Ihmiset ja karhukaiset

Maailman viimeinen eläin – Karhukaisista, toivosta ja pienuuden voimasta (Gummerus 2026) on Suvi Auvisen hyvin henkilökohtainen kuvaus eräänlaisesta pakkomielteestä ja sen seurauksena tehdystä matkasta ihmisenä olemisen ytimeen. Pinnalta katsoen Auvinen jahtaa tietoa ja elämyksiä, joissa yhdistävänä tekijänä on perehtyminen karhukaisiin ja siinä sivussa myös muihin hyvin pieniin, evoluutiossa hyvin pärjänneisiin eliöihin. Karhukaisjahti on kuitenkin pohjimmiltaan yritystä vastata valtaviin kysymyksiin ihmisen paikasta Maan elonkehässä, vastuusta ja velvollisuuksista.

Luin kirjan mielelläni. Auvinen on taitava kirjoittaja. Hän onnistuu kuvaamaan omaa kiihtymystään enimmäkseen niin, että teksti pysyy tietokirjan genressä, vaikka se voisi samaan aikaan olla puolifiktiivinen tarina ihmisestä, jolle syntyy sisäinen pakko ottaa selvää kaikesta siitä, mitä tiedämme karhukaisista. Auvinen upottaa tekstiinsä fiktiiviä jaksoja ilman että se tuntuisi keinotekoiselta. Se on aivan oma taitamisen lajinsa. Auvinen osaa myös vetää lukijan osalliseksi, halusi tämä sitä tai ei. Hän kirjoittaa pitkiä jaksoja reaaliaikaisena toimittajana, joka haastattelee karhukaisten ammattitutkijoita, Osaa näistä luvuista pidin itse liioitellun pitkinä, vaikka ymmärrän asiantuntijakeskeisyyden olevan tärkeätä, kun kirjoittaja on substanssiosaamisessa amatööri. (Auvinen esim. rinnastaa sivulla 316 Israelin ja Venäjän sotatoimet "siviilien murhaamisen massiivisessa mittakaavassa" ilmeisen tietämättömänä siitä, että YK:n laskelmien mukaan Gazassa on tapettu 3,3 % siviiliväestöstä, Ukrainassa 0,04 %).

Vaikka kirja on minun makuuni turhankin henkilökohtainen (erityisesti puolison masennuksen kuvausta on vaikea lukea, vaikka ymmärtäisi sen mukana olemisen funktion), se on varmaankin tapa, jossa kirjan saa muuttumaan "enemmäksi" kuin vain tietokirjaksi karhukaisista ja elämän kestämisestä. Auvinen ei tulkintani mukaan niinkään yritä yllyttää muita karhukaisintoilijaksi, vaan pohtimaan niin ihmislajin kuin karhukaisten jakson tulevaisuutta olosuhteissa, jotka ihmisen lyhytnäköisen toiminnan takia ovat kaikkea muuta kuin lupaavat. Kirjalle nimenkin antanut pohdinta on arvokasta, koska tavallaan mitään sen tärkeämpää ei ole, jos ylipäätään pitää Maan elonkehän pärjäämistä tärkeänä.

* * *

Suvi Auvisen tulevaisuuspohdinnoissa on toivon ja epätoivon vaihtelun vahva maku. Niin täytyykin olla, jos ei ole jo antanut periksi ja jäänyt odottamaan lopullista iskua. Kirjan asiasisältö tarjoaa monenlaisen pohtimisen aineksia, joista vähäisin ei ole karhukaisten todellisuuden avaaminen. Toisin kuin populaarijutuista helposti jää mieleen, karhukaiset ovat kokonainen eliöiden jakso, jonka tavattoman monet lajit ovat levittäytyneet ympäri sitä maailmaa, jossa on riittävästi kosteutta. Kirjan hätkähdyttävin tieto lienee se, etteivät kaikki karhukaiset ole suinkaan mitään äärioloissa pärjääjiä, vaikka jotkut lajit sitä ovatkin.

Eräät karhukaiset sietävät ihmistä paljon paremmin säteilyä ja kuumuutta, mutta kylmyyttä vastaan niillä on asettaa kyky tai prosessi, jollaista useimmilla muilla lajeilla ei ole. Kryobioosi on eräänlainen horrostamisen äärimuoto, jossa biologinen eliö kuivattaa itsensä tilaan, jossa siinä ei ole enää mitään jäätymällä tuhoutuvaa. Kun äärimmäinen kylmyys väistyy karhukaiset virkoavat kryobioosista ja jatkavat elämää kuin mitään kummaa ei olisi tapahtunutkaan. Karhukaiset ovat ihmistä paljon iäkkäämpi eliömuoto, sillä niitä on ollut nykyisen arvion mukaan jo ainakin 600 miljoonaa vuoden ajan. Karhukaiset ovat selvinneet useista globaaleista massasukupuutoista ja ne saattavat selvitä myös siitä, mikä ihmisen sytyttämänä kehittyy juuri nyt, kun minä kirjoitan ja sinä luet.

Suvi Auvinen ei julista ihmisen tarpeettomuutta, mutta hän tuntee selvästi vetoa pohdiskella sitä, mitä tarpeellinen ihminen lajina on Maan muille lajeille. Tällaisia hän pohdiskelee kirjan kertoman mukaan erityisesti Kaunissaaressa, jonne yhteysalus tuo ihmisiä, kun kevät muuttuu kesäksi ja haluaa nauttia mereisen luonnon vastakohtaisista piirteistä. Auviselle tämä saari, joka on itsellenikin tuttu yöpymistä myöten (meren kohina ja suolalta tuoksuva ilma ovat mainio uneen tuudittaja), toimii symbolisena paikkana, jossa ihmisen merkityksettömyyden voi helposti kokea. "Kun me ihmiset katoamme täältä, luonto syö jälkemme nopeasti ja tehokkaasti. Pian olemme vain nopea välähdys evoluution tutkassa. Poissa, ennen kuin ehdimme kunnolla edes käväistä täällä. Pimeydessä jälleen. / Vuoden viimeinen lautta irtoaa laiturista ja lipuu pimeään kuin syliin. Kuin minä lähden, karhukaiset jäävät." (s. 391) 

* * *

Suvi Auvisen kirja ja samaan aikaan lukemani Riikka Kaihovaaran erinomainen teksti Me olemme vihreä metsä (Suomen Luonto 6/2016, s. 24–27) saivat omat aivoni taas kerran raksuttelemaan kysymystä siitä, onko ihmisen kaltaisen eliön ilmaantuminen evoluution satunnainen tapahtuma vai luonnonlaeista seuraava vääjäämättömyys. Jos olemme ja ajattelemme ainutlaatuisina maailmankaikkeudessa, seuraako siitä minkäänlainen vaatimus pitää huolta siitä, ettemme katoa ainakaan oman typeryytemme seurauksesta? Toisaalta, jos elämää syntyy vääjäämättä tarpeeksi pitkän ajan ja valtavan moninaisten olosuhteiden oloissa, voidaanko planeetta Maan eliölaji Homo sapiensin suojelua pitää tärkeänä missään muussa kuin äärimmäisen subjektiivisen itsekeskeisyyden näkökulmasta?

Arvelen kuuluvani ihmislajin pieneen vähemmistöön, kun en kykene asettamaan (enkä halua asettaa) ihmistä mitään muuta lajia tärkeämmäksi. Suvi Auvinen tuntuu hänkin ajattelevan, ettei ihmisen katoaminen ole luonnon kannalta mikään katastrofi, pikemmin suuren helpotuksen lukuisille muille lajeille mahdollistava paluu evoluution normaaliin. Myös Riikka Kaihovaaralla on vahvana ajatus, että ihmisen on opittava myös luopumaan jo saavuttamastaan, eikä tämä luopuminen ole vain väistämätöntä, vaan myös välttämätöntä. Jos emme opi luopumaan herruuden harhasta ja hyväksymään, että esimerkiksi elävän metsän rinnalla ihminen on varsin vähämerkityksinen evoluution tuote.

Miksi ihmisen pitäisi pyrkiä aina vain "edistymään"? Millään muulla eliöllä ei ole sellaista tavoitetta, vaikka evoluutioksi nimeämämme prosessi koostuukin jatkuvasta muuntelusta, sopeutumisesta ja sukupuutoista. Auvinen ja Kaihovaara ovat lempeämpiä ihmisen lajia kohtaan, vaikka keskimääräistä paljon realistisempia. Itse en pääse siitä ajatuksesta, ettei ihmistä ja ihmisen saavutuksia kaipaa mikään muu laji. Jos maailmankaikkeudessamme ei ole muuta (älyllistä) elämää, kaikki saavutuksemme ovat riemua peilin äärellä. Mikään muu ei siitä piittaa, vaikka saattaakin kärsiä tuosta "edistyksestämme". Jos jokin kosminen ilmiö muuttaisi koko ihmiskunnan yhdellä kivuttomalla iskulla tuulessa pyörteileväksi tuhkaksi (elokuvassa Avengers: Infinity War tämä ajatus on toteutettu mielestäni onnistuneella tavalla, tosin vain koskemaan puolta ihmiskunnasta), ei olisi mitään tai ketään harmittelemassa asiaa. Luonnon todellisuudelle Homo sapiens on vain yksi vääjäämättä kerran lajien kirjosta poistuva leimahdus.

 

Ulkopoliittista inhorealismia menneisyydestä

Ruotsalaisen tutkivan journalistin Jan Stocklassan kirjaa Mies joka putosi taivaalta : CIA, Lockerbie ja totuuden etsintä (Aula & Co 2026) suomennosta (Risto Mikkonen) ei ole julkaissut iso kustantamo, vaan pieni. Kirja käsittelee 40 vuoden takaisia kansainvälisen politiikan tapahtumia, jotka asettavat pääroiston asemaan Amerikan Yhdysvallat ja sen ulkomaisen tiedustelupalvelu CIA:n yhdessä Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon tiedustelupalveluiden kanssa. Kun olemme nykyään Yhdysvaltain sotilaallinen liittolainen, kirja on varmasti ei-toivottu tapaus, koska se on omiaan luomaan lukijassa inhorealistisia puistatuksia. Kirja antaa myös ymmärtää, ettei kansainvälisessä politiikassa ole mitään jaloa ja kaunista, ihan kaikki on loppujen lopuksi itsekästä sotaa vallasta ja hallinnasta.

Jan Stocklassa kirjoittaa tyylillä, jollaisesta en itse välitä, mutta joka tuntuu yleistyneen tietokirjallisuudessa. Näkökulma on avoimesti henkilökohtainen eturauhassyöpineen ja koirakumppaneineen, koska kyse on kansainvälisen politiikan salaisuuksien raottamisen lisäksi yhden ihmisen pakkomielteisen uteliaisuuden kuvauksesta. Ennen Lockerbien tapahtumia Stocklassa etsi vimmatusti totuutta Olof Palmen murhasta ja purkaa siihen liittyviä turhautumiaan pitkin kirjaa. On paljon lukijasta kiinni, onko tämä "dokumenttiromaani" mukaansa tempaava vai ei. Itse luin kirjan pinnistellen lähinnä siksi, että olen riittävän vanha muistamaan, miten oudolta Pan Amin lennon 103 sabotaasi pommilla aikoinaan tuntui. Minäkin muistan, että lehdissä selostettiin avoimesti epäilyjä siitä, ketkä kaikki ovat ehkä iskuun osallistuneita. Kun sitten "virallinen selitys" väänsi syyllisiksi pari libyalaista, olin itse muiden mukana puistelemassa päätäni epäuskoisena. Juttu haisi jo silloin.

Stocklassa kuvaa kirjassa pitkää tutkivan journalistin matkaansa, jossa hän yrittää haastatella 40 vuoden takaisista ajoista vielä hengissä olevia saadakseen lisävalaistusta asioiden todennäköiseen kulkuun. Hän onnistuu tavoittamaan monia puhumaan haluavia vanhoja ihmisiä, vaikka myös moni kieltäytyy edelleen sanomasta yhtään mitään, sillä tiedustelupalveluiden maailmassa lörpöttelijä saatetaan tappaa vain siksi, että rikkoo vaikenemisen periaatetta vastaan, asian ajankohtaisuudesta piittaamatta. Stocklassan selvityksen mukaan Lockerbien iskun konnia olivat Ronald Reaganin valtaan nostajat, CIA ja Etelä-Afrikan timanttikauppiaat ja tiedustelupalvelu. Ehkä moni muukin. Mutta ei Libya, jolle jätettiin sijaiskärsijän rooli. Eikä Iran, joka kyllä iskun tilasi, mutta vain kostoksi Yhdysvaltain alas ampumasta iranilaisesta lentokoneesta.

* * *

Kaikki kansainvälisen uutiskynnyksen ylittäneet, jotenkin avoimiksi jääneet traagiset tapahtuvat nousevat helposti uudelleen uutisvirtaan joko uusien tietojen tai vuosipäivien takia. Lockerbien tapauksessa itse osalliset eivät ole halunneet asiaa penkoa, mutta Stocklassan vimma, johon ei ole mitään aidosti henkilökohtaista syytä, kuten monilla hänen haastattelemillaan henkilöillä, muovaa iskusta paljon raadollisemman kuvan kuin minkä virallinen selvitys aikoinaan antoi. Stocklassa on kutonut tarinaan myös iskussa kuolleen ruotsalaisen diplomaatin Bernt Carlssonin, joka ei ollut iskun pääkohde, mutta silti tapatettiin kätevästi ilman pelkoa joutua murhasta vastuuseen. Carlsson murhattiin, koska hän oli ottanut tehtäväkseen avustaa Etelä-Afrikan hallinnasta vapautuneiden Afrikan alueiden alkutaipaleella. Konkreettisesti kyse oli siitä, että hänen toimensa uhkasivat timanttimonopoli De Beersin liiketoimia ja hänet raivattiin siksi pois häiritsemästä. Näin toteaa siis Stocklassa, virallisesti Carlsson oli vain huono-onninen. Näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että joitakin muita varoitettiin nousemasta tälle lennolle, mutta ei Carlssonia.

Iskun takana oli siis Iranin haluama kosto. Miksi Iranin tuolloinen johtaja Khomeini kostoa janosi, ei ole kirjan juonessa oleellista muilta osin, kuin että tuohon koston janoamisen aiheutti Yhdysvaltain armeijan toteuttama iranilaisen siviilikoneen kylmäverinen alas ampuminen. Stocklassan mukaan Iran ja USA neuvottelivat salaa asiasta siten, että asiaan kiedottiin Teheranissa olleet 52 yhdysvaltalaista panttivankia, asekaupat ja Ronald Reaganin presidenttiehdokkuus. Reaganin taustavoimat ehdottivat Iranille, että nämä saavat hyvitykseksi iranilaiskoneen tuhoamisesta tuhota yhdysvaltalaisen koneen ja sen lisäksi Yhdysvallat myy Iranille valtavan määrän sotatarvikkeita (Iranin ja Irakin väliseen sotaan). Reaganin taustavoimat, ennen muuta Frank Carlucci, asettivat sopimuksen ehdoksi kuitenkin sen, ettei Iran vapauta panttivankeja ennen presidentinvaalien ratkeamista. Näin siksi, koska Reagan epäili Jimmy Carterin voittavan, jos panttivangit vapautetaan hänen toimikaudellaan.

Sopimus ilmeisesti syntyi, sillä panttivangit vapautettiin heti Reaganin voiton varmistuttua. Asekaupat toteutuivat ja Pan Amin lento 103 pudotettiin pommilla Lockerbien kylän kohdalla. Ei tiedetä, miksi pommi ajastettiin räjähtämään Skotlannin yllä, kun kaikki todisteet olisivat helpommin kadonneet, jos pommi olisi räjähtänyt vasta koneen ollessa Atlantin yllä. Koko pommijuttu on sekava vyyhti, mutta ilmeisesti iskun teko tilattiin palestiinalaiselta ääriryhmältä, jolla ei ollut sinänsä mitään tekemistä asian kanssa muuten. Iskun tilasivat viime kädessä Ronald Reaganin tulevan hallinnon valtuuttamat asiamiehet. Lockerbien koneen tuho oli siten yksiselitteisesti seurausta Yhdysvaltain sisäisestä poliittisesta taistelusta ja CIA:n alttiudesta palvella liittovaltion presidentin tarpeita.

* * *

Stocklassan kirja pakottaa pohtimaan kansainvälisen politiikan raadollisuutta yleisemminkin. Siinä ei liene mitään ihmeellistä, että jokin attentaatti voi palvella kätevästi useampiakin tavoitteita tappaessaan yhdellä kerralla useita pois haluttuja henkilöitä. Lockerbien tapaus on kuitenkin lajissaankin häkellyttävän monimutkainen, jos Stocklassan kaikki päättelyt pitävät paikkansa. Tätä emme voi tietää, koska virallisesti kaksi libyalaista on edelleen vastuussa iskusta. Muistan hämärästi, miten Libyan johtaja Gaddafi totesi selkeästi, ettei hänen maallaan ole mitään tekemistä Lockerbien turman kanssa. Kansainvälisen propagandan takia Gaddafin väitteitä pidettiin valheina, varsinkin sen jälkeen, kun Gaddafi suostui pitkin hampain luovuttamaan pari libyalaista tuomittaviksi keinotekoisin perustein, etteivät USA:n pommikoneet olisi ilmestyneet Libyan taivaalle.

Näin monimutkaisia asioita on tavallisen ihmisen vaikea sisäistää ja uskoa. On vaikea uskoa, että Reagan oli valmis sopimaan salassa melkein 250 viattoman ulkopuolisen murhaamisesta valintansa varmistamiseksi. Stocklassakin toistelee moneen kertaan, ettei kukaan tai mikään sentään isoa matkustajalentokonetta tuhoa saadakseen yhden vastustajan hengiltä. Itse en ymmärrä, mistä moinen hentomielisyys kumpuaisi. Valtaa havittelevat ja siitä kiinni pitävät eivät todennäköisesti piittaa oheisvahingoista, kunhan eivät vain joudu niistä vastuuseen. Vastuun välttäminen on varsinkin tiedustelupalveluiden työssä tärkeää. Kun tehdään karkeita rikoksia, seurauksena ei saa olla mainehaitta. Sen välttämiseksi ehkä varotaan Lockerbien kaltaisia operaatioita ja salamurhat pyritään hoitamaan tavoilla, joissa oheisvaninkojen määrä on pieni. Mutta tuskin valtapoliittisesti motivoituja rikoksia jätetään tekemättä vain siksi, ettei kukaan viaton kärsisi. Se ei kuulosta uskottavalta.

Onko 40 vuoden takaisten asioiden penkomisella mitään merkitystä? Eikö niitä voisi jättää sikseen ja keskittyä tämän hetken vääryyksiin ja epäkohtiin? Muuten ehkä, mutta samat valtaan liittyvät voimat toimivat edelleen, vastuun kannosta ei voi antaa historiallista vapautusta. Useimmat Lockerbien tuhoon syylliset ihmiset ovat jo kuolleet, mutta ne organisaatiot, jotka tuhon organisoivat, ovat edelleen olemassa. CIA palvelee periaatteessa aina sitä presidenttiä ja hänen hallintoaan, joka on kulloinkin vallassa vaalidemokraattisin perustein. Olisi kuitenkin lapsellista kuvitella, ettei CIA:n kaltaisilla organisaatioilla ole vaaleilla valituista riippumatonta jatkuvuutta tavoissa, menetelmissä ja tavoitteissa. Tiedustelupalveluiden perusluonne on aina ollut ja on sekä ideologinen että poliittinen. Siksi monet asiat kuvataan julkisesti näteiksi paketeiksi, vaikka totuus olisi sietämättömän epäoikeudenmukainen, väkivaltainen ja milloin minkin ideologian tavoitteita ajava. Tiedustelupalvelut eivät koskaan ole "demokraattisia". 

 

Paluu yhteisöllisyyteen

Professori Liisa Keltikangas-Järvinen on julkaissut kirjan Itsekkyyden aika : Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin (WSOY 2026). Se on viisaan ihmisen työtä niin esitystavan kuin sisältönsäkin puolesta. Täyttä asiaa, mutta kenen tahansa omaksuttavissa. Ainakin, jos on elänyt myös ennen tätä onnetonta, itsekkyyden kyllästämää aikaa. Pää- ja alalukuja on paljon, mutta ne ovat kaikki ilahduttavan tiiviitä. Osa viisautta on ollut jättää raskas viiteapparaatti pois eli kyseessä on tutkijan pamfletti, jota lukee kuin kauhukertomusta. Kauhu syntyy prosessista, ei sen kuvauksesta. Keltikangas-Järvinen hillitsee kielensä, vaikka aivan varmasti mielessä käy vahvoja tuntemuksia. Katastrofin keskellä ei ole olennaista etsiä syyllisiä, vaan tietä pois kulttuurista, joka uhkaa tuhota meidät kaikki.

Keltikangas-Järvinen kirjoittaa pamfletinkin psykologina ja tutkijana, ei yhteiskunnallisena analysoijana. Hän kuvaa historiaamme rehellisesti, mutta välttelee selvästi käyttämästä ideologisia ja poliittisia intohimoja laukaisevia käsitteitä. "Jälkiteollinen yhteiskunta" lienee rajuinta terminologiaa tilanteessa, jossa itse paasaisin kovaan ääneen kapitalismin kehityksen vaiheesta, jossa pääomien kasvattaminen ja keskittäminen ovat sujuneet parhaiten korostamalla yksilön vapautta toimia omien mielihalujensa mukaisesti – ja nuo mielihalut ovat tietenkin pääoman hallitsijoiden tiukassa ohjauksessa. Kapitalismi on aina kokenut yhteisöllisyyden vaarallisena ilmiönä, koska yksilöinä heikot ihmiset pystyvät ihmeisiin, kun yhdistävät pienet voimansa.

Tätä kirjaa on yllättävän vaikea esitellä, kun huomaa koko ajan vain nyökytelleensä hyväksyvästi. Onneksi Keltikangas-Järvinen on tunnettu ja arvostettu alallaan, joten hänen kirjaansa tarttuvat monet sellaisetkin, jotka eivät ehkä muuten kiinnostuisi yhteiskunnallisesta arvokeskustelusta. Siitä nimittäin on kysymys, mitä arvostamme, pidämme tärkeänä ja minkä hyväksi arjessa toimimme. Keltikangas-Järvinen avaa yltiömäisen itsekkyyden sairastuttaman yhteiskuntamme patologin tyyneydellä ja objektiivisuudella. Lukija toivoo, että mahdollisimman moni empijäkin vakuuttuu tästä 67:n kohdan pöytäkirjasta ja toteaa, että näin ei kannata jatkaa.

* * *

Keltikangas-Järvinen kertoo paljon itselleni uusia tai aiemmin pohdintaa väistäneitä huomioita kehityksestä, jonka kuluessa aikoinaan itsestään selvältä tuntunut yhteisöllisyys korvattiin käytännössä muutaman vuosikymmenen aikana "yltiöyksilöllisellä" kulttuurilla. Sanon "korvattiin", koska mistään sattumanvaraisesta kehityksestä ei ole ollut kyse, vaan tietoisesta maailmankatsomuksellisesta paradigman muuttamisesta. Esimerkiksi sitä en tiennyt, että me suomalaiset olemme eurooppalaisittain erittäin tylyjä vanhempiemme odotuksia kohtaan. Vain 25 % pitää tärkeänä tavoitteenaan, että omat vanhemmat ovat heistä, lapsistaan, ylpeitä. Missään muualla prosenttiluku ei ole alle 48:n ja varsinkin eteläisessä Euroopassa lähes kaikki lapset ja nuoret ovat sitä mieltä, että yksi elämän päätavoitteista on tehdä vanhemmat ylpeiksi.

En muista koskaan oivaltaneeni, että työn "mielekkyys" on varsin uusi käsite. Sille ei kerta kaikkiaan ollut tarvetta sodan jälkeisessä maailmassa, jossa työtä tehtiin elämisen mahdollistamiseksi. Nykyihmisen kiukuttelu oman työn "epämielekkyyden" takia olisi omassakin nuoruudessani leimattu saman tien hemmotellun kakaran marinaksi, vaikka moni oli taatusti sitä mieltä, ettei se oma työ mitään herkkua ollut. Myös käsitteitä "sosiaalisuus" ja "sosiaalinen kyvykkyys" Keltikangas-Järvinen tuulettaa mielenkiintoisella tavalla korostaen, että sosiaalisuus on halu, kun taas kysymys on taidosta, kun puhutaan sosiaalisesti etevästä ihmisestä. Ero kuulostaa pieneltä, mutta sillä on kauas ja kauan vaikuttavia seurauksia.

Siinä Keltikangas-Järvinen on tiukka, että ymmärretään syiden ja seurausten oikea järjestys. Somessa roikkuminen aiheuttaa yksilön masennusta, ei ole masennuksen ilmenemistapa (voi tietysti joskus olla). Media on aktiivisesti synnyttänyt ylikorostuneen yksilöllisyyden ja itsekkyyden kulttuuria, ei suinkaan ryhtynyt heijastamaan vasten tahtoaan ihmisten käytöksessä tapahtunutta muutosta. Itsekkäät yksilöt eivät ole ottaneet yhteiskuntaa ensin valtaansa ja pakottanut sitten päättäjät ja virkakoneiston samalle kannalle. Itsekkyyden arvonnousu on tietoisen ja harkitun indoktrinaation tulosta, jota vastuulliset kuten media eivät halua kritisoida, koska se näyttää tekevän hyvää rikkaimpien rikastumiselle ja talouselämälle yleisemminkin.

* * *

Keltikangas-Järvinen ei ole maailmanlopun saarnaaja. Hänellä on selkeä ja perusteltu näkemys siitä, missä kaikessa (ainakin) yhteiskunnallinen ja samalla yksilöiden kehitys on kolmen, neljän vuosikymmenen ajan ollut haitallista. Sen virheen, jonka ihminen on saanut aikaan, sen hän kykenee myös korjaamaan. Tiettynä hetkenä vallassa olevaa massapsykologista paradigmaa on vaikea hahmottaa muuttuvana ja muutettavissa olevana. Eihän se helppoa olekaan, mutta mahdollista, ajattelee Liisa Keltikangas-Järvinen. Käytännössä vain kaikkein vanhimmilla elävillä ihmisellä on omakohtaista kokemusta toisenlaisesta maailmasta, jossa talkoita kannatti järjestää, solidaarisuus oli luonnollista, eikä ihmisten ajankäyttöä hallinnut taskussa kulkeva, pirullisen koukuttavaksi tietoisesti suunniteltu laite, jonka vaikutuspiirissä on jo suurin osa ihmiskunnasta.

Voimme vaikuttaa vain ilmakehän sulkeman maailman asioihin. Siinä olemme kuitenkin avainasemassa, eikä yhteiskunnallisia paradigmoja voi muuttaa ilman seurauksia. Jos seurauksia ei analysoida eikä ongelmista piitata, käy huonosti. Ihmisen maailma on ekosysteemi, jonka sisällä toimii ihmiskunnan systeemi. Luonto ei ole ensinkään itsekäs, vaikka aika ajoin sellaista väitetään, kun halutaan puolustella ihmisen itsekkyyttä. Maan elonkehä perustuu moninkertaiselle yhteisöllisyydelle, jonka monimutkaista kaikkialle ulottumista aletaan vasta ymmärtää ihmisen kulttuurissa, joka on vuosisatoja kuvitellut olevansa muun luonnon yläpuolella ja komentaja. Luonto on harjoitellut näitä asioita miljardeja vuosia, ihminen erehtyy kuvitellessaan tietävänsä kaiken paremmin muutaman tuhannen vuoden kokeilujen perusteella. 

"Muutos edellyttää havahtumista siihen, että taloudellinen kehitys ei vain tuota psyykkistä hyvinvointia, vaan edellyttää psyykkisesti hyvinvoivia ja vastoinkäymisiä kestäviä ihmisiä. Se puolestaan vaatii sen ymmärtämistä, että monet poliittiset ratkaisut, jotka nyt nähdään pelkästään taloudellisina, ovatkin arvovalintoja ja ohjaavat kulttuuria ihmisen psyykkisen hyvinvoinnin kannalta ei-toivottuun suuntaan." (s. 266) 

 

 

Liisa Keltikangas-Järvisen kuva (c) Veikko Somerpuro.