Absurdin puutarhan äärellä

Kaltaiseni uskonnottoman ei kai pitäisi käyttää aikaansa edes selailemalla Pentti Tuomisen kirjaa Fiktioiden puutarha : Uskontojen kriittinen historia (G-kirja 2025). Kun niin kuitenkin sorruin tekemään, yritän seuraavassa perustella, miksi tuo selailu kannattaa jättää niille, joilla on edes jonkinlainen epäilys, että jospa kuitenkin on jotain jumalan kaltaista olemassa. Tuomista ei voi syyttää yrityksen puutteesta. Yli 400 sivua uskontojen vaiheiden parissa on rupeama, johon ei kenenkään uskoisi vaivautuvan. Tuominen on valinnut metodikseen yhdistää "hauska" matka "fiktioiden puutarhassa" jo kuolleiden asiantuntijoiden opastaviin luentoihin. En tiedä, kuka tästä kevennyksestä hyötyy. Minusta se tuntui vähän lapselliselta, kun kirja oletettavasti on kuitenkin suunnattu uskontoja jotenkin vakavasti pohtiville aikuisille.

Kirja nimi on sen sijaan hyvin keksitty, vaikka AI:llä tekaistu kansi viekin ajatukset psykedeelisten albuminkansien suuntaan. Vaikka eri uskontojen edustajat tietysti kiistävät jyrkästi termin "fiktio" käyttämisen oman uskontonsa yhteydessä, asiaa ulkopuolelta pähkäilevän näkökulmasta on selvää, etteivät tuhannet erilaiset uskonnot voi olla ainakaan kaikki totta, jos yksikään. Käsite koetaan varmaan loukkaavana, koska uskovalle kysymys ei tietenkään ole mielikuvituksen tuotteesta saati ihmisten keksimistä tarinoista. Sen sijaan kirjalle annettu alaotsikko kyllä liioittelee. Kirja käsittelee vain ns. yleisesti tunnettuja uskontoja, eikä käsittelytapa ole ollenkaan kriittinen. Varsinkin joidenkin aasialaisten uskontojen kohdalla teksti muuttuu hetkittäin selvästi ihailevaksi.

Jos ohittaa kirjan keventämiseksi keksityn Tuomisen oman fiktiivisen puutarhan, jossa kuvitteellinen uskontojen historiasta kiinnostuneiden joukko luonnonlaeista piittaamatta vaeltaa, voi kirjaa kyllä suositella länsimaissa tunnettujen uskontojen pätevän tuntuisena yleisesityksenä, joka voisi esimerkiksi lukioikäisille olla sopiva tenttiaineisto. Tuominen on hyödyntänyt todellisten tutkijoiden työtä, eikä aiheen yleinen pitkäpiimäisyys tai kaoottisuus ole tietenkään hänen syytään. Kirja pakottanee ajattelevan ja peruskriittisen ihminen vakavasti ajattelemaan, miksi mikään uskonto olisi toista uskottavampi, kun kaikkien historia on niin selkeästi yhdistelmä vanhojen tarinoiden lainaamista ja uusien tarinoiden keksimistä saman perusteeman ympäriltä.

* * *

En pidä perusteltuna Tuomisen ratkaisua sijoittaa kirjaan lukua 13 otsikolla ATEISMI. Aikomus lienee hyvä, mutta tekohengittää turhaan monien uskovien väitettä siitä, että ateismikin on uskonto. Väite on sekä tarkoitushakuinen että loogisesti väärä. Ateismi tarkoittaa vain sitä, että ihminen ei usko mihinkään jumaliin. Uskon puute ei ole ideologia tai uskonto, vaan pelkästään ilmaisu jonkin piirteen puuttumiselle. Puhe ateismista uskontona on yhtä tyhjää kuin sanoa, että kuurouskin on erityinen aisti tai että ihmisellä, jolla ei ole absoluuttista sävelkorvaa, on jokin musikaalinen erityispiirre. On paikallaan käydä läpi eri vivahteet uskomisen ja ei-uskomisen välillä (agnostismi, vapaa-ajattelu, sekulaarihumanismi, skeptismi), mutta ei rinnastaa niitä uskonnolliseen uskomiseen.

En havainnut kirjaa selaillessani (en yritä väittää lukeneeni sitä kannesta kanteen, siihen ei kärsivällisyyteni lopulta taipunut, vaikka aluksi yritin), että Tuominen olisi painottanut mitään isoa uskontoa suuntaan tai toiseen. Ainoastaan gnostilaisuudelle annettu oma luku ja muhkea sivumäärä (40, kun islam hoituu 17 sivulla) tuntui lukijasta perin oudolta. Tuominen on arvannut kulmakarvojen kohoamisen itsekin ja kommentoi asiaa näin: "Tiedän, että gnostilaisuus on maailman uskontojen isossa kuvassa varsin pieni peluri, mutta uskontotieteellisessä ja aatehistoriallisessa kontekstissa se muodostaa niin mielenkiintoisen hengellisten ja filosofisten näkemysten jatkumon, että se ansaitsee tässä kirjassa kokoaan suuremman sivumäärän." (s. 302)

Huomio saa lisäselvennystä kirjan ulkopuolelta Wikipediasta löytyvästä tiedosta, että Pentti Tuominen (s. 1942, eikä häntä pidä sotkea samannimiseen oopperalaulajaan, joka eli 1920–1995) on toiminut vapaamuurarijärjestöissä 1980-luvulta alkaen kirjoittaen liikkeen aatteellista sisältöä valottavia kirjoja ja oli vuonna 2009 perustamassa Gnostilaista Seuraa, jonka puheenjohtajana on toiminut alusta alkaen. Hän on myös julkaissut kolme gnostilaisuuteen keskittyvää tietokirjaa, joista ensimmäisen pseudonyymillä "Johann Erle" vuonna 2009. Minusta Tuominen olisi kyllä voinut omatoimisestikin tuoda nämä omat taustavaikuttajansa lukijan tietoon. Nyt hän tyytyy prologissaan selittämään kriittisyyttään näin: "Kirjan alaotsikko viittaa tarkoitukseeni pöyhiä uskontojen fiktiivistä maailmaa tutkivan journalistin otteella, johon kuuluu myös asioiden kyseenalaistaminen." (s. 5) Kun "journalisti" kuitenkin jättää kertomatta, että on itse aktiivinen vapaamuurari ja gnostilainen, lukija tuomitsee ratkaisun mielessään jossain määrin epäeettiseksi. Tuominen on kuin poliitikko, joka ei valehtele, mutta jättää kertomatta.

* * *

Uskonnoista on vaikea puhua ja kirjoittaa aidon neutraalisti. Ihminen on biologisena eläinlajina taipuvainen korvaamaan tietämättömyytensä Deus ex machina -ratkaisuilla, jotka siirtävät vastuun ihmiselle käsittämättömistä ilmiöistä erilaisille jumalille ja sellaisten maailmassa vallitseville todellisuuksille. Moderni aivotutkimus on löytänyt ihmisaivoista alueita, joita stimuloimalla on voitu matkia hengellisiä kokemuksia. Tieteellinen uskonnollisten tunteiden selitysmalli lienee siis mahdollinen, vaikka on liian aikaista rientää sellaista julistamaan. Mutta kuten käsillä oleva Pentti Tuomisen kirjakin todistaa, ihmislajilla on hyvin voimakas taipumus jonkinlaiseen uskonnollisuuteen. Toisaalta on myös niin, että kyselyissä itsensä ei-uskoviksi määrittelevien määrä on ollut kasvussa. Tuominen antaa globaalin luvun 13 %. Suomessa vastaava prosenttiluku oli vuonna 2019 jo 29 % eli melkein joka kolmas ilmaisi olevansa vailla jumaluskoa. 

Kun tutustuu katsauksen omaisesti maailmanuskontojen yksityiskohtiin, jää utelias lukija pohtimaan, millainen maailmamme olisi ilman uskonnollisia tarinoita ja niiden pohjalta rakennettuja järjestäytyneitä uskontoja. Nytkin monen uskonnon tarina on täynnä pieniä sattumuksia, joilla on ollut valtavat seuraamukset. Kristinusko olisi tyystin erilainen ilman Paavalin keksimiä lisiä. Muhammed oli luku- ja kirjoitustaidoton, joten islam kehittyi myöhempien tulkkien kautta. Juutalaiset lainasivat idean valitusta kansasta sumerilaisilta; entä jos eivät olisi koko ideasta kuulleetkaan? Mutta millainen olisi maailmamme, jossa ihmisten keksimiä uskonnollisia fiktioita ei olisi koskaan otettu todesta, kuten emme ota todesta myöskään fiktioita keijukaisista, joulupukista tai oikeudenmukaisesta verotuksesta?

Varsinkin monoteistisiä uskontoja tunnustavia aktiiviuskovia yhdistää usein epäluulo tai suoranainen viha sellaisia ihmisiä kohtaan, joilla ei ole lainkaan uskontoa. Monissa muslimimaissa on turvallisempaa vaikka keksiä itselle uskonto kuin tunnustaa olevansa ateisti tai uskonnoton. Näin on myös Yhdysvalloissa, joissa "ateisti" on jopa "kommunistia" vihatumpi ihmislaji. On aivan tavanomaista, että ei-uskovaisuus yhdistetään moraalin puuttumiseen, koska useimmat uskonnot sanelevat seuraajiensa moraaliset velvollisuudet, hyvän ja pahan, hyvin tarkasti tai jopa kattavasti. Meitä uskonnottomia tällainen tietysti närkästyttää ja joissain tilanteissa syystäkin pelottaa. Fiktioiden puutarhassa ei vallitse suvaitsevuuden henki, vaikka Pentti Tuomisenkin todistuksen mukaan kaikki uskonnot eivät ovat suvaitsemattomia. Sitä ei vaan voi äkkiä vilkaisemalla tietää, missä puutarhan kolkassa saisi kaikessa rauhassa uskoa tai olla uskomatta.

Jörnalismin peruskurssi

Kai Ekholm lienee ajatellut, ettei Jörn Donner ole vieläkään neliöity kaikilta nurkiltaan. Tuloksena on kirja Kirjoittaminen on helvettiä : Jörn Donner lehtikirjoittajana (Rosebud Books 2026). Helvettiä tai ei, Donnerin elämä oli myös yhtä journalismia, josta hän muotoili oman versionsa riippuvuuksista vapaana, omaehtoisena ja oman näköisenä jörnalistina. Ekholm lähestyy kohdettaan toisaalta älyllisesti leikittelevänä aforistikkona, toisaalta taulukoivana, aakkostavana ja luokittelevana kirjastonhoitajana. Ekholm ei pidättele omia kiteytyksiään vakan kannen alla, mutta siteeraa runsaasti myös muita Donneria ja hänen motiivejaan arvioineita aikalaisia. Lukija kiittää ja nauttii.

Kuten arvata saattaa, näinkin suppeasta (151 sivua) läpikäynnistä syntyvä ammatillinen henkilökuva lipsuu lopullisia määritelmiä janoavan käsistä. Jokainen voi loppujen lopuksi määritellä oman journalisti Donnerinsa miten tahtoo, sillä melkein kaikki tarjolla olevat määritelmät sopivat häneen, vaikka vain osittain. Se kai Donnerin persoonassa ja tarinassa jaksavat ihmisiä kiinnostaa, ettei häntä ole helppoa sulkea selkeään pakettiin ja saada vielä päälle sievää rusettia. Helpompaa on poimia piirteiden ylitarjonnasta itseä kiinnostavat kohdat.

Kai Ekholm ei ihannoi Donneria, vaikka epäilemättä ihailee tämän aikaansaavuutta ja kompasteluja seuranneita ylösnousemuksia, joita niitäkin mahtui yhteen elämään enemmän kuin useimmille muille. Donner oli vastakohtien mies, jonka summa oli harvoin tasan 100. Journalistina Donner oli tuottelias, tuotantokykyinen ja taidollisesti ammattilainen. Donnerissa oli toisaalta sellaista rentun röyhkeyttä ja häpeämättömyyttä, jota useimmat suomalaiset (miehet) salaa kadehtivat, koska eivät uskalla samaa edes yrittää ilman viinan tarjoamaa estonestoa. Sekin rakensi hänen julkista kuvaansa. Eikä varmaan tahattomasti tai vastoin tahtoa.

* * *

Mutta muistaako kukaan, mitä mieltä Jörn Donner oli? Journalistina hän jätti varmasti pysyvän jäljen, mutta minkä muotoinen tai värinen tuo jälki on, siihen on vaikeampi vastata. Esimerkiksi Donner oli Kekkosen Suomessa virallisesti "neuvostovastainen", mutta ei niin vaikutusvaltainen, että asialla olisi ollut merkitystä. Kukaan ei tavallaan piitannut siitä, mistä hän kirjoitti tai miten. Donner liikkui puoluepoliittisella kartallakin niin holtittomasti, ettei kukaan tiennyt ennen vaaleja, mitä ryhmää hän seuraavaksi edustaisi. Tuskin Donner itsekään. Ehkä hänelle riitti sen näyttäminen, että muodollistakin kannatusta riittää. 

Kaksi aihepiiriä puuttuu Ekholmin huolella koostamasta asiasanastosta: lapset ja musiikki. Julkisten todisteiden perusteella Jörn Donner olikin surkea isä ja roolimalli lapsilleen, joita oli ehkä vain siksi, ettei seksuaalisesti viriili mies hallinnut ehkäisyvälineiden käyttöä (kyllä niitä hänen elinaikanaan jo oli, ensin juuri miehille). Luultavasti Donner ei myöskään pohtinut suhdettaan lapsiin – omiin tai vieraisiin – journalistina, mikä antaisi Ekholmille perustellun syyn jättää aihepiiri kokonaan käsittelemättä. 

Ehkä samasta syystä kirjassa ei puhuta musiikista mitään. Donner oli kirjojen ja tekstin, kuvataiteiden ja elokuvan vakava harrastaja. Musiikkia hän ei ilmeisesti ymmärtänyt tai se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. Muistan itse todistaneeni suorastaan vihamielistä suhtautumista musiikkiin Kirjasto 10:ssä järjestetyssä tilaisuudessa, jossa Donner kaupunginvaltuutetun arvovallalla puhui kirjallisuuden tärkeydestä. Vaikka tapahtumapaikka oli tuolloin audiovisuaalisiin aineistoihin keskittynyt kirjasto – tai ehkä juuri siksi –, Donner piti tarpeellisena tuoda ääneen julki, ettei hänen mielestään hankintamäärärahoja saisi lainkaan käyttää musiikin kaltaiseen "viihteeseen". Sellaisen jokainen hankkikoon omilla rahoillaan. Jokainen euro (oltiin jo 2000-luvun puolella, Kirjasto 10 toimi 2005–2018) oli käytettävä kirjojen hankkimiseen, sitähän varten kirjastot oli aikoinaan perustettukin.

* * *

Luin Ekholmin kirjan mieluusti, sen oivaltavaa sanankäyttöä ja aforistiikkaa arvostaen, mutta myös hitusen oikolukijana (pahoittelen, siitä ei pääse). Jokunen teosnimi on välttänyt kursivoinnin, enkä jaksa ymmärtää, miten Ekholmin kaltainen tyylitaituri käyttää yhtäkään kertaa kömpelöä muotoa "Johan Huizinga mainitsee Leikkivä ihminen -teoksessaan", kun tarjolla on luontevampi ja esteettisesti miellyttävämpi tapa "Johan Huizinga mainitsee teoksessaan Leikkivä ihminen". Lievä toisteisuus vihjaa, että ehkä yksi kustannustoimittajan lukukerta olisi tehnyt hyvästä vielä paremman. Kirjan hyvin vähäinen kuvitus ei oikein perustele olemassaoloaan. Valokuvat Donnerin käsikirjoituksista olisivat olleet historiallisesti kiintoisia, näin voi ainakin arvailla.

Ekholmin tekstiä on syytä kehua ja kiittää lukuisista nasevista ilmaisuista, joita kirja on täynnä sekä hiukan lainattuna että enemmän omasta takaa. Kirjassa toistuva idea rinnastaa Donner aikalaisiinsa tuottaa myös mielenkiintoisia huomioita. Rinnastus Björn Wahlroosiin on onnistunut: "Björn Wahlroosilla, Jörn Donnerilla ja Matti Klingellä oli samantyyppinen ego ja tapa toimia: mennään julkisuuteen väitteellä eikä jäädä keskustelemaan siitä. Ajattelen, että Wahlroosille se on tärkeä periaate: ärsytän, olen siis olemassa. Björn Wahlroos – jälkirojalistinen mielipidevaltias – on ilmaissut asian: 'Kulttuurilla ja taiteella ei ole mitään itseisarvoa. On vain tapahtunut niin, että ne, joilla ei ole muuta elämänsisältöä, ovat monopolisoineet sanan kulttuuri.'" Voimme vain kuvitella, miten Donner olisi moisen haasteen ottanut vastaan, ylimielisesti huuliaan nuoleskellen ja jollain suomenruotsalaisella hävyttömyydellä sivaltaen.

Otan tämän lyhyen esittelyn päätteeksikin Ekholmin omaa tekstiä, mielestäni varsin onnistuneen yleismääritelmän yrityksen. Muitakin vaihtoehtoja olisi ollut tarjolla, mutta tämä miellytti lukijaminää eniten: "Donner rakensi kriittisen maanpakolaisen rooliaan ja korosti ylemmyyttään. Hän oli sivistysporvariston luokasta irronnut perillinen, déclassé, itseoppinut boheemi – kuin evoluutio olisi todennut, että kokeillaanpa jotain uutta, vaikkei se saattanut olla lopputulokseen täysin tyytyväinenkään. Älykkyys ei ole tila, vaan pyrkimys." (s. 15)

Kun oikeusvaltio ei olekaan yhteinen arvo

Jukka Kekkonen on sekä tutkijana että yhteiskunnallisen keskustelun aktivistina korostuneen huolestunut ns. oikeusvaltion säilymistä uhkaavista ilmiöistä. Hän on koonnut huolenaiheensa kirjaan Mureneeko oikeusvaltio? (Art House 2025), joka on kirjoittajansa mittarilla poikkeuksellisen vahvoja ilmauksia käyttävä oikeushistorian professori emerituksen hätähuuto. Kekkonen on itse ollut professorina osa sitä eliittiä, jonka myötä oikeusvaltio pysyy tai ei pysy pystyssä. Poliittiselle kartalle hän ei itseään halua, vaikka ei piilottele siteitään sosialidemokraattiseen liikkeeseen. Ennen muuta hän on kuitenkin konservatiivi, hyväksi ja kestäväksi demokratian perustaksi uskomansa järjestelmän vankkumaton puolustaja. Hänellä on arvoja, joiden puolustamisesta hän ei ole valmis joustamaan.

Kekkonen määrittelee itsensä "kriittiseksi realistiksi" ja samalla "arvopohjaiseksi realistiksi". Keskeisiä arvoja ovat hänelle oikeusvaltio, demokratia, markkinatalous ja yrittäjyys sekä rationaalisuus, kristinusko ja roomalainen oikeus. Näiden yhteisenä huipentumana on (pohjoismainen) hyvinvointivaltio. Fasismi kuuluu sanavalikoimaan vain termin historiallisessa 1900-luvun alkupuoliskon merkityksessä, eikä siten esiinny kirjan arvioissa. Kekkosen sanastoon eivät kuulu myöskään kapitalismi, kapitalisti eikä varsinkin luokkataistelu. Kekkonen ei "muista", minkä armeijan ansiosta vasemmisto sai Suomessa tasaveroiset kansalaisvapaudet 1945. Suomen marssissa kohti hyvinvointivaltiota ei ollut mitään osuutta sotakorvauksilla, idänkaupalla tai YYA-sopimuksen takaamalla vakaudella. Kekkonen myöntää, että sosiaaliturvaa rakennettiin, kun pelättiin Neuvostoliiton esimerkkiä. Kekkoselle se oli kuitenkin "huijaus", hän ei ajattele, että kotimainen suurpääoma olisi ihan varmuuden vuoksi parantanut työväestön oloja, etteivät nämä tykkää liikaa Neuvostoliitosta.

Jukka Kekkosen oikeusvaltion suurimmaksi uhaksi määrittyy "oikeistopopulismi", Trump Yhdysvalloissa, perussuomalaiset Suomessa. Kehityksen käänteen hän sijoittaa mielestäni aivan oikein Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin hallintovuosille 1970- ja 1980-lukujen vaihteeseen. Päähuomio on kuitenkin nykypäivässä, jonka ongelmat Kekkonen hahmottaa noin 15 viime vuoden jaksoon, jonka aikana hyvinvointi- ja oikeusvaltion rakenteita on ryhdytty aktiivisesti purkamaan hyvin laajalla yhteiskunnallisella rintamalla. Kirjoittaja korostaa, ettei kyse on jostain yksittäisestä takaiskusta, vaan systemaattisesta edistysaskelien perumisista ja erityisesti työväestön pysyviksi kuvittelemien saavutusten mitätöinnistä. 

* * *

Vaikka kirjan päähuomio on Suomessa, Jukka Kekkonen käsittelee perusteellisemmin myös kehitystä Yhdysvalloissa Donald Trumpin toisen presidenttikauden aikana, kuitenkin ennen vuoden 2026 dramaattisia tapahtumia USA:n lähdettyä avoimelle sotatielle vastoin vaalilupauksia. Tekstistä voi lukea jonkinlaista järkytystä siitä, miten nopeasti ja syvällisesti Yhdysvaltain liittovaltion demokraattisuus on korvattu itsevaltaisesti käyttäytyvän presidentin laeista ja hyvistä tavoista piittaamattomalla arjen väkivallalla, jonka julkilausuttu kohde ovat "laittomat siirtolaiset", mutta todellisuudessa kaikki, jotka eivät alistu ja nöyrry Trumpin takana olevien voimien vallankäytön edessä.

Kekkosen analyysi Yhdysvaltain perustuslaillisesta kriisistä ei vakuuta ainakaan minua. Hän kieltäytyy kutsumasta fasistisen vallankaappauksen valmisteluja oikealla nimellä (ehkä hän olisi 2026 jo hiukan valmiimpi siihen). Hän ei edes mainitse USA:n sionistisen oikeiston kuristusotetta liittovaltion päättävistä elimistä, vaikka se selittää pitkälle paitsi Trumpin sotapolitiikan, myös demokraattipuolueen haluttomuuden tehdä asioille mitään. Kekkonen ei selvästikään halua ainakaan ääneen myöntää, että hänen ihailemastaan liberaalisesta demokratiasta ei ole pystyssä enää muuta kuin kulissit. Median tärkeimmät osat ovat sionistien hallussa, senaatti ja edustajainhuone ovat lähes toimettomia, kaikki pyörii Trumpin ja hänen päivä päivältä sekavammiksi muuttuvien paasauksiensa ympärillä. Vaikka Trump katoaisi huomenna, jäisivät jäljelle epädemokraattiset vaalilait, presidentin nimittämä Korkein oikeus ja kahden valtapuolueen näennäinen kiistely, vaikka molemmat palvelevat Israelia, miljardöörejä ja äänestäjien vallan minimoimista, tässä tärkeysjärjestyksessä.

Ryhtyessään analysoimaan Suomen tilannetta, Kekkonen ei jostain syystä halua nähdä tai kykene huomaamaan suomalaisen oikeusvaltion kriisin vahvaa sidosta kehitykseen USA:ssa. Eiväthän Suomen oikeistopopulistit ole keksineet mitään itse, kaikki heidän temppunsa on matkittu Yhdysvalloista. Tämän yhteyden jättäminen noteeraamatta ei tee analyysistä väärää, mutta vaikeuttaa sen ymmärtämistä, miksi kehitys meillä on oudosti samanlaista kuin aivan toisenlaisessa yhteiskunnassa USA:ssa. Kekkonen tuntuu ajattelevan, että meillä nyt on kuitenkin ollut paras mahdollinen oikeusjärjestelmä, joten miksi ihmeessä oikeistopopulistit haluavat sen murentaa? Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että se kehitys, joka käynnistyi jo Juha Sipilän hallituksen aikana, on luonteeltaan syvästi ideologinen. Minusta kyseessä on ideologisen oikeiston revanssi, jolla kaikki toisen maailmansodan jälkeiset sosiaaliset ja oikeudelliset demokratisointitoimet, jotka vähänkin rajoittavat suurpääoman toimintavapautta, yksinkertaisesti lakkautetaan.

* * *

Koska Jukka Kekkonen on konservatiivi, hän ei voi eikä halua millään tavalla epäillä "liberaalisen demokratian" oikeutusta ja paremmuutta. Siksi hän ei voi tuomita Yhdysvaltoja fasismia kohti liukuvaksi imperialistiseksi terroristivaltioksi, vaikka maa täyttää helposti näinkin tylyn määritelmän ehdot. Venäjän Kekkonen määrittelee helposti imperialistista politiikkaa ajavaksi, samoin helppoja syyttävän sormen kohteita ovat Unkari ja Puola, mutta eivät missään tapauksessa rasistista siirtomaapolitiikkaa jatkavat Ranska ja Iso-Britannia tai Saksa, joka on jo ehtinyt ilmoittautua ydinaseen tavoittelijoiden joukkoon. Sen Kekkonen myöntää, ettei Yhdysvallat ole "enää" demokraattinen oikeusvaltio, tarkoittaen tällä tietenkin sitä, että se "ennen" sellainen oli huolimatta toistuvista kansainvälisen oikeuden rikkomuksista ja ehdottomasta tuesta kansanmurhaa tukevalle Israelille. Jos Kekkonen ottaisi oikeusvaltiofundamentalisminsa prikulleen huomiota, hänen pitäisi kai jättää ainakin luokalle kaikki ne ns. länsivallat, jotka eivät ole pelkästään jättäneet tuomitsematta Gazan kansanmurhaa, vaan ovat aktiivisesti tukeneet sitä. Suomikin kuuluu tähän häpeälliseen joukkoon,

Edellä sanotusta riippumatta pidän varsin ansiokkaana sitä analyysiä, jonka Jukka Kekkonen tarjoaa lukijoilleen Suomen demokraattisuuden ja oikeusvaltion rapautumisprosessista. Lista on pitkä, eikä edes kattava: rajalaki, poliittiset virkanimitykset, huono lainvalmistelu, puolueiden muuttuminen vihreämpää ja rahaisampaa oksaa itselleen etsivien opportunistien ponnahduslaudaksi, yliopistojen autonomian tuhoaminen, hallitusohjelmien jähmettyminen yksien vaalien "mandaatin" toteuttamiseksi jne. Lukija lisää tähän mielellään työväestön ja ay-liikkeen perusoikeuksien poistaminen, opposition jättäminen lainvalmistelun ulkopuolelle, poliittisen vastuun törkeä pakoilu (erityisesti Petteri Orpo) ja avoimen valehtelemisen nostaminen päähallituspuolueiden normaaliksi tavaksi puhua julkisuudessa. Kekkonen ei halua käyttää termejä kuten "persupuhe", mutta itse asia tulee kyllä selväksi.

Jukka Kekkonen päätyy kirjassaan, joka lienee suljettu viimeistään loppukesästä 2025, sellaiseen näkemykseen, ettei mielekäs dialogi ole mahdollista "oikeistopopulistien" kanssa. Näkemykseen on helppo yhtyä, kun tietää, että koko persujen julkisuuspeli perustuu siihen, että dialogi korvataan aina inttämisellä, valheilla, vastuun pakoilulla ja siirtämällä mistä tahansa asiasta keskustelu väittelyksi maahanmuutosta. Jukka Kekkosella ei ole ymmärrettävästi viisastenkiveä, muuten hän olisi kai SDP:n puheenjohtaja, mutta hän ei halua myöskään heittäytyä toivottomuuteen, koska sitähän "oikeistopopulistit" eli Suomessa perussuomalaiset, kristillisdemokraatit ja Kokoomuksen oikea reuna juuri haluavat. Kun on "demokraattisesti" tuhottu keskeisiä osia hyvinvointiyhteiskunnan rakenteista ja laeista, voidaan keskittyä taisteluun julkisuudesta. Sama taistelu on käynnissä Yhdysvalloissa. Oikeusvaltio ei ole yhteinen arvo. Jukka Kekkonen ei silti usko sisällissodan syttyvän Yhdysvalloissa, enkä minä usko suomalaisten äityvän sen suurempaan kapinaan kuin että Orpon hallitus ja hallituspolitiikka korvataan Antti Lindtmanin ja Petteri Orpon hallituksella, joka jatkaa hyvinvointi-Suomen purkamista. Voi siellä Yhdysvalloissakin tilanne kuumentua, jos Iranista alkaa virrata sinkkiarkkuja eri puolille liittovaltiota. Mutta sitähän ei Jukka Kekkonen voinut mitenkään tietää, että Trump ryhtyy Israelin käskystä niin typerään operaatioon kuin Iranin valloitukseen.