Onko Häkkänen paha ihminen?

P R O L O G I 

Suomen puolustusministeri (ei siis ainakaan vielä sotaministeri) Antti Häkkänen on antanut kasvot sitoutumiselle Israelin kansanmurhapolitiikkaan käymällä Israelissa sikäläisen kollegan, erittäin jyrkän linjan sionistin Israel Katzin luona pokkaamassa ja nyökyttelemässä Daavidin linko -nimisen ohjusjärjestelmän välttämättömyydelle Suomelle. Nukahtamistani eilen vainosi kuva Häkkäsestä hymysuin Katzin kanssa naureskelemassa typerille ei-sionisteille. Yritin turhaan estää aivojani pähkäilemästä, onko Häkkänen aidosti paha ihminen (siis Benjamin Netanjahun kaltainen), vai pelkästään moraalittomasti käyttäytyvä arjen opportunisti. Hänenhän täytyy tietää valtioterroristisen Israelin kaikki tunnetut rikokset ja ehkä jokunen julkisuudessa poissa pidetty. Kaikesta tiedosta piittaamatta hän on valinnut Israelia tukevan ja taloudellisesti auttavan roolin. Häkkänen on tehnyt näin tietäen, että puoluetoveri Petteri Orpon hallitus tukee häntä joko ideologisin tai opportunistisin perustein (pahoin pelkään, että Anders Adlercreutz nukkuu yönsä hyvin ja nauttii päivisin elämästään Israelia tukevan puolueen edustajana).

 

O L I K O  A R N D T  P E K U R I N E N  H Y V Ä  I H M I N E N ? 

Sain luetuksi katkeraan loppuun asti Liisa Louhelan dokumentaarisen romaanin Mies joka kantoi aurinkoa sylissään (Otava 2026). Kirja käy läpi totaalikieltäytyjä Arndt Pekurisen elämäntarinan fiktion ja faktan kudelmalla, joka toimii ja pitää otteessaan ainakin lukijan, joka on itsekin pasifisti. Ajattelen, että joku sodan ja rauhan asioissa viaton ihminen saattaa kirjan lukea "vahingossa", mutta puolensa valinneista sen toisen edustajat tuskin haluavat riviäkään lukea, vaikka lopputulema on militarismin hyväksylle ja aseistakieltäytyjiä halveksivalle onnellinen: Pekurinen teloitetaan eturintamaan muilutettuna. Ei tuomioistuimen päätöksellä, josta jäisi kiusallinen jälki kansakunnan muistiin, vaan yksittäisen upseerin, kapteeni Pentti Valkosen päätöksellä, tekosyynä Pekurisen kieltäytyminen pukeutua lumipukuun.

Kun Helsingin kaupunginvaltuusto päätti vuonna 2006 nimetä Pasilan Rauhanaseman viereisen puistikon Arndt Pekurisen puistoksi, Kokoomus vastusti Pekurisen nimen mainitsemista ja RKP halusi neutraalin nimen "Siviilipalveluspuisto". Pekurinen teloitettiin marraskuussa 1941 Neuvostoliiton puolella rajaa, kun Suomi oli yhdessä Hitlerin Saksan kanssa tuhoamassa naapurimaata ja luomassa Suur-Suomea. Malmin hautausmaalla sijaisevassa muistokivessä on teksti "Elit rauhalle, siksi sinut ammuttiin. Sä elät sittenkin!". Pekurisesta elämäkerran vuonna 1998 kirjoittanut Erno Paasilinna päätyi toteamukseen: "Pekurinen taisteli turhaan. Hän tiesi sen itse, koska jäi yksin ja sen takia joutui eristetyksi ja tuhon omaksi."

Siinä missä Paasilinna paljasti suomalaisille totaalikieltäytyjä Pekurisen aktiivisesti vaietun salaisuuden, Liisa Louhelan kirja lähestyy kohdettaan etsien ihmistä, joka päätyi totaalikieltäytyjäksi ja sen vuoksi teloitetuksi. Louhela korostaa, ettei kirja ole tietoteos, mutta nykyhetken ihminen lukee myös sen ei-fiktiivisen, jonka kirjailija on riveille ja niiden väleihin sijoittanut. Louhela ei heittäydy Pekurisen puolustusasianajajaksi, vaikka hänen empatiansa suunta ei jää epäselväksi. Kiitoksissaan, jollaisia aniharvoin romaanien loppuun tai alkuun kirjoitetaan, Louhela sulkee kirjan keskeisen kysymyksen lauseella "Kiitos teille, jotka puolustatte rauhaa."

* * *

Miksi Arndt Pekurinen ilman mitään ulkoista selitystä päätyi totaalikieltäytyjäksi aikana, jolloin järkyttävän tuhon aiheuttanut maailmansota oli päättynyt, sisällissota kääntynyt porvarillisen puolen eli "valkoisten" täydelliseen voittoon ja ajan yleinen henki oli militarismin arvoja ihaileva? Pekurisella oli uskonnollinen perusvire, mutta hän ei koskaan tukeutunut "uskonnollisiin" syihin kieltäytyessään aseista. Myös Louhela korostaa kirjassaan sitä, ettei Pekurinen halunnut edetä uskonnon varjolla, koska hänen sodanvastaisuutensa ei ollut siitä kiinni. Suurempi merkitys oli Arvid Järnefeltin ja Leo Tolstoin pasifistisilla ja väkivallan vastaisilla ajatuksilla, jotka löysivät Pekurisessa vastaanottavaisen mielen.

Tolstoilainen aseistakieltäytyminen realisoitui 1920-luvulla, jolloin Pekurinen käytännössä pakoili käskyä asevelvollisuuden suorittamisesta. Syyskuussa 1924 hän jätti menemästä kutsuntoihin. Kansalaisten rekisteröinti ja seuranta oli vasta kehittymässä, minkä ansiosta Pekurinen saattoi vältellä poliisia Helsingin muiden nimettömien ja näkymättömien köyhien ihmisten joukossa. Pekurinen liittyi Felix Iversenin Suomen Rauhanliittoon, mutta siirtyi paremmin omaa radikaalia linjaansa vastanneeseen Aarne Selinheimon johtamaan Suomen Antimilitaristiseen Liittoon. Kun Pekurinen nousi järjestön johtotehtäviin, sekä Etsivä keskuspoliisi että sotalaitos löysivät hänet kutsuntoja pakoilevana radikaalina. Ehdoton kieltäytyminen johti vankeustuomioon.

Pekurisella oli kuitenkin oletusten vastaisesti sen verran tukijoita, että kansainväliseksi roihahtanut liike, jonka vetoomuksen allekirjoittivat mm. Albert Einstein ja H. G. Wells, vaati hänen vapauttamistaan ja Suomessa sosialidemokraattinen puolue yhtyi vaatimukseen, vaikka Pekurinen itse oli puoluepoliittisesti sitoutumaton. Valkoisen Suomen päättäjät eivät vetoomuksista piitanneet, vaan Pekurinen istui vankilassa vuoteen 1931 asti joutuen sen yhteydessä myös lapualaisten muiluttamaksi ja pahoinpitelemäksi. Pekurisen kohtalo puhutti kuitenkin myös eduskuntaa, joka sääti 14.4.1931 ns. Lex Pekurisen, jonka mukaan siviilipalveluksen perusteeksi hyväksyttiin uskonnollisen vakaumuksen rinnalle myös muu "vakaumus". Laki ei lopulta auttanut Pekurista, sillä se säädettiin olemaan voimassa vain rauhan aikana.

* * * 

Liisa Louhelan kirja järkyttää Pekurisen puolella olevan mielenrauhaa. Järkyttää ja myös mietityttää, sillä nuoren miehen idealismi muuttui 1930-luvulla perheellisen miehen, kahden lapsen isän, epätoivoiseksi taisteluksi, jota Pekurinen ei voinut voittaa. Pidän itse todennäköisenä, että hän kyllä tajusi periaatteellisuutensa johtavan umpikujaan, vaikka ei tietenkään voinut ennakoida talvi- ja jatkosodan asetelmia saati ajankohtaa. Louhelaakin tämä Pekurisen ratkaisu hylätä perheensä ja lapsensa on vaivannut. Kirjassa on hyvin autenttiselta vaikuttava osa, jossa kirjailija käy tapaamassa Arndt Pekurisen poikaa Jussia. Pojalta ei heru myötätuntoa isälleen, joka on hyvin kaukainen hahmo, periaatteiltaan vieras ihminen. Täytyykö rauhaa tavoitella, vaikka se johtaa tavoittelijan omaan kuolemaan, jonka myötä vaimo menettää puolisonsa ja lapset isänsä?

Aseistakieltäytyjien kohtelu on siistiytynyt Suomessa, eikä armeija enää edes halua vaivoikseen kriittisiä ja vastahakoisia asevelvollisia. Totaalikieltäytyjää, joka ei suostu myöskään siviilipalvelukseen, kohdellaan Suomessa edelleen rikollisena, vaikka tilanne on oikeudellisesti erittäin sekava. Oma tulkintani on, että totaalikieltäytyminen ei ole enää sama asia kuin se oli Arndt Pekurisen aikana. Hän olisi ollut valmis siviilipalvelukseen ilman asetta, joka oli uskonnollisista syistä asepalvelusta vastustavien ulottuvilla. Moderni siviilipalvelus olisi varmasti riittänyt Pekuriselle, joten tämän päivän totaalikieltäytyminen on jotain muuta kuin periaatteellista pasifismia. Wikipedian mukaan suomalaisilla totaalikieltäytyjillä on yleensä kysymys joko yleisestä asevelvollisuuden vastaisesta periaatteesta tai siviilipalveluksen epäkohtien vastustamisesta.

Oliko Arndt Pekurinen Israelia ainakin viran puolesta mielistelevän Häkkäsen vastakohtana "hyvä ihminen"? Kaiken väkivallan torjuva lienee kiistatta "hyvän" asialla, jos ei ryhdytä pohtimaan asenteen mahdollisia ei-toivottuja seurauksia. Esimerkkinä muille väkivallasta kieltäytyvä on mielestäni kiistatta "hyvän" puolella. Oma elämänasenteeni sisältää saman elementin, väkivallan oikeutuksen kiistämisen kaikissa tilanteissa. Ymmärrän silti myös sen näkökannan, ettei Pekurinen ollut "hyvä" ihminen, koska hän valitsi mieluummin teloituksen kuin perheensä tukena pysymisen. Yhdessä suhteessa "hyvä" voi jossain toisessa asiassa olla "paha". Se on osa ihmisyyttä. Liisa Louhela on mielestäni onnistunut kirjassaan sekä Arndt Pekurisen "selittämisessä" että äärimmäisten periaatteiden ongelmallisuuden avaajana. Jos vaihtoehtona on oman lapsen kuolema tai sen väkivallalla estäminen, harva edes harkitsee. Sodat eivät kuitenkaan ole väistämättömiä. Ne ovat ihmisten päätösten seuraus, organisoidun valtiollisen väkivallan muoto. Jos kaikki päätöksentekijämme olisivat kuin Arndt Pekurinen, sotia ei yksinkertaisesti voisi olla.

 

Suomalaisten ehdoilla

Tartuin emeritusprofessori Veli-Pekka Lehtolan järkäleeseen Kenen maa, kenen ääni? – Saamelaisten ja suomalaisten suhteet esihistoriasta nykypäivään (Gaudeamus 2026) uteliaana, mutta myös ristiriitaisin odotuksin. Itselläni ei ole saamelaisiin tai saamelaisuuteen mitään henkilökohtaista sidettä, mutta silti olen automaattisesti ja ehdottomasti saamelaisten "puolella", koska olen tyytymätön siihen tapaan, jolla me suomalaiset olemme aikojen kuluessa kielisukulaisiimme suhtautuneet. Arvelin saavani Lehtolan kirjasta runsaasti uutta taustatietoa, ja niin myös kävi mitä suurimmassa määrin. Sekin arveluni, että kirja ei onnistuneesta ja odotuksia herättävästä nimestä huolimatta ehkä ole niin kriittinen kuin itse olisin halunnut, toteutui. Kirja sijoittuu jonnekin tutkimuskirjallisuuden ja ajankohtaisen yleisen tietokirjan välimaastoon. Nimi ja kansikuva vievät ajatuksen pois kuivasta akateemisesta tutkimuksesta, mutta tämä opus saattaa olla populaariksi tietoteokseksi silti turhan raskas. En totea tätä mitenkään moitteena, vaan enemmänkin harmittelen sitä, miten moni jättää kirjan kirjaston tai kirjakaupan hyllylle sitä kädessään punnittuaan ja vähän aikaa selailtuaan. Itsekin jouduin varaamaan sen kahdesti kirjastosta, kun en kerennyt kerralla sitä lukea läpi.

Lehtola on aiheensa keskeinen auktoriteetti ja tuntija. Se näkyy valtavana perustellun ja hyvin viitatun informaation määränä. Äkkiseltään on vaikea keksiä, mitä kirjasta puuttuisi sen oman viitekehyksen sisällä. Itselläni nousi kyllä joitakin tässä suhteessa kriittisiä huomioita, joihin palaan kohta. Arvelen niiden olevan kuitenkin harkittuja ratkaisuja. Lehtola kirjoittaa sujuvasti, vaikkakin tutkijapainotteisen tarkasti vahvoja kannanottoja tarkasti vältellen. Hänen arvomaailmansa onneksi kuultaa läpi koko kirjan, kuten sen mielestäni pitääkin, kun kyseessä on historiasta, yhteiskunnallisesta haasteesta ja ihmisten perusoikeuksista. Tekstistä välittyy mielestäni vahvasti se, että Lehtola pitää yhtenä tehtävänään löytää toimivia ratkaisuja, ei niinkään määritellä valmiiksi, miten on oikein ja paras toimia. Tutkijalle tällainen varovaisuus on hyve.

Mitä jäin kaipaamaan? Lehtolan suhde valtiovaltaan ja viranomaisiin tulee moneen kertaan ilmeiseksi. Sen sijaan hänen suhteensa poliittisiin päätöksentekijöihin ja puoluejärjestelmään nostaa kyllä kulmakarvoja, eikä vain kerran tai kaksi. Lehtola onnistuu nimittäin käymään läpi pitkän yhteisen historian mainitsematta yhdenkään puolueen nimeä minkään olennaisen asian yhteydessä. Tämä vaikeneminen väistyy vasta aivan loppuvaiheissa, kun tullaan 2000-luvulle ja aivan tuoreisiin kiistakysymyksiin. Onko ratkaisun syynä ollut se, että ensimmäinen saamelaistaustainen ehdokas valittiin eduskuntaan vasta vuonna 2007 (Janne Seurujärvi, Keskusta)? Lehtola toteaa useammankin kerran "kaikkien" Lapin läänin kansanedustajien vastustaneen tätä tai tuota saamelaisille tärkeää lakia. Minusta puolueiden nimistä vaikeneminen on outo ratkaisu, kun kuitenkin tiedetään, miten vahvasti Lappi on ollut historiallisesti Keskustan ja sitten sotien jälkeen myös SKDL:n reviiriä. Sellainenkin ajatus tuli mieleen, ettei Lehtola suhtaudu poliittisten puolueiden ideologioihin arvostavasti. Koko vasemmisto kuittautuu kirjassa muutamalla saamelaisten kielteisellä suhtautumisella "kommunisteihin".

* * *

Mahdollisesti edelliseen kytkeytyy myös uskonnollisten organisaatioiden vaikutusvalta saamelaisten näkemyksiin. Lehtola toteaa historiallisessa osiossa lestadiolaisuuden olleen saamelaisille tärkeä kristillinen liike. Tämä oli itselleni uutta tietoa ja jäin malttamattomana odottamaan esimerkkejä siitä, miten lestadiolaisuus, joka Oulun vaalipiirissä kytkeytyy voimakkaasti Keskustapuolueeseen ja sen äänestäjiin, on Lapissa heijastunut saamelaisten toimintaan. Odotustani ei palkittu, Lehtola ei mielestäni kertaakaan palaa lestadiolaisuuteen kirjan myöhemmissä osissa. Voin kaivata tässä asiaa, jota ei ole ollut olemassakaan; ehkä lestadiolaisuus on aktiivinen yhteiskuntapoliittinen ilmiö vain Oulun vaalipiirissä. Tai ehkä lestadiolaisuus ei ole saamelaisille lainkaan maallinen asia, jonka kautta esimerkiksi suhtautuminen joihinkin kiistakysymyksiin kanavoituisi.

Odotukseni kirjan painotusten osalta saattoivat myös olla turhan vahvat, kun tunsin pientä pettymystä siihen, miten pehmeästi ja kiihkotta Lehtola käsittelee kysymystä maan omistamisesta ja käyttöoikeudesta. Itselleni se on ydinkysymys kaikessa suomalaisten ja saamelaisten kanssakysymyksessä. Lehtola tuntuu ajattelevan, että vaikka se on tärkeä ja keskeinen asia, se on liian iso perusteellisesti analysoitavaksi tällaisen yleisesityksen yhteydessä. Kirjan nimi – joka saattaa toki olla kustantajan valinta – antaa kuitenkin ymmärtää, että kahden kansan suhteessa maanomistus ja päätäntävalta omissa asioissa on se olennainen ongelma. Valtiovalta tunnusti vielä 1600-luvulla saamelaisten yksinoikeuden maihin, joilla he elivät, mutta sellainen ei tietenkään sopinut heräävän kapitalismin aatemaailmaan.

Lehtola käyttää ahkerasti ilmaisua "radikaali" viitatessaan niihin, pääosin nuoriin aktivisteihin, jotka 1960- ja 1970-luvulta alkaen pyrkivät löytämään ratkaisuja syvimpiin ongelmiin, jotka valtiovalta oli halunnut siivota pois näkyvistä. Ei Lehtola radikaaleja saamelaisia tuomitse, mutta olenko vain turhan herkkä, kun luen rivien välistä harmitusta siitä, että näiden radikaalien usein kompromisseja välttävä toimintaidea ehkä johti siihen häkellyttävään saamelaisten vastaiseen ilmapiiriin, jollaisen Lehtola toteaa olleen lähes koko 2000-luvun vallitseva poliittinen todellisuus. Aina kun saamelaisten tahto päättää omista asioistaan uhkaa irtaantua "turvallisista" kieleen ja kulttuuriin liittyvistä aiheista ja uhata suomalaisten valtaa päättää sekä maan ja veden käytöstä että saamelaisten muodollisesta hallinnosta, valtiovallan ja erityisesti suomalaisen poliittisen järjestelmän tärkein osa eli puolueiden konensus reagoi jäädyttämällä prosessit.

* * *

Lehtolan kuvaama pitkä yhteinen historia sai ainakin minut melko apealle mielelle. Suomalaisten tapa kohdella saamelaisia on ollut pääasiassa hiljaista ja melko pehmeätä hivuttamista, ainakin jos sitä vertaa monien muiden Euroopan valtioiden raakaan, väkivallan täyttämään kolonialismiin. Lehtola ei lähde kiistelemään siitä, onko kolonialismi oikea termi, hänen mielestään suomalaisten suhde saamelaisiin on historiallisesti kolonialistinen. Näin on siitä huolimatta, että kuten Lehtolan historiikki todistaa, valtiovalta ja etelän herrat ovat itse asiassa varsin usein suhtautuneet suopeasti saamelaisten erilaisuuteen ja erillisyyteen. Suomalaisista on löytynyt myös Karl Nickulin kaltaisia saamelaisten tukemisen elämäntehtäväkseen ottaneita yksilöitä. Fakta kuitenkin on, että erityisesti Suomen tasavallan perustaminen johti monien saamelaisten historiallisten erivapauksien (kuten vapautus asevelvollisuudesta) lopettamiseen. 

Monet kysymykset pyörivät mielessäni. Miksi saamen kielillä ei ole kansalliskielen asemaa, kuten suomella ja ruotsilla? Saamelaisille on myönnetty EU:n ainoan alkuperäiskansan status, mutta onko siitä saamelaisille jotain hyötyä? Kaivataanko Suomen ja muiden maiden saamelaisten keskuudessa valtiollista itsenäisyyttä tai edes autonomista asemaa? Pidetäänkö sitä kuolleena syntyneenä ajatuksena, jonka esittäminen saattaisi saada suomalaiset hermostumaan ja perumaan nykyisetkin myönnytykset? Sillä myönnytyksistähän kaikissa saamelaisiin liittyvissä asioissa on kyse. Suomalaiset ovat tehneet myönnytyksiä sen jälkeen, kun saamelaiset oli pakolla liitetty suomalaisten määrittelemään valtiolliseen elämäntapaan, lakeihin ja virkakoneistoon. Niiden suhteen saamelaisilla ei ole koskaan ollut todellista valinnanvaraa.

Jos itse muuttuisin yhtäkkiä saamelaiseksi, kuuluisin arvatenkin Lehtolan "radikaaleihin". Ajaisin Saamenmaalle ainakin kaikkiin Pohjoismaihin ulottuvaa autonomista asemaa, jossa ei-saamelaisten valta saamelaisten yli olisi minimoitu. Ajaisin maan ja vesien käyttöoikeuksien määrittelyä tavalla, jota saamelaiset pitävät mielekkäänä ja oikeudenmukaisena. Ajaisin periaatetta, jonka mukaan mitään infrastruktuuriin liittyviä rakennushankkeita, kuten ns. Jäämeren tietä, ei Lapissa toteuteta ilman saamelaisten lupaa. Vaatisin saamelaisille täydellistä vapautusta asevelvollisuudesta sekä oikeutta irtautua kaikista sellaisista kansainvälisistä sopimuksista, joiden saamelaiset katsovat loukkaavan heidän perusoikeuksiaan. Viimeistään tässä vaiheessa minut pidätettäisiin ja asetettaisiin Helsingissä syytteeseen kapinan lietsomisesta tai jostain vastaavasta. Se olisi ymmärrettävää suomalaisen kolonialistisen perinteen valossa, mutta tietenkin vastoin saamelaisten perustuslaillisia oikeuksia.