Tajusteet ja sisäavaruus

Aleksi Hupli on tohtorismiehiä, sosiologi, joka on tutkinut "psykoaktiivisia" aineita 15 vuotta. Psykonautti : Psykedeelinen käsitekirja mielen manifestiin (Siltala 2026) on tuore kirja eräistä psykoaktiivisista kemiallisista aineista eli Huplin kielellä "tajusteista". Myös "psykonautti" on Huplin oma nimitys psykoaktiivisten aineiden käyttäjälle. Loppuosa "nautti" liittyy Huplin harrastamaan "sisäavaruus"-tematiikkaan, jonka puitteissa psykedeelejä nauttinut ihminen tekee matkoja omaan "sisäavaruuteensa" eli normaalikielellä tutustuu aivojensa sellaisiin toimintoihin, jotka eivät virity tavallisessa arjessa. Hupli korostaa omaa sosiologista näkökulmaansa, mutta rivien välistä näkyy aika vahvalla värillä se, että Hupli on myös henkilökohtaisesti psykonautti. Melko häkellyttävästi kirja on omistettu "Sinulle, hyvä kanssamatkustajani". Jos nyt kuitenkin saisi jäädä ihan lukijaksi, kun en tuota kirja alanimekettäkään taida ymmärtää.

Kirjan teksti liikkuu ainakin kahdessa aivan eri maailmassa, ehkä useammissakin. Sosiologi Hupli pohtii huumepolitiikkaa sekä historiallisesti että vapauspoliittisesti. Analyysin tulos on melko tyly: Suomi kuuluu niihin vanhoillisiin kireän huumepolitiikan maihin, joissa jopa psykoaktiivisten molekyylien tutkiminen liikkuu sallitun ja kielletyn rajamailla. Outoa kyllä, Hupli ei kuitenkaan avaa suomalaisten poliittisten toimijoiden ajattelua yhtään tarkemmin eikä lukija tiedä huumepolitiikasta juuri enempää kuin ennen kirjan lukemista. Käyttäisin tästä ilmaisua "hukattu mahdollisuus". Kyllä kai yhteiskuntatieteiden tohtori tietää, että Suomessa huumepolitiikasta päättävät eduskunnassa istuvat puolueiden edustajat, vaikka painetta löytyisi niin avara- kuin ahdasmielisistä kansalaispiireistä.

Itse tajusteet eli "tajunnan tilaan vaikuttavat aineet" ja niiden käyttökokemuksia kirja esittelee perusteellisesti, mutta mielestäni ei kovin selkeästi. Hupli ei kirjoita ulkopuolisena, vaan kohteistaan innostuneena. Hupli ei myöskään yritä piilottaa innostustaan, vaikka ei tietenkään halua saada Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa narkkarin leimaa. Oman lukunsa ovat saaneet meskaliini, LSD, ketamiini, MDMA (huumeslangissa "mämmi" tai "ekstaasi"), psilosybiini, kannabinoidit, ayahuasca eli DMT ja ibogaiini. Kirja ei siis käsittele etanolia, heroiinia, amfetamiinia tai kokaiinia. Rajanveto jää hiukan epäselväksi, mutta valinta on tietysti kirjoittajan oikeus. Lukija saa rauhassa miettiä, miksi perinteinen känni ei ole tajusteen tuottama matka "sisäavaruuteen".

* * *

Hupli tai kustantaja on kerännyt takakannen liepeeseen joukon tohtoristutkijoita kehumaan kirjaa. Itseltäni puuttuu tuo titteli ja ehkä siksi oma arvioni on vähemmän innostunut. Jaan Huplin näkemyksen siitä, että huumepolitiikka on päin kaikkia puulajeja ja että erilaisten sairauksien lääkkeenä tai oireiden vähentäjänä käytettävät tajusteet pitäisi ottaa hyötykäyttöön kieltojen sijasta. Toisaalta en jaa ollenkaan Huplin innostusta "sisäavaruudessa" matkusteluun. Minusta se on pääosin lapsellisen höpsöä, hiukan uhkarohkeata ja joka tapauksessa pitkäaikaisseuraamuksiltaan niin huonosti tunnettua, etten tarjoutuisi koekaniiniksi, vaikka muuten suhtaudun myönteisesti lääketieteellisen tutkimisen tukemiseen (olen elämäni ainoan känninkin hankkinut 1970-luvulla järjestetyn sokerinimeytymistutkimuksen yhteydessä).

Huplin kirjan lukeminen oli epämukavaa myös siksi, että kirjan suomi ei ole itselleni riittävän huoliteltua. Hupli on selvästi tavoitellut epämuodollista eli "rentoa" tyyliä, mutta se on tapahtunut kieliasun kustannuksella. Loputtoman ammattijargonin lisäksi kriittisen lukijan mieltä pistelevät laiskuusvirheet, kuten verbin monikon puuttuminen (pojat kuulee), possessiivisuffiksin puuttuminen ("hänen luomaa", s. 89), mikä- ja joka-ilmaisujen sekava käyttö ja jonkun "toimesta" tapahtuminen. Hupli käyttää ilmaisua "Briteissä", jonka kantasana on "britti", Isossa-Britanniassa elävä ihminen, vaikka pitäisi käyttää valtiollista, maantieteellistä ilmaisua "Isossa-Britanniassa". En haluaisi uskoa, ettei Siltala ole oikoluettanut kirjaa. Siltä kuitenkin vaikuttaa.

Aivan oman huomionsa vaatii alaviitteistö. Lieneekö Huplin akateemista huumoria, kun hän sivulla 13 lupaa olla "tiputtelematta" alaviitteitä "liikaa" – ja käynnistää heti sen jälkeen massiivisen alaviiteryöpyttelyn, jonka tuloksena 214-sivuisessa kirjassa on 406 alaviitettä, joista monet ovat myös varsin laajoja. Lähdeviitteet kuuluvat varsinkin tutkimuskirjallisuuteen, mutta niiden rooli on Psykonautin kaltaisen osittain pamfletin tyylisessä kirjassa ristiriitainen. Hupli harrastaa myös kerronnallista preesensiä, mutta niin rapsodisesti ja epäjohdonmukaisesti, että lukija tuntee lähinnä myötänoloutta, ainakin pikkuisen.

* * *

Aleksi Huplin kirjan kantavia ajatuksia on tajusteiden tulkinta teknologiana, jonka avulla ihmisen arjessa näkymättömät "hengellisyyden" voimat voidaan avata – samalla kun hoidetaan ikäviä masennuksia, harhaisuuksia, riippuvuuksia ja muita ei-toivottuja vaivoja, joista melkoinen osa liittyy erilaisten huumaavien aineiden "viihdekäyttöön". En tiedä, tulkitsenko Huplia tässä asiassa täsmällisen oikein. Mutta vaikka en kiistä sitä, että tietyillä molekyyliyhdisteillä on mahdollista muuttaa aivojen kemiallista toimintaa ja vaikuttaa kohtuullisen tarkasti juuri tietynlaisen olotilan syntymiseen, pidän lupauksia piilevistä hengellisyyden ja filosofisen ymmärryksen kyvyistä liioittelevina ja pahimmillaan huijauksen hajuisilta.

Huplin kaltaiset psykonautit eivät suhtaudu (ihmis)aivoihin biologisesti, vaan jollain omalla dualismillaan, joka erottaa arkisen aivotoiminnan ja psykedeeleillä muunnellun aivotoiminnan toisistaan siten, että yleensä aivomme lilluvat fyysisessä avaruudessa, mutta tajusteiden avulla ne lilluvatkin "sisäavaruudessa" (joka on ilmaisuna niin lapsekas, etten voi käyttää sitä ilman lainausmerkkejä). Kyllä Aleksi Hupli tietää, ymmärtää ja myöntää, että tajusteiden vaikutusten standardointi tai edes karkea luokittelu on haastavaa työtä, jossa ei ole mitään varmuutta siitä, että kemiallisessa ja aivofysiologisessa maailmassa näille subjektiivisille kokemuksille on löydettävissä täsmällisiä vastineita.

Olen itse aika vahvasti sitä mieltä, ettei asioiden tutkimista pidä hallinnollisesti tai juridisesti rajoittaa muusta kuin ihmisten turvallisuuteen liittyvästä syystä. Vuonna 1997 astui voimaan kansainvälinen sopimus, joka kieltää kemiallisten aseiden valmistamisen, varastoinnin ja käytön. Sopimus ei kiellä kemiallista tutkimusta, joka voi johtaa aseteknologiseen hyödyntämiseen. Esimerkiksi Israel on allekirjoittanut sopimuksen, mutta ei ole ratifioinut sitä. Syynä ei voi olla muu kuin halu jatkaa mm. valkoisen fosforin käyttöä siviilikohteiden pommittamisessa. Se kun kuuluu sopimuksen kieltämiin toimiin. Tajusteiden tutkimus ei näillä näkymin johda ainakaan helposti joukkotuhoaseiden kehittämiseen. Konservatiiviset voimat ainakin Yhdysvalloissa pikemminkin pelkäävät, että psykedeelien käyttö muuttaa normaalin antikommunistisen jenkin rauhanmerkkiä kantavaksi hipiksi. Niin hauskaa kuin tällainen metamorfoosi olisikin, en pidättele hengitystä psykonauttien sisäavaruusmatkailun kansainvälispoliittisia myönteisiä tuloksia odoteltaessa. Hyvä jos masennusta ja addiktioita pystytään hoitamaan. Se olisi jo hienoa kehitystä.

 

Eläimet rakennuskoristeina

Muut eläimet ovat ihmiselle paitsi potentiaalinen ruoka tai uhka, myös esteettinen ja psykologinen luovuuden aihe ja kohde. Eläimiä on käsitelty kautta ihmisen historian  mielikuvituksellisen monin tavoin taiteissa. Kirja Eläimellinen Helsinki – kävelyreittejä kaupungissa (Aino Niskanen & Annukka Pietilä 2025) pyrkii esittelemään kaikki Helsingin kantakaupungin arkkitehtuurista löytyvät visuaaliset eläinhahmot kuvin ja muutamin sanoin. Alaotsikon mukaisesti kirja on suunnattu kenelle tahansa Helsingissä jalan liikkuvalle iloksi ja opastukseksi. Kirjaa on esipuheen mukaan koottu käytännössä koko 2000-luvun ajan. Tekijät ovat arkkitehtejä, Aino Niskanen jo eläkkeelle jäänyt arkkitehtuurin historian emerita, joka vastaa kuvateksteistä. Annukka Pietilä on edellisen oppilas ja "lähiluontoentusiasti", joka on suunnitellut kuvaukset. Valokuvaaja Vera Ruohonen on kuvannut pääosan kohteista vuosina 2007–2009 todella hienosti ja täydentäviä kuvauksia valokuvaaja Anne Kinnunen. Biologisen tunnistustyön teki professori Kauri Mikkola.

Eläimellinen Helsinki on ihastuttava kirja helsinkiläiselle, joka on ennenkin bongaillut kaupungin rakennusten koristeiksi laitettuja ja joskus piilotettuja eläinten kuvia. Kuten arvata saattaa, näitä kohteita on todellisuudessa paljon enemmän kuin tavallinen kadun tallaaja on havainnut. Osa sijaitsee myös niin korkealla tai muuten hankalassa paikassa, ettei niitä ilman erityisjärjestelyjä (tikasauto, ei drooni!) ole edes mahdollista nähdä ja ikuistaa. Kuvat ovat kauttaaltaan korkeatasoisia ja tuovat esiin yksityiskohtia, joita tuskin kukaan on katselemalla tajunnutkaan. Kirjan tarjoama kuvallinen ja kirjallinen informaatio kertoo maallikolle täysin uusia asioita. Tekstit kohtelevat aiheitaan valitettavasti hyvin vaihtelevasti: monista kuvista ei tiedetä juuri mitään, toiset saavat loisteliaan taustoituksen. Maailmassa on niin paljon asioita, joita kukaan ei ole tutkinut ja joista ei ole jäänyt tietoa.

Eläimellinen Helsinki on hieno, mutta julkaisuna ei aivan täydellinen. Kirjan formaatti eli A5 on johtanut ahtaaseen taittoon (Jouni Kaipia) ja pieneen fonttiin, vaikka toisaalta monet tekstisivut hohtavat valkeina, kun sitä taustatietoa ei ole. Jo hiukan suurempi B5 olisi antanut kuville niiden hyvin ansaitsemaa tilaa. Ratkaisu lienee sekä taloudellinen että "kävelykirjan" idean seuraus. En tosin osaa kuvitella ihmistä, joka haluaa näin painavaa pokkaria turistina kantaa mukanaan. Toivottavasti olen väärässä. Toinen kirjan ongelma on sen kaksikielisyys, joka ahtaan taiton kanssa synnyttää välillä aika kaoottisia ja hankalasti hahmotettavia sivuja. Sinänsä pyrkimys tarjota kirjan informaatio myös ei-suomenkielisille vieraille on hyvä ja kannatettava. Pienen formaatin lisäksi vaivaa käännöksiä myös niiden räätälöinti turistin tarpeisiin. Makuasia ehkä, mutta minusta Niskasen tekstejä ei ole käännetty tarpeeksi uskollisesti. Tulee tunne, että turisti oletetaan vähemmän kiinnostuneeksi ja kultturelliksi. Niin voi olla, mutta ei sitä tarvitsisi ehkä näin suoraan olettaa.

* * *

Kirja herätti ainakin minussa voimakasta pohdiskelua siitä, miten tietyt vanhat arkkitehtuurin tyylikaudet ovat suosineet tai jopa nautiskellen hyödyntäneet rakennusten koristelua eläin- tai muilla aiheilla ja miten täydellisesti ne puuttuvat sotien jälkeisten vuosikymmenten arkkitehtuurista. "Modernistinen" estetiikka on suosinut lasin ja teräksen kaltaisia kiiltäviä pintoja ja suhtautunut kaikenlaiseen koristeluun nihkeästi tai suorastaan vihamielisesti. Olen aivan varma, että kansalaiset ja arkkitehdit ovat tässä suhteessa eri linjoilla. Moni uusi rakennus tuomitaan ikävän näköiseksi sekä suurempien linjojen takia että piirteettömyyden (yksityiskohtien puuttumisen) takia. Eläimellinen Helsinki on tästä syystä korostuneesti "vanhempien rakennusten" esteettisen viehättävyyden muistomerkki. Modernismin ajalta mukana on vain muutama esimerkki. Kun ei ole ollut, mistä ottaa. Kauppa- ja teollisuusministeriön vanhan talon peruskorjauksen yhteydessä saatiin sentään Kari Raimorannan suunnittelemat hauskat metalliset rantakanat, kun valvontakamerat piti saada piiloon (s. 38–39). 

Täydellisenä maallikkona en ryhdy asiaa laajemmin arvioimaan, mutta tämän kommentaarin yksinvaltaisena luojana käytän tilaisuutta puolustaa visuaalista rikkautta kaupunkimaisessa rakentamisessa. Arkkitehtien ja rakennusmestareiden intoa koristeluun lienee rajoitettu ainakin rahan säästämisen tavoitteella varmaan aina. Mutta nykyään elämme aikaa, jolloin uuden rakennuksen vähäinenkin koristelu on yllätys, jolle arkkitehdit nyrpistelevät ja kansalaiset taputtavat. Näitä yllätyksiä tulee vaan niin vähän, että olemme jo unohtaneet, mitä kaikkea ihmismieltä miellyttävää voidaan arkkitehtuurin keinoin tuoda kaupunkimaisemaan. Voidaan, jos halutaan ja rakennuttaja venyttää sitä varten budjettia muutaman koristeen verran. Yksittäiset taide-elementit eivät budjetteja pilaa.

Voitaisiin, mutta ei haluta. Grynderien ajattelun voi vielä jotenkin käsittää, koska siinä maailmassa jokainen euro, joka voidaan kustannuksissa säästää, on suoraa tuloa pääoman omistajalle. Ihmiset tarvitsevat asuntoja ja joutuvat valitsemaan niistä, joita rakennetaan. Ei ole mahdollista boikotoida rakennuttajia, jotka tekevät vain tylsää jälkeä. Ei voi boikotoida, koska arkkitehtuurissa ei ole koskaan ollut markkinataloutta. Suomen kokoisen maan rakennusten ulkonäöstä päättävät mahtunevat keskimääräisen toimarin nurkkahuoneeseen. Arkkitehdeillä on tietenkin erilaisia näkemyksiä, mutta jos tilaaja sanoo, ettei euroakaan estetiikkaan, aina löytyy joku, joka tekee juuri niin. Arkkitehtejä ei kai tunneta voimakeinoista rakennuttajien itaruutta vastaan? 

* * *

Kun ilmoittaudun kaupunkiarkkitehtuurin koristeellisuuden kannattajaksi, tekee mieli myös kirjaan Eläimellinen Helsinki vedoten muistuttaa siitä, ettei tuon koristelun tarvitse olla pääasia. Harva kai toivoo kaupungin täyteen taloja, joissa ulko-ovea ei erota pohjakerroksen koristeluiden takaa. Mutta voimme haluta esteettistä mieltä ilahduttavia ja yllättäviä yksityiskohtia, jotka rikkovat tylsyyden panoraaman ja yksitoikkoisuuden linjat. Parhaat arkkitehdit ovat kautta historian osanneet taidon puhua suurilla linjoilla, väripinnoilla ja massojen asettelulla. Mutta parhaat arkkitehdit ymmärtävät myös pienen, poikkeavan ja yllättävän merkityksen. Eivät nämä Helsingissä menneinä aikoina rakennuksiin sijoitetut eläinhahmot ole myöskään mitään lastenkirjatyyppistä söpöilyä. Yllättävät monet tämänkin kirjan esittelemät eläinhahmot ovat varsin groteskeja ja kaikkea muuta kuin "kauniita".

Tässä onkin varmaan ongelman ydin. Miten kilpailla jo keksityn kanssa? Onko se edes mahdollista, voiko 2020-luvun arkkitehti luoda jotain sellaista, jota ei vielä ole luotu ja kokeiltu? Kysymys on retorinen, koska sellaista ei ilmeisesti edes yritetä. Kyynikko voi arvella, että arkkitehtitoimisto saa tulonsa parhaiten pitämällä omat luovat ideat piilossa ja tekemällä tilaajan odottamia tylsiä ja mielikuvituksettomia – ja edullisia – ratkaisuja. Edes julkisiin kilpailuihin ei tuoda aidosti uutta tyyliä pienessäkin edustavia ratkaisuja. Jos arkkitehti tai hänen taustallaan oleva toimisto haluaa riskeerata, se lähettää kilpailuun ehdotuksen, joka ei voi voittaa, mutta herättää keskustelua. Mutta milloin viimeksi on keskusteltu koristelusta?

En osaa kuvitella, että kaupunkiarkkitehtuurin ideaalit kehittyisivät rakennusten koristelun kaltaiseen "epätaloudelliseen" suuntaan. Siksi katselen Eläimellisen Helsingin kuvia haikein mielin. Ne saavat ehkä jäädä kaupunkikuvaan ja jos eivät, ainakin tämä kirja säilyy, edes koossa A5, todennäköisesti. Lääkärien, tai nykyään agronomien taloon Fabianinkadun ja Pohjoisen Makasiinikadun kulmassa arkkitehdit Gesellius, Lindgren ja Saarinen teettivät vuonna 1901 pienen tornin kannattajaksi pullottavasilmäisen sammakon, joka herätti jo aikanaan väittelyä. Mikä olisikaan hienompi kiitos arkkitehtuurille, kuin sen ratkaisuista syntyvä julkinen keskustelu?

 

Kuvissa vasemmalla Annukka Pietilä, oikealla Aino Niskanen.