Reidarin sarvet

Vierailin elokuussa 2020 Särestöniemessä ilman vahvoja ennakkoajatuksia. Reidar Särestöniemi oli persoonana ja taiteilijana periaatteessa "tuttu", mutta tuttunakin varsin tuntematon, kartoittamaton tapaus. Särestöniemi paikkana jätti minuun ristiriitaisia tuntemuksia. Olin ehkä odottanut jotain "vaatimattomampaa". Iso sisäuima-allas tuntui minusta falskilta, rannalla oleva Ounasjoen kylkeen rakennettu kylpyallas todelliselta. Taiteilijan homous oli tuolloin jo selkeästi esillä, vaikka en minä sitä Särestöniemen tauluista olisi välttämättä itsekseni tullut ajatelleeksi. Enkä ehkä vieläkään tule ajatelleeksi, se tuntui ja tuntuu taulujen värimaailman ja moniselitteisen symboliikan rinnalla yhtä vähän tärkeältä kuin kengännumero tai pankkitilin saldo.

Sarviini puhkeaa lehti : Ihmeellinen Reidar Särestöniemi (Gummerus 2025) on taiteilijan 100-vuotisjuhlinnan keskelle kirjoitettu tuore päivitys ihmisestä, taiteilijasta ja häntä ympäröineestä todellisuudesta. Kirjoittaja Noora Vaarala on hänkin Kittilästä kotoisin, mutta ei Reidarin maailmaan kasvanut, vaan enemmänkin aikuisena koko ilmiön havainnut. Vaarala toteaa kirjoittaneensa tämän kirjan, koska tajusi, ettei tiedä Reidar Särestöniemestä mitään. Se on minun korvissani oiva lähtökohta, nollasta on hyvä ponnistaa. Kun en ole itse perehtynyt edes jälkikäteen Särestöniemestä kirjoitettuihin teoksiin, en osaa sanoa juuri muuta, kuin että minusta Noora Vaarala on kirjoittanut hyvän taiteilijaelämäkerran. Hyvän siinä mielessä, että lukijalle on tarjolla runsaasti ahaa!-hetkiä ja yleinen tunne siitä, että ehkä taiteilijaa ainakin nyt on tarkasteltu ilman ennakkoluutumia ja puolen valintaa.

Vaarala on varmasti tiennyt, että kirjoitti hän miten tahansa, osa kriitikoista lukee kirjan Särestöniemen "puolustuksena" tai "ylistyksenä". Aika reilusti ulkopuolisena sanoisin, että Vaarala on onnistunut kirjoittamaan yllättävänkin tasapainoisesti, ristiriitaisia aiheita kaihtamatta, mutta myös uppoamatta kiistoihin, joiden ratkaisemista lukija ei edes kaipaa. Itselläni ei ole syytä epäillä kirjaa vinoutuneeksi tai puolueelliseksi. Minusta se on rehellisen ja huomaavaisen oloinen pohdinta siitä, mitä Reidar Särestöniemi ehkä oli ja mitä hän ehkä ei ollut. Molemmat puolet ovat tarpeen, koska taiteilijaan on liitetty luvuton määrä huhuja, liioitteluja, vääristelyjä ja harkittuja häijyyksiä. Toisaalta taiteilijaa on elävänä ja kuolleena lähestytty myös imarrellen, kumarrellen ja kaikenlaista hupsua odotellen. Vaarala noteeraa kaiken tämän, mutta ei kirjoita sen ehdoilla, vaan itsenäisesti. Minusta hän on onnistunut erinomaisesti.

* * *

Minua harmittaa tässä(kin) kirjassa kaksi asiaa. Muut liitteet ovat kunnossa, mutta miksi ihmeessä kirjassa ei ole henkilöhakemistoa? Kirjan aiheisiin palaava tuntee hylätyksi tulemisen tuntemuksia, kun ei voi hakemistosta katsoen koota kätevästi sivuja, joilla esiintyy esimerkiksi Särestöniemen elämän ilmeisesti suurin rakkaus Yrjö Kaijärvi. Se ei ole pelkästään epämukavaa, vaan se on lukijan pettämistä, kiusaamista suorastaan. Toisen harminaiheen syyn ymmärrän, mutta mainitsen sen silti eräänlaisena julkisena palautteena. Kirjaan on saatu kohtalaisen hyvä valikoima valokuvia sekä ihmisistä että Särestöniemen tauluista. Pieni koko ei jälkimmäisille tee tietenkään oikeutta (olin oikeiden taulujen edessä lähes järkyttynyt siitä, miten paljon vahvempia ne olivat täydessä koossa ja kolmiulotteisina), mutta ikävämpää on se, että kaksi kuvasivunippua eivät tue tekstiä eikä teksti tue niitä. Minulla on sellainen aavistus, että kauttaaltaan neliväripainettuna ja ainakin teoskuvat tekstiin suhteutettuina 100-vuotisjuhlakirja olisi mennyt kaupaksi yhtä hyvin kuin tämä hiukan säästeliäämpi laitos.

Tapani mukaan yritän vältellä juonipaljastuksia, joten nostan esiin vain muutaman itseäni mietityttämään jääneen aiheen (taiteilijan homous ei sellainen ole, kuten lukija varmaan jo arvasi). Itselleni oli uutta tietoa, ettei Särestöniemi saanut elinaikanaan eikä ole saanut satavuotiaaksi ehdittyäänkään ns. taidepiirien aitoa, vilpitöntä ja kateudesta vapaata arvostusta. Sen mittarina pitää Vaarala tosiasiaa, ettei Ateneumilla tai millään muullakaan Helsingin suuremmalla taidemuseolla ole merkittävää Särestöniemen töiden kokoelmaa. Ainoan poikkeuksen muodostaa Didrichsenin taidemuseo, joka aikoinaan otti Lapin Reidarin suojelukseensa on pitänyt tätä tehtävää kunniassa edelleenkin. Vaarala arvelee syyksi sitä, että kun ei tauluja aikoinaan ostettu julkisiin kokoelmiin, nyt niiden hinnat ovat jo karanneet ulottumattomiin. Toisena syynä hän pitää "taidepiirien" pysyvää nihkeyttä sellaista taiteilijaa kohtaan, joka ei edes halunnut em. piirien suosioon, vaan valitsi mieluummin Kittilän, yksityiset ostajat ja reilun korkeat taiteen hinnat.

Taidepiirien tylyyden rinnalle Vaarala nostaa Urho Kekkosen, joka omista syistään viis veisasi ammattilaisten kateudesta ja tuohtumuksesta ja nimitti Särestöniemen professoriksi, koska saattoi ja halusi niin tehdä. Vaarala arvelee, että Kekkosen toiminta sekä haittasi että hyödytti Särestöniemeä. Taulut möivät entistäkin paremmin, mutta ärtynyt ammattikunta päätyi entistäkin sitkeämmin kääntämään selkäänsä. Anteeksi ei ole annettu ilmeisesti vieläkään, ei Reidarille, ei Urholle. Ulkopuolista lukijaa sekä naurattaa että hämmentää, ettei aikoja sitten kuollutta taiteilijaa voida vieläkään kohdata omana itsenään. Vaaralasta se nyt ei ainakaan jää kiinni, hän on tehnyt nähdäkseni valmiin sillan, joka pitää vaan saada lujasti kiinni eri suuntiin.

* * *

Eniten itseäni jäi painamaan se Reidar Särestöniemenkin homoudesta aiheutunut myllynkivi, jota liian aikaisin syntyneet taiteilijat ovat joutuneet kantamaan samalla kun heidän on odotettu tekevän taidettaan. Särestöniemi horjui koko elämänsä kaapinoven molemmin puolin. Uran alkuvaiheissa hän ei voinut tulla kaapista, koska siitä olisi seurannut poliisin vierailuja, mutta ei tehnyt sitä myöhemminkään, vaikka ehkä olisi juuri ja juuri ehtinyt niin tehdä. Emme tiedä, olisivatko taulut olleet aivan toisia, jos taiteilija olisi voinut julkisesti elää rakastamiensa miesten kanssa, mutta mahdollisesti, jos hänen ei olisi ollut pakko maalata niin monia tuntemuksiaan symboliikan suojissa. Mielenkiintoista on lukea, kuinka lämpimästi ja hyväksyvästi Reidar-pojan erilaisuuden ottivat vastaan useimmat läheiset, vaikka eivät suinkaan kaikki kittiläläiset. Reidarin isä oli korpikommunisti ja äiti lestadiolainen, mutta erilainen poika sai tarvitsemansa tuen kotoa. Siitä oli miellyttävää lukea.

Vaarala on kirjoittanut tavalla, joka suorastaan huutaa vielä ainakin yhtä, laajaa elämäkertaa. Olen samaa mieltä, ei näin monipuolista ja -mutkaista persoonaa saa 250:n sivun mitassa avattua kuin alustavasti, vaikkakin hyvin kauttaaltaan. Itseäni jäi kovasti kiinnostamaan, mitä kaikkea sisältyi Särestöniemen flirttailuun saamelaisuuden kanssa, jota kirjassa sivutaan, mutta johon ei paneuduta. Meillä etelän pöljillehän Särestöniemi oli lappalainen, shamaani, noita ja ties mitä muuta höpsöä, mutta eihän hän ollut kittiläläisenäkään mikään etninen saamelainen, vaikka varmasti tunsi läheisyyttä yhteiseen luontoon ja joihinkin perinteisiinkin. Tätä kiinnostavaa juonnetta on jatkossa hyvä pohtia siksikin, että lappilaisena Särestöniemi taisi edustaa niitä, joiden tavoitteena ei ollut tehostaa saamelaisten riistoa vaan etsiä yhteistä ääntä pohjoisten alueiden suojelemiseksi.

Kirjan kansikuva, jonka on valokuvan pohjalta suunnitellut Jussi Karjalainen, edustaa minusta vain yhtä mahdollista mielikuvaa Reidar Särestöniemestä. Itse miellyin jutustelevaan, lempeästi laulavaan ihmislapseen, joka ei ollut demoninen tai mystinen kannen verenpunaisessa hengessä. Minulle jäi lukijana sellainen tunne, että Särestöniemen kohdanneilla ihmisillä on ollut vahva tarve paketoida hänet, vaikka se ei ollut mahdollista silloin eikä jälkikäteen. Kirjaan valituissa kuvissa meitä katselee vahvojen tunteiden ja värien, mutta myös pehmeästi luonnon ja mielikuvituksen keskelle katoava ihminen, joka oli erilainen, ei eriskummallinen.

Hyvä ja paha fosfori

Dan Eganin kirjoittama Paholaisen alkuaine : Elämä fosforin varassa (Aula & Co 2025, moitteeton suomennos J. Pekka Mäkelä ja Reea Ruusuvuosi) on mallikelpoinen tieto- ja hälytyskirja. Se kertoo asioista, joista yleensä tiedämme jotain, mutta vain pinnallisesti. Tietoisuus fosforin kaksinaisesta luonteesta ei sinänsä ole mikään tuore juttu. Olen itsekin ollut Ylioppilasteatterin proggiksessa (sanaa ei tosin tuolloin ollut vielä olemassa) 1970-luvun alussa tekemässä laulua nimeltä FOSFOLYSTI, jotta liikaa fosforia sisältävien pesuaineiden valmistaminen, myynti ja käyttö loppuisivat. Ja loppuihan se, mutta valitettavasti itse tarina FOSFORIA VÄÄRÄSSÄ PAIKASSA ei ole päättynyt ja siksi myös tämä kirja on tarpeen.

Fosfori on jotenkin outo alkuaine. Meille suurten ikäluokkien ihmisille siihen liittyvä vahvin mielikuva lienee pimeässä hohtava, vähän vihertävä valoisuus jossain lelussa, koska sen sanottiin olevan "fosforoitu" ja siksi itsestään valaiseva. En muista, että alkuaine fosforin hurjasta luonteesta olisi suuremmin puhuttu sen paremmin koulussa kuin sen ulkopuolellakaan, mutta viimeistään Vietnamin sodan yhteydessä muistan lukeneeni, että Yhdysvallat olisi käyttänyt peltojen, ihmisten ja eläinten tuhoamiseen sekä napalmia (periaatteessa bensiiniä) että fosforipommeja (valkoista fosforia ja kautsua), joiden sammuttaminen on erittäin vaikeaa ja jälki kamalaa. Molemmat ovat nykyään kiellettyjä, mutta Yhdysvallat on myöntänyt käyttäneensä fosforipommeja Irakin sodassa ja Israel on käyttänyt fosforiasetta Gazan palestiinalaisia vastaan useampaan otteeseen – tietenkin asiaa myöntämättä.

Kirjan nimi johtuu toisaalta itse alkuaineen myrkyllisyydestä ja sen eräiden olomuotojen herkästä syttyvyydestä että liiallisen fosforipitoisuuden ympäristöä tuhoavasta vaikutuksesta. Sinällään fosfori on kaikelle elämälle täysin välttämätön ja korvaamaton alkuaine, koska sitä tarvitaan solun perusosien rakenneaineena. Lyhyesti ilmaisten kaikki kasvit tarvitsevat kukoistaakseen epäorgaanista fosforia eli fosfaattia. Mitä enemmän fosfaattia on tarjolla, sitä rehevämmin kasvit pystyvät kasvamaan. Ongelmaksi tämä sinänsä luonnollinen ja kaikelle elämälle välttämätön prosessi muuttuu, kun ylenpalttinen fosforin tarjonta saa rehevöitymisen villiintymään ja saa kasvamaan valtavasti myös sellaiset eliöt, jotka ovat ihmisille ja muille eliöille myrkyllisiä. Näemme ja tunnemme ilmiön valtavina levälauttoina, joiden takia veteen ei voi mennä edes uimaan.

* * *

Paholaisen alkuaine tarkastelee fosforin maailmaa pääosin ongelmien näkökulmasta, vaikka tarjoaa myös yleistietoutta. Paljon huomiota kirja tarjoaa sille, miten ihminen äkkäsi juuri fosforin olevan se ihmeaine, joka lannoitteissa saa kasvun aikaan. Tämän tajuamiseen meni yllättävän kauan, vaikka kokemusperäisesti oli havaittu, että kasvua voidaan vahvistaa kompostijätteellä ja mm. jauhetuilla luilla (kirjat tarinat brittien innosta muuttaa kaikki maailman luut, myös ihmisten, lannoitteeksi köyhtyneelle maalle olivat ainakin itselleni aivan uusia). Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin ymmärrettiin, että kolmen alkuaineen saaminen on kasveille kriittistä: typen, fosforin ja kaliumin. Kaikki ovat tavallisia ja yleisiä alkuaineita, mutta jos yhdestäkin on maaperässä pulaa, kasvu kärsii. Tämän yhtälön ratkaiseminen muutti tilanteen - ja rakensi pohjaa tuleville ongelmille.

Fosforia on maapallolla paljon, mutta silti sen riittävyys puhuttaa. Syynä on se, että ihmisen näkökulmasta lannoitekelpoista fosforia on toisaalta kallioperässä hyvin epätasaisesti (mistä on seurannut paljon julmaa taistelua mm. Länsi-Saharassa, jota Marokko armotta sortaa voidakseen hallita fosfaatin saatavuutta ja sitä kautta hintatasoa)  ja toisaalta vedessä, mistä sitä on vaikea saada talteen. Ihminen on jo kerännyt ja käyttänyt pääosan helposti tarjolla olleista fosfaattivarastoista kuten kuivan ilmaston rakentamat lintujen ulosteista muodostuneet guanosaaret ja tunnetut ikivanhat eloperäisen fosforin keskittymät, joita on siellä sun täällä, mutta ei ollenkaan kaikkialla. Monilla mailla ei ole lainkaan hyödynnettävissä olevia fosforikaivannaisia. Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, pitäisikö fosforin riittävyydestä olla jo huolissaan. On kuitenkin fakta, että helpot ja taloudellisesti kannattavimmat varannot on pian käytetty.

Kaikki suurimmat ongelmat liittyvät kuitenkin siihen, että keinolannoitteiden keksimisen jälkeen on keskitytty tekemään lisää ruokaa jatkuvasti kasvavalle väestömäärällä, mutta ei estämään fosforin valumista pelloilta vesistöihin. Tämä ravinteiden poistuminen viljelymaasta on vanha ongelma, mutta uutena ilmiönä ja riesana on nykyinen tehomaatalous, joka tuottaa suunnattomat määrät painavaa ulostetta, jonka kuljettaminen seuduille, joilla olisi tarvetta, ei taloudellisesti kannata. Sen seurauksena valtavat määrät lannoitteita, erityisesti fosforia, valuu sekä makeisiin että suolaisiin vesialtaisiin sillä seurauksella, että ne ovat kyllä pois silmistä jonkin aikaa, mutta tulevat sitten silmille raivokkaina leväkukintoina, jotka muuttavat sopivissa olosuhteissa isotkin vesialueet vihreäksi puuroksi, joka muodostuu myrkyllisistä syanobakteereista. Kukaan ei sitä halua, mutta tehomaatalouden tavoitteena on liikevoitto, ei vesien suojelu.

* * *

Paholaisen alkuaine tarjoaa sekä kiinnostavia että kauhistuttavia taustoittavia tarinoita, mutta myös ajatuksia siitä, miten fosforin välttämättömyys ja samanaikainen paikallinen liiallisuus otetaan huomioon. Pääviesti on selkeä: fosforin haaskaaminen eli ylenpalttinen käyttö tarvetta arvioimatta on lopetettava. Vain sillä tavalla voidaan varmistaa, ettei fosforista tule ihmiskunnan ravinnontuotannossa kriittistä pulaa (vaikka fosforia riittäisi kallioissa miljooniksi vuosiksi, kuten ilmeisesti riittää, sen jalostaminen lannoitteeksi voi muuttua niin kalliiksi, ettei sillä voida tuottaa ruokaa massoille). Toinen haaste on pakottaa tehomaatalouden harjoittajat ruotuun eli estämään fosforin valuminen vesistöihin (sitä vaativat myös turismista elävät), fosforin tuhlaaminen ja tarpeeton käyttö (40 % maissin keinolannoituksella saadusta sadosta menee autoilun tarvitseman etanolin valmistamiseen).

Samalla kun fosforin järkevä ja vastuullinen käyttö on ravintotalouden kestävyyden kiistaton ehto, on se myös olennainen osa ekologisesti kestävää tulevaisuutta. Fosforin rooli eliömaailman kokonaistaloudessa on niin keskeinen, ettei ihmiskunnalla ole yksinkertaisesti varaa jatkaa systeemin sotkemista. Akuuttiin ilmastonmuutokseen fosforiin liittyvillä ongelmilla on epäilemättä yhteys, mutta se on monimutkainen. Kaikki kasvu sitoo hiiltä ja hillitsee ilmaston lämpenemistä, mutta toisaalta tapa, jolla hiili ja fosfori taas palaavat luonnon kiertokulkuun, voi helposti mitätöidä myönteisen vaikutuksen. Kirjan yleinen viesti on selvä: ilman ihmisen toimintaa fosfori oli toiminut eliömaailman rakennusaineena kiertäen tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Ihmisen ahneet tarpeet ovat sotkeneet asioita, joten ihmisen velvollisuus on myös korjata jälkensä.

Ainoa asia, jota lukijana jäin kaipaamaan, oli sen selittäminen, miksi liiallisen fosforin poistaminen vedestä ja uusiokäyttäminen siellä, missä fosforista on pulaa, ei näytä olevan käytännössä mahdollista. Oletettavasti ei ole ainakaan vielä löydetty tapaa, jolla kerääminen olisi taloudellisesti järkevää. Tässä uhkaa kuitenkin noidankehä: veteen liuenneen turhan fosforin kerääminen ja siirtäminen korvaamaan kallista louhintaa kivestä olisi kaikin puolin mainio ratkaisu, joka estäisi myös säännöllisiksi muuttuneet jättimäiset leväkukinnat, mutta jos se ei ole taloudellisesti kannattavaa ratkaisua, siihen ei ryhdytä. Siksi on ehkä nopeampi tapa parantaa fosforitasapainoa puuttumalla tehomaatalouden päästöihin. On puhtaasti poliittinen päätös panna kuriin myös maatalous aivan kuten kuriin pantiin - vaikka ei helposti, nopeasti tai ilman vastarintaa - jo aiemmin pesuaineiden valmistajat. Ihmisellä on jo keinot pärjätä fosforin kanssa. Puuttuu vain sitä poliittista tahtoa.

 

Luupin alla sienten ihmemaailma

Sattumalta osui lukulistalle kaksi sienten ihmeellistä maailmaa esittelevää kirja aika lähekkäin toisiaan. Tämä kotimainen edustaa melkein tutkimuskirjallisuutta, niin yksityiskohtaisesti ja erityistermejä kaihtamatta emeritusprofessori Matti Vuento meitä lukijoita kurssittaa teoksessaan Hämmästyttävät sienet : Eliökunnan pimeää ainetta valaisemassa (Gaudeamus 2025. Vuento käyttää kirjassa termiä "sienitieto" ja juuri siitä kirjassa on kysymys, valtavasta sieniin liittyvästä tietopaketista. Ei kuitenkaan siten, kuten suurin osa kotimaisista sienikirjoista aihetta lähestyy eli esitellen houkuttelevin värikuvin herkullisia ruokasieniä tai varoittaen yhtä houkuttelevin värikuvin haksahtamasta myrkyllisiin lajeihin. Vuento ei ole kuviin suuremmin satsannut, vaikka on onneksi jokusen mustavalkoisen ja pienikokoisen kuvan mukaan sujauttanut katkaisemaan pitkiä tekstijoukkoja.

Kirjan teksti on siis aika lähellä ns. tutkimuskirjallisuutta, vaikka aina silloin tällöin täysiverinen asiapitoisuus hiukan kevenee. Vuennon tyyliä ei voi kutsua järin lennokkaaksi, vaan hän kertoo huikeatkin asiat samalla perusasiallisella tavalla, jota sienistä vähemmän innostunut voi varmaan kuvailla myös ilmaisulla "kuivahko". Itse olen innostunut, mutta myönnettävä on, että välillä Vuennon tasainen tykitys ja latinaa ja ammattitermistöä tulviva teksti saavat lukijan toivomaan niitä värikkäitä kuvia katkaisemaan tiedon tsunamia. Tästä riippumatta ei voi kiistää Vuennon pätevyyttä, joka kestää myös toistuvan muistutuksen siitä, kuinka vähän tätä tai tuota asiaa on kukaan tutkinut. Nöyryys haasteiden edessä kuuluu hyvien tutkijoiden välineistöön ja siltä osin kaikki on Vuennolla kunnossa.

Me ei-tutkijat emme toki pysty arvioimaan sitä, miten hyvin jo eläkkeelle ehtinyt professori on pysytellyt oman tieteenalansa uusimman tutkimustiedon tasalla. Itse sain vaikutelman, että varsin hyvin tuntuu olevan perillä siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Ehkä saman asian voi päätellä myös siitä varmuudesta, jolla Vuento iskee pöytään sekä sienidatan murusia kuin itiöitä konsanaan ja isoja linjauksia siitä, mihin kuntaan sienet eliökunnassa kuuluvat tai miten olennaisen tärkeä, suorastaan ratkaisevan tärkeä rooli niillä on ja on varsinkin ollut Maan elämän eri muotojen kehittymisessä ja selviämisessä.

* * *

Tällaisessa pikkuruisessa blogitekstissä ei ole mitenkään mahdollista käsitellä kuin joitain puolia Matti Vuennon jättityöstä, mutta haluan tähän silti kirjata kirjan päälukujen nimet antamaan yleiskuvan aihepiirin laajuudesta. Se on tosiaan laaja, vaikka se tavallisin syötävien lakkisienten osuus on käytännössä kokonaan poissa.

Sienitiedon pitkä tie – Sienikunnan synty: 4,5 miljardin vuoden lyhyt historia – Sopeutumisen mestarit – Sieniä sisällämme: Ihmisen mykobiomi – Ihmisen sienipatogeenejä – Sato uhattuna: Kasvien sienitauteja – Fungisidit ja fungisidiresistenssi [Tämä osio käsittelee sieniä lääkkeinä - HP] – Lihansyöjiä, myrkyttäjiä ja zombiemestareita – Älyä sienisoluissa? – Lääkkeitä sienistä – Sienet bioteknologiassa – Sienet muuttuvassa maailmassa: Ilmastonmuutos ja kaupungistuminen – Eliökunnan yhteys.

Kirjassa on liitteitä mallikkaasti: on viiteluettelo ja bibliografia, luettelo lisäluettavasta, sienitiedon sanasto sekä hakemistot sekä asioista että henkilöistä. Jälkimmäisiäkin, sienten saloja selvittäneitä tutkijoita ja sienten hyötykäyttöä edistäneitä toimijoita on heitäkin häkellyttävä määrä. Lukijan ymmärrys siitä, että ne ruokapöytään noukittavat itiöemät ovat toki näkyvin, mutta eivät millään muotoa tärkein sienten olomuoto, kasvaa vääjäämättä, vaikka omaksuisi vain pienen osan kirjan asiasisällöstä. Lukeminen onnistuu kyllä myös luku kerrallaan. Asiat liittyvät toisiinsa, mutta kun perusta on tukeva, sen jälkeen voi harppoa mihin tahansa suuntaan.

* * *

 Hämmästyttävät sienet on pysyvä muistutus siitä, miten paljon sieniä on tutkittu ja miten vähän silti tiedämme niistä siihen verrattuna, miten monimutkaisia muotoja sienten olemassaolo on tuntemassamme maailmassa on evoluution näkökulmasta saanut. Itseäni kiehtoi ja kiehtoo vielä enemmän tämän kirjan jälkeen kysymys siitä, miten monissa muodoissa erilainen kommunikaatio eliömaailmassa esiintyy. Kun Vuento otsikoi kokonaisen luvun "Älyä sienisoluissa?", tuo kysymysmerkki lopussa johtuu siitä, ettemme tiedä vastausta, koska emme ole pystyneet rakentamaan tieteellistä teoriaa "älyn" ilmenemismuodoista, vaan olemme enemmän tai vähemmän rajoittuneeksi osoittautuneen ihmiskeskeisyyden vankeja. Sienillä ei ole aivoja, kuten ei suurimmalla osalla muutakaan eliökuntaa. Silti niiden toiminta täyttää häkellyttävän monet ihmisaivojen älykkyydelle kehitetyt määritelmät.

Keskeinen tekijä sienten olemassaolossa ja ratkaisuissa on kaikesta evoluutiosta löytyvä sopeutumisen elementti. Ihmiselle sopeutuminen tarkoittaa useimmiten ympäröivän todellisuuden pakottamista siihen kapeaan muottiin, jossa ihmisen kaltainen suuriaivoinen, mutta myös aika herkästi nujertuva eliö pystyy elämään. Sienten tie on ollut aivan toisenlainen. Sienten pärjääminen perustuu verkostoitumiseen, elämään pääosin mikroskooppisessa kokoluokassa, joka sallii erittäin monenlaiset tavat pärjätä, vaikka ihmisen näkökulmasta mitään mahdollisuuksia ei pitäisi olla. Itseäni ihastuttaa suuresti tapa, jolla sienet ovat osanneet liittoutua horisontaalisesti niin kasvien kuin mikrobien, selviämisen mestareiden kanssa. Geneettisen materiaalin horisontaalinen vaihto on huikaiseva esimerkki sopeutumisesta, jollaiseen ihminen ei kykene.

Myös Matti Vuentoa on selvästi kiehtonut sienten kyky rakentaa koko eliökuntaa yhdistäviä symbioottisia olemassaolon tapoja. Hän heittää keittoon myös Gaia-näkemyksen, jonka mukaan Maan eliökunta muodostaa kokonaisuutena jollain tavalla tietoisen toimijan. Vuento ei ota suoranaisesti kantaa puolesta tai vastaan, mutta toteaa, että jos Gaia-hypoteesit ovat todellisuuspohjaisia, sienillä on siinä rakennelmassa keskeinen rooli sekä rakenteensa että solmimiensa suhteiden kautta. Sienet eivät puhu, tanssi tai laula, mutta ne ovat läsnä kaikkialle siellä, missä elämää esiintyy. Ihmissilmälle tämä läsnäolo on pääosin näkymätön, ja juuri siksi tarvitaan Matti Vuennon kaltaisia tutkijoita, jotka osaavat tehdä näkymättömän näkyväksi: "Sienet rihmastoineen ovat kuin liimaa, joka pitää koossa eliömaailmaa." (s. 285)