Ihana, tamperelainen jugend!

On aina yhtä riemastuttavaa päästä kehumaan ja ylistämään uutta tietokirjaa. Eila Mäntyjärven Jugendtalojen Tampere (Vapriikki 2024) on lähes täydellinen (tokkopa sitä täydellistä koskaan vastaan tuleekaan), ja sen ainoan miinuksen annan anteeksi samalla pyydellen kirjan koosta, joka olisi voinut olla ainakin B5, ehkä sitäkin suurempi. Ihan vain kuvien takia. Tosin asialle on hyväksyttävä selitys; Mäntyjärvi halusi tehdä kaupunkikävelyille mukaan otettavan kokoisen kirjan. Isokokoista kaipaaville on tarjolla, ainakin hyvin varustetuissa kirjastoissa, Paula Kivisen Tampereen jugend vuodelta 1982. Hyväksyn perustelun ja jatkan kiitoksia. Eila Mäntyjärvi ei ole arkkitehti, vaan historioitsija ja viestinnän asiantuntija, joka on vetänyt mm. arkkitehtuurikierroksia. Hänellä ovat olleet kirjan tekemisessä apuna Vapriikin erityisasiantuntija Marjo-Riitta Saloniemi, kuva-arkiston tutkija Antti Liuttunen, arkkitehti Juha Jaakkola ja Pirkanmaan maakuntamuseon rakennustutkija Miia Hinnerichsen. Kirjan upeasta ulkonäöstä on kiittäminen valokuvaaja Saarni Säilynojaa ja graafikko Tuija Kuuselaa. Yhteistyöllä syntyvät parhaat asiat.

Tämä teksti on pelkkä tekosyy sille, että saan mainostaa tätä kirjaa ja näyttää edes muutaman maistiaisen, joiden tarkoituksena on saada lukijani joko lainaamaan kirja kirjastosta tai ostamaan se Vapriikin nettikaupasta, kuten minä lopulta tein, vaikka olen päättänyt 75 vuoden iässä rajoittaa kirjojen ostamisen vain poikkeustapauksiin. Tämä nyt oli sellainen ja ostin kirjan varmana siitä, että se on tuotapikaa myyty loppuun, eikä uutta painosta kannata ottaa sen kalleuden takia. Tämä on kirja, jonka jätän mielihyvin perinnöksi, kun en ole enää itse sen annista nauttimassa.

Jugendtalojen Tampere tarjoaa nautittavan taiton ja kuvien valinnan lisäksi myös runsaasti tiivistettyä taustatietoa, riittävästi karttoja (kerrankin!), bibliografian ja vielä kohteiden luettelon. Sille ei voi kuitenkaan mitään, että tässä julkaisussa kunkkuna tepastelevat herkullisen laadukkaat kuvat, uudet ja vanhat mustavalkoiset. Usein marisen historiallisten kuvien jättämistä kovin latteiksi, mutta nyt olen ilahtuneen tyytyväinen. Kun tiedän omasta kokemuksesta, miten vaikeaa on kaupunkitaloja kuvata tuhansien johtojen ja katuvalaisimien välistä, voin lyhyesti todeta, että nyt on onnistuttu erinomaisesti. Erityiskiitos myös siitä, että jugend-talojen erityispiirre eli herkulliset yksityiskohdat on muistettu, ei vain arkkitehtonisia yleisnäkymiä. Kiitos!

 

 

 

 

 

 

Kaikki valokuvat (C) Saarni Säilynoja.

Kirja maanalaisista asioista

Marisen silloin tällöin käännöskirjojen otsikoiden ratkaisuista, koska en periaatteessa hyväksy sitä, että käännöstä levitetään semanttisesti eri nimellä kuin originaalia. Marcus Rosenlundin Maanalainen elämä (S&S 2024, suomennos Veli-Pekka Ketola) on taas tällainen tapaus. Rosenlund on kirjoittanut kirjan Den underjordiska boken, joka ei nyt ollenkaan ole sama asia kuin "Maanalainen elämä"! Kun kirjan on lukenut, näkemys myös vankistuu; tämä on kirja kaikenlaisesta maanalaisesta ja itse asiassa enimmäkseen vähemmän elämästä kuin kivestä. Onneksi käännösnimi ei vaikuta kirjan sisältöön, suomennos on hyvin sujuva. Sen sijaan on pakko ääneen kysäistä, ollaanko Kustantamo S&S:llä tyytyväisiä kirjan alkupuolen painojälkeen? Ikävämpi vaihtoehto nimittäin on, että oikoluku ja jäänyt tekemättä ja alkupuolen sivuilta löytyy iso joukko yhteen kasvaneita sanoja, jotka eivät ole yhdyssanoja. Ilmiötä voi esiintyä, jos kirjainten välejä säätelevä ohjelma menee sekaisin ja pakottaa sanat mahtumaan riveille poistamalla tyhjävälin kokonaan. Tämä vain huomiona asiasta, joka ei ole kirjoittajan vastuulla.

Rosenlund on löytänyt oivan ekologisen lokeron tiedettä popularisoivalle työlleen sekä Ylen ruotsinkielisellä puolella ohjelmallaan Kvanthopp että suosituilla luontoaiheisilla kirjoillaan, joiden sarjaan myös Maanalainen elämä neljäntenä sijoittuu. En ole jostain syystä näihin Rosenlundin kirjoihin aiemmin törmännyt, mutta kun tässä oli luvassa luolia, louhoksia ja geologiaa, en tietenkään voinut vastustaa kiusausta. Sain nopeasti huomata, että Rosenlundin ote on totta tosiaan rento ja hänen assosioivat loikkansa usein sekä nopeita että pitkiä. Kirja ei missään nimessä jumitu geologian vaiheisiin, vaikka se asian luonteen takia onkin jonkinlainen kivinen ja punainen lanka.

Jotkut kirjan esittelemät ilmiöt olivat tuttuja, osa ei. Näin onkin hyvä, sillä reissulla on mukavampaa, kun ei ole koko aikaa täysin ulalla, mutta ei myöskään haukottele kaiken tuttuutta. Rosenlund kertoo avoimesti kärsivänsä sekä ahtaan että korkean paikan kammosta ja saa näin kohtalontoverin nyökyttelemään ymmärtäväisesti. Se kun tarkoittaa, ettei voi koskaan omakohteisesti tutustua moniin maan pinnan kätkemiin ihmeellisyyksiin, koska se edellyttäisi työntymistä kapeiden rakojen välistä siinä uskossa, että toisella puolella odottaa valtava halli täynnä ihmeitä. Pahinta kaikessa on se, että sama ryömintä täytyy tehdä monissa kohteissa uudelleen ja uudelleen - ja sitten palatessa sama vielä uusintana. Samahan koskee myös oikein korkeita kohteita (joita on tässä kirjassa onneksi vähemmän), eikä fobiasta kärsivä osaa sanoa, onko nouseminen vai laskeutuminen kauhistuttavampaa.

* * *

Tässä ei tietenkään ole tarkoitus pilata kirjaa lukemattomien edessä olevaa löytämisen ja yllättymisen iloa, mutta sallittaneen muutamaa erityisen kiintoisaa tapausta hiukan hipaista. Yksi tällainen on Mary Anning ja hänen käsittämätön palveluksensa paleontologiselle tutkimukselle aikana, jolloin vain vauras, valkoinen mies saattoi ja sai olla tutkija. Mary Anningillä ei ollut ainuttakaan tarvittavaa ominaisuutta, mutta koska hän syntyi Lyme Regisin kylään Englannin Dorsetissa 1799, hänellä oli mahdollisuus yrittää pysytellä hengissä keräämällä kallioseinämän rapautumisen rannalle tuomia muinaisten eläinten jäänteitä ja myymällä ne (halvalla) niille oikeille tiedemiehille. Kerääminen ei ollut mitään romanttista vanhojen luiden putsailua harjalla, vaan jääkylmällä rannalla nopeasti tehtyä pelastustyötä säästä riippumatta, sillä jos ei fossiileja nopeasti korjannut talteen, meri hotkaisi ne salamannopeasti sisuksiinsa palauttamatta koskaan mitään.

Mary Anning onnistui löytämään jurakautisista kalliosta irronneita, tieteelle siihen asti tuntemattomia eläimiä, joista sittemmin on tullut yleisesti tunnettuja aikakauden symboleja, kuten kalalisko Ichthyosaurus, joutsenlisko Plesiosaurus ja lentolisko Pterodactylus. Tarinan ikävämpi puoli syntyy siitä, että vaikka Anningin kanssa asioineet miespuoliset tutkijat arvostivat hänen uurastustaan (se sisälsi myös paljon alan perusteiden opiskelua), varsinaista tieteellistä kunniaa ja mainetta hänelle ei suuremmin suotu, ei myöskään löytöjen todellista arvoa vastaavia palkkioita, vaikka se nälkä pysyikin loitolla. Senkin vähän, minkä Anning oli saanut kerättyä sukanvarteen, hän menetti jollekin huijarille ja kuoli 47 vuoden ikäisenä. Todellinen kiitos ja arvostus tulivat vasta paljon myöhemmin, toivottomasti myöhässä, kuten niin usein.

Tällaiset tarinat Rosenlund osaa kertoa erinomaisella tavalla, joka muistuttaa enemmän tarinointia nuotion äärellä kuin luonnontieteellis-historiallista pienoisluentoa. Myös suolan historiaa kuvaava luku on samantyyppinen, vaikka vähemmän henkilöhistoriallinen. Kun Suomen kallioperästä puuttuvat useimmat Välimeren ja Keski-Euroopan ihmeellisyydet, voimme vain kateellisina lukea kuvausta vuorten sisään kaivetuista valtavista suolasaleista, joiden sisältö on vuosisatojen aikana kulkenut ihmisten elimistön läpi takaisin sinne, mistä se on peräisinkin eli valtameriin. Välimeren pohjassakin on valtava kiteytyneen suolan kerros, koska kauan aikaa sitten Gibraltarin salmi sulkeutui maan myllerrysten takia, veden virtaus Atlantilta estyi (Suezin kanavaa ei ollut) ja Välimeren allas kuivui vedettömäksi ja suolapintaiseksi. Näky on kiehtova ja samaan aikaan aika pelottava, sillä Välimeren pohja on yleensä hyvin kaukana. Syvimmillään 5 267 metrin päässä leppoisasta merenpinnasta.

* * *

Voin kertoa oppineeni Rosenlundin kirjasta kaksi muutakin asiaa, joista en ollut koskaan ennen tiennyt yhtään mitään. Ensimmäinen on pelkkä sana, mutta kerrankin ytimekäs ja siksi helpohko muistaa. R E O L O G I A eli oppi aineiden virtauksista. Erinomainen tietosanakilvan kysymys ja varmasti vastaus, joka lyö kaikki muut ällikällä. Itseäni mietitytti lähinnä se, miksi en muista koskaan ennen sanaan törmänneeni, vaikka olen sentään harrastanut geologiaa melkein koko ikäni. Sillä geologian maailmassa kivi on yllättävän usein hyvinkin virtaavassa olomuodossa ja sitä myöten reologian piirissä. En tosin tiedä, onko maailmassa montaakaan reologian professoria. Googlen mukaan on kyllä, vaikka Suomessa ei alan professuuria olekaan ja ehkä se muuallakin on vain yksi tutkimusten osa-alue.

Toinen, vielä hämmästyttävämpi tieto oli se, että Färsaarilla on nykyään valtavan tiheä ja laaja tunneliverkosto, jonka ansiosta färsaarelaisten ei tarvitse enää vaivalloisesti taapertaa kapeita vuorten alarinteitä pitkin päästäkseen linnuntietä hyvin lähellä olevien sukulaisten luo kyläilemään. He ajavat sinne nopsasti ja kätevästi kymmenen saarta yhdistäviä tunneleita pitkin. Joulukuussa 2023 jo 90 % färsaarelaisista oli tunneleihin perustuvan tieverkoston piirissä. Tämä uskomaton operaatio on onnistunut, koska Färsaaret sijaitsee vulkaanisesti rauhallisella alueella (toisin kuin luoteinen naapurinsa Islanti, joka sijaitsee vulkaanisesti erittäin aktiivisella vyöhykkeellä) ja kalliot ovat jokseenkin yhtenäisesti kovaa basalttia, jonka poraaminen on sopivilla välineillä suhteellisen helppoa. 

Maanalainen elämä ei ole hakuteos, mutta olisi se silti hakemiston ansainnut. Taas on säästetty väärässä kohdassa. Kirjaan ei pidä muutenkaan suhtautua millään odotusten systematiikalla. Rosenlundin tarinat perustuvat mielleyhtymiin, joita seurataan riippumatta siitä, olisiko lukija halunnut paneutua vielä syvemmin. Myönnän olevani joissakin geologiaa hipovissakin asioissa sen verran pakkomielteinen, että huomasi hetkittäin ärtyväni siitä, että Rosenlund jättää sen "todella mielenkiintoisen" kohteen ja hypähtää seuraavan aasille sillan tarjoaman liikkeen avulla ihan muualle. Erityisesti minua jäi vaivaaman ajatus vedestä tyhjästä Välimerestä. Kun se aikoinaan kuivui synnyttäen valtavat suolakerrostumat pohjalleen (miten edes voi käsittää 3 kilometrin paksuisen suolakerroksen!), ei ollut ihmistä jättämässä jälkiä itsestään. Jos Välimeri kuivuisi nyt, tilanne olisi aivan toinen ja geologien (ja tietysti uponneita kulta-aarteita himoitsevien) ohella paljastunutta pohjaa olisi kiihkolla tutkimassa myös joukko arkeologeja. Sen sijaan turismilla eläneet puisivat nyrkkiään ja matkustaisivat touhuamaan Atlantin rannikolle. Kiehtova mielikuva.

Soitto syntyy, kun on syntyäkseen

Kun huomasin kirjastomme uutuusluettelosta, että Rauno Nieminen ja Jyrki Pölkki ovat julkaisseet kirjan nimeltä Soiton synty (Santa Kustannus 2024), ailahti mielessä lähes epäuskoinen ilahtuminen. Kerron syyn tähän alkuun, vaikka sillä ei sinänsä ole mitään tekemistä kirjauutuuden ja varsinkaan sen sisällön kanssa. Sattuneista syistä olen nimittäin noin kaksi vuosikymmentä sitten osallistunut em. herrojen kanssa projektiin, jonka tarkoituksena oli julkaista Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen julkaisusarjassa kirja nimeltä Soiton synty I. Eikä homma tuolloin jäänyt pelkäksi puheeksi, vaan toukokuussa 2007 meillä oli alustavat tiedostot kasassa ja itse oletin saavamme homman seuraavana vuonna ulos. Oli siinä paljon hiomista ja vastaavaa tiedossa, mutta kun nyt selailen Soiton syntyä vuosimallia 2024, kyllä samasta projektista on kysymys. Jouduimme tuolloin toteamaan, ettei tekijöillä ollut resursseja kirjan viimeistelyyn ja se laitettiin hyvässä sovussa, vaikka ehkä hiukan haikeasti odottamaan aikoja parempia. Emme kerinneet edes tavata toisiamme fyysisesti, vaikka sellainen oli tuohon aikaan vielä ihan tavallista ja meilläkin sen suuntaisia aikeita oli.

Olen siis tavattoman ilahtuneena selaillut valmista kirjaa ja todennut, että aika lailla samanlaisesta kirjasta oli jo 2007-2008 kysymys. Omassa työkappaleessani oli viime vaiheessa 123 sivua hakemistoineen, mutta ilman monia kaivattuja kuvia. Formaattikin oli sama A4 kuin nyt on toteutunut. Kaikesta näkee, että Nieminen ja Pölkki ovat luotettavia wanhan kirjantekijäliiton miehiä, jotka eivät hurahda korean perään vain siksi, että niinkin voisi tehdä. Kuvitus on nyt paljon parempilaatuista kuin mihin olisi 2008 ollut varaa, eikä edelleenkään ole tuhlailtu väreihin. Mitä nyt kansikuvan soittajapoikaa ympäröi vienosti rusehtavan harmaa taustaväri. Ollaan siis asian ytimessä ja siinä myös pysytään, vaikka välillä tuntuu siltä, että kirja kattaa valtavan alueen. Niin se kattaa, mutta syynä on soiton synnyn monimutkaisuus, ei itsetarkoituksellinen tarinan suoltaminen.

Kuten silloin, ei asiantuntemukseni eli pätevyysalueeni ulotu sanomaan Soiton synnyn sisällöstä mitään nasevaa tai hyödyllistä. Maallikkolukijana totean vain, että monet osiot luin suurella uteliaisuudella ja kotona akustista kitaraa näppäilevän musiikkikirjastonhoitajan vähäistä tietämystä kartuttaen. Välillä meni sormi niin syvälle suuhun, että katsoin viisaammaksi mennä rivakasti eteenpäin ennen itsetunnon putoamista lattian läpi. Onneksi näitä jaksoja on vähemmän ja valtaosa kirjan sisällöstä eli informaatiosta on kenelle tahansa musiikista kiinnostuneella erittäin hyödyllistä tietoa. Ero on siinä, että tieto on omaksuttavaan muotoon rakennettua informaatiota ja siksi minkä tahansa tietokirjan tärkeimpiä ominaisuuksia on sisältää enemmän tietoa kuin informaatiota ja dataa niin vähän kuin mahdollista.

* * *

Soiton syntyä 2024 on ollut tekemässä aika iso porukka, vaikka päävastuu onkin levännyt Niemisen ja Pölkin harteilla. Syykin on looginen: soitto syntyy hyvin monen asian haaran yhdistymisestä, joten yhden tai kahdenkin on kaikkea yhtä hyvin hallita. Tähän suoraan liittyen on hauska huomata, kuinka kirjoittajat muistavat nostaa historian hämäristä niitä useita suomalaisia keksijöitä, jotka ovat antaneet oman panoksensa kansainväliseen akustiikan ja äänitekniikan keksimiseen. Suomalainen Eric Tigerstedt keksi ensimmäisen tavan tallentaa elokuvaan ääniraita optisesti vuonna 1915. Sama mies osallistui myös elektroniputken kehittelyyn keksimällä triodin, joka merkitse mullistusta radiotekniikassa ja elektroniikassa. Mutta oliko Tigerstedt sadan suurimman suomalaisen listan kärkipäässä 2017?

Soiton synnyssä on ehkä hämmentävintä se, miten paljon äkkiseltään kaukana toisistaan olevia asioita liittyy ääneen, jolle olemme antaneet nimen musiikki. Toki ääntä tutkitaan ja käytetään myös musiikin ulkopuolella, mutta musiikki on se useimpia alalla toimeliaita yhdistävä asia ja heti sen jälkeen ne välineet, soittimet, joiden avulla musiikkia synnytetään ihmisen kurkussa olevien biologisten ääntimien lisäksi. Ja kyllähän ihmisen musiikkikurkku on soitin siinä missä viulu, sähkökitara, munniharppu tai theremin. Yksi alue, joka on sekä Niemistä että Pölkkiä hyvin lähellä, jää tässä kirjassa kuitenkin sivuosaan, nimittäin soitinrakennus. Se on toisen kirjan kokoinen aihe ja siksi suosiolla jätetty tästä pois, vaikka koko ajan siitäkin puhutaan ja yhdessä luvussa tarjotaan soitinrakentajalle laskuoppia. Mutta höyläpenkin, puristimien, liimojen ja lakkojen maailmaan ei sentään mennä.

Viritysoppi on aina ollut lähellä kaltaista harrastelijaakin, koska aina kun samassa tilassa on useampi kuin yksi soitin, ensimmäiseksi on selvitettävä, voidaanko niitä soittaa yhtä aikaa ilman hermoston liiallista rasitusta. (Tietysti jo sitä ennen pitäisi varmistaa, että se oma soitin on subjektiivisesti katsoen vireessä.) Meillä kitaroita soittavilla on elämä jokseenkin helppoa, koska virittäminen tapahtuu nopsasti pieniä vipuja vääntelemällä ja nykyään digitaalista viritystason tarkkailijaa tarkkaillen. (Jätän tämän ajatuksen ulkopuolelle 12-kieliset kitarat, joista useimmat taitavat olla painajaismaisen vaikeita virittää viittä sekuntia pidemmäksi ajaksi.) Mutta jos sillä toisella onkin klarinetti, täytyy sopia, kumpi ryhtyy hivuttautumaan lähemmäs. Pianisti voittaa aina, koska kukaan ei odota flyygelin virittämistä ukulelen mukaan. Ehkä myös harpisti voi katsoa soittokumppania sillä silmällä.

* * *

Kuten lukija huomaa, juttelen niitä näitä Soiton synnyn ulkolaidalla ja syy on jo edellä todettu eli kompetenssia ei vaan ole. Kirjassa on jo nyt niin vaikeatajuisia osuuksia, että joko ne ottaa todesta ja lopettaa muminan tai sitten saa luvan kirjoittaa kilpailevan oppaan. Sillä opashan tämä kirja on mitä suurimmassa määrin, vaikka myös alan historiaa siinä sivussa kertaileva. Se keventää lukijan roolia ja muistuttaa toistuvasti siitä, että nykyisten ihmeiden takana on ollut valtava määrä innostuneita ja kekseliäitä ihmisiä. Mikä parasta, aina löytyy asioita, jotka voi tehdä paremmin tai ainakin vähän toisella tavalla. Soitto syntyy suurelta osalta fysiikan, kemian ja biologian lakien tiukassa käsittelyssä, mutta kun soiton kokijana on ihmisen kaltainen transbiologinen otus, moni teoriassa selvä asia on käytännössä perin epäselvä ihmisen psykologian takia.

Hyvä esimerkki asiasta on em. viritysoppi. Siihenhän on jokaisella toimivat kuuloelimet omistavalla subjektiivinen oikeus, koska emme ollenkaan tiedä, mitä muut kuulevat, meillä on hämärä käsitys vain siitä, miten itse koemme kuulemamme (jokainen ihminen järkyttyy kuullessaan ensimmäisen kerran omaa puhe- tai lauluääntään äänitettynä: mitä! onko mulla noin karmea ääni!). On helppo pilkata lauluyhtyeen jäsentä siitä, ettei hän osaa laulaa puhtaasti. Mutta emme me tiedä, miten hän oman laulunsa kuulee. Luultavasti aivan riittävän puhtaana, ei hän muuten olisi mukana lauluyhtyeessä. Älykkään suunnittelijan puuttumisen huomaa nimittäin siitäkin, miten vaikea äänialaa on jakaa "puhtaasti soiviin" ja "epäpuhtaasti soiviin. Teki niin tai näin, aina jäädään teoreettisesta täydellisyydestä. Siksi on suurelta osin tottumisen eli sosiaalisen kulttuurisopeutumisen asia, mitkä sävelsuhteet koemme yhteisesti "puhtaiksi", mitä emme. Mikrotonaalisuus ei ole kiusantekoa, se on inhimillistä todellisuutta.

Olisin todella iloinen, jos suomalaiset soittimista, akustiikasta, sähköisistä vempaimista ja vastaavasta kiinnostuneet löytäisivät Soiton synnyn. Tiedän, miten helposti tällaiset pienten kustantajien julkaisut katoavat saamatta edes ehdottomasti ansaitsemaansa huomiota. Tämänkin tekstin ehdottomasti tärkein tavoite onkin edistää Soiton synnyn tunnettuutta ja vihjaista, että se olisi syytä hankkia ainakin isompien kirjastojen kokoelmaan. Tekstin otsikko on tällaista boomereitten sanaleikkiä, joka tässä tapauksessa viittaa tämän kirjan hitaaseen synnytysprosessiin. Mutta nyt on syytä nostaa malja! Soitto on syntynyt!

  

Satavuotinen sota palestiinalaisia vastaan

Kustantaja Siltala on tehnyt sekä kulttuuriteon että osoittanut poliittista riippumattomuutta julkaisemalla Columbian yliopiston professorin, palestiinalaistaustaisen Rashid Khalidin kirjan The Hundred Years' War on Palestine (2020) Anna Tuomikosken onnistuneena suomennoksena Palestiina : Sata vuotta asutuskolonialismia ja vastarintaa 1917 – 2017 (Siltala 2024). Kirja on kirjoitettu 2019, mutta tähän laitokseen on otettu 15.2.2024 päivätty tekijän jälkikirjoitus, joka tuo tarinan paitsi Joe Bidenin hallituskaudelle, myös sen toistaiseksi verisimpään ja lohduttomimpaan jaksoon eli 7.10.2023 käynnistyneeseen Gazan kansanmurhan yrityksen symboloimaan historian hetkeen. Vaikka juuri nyt tätä kirjoittaessani Israelin tuhon armeija pitää Gazassa taukoa ja murhaa "vain" Libanonin, Syyrian ja Länsirannan asukkaita, kaikki mitä Khalidi jälkisanoissaan toteaa, pätee tähänkin hetkeen.

Khalidin kirja ei ole aivan viileän neutraali historiikki, koska kirjoittaja on paitsi palestiinalainen, myös merkittävän sikäläisen suvun jäsen, joka on itsekin osallistunut erilaisiin neuvotteluihin ja kokouksiin ja jonka sukulaisia on vainottu ja surmattu, vaikka Khalidit ovatkin olleet palestiinalaisten "yläluokkaa", kuten kirjoittaja kertoo. Teksti ei kuitenkaan ole millään tasolla kiihkoilevaa saati yksisilmäistä. Käydessään läpi yli sadan vuoden pituista palestiinalaisten pettämisen ja tuhoamisen historiaa Khalidi suhtautuu erittäin kriittisesti palestiinalaisten omiin epäonnistumisiin, keskinäiseen kiistelyyn ja huonoon valmisteluun. Khalidi ei peittele sitä, että Israelin sionistiset rakentajat ovat olleet monessa vaikka eivät kaikissa asioissa paremmin valmistautuneita, ovelampia ja ennen muuta yksituumaisempia.

Aivan erityisesti Khalidi suomii kaikkia palestiinalaisten edustajiksi eri aikoina syntyneitä järjestöjä (PLO, Fatah, Hamas jne.) ja niiden epäpäteviä ja myös korruptoituneita johtajia. Erityisen voimakkaasti Khalidi arvostelee Suomessa parhaiten tunnettua Jasser Arafatia ja ns. palestiinalaishallinnon (PA) johtajana edelleen toimivaa Mahmud Abbasia. Äkkiseltään voisi ajatella, että siinä yksi Yhdysvalloissa turvassa oleva professori syyttelee miehiä, jotka ovat olleet hengenvaarassa. Todellisuudessa Khalidin kritiikki on hyvin eriteltyä, perusteltua ja johdonmukaista. Palestiinalaisia ei kirjassa siis ihannoida, vaikka ymmärrettävästi heidän taistelutahtoaan ja nujertamattomuuttaan Khalidi ymmärtää ja ihailee kautta kirjan. Suomalaisittain voisi sanoa, että Khalidin mielestä palestiinalaisilla on ollut pirun huono herraonni.

* * *

Palestiina on erinomainen oppitunti niille, jotka kuvittelevat jotain tietävänsä Palestiinan ja Israelin yhteisestä historiasta. Khalidi korostaa kautta kirjansa, että mikään ei alkanut 1948 tai 1967 tai 1973, täytyy mennä vuoteen 1917 ja ns. Balfourin julistukseen, jolla brittiläinen imperiumi lupasi sionistien puhemiehelle, paroni Edmond de Rotschildille Palestiinan juutalaisten uudeksi kotimaaksi. Lupauksen julisti ulkoministeri Arthur Balfour, joka näin pääsi sattumalta antamaan nimensä lupaukselle, jota sionistit kiittävät ja palestiinalaiset kiroavat. Israelin valtio oli ollut tarkoitus perustaa jo aiemminkin, mutta Hitlerin valtaannousu ja toinen maailmansota lykkäsivät ratkaisua. Britit olivat kuitenkin siis jo 1917 päättäneet kantansa, vaikka vasta 1940-luvulla pääsivät toteuttamaan sen Palestiinan "mandaattialueen" hallitsija.

Presidentti John F. Kennedyn suuhun on laitettu lause "It was hardly Britain's to give away", jolla on viitattu siihen, ettei Isolla-Britannialla ollut mitään "oikeutta" antaa Palestiinaa yhtään kenelläkään, vaan kyseessä oli puhtaasti siirtoajan ilmiö, kolonialistisen röyhkeyden ja ylimielisen piittaamattomuuden tuottama historiallinen vääryys. Onkin tärkeä ymmärtää, että Israel oli alusta alkaen ja on edelleen korostuneen kolonialistinen projekti, joka keskittyy maan hallinnan ympärille piittaamatta siitä, onko kyseessä historiallinen oikeutus, ostaminen vai ryöstäminen. Britit halusivat päästä eroon hankalasta alueesta ja vaikutusvaltaiselle Rotschildin suvulle antamastaan lupauksesta ja siinä tilanteessa ei ketään kiinnostanut kysyä, mitä mieltä alueella asuneet arabit olisivat. Se arvattiin ja tiedettiin, mutta siitä ei piitattu yhtään sen enempää kuin kolonisoitujen kansojen oma näkemys koskaan tai missään oli merkityksellinen.

Khalidi on halunnut korostaa sitä, että vaikka Israelin valtion perustaminen 1948 tapahtui hirvittävällä väkivallalla ja vääryydellä, se ei ollut ensimmäinen eikä varsinkaan viimeinen kerta. Pikemminkin on niin, että valitsee minkä tahansa jakson Israelin historiasta, menetelmät ovat suunnilleen samat, väkivallan muodot ovat kaikessa laajuudessaan käytössä ja kaikki toiminta perustuu syvälliseen rasismiin ja herrakansamentaliteettiin kaikkien sionististen oppien mukaisesti. Myös valheet ja petokset ovat aina kuuluneet kuvaan, ehkä vain loputon uhriutuminen oli toisen maailmansodan tuloksena jonkinlainen uutuus maanryöstön ja etnisen puhdistuksen paletissa.

* * *

 Khalidin kirja on tietoteos, vaikka sitä voi pitää myös "palestiinalaismyönteisenä" paljastusteoksena. Kirja kronikoi varsin tarkasti Israelin ja palestiinalaisten yhteisen historian tärkeitä käännekohtia, joista osa on myös Suomessa tuttuja Israelin propagandan myötä. Muistan itse, kuinka vuoden 1967 sotaa hehkutettiin "pienen Israelin" mahtavana voittona aggressiivisista arabimaista; siihen aikaan ei tarvinnut olla poliittisesti korrekti. Todellisuudessa Israelin armeija oli jo tuolloin ylivoimainen, eikä sille tuottanut vaikeuksia tuhota arabimaiden huonosti varustettuja ja ilmeisesti riitaisia asevoimia. Neuvostoliitto tuki jotenkin arabimaita, Yhdysvallat Israelia. Khalidi muistuttaa kuitenkin siitä, ettei näin ollut aina. Heti Israelin perustamisen jälkeen se sai molempien suurvaltojen tuen, minkä jälkeen päätukijaksi – myös ydinaseen rakentamisessa – tuli Ranska. Yhdysvallat yritti Kennedyn aikana itse asiassa estää Israelin oman ydinaseen, mutta ei onnistunut. Varsin monet ovat Yhdysvalloissa vakuuttuneita siitä, että Israelin tiedustelupalvelu Mossad salamurhasi Kennedyn kostona tästä. Vuoden 1967 jälkeen Yhdysvallat on ollut Israelin päätukija, rahoittaja ja turvamies.

Rashid Khalidi tunnustaa Israelin olemassaolon kansakuntana ja pitää sen kiistämistä ja vaatimuksia Israelin lakkauttamisesta sekä kohtuuttomina että epärealistisina. Hän on selkeästi kahden valtion mallin kannattaja, eikä suostu näkemään muita vaihtoehtoja hyväksyttävinä, koska yhden valtion malli edellyttäisi joko kaikkien juutalaisten tai palestiinalaisten karkottamista tai surmaamista. Tulkitsen asiaa niin, että Khalidi pitää kaikkein jyrkimpiä molemmilla puolilla suurimpana esteenä rauhalle ja rauhanomaiselle rinnakkainelolle. Hän ei ole 15.2.2024 päiväämässään kommentissa järin toiveikas, vaikka ei haluakaan luopua kaikesta toivosta: "Kivuliaiden historiallisten tosiasioiden tunnustamisen raskaalle prosessille, keskinäiselle tunnustukselle, oikeudenmukaisuudelle ja yhtäläisille oikeuksille perustuvaa rauhaa ei ole näköpiirissä. Kaikesta huolimatta toivon yhä, että lapsenlapseni vielä näkevät tämän sodan lopun ja kestävän rauhan." (s. 333)

Lukijan on vaikea pitää yllä optimismiaan kaiken tämän kirjan historiallisen todistusaineiston perusteella. Olen itse sitä mieltä, ettei Israelin vahvasti sionistinen juutalaisväestö tule koskaan vapaaehtoisesti myöntymään Palestiinan olemassaoloon. Se ei tule vapaaehtoisesti luopumaan mistään ryöstöllä ja väkivallalla anastamistaan alueista ja oikeuksista. Se ei yksinkertaisesti halua rauhaa, joka sisältää palestiinalaisten ihmisoikeuksien tunnustamisen. Suhteellinenkin rauha on mahdollista vain siinä tapauksessa, että Israel menettää kansainvälisen suojelunsa (EU, USA ja lännelle lojaalit arabivaltiot) ja joutuu eristämisen uhalla sopeutumaan kahden valtion malliin. Israel muistuttaa monella tapaa entistä Etelä-Afrikkaa, mutta meiltä puuttuvat sekä Israelin Frederik Willem de Klerk että Palestiinan Nelson Mandela. Palestiinalaisia ei voi pysyvästi nujertaa, mutta ei myöskään Israelia nykyisine tukijoineen.

 

Puoluesoturin pamfletti

Tämä kirja ei oikeastaan ole blogitekstin arvoinen, enkä tavoistani poiketen pysty nostamaan siitä esiin juuri mitään myönteistä ja tutustumisen arvoista. Lausun pari ajatusta lähinnä siksi, että olin jopa odotuksiini nähden varsin pettynyt, enkä pysty parhaalla tahdollakaan löytämään yleistä mielekkyyttä kirjan lukaisemiseen menevän ajan käytölle. Kirjan nimi on Tiede ja populismi : Perussuomalaiset tiedetoimittajan silmin (Kiuas Kustannus 2024) ja kirjoittajana Marko Hamilo.  Sekä otsikko että alaotsikko johtavat lukemista harkitsevaa harhaan. Kirja ei käsittele millään tavalla tai tasolla tiedettä, vaikka Hamilo itse vetoaa tuon tuostakin itsensä edustamaan tieteellisyyteen ja "tutkijoiden" näkemyksiin. Näin voi tehdä vain, kun ei osaa tai halua tehdä eroa tieteellisen metodin ja mihin tahansa asiaan kohdistuvan tutkimuksen välillä. Hamilo puhuu pääasiassa poliittisista mielipiteistä, joita voi toki tutkia myös tieteellisin menetelmin, mutta ilman lopputulosta, jonka mukaan jokin poliittinen kanta on oikeampi kuin jokin toinen.

Populismia Hamilo kyllä tutkailee sekä määritelmien että perussuomalaisten puoluejohtajien tulkintojen kautta. Mitään suhdetta tiede vs. populismi tai populismi tieteen näkökulmasta kirjasta on turha etsiä. Se vain klikkiotsikko, joka antaa 176-sivuiselle kirjalle otsikon, joka vihjaa jonkinlaisen tutkimuskirjallisuuden suuntaan. Mistään sellaisesta ei siis ole kysymys. Hamilo ei myöskään tutkaile perussuomalaisia "tiedetoimittajan" yleisin silmin vaan ihan vain omin, subjektiivisin Marko Hamilon silmin. Ehkä tämä titteli on niin houkutteleva, että siitäkin on rakennettu pieni koukku, johon toivotaan lukijan tarttuvan. Todellisuudessa Hamilo on opintonsa kesken jättänyt monialaosaaja, joka on toiminut urallaan myös tiedetoimittajana eli toimittajana, joka kirjoittaa populaaristi tieteen tapahtumista. Kirjan näkökulma ei kuitenkaan ole neutraalin toimittajan, vaan perussuomalaisen käännynnäisen.

Kirjan rehellinen nimi olisi ollut MIKSI MINUSTA TULI PERUSSUOMALAINEN, VAIKKA OLIN TIEDETOIMITTAJA. Se on hajanainen kirjoituskokoelma, joka samalla toimii tekosyynä julkaista uudelleen Hamilon vanhempia ja enimmäkseen ihan oikeasti jo aika vanhoja kirjoituksia, joiden tarkoitus lienee todistaa, kuinka kaukonäköinen Hamilo on ollut ja että ehkä tämä kääntyminen perussuomalaiseksi oli ollut tuloillaan jo pidemmän aikaa. Hamilo pyrkii monin tavoin todistelemaan, että populismi oli vain Timo Soinin puolueen piirre, ei Jussi Halla-ahon tai Riikka Purran. Hamilo puhdistaa nykyisen johdon kuvaa kuvaamalla, kuinka tehokkaasti puolue on ravistellut itseensä takertuneita "hörhöjä" kuten Ano Turtiaisen tai Ossi Tiihosen. Halla-aho ja Purra saavat Hamilolta puhtaat paperit kaikessa, vaikka Hamilo sovitteleekin päälleen jonkinlaisen fiksun oikeinajattelijan roolia.

* * *

Jonkinlaista mielenkiintoa on Hamilon kuvauksella siitä, miten hän itse lipui vuosien aikana kohti perussuomalaisuutta muuttuen lopulta sen uskolliseksi soturiksi (vaikka onkin häivyttänyt asian kokonaan kirjan otsikoinnista tai peräti harkiten luonut mielikuvaa jostain "tieteellisestä" objektiivisuudestaan. Kuvaus on kiinnostava lähinnä siksi, ettei se liene kuitenkaan perussuomalaisten keskuudessa mikään tavallinen tarina. Hamilon teksti on mielestäni huonompaa kuin niinä aikoina, jolloin luin hänen juttujeen Tiede-lehdestä. Kokonaisuus on hajanainen ja vaikuttaa kolumnien kokoelmalta tai pamfletilta enemmän kuin otsikon lupaamalta painavalta analyysiltä.

Laadun lasku tulee ehkä selvimmin esiin aina, kun Hamilo kirjoittaa ns. persutyyliin "vihervasemmistolaisista","suvaitsevaistosta" tai ylipäätään mistä tahansa nykyisen Hamilon inhoamasta ajattelutavasta. Ehkä hiukan yllättäen tähän ryhmään kuuluu myös Kokoomus, tosin vain Elina Valtosen nimi mainiten, koska tämä kuuluu Kokoomuksen hyviin tyyppeihin, joiden kanssa Hamilo on tehnyt yhteistyötä. Mikään nykyisen hallituksen kehukirja tämä ei tosiaan ole, ei myöskään vaalikirja (Hamilo on autuaan tietämätön perussuomalaisten kannatuskäyrän jyrkästä laskusta). Yleisradion syyttäminen vasemmistolaisuudesta on sentään mukana, vaikka yhtiö on ollut tiukasti kokoomuslaisten johdossa vuosikymmeniäl, minkä Hamilo taatusti tietää, mutta ei halua myöntää.

Vaikka kirjoitukseni on jokseenkin tyytymätön, on varmuuden vuoksi todettava, ettei Marko Hamilon todistelu heppoisimmillakaan vajoa rakkaan eduskuntaryhmänsä puheenjohtajan Jani Mäkelän lapsekkaalle tai hoksaamattomalle tasolle. Hetkittäin Hamilo irtautuu seinäkankaan kaltaisesta persupuheesta ja pohdiskelee vaikkapa populismin määrittelyn aitoa ongelmallisuutta muustakin kuin perussuomalaisia puolustelevasta näkökulmasta. Valitettavasti en voi sanoa, että Hamilo kirjoittaa yhtä hyvin ennenkin, se olisi liioittelua. En tiedä, minkä prosessin seuraus tai tulos tämä kirja on, mutta jonkinlaisen egotripin tunnelmaa siinä on. Valitettavasti se substanssi ei ole oikein tuoretta eikä myöskään säkenöi uusia ideoita tai poliittisia vastustajia arvostavia riippumattoman ajattelun hetkiä. Tämä on puoluesoturin pamfletti. Pamfletin kansi näyttää ydinjätteen roskiksen varoitukselta.

 

Sammon jäljillä tai aivan väärillä jäljillä

Ei minulla ollut aikomusta tarttua tähän Juha Hurmeen (vai Hurmen?) järjestyksessä toiseen Kalevala-aiheiseen kirjaan ainakaan tällaisessa julkisen kommentoinnin tarkoituksessa. Siihen yllytti vain yksi kirjaan Sampo (SKS Kirjat 2024) sisältyvän yhden tajunnanvirtamaisen alkuhaaran akanvirtamainen, mutta harvinaisen huonosti perusteltu arvelu, joka nyt on virheineen ikuistettu kirjokansien väliin. Avaan kyseisen arvelun kriittisin kirurginviilloin hetken kuluttua, mutta suljen ensin tämän harvinaisen hölmön selityksen vaivaisen blogitekstin kirjoittamiselle. Ajattelin samalla vaivalla tavoittaa kaksi hyötyä: korjata suositun ja luetun kirjailijan huonosti harkittu sohaisu ja samalla lausua oma näkemykseni sammosta (vai samposta, Sammosta vai Samposta).

Kirjansa sivuilla  7–8 Hurme kuvaa Otto Kotilaisen sävelittämää runoa Suomen onni, jonka mukaan "Me vartiot pimeän Pohjolan, me kansan kasvava Suomen, me taomme Sampoa synnyinmaan, jotta koittaisi uusi huomen. Jalo, korkea meidän on määrämme, tehtävä kallehin työnämme. Ja se Sampo on Suomen onni!" Hurmeen käsityksen mukaan näin laulettiin Suomen tasavallan kouluissa 1920-luvulta lähtien. Hurme jatkaa: "Sanoittajaksi on merkitty L. M. Hän saattaa hyvinkin olla toinen mestarisäveltäjä Leevi Madetoja, joka oli mieltynyt kalevalaisiin aiheisiin ja oli nuottien lisäksi myös sanojen ja ajatusten omaperäinen järjestäjä eli runoilija. Madetoja-hypoteesia tukee myös sanoituksesta uhkuva teosofinen nationalismi. Kalevala oli teosofeille pyhä kirja, ja Madetojalla oli luja kytkös teosofien toimintaan." (s. 8).

Hurme ei ole selvästikään vaivautunut asiaa tutkimaan, vaan hutkii tyylillään ja osuu nyt kunnolla harhaan. (1) Kotilaisen laulu ja sen myötä teksti julkaistiin ei suinkaan vasta 1920-luvulla vaan viimeistään 1910 Opettajain lehden lokakuun numerossa. Tässäkään lähteessä ei tekstin tekijää ole avattu, mikä viittaa siihen, että sanat kynäillyt ei ole halunnut henkilöllisyyttään kertoa. (2) Leevi Madetojan kuvaaminen runoilijaksi on yhtä perusteltua kuin kutsua Adolf Hitleriä taidemaalariksi. Varmasti Madetoja olisi pakon edessä jonkun runonkin rustannut, osallistuihan hän oopperansa Juhan, op. 74 libreton tekemiseen. Ei kuitenkaan tiedetä hänen runoilemista harrastaneen, vaan jätti sen työn viisaasti puolisolleen L. Onervalle. (3) Väite Madetojan teosofikytkennästä on puhdasta mielikuvitusta tai väärinkäsitys eli Madetojan sotkeminen Oskar Merikantoon tai Erkki Melartiniin, jotka molemmat olivat tunnettuja teosofeja. Teosofinen Seura kyllä tilasi Madetojalta vuonna 1925 laulun 50-vuotisjuhlaansa (Mestarin käsky, op. 71, nro 2), mutta mitä todennäköisimmin vain siksi, että hän oli tuolloin Suomen tunnetuimpia ja arvostetuimpia säveltäjiä. Tekstikin on Krishnamurtin, ei Kalevalasta. Mitään dokumentteja Madetojan kiinnostuksesta teosofeihin ei ole tullut vastaani, vaikka olen käynyt läpi isohkon määrän aineistoa Madetojan teosluetteloa tehdessäni.

* * *

Hurmeensa lukenut tietää, että edellä kuvatun kaltaiset huolettomat yleistykset kuuluvat hänen tyyliinsä, joten palataan kirjaan Sampo. Se jakautuu karkeasti kahteen osaan, joista ensimmäisessä kartoitetaan varsin uskottavalla tavalla se monimutkainen tie, jonka myötä siellä sun täällä – myös Ruotsin suomalaismetsissä asti – ovat kalevalaisen sampo-myytin ainekset kerääntyneet Elias Lönnrotin ulottuville ja sitä kautta jalostuneet siksi myyttiseksi tarinaksi, jonka me kaikki Lönnrotin Uudesta Kalevalasta eli vuoden 1849 uudistetusta laitoksesta tunnemme – tai arvelemme tuntevamme ja muistavamme. Tämä tarina on kiinnostava ja houkuttaa lukijan mukaansa kuin hyvin rakennettu salapoliisikertomus. En kykene arvioimaan, olisiko Hurmeelta jäänyt jokin kivi kääntämättä, mutta ei siltä ainakaan vaikuta.

Käy ilmi, että vaikka sampoon yhdistettävistä aineksista ei sinänsä ole ollut pulaa, tuntemamme seikkailu on kyllä aika puhtaasti Lönnrotin kasaan parsima ja hyvänmakuiseksi paisuttama. Alkuperäiset, runonlaulajilta ja muilta muistajilta kootut tarinat eivät kaikki edes välttämättä periydy samasta lähteestä, vaikka osa eri paikoilta kerätyistä säkeistä niin selvästikin tekee. Aihetta kiihkottomasti lähestyvä pitää tätä varsin luonnollisena. Idea ihmeitä tekevästä esineestä tai asiasta on monenlaisen satuperinteen tyypillistä aineistoa, eivätkä toiseen suuntaan todista ainakaan ne monet versiot, joita itse sanasta "sampo" Hurme vyöryttää lukijansa tiedon lisäämiseksi. Rakkaalla lapsella on ollut tietenkin paljon nimiä, ja näitä osuuksia lukee mielikseen, vaikkei itse aiheelle lämpenisi.

Kirjan toisen puoli kuluu varsinaisen pakkomielteen parissa, kun Hurme kronikoi yrityksiä jollain merkillisellä logiikalla määritellä, mikä tai mitä se sampo loppujen lopuksi oli. Olin ensin ihmeissäni, kun olen itse aina ajatellut sammon vertauskuvaksi ihmisen elämän helpottamisen eri tavoiksi. Näin ei kuitenkaan kymmenien koti- ja ulkomaisten tutkijoiden, aatehistorioitsijoiden ja varsinkaan omatekoisten fantastien mielestä suinkaan ole, vaan lukemattomat miehet ja muutamat naiset ovat olleet vakuuttuneita siitä, että sampo on nimitys konkreettisille esineille tai asioille. Ongelma on ollut siinä, että mikään selitys ei ole kelvannut kaikille, vaan normaalisti muut ovat aivan väärässä. Kaikkein hämmästyttävintä on, että uusia ja uusia selityksiä tehdään edelleenkin eli kyse ei ole mistään entisten aikojen höpsöttelystä. En jatka aiheesta, etten pahoita kenenkään mieltä.

* * *

Kirjan läpi kahlattuani (myönnän, en lukenut jälkipuoliskoa huolellisesti, vaan selailin) tuli mieleen muutama ihmettelyn aihe. Ensimmäinen tuli jo edellä esille eli ihmisten tarve yrittää keksiä sammolle konkreettista selitystä, aivan kuin kaikilla ihmismielen tuotteilla olisi ja pitäisi olla vastine todellisuudessa. Toinen liittyy maantieteellisiin käsitteisiin Pohjola ja Kalevala sekä Pohjolan pelottavaan emäntään, josta kohteliaimmin käytetään nimeä Louhi. Yllättävän vähän Hurme pohtii mahdollisuutta, että Pohjola tarkoittaisi yksinkertaisesti suomalaisia varhaisempia asuttajien eli saamelaisten asuttamaa maa, ainakin sitä Lappia, jonne kolonialistinen Suomi saamelaiset työnsi (erittäin monipuolinen saamelaisperäiseksi tulkittu paikannimistö eteläisemmästäkin Suomesta kertoo hiljaa tästä prosessista). Minusta se on niin looginen selitys, ettei parempaa tule mieleen.

Kokonaan eri asia sitten on, ja tämä on kolmas itseäni mietityttävä asia on, kannattaako vanhojen runonlaulajien tarinat ja laulut nostaa tulkintapöydälle. Miksi meillä on niin vahva tarve "löytää" Pohjolan tai Louhen "oikea esikuva"? Miksi emme anna tarinoiden olla tarinoita? On erilaisilla nuotiotarinoilla varmasti myös siirretty vakavasti otettavaksikin tarkoitettua perinnetietoutta, mutta yhtä varmasti osa on ollut oman aikansa viihdettä, mielikuvituksen tarinointia, jossa pelko ja kauhut ovat vuorotelleet helpotuksen ja onnen tuntemusten välillä. En tarkoita, etteikö asioita saisi tai pitäisi tutkia, mutta eikö myös se ole tutkimustuloksena hyväksyttävä, että kas, sampo on moniasuinen fantastisten kertomusten esine, jolle on annettu eri aikoina vaihtelevia merkityksiä, joista osa ei edes tähtää realistisuuteen?

En ole Kalevala-entusiasti. Lönnrotin kirjoittaman tarinakokoelman tutut hahmot ja tapahtumat kuuluvat yhteiseen kulttuuriperintöömme, mutta olisi jotenkin lamaannuttavaa ajatella, että Kalevala on yhtään enempää kuin se tämän hetken ihmisille on. Juha Hurme on osoittanut, että edelleen voi Kalevalan tikusta tehdä asiaa eli kirjojakin (Sampo on häkellyttävästi yli 300-sivuinen). En silti pidä sivistyneisyyden tai edes lukeneisuuden mittariksi sitä, miten hyvin hallitsee Kalevalan kuvaston, jos vaikka samalla ei tiedä mitään suomalaisen populaarimusiikin, sarjakuvien tai elokuvan paljon lyhyemmästä ja tuoreemmasta historiasta. Kalevala on kaunokirjallisuutta, ei historiantutkimusta. Tulkitsen Hurmeen kirjoittavan tällä asenteella, vaikka tiedän tulkintani olevan omavaltainen.

 

Enemmän, mutta ei sentään täysiä valoja

"Salaseuran historiikki" on väistämättä ristiriitainen ilmiö, kun sellainen tehdään suurelle yleisölle, ei vain rajoitettuun sisäiseen käyttöön. Niinpä suurikokoiseen, painavaan ja runsain värikuvin varustettuun kirjaan Enemmän valoa : Suomalaisen vapaamuurariuden historia (SKS Kirjat 2024) tarttuu monenlaisin miettein ja ennakkoluuloin. Siksi on hyvä heti kärkeen todeta subjektiivisena näkemyksenä, että kyllä tämä julkaisu kohtuullisen hyvin vastaa alanimekkeensä kunnianhimoiseen haasteeseen. Näin on siitä huolimatta, että kyseessä on suomalaisten vapaamuurareiden 100-vuotisjuhlien tilausteos. Erityisesti kaupunkihistoriaan erikoistunut tutkija Samu Nyström on nähdäkseni tehnyt annetuissa rajoissa sen, mikä on ollut mahdollista ja tuloksena on juhlakirjan logiikalla myötäsukainen, mutta ikäviä asioita ihmeemmin piilottelematon historiikki, josta on hyötyä lukijalleen täysin siitä riippumatta. miten suhtautuu itse kohteeseen eli vapaamuurariuteen liikkeenä tai aatejärjestelmänä.

En seuraavassa esittele kirjaa, joka kyllä esittelee itsensä ilman minuakin. Pohdiskelen sen sijaa eräitä vapaamuurareihin ja osittain kaikkiin salaisia menoja harrastaviin järjestöihin liittyviä kysymyksiä lähde- ja aatehistoriakriittisesti. Mielestäni ainakin nämä kysymykset nousevat yli sen triviaalin kysymyksen, kannattaako ylipäätään suhtautua vakavasti järjestöön, jonka toiminnan ytimessä ovat naurettavia rituaaleja tosissaan harjoittavat aikuiset miehet. Mielestäni oikea kysymys ei ole, onko tällaisten järjestöjen toiminnassa jotain epäilyttävää ja varmuuden vuoksi kiellettävää, vaan se, miksi tällaisia järjestöjä on sen sijaan ettei niitä olisi eikä kukaan sellaisia kaipaisi. Vapaamuurariuskin täyttää jotain inhimillistä tarvetta, joka on itselleni arvoitus, mutta toiminnan laajuudesta ja sanoisinko historiallisesta sitkeydestä päätellen silti todellista.

En itse ole kiinnostunut siitä järjestöllisestä ja aatteellisesta kirjavuudesta, joka vapaamuurariuteen historiallisesti kuuluu. Kirjavuus muistuttaa pohtijaa enemmän siitä, että kyse on eri kulttuureissa omalaatuisia muotoja saavasta ilmiöstä, joka on altis hienoisille ja suuremmillekin erimielisyyksille, joita itse kutsuisin makuasioiksi. Asian vakavasti ottaville kyse on kuitenkin todellisista erimielisyyksistä, joita Samu Nyström ei piilottele, joskaan ei myöskään suurentele tai analysoi hienotyökaluilla. Siksi ohitan kevyesti sellaisen ison asian, että kirja käsittelee vain Suomen Vapaiden ja Oikeutettujen Muurarien eli ns. sinisten vapaamuurareihin historiaa ja viittaa vain ohimennen "kilpailevien" tai rinnakkaisten järjestöjen vaiheisiin. Mutta tällainen on sallittua ulkopuoliselle lukijalle, joten selitykset jääkööt tähän.

* * *

Vapaamuurarius on kautta olemassaolonsa herättänyt sekä uteliaisuutta että vastustusta. Se on salaseuran toivottu tai pelätty kohtaloa inhimillisen uteliaisuuden takia. Ketään ulkopuolista ei kiinnosta, mitä  puuhataan Suomen kultaseppien liitossa tai Naisvoimistelujärjestössä. Mutta miksi muurareiden nimen edessä on sana "vapaa" ja miksi ne eivät suostu paljastamaan salaisia rituaalejaan? Harrastetaanko siellä vain jotain "sopimatonta" vai lisäksi myös jotain "rikollista"? Vapaamuurarit ovat miesten kerho, avoin vain sopiviksi katsotuille ja sitä myöten uteliaisuutta ja kateuttakin herättävä. Muurarit ovat veljiä keskenään, joten jos käräjillä sekä tuomari että syytetty ovat muurariveljiä, voiko tuomion oikeudenmukaisuuteen luottaa? Voiko ylipäätään minkään salaseuran jäsenen toimintaan yleisissä ja yhteisissä asioissa luottaa?

Niin, miksi jotkut miehet hakeutuvat vapaamuurareiden kaltaisiin salaseuroihin? Eikö niihin julkisesti kerrottuihin jaloihin päämääriin voi pinnistellä ilman veljien tukea vain saada salaseuran jäsenyydestä saada niin suuren lisävoiman, että heikompikin tahto kasvaa henkisesti? Edellyttääkö aktiivinen lähimmäisenrakkaus tai eettisesti kestävä elämäntapa salaseurasta saatavaa passia tai kannustinta? Onko kyse lievästi masokistisesta pakottautumisesta elämäntapaan, johon heikko henki ja liha eivät muuten tokenisi? Emme saa tällaisiin kysymyksiin vastausta, vaan niin monta erilaista vastausta, ettei asia lainkaan valaistu. (Yritän pidätellä itseäni tämän valo-tematiikan ryöstökäytöltä.) En Nyströmin suurtyön luettuani ole tältä osin ymmärtävämpi kuin ennenkään. Luultavasti vapaamuurariksi ryhtyvillä on aivoissaan ratas, joka puuttuu minulta ja useimmilta muiltakin ihmisiltä (muurarit eivät ole mikään joukkojärjestö). En keksi syytä, miksi hyvää pitää tavoitella pienellä eliittiryhmällä ja viisastenkiveä tiukasti varjellen. Ei kai hyvän tavoittelijoita voi olla liikaa?

Nyström toteaa kiertelemättä, että vapaamuurarit ovat meillä edustaneet sisällissodan voittajia, Valkoista Suomea (presidentti Ståhlbergiä pidettiin liian "vasemmistolaisena"). Johonkin jumalaan on uskottava ja kommunismista ei saa tykätä. Täysin yksituumaista porukkaa vapaamuurarit eivät silti ole olleet, mutta siinä missä vasemmistosta päin on lähinnä naureskeltu herra johtajien salaseuralle, toiselta laidalta on suunnattu koviakin syytteitä vapaamuurareiden liitosta kansainvälisten kommunistijuutalaisten kanssa yhteisen maailmanhallinnon tavoittelussa. Mikä houkuttelee ei-muurareita näkemään vapaamuurareissa sen vihollisen kuvan, jota vastaan muutenkin taistelee? Onko se vain eliittikerhon ärsyttävyyttä? Ei sieltä oppijärjestelmistä löydy mitään juutalaisuuteen tai kommunismiin liittyvää, joten onko vastustajilla vain ylikehittynyt vainu?

* * *

Vapaamuurarit ovat myös Suomessa joutuneet kokemaan kovia aikoja, vaikka lähtökohtaisesti erilaisten johtajien dominoimalla mieskerholla ei sellaista ongelmaa pitäisi olla. Meillä ei muurarin henki ole ollut vaarassa enempää kuin muillakaan, mutta tikun nokkaan on nostettu kerran jos toisenkin. Hitler ja Stalin eivät kumpikaan sietäneet vapaamuurareita, mutta suuremman käytännön kiusan ovat Nyströmin kirjan mukaan aiheuttaneet sekä taloudenpito (poikkeuksena Ragnar Ekbergs Stifelse, jonka omaisuus on nykyään 20 miljoonan euron luokkaa), Tapparamies, Hymy ja Apu-lehti. Salaisia jäsenlistoja on kiusallakin julkaistu, perättömiksi tiedettyjä mutta poliittisesti mehukkaita väitteitä on levitetty ja jos yksikin rötösherra on jäänyt kiinni, jossain vaiheessa häntä on epäilty vapaamuurariksi. Todellisuudessa useimmat kohujutuista ovat olleet perättömiä, eivätkä yritykset kieltää vapaamuurarien toiminta ole johtaneet mihinkään, koska mitään laittomuuksia ei ole havaittu. Mikään laki ei kiellä miehiä harrastamasta eri väreillä koodattuja esiliinoja, jotka voisivat Pride-kulkueessa herättää suurtakin ihastusta.

Samu Nyströmin kirja ei tarjoa mitään sytykkeitä saati klapeja kohupannuja porisuttamaan. Suomalaisten sinisten vapaamuurareiden elo ja olo näyttää kovin samanlaiselta kuin minkä tahansa aatteellisen yhteisön taivallus. Kokoustilat ovat keskimääräistä prameampia ja suur-alkuisten virkanimikkeiden määrä on varmasti tapissaan. Mutta titteleiden ja koristeiden takaa löytyvät samanlaiset järjestöihmiset kuin mistä tahansa yhdistyksestä. Luultavasti myös samat työläitä vastuita välttelevät. Sukupuolirajoittuneisuus on tosin nykyään ääriharvinaista ja huonosti perusteltavissa. Ei siis mikään suuri ihme, että nykyinen järjestöjiohto liputtaa suuremman avonaisuuden puolesta. Kasarminkadulla sijaitsevan Vapaamuuraritalon yhteydessä oleva museo on avoin kenelle tahansa ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle ehdottomasti käynnin arvoinen.

Tekstini otsikko selittyy sillä, ettei edes vapaamielinen 2000-luku ole avannut kaikkia salaisuuksia, osa vapaamuurareiden jutuista pidetään edelleen poissa valoista. Samu Nyström on ehkä saanut nähdä ja tietää enemmän kuin keskivertokansalainen, mutta on selvää, että tilaushistoriikin kirjoittaja ei ylitä tilaajan määrittämiä, vaikka näkymättömiksi jätettyjä rajoja. Itseäni jää kirjan jälkeen lähinnä askarruttamaan sen, onko mitään oikeasti salaisuuden arvoista edes olemassa. Itse en usko, että vapaamuurareilla olisi mitään "salaista" tietoa yhtään enempää kuin sadoilla muilla esoterialla maustetuista suuntauksista. Luultavasti vapaamuurarienkaan riitit ja rituaalit eivät pohjimmiltaan ole niin ainutlaatuisia, kuin nykyinen suurmestari Henrik Nylander hymyilevissä tervehdyssanoissaan lupailee. Sillä salaisuuksista suurin ja vaikuttavin on aina se, ettei mitään salaisuutta olekaan.

 

PS. Vapaamuurareiden toiminta ei useinkaan kanna ulkopuolisille avautuvaa nimeä. Yhteiseen piiriin kuuluvat mm. Humanitas-seura, lehti Koilliskulma, koulutuskeskus Sompala, kuoro Kastellin laulu sekä Pro Humanitate -säätiö (yllä mainitun Ragnar Ekbergs Stifelsen lisäksi). Uteliaiden lukijoiden iloksi myös lyhyt lista tunnettuja suomalaisia vapaamuurareita (Suomessa on noin 9000 sinistä vapaamuuraria.): Bernhard Henrik Crusell, Jean Sibelius, Eino Grön, Joonas Kokkonen, Heikki Kinnunen, Einari Marvia, Risto Ryti, Hannes Kolehmainen, Teuvo Aura, Marko Röhr, Sigurd Wettenhovi-Aspa ja Paavo Talvela. Samu Nyströmin kirjassa ei ole henkilöhakemistoa.