelun tarjoaa Metsähallituksen tarjoama retkikartta.fi, jonka karttoja on nautinnollista selailla isolta ruudulta. Kännykän pikkunäytöllä kokemus ei ole yhtä miellyttävä, ei ainakaan ikäiselleni tihrustajalle. Kirjassa itsessään ei ole lainkaan karttoja. Yksi Suomen kartta, johon sata kohdetta on merkitty punaisina pisteinä, olisi kuitenkin hahmottanut lukijalle, mihin Suomen osiin kirjan esittelyt retkeilijää houkuttelevat.

Kirjan kuvien laatu on hyvä, useimmat niistä ovat Kesäläisen itse ottamia. Ainoa marina liittyy kirjan pieneen kokoon, joka varsinkin maisemakuvien kohdalla vähentää visuaalista tehoa. Joidenkin kuvien käyttö kahteen kertaan tuntuu myös oudolta, sillä pulaa kuvista tuskin on ollut. Kaltaiseni tekstikriittinen lukija jää myös pohtimaan, ovatko geologisiksi erikoisuuksiksi kehutut kohteet kaikki samalla myös "Suomen kauneimpia". Mielestäni eivät todellakaan ole, eikä edes tarvitse. "Kaunein" on mainosmaailman termi, jota ei suomalaisen luonnon kohdalla ole mielekästä käyttää, makuja kun on niin monia, eikä kaikkia erilaisia kauneuksia voi millään järjellisellä tavalla laittaa paremmuusjärjestykseen.

Kesäläinen kirjoittaa asiallisesti ja informatiivisesti, vaikka intoutuu hetkittäin adjektiiveihin, joita ilmankin olisi hyvin pärjätty. Lukija ei uskoakseni tarvitse tai kaipaa matkatoimistojen tyylistä liioittelua ja keinotekoista jännitystä, koska kohteet ovat osa luontoa, joka viis veisaa ihmisen odotuksista ja esteettisistä näkemyksistä. "Luonto ei säästellyt taitojaan muotoillessaan erämaan maisemaa." (s. 60). Tällainen ei ole minusta luontokohdeoppaassa ollenkaan tarpeellista runoilua. Tekstissä on aika paljon toisteisuutta ja pieniä kirjoitus- ja muita virheitä, jotka kielivät siitä, ettei ulkopuolista oikolukijaa ehkä ole käytetty. 

* * *

Tuomo Kesäläisen opaskirjakonsepti lienee ollut onnistunut, koska saman aihepiirin ympärillä liikkuvia oppaita on julkaistu jo useita (15 tähän mennessä). Kesäläinen on myös kierrättänyt kirjoissaan aiempien opusten aineistoa, minkä hän myös reilusti myöntää (käsillä olevan opuksen tekemisessä on hyödynnetty seitsemää Kesäläisen varhaisempaa kirjaa, joka selittää sen, että jotkut kirjan kuvista tuntuivat kovinkin tutuilta). Kierrätys ei ole sinänsä mikään ongelma, koska moni lukija tarttuu lopulta vain yhteen Kesäläisen kirjasarjan osista. Ei silti voi olla pohtimatta, voiko tällä mallilla tuottaa enää mielekkäitä kokonaisuuksia. Geologia sinänsä tarjoaa tietysti loputtomasti kiinnostavia kohteita, mutta pystyykö aiheita paketoimaan suurta yleisöä kiinnostavia retkeilyoppaita, on eri asia.

Henkilökohtaisesti en ole tällaisten Top 100 -tyyppisten monesta kohteesta vähän kertovien luontokirjojen ystävä. Esimerkiksi hiidenkirnuista, noista jääkausien meille tarjoamista tavattoman monenlaisista geologisista erikoisuuksista, ei ole koskaan kirjoitettu ja julkaistu Suomen kielellä laadukasta monografiaa. Hiidenkirnuja kyllä esitellään kymmenissä julkaisuissa, mutta aina vain yhtenä kummajaisena muiden joukossa. Olisin valmis ja innokas ostamaan vaikka 500-sivuisen ja B5-kokoisen kirjan, joka keskittyy hiidenkirnuihin, niiden erilaisiin syntytapoihin ja kiehtovan rajattomaan visuaalisen muuntelun maailmaan (poikkileikkauksia, kiitos!). Suomessa hiidenkirnuja riittää, kaiken kokoisia ja muotoisia, eikä kaikkia ole vielä edes löydetty. En tiedä, tutkiiko niitä aktiivisesti kukaan. Toivottavasti tutkii ja joskus julkaisee.

PS. Kuriositeettina kerrottakoon, että Suomessa julkaistiin vuonna 1929 Hiidenkirnu-nimistä "Kansanomaista pila- ja ajanvietelehteä". Ilmeisesti sisältö ei helkytellyt kieltolain raskauttamia ihmisiä, sillä lehden tarina päättyi kahden numeron jälkeen. Lehden tunnuksena oli piirros hiidestä, joka hoitaa kirnuuhommiaan tutunnäköisen kuopan äärellä. Haluan jakaa sen lukijoideni kanssa Kesäläisen kirjan oheisaineistona. Kuvan tarjoaa Kansalliskirjaston digitoitujen lehtien arkisto osoitteessa https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/titles/fk00500?display=THUMB&year=1929.

Länsi on eri maata

Jukka Korpela on sekä historian professori että ortodoksisen kirkon ylidiakoni. Hänen tuorein opuksensa Länsimaisuuden historia : Lännen noususta maailmanjärjestyksen muutokseen (Gaudeamus 2025) on varsin haastava lukemisen kohde lukijalle, joka ei ole historiatutkimuksen asiantuntija. Lukija on jatkuvasti kovilla, kun Korpela vyöryttää tapahtumia ja toimijoiden nimiä (vuosilukuineen) ammattilaisen armottomuudella. Tietopaketti on tyrmistyttävän laaja, eikä lukijan urakkaa helpota Korpelan lakoninen tyyli, jossa selittelyt ja perustelut on jätetty muille. Osaa lukijoista ratkaisu varmasti miellyttää, itselleni jäi sellainen tunne, että Korpelan tyyli pudottaa osan potentiaalisista lukijoista kokonaan historian rekipelistä. Siitä ei kai kukaan hyödy. Pieni ja lempeä tärkeimmät asiat kokoava kappale jokaisen pääluvun jälkeen olisi auttanut paljon, vaikka olisi varmasti ollut "populaari" ratkaisu.

Jukka Korpela on ottanut "täysinpalvelleena" tutkijana sen asenteen, ettei hän kumartele ketään tai mitään. Kymmenet kollegat saavat lausua näkemyksensä, jotka Korpela sitten joko päästää läpi tai lyö napakalla arviolla väärässä oleviksi tai peräti hölynpölyn levittäjiksi. Tämä on sinänsä oikea asenne, ei ketään pidä kumarrella vain kuuluisuuden tai nimekkyyden takia. Lukijaa jää kuitenkin hiukan hiertämään tunne siitä, ettei useinkaan ole selkeyttä siitä, kenen näkemystä Korpela julistaa tai levittää. Usein pitkä kappale päättyy lähdeviitteeseen ilman että lukijalle syntyy selvää kuvaa, kenen tulkinnoista edellä on kysymys. Rehellisyyden nimissä on tosin todettava, että mitä pidemmälle teksti ehtii, sen vähemmän merkitykselliseltä asia tuntuu. Itse päätin, että jollei selkeästi viitata tutkijan nimeen, Korpela ottakoon vastuun.

Jukka Korpela on jo aiemmin uskaltanut poiketa länsimaisen ylimielisyyden suolta ja muistuttanut siitä, ettei jonkin ilmiön tai tulkinnan outous tarkoita, että sen täytyy olla virheellinen. Tällä tiellä jatketaan, eikä voi väittää että Korpela olisi minkään kapean historiatulkinnan puolella. Hänen koko tekstinsä muistuttaa siitä, että ihmisen historia on aina paljon monimutkaisempaa kuin sen ehkä toivottaisiin olevan. Kaikki yksinkertaiset selitykset tuppaavat osoittautumaan tarkemmalla katsannolla sekä puutteellisiksi että vinoutuneiksi. Korpela ei myöskään kaihda murskaamasta useimpia hellittyjä yksinkertaistuksia ja muita sankaritarinoita, jotka osoittavat kertojan omien arvostusten olevan niitä parhaita. Tässä suhteessa Jukka Korpela on tervetulleen tasapuolisesti tyly kaikille, jotka yrittävät oikaista helpon selityksen kautta.

* * *

Kun käy käsiksi meille eurooppalaisille niin rakkaan "länsimaisuuden" historiallisiin vaiheisiin, kuka tahansa kirjoittaja joutuu tuon tuostakin miettimään, miten tylysti voi asioista kirjoittaa. Tässä Korpelan tyylinäyte kirjan alkupuolelta: "Miksi siis pidetään virheenä, valheena ja tyranniana, kun toisenlainen yhteisö noudattaa toisia sääntöjä; miksi on henkistä jälkeenjääneisyyttä, jos jokin yhteisö perustelee järjestelmäänsä perinteellä, jumalien ohjeilla tai yhteisön yhteisellä edulla; miksi rationaalinen, länsimainen 'terve järki' olisi ainoa hyväksyttävä perustelu? Oikeastaan YK:n ihmisoikeusjulistusta voi tulkita myös syrjiväksi asiakirjaksi, koska YK on toisen maailmansodan voittajavaltioiden eli käytännössä länsimaiden järjestö ja siten sen asiakirjat merkitsevät niiden arvojen julistusta." (s. 20)

Korpela pitää tästä moninaisuuden kunnioittamisen periaatteesta varsin hyvin kiinni. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hänellä olisi omaa arvojärjestelmäänsä, jolla esimerkiksi suhtautuu maailman valtiollisiin toimijoihin. Esimerkiksi Amerikan Yhdysvaltoja Korpela ei juuri arvioi kriittisesti ainakaan suhteessa maan valtavaan vaikutukseen ns. länsimaisuuden määrittelyyn ja tulevaisuuteen. Venäjästä Korpela puhuu paljon, ja vaikka tiettyyn rajaan saakka pyrkii ymmärtämään ja myös ymmärtää venäläistä ajattelua, yleinen asenne on mielestäni suhteessa kaikkiin muihin toimijoihin yllättävän vinoutunut negatiivisen suuntaan. Esimerkiksi Kiinaa Korpela ei juurikaan analysoi. Ehkä se on oman asiantuntemuksen rajojen tuntemusta ja sitä myöten silkkaa ammattiviisautta. Kapitalismista Korpela ei juuri puhu ja perustelee ratkaisunsa sillä, ettei se ole mikään aito ideologia, kuten vaikkapa kommunismi, vaan vain yksi tapa hoitaa taloutta. Minusta ratkaisu vähättelee kapitalismin ideologista roolia, joka on "länsimaisuudessa" kuitenkin varsin keskeinen.

Sen sijaan Israelin sionismin jättäminen tyystin käsittelemättä on jo niin outoa, että joudun asiaa ääneen ihmettelemään. Eikö Korpela ole tietoinen siitä syvyydestä, jolla sionistit ovat lahjoneet (tai pystyvät kiristämään) nykyiset Yhdysvaltain päättävät elimet ja pystyvät sitä kautta sekä rahoittamaan sekä Israelin juutalaisten hyvinvointivaltion palvelut että jatkuvat rasistiset ja yli-ihmisajatteluun nojautuvat tuhoamissodat naapureidensa alistamiseksi? Vai eikö Korpela pidä länsimaisuuden historian kannalta olennaisena sitä, miten juutalaisuus näyttää juuri nyt kykenevät toteuttamaan – Yhdysvaltain liittovaltion verovaroilla ja aseilla – muuttumisensa vainotusta kansanryhmästä kaikki muut etniset ryhmät orjuuttavaksi herrakansaksi, joka asuttaa Suur-Israelin lisäksi kolonioita ympäri maailmaa? En halua uskoa, ettei Korpela uskalla kirjoittaa sionismin roolista. Mitään loogista selitystä en kuitenkaan ole löytänyt. Länsimaisuuden historia, josta puuttuu sionismin roolin analyysi, on väistämättä vajaa. Asiaa ei muuta merkityksettömäksi se, että sionismi on eurooppalaisena ideologiana vain runsaan sadan vuoden ikäinen ja on voinut tehokkaasti toimia vasta vuodesta 1948. 

* * *

Jukka Korpela on tehnyt merkittävän, vaikka ehkä vaikeasti omaksuttavan selvitysurakan, jotta meillä suomalaisilla olisi aiempaa paremmat eväät ymmärtää, mistä ns. länsimaisuudessa voisi olla kysymys ja miksi "itä ja länsi eivät koskaan kohtaa". Korpelan keskeinen selitys näyttää olevan, että "itä" on jäänyt klaanivallan ja basaaritalouden taikapiiriin kykenemättä lähtemään niiden ulkopuolelle, kuten "länsi" teki jo varhaisen keskiajan ajoista lähtien. Toisaalta Korpela muistuttaa toistuvasti, ettei mitään yksittäistä syytä ole asiaa liikaa korostaa, koska tuhansien vuosien kehitys sisältää niin valtavasti sekä monimutkaisuutta että sattumia. Valitettavasti Länsimaisuuden historia, joka käy kaukaista menneisyyttä läpi suurella tarkkuudella, alkaa harppoa yhä pidemmin askelvälein, mitä lähemmäs tullaan 1900-lukua tai nykyistä vuosituhatta. Olisi ehkä ollut järkevää katkaista tarina vaikka toisen maailmansodan päättymiseen ja tehdä siitä eteenpäin jatko-osa.

Kuten minun mahdollinen lukijani lienee pannut jo merkille, suhtaudun Jukka Korpelan kirjaan ristiriitaisin tuntein. Se sisältää valtavasti detaljeja, mutta myös linjauksia, kunhan lukija jaksaa ne pelastaa detaljien päälle kuivumaan. Olin pettynyt Korpelan vinoutumiin, joita oli lopulta enemmän kuin toivoin. Toisaalta kirjasta puuttuu se "voittajavaltioiden" ylimielinen arroganssi, joka vaivaa niin monia angloamerikkalaisia historiateoksia ja joka näkyy esimerkiksi Vladimir Putinin science fictioniksi muuttuvana demonisointina. Korpela ei myöskään "suosi" uskontoja historian käänteiden lähteinä, vaan suhtautuu eri kirkkokuntien toimintaan kuten mihin tahansa yhteiskunnalliseen vaikutukseen pyrkimiseen.

Ehkä hiukan rivien välistä lienee luettava, mihin Jukka Korpela ihmisen historiassa lopulta luottaa. Loppuhenkosissa on kuitenkin jotain yhteenvedon tyyppistä, mikä kirjasta muuten puuttuu, kuten edellä jo valittaen totesin. "Lopullinen totuus pysyy verhottuna. Huolimatta monista uskonnollisista ja tieteellisistä ennustuksista ei vielä ole käyty maailmanloppua tarkoittavaa Dabigin tai Harmageddonin taistelua, jossa totuus ja oikeudenmukaisuus voittavat vääryyden. Luultavasti näin ei tapahdu eikä historia koskaan lopu, vaan kaikki vain muuttuu. Läsnäolon, saavutettavuuden ja ymmärryksen kategoriat voivat kehittyä meille täysin käsittämättömään suuntaan. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii globalisaatio, joka käynnisti nykyisyyden kasvun. Se oli kuitenkin aivan toisenlainen prosessi kuin muinaisen Hellaan globalisaatio, joten mitähän globalisaatio mahtaa tarkoittaa huomenna?" (s. 351)