Taustalukemista Jeffrey Epsteinista

Jeffrey Epsteinin tapaus (Atrain & Nord 2026) on jokseenkin eriskummallinen kirja. Se on sivumäärältään ja formaatiltaan pamfletti, mutta tyylilajina jonkinlainen kotioikeudenkäynnin tausta-aineiston kuiva tarjoilu. Kirjoittaja Tapio Kuosma on taustaltaan oikeustieteen lisensiaatti. Hänen näkökulmansa, jos sellaisen haluaa uuttaa kielelliseen muotoon, on lastensuojelullinen huoli siitä, että nykyiset lait ja poliittiset asenteet eivät suojele lapsia kansainväliseltä lapsikaupalta, lasten seksuaaliselta riistolta tai miltään muultakaan pahalta. Jeffrey Epstein on kirjan päähenkilö, mutta vain esimerkkinä rikollisista, joilta maailman järjestelmät eivät pysty lapsia suojelemaan.

Kirja sopii perusuteliaan lukulistalle, koska se listaa, usein varmuuden vuoksi monta kertaa, Jeffrey Epsteiniin liittyvät viralliset dokumentit, rikokset, syytökset ja prosessit. Se listaa sekä uhreja että Epsteinin lapsikaupan asiakkaita jollain perusteella, joka ei itselleni aivan avaudu. Kirja on kuitenkin niin suppea ja varoo koskemasta moniin isoihin asioihin, ettei sitä voi suositella varsinkaan ainoaksi tiedonlähteeksi. Esimerkiksi pelkästään seuraamalla Twitterin eli Elon Muskin X:n palstoilla viime vuosina ollutta valtavaa dokumenttien määrä, erilaisista teorioista puhumattakaan, saa Epsteinin "tapauksesta" olennaisesti huolestuttavamman kuvan kuin tämän Kuosman kirjaaman tarinan perusteella.

Kuten usein kansainvälisessä politiikassa, se mitä jätetään sanomatta on vähintään yhtä tärkeätä kuin se, mitä on päätetty kertoa julkisuuteen. Epsteiniin liittyvien rikollisten kiemuroiden kohdalla tämä on enemmän kuin totta. Mutta kun Kuosma tyytyy Yhdysvaltain korruptoituneen oikeusjärjestelmän tuottamiin dokumentteihin, kuva jää väkisin valjuksi ja epätyydyttäväksi. Kuosma ei esimerkiksi pohdi lainkaan väitteitä, joiden mukaan Epsteinin "itsemurha" oli todellisuuden operaatio, jossa Epstein siirrettiin pois vankilasta ja hänen tilalleen jätettiin häntä muistuttava ruumis. Kuosma kyllä listaa niitä lukuisia "yhteensattumia", joiden takia virallista selitystä itsemurhasta pidetään epäuskottavana. Kuosma toteaa, että moni asiantuntija on pitänyt ruumiin vaurioita tyypillisenä murhalle kuristamalla, ei hirttäytymiselle. Mutta sitä Kuosma ei kysy, miksi joku olisi halunnut lavastaa Epsteinin kuoleman. Kuka tai mikä pelkäsi tulossa ollutta oikeudenkäyntiä?

* * *

Kuosman kirjan suurin ongelma ja puute syntyy siitä, ettei siinä edes yritetä yhdistää Epsteinin toimintaan isompiin valtakuvioihin. Kuosma ei liiku siihen suuntaan, vaikka nimeää muutamia merkittävässä olevia henkilöitä kuten Donald Trumpin ja Israelin entisen pääministeri Ehud Barakin. Kuosma jättää niin sanotusti ilmeiset johtolangat sikseen joko siksi, ettei usko niihin itse tai koska haluaa pitäytyä viranomaisten johtopäätöksiin. On toki ilmeistä, että varsinkin somealustoilla voidaan levittää hyvinkin pitkälle meneviä väitteitä ilman todisteita. Epsteinin tapauksessa noita todisteita kyllä on, miljoonia sivuja ja tuhansia videoita, mutta ne ovat Trumpin hallinnon merkityksettömiksi sensuroimia tai yksinkertaisesti visusti FBI:n arkistojen kätköissä (tai lopullisesti tuhottuja, kuten monet skeptikot pelkäävät).

Kaksi isoa, suoraan maailmanpolitiikan huipulle menevää teoriaa Tapio Kuosma jättää kokonaan käsittelemättä, jopa ilman mainintaa. Ensimmäisen teorian mukaan Epstein oli Israelin tiedustelupalvelu Mossadin työntekijä, jonka tehtävänä oli hankkia merkittäviä yhteiskunnallisia toimijoita koskevaa kiristysaineistoa tarjoamalla näille turvallinen tilaisuus harrastaa seksiä alaikäisten kanssa. Tämä teoria tekee Kuosmankin kirjassa ohimennen mainitun "kiristämisen" mielekkääksi. Teoria myös selittää, miten hyvin vähän muodollista koulutusta hankkinut, matemaattisesti lahjakas Mr. Nobody muuttui yhtäkkiä erittäin varakkaaksi poliitikkojen sijoitusneuvojaksi ja seksiturismin vetäjäksi. Epsteinin sähköpostiliikenteen viesteissä on tiettävästi vaikka kuinka paljon hänet Israelin valtion elimiin sitovaa aineistoa, mutta sen on FBI sensuroinut yhtä tehokkaasti kuin Donald Trumpin nimen.

Toinen, edellistä synkempi teoria, joka ei ole ristiriidassa Mossad-teorian kanssa, näkee Epsteinin Rotschildtin vanhan ja upporikkaan pankkisuvun palkkalaisena, jonka tehtävänä on ollut tarjota kansainvälisen eliitin jäsenille palveluksia, jotka ovat kaikki jyrkästi laittomia ja mahdottomia saavuttaa julkisesti. Teorian mukaan Epsteinin hankkima yksityinen saari oli paikka, jossa kohdistettiin sekä aikuisiin, mutta myös ja erityisesti lapsiin seksuaalista väkivaltaa, kidutusta ja teloituksia. Useiden videoitujen todisteiden mukaan nämä väkivallan orgiat olivat usein ulkoisesti satanistisia rituaaleja, joihin sisältyi myös murhattujen lasten lihan syömistä. Tässä vaiheessa useimmat muuttuvat epäuskoisiksi. Mutta voi myös kysyä, mihin tarkoitukseen Epstein tilasi saarelle suuren määrän väkevää, orgaanisten aineiden tuhoamiseen soveltuvaa happoa, kun käry oli käynyt?

* * *

Tapio Kuosma ei ole näistä teorioista tietääkseenkään. Hänen kirjansa muuttuu samalla merkityksettömäksi nimien ja päivämäärien luetteloksi ilman juridista tai poliittista analyysiä siitä, mihin kaikkiin myöhempiin asioihin Epsteinin verkostolla ja yksityissaaren toiminnalla on voitu vaikuttaa. Kun on esimerkiksi vuosikausia ihmetelty ja pohdittu sitä, miksi kaikkia muita törkeästi kohteleva Trump muuttuu nöyräksi palvelijaksi, kun Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu tulee vieraaksi. Muistan itse, kuinka Trumpin ensimmäisen kauden aikana nähdyn veljeilyn Vladimir Putinin kanssa arveltiin yleisesti johtuvan siitä, että Venäjän tiedustelupalvelulla on Trumpista noloja videoita, pissaleikeistä ja vastaavista. Nyt on pohdittu, miten hirveää aineistoa täytyy Netanjahulla olla Trumpia vastaan, jotta tämä alistuu julkisesti nöyryytetyksi Israelin palvelijaksi.

Jos Netanjahu kiristää Trumpia videoiduilla hirveyksillä, kuten vaikka lasten raiskaamisilla ja surmaamisilla, nuo videot on mitä ilmeisimmin kuvattu Epsteinin saarella niiden monien vuosien aikana, jolloin Trump oli siellä vakiovieras ja todistetusti Epsteinin läheinen kaveri. Miesten välit rikkoutuivat myöhemmin. Siksikö, että Trump sai kuulla, mistä kaikista hänen toimistaan oli olemassa oikeussalikelpoista videomateriaalia? Trumpin alistumista Israelin edessä on selitetty myös niillä valtavilla summilla (250 miljoonaa dollaria), jotka amerikanisraelilainen Miriam Adelson vuoden 2024 vaaleissa Trumpille antoi. Voidaan kuitenkin kysyä, oliko Adelson ainoa vaihtoehto? Rahaa voi kinuta ja saada monista eri lähteistä. Mutta yksissä käsissä oleva kiristysaineisto antaa juuri tuolle yhdelle toimijalle pysyvän keinon pakottaa tahtoonsa. Näinhän on tapahtunut Iranin sodassa, jota Trump ei olisi halunnut, mutta johon Netanjahu hänet yksiselitteisesti pakotti, aina uudestaan ja uudestaan. Siinä Trump rimpuilee edelleen, kun tätä tekstiä kirjoitan.

Onko Kuosman kirja hyödytön? Ei sentään. Se antaa muodollista taustatietoa ja vakuuttaa Epsteinin rikollisuudesta senkin, joka ei halua uskoa mihinkään hurjiin teorioihin vallankäytön näkymättömistä pohjavirroista. Valitettavasti on niin, että ne kymmenet Trumpin uhreiksi valikoituneet alaikäiset, jotka nyt ovat keski-ikää lähestyviä naisia, eivät ole kuin jäävuoren huippu, eikä edes heille ole luvassa totuuteen perustuvia saalistajien rangaistuksia, koska nuo saalistajat ja syylliset ovat korkeimman vallan haltijoita. USA:ssa on tuomittu sekä Jeffrey Epstein että hänen rikostoverinsa Ghislane Maxwell pitkiin vankeustuomioihin alaikäisten kauppaamisesta seksuaalisiin tarkoituksiin. Yhtään ainoata Epsteinin ja Maxwellin asiakkaista ei ole saanut syytettä siitä, mitä ovat Epsteinin ja Maxwellin avulla voineet tehdä. Ei ole saanut, koska syyttäjä- ja poliisilaitos ovat juuri näiden asiakkaiden vallan piirissä. Riippumatta siitä, elääkö Epstein Israelissa uuden henkilöllisyyden turvin vai murhattiinko hänet varmuuden vuoksi 2019, hänen palveluksiaan ostaneet ja käyttäneet eliitin jäsenet ovat pääosin koskemattomia. Muutamat harvat, kuten Andrew Mountbatten-Windsor, ovat joutuneet jonkinlaiseen vastuuseen. Se olisi voinut hyvin olla Kuosman kirjan pääasia. Ehkä olisi pitänytkin.

 

Asevelisosialismin puolesta

Unto Varjosen nimi herättää harvassa nykypäivän toimijassa nyökkäilyä, vaikka hän oli toisen maailmansodan jälkeisten vuosien keskeisiä sosialidemokraattisen puolueen ns. asevelioikeiston toimijoita, erityisesti vasta vankilasta päässeiden kommunistien jyrkkänä ja vannoutuneena vihollisena. Horjumaton Varjonen : Asevelisosialisti Unto Varjosen elämä (Momentum kirjat 2026) on turkulaisen Matti Pesolan kirjoittama elämäkerta, jolla lienee kysyntää suomalaisen poliittisen historian harrastajien lisäksi niissä piireissä, joissa pidetään pysyvässä arvossa avoimesti antikommunistisia toimijoita, vaikka olisivat olleet muodollisesti demareita. Koska en kuulu jälkimmäiseen ryhmään, koin opuksen läpilukemisen varsin raskaana velvollisuutena. Sen läpäisevä ideologinen "kunnianpalautus", jonka saa jokainen muodollisesti oikeiston ulkopuolelle asemoitunut poliittinen toimija olemalla "suoraselkäinen" eli avoimen oikeiston rintamassa kommunisteja vastaan, savustaa tekstin niin perusteellisesti, ettei aromista tahdo päästä eroon.

Varjonen on epäilemättä kirjansa hänkin ansainnut, mutta rohkenen arvailla, ettei hänkään olisi ollut täysin tyytyväinen toteutukseen. Pesola ei selvästikään ole rutinoitunut kirjoittaja, vaikkei ensi kertaa asialla olekaan. Hänen perustyylinsä on tapahtumia luetteleva ja aikalaiskirjoittajien tekstejä lainaileva, syvempää itsenäistä analyysiä kirja ei sisällä. Pesola ei myöskään ole osannut rakentaa tarinan kaarta pienet ja isot asiat toisistaan eriyttäen ja jälkimmäisiin keskittyen. Runsaat 300 sivua sisältävät peräti 48 lukua, joista moni lupaa enemmän kuin antaa. Mitään varjosmaista kirjoitustapaa Pesola ei edusta, ja varmaan on hyvä, ettei yritäkään.

Pesola antaa esipuheessaan erityiskiitokset kustannustoimittaja Sanni Mätölle. Kun lukijana en voi tietää, missä määrin Mättö on voinut, saanut tai halunnut puuttua Pesolan kieleen, tyydyn neutraalisti toteamaan, etten itse olisi päästänyt näin monia pieniä virheitä läpi. Suurempi on se, että Pesolalla on maneerinen tapa lisätä sana NIIN paikkoihin, joihin se ei kuulu ja joissa sillä ei ole mitään todellista merkitystä. Näitä turhia niin-sanoja on tekstissä niin paljon (kymmeniä), että meinasin välillä jättää lukemisen kesken pelkästään niiden takia. Kielitoimiston sanakirja antaa sanalle todella monta erilaista käyttötapaa, Pesolan tapa ei edusta mitään niistä. Juuri tällaisista lukijaa kuormittavista turhuuksista pitäisi kirjat kustantamossa puhdistaa.

* * *

Vaikka Pesola suhtautuu Unto Varjoseen avoimesti ihaillen ja myöntää päättäneensä tehdä elämäkerran, koska Vapaan Sanan nekrologissa 1954 oli lause "Koko hänen poliittinen karriäärinsä oli työväestön asialle vieras ja tulee sellaisena historian lehdille jäämään.". Kirja kieltämättä osoittaakin, ettei Varjosen lyhyeksi jäänyt poliittinen elämä aivan tyystin vieras työväestön asialle ollut. Toisaalta kirja vahvistaa sen yleistyksen, että Varjoselle "työväestön asia" oli aina alisteinen antikommunistiselle ideologialle, aseveljien keskinäiselle solidaarisuudelle ja viime kädessä Unto Varjosen omalle, älyllisyyden vahvasti ohjaamalle individualismille.

Pesola ei edes yritä vähätellä sitä, että Varjonen oli vastustajiaan kohtaan armoton ja varsinkin kirjallisessa muodossa tarpeen mukaan viiltävän häijy. Aikakauden yleinen tyyli oli tyly, sodasta palanneet miehet eivät kainostelleet ilmaisujaan, eivät varsinkaan silloin, kun kirjoittivat nimimerkin suojissa. Vastineet jäivät silloin yleensä haukutun oman lehdistön varaan. Pesola toteaa myös Varjosen olleet kärsimätön, perso tupakalle ja alkoholille sekä mukavuudenhaluinen. Toisaalta Pesola on koonnut paljon Varjosen "toista puolta" kuvaavia sitaatteja, joiden mukaan hän oli myös ystävällinen ja pehmeä. Riippui varmaan puhekumppanista, mikä ei harvinaista liene koskaan poliittisissa piireissä.

Pesola välttää systemaattisesti termejä "antikommunisti" ja "demagogi", vaikka juuri näitä piirteitä kirja runsaasti kuvaa. Sen sijaan Pesola on ihastunut ajatukseensa, että Varjonen harrasti hybridivaikuttamista jo paljon ennen termin keksimistä. Minä olisin varovaisempi ja sanoisin, että monen muun aikalaisensa tavoin Varjonen osasi käyttää hyväksi monenlaisia taktiikoita, vaikka kulkikin jääräpäisen (Pesolalle "horjumaton") kirjoissa. Termi "asevelisosialisti" on Pesolalla myönteisessä käytössä, vaikka tiedetään, että termillä tarkoitettiin normaalisti aina oikeistodemaria, ei niinkään minkään sortin sosialistia, joita oli SKDL:n joukoissa. Sitäkään Pesola ei mainitse, etteivät kaikki "aseveljet" suinkaan jakaneet Varjosen porukoiden ideologiaa.

* * *

Kun on melkein 300 sivua lukenut kronologisesti edestakaisin poukkoilevaa keskenään juonittelevien poliitikkojen tarinaa vallasta ja sen janosta, suorastaan kaipaa tekstiin edes hiukkasen henkilökohtaista vastapainoa. Sen on Pesola säästänyt lyhyeen viimeiseen lukuun 48. Siitä selviää, että kyllä vain, Pesolan mukaan yhden lehtolapsen tehnyt ja naispuolisiin työtovereihinsa perin sovinistisesti ja alentuvasti suhtautunut Varjonen löysi kuin löysikin itselleen kelvanneen naisen, jonka kanssa sai tyttären sen verran sukkelaan vihkimisen jälkeen, ettei papin sanoja oltu maltettu kuunnella kuin jälkikäteen. Ilmeisesti hyvin toiminut parisuhde päättyi traagisesti, kun Varjonen puolen vuoden Yhdysvaltain komennuksen aikana alkoi harrastaa urheilemista ja menehtyi sydänkohtaukseen 37-vuotiaana. Ties miten suomalainen politiikka olisi kääntynyt, jos elämä olisi jatkunut keskimääräisesti. Ehkä Väinö Leskisestä ei olisi koskaan tullut ministeriä.

Matti Pesolan kuvaus sodanjälkeisten vuosien sisäpolitiikasta (joka ajoittain muuttui kuin taikaiskusta myös ulkopolitiikaksi) on jokseenkin masentava. Adjektiivi ei tarkoita, etteivät asiat nykyään voisi olla aivan yhtä masentavia. Mutta kun taustalla on sodan päättymisen tarjoama euforiaan sekoittunut epävarmuus, poliitikkojen nopeasti hautaama talvisodan yhteishenki ja eloon jääneiden sotasankareiden pikainen unohtaminen (heti kun alkoivat kysellä töitä, asuntoja ja toimeentuloa), noina vuosina syntymään sattunut kyselee, eikö siellä politiikan kentällä ollut ollenkaan sopuisia, joustavia ja epäitsekkäitä miespoliitikkoja? Sellainen ei ollut ainakaan Unto Varjonen, joka keskitti tarmonsa ja älynsä, joita molempia riitti, torjumaan kansalaisoikeudet hävityn sodan ansiosta (ja vain siksi) saaneiden kommunistien pyrkimykset piittaamatta siitä, että noita pyrkimyksiä tuki joka neljäs äänioikeutettu.

Matti Pesolan kirjan kansi jäi hämmentämään ainakin minua. Yleisväri muistuttaa kuivunutta verta, kun taas otsikko ja kirjoittajan nimi on toteutettu kirkkaammalla punaisella, joka varsin yleisesti assosioidaan työväenliikkeeseen ja erityisesti sen radikaaliin osaan, niihin Varjosen horjumattomuuden pääkohteisiin. Kannen on tehnyt Saara Hankama, joka lienee ainoa kannen värien symboliikan varmasti tietävä. Jos olisin itse asevelisosialisti, näkisin ehkä punaisessa fontissa horjumista oikealta tieltä. Sillä kyllä Unto Varjonen oli älykkönä ja talousasiantuntijanakin työväestön puolella. Ainakin silloin, kun tuo työväki ymmärsi horjumatta luottaa Unto Varjosen poliittiseen linjaan.

 

Kieli keskellä Supon suuta

Saana Nilssonin kirja Suojeluenkeli : Supolaisen tarina uhkista, uskollisuudesta ja itsensä unohtamisesta (Gummerus 2026) on tarkoitettu ns. suurelle yleisölle, ehkä enemmän nais- kuin mieslukijoille. Valtiollinen salainen poliisi esiintyy ensimmäistä kertaa historiassaan naistyöntekijänsä kautta. Ylipäätään "muistelmat Supo-vuosiltani" on  kummajainen, tiedusteluMIEHET eivät ole tavanneet avata suutaan työasioista, eivät eläkkeelläkään. No, tällainen kirja on voitu julkaista tietysti vain sen takia, ettei sen kirjottaja kerro mistään salassa pidettävistä asioista ja käärii kritiikkinsä niin pehmoiseen kääreeseen, ettei tarvitse selkänsä taakse vilkuilla. Näkökulma on korostuneen henkilökohtainen, modernilla tavalla avomielinen eli itsekriittinen, naisnäkökulmaa sopivasti annosteleva ja muutoksen tuulia iloisesti tervehtivä.

Kaltaiselleni lähtökohtaisesti erittäin Supo-kriittiselle lukijalle on ehdottomasti kiintoisampaa kaikki se, mitä kirjassa ei ole. Mutta ennen siihen kurottamista on syytä hiukan kehua. Kirjan teksti on erinomaista suomea, luvut ovat lyhyitä ja tyyli hyvin kaukana perinteisestä tylyyttä korostavasta asiallisuudesta. Vanhan polven supolaiset lukevat, jos lukevat ensinkään, taatusti yrmeästi ynähdellen ja päätään puistellen. Saana Nilsson on heidän silmissään varmaan sinänsä pätevä, mutta sammuttaa väärin eikä ymmärrä perinteiden arvoa. Jossain määrin yllättäen Nilsson myös varoittaa kiihkeästä ja mustavalkeasta Venäjä-vihasta, jollaiseen ei ammattitiedustelijoilla pitäisi olla varaa. On myös terveellistä lukea siitä, miten ylenpalttinen omistautuminen, kunnianhimo ja armottomuus itseä kohtaan osoittautui myös Nilssonin kohdalla tuhoavaksi yhdistelmäksi ja sai hänet poistumaan Supon riveistä pitkän ja menestyksekkään uran päätteeksi.

Kirjan pääviesti on Supolle erittäin suotuisa, Saana Nilsson ei lähde nyrkki taskussa tai katkerana. Merkittävän osan kirjasta Supo voisi ostaa käytettäväksi sellaisenaan rekrytointimateriaalina. Nilssonin pääviesti on, että jos Supossa on ollut kaikenlaista tympeää äijäkulttuuria, jyrkkää hierarkiaa, vanhoillinen tapakulttuuri ja muuta ikävää, se liittyy ennen muuta jo taakse jätettyyn historiaan, ei nykypäivään. Moderni Supo on tämän kirjan valossa kiinnostava työpaikka uteliaalle ja analyyttiseen työhön kykenevälle nuorelle, jota ei pelota siirtyä salaisuuksien maailmaan. Skeptinen lukija toki arvelee, ettei juuri muunlaista kirjaa Suposta olisi saanut julkaistakaan. Olisi kiintoisaa tietää, millainen vaitiolosopimus supolaisia sitoo. Mutta sitä emme saa tietää.

* * *

Saana Nilsson ei mainitse nimiä. Ei ihmisten ylipäätään ja lähinnä vain vihollismaiden nimiä. Henkilöhakemistoa ei ymmärrettävästi ole, koska se olisi jäänyt lähes tyhjäksi. Tässä kirjassa käytetään termiä "asiakas", kun puhutaan työnantajasta ja julkisten pelisääntöjen laatijoista. Nilsson avaa tiedustelun menetelmiä tietenkin vain vaarattoman yleisellä tasolla, eikä mitään poliittisesti arkaluontoisia paljastuksia ole. Esimerkiksi "Tiitisen listasta" saamme kuulla vain, mitä se ei ole. Poliittiset puolueet häilyvät jossain havaintokentän rajoilla, mutta esimerkiksi oikeiston ja vasemmiston olemassaolo ja vaikutus Supon toimintaan taitaa olla esillä vain kerran. Eikä Saana Nilsson tietenkään avaa milliäkään sitä, että tiedustelupalvelut ovat aina vallassa olevan yhteiskuntaluokan työväline, Suomen tapauksessa 1918 sisällissodan voittaneen porvariston. Nilsson saattaa tämän faktan tiedostaa, mutta siitä puhuminen olisi majesteetti- tai jokin muu rikos.

Hitusen Nilsson avaa sitä, miksi Suomen valtiovalta ja Supo ovat automaattisesti Venäjän, Kiinan ja Iranin vihollisia ja samalla automatiikalla liittolaisia ovat EU ja Nato. Israelista Nilsson vaikenee kokonaan, vaikka Iran on Yhdysvaltain vihalistalla pelkästään Israelin vaatimuksesta. Kaltaiselleni lukijalle tulee tunne, että Nilsson jättää nämä asiat vähälle myös siksi, että on voinut Supon sisällä päätyä analyyseissään myös tuloksiin, joita nykyinen valtiollinen johto ei halua kuulla. Tähän viittaa esimerkiksi se lyhyt osio, jossa sivutaan Yhdysvaltain politiikkaa Donald Trumpin presidenttikausilla. Osion pehmeä kriittisyys poikkeaa kirjan päätyylistä vähän samoin kuin edellä mainittu Venäjän demonisoinnista varoittaminen.

Tiedustelupalveluiden kansainvälinen yhteistyö mainitaan, mutta ilman konkretiaa ja yksityiskohtia. Saana Nilsson on kuitenkin päättänyt kehua valtion nimeltä mainiten Ison-Britannian MI6-palvelua sekä Ruotsin ja Norjan sisarjärjestöjä naisten hyväksymistä edistäneinä tahoina. Lukija ei pääse pitkästymään eri maiden tiedustelulaitosten esittelyiden parissa, sillä Nilsson soveltaa tehokkaasti periaatetta kertoa niin vähän, ettei vahingossakaan tule kertoneeksi mitään, millä olisi jotain merkitystä. Tämä ei liene yllätys, kun ajatellaan Nilssonin näyttävää ylenemistä Supon sisällä. Hän päätyi firman johtajien ja alaisten väliseksi puskuriksi perustetun esikunnan johtajaksi. Vaikka se ei merkinnyt lasikaton kilinää Supossa, merkitsi hänen asemansa toimimista Supon päällikön ammattikuiskaajana. Sellaisesta roolista ei moni mieskään voi kehuskella.

* * *

Saana Nilsson meni töihin varsin vanhoilliseen Supoon, joka hänen työvuosikymmeninään muuntautui moderniin suuntaan, myös juridisesti. Suomi poikkeaa monista muista maista siinä, että meillä Supo on perinteisesti vastannut sekä vakoilusta että erilaisten uhkien ennakoinnista ja ennakoinnin pettäessä vastatoimista. Nilsson esittelee Supon tehtävien laajentamisen (ns. urkintalain) hyvin myönteisesti ja ongelmattomana, mutta ilmoittautuu henkilökohtaisesti puhtaasti tiedustelupuolen edustajaksi. Tässä yhteydessä Nilsson kritisoi poikkeuksellisen suoraan sitä perinnettä, jossa kriisien torjunta ohittaa resurssien jaossa ja kohdentamisessa aina tiedustelutyön, vaikka jälkimmäiseen satsaaminen voi monissa tapauksissa ennalta vähentää tai kokonaan estää kriisintorjunnan tarvetta.

Saana Nilsson korostaa näkemystä, jonka mukaan Supon toiminta on aina "puolustuksellista". Se voi äkkiseltään kuulostaa selkeältä, jos pitää Suomea pienenä maana automaattisesti aina isompien uhkaamana. Minun korvissani ilmaisu kuulostaa hölynpölyltä. Jos käsitellä "puolustuksellinen" ei avata, se ei merkitse mitään. Supo voi nykyään toimia myös ulkomailla. Kun toiminta on salaista, ulkopuolisten on mahdoton tietää, milloin jokin operaatio "suojelee" Suomea, milloin se "vahingoittaa" Suomen ja Suomen liittolaisten vihollisia. Ylipäätään uskomus, että tiedustelupalvelut tyytyisivät reaktiiviseen rooliin, on yhtä lapsellista kuin uskoa, että Supon ja sotilastiedustelun valvojaksi lailla määrätyt henkilöt voisivat tarkasti tietää, mitä kaikkea salaisuuden suojissa tehdään ja millä motiiveilla. Ei valvojaksi valita henkilöä, jolla voisi olla intoa nuuskia asioita, joita tiedustelupalvelut eivät halua nuuskittavan. Saihan jopa valtalehti Helsingin Sanomat näpeilleen, kun yritti kertoa Viestikoelaitoksesta.

Kirjalle valittu nimi on epämiellyttävä. Saana Nilsson torjuu tekstissään ilmaisun "suojelusenkeli", jolla on Suomessa uskonnollinen kaiku. En itse ymmärrä, miten sen yhden s-kirjaimen poistaminen vähentäisi kaikua, jonka sana "enkeli" synnyttää. Tiedustelupalvelut eivät ole minkään sortin enkeleitä, jos ilmaisulla viitataan kaikelta pahalta suojelemista. Toki ilmaisussa voi kuulla ironisen viittauksen jumalaan (vallassa oleva poliittinen luokka) ja hänen kaikkialla liihotteleviin ja asioihin tarvittaessa puuttuviin asiahenkilöihin (Supon henkilökunta). Poliittisen historian valossa kaikki tiedustelupalvelut ovat luokkavallan edustajia. Sen lyhyen hetken, jolloin kommunistit johtivat "punaista" Valpoa, porvarillinen Suomi taisteli raivokkaasti tätä teoriassa omaa tiedustelupalveluaan vastaan. Näyttää Supo kuinka modernilta ja kivalta työpaikalta tahansa, tarvittaessa sen tehtäväkenttään kuuluu suurpääoman valtaan kajoavan poliittisen vallanvaihdon estäminen. Tehtäväkentän konkretia kun on salaista, kaikenlaista voi siihen sisältyä. Minä voin arvella kansioni löytyvän Supon 1970-luvun rekisteristä, mutta voitko sinä, parahin lukijani?

 

 

Valokuva (c) Silja Viitala. 

Tajusteet ja sisäavaruus

Aleksi Hupli on tohtorismiehiä, sosiologi, joka on tutkinut "psykoaktiivisia" aineita 15 vuotta. Psykonautti : Psykedeelinen käsitekirja mielen manifestiin (Siltala 2026) on tuore kirja eräistä psykoaktiivisista kemiallisista aineista eli Huplin kielellä "tajusteista". Myös "psykonautti" on Huplin oma nimitys psykoaktiivisten aineiden käyttäjälle. Loppuosa "nautti" liittyy Huplin harrastamaan "sisäavaruus"-tematiikkaan, jonka puitteissa psykedeelejä nauttinut ihminen tekee matkoja omaan "sisäavaruuteensa" eli normaalikielellä tutustuu aivojensa sellaisiin toimintoihin, jotka eivät virity tavallisessa arjessa. Hupli korostaa omaa sosiologista näkökulmaansa, mutta rivien välistä näkyy aika vahvalla värillä se, että Hupli on myös henkilökohtaisesti psykonautti. Melko häkellyttävästi kirja on omistettu "Sinulle, hyvä kanssamatkustajani". Jos nyt kuitenkin saisi jäädä ihan lukijaksi, kun en tuota kirja alanimekettäkään taida ymmärtää.

Kirjan teksti liikkuu ainakin kahdessa aivan eri maailmassa, ehkä useammissakin. Sosiologi Hupli pohtii huumepolitiikkaa sekä historiallisesti että vapauspoliittisesti. Analyysin tulos on melko tyly: Suomi kuuluu niihin vanhoillisiin kireän huumepolitiikan maihin, joissa jopa psykoaktiivisten molekyylien tutkiminen liikkuu sallitun ja kielletyn rajamailla. Outoa kyllä, Hupli ei kuitenkaan avaa suomalaisten poliittisten toimijoiden ajattelua yhtään tarkemmin eikä lukija tiedä huumepolitiikasta juuri enempää kuin ennen kirjan lukemista. Käyttäisin tästä ilmaisua "hukattu mahdollisuus". Kyllä kai yhteiskuntatieteiden tohtori tietää, että Suomessa huumepolitiikasta päättävät eduskunnassa istuvat puolueiden edustajat, vaikka painetta löytyisi niin avara- kuin ahdasmielisistä kansalaispiireistä.

Itse tajusteet eli "tajunnan tilaan vaikuttavat aineet" ja niiden käyttökokemuksia kirja esittelee perusteellisesti, mutta mielestäni ei kovin selkeästi. Hupli ei kirjoita ulkopuolisena, vaan kohteistaan innostuneena. Hupli ei myöskään yritä piilottaa innostustaan, vaikka ei tietenkään halua saada Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa narkkarin leimaa. Oman lukunsa ovat saaneet meskaliini, LSD, ketamiini, MDMA (huumeslangissa "mämmi" tai "ekstaasi"), psilosybiini, kannabinoidit, ayahuasca eli DMT ja ibogaiini. Kirja ei siis käsittele etanolia, heroiinia, amfetamiinia tai kokaiinia. Rajanveto jää hiukan epäselväksi, mutta valinta on tietysti kirjoittajan oikeus. Lukija saa rauhassa miettiä, miksi perinteinen känni ei ole tajusteen tuottama matka "sisäavaruuteen".

* * *

Hupli tai kustantaja on kerännyt takakannen liepeeseen joukon tohtoristutkijoita kehumaan kirjaa. Itseltäni puuttuu tuo titteli ja ehkä siksi oma arvioni on vähemmän innostunut. Jaan Huplin näkemyksen siitä, että huumepolitiikka on päin kaikkia puulajeja ja että erilaisten sairauksien lääkkeenä tai oireiden vähentäjänä käytettävät tajusteet pitäisi ottaa hyötykäyttöön kieltojen sijasta. Toisaalta en jaa ollenkaan Huplin innostusta "sisäavaruudessa" matkusteluun. Minusta se on pääosin lapsellisen höpsöä, hiukan uhkarohkeata ja joka tapauksessa pitkäaikaisseuraamuksiltaan niin huonosti tunnettua, etten tarjoutuisi koekaniiniksi, vaikka muuten suhtaudun myönteisesti lääketieteellisen tutkimisen tukemiseen (olen elämäni ainoan känninkin hankkinut 1970-luvulla järjestetyn sokerinimeytymistutkimuksen yhteydessä).

Huplin kirjan lukeminen oli epämukavaa myös siksi, että kirjan suomi ei ole itselleni riittävän huoliteltua. Hupli on selvästi tavoitellut epämuodollista eli "rentoa" tyyliä, mutta se on tapahtunut kieliasun kustannuksella. Loputtoman ammattijargonin lisäksi kriittisen lukijan mieltä pistelevät laiskuusvirheet, kuten verbin monikon puuttuminen (pojat kuulee), possessiivisuffiksin puuttuminen ("hänen luomaa", s. 89), mikä- ja joka-ilmaisujen sekava käyttö ja jonkun "toimesta" tapahtuminen. Hupli käyttää ilmaisua "Briteissä", jonka kantasana on "britti", Isossa-Britanniassa elävä ihminen, vaikka pitäisi käyttää valtiollista, maantieteellistä ilmaisua "Isossa-Britanniassa". En haluaisi uskoa, ettei Siltala ole oikoluettanut kirjaa. Siltä kuitenkin vaikuttaa.

Aivan oman huomionsa vaatii alaviitteistö. Lieneekö Huplin akateemista huumoria, kun hän sivulla 13 lupaa olla "tiputtelematta" alaviitteitä "liikaa" – ja käynnistää heti sen jälkeen massiivisen alaviiteryöpyttelyn, jonka tuloksena 214-sivuisessa kirjassa on 406 alaviitettä, joista monet ovat myös varsin laajoja. Lähdeviitteet kuuluvat varsinkin tutkimuskirjallisuuteen, mutta niiden rooli on Psykonautin kaltaisen osittain pamfletin tyylisessä kirjassa ristiriitainen. Hupli harrastaa myös kerronnallista preesensiä, mutta niin rapsodisesti ja epäjohdonmukaisesti, että lukija tuntee lähinnä myötänoloutta, ainakin pikkuisen.

* * *

Aleksi Huplin kirjan kantavia ajatuksia on tajusteiden tulkinta teknologiana, jonka avulla ihmisen arjessa näkymättömät "hengellisyyden" voimat voidaan avata – samalla kun hoidetaan ikäviä masennuksia, harhaisuuksia, riippuvuuksia ja muita ei-toivottuja vaivoja, joista melkoinen osa liittyy erilaisten huumaavien aineiden "viihdekäyttöön". En tiedä, tulkitsenko Huplia tässä asiassa täsmällisen oikein. Mutta vaikka en kiistä sitä, että tietyillä molekyyliyhdisteillä on mahdollista muuttaa aivojen kemiallista toimintaa ja vaikuttaa kohtuullisen tarkasti juuri tietynlaisen olotilan syntymiseen, pidän lupauksia piilevistä hengellisyyden ja filosofisen ymmärryksen kyvyistä liioittelevina ja pahimmillaan huijauksen hajuisilta.

Huplin kaltaiset psykonautit eivät suhtaudu (ihmis)aivoihin biologisesti, vaan jollain omalla dualismillaan, joka erottaa arkisen aivotoiminnan ja psykedeeleillä muunnellun aivotoiminnan toisistaan siten, että yleensä aivomme lilluvat fyysisessä avaruudessa, mutta tajusteiden avulla ne lilluvatkin "sisäavaruudessa" (joka on ilmaisuna niin lapsekas, etten voi käyttää sitä ilman lainausmerkkejä). Kyllä Aleksi Hupli tietää, ymmärtää ja myöntää, että tajusteiden vaikutusten standardointi tai edes karkea luokittelu on haastavaa työtä, jossa ei ole mitään varmuutta siitä, että kemiallisessa ja aivofysiologisessa maailmassa näille subjektiivisille kokemuksille on löydettävissä täsmällisiä vastineita.

Olen itse aika vahvasti sitä mieltä, ettei asioiden tutkimista pidä hallinnollisesti tai juridisesti rajoittaa muusta kuin ihmisten turvallisuuteen liittyvästä syystä. Vuonna 1997 astui voimaan kansainvälinen sopimus, joka kieltää kemiallisten aseiden valmistamisen, varastoinnin ja käytön. Sopimus ei kiellä kemiallista tutkimusta, joka voi johtaa aseteknologiseen hyödyntämiseen. Esimerkiksi Israel on allekirjoittanut sopimuksen, mutta ei ole ratifioinut sitä. Syynä ei voi olla muu kuin halu jatkaa mm. valkoisen fosforin käyttöä siviilikohteiden pommittamisessa. Se kun kuuluu sopimuksen kieltämiin toimiin. Tajusteiden tutkimus ei näillä näkymin johda ainakaan helposti joukkotuhoaseiden kehittämiseen. Konservatiiviset voimat ainakin Yhdysvalloissa pikemminkin pelkäävät, että psykedeelien käyttö muuttaa normaalin antikommunistisen jenkin rauhanmerkkiä kantavaksi hipiksi. Niin hauskaa kuin tällainen metamorfoosi olisikin, en pidättele hengitystä psykonauttien sisäavaruusmatkailun kansainvälispoliittisia myönteisiä tuloksia odoteltaessa. Hyvä jos masennusta ja addiktioita pystytään hoitamaan. Se olisi jo hienoa kehitystä.