Sukupolvien ketju

Muistan pohtineeni, kiinnostaako minua ihan oikeasti lukea Tove Janssonin veljentyttären kirjaa vanhemmistaan ja muista Jansson-suvun jäsenistä. Periaatteessa ilman muuta, mutta olin skeptinen sen suhteen, mitä vasta 1962 syntynyt ison henkisen perinnön valvojaksi päätynyt "kolmannen polven Jansson" voisi aiheesta saada irti. Olin ilokseni täysin väärässä ennakkoluuloissani, sillä Sophia Jansson on kirjoittanut kirjansa Tre öar – mamma, pappa och jag (Förlaget) esiin kaivamiensa dokumenttien, ei pelkästään omien ja muiden muistikuvien pohjalta. Kolme saarta – Isä, äiti ja minä (Siltala 2025, onnistunut suomennos Jyrki Kiiskinen) on saanut takakansiteksteissä epiteetin "omaelämäkerta", jota en pidä järin osuvana, vaikka on se sitäkin. Minusta kirjan päähenkilönä on ehdottomasti se merkillinen sukupolvien ketju, jollaisen osia kaikki olemme, vaikka emme sitä näin vahvasti koskaan ilmaisisikaan.

Kirjan toinen ei-inhimillinen päähenkilö on villin meren ympäröimä saari, jonne ihminen voi tilapäisesti sijoittaa sen osan sisäisestä kaipuustaan, joka ei tyynny hyrisemään onnesta muualla kuin alkukantaisessa "luonnon helmassa", kaukana ihmistä jäytävistä ikävistä asioista, mitä ne itse kullakin sitten ovatkin. Janssonien taiteelliselle suvulle se tärkein, ensimmäinen saari löytyi Pellingin edustalta itäiseltä Uudeltamaalta. Tai oikeammin kaksi saarta, koska Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä halusivat itselleen vielä enemmän yksityisyyden rauhaa ja löysivät sen Klovharun saarelta. Ne kaksi muuta saarta ovat Ibiza Espanjan itärannikon edustan Baleaareilla ja Tonga maapallon toisella puolella. Kirjan tarinassa saarilla kaksi ja kolme on enemmän symbolinen rooli, mutta Pellinki, se on Janssonien suvulle korvaamaton, ainoa mahdollinen tapa viettää Suomen kesää.

Kirjan perustunnelma kumpuaa siitä, mistä aikuiset ovat olleet haluttomia puhumaan ainakaan ääneen. Kaikeksi onneksi Sophia Janssonin elämän alkupuolella vielä kirjoitettiin ahkerasti kirjeitä, kun ei oltu samassa paikassa. Paljon on tuhoutunut, mutta varsinkin Tove Janssonin kirjoittamia on paljon myös tallessa. Niitä myös siteerataan kirjassa paljon, mikä tuntuu aina tervetulleelta, sillä muuten suurelle yleisölle tutuin Jansson ei ole kirjan päähenkilö, vaikka tärkeä myös muistelijalle. Suomenkielisille lukijoille lienee kiinnostavin ja vähiten tuttu "uusi Jansson" muistelijan isä, Lars Jansson, tyttärelleen Lasse. Sophia Jansson etsii itselleen rakkaan isän tuntemattomiksi jääneitä piirteitä yhtä aikaa kiihkeästi ja hiukan peläten, mitä kaikkea sieltä paljastuu. Myös äiti Anita Leschin arvoitus on koko kirjan ajan tyttären tavoitteena, vaikka lukija saakin nopeasti tietää, että äiti kuoli vain 38 vuoden ikäisenä, epätoivoisena ja aika yksin.

* * *

Sophia Janssonin kirjassa ollaan epäsovinnaisen suvun, mutta silti perin suomalaisittain sovinnaisen vaikenemisen maisemissa. Isoisä Viktor Jansson ei osaa sopeutua itsenäisen Suomen vaihtuviin olosuhteisiin ja vaikenee viihtymällä paremmin eläinten kuin ihmisten kanssa. Isänäiti Signe Hammarsten-Jansson (kutsumanimeltään Ham), merkittävä kuvataiteilija ja postimerkkien suunnittelija on turvallinen ja suojaava, mutta ei loputtomilta töiltään aina ehdi. Äidinisästä ei ole oikein mitään tietoa ja Ruotsissa asuva äidinäiti Ester Lesch on kova ja itsekäs, hänkin kyvytön puhumaan vaikeista asioista. Puhumattomuus liittyy sekä ihmissuhteisiin että alkoholiin – ja sukupuoliseen suuntautumiseen. Viktorin ja Signen kolmesta lapsesta keskimmäinen, Per Olav Jansson osoittautuu ainoana ihan tavalliseksi heteroksi, kun taas sekä Tove että Lasse huomaavat olevansa joko bi- tai homoseksuaaleja, vaikka Tovekin harkitsee porvarillista avioliittoa ja Lasse sellaisen toteuttaakin.

 

Tämän päivän gender-poliittisessa keskusteluilmapiirissä unohdetaan helposti, miten riskialtista rehellisyys sukupuoliasioissa saattoi vielä 1970-luvulla olla. Vaikka taiteilijapiireissä on "aina" tiedetty itse kunkin kiinnostuksen laji, mitään avoimuutta ei voitu harrastaa ns. julkisuuden tasolla. Kaapissa piti olla, oli olo kuinka ahdistunut tahansa. Kirjasta käy ilmi, ettei Lars Jansson mennyt Anita Leschin kanssa naimisiin rakkaudesta, vaan koska yhdessäolo oli johtanut ei-suunniteltuun raskauteen. Pikainen naimisiin meneminen säästi kaikki osapuolet kiusalliselta tilanteelta, joka tässä tapauksessa tarkoitti ainakin Lassen kohdalla kaksinkertaista teeskentelyä. 

 

Jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, Sophia Jansson ymmärtää löytämiensä kirjeiden ja muistamiensa pienten asioiden perusteella, että hänen isänsä oli homo ja äitinsä lesbo, ei pelkästään tätinsä Tove. Äiti kuoli maksakirroosiin pahan alkoholismin takana, minkä senkin tytär ymmärtää vasta tutkimusprosessinsa aikana. Anita Lesch oli ennen äidiksi tuloaan suomalaisittain tunnettu laulaja (mm. triossa Sing Song Sisters) ja tottunut esiintyjä sen lisäksi, että toimi Musiikki-Fazerilla tärkeissä tehtävissä. Alkoholismin syitä ei kirja pysty avaamaan, mutta tytär vakuuttuu siitä, ettei äidin varhainen kuolema ollut ainakaan hänen syytään.

* * *

 

Kaikesta muusta dramatiikasta riippumatta kirjan ytimessä on tyttären ja isän suhde. Lars Jansson oli monessa suhteessa esikuvallisen tunnollinen, huolehtiva ja rakastava isä. Ei silti täydellinen hänkään, vaan kyvytön tai haluton puhumaan monista hankalista asioista, jotka tytär joutuu lukemaan löytämistään dokumenteista. Tärkein Lassen vaikenemista asioista oli suhde Sophian äitiin, eivätkä läheskään kaikki siihen liittyneet tyttären kysymykset saa vastausta, koska kukaan asioista tiennyt ei ole enää elossa, eikä kaikista asioista tietysti koskaan kirjoiteta dokumentteja, joita jälkipolvet voisivat löytää tomuisista kenkälaatikoista vintiltä. "Äidin kuoleman jälkeen vuonna 1968 isä ja minä olimme olleet ykseys, joka hitsautui yhä tiiviimmin yhteen, mutta me molemmat ujostelimme puhua vaikeista asioista. Keskustelimme kaikesta emmekä kuitenkaan. [- -] isänä ja tyttärenä rakensimme luottamukseen, rakkauteen ja molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvan suhteen. Isä ei valehdellut, hän vain vältti puhumasta vaikeista asioista. Ehkä suojellakseen minua. Tai itseään." (s. 379)

 

Lars Jansson kuoli vuonna 2000, Tove Jansson vuotta myöhemmin ja pian myös Tuulikki Pietilä. Sophia Janssonin edeltäviin sukupolviin liittävät linkit olivat nyt kaikki poissa. Ainoa muuttumaton asia oli rakkaus siihen ensimmäiseen saareen, sen kautta sukupolvien ketju jatkuu siinä missä muistojenkin avulla – tai muistojen kirjoittamisella kirjaksi. "Kun kaikki oli kirjoitettu paperille, tuntui kuin suuri taakka olisi nostettu harteiltani. Ja äkkiä minä olin toisenlainen ihminen, melkein kuin olisin löytänyt kauan kadoksissa olleen onnellisimman puolen itsestäni." (s. 382)

 

Lukija tuntee kirjan sulkiessaan vahvaa, silmät kostuttavaa haikeutta, vaikka kysymys on aivan vieraiden ihmisten kohtaloista. Mutta sitähän se haikeus on, että on yhtä aikaa onnellinen ja surullinen.

 

Tekno-optimistin tarinoita

Kari Angerian ja Risto Linturin kirja Elämän tarkoitus ja tekoäly : Tarinoita ihmisyyden rajalta (Basam Books 2025) on outo tapaus, enkä tiedä, osaanko siitä sanoa mitään merkityksellistä tai hyödyllistä. Molemmat kirjoittajat ovat omilla tavoillaan ja tahoillaan tietotekniikan ja johtamisen ammattilaisia, enkä oikein päässyt selville siitä, keille tämä kirja on kirjoitettu. Se on niin vahvasti tekno-optimistinen, että lukijalla on koko ajan halu työntää kantapää maahan ja tehdä joukko kysymyksiä. Eivät kai aihepiirinsä taatusti hyvin tuntevat kirjoittajat voi olla noin liikuttavan hyväuskoisia vallan ja politiikan suhteen? Ei kai koskaan aikaisemminkaan tekninen kehitys ole ollut kuin silkkistä tanssia vain. Kirja on kirjoitettu suomeksi, joten se ei voi olla tarkoitettu Yhdysvaltain markkinoilla ja sikäläisen optimismia, yrittäjyyttä, rikastumista ja pärjäämistä ihannoivan ajattelutavan sisäistäneille ihmisille.

Angerian ja Linturin kirja on kirjoitettu laajojen "Karin" ja "Riston" puheenvuorojen näennäiseksi keskusteluksi, joka toimii ja ei toimi. Keskustelun tuntua ei oikein synny puheenvuorojen laajuuden takia, eikä kumpikaan kirjoita kuin satunnaisesti millään lailla henkilökohtaisesti. Lopputulos voisi olla seurausta ja tulos prosessista, jossa kirjaa on tehty sähköpostitse lähetetyillä teksteillä, jotka on toimitettu kirjaksi liittämällä vuoropuheluiden eteen jokin historiallinen tapahtuma aasin ja lukijan sillaksi käsiteltävään aiheeseen. Vaikka asia on ratkaistu suomalaisittain maltillisella tavalla, ei lukija voi olla vaistoamatta sitä, että asialla ei ole kaksi filosofia vaan kaksi yrittäjää. Siinä ei ole mitään moitittavaa, että yrittäjän taustallakin kirjoitetaan. Tämä kirja jää silti jotenkin kahden maailman välille, eikä se silti ole alaotsikon "ihmisyyden rajalla".

Kirja on sivumäärältään varsin suppea (133 sivua), joten on ymmärrettävää, ettei oikein mihinkään aiheeseen paneuduta tavalla, joka jättäisi lukijalle tuntemuksen "perusteellisesta" käsittelystä. Se lienee harkittu ratkaisu, onhan kyseessä valikoima "tarinoita", ei mikään oppikirja tai spesifisen aiheen tutkimusraportti. Olin ehkä väärän tyyppinen lukija, mutta en kokenut ratkaisua erityisen antoisana. Toivoin koko ajan Angerian ja Linturin lyövän pöytään jonkin ällistyttävän uuden ajatuksen (pelkästään termi "pohde" vs. "pohdinta" ei siihen riitä), mutta en kokenut sellaista havainneeni, ellei kirjoittajien luja luottamus sekä termin "tekoäly" käyttökelpoisuuteen että tulevan kehityksen vastustamattomaan voittokulkuun ole tarkoitus juuri siten tulkita.

* * *

Angerian ja Linturin maailmassa toimitaan "rahataloudessa" tai "markkinataloudessa", mutta ei missään kapitalismin kaltaisen täsmällisesti määritetyssä todellisuudessa. Tekniikan kehitys on omalakisensa ilmiö, johon talouden ja politiikan maailmat jotenkin vaan sopeutuvat. Kirjoittajat eivät suoranaisesti kiistä jättimäisiä tuloeroja, mutta niillä ei tunnu olevan mitään dramaattista vaikutusta tekoälyn kultaamassa tulevaisuudessa. Saattaa kyllä käydä niin, että useimpien ihmisten työt katoavat, mutta sitten täytyy vaan kouluttautua uudelleen tai jotain muuta, jotta syntyy varallisuutta hankkia edes edullinen kotirobotti, joiden kanssa loppuelämä sitten sujuukin. 

Jokseenkin käsittämätöntä on se keveys, jolla Angeria ja Linturi ohittavat tämän hetken eksistentiaaliset uhat eli ilmastonmuutoksen, luontokadon ja suunnattoman varallisuuden kasautumisen palvelemaan pelkästään lisärahan tahkoamista finanssikapitalismin uumenissa. Eivät kirjoittajat niitä varmaan kiistä, mutta kun ne jättää pohtimatta, ei tarvitse ottaa kantaa kysymykseen siitä, voisiko uusi ja varmasti uljas tekoälymaailma kenties jopa vaarantua sen takia, ettei ihmiskunta pysty ratkaisemaan suurimpia haasteitaan – jotka eivät liity tekoälyn kaltaiseen uutuuteen tai sellaisen puuttumiseen.

Samanlainen toisaalle katsominen vaivaa myös kirjan suhdetta valtaan, niin poliittiseen, ideologiseen kuin taloudelliseen. Angeria ja Linturi eivät pohdi perusteellisesti ja syvällisesti sitä mahdollisuutta, että ns. tekoälyn kehitys ei muunnu yleiseksi hyväksi vaan jää eliitin omaksi hyväksi, aivan kuten taloudellinen vauraus on aina jäänyt. (Minä olen suomalaisena pienituloisenakin vauras verrattuna bangladeshiläiseen kutomotyöläiseen, mutta vanhojen verenimijäimperiumien rikkaisiin verrattuna rutiköyhä.) Angeria ja Linturi tuntuvat tosissaan uskovan siihen, että jonkinlainen yleisrobotti tulee olemaan "jokaisen" ulottuvilla. Kun tuntee kapitalismin ikiaikaisen pyrkimyksen pitää tuotteiden hinta ylhäällä keinotekoisen niukkuuden avulla, jos aitoa niukkuutta ei ole tarjolla, tuohon unelmaan on vaikea suhtautua vakavasti.

* * *

Angeria ja Linturi eivät problematisoi "tekoälyn" käsitettä saati sisältöä kunnolla. Se nyt vaan on jo osa nykyistä maailmanmenoa ja tulevaisuudessa vielä enemmän. Muutaman kerran vilahtaa ohimennen huoli huonosta kehityksestä, mutta sitten taas "tekoäly" ratkaisee käytännössä kaikki tarpeet ja ongelmat. Onko tämä tahallista yksinkertaistamista? Voi olla, jos kirjasen tarkoitus on levittää "tekoälyn" ilosanomaa ja kääntää vahva optimismi päälle. Tätä vaikutelmaa vahvistaa myös se, etteivät kirjoittajat tunnu vakavasti epäilevän "tekoälyn" kilpailukykyä ihmisen älyn rinnalla ja ohikin. He eivät pyri tekstissään tekemään selvää eroa myöskään datan, informaation ja tiedon välillä, vaikka kysymys keinotekoisesta älykkyydestä tulee ajankohtaiseksi vasta mielekkään tiedon prosessointikyvyn yhteydessä, datan ja informaation käsittely on pelkkää laskukoneen toimintaa. 

Luetun muistaminen ja semanttinen ymmärtäminen ovat eri asioita. Kykeneekö algoritmi oma-aloitteeseen perustutkimukseen? Millä perusteella se valitsisi asian, jossa perustutkimusta ei ole tehty? Ihminen voi laatia listoja asioista, joita ei ole vielä tutkittu, mutta millä perusteella algoritmi sellaisen listan laatisi? Teknisesti ottaen tutkimattomia asioita lienee loputtomasti, mielekkyys valinnan perusteena vaatii inhimillistä älyä (vaikka ei sinänsä mitenkään poikkeuksellista älykkyyttä; esimerkiksi jokainen musikologi tai musiikin harrastaja voi helposti ja nopeasti todeta, ettei kukaan ole tehnyt säveltäjä Ilmari Hannikaisen tuotannosta perustutkimusta). Jokainen ihmisyksilö on aina elänyt "tekoälyjen" eli itseään paljon älykkäämpien, kekseliäämpien, luovempien ja viisaampien ihmisyksilöiden keskellä, siihen ei ole koskaan tarvittu modernia tekoälyä. Kaikkien ihmisten kaikki kyvyt selvästi ylittävän tekoälyn tavoittelu on tyystin eri asia kuin koiraa ulkoiluttava, matot tamppaava ja kaupassa käyvä robottiapulainen.

Minulle jäi Angerian ja Linturin kirjan luettuani myyntipuheen tuntemus. Ei siksi, etteikö kirjassa pohdittaisi aivan oikeitakin ongelmia ja haasteita tai etteivät kirjoittajat olisi aiheidensa asiantuntijoita, vaan siksi, että mikään ei näyttäisi olevan nykyhetken ihmisen ja häkellyttävän taitavien ja "tekoälykkäiden" laitteiden/algoritmien välissä. Ne tulevat ja me sopeudumme. Jos emme sopeudu, se on harmillista, mutta minkäs teet. Näin ajattelevat ja puhuvat "insinöörit", joiden maailmassa kaikki haasteet ovat ratkaistavissa, kysymys on vain ajasta ja resursseista. Mutta miten rakentaa aito "tekoäly", kun emme oikeasti tiedä edes, mitä ihmisen "äly" on? Miten uskottava on kuva maailman kaikille kansalaisille jaettavasta "tukiälystä", kun pelkästään puhtaan juomaveden ja leipäjauhojen takaaminen jokaiselle on edelleen mahdotonta. Mikä pakottaisi nykyisen 1 %:n eliitin luopumaan asemastaan ja sallimaan "kunnollisen tekoälyn" maailman 99 %:lle? Jonkinlainen synnintunto vuosisataisen itsekkyyden ja ahneuden takia?

Noloa

Enostone on vantaalainen kaunokirjallisuuteen keskittynyt kustannusyhtiö. Asmo Koste on "kirjailija, kääntäjä ja kustantaja", 30 vuotta sitten "Nastamuumio"-nimisen kustantamon perustaja, joka tällä hetkellä näyttää kuitenkin olevan kustantamo Aulan kirjailija. Koste julkaisi 2016 Aulan kautta kirjan Oletko kuullut viimeisen? Yllättäviä tietoja historian viimeisistä asioista. Kustantaja myy kirjaa sloganilla "rakkaudesta triviaan". Ehkä Aulalle riitti yksi kirja sitä lajia, sillä kirjan Nolo Suomen historia eli kun kaikki ei mene putkeen (2025) kustantaja on alussa mainittu Enostone. Kirja on sidottu koviin kansiin ja sen kanteen on Sami Sammalvehtä tehnyt AI-henkisen kuvan Gustaf Mannerheimista täydessä varustuksessa, mutta partavaahto leukaperiin jääneenä. 

Jos kuvan tarkoitus on ollut symboloida (ja tietysti myydä) kirjaa, se on aika osuva, joskin aivan eri syystä kuin kirjoittaja ja kustantaja varmaankin toivovat. Kirjassa ei nimittäin ole historiallista kaskua, jossa kerrottaisiin marsalkalle sattuneesta nolosta partavaahtomokasta. Se on minusta aika noloa, vaikka juuri mikään muu kirjassa ei vie ajatuksia nolouden lähteille. Asmo Koste ei ole vaivautunut kertomaan lukijalle, mitä hän itse tarkoittaa sanalla nolo. Esipuheessa viivähtää ilmaisu "omituisia tapahtumia ja reipasta häröilyä". Kun otsikossa on mainittu myös "Suomen historia" ja "epäonnistuminen" puhekielisellä ilmaisulla, olen kovasti tyytymätön. Mielestäni tämä kirja sisältää kronologiseen järjestykseen laitettuja kaskuja ja mokia, joista useimmat on jollain aasimaisella sillalla yhdistetty tuohon Suomen historiaan.

Jos kirjasta siivilöi pois ylenpalttisen juopottelut aiheuttamat sählingit ja tihutyöt, jäljelle jää aika pieni valikoima, josta löytää kyllä jokusen hauskan, mutta myös paljon varsin tylsiä ja merkityksettömän tuntuisia, välillä myös synkkiä ja apeaksi tekeviä poimintoja inhimillisen typeryyden loppumattomasta lähteestä. Minusta koko kirjassa on vain pari lukua, joiden kohdalla sanat nolo ja Suomen historia liittyvät ihan oikeasti toisiinsa. Lyhyesti sanoa kirja ei millään tavalla vastaa otsikkoaan ja vain vaivoin alaotsikkoaankaan. En tiedä, enkä aio asiaa selvittää, onko kyseessä sanan nolo täysin poikkeava semanttinen ymmärrystapa vai kylmäverinen lukijoiden vedätys.

* * *

Kielitoimiston sanakirja verkossa antaa termille "nolo" seuraavat merkitykset: epäonnistumisen, kiusallisen tilanteen tms. vuoksi, hämillinen, kiusaantunut, vaivaantunut, häpeilevä, nolostunut, nolattu. Jos jätämme alkoholin vaikutuksen pohdinnan ulkopuolelle siitä yksinkertaisesta syystä, että se on niin yleinen, laajalle levinnyt ja käytännössä syyntakeettomaksi niin lain kuin kansantuomioistuimen edessä tekevä, luulisi meillä olevan jokseenkin selvä käsitys siitä, että "nolo" on kiusalliseksi koettu teko tai näkemys. Kun varasin Kosten kirjan kirjastosta, oletin ilman muuta, että kirjassa kootaan yhteen Suomen historian eliitin julkisiksi tulleet mokailut. Ei tullut mieleenkään, että Suomen nolouksien historiikkiin pääsee sillä, että Oulun musiikkivideofestareiden gaalassa oli 2004 ohjelmassa myös seksikäs joulumuori ja elävä poro. Tarkemmin sanottua sillä, että poro arvioi tarpeellisuutensa aivan oikein ja pojautti lattialle kasan papanoita (Koste "paskansi lavalle").

Kun itse ajattelen kansallishistoriallisen noloa mokailua, siihen ei mitenkään voi syyllistyä tavallinen ihminen, osaton kansalainen. Kun itseoppinut harrastajatieteilijä Keijo Parkkunen arveli teorian jääkausista olevan pötyä ja uskoi löytävänsä monin paikoin yleisistä pirunpelloista eli veden huuhtomista kivikoista kaukana vesistä löytyvän valtavia hiidenkirnuja, ei hän omavaltaiseen todisteluun kaivinkoneella ryhtyessään tehnyt mitään aidosti noloa. Historialliseen nolouteen voivat syyllistyä vain ne, joilla on sekä teoriassa että käytännössä mahdollisuus vaikuttaa kansakunnan historiaan tavalla, jonka kansalaismielipide tulkitsee noloksi. Noloksi tavalla, jota usein kutsutaan myös myötähäpeäksi. Kirjassa on muutama tällainen esimerkki, kuten presidentti Martti Ahtisaaren vierailu Ruotsissa. Kun presidentillä oli iltajuhlien jälkeisenä päivänä otsassaan laastari, seurasi aidosti nolo selittelyjen suma, jossa kamman teräspiikki vaihtui presidentin nahkapohjakengille ylettömän liukkaaksi tanssilattiaksi. Todellisuudessa Ahtisaari oli alkoholin vaikutuksen takia liukastunut kylpyhuoneessaan tunnetuin seurauksin. Itse asiassa ei ollut suomalaisittain mitään noloa, humalassa sattuu kaikenlaista. Noloksi tapauksen teki eliitin kömpelö yritys kaunistella tapahtuma. Ahtisaari itse olisi saanut kympin kaikilta kansantuomareilta, jos hän olisi heti aamutuimaan kertonut itseironisesti ja -kriittisesti, mitä oli oikeasti tapahtunut. Ei kertonut.

Vaikka Mannerheim ei kirjassa seikkaile, myöhemmin kansalaisten tv-suosikiksi noussut kenraali Adolf Ehrnrooth on saanut nimensä kirjaan ja myös perustellusti, vaikka voidaan kiistellä siitä, oliko hänen pervitiinihumalassa antamansa käsky pommittaa valkoista lippua heiluttaneita suomalaisia sotilaita pelkästään nolo, vai kuitenkin kauhistuttavan rikollinen teko. Ehrnroothin onneksi omien pommituksessa ei kukaan kuollut. Jos olisi kuollut, mitään kutsuja linnan juhlille ei olisi myöhemmin tullut. Kirjassa on myös muutamia esimerkkejä poliitikkojen korruptoituneista käytännöistä, joita en niitäkään osaa pitää ensi sijassa noloina, vaikka kyllähän ne poliitikot myötähäpeääkin tuottivat, esimerkiksi Saloran ja Valcon ympärillä hyörimällä. Poliitikkoja olisi kirjaan pitänyt haalia sata kertaa enemmän, ei voi väittää, ettei tapauksia olisi riittänyt. Onhan meillä tuomittu ministeri valtakunnanoikeudessa ehdolliseen vankeuteen lahjoman ehdottamisesta (Kauko Juhantalon "koplausjuttu" 1992).

* * *

Kirjan julkaisseen motiiveja ei pitäisi ruveta kevyin eväin arvuuttelemaan. Puheena olevan kirjan tapauksessa tyydynkin toteamaan, että jos tällainen kokoelma kaikenlaisia sattumuksia piti julkaista, olisi se pitänyt ainakin nimetä rehellisemmin tyyliin "omituisia tapahtumia ja reipasta häröilyä". Eikä kirjasta tee "Suomen historiaa" vain se, että kaskujen alussa on vuosiluku, joka suurenee kirjan edetessä. Valitut tapahtumat eivät ole millään tavalla yhteismitallisia, eivätkä ainakaan "Suomen historiaa". Kun  Oopperakellarin isäntää Hjalmar Petterssonia syytettiin ulkomaalaisten ylenpalttisesta laskuttamisesta vuonna 1913, ei oikeuden päätös "ei todisteita kohtuuttomasta kiskonnasta" kuulu kuin korkeintaan Suomen oikeuslaitoksen esihistorian pienelle sivupolulle. 

Lukija ei voi tietää, onko Koste sijoittanut kirjaansa "kaiken" sen sivuille jotenkin sopivan saaliin, vai onko hänellä ollut mahdollisuus valita parhaat todella ison kasan päältä. Itselleni jäi sellainen tuntu, ettei tässä ainakaan perusteellista arkistotyötä ole tehty eikä varsinkaan käyty läpi esimerkiksi kansanedustajien ja muiden poliitikkojen rikoshistoriaa tai muita vastaavia potentiaalisia lähteitä. Kirjaan on saatu ajallista etäisyyttä kaapimalla itsenäisyyttä edeltäneiltä vuosisadoilta sekä Ruotsin että Venäjän valtakausiin liittyviä tapahtumia. Nihkeätä tuo kaapiminen on selvästi ollut, kun vuoden 1555 noloimmaksi tapahtumaksi on kirjattu se, että Helsingin kuninkaankartanoon perustettu vesisaha osoittautui virhehankinnaksi ja sillä sahattiin vain hieman yli 200 lautaa.

Varmaan tällaisille lukemistoille on oma käyttäjäkuntansa, joka ei laillani nipota semantiikasta vaan iloitsee kirjailijan keräämistä kaskuista, ainakin riittävän monista. Tämän happaman arvion tarkoitus onkin ehdottaa, että tällaisen kirjan voisi tehdä myös huolellisemmin. Kustannustoimituksen lisäksi olisi oikolukuunkin voinut satsata vähän enemmän, kongruenssivirheet olisi ollut helppo siivota pois, vaikka eivät ne kirjasta noloa tee. Vaikka asia ei tavallaan mitenkään liity edellä sanottuun, huomasin miettiväni sitä, miksi tämän ilmiselvän tietokirjan (vaikka ei tiedekirjan) julkaisijaksi valikoitui itsensä kaunokirjalliseksi kustantamoksi määrittävä Enostone. Jostain syystä kustantamon verkkosivuilla tai Wikipedian artikkelista ei Asmo Kosten nimeä löydy kustantamon kirjailijoiden joukosta, eikä hänestä ole myöskään esittelyä. Nolo Suomen historia löytyy verkkosivuilta vain hakemalla kirjan tai kirjoittajan nimellä. Outoa – tai sitten ei.

 

 

Asmo Koste, kuva (C) Kari Petäjä