Kun oikeusvaltio ei olekaan yhteinen arvo

Jukka Kekkonen on sekä tutkijana että yhteiskunnallisen keskustelun aktivistina korostuneen huolestunut ns. oikeusvaltion säilymistä uhkaavista ilmiöistä. Hän on koonnut huolenaiheensa kirjaan Mureneeko oikeusvaltio? (Art House 2025), joka on kirjoittajansa mittarilla poikkeuksellisen vahvoja ilmauksia käyttävä oikeushistorian professori emerituksen hätähuuto. Kekkonen on itse ollut professorina osa sitä eliittiä, jonka myötä oikeusvaltio pysyy tai ei pysy pystyssä. Poliittiselle kartalle hän ei itseään halua, vaikka ei piilottele siteitään sosialidemokraattiseen liikkeeseen. Ennen muuta hän on kuitenkin konservatiivi, hyväksi ja kestäväksi demokratian perustaksi uskomansa järjestelmän vankkumaton puolustaja. Hänellä on arvoja, joiden puolustamisesta hän ei ole valmis joustamaan.

Kekkonen määrittelee itsensä "kriittiseksi realistiksi" ja samalla "arvopohjaiseksi realistiksi". Keskeisiä arvoja ovat hänelle oikeusvaltio, demokratia, markkinatalous ja yrittäjyys sekä rationaalisuus, kristinusko ja roomalainen oikeus. Näiden yhteisenä huipentumana on (pohjoismainen) hyvinvointivaltio. Fasismi kuuluu sanavalikoimaan vain termin historiallisessa 1900-luvun alkupuoliskon merkityksessä, eikä siten esiinny kirjan arvioissa. Kekkosen sanastoon eivät kuulu myöskään kapitalismi, kapitalisti eikä varsinkin luokkataistelu. Kekkonen ei "muista", minkä armeijan ansiosta vasemmisto sai Suomessa tasaveroiset kansalaisvapaudet 1945. Suomen marssissa kohti hyvinvointivaltiota ei ollut mitään osuutta sotakorvauksilla, idänkaupalla tai YYA-sopimuksen takaamalla vakaudella. Kekkonen myöntää, että sosiaaliturvaa rakennettiin, kun pelättiin Neuvostoliiton esimerkkiä. Kekkoselle se oli kuitenkin "huijaus", hän ei ajattele, että kotimainen suurpääoma olisi ihan varmuuden vuoksi parantanut työväestön oloja, etteivät nämä tykkää liikaa Neuvostoliitosta.

Jukka Kekkosen oikeusvaltion suurimmaksi uhaksi määrittyy "oikeistopopulismi", Trump Yhdysvalloissa, perussuomalaiset Suomessa. Kehityksen käänteen hän sijoittaa mielestäni aivan oikein Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin hallintovuosille 1970- ja 1980-lukujen vaihteeseen. Päähuomio on kuitenkin nykypäivässä, jonka ongelmat Kekkonen hahmottaa noin 15 viime vuoden jaksoon, jonka aikana hyvinvointi- ja oikeusvaltion rakenteita on ryhdytty aktiivisesti purkamaan hyvin laajalla yhteiskunnallisella rintamalla. Kirjoittaja korostaa, ettei kyse on jostain yksittäisestä takaiskusta, vaan systemaattisesta edistysaskelien perumisista ja erityisesti työväestön pysyviksi kuvittelemien saavutusten mitätöinnistä. 

* * *

Vaikka kirjan päähuomio on Suomessa, Jukka Kekkonen käsittelee perusteellisemmin myös kehitystä Yhdysvalloissa Donald Trumpin toisen presidenttikauden aikana, kuitenkin ennen vuoden 2026 dramaattisia tapahtumia USA:n lähdettyä avoimelle sotatielle vastoin vaalilupauksia. Tekstistä voi lukea jonkinlaista järkytystä siitä, miten nopeasti ja syvällisesti Yhdysvaltain liittovaltion demokraattisuus on korvattu itsevaltaisesti käyttäytyvän presidentin laeista ja hyvistä tavoista piittaamattomalla arjen väkivallalla, jonka julkilausuttu kohde ovat "laittomat siirtolaiset", mutta todellisuudessa kaikki, jotka eivät alistu ja nöyrry Trumpin takana olevien voimien vallankäytön edessä.

Kekkosen analyysi Yhdysvaltain perustuslaillisesta kriisistä ei vakuuta ainakaan minua. Hän kieltäytyy kutsumasta fasistisen vallankaappauksen valmisteluja oikealla nimellä (ehkä hän olisi 2026 jo hiukan valmiimpi siihen). Hän ei edes mainitse USA:n sionistisen oikeiston kuristusotetta liittovaltion päättävistä elimistä, vaikka se selittää pitkälle paitsi Trumpin sotapolitiikan, myös demokraattipuolueen haluttomuuden tehdä asioille mitään. Kekkonen ei selvästikään halua ainakaan ääneen myöntää, että hänen ihailemastaan liberaalisesta demokratiasta ei ole pystyssä enää muuta kuin kulissit. Median tärkeimmät osat ovat sionistien hallussa, senaatti ja edustajainhuone ovat lähes toimettomia, kaikki pyörii Trumpin ja hänen päivä päivältä sekavammiksi muuttuvien paasauksiensa ympärillä. Vaikka Trump katoaisi huomenna, jäisivät jäljelle epädemokraattiset vaalilait, presidentin nimittämä Korkein oikeus ja kahden valtapuolueen näennäinen kiistely, vaikka molemmat palvelevat Israelia, miljardöörejä ja äänestäjien vallan minimoimista, tässä tärkeysjärjestyksessä.

Ryhtyessään analysoimaan Suomen tilannetta, Kekkonen ei jostain syystä halua nähdä tai kykene huomaamaan suomalaisen oikeusvaltion kriisin vahvaa sidosta kehitykseen USA:ssa. Eiväthän Suomen oikeistopopulistit ole keksineet mitään itse, kaikki heidän temppunsa on matkittu Yhdysvalloista. Tämän yhteyden jättäminen noteeraamatta ei tee analyysistä väärää, mutta vaikeuttaa sen ymmärtämistä, miksi kehitys meillä on oudosti samanlaista kuin aivan toisenlaisessa yhteiskunnassa USA:ssa. Kekkonen tuntuu ajattelevan, että meillä nyt on kuitenkin ollut paras mahdollinen oikeusjärjestelmä, joten miksi ihmeessä oikeistopopulistit haluavat sen murentaa? Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että se kehitys, joka käynnistyi jo Juha Sipilän hallituksen aikana, on luonteeltaan syvästi ideologinen. Minusta kyseessä on ideologisen oikeiston revanssi, jolla kaikki toisen maailmansodan jälkeiset sosiaaliset ja oikeudelliset demokratisointitoimet, jotka vähänkin rajoittavat suurpääoman toimintavapautta, yksinkertaisesti lakkautetaan.

* * *

Koska Jukka Kekkonen on konservatiivi, hän ei voi eikä halua millään tavalla epäillä "liberaalisen demokratian" oikeutusta ja paremmuutta. Siksi hän ei voi tuomita Yhdysvaltoja fasismia kohti liukuvaksi imperialistiseksi terroristivaltioksi, vaikka maa täyttää helposti näinkin tylyn määritelmän ehdot. Venäjän Kekkonen määrittelee helposti imperialistista politiikkaa ajavaksi, samoin helppoja syyttävän sormen kohteita ovat Unkari ja Puola, mutta eivät missään tapauksessa rasistista siirtomaapolitiikkaa jatkavat Ranska ja Iso-Britannia tai Saksa, joka on jo ehtinyt ilmoittautua ydinaseen tavoittelijoiden joukkoon. Sen Kekkonen myöntää, ettei Yhdysvallat ole "enää" demokraattinen oikeusvaltio, tarkoittaen tällä tietenkin sitä, että se "ennen" sellainen oli huolimatta toistuvista kansainvälisen oikeuden rikkomuksista ja ehdottomasta tuesta kansanmurhaa tukevalle Israelille. Jos Kekkonen ottaisi oikeusvaltiofundamentalisminsa prikulleen huomiota, hänen pitäisi kai jättää ainakin luokalle kaikki ne ns. länsivallat, jotka eivät ole pelkästään jättäneet tuomitsematta Gazan kansanmurhaa, vaan ovat aktiivisesti tukeneet sitä. Suomikin kuuluu tähän häpeälliseen joukkoon,

Edellä sanotusta riippumatta pidän varsin ansiokkaana sitä analyysiä, jonka Jukka Kekkonen tarjoaa lukijoilleen Suomen demokraattisuuden ja oikeusvaltion rapautumisprosessista. Lista on pitkä, eikä edes kattava: rajalaki, poliittiset virkanimitykset, huono lainvalmistelu, puolueiden muuttuminen vihreämpää ja rahaisampaa oksaa itselleen etsivien opportunistien ponnahduslaudaksi, yliopistojen autonomian tuhoaminen, hallitusohjelmien jähmettyminen yksien vaalien "mandaatin" toteuttamiseksi jne. Lukija lisää tähän mielellään työväestön ja ay-liikkeen perusoikeuksien poistaminen, opposition jättäminen lainvalmistelun ulkopuolelle, poliittisen vastuun törkeä pakoilu (erityisesti Petteri Orpo) ja avoimen valehtelemisen nostaminen päähallituspuolueiden normaaliksi tavaksi puhua julkisuudessa. Kekkonen ei halua käyttää termejä kuten "persupuhe", mutta itse asia tulee kyllä selväksi.

Jukka Kekkonen päätyy kirjassaan, joka lienee suljettu viimeistään loppukesästä 2025, sellaiseen näkemykseen, ettei mielekäs dialogi ole mahdollista "oikeistopopulistien" kanssa. Näkemykseen on helppo yhtyä, kun tietää, että koko persujen julkisuuspeli perustuu siihen, että dialogi korvataan aina inttämisellä, valheilla, vastuun pakoilulla ja siirtämällä mistä tahansa asiasta keskustelu väittelyksi maahanmuutosta. Jukka Kekkosella ei ole ymmärrettävästi viisastenkiveä, muuten hän olisi kai SDP:n puheenjohtaja, mutta hän ei halua myöskään heittäytyä toivottomuuteen, koska sitähän "oikeistopopulistit" eli Suomessa perussuomalaiset, kristillisdemokraatit ja Kokoomuksen oikea reuna juuri haluavat. Kun on "demokraattisesti" tuhottu keskeisiä osia hyvinvointiyhteiskunnan rakenteista ja laeista, voidaan keskittyä taisteluun julkisuudesta. Sama taistelu on käynnissä Yhdysvalloissa. Oikeusvaltio ei ole yhteinen arvo. Jukka Kekkonen ei silti usko sisällissodan syttyvän Yhdysvalloissa, enkä minä usko suomalaisten äityvän sen suurempaan kapinaan kuin että Orpon hallitus ja hallituspolitiikka korvataan Antti Lindtmanin ja Petteri Orpon hallituksella, joka jatkaa hyvinvointi-Suomen purkamista. Voi siellä Yhdysvalloissakin tilanne kuumentua, jos Iranista alkaa virrata sinkkiarkkuja eri puolille liittovaltiota. Mutta sitähän ei Jukka Kekkonen voinut mitenkään tietää, että Trump ryhtyy Israelin käskystä niin typerään operaatioon kuin Iranin valloitukseen.

 

Rahamaailma on tosimaailman syöpä

Tämä kirjoitus on ajoitettu tarkoituksella työväenluokan juhlapäiväksi, toukokuun ensimmäiseksi. Esittelen kirjan, joka kaikkien tavallisten ihmisten kannattaisi lukea ja sisäistää. Kirja on radikaali, vaikka se ei tukeudu Marxin saati Leninin analyyseihin eikä juuri kapitalismiakaan mainitse. Björkholm ei ole edes vasemmistolaisen oloinen. Kirja on radikaali, koska se kertoo rahasta ja taloudesta kiertelemättä ja turvautumatta pehmentäviin valheisiin. Kirja on radikaali, koska se kuvailee suorin sanoin ihmiskunnan suunnatonta enemmistöä 24/7/365 kusettavasta järjestelmästä, jonka ainoa tarkoitus ja tavoite on tehdä rikkaimmista ihmisistä vielä rikkaampia. Kirja on radikaali, koska se uskaltaa väittää, ettei ns. valtavirtataloustiede ole tiedettä, vaan lähinnä jonkinlainen rahamaailman koraanikoulu.

Kirjan nimi on Massipsykoosi : Mitä et tiennyt, että et tiedä rahasta ja taloudesta (Oppium 2025). Sen on kirjoittanut intohimoinen tieteilijä Susanne Björkholm (s. 1967), joka rakastaa tieteitä eikä aio koskaan lakata opiskelemasta. Sattumalta luin juuri ennen Massipsykoosia toimittaja Mikko Huotarin kirjan Rahan anatomia, joka päältä katsoen käsittelee melko samoja asioita kuin Björkholm. Huotarin kirja on kuitenkin niin kritiikitön ja pliisu, etten halua sanoa siitä muuta kuin ettei sitä kannata lukea, jos kaipaa minkäänlaista terää ja rohkeutta. Unilääkkeenä se saattaa kuitenkin toimia.

Kuten usein erinomaisten kirjojen kohdalla, en rupea avaamaan Massipsykoosin sisältöä, vaan haastan lukijan tekemään sen itse. Ajoittain teksti on perin haastavaa, eikä minun ei-matemaattinen ajatteluni ainakaan pysynyt kaikin paikoin kärryillä, vaikka luin kirjaa tukevasti keittiön pöydältä kirkkaassa valaistuksessa. Pääsyyllinen ei ole Björkholm, vaan sairaalloisen monimutkaiseksi rakennettu kapitalistinen järjestelmä, jota kirjoittaja kutsuu ilmaisulla RAHAMAAILMA vastakohtana todelliselle maailmalle, jossa tuotetaan hyödykkeitä, myydään ja ostetaan niitä, eletään ja kuollaan. Kirjan nimi on vähän outo, mutta se on suunnilleen KUINKA MEITÄ HUIJATAAN KOKO RAHAN EDESTÄ.

* * *

Ennen kirjan lukemista pohdin, miksi kustantajana on pikkuruinen Oppian, ei mikään ns. vakiintuneista, porvarillisista kustantamoistamme. Kirja selittää asian hyvin nopeasti: tällaista kirjaa ei voisi julkaista yksikään kustantaja, joka toimii em. rahamaailman ehdoilla ja tukee siihen liittyviä harhakuvia. Kustantaja ei verkkosivuillaan halua avata julkaisupolitiikkaansa millään tavalla, mutta Wikipedia kertoo, että kustantamon on perustanut espoolainen Tuomas Kilpi, jonka uralle mahtuvat myös Enter-lehti, Tähtivaeltaja, Kulttuurivihkot, MikroBitti sekä Finn Lectura. 1980-1990-luvuilla Kilpi kirjoitti Likelle useita fiktiokirjoja. Kilpi on toimittanut myös Oppianin vuonna 2021 julkaiseman kirjan Kirjastot ja kaupallisuus, johon itsekin kirjoitin pari tekstiä. En silti uskaltaudu arvailemaan, miksi Oppian otti Massipsykoosin julkaisuohjelmaan. Mutta hyvä että otti. Tuin ratkaisua ostamalla kirjan, vaikka sain sen myös kirjastosta. Rohkeaa julkaisutoimintaa kannattaa tukea.

Susanne Björkholmin vahvuus on ennen kaikkea siinä, että hän on intohimoisen tutkijan asenteella paneutunut haluamiinsa asioihin ja voi sen jälkeen laukoa lukijan iloksi tai ehkä hämmennykseksi sloganeja kuten RAHAMAAILMA ON SYÖPÄ – EUROALUE EI TOIMI – KESKUSPANKKIEN TOIMET OVAT KUIN USKONNOLLISIA RITUAALEJA – KUNNALLISVERO ON TÄYSIN EPÄONNISTUNUT – MIKÄ ON HYVÄKSI FINANSSIKAPITALISMILLE ON HAITAKSI KAIKILLE MUILLE – GLASS-STEAGALIN LAKI ON OLLUT AINOA PANKKITOIMINTAA ONNISTUNEESTI SÄÄTELEVÄ LAKI – TALOUSTIEDE ON KORAANIKOULU – MARKKINOIDEN TASAPAINO ON HARKITTU VALHE. Kiteytykset sopii haastaa, jos uskaltaa. Minulla ei ollut vastaan väittämistä.

Björkholmin maailmassa käsite rahamaailma on reaalimaailman rinnalla elävä illuusio, jonka sisällä rikkaimmat lisäävät rikkauttaan enemmän tai vähemmän näennäisesti, koska rahamaailma rahalla ei ole yhteyttä todelliseen maailmaan. Molempia maailmoja hallitsee neoliberalistinen ideologia (Björkholm ei halua käyttää termiä uusliberalismi, mutta samasta asiasta on kysymys). Neoliberalismi on plutokraattien ideologia. Ilmaisu PLUTOKRAATIT viittaa maailman hyvin pieneen vähemmistöön, joka kuitenkin hallitsee suurinta osaa sekä finanssi- että todellisuuden talouden piirissä olevasta rahasta. Björkholmin analyysin mukaan koko kapitalistinen talous on olemassa vain plutokraattien rikastuttamiseksi. Kaikki muu on harhaa.

* * *

Koska arvostan suuresti Massipsykoosin rohkeaa ilmaisua ja Björkholmin henkilökohtaista heittäytymistä, kirjoitan seuraavat kriittiset huomiot hiukan vastentahtoisesti. Mutta sitä ei voi ohittaa, että Björkholmin kirjan päättävä luku "Voimmeko pelastaa maailman?", jossa kirjoittaja lopulta pohtii raatelevan analyysinsä uskottavuutta tai siis syöväksi kutsumansa rahamaailman nujertamisen mahdollisuutta, tuntuu edeltävän tekstin jälkeen kovin hennolta: "Uskon (mutta en tietenkään tiedä), että voimme pelastaa itsemme, mutta pelkään (toivottavasti turhaan), että poliittisten päättäjien tahto ei tule siihen riittämään. [- -] Rahamaailma on kesytettävä kaiken nielevästä hirviöstä ihmiskunnan ja reaalitalouden palvelijaksi." (s. 253) 

Tällainen toiveajattelu ei tietenkään ole kiellettyä, mutta kyllä se kovin untuvaisen lapsekkaalta kuulostaa edeltävän tykityksen jälkeen. Björkholmin analyysissä ei ole sanaakaan niistä voimista, joiden avulla maailmanpelastusprojekti etenisi tai ei etenisi. Vankka usko parlamentaariseen demokratiaan, jota rahamaailma todellisuudessa pyörittää miten tahtoo, on tyhjää täynnä. Björkholm ei halua tai osaa todeta, ettei plutokratiaa tietenkään voi nujertaa äänestämällä, koska sen valta ei ole parlamenttien vaikutusvallan piirissä. Hänen hieno rahamaailman ruumiinavauksensa kaipaa yhtä rohkeaa luokkataistelun välttämättömyyden hahmottamista. Siihen Björkholm ei selvästikään ole ainakaan vielä valmis, jos myöhemminkään. Mutta voinhan minäkin toivoa.

Lainaan tähän loppuun kuitenkin Björkholmin loppukaneetin, jossa on hitunen sitä yhteiskunnallista realismia, jota olisin hänen johtopäätöksiinsä kaivannut huomattavasti enemmän. "Demokratia voi toimia vain, mikäli äänestäjät tietävät, mistä äänestävät. Ihmisten on ymmärrettävä; että nykyinen valtionvelkasirkus on ideologista teatteria, että veroilla ei rahoiteta valtiota; että valtio ei jätä vanhuksia ja sairaita hoitamatta ja kuntia retuperälle siksi, että sillä ei ole varaa vaan siksi, että päättäjiltä puuttuu poliittinen tahto. " (s. 253) Tämä kaikki on totta, mutta vastaamatta jää kysymys siitä, miksi päättäjiltä puuttuu niin usein poliittinen tahto hoitaa heikkoja sen sijaan että huolehditaan rikkaiden veronalennuksista ja annetaan ulkomaisten kaivosyritysten raiskata suomalaisten kotimaata pilkkahintaan ja ilman vastuuta. Kun Susanne Björkholm ryhtyy jossain vaiheessa tutkimaan kapitalismia, joka on tuottanut niin rahamaailman kuin plutokratian, alkaa ehkä syntyä myös syvempi ymmärrys siitä, mitä maailman muuttaminen todella vaatii.

Liikaa fanipostia?

En tiedä. tarvitsiko maailma erillistä kirjaa Tove Janssonin ihailijoiden ja joidenkin vihailijoiden kirjeenvaihdosta. Houkutus on varmasti ollut suuri, joten elämäkerran jo aiemmin kirjoittanut Tuula Karjalainen on kirjoittanut kirjan Tove Jansson ja maailman lapset (Tammi 2025). Kirja ei varmasti jää kustantajan varastoon pölyttymään, sillä kaikkien aitojen fanituksen kohdeiden tavoin Tove Jansson kiinnostaa hyvin suurta ihmisjoukkoa. Tämä joukko etsii käsiinsä kaiken hänestä kirjoitetun. Siksihän minäkin kirjaan tartuin, vaikka hitusen kirjan nimen harhaan johtamana. Luulin, että Karjalaisen fokus on yleisemmin Janssonin suhteessa "lapsiin" ja "lasten maailmaan" (jos sellaista edes on).

Kirja valaisee hyvin sitä monimutkaista suhdetta, joka vääjäämättä pingottuu ihaillun taiteilijan ja hänen ihailijoidensa välille. Asian voisi ilmaista vahvemminkin kuin itse teen otsikossa. Jokainen taiteilija janoaa arvostusta ja ihailua. Mutta kun sitä alkaa tulla enemmän ja enemmän, määrä ei enää muutu laaduksi vaan mieltä piinaavaksi – kun ei osaa olla kuten pikkuinen Myy, joka ei pode tunnontuskia itsekkäänäkään. Tove Jansson sai viimeistään kansainvälisen läpimurtonsa jälkeen vuosittain tuhansia kirjeitä. Ei siinä vielä mitään, useimmat menestyneet artistit palkkaavat sihteerin käymään läpi fanipostin ja ehkä valitsemaan sieltä sellaiset, joihin fanituksen kohde ehkä haluaa reagoida.

Tove Janssonin ihana piina johtui siitä, että hän halusi vastata kaikkiin kirjeisiin henkilökohtaisesti. Pelkkä ajatus saa tavallisen ihmisen polvet notkahtamaan silkasta kauhusta. Eikö Jansson pelännyt, että hänen aikansa ja vapautensa kuluu faneille vastailemiseen? Ehkä pelkäsikin, mutta hän pelkäsi myös vastaamatta, reagoimatta jättämistä. Sitä hän piti epäreiluna; jos joku vaivautui kirjoittamaan hänelle, hänellä oli velvollisuus vastata. En silti usko, että Jansson arvasi tämän linjauksen valittuaan, millaisen kirjetsunamin kohteena hän tulee olemaan. Jossain vaiheessa tietenkin tajusi, ja sen jälkeen hän pyysi opettajia lopettamaan mainostamisensa ja kirjoituttamalla luokan kanssa yhden kirjeen, jonka taiteilija ilomielin otti vastaan ja vastasi, usein myös piirtämällä, omalla tyylillään.

* * *

Jäin miettimään, miten Tuula Karjalainen on jättimäisen aineistonsa sisäistänyt (hän teki myös paljon omaa tutkimus- ja arkistotyötä, kirja ei perustu valmiiseen reseptiin). Lukija nimittäin kohtaa kirjassa paljon sellaista toisteisuutta, joka syntyy itsestään, kun iso kokonaisuus kootaan eri hetkinä syntyneistä osista. En sano, että tämä on oikeasti mikään ongelma, jos edes himmeä taustahäiriö. Mutta samojen teemojen ja tietojenkin ponnahtelu korostaa kirjan tasankomaisuutta eli draaman puuttuvaa kumpuilua. Alusta loppuun pieni sekoittuu isoon ja toisin päin. Aivan kuin olisi täysin mielekästä aloittaa kirjan lukeminen mistä kohdasta tahansa. Ehkä Tove Jansson oli pitänyt sitä hyvänä metodina.

Ehkä kiinnostavinta kirjassa oli tieto siitä, kuinka Tove Jansson yritti sitkeästä puolustaa oikeuttaan päättää aikansa käyttämisestä kieltäen faneiltaan jatkokirjeet ja liiallisen kyselemisen. Yritti, mutta ei suinkaan aina onnistunut eikä halunnutkaan onnistua, vaan solmi monen ihailijan kanssa pidemmänkin kirjeenvaihtosuhteen, vaikka ääneen kielsi moiset. Täytyy olettaa, että osa fanien kanssa käydystä kirjeenvaihdosta oli Janssonille muutakin kuin herttaista innokkaiden lukijoiden ja ihailijoiden kanssa rupattelua. Eikä kyse suinkaan aina ollut "maailman lapsista", vaan hänelle kirjoittivat monet aikuisikäisetkin. 

Lukijan karvoja nostattavat kirjassa lyhyesti esiin nostetut tapaukset, joissa ihailu muuttuu pakkomielteeksi ja kirjeenvaihto painajaiseksi ainakin taiteilijalle, joka ei voi pakkomielteelle enää mitään, mutta joka ei kykene Myyn tavoin kääntämään kokonaan selkäänsä ja hylkäämään. Pahimmasta päästä oli nuori mies, joka päätyi moittimaan ihailemaansa Tove Janssonia siitä, että tämä lähtee kesäisin meren saarelle, jonne ihailija ei uskaltaisi tulla, sen sijaan että pysyisi kiltisti kaupungissa odottamassa hetkeä, jolloin ihailija voi Helsinkiin saapua. Tällaiset harhaiset, omistushaluiset fanit eivät ole mikään uusi asia, mutta ainakaan itse en ollut tullut ajatelleeksi heitä osana Tove Janssonin maailmaa. Kuten en sitäkään, että myös Jansson sai vihapostia mm. uskonnollisilta kiihkoilijoilta, joiden mielestä hänen kirjoissaan oli epäilyttävän paljon "fallisia" hahmoja (tarkoittivat varmaan hattivatteja, majakan tornia ja ehkä myös kaljuja hemuleita).

* * *

On varmaan kohtuuton vaatimus, että taiteilijan töitä ihaileva ymmärtäisi sanattakin sen paineen, jonka kohteeksi taiteilija joutuu omien ja ulkopuolisten toiveiden ahtaassa välissä. Ei-taiteilija ei kykene eläytymään siihen, mitä on olla suosittu luova ihminen. Parhaimmillaan myös Tove Janssonin ihailijoilla oli asiasta hyviä aavistuksia ja vaistomaisia oivalluksia. Mutta kukapa olisi Janssonin nahkoihin kyennyt sujuttautumaan. Jansson korosti toistuvasti, ettei hänen elämänsä ole ollut synkkä ja vaikea vaan mukava, joskin työteliäs. Hän ei halunnut ryhtyä alastonmalliksi amatööreille, jotka halusivat "ymmärtää" taiteilijan ikuista sisäistä tuskaa ja epätoivoa. Hän ei kaivannut sääliä tai voivotteluseuraa, vaan iloitsi lapsista ja nuorista, joilla saattoi olla vaikeaa, mutta joilla oli myös ajatuksia ja tavoitteita.

Tove Jansson ja maailman lapset piirtää vakuuttavasti ääriviivat taiteilijan elämälle, jossa tärkeintä ovat työ – ja rakkaus, tai toisin päin. Janssonin rakkaus ei tehnyt eroa ihmisten ja muiden eläinten välillä, eikä hän itse halunnut korostaa rakkauden ja ystävyyden välistä "laadullista" eroa, joka useimmille meistä on aika olennainen. Onkin varsin mielenkiintoista, että elämäänsä yleisesti ottaen varsin tyytyvinen Tove Jansson totesi elämänsä ehtoopuolella, että jos voisi elää elämänsä uudelleen, hän tekiisi monet asiat aivan toisin. Lukijoidensa kannalta ikävintä oli, ettei hän halunnut kertoa, mitkä kaikki asiat hän olisi halunnut tehdä ja elää toisin.

Tove Janssonin maailmanmaine lepää muumiporukan päällä. Taiteilijalle itselleen asia oli ymmärrettäväsi ainakin kaksijakoinen. Kun muumiaiheisten kirjojen sarja päättyi ja ihailijat vaativat kiihkeästi lisää, Tove Jansson vastasi taitavasti, ettei Muumilaakso enää avaudu hänelle. Hän ei koskaan sanonut, ettei "koskaan enää" kirjoittaisi muumeista, vaan jätti asian Muumilaakson asukkien harkinnan varaan. Jansson ei myöskään koskaan suoraan myöntänyt kyllästyneensä kirjoittamaan lastenkirjoja, vaikka käytännössä sulkikin ovensa Muumilaaksoon ryhtymällä kirjoittamaan "aikuiseen makuun". Monille faneille se oli kova paikka, mutta kuten tiedämme, se ei ole haitannut Tove Janssonin pysyvää suosiota. Sellaisen voi ansaita vain luomalla jotain sellaista, jota maailman ihmiset kipeästi tarvitsevat, vaikka eivät itsekään sitä tiedä.