Ne Henrikit

Olen kesän mittaan pyrkinyt täyttämään sattumalta havaitsemaani noloa koloa sivistykseni luontaisesti aika reikäisessä maisemassa. Tuon kolon nimi on Henrik Tikkanen. Meille suurten ikäluokkien ihmisille ja varsinkin helsinkiläisille tuttu hahmo sekä kirjailijana että taitavana piirtäjänä. Joillekin myös Märta Tikkasen puolisona. Itse jouduin sen tosiasian eteen, että vaikka luin aikanaan kaikki herra Tikkasen ns. osoiteromaanit ja pidin lukemastani (olisi ehkä pitänyt lukea alkukielellä, se olisi voinut kasvattaa mielihyvää ja siinä sivussa parantaa kouluruotsin jälkiä), useimmat muut hänen kirjamuotoiset julkaisunsa olivat jotenkin ohittaneet minut. Helsingin Sanomissa Tikkanen esiintyi paljon, mutta en jostain syystä muista hänen tekstiensä ja kuviensa painuneen silloin mieleen. Enempää selittelemättä totean, että yritin siis hyvittää nuoruudensyntiäni lainaamalla Tikkasen vielä kirjastosta löytyvää tuotantoa.

Hyvä että hävetti. Kävi ilmi, että mielikuvani Henrik Tikkasesta olivat sinänsä oikeita (terävä, joskus hirvittävän säälimätön sivaltaja, omaperäinen), mutta eivät riittäviä. Hän oli paljon muutakin, josta nostan tässä pienessä pohdinnassa en suinkaan hänen kuviaan, koska pelkään olevani kyvytön ilmaisemaan mitään olennaista siitä, millaisia vaikutuksia hänen piirtämillään mustan tussin viivoilla on niitä valkoiselta paperilta tutkailevaan ihmismieleen, vaan hänen aforisminsa, joita Tikkanen ei tietenkään kutsunut sillä nimellä. Nämä "henrikit" ilmestyivät alun perin pohjoismaisissa lehdissä ja Helsingin Sanomissa, mutta Pekka Kukkonen suomensi niistä oivaltavasti 200 kappaleen maistiaisen verran ja WSOY julkaisi ne otsikolla Henrikit : Kasvoja ja käsityksiä vuonna 1981. Niiden äärellä tässä nyt ollaan, kun kesä 2026 virallisesti päättyy.

Henrik Tikkasen henrikki on aina nasevan, mieluimmin yhden virkkeen mittainen ajatelma, jota kuvittaa muutamalla vedolla piirretty karikatyyri. Helposti nousee monen kuvan kohdalla mieleen ihminen, jota se muka kuvaa. Ehkä kuvaakin, mutta ei näillä oikeasti ole nimeä eikä henkilöhistoriaa. Mutta uskottavilta ne jotenkin onnistuvat näyttämään. Mutta kun malttaa siirtää katseensa kuvasta henrikkiin, jotenkin yllättyy siitä, mitä tuo tutun näköinen anonyymi lausahtaakin. Yllättyy siitä, että on melkein aina samaa mieltä ja yllättyy siitä, miten usein ajattelee, että pahus kun en ole itse koskaan osannut tiivistää aatelmiani näin hyvin. Aforismin luonteeseen kuuluu, että kun se on syntynyt, se tuntuu jotenkin vääjäämättömältä. Sitä se ei tietenkään ole. Henrikkeihin tarvittiin Henrik Tikkanen.

Tämän erilaisen blogitekstin loppuosassa hyödynnän Suomen tekijänoikeuslain pykälää 22, joka sallii sitaattien eli sisältölainojen käyttämisen, kun lainan avulla näytetään sanallisen kuvailun yhteydessä, mutta sanojen todistusvoiman tyhjentyessä, itse teosta tarvittavassa määrin. Tässä tyydyn muutamaan kuvaan ja muutamaan henrikkiin, koska niidenkin avulla voin viattomalle eli asiasta mitään tietämättömälle ilmaista, millaisia ne henrikit oikeasti ovat. Lopetan siis oman viisasteluni ja annan puheen ja piirroksen vuoron Henrik Tikkaselle, joka täyttäisi 9.9.2026 jo 102 vuotta, ellei olisi poistunut joukostamme jo 42 vuotta sitten. No, taiteellisesti luovat ihmiset eivät varsinaisesti kuole, he vain poistuvat käyttämästä yhteistä happea, vettä ja muita luonnonvaroja. Kuinka huomaavaista!

 

"On totta, että asevarustelu johtaa sotaan. Kukaan ei tiedä mihin aseriisunta voi johtaa."

"Kansan tahto on kriisitilanteissa valtiosalaisuus."

"Jos taistellaan viimeiseen mieheen, hänet olisi syytä hyvissä ajoin kätkeä."

"Aseriisunta on hyökkäys aseita myyviä maita vastaan."

"Nuoret sotilaat eivät tarvitse pitkiä muistokirjoituksia."

"Avioituminen ja eroaminen on entistä helpompaa, mutta aviossa olo on aina yhtä vaikeaa."

"Outoa että miehiä riittää enemmistöksi kaikkialla, vaikka heitä on naisia vähemmän."

"Uskonto on olemassa siksi, että se selittää kirkon olemassaolon."

"Uutta moraalia ei tarvita. Vanhakin on käyttämättä."

"Konservatiivit lupaavat ainakin paremman menneisyyden." 

  

"Turvattomuus lisääntyy yhteiskunnassa. Yhä harvempiin etuoikeuksiin voi luottaa."

"Tahdomme auttaa köyhiä maita tekemään meistä rikkaita."

"Maassa jossa on poliittisia vankeja, ei kukaan ole vapaa."

"Kriitikko ei hyödy itsekritiikistä. Eihän siitä makseta."

"Onko takeita siitä, että nykyäänkin rakennettavat talot revitään alas?" 

"Hän raatoi itsensä hengiltä voidakseen elää."

"Minä en ainakaan tahdo olla semmoinen jommoiseksi haluan ihmisten minua luulevan."

"Pian olen tehnyt kaikkea mistä aion varoittaa lapsiani."

"Tulevaisuus loittonee päivä päivältä."

"Tyytymättömyys antaa perehtyneisyyden vaikutelman."

"Omaisuudet luodaan. Köyhäksi tullaan työtä tekemällä."

"Ilman mainoksia meidän olisi ajateltava laatua."

"Julkkiksen tuntee siitä, että hän esiintyy kaikkialla ilman järjellistä syytä."

Vinoutunutta sotapropagandan pohdintaa

Valheiden sota – Miten suurvallat muokkaavat todellisuutta (Into Kustannus 2026) lupaa nimellään sekä etu- ja takakannellaan suurvaltojen sotapropagandan tasapuolista käsittelyä. Kirja on jotain aivan muuta eli tavanomainen Nato-Suomen pirtaan istuvan vinoutunut katsaus kaikkeen siihen pahaan, mitä Venäjä ja Kiina ovat harrastaneet, harrastavat ja tulevat harrastamaan "meidän" länsimaalaisten nujertamiseksi ja ehkä tuhoamiseksi. Kirjoittajat eivät olekaan mitään tylsiä, akateemisia tutkijoita. Pasi Eronen Watt työskentelee Euroopan ulkosuhdehallinnon (EEAS) strategisen viestinnän yksikön EUvsDisinfo-tiimissä, jossa hänen tehtävänään on analysoida ja torjua Venäjän verkkovaikuttamista. Juha-Antero Puistola on entinen ammattisotilas, merivoimien komentaja eli meille maakravuille eversti, armeijan tutkija ja mm. lehtien Kylkirauta ja Rannikon Puolustaja päätoimittaja. Tällaisilla taustoilla ei tietenkään synny neutraalia tekstiä, vaan jo ammatin vinouttamaa viholliskuvapropagandaa.

Valheiden sota ei pitkään piilottele lähtökohtiaan, jos kansissa vielä yritettiin luoda muuta kuvaa. Tässä kirjassa on kolme suurvaltaa, joista se kolmas eli Yhdysvallat on sellainen hyvä suurvalta, joskin ajoittain taipuvainen kiistanalaisiin ja ainakin eettisesti kyseenalaisiin operaatioihin. Mutta koska Yhdysvallat torjuu koko ajan Venäjän ja Kiinan uhkaa, sen suurvaltaroolia täytyy tarkastella ja tässä kirjassa myös tarkastellaan aivan eri näkökulmasta kuin kahden muun. Eronen Watt ja Puistola eivät ole kiinnostuneet entisistä suurvalloista, jotka yrittävät kaikin tavoin pitää rippeistään kiinni (EU, Iso-Britannia ja Ranska) eivätkä niistä globaalin etelän valtioista, joita olisi kaikin tavoin syytä arvioida myös suurvaltakäsitteen kautta (mm. Intia ja Brasilia).

Kirjasta puuttuu tietenkin myös sotapropagandan todellinen suurvalta eli Israel. Se operoi kaikkialla maailmassa, Yhdysvaltain veronmaksajien rahoilla, mutta itsenäisen propagandaverkostonsa ja tiedustelupalvelujen avulla. Israelin sotapropaganda on globaalia ja massiivista, koska se käy laajasti vihattuja kansanmurhasotia Gazassa ja Libanonissa ja yrittää propagandalla torjua sitä yleistyvää näkemystä, että Israel ei ole valtio, vaan organisoitu valtiollinen terrorijärjestö. Kun Eronen Watt ja Puistola jättävät Israelin roolin kokonaan analysoimatta, kyse ei tietenkään ole erehdyksestä. Israel on länsivaltojen tukema eli hyvis toimistaan riippumatta, joten se ei kuulu tämän kirjan valheiden suoltajien joukkoon.

* * *

Valheiden sota on kirjoitettu siten, että syntyy mielikuva uskottavien lähteiden pohjalta tehdystä analyysistä. Lähdeluettelo on mittava, mutta silti teksti on täynnä heppoisia toteamuksia, joiden lähdettä ei kerrota. Esimerkiksi sivulla 9 kuvataan sotaa Ukrainassa "historiallisen veriseksi" ilman mitään tilastolähdettä. Kuitenkin jos "verisyys" liittyy kuolleiden ja haavoittuneiden määrään, historiasta löytyy varsin monia taatusti verisempiä sotia. Termit kuten "Kremlin pelikirja" (s. 54) tai "Venäjän lonkerot" (s. 75) voivat istua iltapäivälehtien tyyliin, mutta kertovat asialliseksi tarkoitetussa tietoteoksessa kirjoittajien ajattelun pysyvistä vinoutumista. On myös outoa, etteivät kirjoittajat ole tunteneet tarvetta määritellä termiään "suurvalta", vaikka muuten kirja pyrkii opettamaan liitteenä olevien käsitesanastojen avulla lukijalle, mikä on oikea käsitys lukuisista termeistä.

Valheiden sota edustaa varsin puhtaasti sitä propagandakirjojen lajia, jonka versoja kasvaa nykyään siellä sun täällä. Kirjoittajat ovat "asiantuntijoita", vaikka yksiselitteisesti edustavat yhtä valtiollista toimijatahoa (tässä tapauksessa Suomen valtiota, EU:ta, Natoa ja DCA-sopimuksen kautta suoraan Yhdysvaltoja). Ratkaisua lainkaan häpeämättä Eronen Watt ja Puistola pyrkivät aktiivisesti korostamaan luonnollisten vihollisten eli Venäjän ja Kiinan erityistä syyllisyyttä, vaikka jokaisen valtiollista propagandaa ja muuta viestintävaikuttamista tutkineen pitäisi olla selvillä siitä, että kaikki kynnelle kykenevät valtiot käyttävät kaikkia niitä keinoja, joiden arvioivat olevan itselleen tai edustamilleen intresseille hyödyllisiä. Ajatus siitä, että yhdet ovat sotapropagandan tuottajina "pahiksia" ja toiset "hyviksiä", on niin lapsellinen ja typerä, että kirjoittajia ja kustantajaa pitää moittia lukijoidensa aliarvioimisesta.

Jos kirja olisi edes kirjoitettu mukaansatempaavasti, sitä voisi lukea kuten mitä tahansa kylmän sodan aikaista vakoilijatrilleriä. Siihen eivät Eronen Watt ja Puistola kuitenkaan pysty, jos haluavatkaan. Valheiden sota on lyhyistä kappaleista koostuva sillisalaatti, jonka nieleskelijä huomaa liian usein aiheen käsittelyn loppuvan kuin kuuluisan kanan lento. Näillä tynkäluvuilla luodaan mielikuvaa "koko kentän" kommentoimisesta, mutta se on harhaa. Kirjoittajilla ei ole painavaa ja omaperäistä kirjoitettavaa monistakaan aiheista. Molemmilla on varmasti keskimääräistä merkittävästi enemmän tietoa (sota)propagandan keinoista ja ilmenemismuodoista. Mutta kuin tätä tietoa käytetään yhden sotaa käyvän osapuolen propagandana, se latistuu ja muuttuu merkityksettömäksi.

* * *

Valheiden sota pani kaltaiseni geopolitiikkaa aika pitkään harrastaneen lukijan vakavasti miettimään, voiko näistä aiheista – propagandasta, mielipidevaikuttamisesta, infosodasta – ylipäätään kirjoittaa neutraalisti todeten, ilman ideologista tai opportunistista arvotusta. Jos joku kirjoittaisi samalla otsikolla kirjan, joka keskittyisi soimaamaan Yhdysvaltain rikollisia, terroristisia ja julmia keinoja sen pyrkiessä ensin saavuttamaan asema maailman johtavana suurvaltana ja sitten säilyttämään tuo asema, se ilahduttaisi vain niitä, jotka haluavat tuon maailmanpoliisin menettävän mahtinsa ja kykynsä kiusata ja häiritä muiden kansojen elämää. Onko ylipäätään koskaan kirjoitettu ajankohtaista monografiaa, joka tarkastelee maailman geopoliittista tilannetta ja sen ympärillä kiehuvaa indoktrinaation keitosta ilman mitään muuta tavoitetta kuin ymmärryksen lisääminen?

Myönnän, etten itsekään siihen kykenisi, vaikka tässä kovin sanoin soimaan Valheiden sodan kirjoittajia. Olen liian voimakkaasti pasifistisen ja tasa-arvoisen eetoksen vaikutuksen vallassa voidakseni suhtautua täysin neutraalisti kolonialismiin, kapitalismiin, sionismiin, militarismiin ja muihin ilmiöihin, jotka tekevät tavallisen ihmisen elämästä helposti kurjaa ja sietämätöntä. Vallankäyttö ei ole koskaan neutraalia, tuskin sen arviointi ja analyysikään. Eikä neutraalius ole sekään mikään itseisarvo. Kirjojen maailmassa on kuitenkin olennaisen tärkeätä, että lukija voi tietää, millä tavalla kirjoittaja on ei-neutraali. Tässä tapauksessa olisi ollut reilua myöntää, että kirjoittajat ovat Venäjän vastaisia, ehkä vähän Kiinankin, mutta eivät Yhdysvaltain.

Kuulen korvissani sen lukijapalautteen, jonka mukaan ei kannattaisi lukea kirjoja, joista voi arvata niiden olevan täysin omaa arvomaailmaa vastaan. Olen samaa mieltä, ei ole järkevää ärsyttää itseään, jos palkkiona ei ole tärkeä informaatio, jota ei muuten voi saada. Joudunkin myöntämään, että varasin tämän kirjan kirjastosta pelkästään sen lupaavan alanimekkeen takia. Rehellinen alaotsikko "Miten Venäjä ja Kiina muokkaavat todellisuutta" olisi johtanut siihen, että olisin ohittanut kirjan yhtä helposti kuin lukuisat muutkin kaltaisensa. Blogejani pidempään lukenut voi tähän todeta, että oudon usein minulle näitä toiveikkuuden tai hyväuskoisuuden tuottamia pettymyksiä sattuukin. Huomio on aivan oikea. Olen edelleen, 76 vuoden iässä herkästi toiveikas ja liian utelias. Skeptisyys kasvaa, mutta ei sitä koskaan ole tarpeeksi. Aina sitä toivoo parasta ja toivoo, että kustantajan valitsema otsikko pitää lupauksensa. No, ei pidä, useinkaan.

Samanlainen, mutta syntymästään syrjitty

Olen syntynyt avioliitossa olleiden vanhempien perheeseen. Omat kolme tytärtäni ovat syntyneet avioliitossa olleille vanhemmille, vaikka en ole itse koskaan arvostanut avioliittoa ihmissuhteen takaajana. Lähipiirissäni ei juuri ole avioliiton ulkopuolella syntyneitä. Silti myös minun aivoissani sana ÄPÄRÄ kaikuu juuri niin tuomitsevana, jyrkkänä ja pois häätävänä kuin sitä on suomalaisten historiassa käytetty ja voidaan edelleenkin käyttää, vaikka virallisesti lainsäädäntö takaa samat oikeudet avioliitossa tai ilman sitä syntyneille lapsille. En ole itse sanaa koskaan käyttänyt tai edes aktiivisesti ajatellut, mutta tiedän jollain tietoisuuden tasolla, että äpärälapsi on huonompi kuin muut lapset. Huomio nolotti ja hiukan huolestutti.

Kun olen nyt lukenut Hannele Törrösen kirjan Unohdetut äpärät : Aviottomien lasten elämästä (Siltala 2026) tunnen yhtä aikaa häpeää, järkytystä, myötätuntoa ja kihisevän voimatonta raivoa. Häpeän kuulumistani ihmiskuntaan, joka on sallinut epäoikeudenmukaisuuden. Olen järkyttynyt kaikesta siitä konkreettisesta pahuudesta, jolla sekä lapsia että heidän äitejään on kohdeltu. Tunnen voimakasta myötätuntoa kaikkia maailman äpärän kohtalon kokeneita kohtaan. Ja ajattelen voimattoman raivon vallassa niitä ideologioita, uskontoja, lakeja ja organisaatioita, joiden avulla ja takia lasten ja heidän äitiensä kohtalo on voinut olla niin kamala, kuin mistä Törrösen kirja kertoo.

En kirjoita ensi sijassa itsekin avioliiton ulkopuolella syntyneen Hannele Törrösen kirjasta. Tyydyn lämpimästi suosittelemaan sitä jokaiselle, joka piittaa ihmisoikeuksista, ihmisten tasa-arvoisuudesta ja ihmisten välisen empatian kohtaloista. Kirja käsittelee monimutkaista aihetta läheltä ja kohtalontovereiden omien kertomusten kautta. Kirja ei päästä ääneen niitä, joiden mielestä äpäryys on sekä äidin että lapsen "syytä". Kirja on yksiselitteisen puolueellinen, koska vain siten päästään muodollisten lakien ja tapakulttuurin taakse tutkimaan, miten syyttään syrjityt ovat selviytyneet tai eivät ole selviytyneet. Kirja pyyhkäisee sivuun kaiken sen ikävän, mitä lapsista ja heidän äideistään on pahaa tarkoittaen sanottu. 

* * *

Avioliitto on ihmiskulttuurien tapa hallita ihmisten seksuaalisuutta ja huolehtia aineellisen perimyksen sujumisesta patriarkaatin hyveiden kautta. Sanojen tasolla avioliitto tähtää myös heikomman osapuolen, yleensä naisen ja lasten, oikeuksien toteutumiseen maallisen vallan säätämien lakien mukaisesti. Mutta avioliitto on myös ideologinen ihmisten käyttäytymisen säätelyn väline. Tuon ideologian takana ovat uskonnot, joiden kieroutuneessa maailmassa ihmisen biologinen seksuaalisuus on jatkuva uhka, ei ihmisen neutraali ominaisuus kuten vaikka hyvä lauluääni tai kyky muistaa. Miksi seksuaalisuus on uskonnoille uhka, sitä on tässä turhaa ja mahdotontakin syventyä pohtimaan. Mutta avioliittoa instituutiona ei olisi ilman uskonnollistyyppistä ajattelua ja tarvetta. 

Onko uskonnon ja valtion määrittämä avioliitto erityinen patriarkaatin tuottama käytäntö? Hyvin todennäköisesti näin on, sillä se on käytännössä kaikkialla juuri miesten käyttämän vallan rajaama ilmiö. Matriarkaatissa nainen ja hänen lapsensa ei tarvitse avioliiton kaltaista sitovaa sopimusta, miehethän luovuttavat ihmislajin säilymisen kannalta välttämättömät siittiönsä vapaaehtoisesti ja mielihalulla. Patriarkaatissa tilanne on toinen, koska nainen on ennen muuta miehen omaisuutta tai sijoitus, jonka itsenäisyyttä täytyy pitää kurissa samalla kun vapautta rajoitetaan. Patriarkaatti tarvitsee avioliittoinstituutiota pysyäkseen patriarkaattina. 

Aviottomien lasten ja äitien osana on patriarkaatissa aina tulla pilkatuksi, häväistyksi ja syrjityksi. Suomen kaltaisissa yhteiskunnissa patriarkaatin valtaa on kovalla työllä ja taistelulla hiukan rajattu. Se on sallinut säätää lakeja, jotka estävät aviottomien lasten ja heidän äitiensä avoimen syrjivän kohtalon. Mikään lainsäädäntö ei kuitenkaan estä tapakulttuuria suhtautumasta äpäryyteen kuten ennenkin. Läheiset, sukulaiset, koulukaverit ja työtoverit voivat esiintyä syrjivästi, väheksyvästi, pilkkaavasti ja mieltään osoittavasti. Se voi olla heikentyvä tapa, kun yhä useampi elää ja synnyttää lapsia olematta muodollisessa avioliitossa, mutta ei sen määrä ole nolla.

* * *

Kenelle tahansa pitäisi olla selvää, ettei lapsi valitse omia vanhempiaan saati päätä siitä, tuleeko hedelmöitetyksi avio- tai avoliiton valinneiden aikuisten todellisuudessa. Teoriassa raskaaksi tuleva nainen päättää siitä, tuleeko hänestä äiti ja tuleeko hänestä avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen äiti. Lapsella ei ole edes teoriassa mitään osuutta yhtään mihinkään olemassaolonsa ratkaisevaan tekoon. Jokainen lapsi syntyy viattomana ja syyttömänä kaikkeen, mitä joku kiihkomieli keksii hänen niskoilleen sälyttää. "Perisynti" ja kaltaisensa ovat ihmismielen keksintöjä, joiden avulla tähdätään valtaan itsenäisten ihmisten nujertamiseksi. Myös äpäryys-käsitteen keksijät ovat olleet vallanhimoisia ihmisiä, jotka ovat kyhänneet välineitä hyväuskoisten hallitsemiseksi.

Ihminen on ainoa eläin, joka on keksinyt avioliiton kaltaisen vallan välineen. Jotkut eläimet solmivat kyllä elinikäisen parisuhteen, emmekä voi tietää, miksi juuri ne, mutta eivät kaikki. Evoluutio saattaa ottaa huomiin sellaisen ratkaisun, mutta ihmisten avioliitolla ei taatusti ole evolutiivista takuutodistusta. Kaikkihan tiedämme, että ihmisten parisuhteen onnistumista ei takaa avioliitto sen paremmin kuin avo-sellainenkaan. Tiedämme vain, empiirisen aineiston pohjalta, että jotkut ihmiset viihtyvät toistensa seurassa vain lyhyehkön ajan, toiset koko elämänsä. Olisi ehkä onnekasta, jos hyvän liiton resepti oli olemassa ja ihmisen ymmärrettävissä. Mutta ei sekään olisi estänyt äpäryyden käsitteen keksijöitä.

Törrönen pohtii kirjassaan myös sitä, mitä tuntemuksia avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi herättää siittiön yhtälöön tuovalta. Vastausta ei löydy, koska miehet puuttuvat asiaa pohtivien yhtälöstä. Patriarkaatille on arka paikka, että mieshän se lapsen syntymän aiheuttaa, vaikka äiti maksaa kaikki siittämisestä seuraavat kustannukset. Patriarkaatille on sopinut hyvin, että äpärä ja sellainen synnyttänyt nainen tuomitaan ja karkotetaan. Patriarkaatille ei sovi, että miehet ottavat isyydestään täyden vastuun, puolustavat naista ja lastaan. Parempi on vaieta, livahtaa ulos kuviosta ja toivoa, ettei se vahingonlaukaus tule jonain päivänä soittamaan ovikelloa. Pahinta on, jos tulevat vaatimaan osuuttaan isän perinnöstä.

* * *

Äpäryyden ympärille rakennettu syrjinnän koneisto on tarvinnut myös välineet,joilla pakottaa äpärälapset ja heidän äitinsä pois kunnollisten ihmisten silmistä. Näitä välineitä on löytynyt erityisesti kirkkojen ja niiden ideologista viestiä edustaneiden organisaatioiden piiristä. Hannele Törrönen esittelee karmeuksia Irlannin katolisen kirkon tarjoaman esimerkin valossa. Siitä ei valitettavasti seuraa, että vain Irlannin katolinen kirkko olisi haudannut luostarin takapihalle lapsia, joiden kukaan ei halunnut elävän. Samat käytännöt, pois silmistä, pois mielistä, ovat esiintyneet hyvin laajasti ainakin kristillisten kansakuntien piirissä (Törrönen ei avaa kansainvälisiä tapahtumia Irlannin ulkopuolelle, enkä itse tiedä asiasta mitään). Ei liene ollut epätavallista, että seksuaalisen riiston kohteeksi ovat joutuneet herkästi juuri äpärälapsina kirkkojen vastuulle sysätyt. 

Äpäryys on ihmisen keksimä vääryys. Äpäryys on moralisoivan ajattelun hedelmä. Äpäryys on silkkaa valehtelua vallankäytön mahdollistamiseksi. Äpärälapsi ja avioliitossa syntynyt lapsi ovat sataprosenttisesti samanlaisia. Erottelu edustaa pahaa tahtoa, häijyyttä ja alhaista mieltä. Patriarkaattia ja kirkkovaltaa.