Laumasielun tarinoita

Jani Kaaro on koonnut (ja osittain kirjoittanut) kirjan Massahysteria (Into 2025), joka esittelee laumaeläin Homo sapiensin eriskummallisia, naurattavia ja kauhistuttavia toimia, joissa analyysi ja harkinta on jätetty syrjään ja sen sijaan heittäydytty täysillä hysterian vietäväksi. Kaaro on jättänyt massahysterian piiriin luettavien ilmiöiden yleisen analyysin suhteellisen vähäiseksi, mutta ei onneksi silti kokonaan hylännyt. Sillä vaikka utelias ja voyeristinen ihminen mielellään lukeekin "jonkun muun" hölmöilyistä, tärkeämpää lienee ymmärtää, miksi olemme niin taipuvaisia toimimaan järjen ja oman hyvinvointimmekin vastaisesti.

Kaaron tapauskertomukset ulottuvat kauas kirjoitetun historian alkupuolelle sen osoittamiseksi, etteivät massahysteriat ole millään muotoa jonkin tietyn aikakauden, etnisen yhteisön tai muun rajatun ryhmän ominaisuus. Olemme laumasieluja biologisista syistä ja voimme välttää ikäviä seurauksia vain jatkuvan ponnistelun ja vastustelun avulla. Kuka tahansa meistä voi sortua massahysteerisen reagoinnin piiriin, kun olosuhteet ovat sopivat ja laukaiseva tekijä tulee riittävän lähelle. Älykkyys tai valppaus eivät tee ketään immuuniksi, vaikka kritiikittömyys ja herkkäuskoisuus tietenkin altistavat helpommin.

Sekin on tärkeää tajuta, että voimme reagoida hysteerisesti sekä potentiaalisesti mahdollisiin uhkiin että täysin mielikuvituksellisiin pelon aiheuttajiin. Ei ole "järjetöntä" pelästyä mahdollista myrkkykaasun uhriksi joutumista, mutta jos pelon lähtökohtana on fiktiivinen jumalolento tai marsilaisten livenä seurattu hyökkäys Maan ihmisten kimppuun, voidaan jo kysyä, pitäisikö asialle kenties tehdä jotain jo etukäteen. Kuten opettamaan jo koulussa kriittistä asennetta viestintään ja kaikenlaisiin jyrkkiin väitteisiin (erikoinen väite vaatii erityisen vahvat todisteet).

* * *

Huomasin kirjaa lukiessani, että suurin osa massahysterian tunnetuista esimerkeistä on loppujen lopuksi aika tylsiä siitä huolimatta, että ne ovat tapahtumahetkellä usein dramaattisia ja tuottavat sekä hysteriaan osallistuneille että kohteiksi joutuneille paljon ikävyyksiä. Tylsyys johtunee sekä siitä, että monet Kaaronkin kuvailemista tapahtumista ovat entuudestaan tuttuja ja siitä, että hysterian kuvio on melkein aina kaavamaisen sama. Pääsyyllinen on tietenkin se biologinen ominaisuus, joka hysteeriset ryhmäilmiöt tekee mahdollisiksi ja tietyissä tilanteissa suorastaan todennäköisiksi. Silti jäin hiukan kaipaamaan esimerkkien joukkoon rytyjouluja, joiden vastineita varmaan esiintyy muuallakin, mutta jotka tuntuisivat erityisen suomalaisilta.

Kirjan viimeinen osio on mielestäni kiintoisin, koska Kaaro pohtii siinä hysteeristen joukkoilmiöiden takana olevaa biologiaa ja psykologiaa. Keskeisiä käsitteitä ovat tässä plasebo, nosebo, ehdollistuminen ja matkiminen. Kuten Kaaron tekstistäkin käy ilmi, taipumuksemme toimia kuten muutkin toimivat, esiintyy kaikenlaisissa elämäntilanteissa eikä pelkästään äärimmäisinä kärjistyksinä. Karu fakta näyttää olevan, että evoluution valossa ryhmän muiden käyttäytymisen matkiminen on menestyksekästä. Ei tietenkään aina, mutta ehkä silti riittävän usein.

Virheellisesti vain lääkkeisiin usein yhdistettävä plasebo (lumelääke) eli myönteisen odotuksen vahvistava vaikutus on todellisuudessa hyvin jokapäiväinen ilmiö. Vahvassa uskossa oleva näkee herkästi Jeesuksen hahmon myös paahtoleivässä ja kehut vahvistavat kenen tahansa itsevarmuutta ja optimismia. Kun ihmiseltä katoavat sairauden oireet plasebolääkkeen avulla, on virhe ajatella, ettei mitään oireita ollutkaan. Plasebovaikutuksen takana oleva mekanismi ei ole mielikuvitusta, vaan todellinen biologisen ihmisen ulottuvilla oleva väline valjastaa elimistön voimavarat tarkoituksenmukaiseen toimintaan. 

* * *

Nosebo eli kielteisten odotusten vahvistuminen perustunee samoihin tekijöihin kuin plasebo, vaikka saatamme vaistonvaraisesti torjua moisen ajatuksen. Lienee helpompi kuvitella, että jotkin salaperäiset "pahat voimat" saavat meidät jopa kuolemaan vain sen takia, että uskomme syyllistyneemme tekoon, joka johtaa kuolemaan. Tapausesimerkit nosebon vaikutuksista ovatkin varsin pelottavia ja järjenvastaisia. Mutta se biologinen laumasieluisuutemme ei perustukaan järkeen tai rationaaliseen analyysiin vaan yhteisön muiden jäsenten toimintaan ja uskomuksiin. Jos omassa yhteisössä kaikki pitävät totena sitä, että hyvä sato tai kalaonni edellyttää vuosittaista ihmisuhria, millä perusteella yksilö sitä voisi epäillä? Asioiden syysuhteet voivat olla 

Laumasieluisuus ei ole todiste yksilön typeryydestä tai huonoista perintötekijöistä, sillä olemme kaikki taipuvaisia samaan käyttäytymiseen. Vain harvat haluavat toimia toisin kuin suuri enemmistö, vaikka usein se olisikin – varsinkin jälkikäteen arvioiden – järkevää sekä yksilön että yhteisön kannalta. Miksi jotkut yksilöt ovat taipuvaisempia kriittisyyteen ja ryhmän viisauden epäilyyn? Sitä emme taida tietää, vaikka tällaisia ihmisiä on aina ollut, usein melkoisia henkilökohtaisia riskejä ottaen (ryhmän totuuksien opponointia ei tietenkään katsota hyvällä). Itseään tällaisena poikkeusyksilönä pitävän kannattaa silti pohtia myös, eikö todellakaan koskaan ole mennyt joukon mukana, vaikka sisäisesti vastaan haraten.

Ehkä jonkinlaista evolutiivista viisautta onkin hyödyntää sekä laumasieluisuuden tuomia etuja (ne ovat kiistattomia varsinkin tilanteissa, joissa tehokasta viestintää ei ole tarjolla) että niitä uskalikkoja, joiden mieli uskaltaa sinnekin, minne ryhmä ei tohdi suunnistaa edes uteliaisuuden ajamana. Toisin ajattelevien surmaaminen tai häätäminen ryhmästä ulos ovat historiassa tavallinen tarina, mutta tuskin olisimme menestyneet ilman ryhmän näkemystä haastavia yksilöitä. Olen usein ajatellut pyörän keksimistä. Se on epäilemättä vaatinut rohkeutta kokeilla ja sitten osoittaa epäluuloiselle yhteisölle, ettei suurikaan enemmistö ole aina oikeassa.

PS. Jani Kaaro kirjoittaa pääosin kuten tiedetoimittajan on syytäkin kirjoittaa, tieteellistä metodia kunnioittaen. Siksi silmääni häiritsi, kun hän kirjoittaa sivulla 10, että olemme "valinneet" elämän ryhmässä ja että sekä kieli että empatia olisivat jonkin tai jonkun "keksintöjä". Nähdäkseni tieteellinen tieto on osoittanut, että kaikki nämä kolme ovat evoluution paineessa ilmaantuneita ratkaisuja, eivät mitään tietoisia valintoja.

Pakko on totisesti paras muusa

Emeritusprofessori Markku Kuisma on taloushistoriaan erikoistunut tutkija, jonka tapa kirjoittaa on rajannut jokseenkin rauhallisena pysyneen nurkkauksen. Matkijoita ei ole oikein löytynyt. Siitäkö johtunee, että tuoreessa kirjassaan Sodan yrityksiä : Suurteollisuus sodan palveluksessa (Siltala 2026) tekijä on irrottanut viimeisetkin pidäkkeet? Kun Kuisma aiemmin sijoitti rentoja kohtia sinne sun tänne, on nyt jokseenkin koko teksti jatkuvaa sanaleikittelyä. En tiedä, onko se enää tehokasta. Tahtoo kärsiä, kun lukija ei enää ylläty. Samalla Kuisman kirjoitustapaan on ilmaantunut tapa esittää jonkin muotoinen väitelause ja heti perään kumota se tai asettaa ainakin kyseenalaiseksi. Kun tämä kaikki yhdistyy varsin lyhyiksi taottuihin lauseisiin ja virkkeisiin, unohtaa lukija aiheen karuuden. Se lienee tarkoituskin. Vai haluaako Kuisma keikauttaa lukijan kriittisyysasteen miellyttävän keskilämpöiseksi?

Luulin kirjaa varatessani, että Kuisma on ryhtynyt kronikoimaan sodankäynnin ja teollisten yritysten pitkää yhteistä historiaa. Tom Backströmin suunnittelema kansi on painajaisia houkutteleva tulkinta Olli Heikkoselta lainatusta motosta, joka kuvailee sotapolitiikka näin: "villisian hymy, härän tietokone ja esihistorialliset kulmahampaat". En ollut enää varma siitä, mitä Kuismalla on tarjottavana, kun päänimikin on niin monitulkintainen. Nopeasti käy sitten ilmi, että pohdittavana on Hitlerin Saksan sotaponnisteluja avustaneiden suuryritysten moraali, motiivit ja syyllisyyden määrä & laatu. Pääosassa on teollisen kansanmurhan toteuttamista ratkaisevasti nopeuttaneen IG Farben – tai ehkei kuitenkaan pääosassa, joka taitaa loppujen lopuksi langeta kysymykselle, onko kapitalistisella suuryrityksellä loppujen lopuksi edes mahdollisuutta harrastaa eettisiä pohdintoja, eihän moiseen ylellisyyteen ole tarvetta rauhankaan aikana.

Minulle jäi kirjasta sellainen käsitys, että Kuisma on halunnut karistaa IG Farbenin ja muiden sotatarviketuotantoa harrastaneiden yritysjohtajien harteilta puolihuolimattomasti sinne joutuneet kansallissosialistisen kiihkoilun murusetkin. Kuisman käsittelyn tuloksena on, etteivät useimmat teollisuusjohtajat olleet ideologisesti motivoituneita, vaan aivan normaaleja kapitalisteja, jotka punnitsivat vaihtoehtoja, jos sellaisia edes tarjottiin, osakkeenomistajille ropisevien etujen valossa. Eivät herrat, sellaisiahan he kaikki olivat, välttämättä mitään lempeitä maailmanparantajia olleet, mutta eivät myöskään kuolaisin torahampain Hitlerin puolesta taistelijoitakaan. Toisaalta, "jos nyt johtolangat johonkin viittaavat niin aikakin sellaisten ikävystyttäviltä vaikuttavien abstraktien ja samalla hyvin käytännöllisten luomusten kuin oikeusvaltion, vallanjaon ja vapaan tieteen ja tiedonvälityksen elintärkeyteen." (s. 11) 

* * *

Rehellisesti kun kiteytän, Kuisman aika tarkkaan selostama yksilöiden, yhtiöiden ja valtioiden kilpajuoksu milloin minkin sodankäynnille kriittisen mineraalin tai muun luonnonvaran hallinnasta ei jaksanut hirveästi kiinnostaa. Enimmäkseen se kaikki oli aika tylsää vähän samaan tyyliin kuin Björn Wahlroosin muistelmissa tarkkaan selostettujen rahapelien yksitoikkoinen maailma. Onneksi Kuisma on sitonut pienen, pohjoisen ja teoriassa hyvin täydellisesti kaikesta tärkeästä syrjässä olleen Suomen isompaan kuvioon ja kas, meillä oli kuin olikin oma osuutemme Hitlerin sotakoneen voitelussa. Kaikki nämä Suomea koskevat osiot olivat ainakin itselleni uutta tietoa, jollaista lukee mielellään ymmärtääkseen oman synnyinmaan vaiheita edes vähän paremmin. Erityisesti Nesteen taustahistoria on sillä lailla kiinnostavaa teollisuushistoriaa, että tuskin monikaan osaisi sijoittaa sen ensimmäiset syntyvärinät syksyyn 1939, jolloin Haaksirikkoisten patsaalla merelle tähyillyt eversti Väinö Vartiainen, Päämajan poltto- ja voiteluaineosaston päälliköksi nimetty liikemies joutui omin silmin todistamaan, kuinka Kruunuvuoren selällä kovasti odotettu ja toivottu Shellin tankkeri tekikin täyskäännöksen ja vei kallisarvoisen öljylastinsa takaisin Saksaan. 

Markku Kuisma kuuluu niihin historiantutkijoihin, jotka uskaltavat käyttää talvisodan yhteydessä ilmaisua "tarpeeton sota", johon lehtimoguli Eljas Erkko Suomen johdatteli jääräpäisellä suhtautumisellaan aluevaihtoihin, joita sekä Mannerheim että Paasikivi pitivät järkevinä ja jopa Suomelle edullisina. Tavallaan myös Saksa, joka toisaalta ilmoitti sekä Suomelle että tuolloiselle sopimuskumppanilleen Neuvostoliitolle, että tapahtui mitä tahansa, Outokumpu ja Vuoksenniska kuuluvat Saksalle. Näin myös tapahtui, pommit karttoivat mainittuja teollisuuslaitoksia tarkasti. Sillä kuten Kuismakin vahvistaa, "Ei Neuvostoliittokaan tuhoamissotaa tavoitellut [- -] Suomi oli alkujaan tarkoitus pakottaa Saksan tulevaa suurhyökkäystä ennakoiviin turvallisuuspoliittisiin aluevaihtoihin, puskurivyöhykkeeksi." (s. 146)

Suurvaltojen kyynistä asennetta pikkuvaltioihin Kuisma herkeää kuvaamaan suorastaan herkutellen, enkä malta olla taas siteeraamatta: "Olennaisinta joka tapauksessa oli, että kupari virtasi Saksaan keskeytymättä. Jalostusvoiton jakamiseen voitiin palata, kun kohta koittava suursota oli onnellisesti takana, Venäjä murskattu ja orjuutettu, Pietari poltettu maan tasalle, väestö vaihdettu, luonnonrikkaudet vallattu rotuvalioille ja Suomi ottanut luonnollisen paikkansa euraarialaisen Suur-Saksan pohjoisena provinssina." (s. 151) Aika harva tutkijakaartistamme uskaltautuu tällaiseen kaunomaalailuun. Eihän Eurooppaa taas johtava Saksakaan näe mitään rivoa siinä, että Merz juhlii Macronin, Starmerin ja Banderan kanssa toisen maailmansodan päättymistä ilman venäläisiä, kuin olisi itse ollut vapauttamassa Berliiniä.

* * *

Palataan kuitenkin lopuksi kirjan pääkuvioon eli teollisuusyrittäjien suhtautumiseen Hitleriin ja tämän aikomuksiin. Kuisma muistuttaa, ettei suhde ollut yksipuolinen, sillä vielä vuonna 1933 Hitler tarvitsi aivan välttämättä suuryritysten rahaa, jotta pysyisi vallassa. Eikä saksalaisilla yrityksillä ollut koosta riippumatta vahvaa syytä epäillä, että tuo tukiraha oli todellisuudessa se pikkusormi, jonka saatuaan Hitler laittoi ruotuun myös mahdollisesti niskoittelua harkitsevat yrittäjät. Myös IG Farben oli alkuvaiheessa vielä perinteiseen keskieurooppalaiseen tapaan yritys, jossa juutalaisilla oli merkittävä osuus sekä omistajina että johtavina toimihenkilöinä. Moisen vapaamielisyyden Hitler lopetti ja ehkä samalla helpotti omia sotavalmistelujaan poistamalla suuryritysten johdosta potentiaaliset niskuroijat. Sillä vaikka saksalaisten suuryritysten johtajat eivät olleetkaan aktiivisia natseja, ei heidän tottelevaisuudessaan ollut ilmeisesti moitteen sijaa, kun Vaterland tarvitsi heidän ponnisteluitaan.

Mistä päästään tämän tekstin otsikkoon valitsemaani Markku Kuisman lauseeseen, jonka jatkokin on oivasti kiteytetty: "Ja imartelu auttaa aina, etenkin kohteliain, arvonmukaisin lahjoin höystetty." (s. 248) Kuisman havaintojen mukaan saksalaiset teollisuusjohtajat ymmärsivät oikein hyvin muusaa, jonka käskystä aukesi keskitysleirin portti viimeisen kerran myös epäisänmaallisille saksalaisille, joiden vauraus oli Hitlerin huomaavaisessa suojeluksessa vain tietyin ehdoin. Kuisman logiikkaa on vaikea vääräksi osoittaa, sillä miksi teollisuusjohtajat olisivatkaan ryhtyneet vastustelemaan tilanteessa, jossa todellisia vaihtoehtoja ei ollut. Myös liittoutuneiden sotasyyllisiä jahdanneet juristit olivat samoilla linjoilla. Teollisuuspamput eivät joutuneet Nürnbergiin ja pahimmatkin armahdettiin lyhyiden tuomioiden jälkeen. Moni palasi tehtäviin, joissa oli Hitleriäkin palvellut. Nyt oli vuorossa Länsi-Saksan palvelu ja kas, vihollinenkin oli taas sama kuin Hitlerillä.

Kuisma käyttää vuosista 1914–1945 nimitystä "Euroopan 30-vuotinen sisällissota". Se ei liity kirjan teemaan sen kummemmin, mutta korostaa kahden maailmansodan erottamattomuutta. Siinä taas teollisuuspolitiikalla oli mitä suurin rooli, vaikka vallitseva suhtautuminen markkinatalouteen oli häpeämätöntä pyrkimystä monopoliasemaan tai sen ollessa mahdotonta, osakkeenomistajille mieluisan hintatason varmistavaan laajaan kartellisopimukseen. Suomalaiset osoittautuivat tässä suhteessa poikkeuksellisen jääräpäisiksi jenginpettureiksi perustamalla Outokummun kaltaisen kansallisen yrityksen. Suomalaiset ymmärsivät, että kun ollaan pienessä ja köyhässä maassa, täytyy vähistä aarteista (kupari, nikkeli, molybdeeni jne.) pitää kiinni eikä antaa puoli-ilmaiseksi isoille. Nykyään tämä viisaus on unohdettu ja Suomi pyytelee kaivosyhtiöitä ryöstöretkelle Suomen malmijuonien kimppuun. Mutta se ei kuulu enää tähän sotateollisuuden maailmaan – vai kuuluuko sittenkin?

Absurdin puutarhan äärellä

Kaltaiseni uskonnottoman ei kai pitäisi käyttää aikaansa edes selailemalla Pentti Tuomisen kirjaa Fiktioiden puutarha : Uskontojen kriittinen historia (G-kirja 2025). Kun niin kuitenkin sorruin tekemään, yritän seuraavassa perustella, miksi tuo selailu kannattaa jättää niille, joilla on edes jonkinlainen epäilys, että jospa kuitenkin on jotain jumalan kaltaista olemassa. Tuomista ei voi syyttää yrityksen puutteesta. Yli 400 sivua uskontojen vaiheiden parissa on rupeama, johon ei kenenkään uskoisi vaivautuvan. Tuominen on valinnut metodikseen yhdistää "hauska" matka "fiktioiden puutarhassa" jo kuolleiden asiantuntijoiden opastaviin luentoihin. En tiedä, kuka tästä kevennyksestä hyötyy. Minusta se tuntui vähän lapselliselta, kun kirja oletettavasti on kuitenkin suunnattu uskontoja jotenkin vakavasti pohtiville aikuisille.

Kirja nimi on sen sijaan hyvin keksitty, vaikka AI:llä tekaistu kansi viekin ajatukset psykedeelisten albuminkansien suuntaan. Vaikka eri uskontojen edustajat tietysti kiistävät jyrkästi termin "fiktio" käyttämisen oman uskontonsa yhteydessä, asiaa ulkopuolelta pähkäilevän näkökulmasta on selvää, etteivät tuhannet erilaiset uskonnot voi olla ainakaan kaikki totta, jos yksikään. Käsite koetaan varmaan loukkaavana, koska uskovalle kysymys ei tietenkään ole mielikuvituksen tuotteesta saati ihmisten keksimistä tarinoista. Sen sijaan kirjalle annettu alaotsikko kyllä liioittelee. Kirja käsittelee vain ns. yleisesti tunnettuja uskontoja, eikä käsittelytapa ole ollenkaan kriittinen. Varsinkin joidenkin aasialaisten uskontojen kohdalla teksti muuttuu hetkittäin selvästi ihailevaksi.

Jos ohittaa kirjan keventämiseksi keksityn Tuomisen oman fiktiivisen puutarhan, jossa kuvitteellinen uskontojen historiasta kiinnostuneiden joukko luonnonlaeista piittaamatta vaeltaa, voi kirjaa kyllä suositella länsimaissa tunnettujen uskontojen pätevän tuntuisena yleisesityksenä, joka voisi esimerkiksi lukioikäisille olla sopiva tenttiaineisto. Tuominen on hyödyntänyt todellisten tutkijoiden työtä, eikä aiheen yleinen pitkäpiimäisyys tai kaoottisuus ole tietenkään hänen syytään. Kirja pakottanee ajattelevan ja peruskriittisen ihminen vakavasti ajattelemaan, miksi mikään uskonto olisi toista uskottavampi, kun kaikkien historia on niin selkeästi yhdistelmä vanhojen tarinoiden lainaamista ja uusien tarinoiden keksimistä saman perusteeman ympäriltä.

* * *

En pidä perusteltuna Tuomisen ratkaisua sijoittaa kirjaan lukua 13 otsikolla ATEISMI. Aikomus lienee hyvä, mutta tekohengittää turhaan monien uskovien väitettä siitä, että ateismikin on uskonto. Väite on sekä tarkoitushakuinen että loogisesti väärä. Ateismi tarkoittaa vain sitä, että ihminen ei usko mihinkään jumaliin. Uskon puute ei ole ideologia tai uskonto, vaan pelkästään ilmaisu jonkin piirteen puuttumiselle. Puhe ateismista uskontona on yhtä tyhjää kuin sanoa, että kuurouskin on erityinen aisti tai että ihmisellä, jolla ei ole absoluuttista sävelkorvaa, on jokin musikaalinen erityispiirre. On paikallaan käydä läpi eri vivahteet uskomisen ja ei-uskomisen välillä (agnostismi, vapaa-ajattelu, sekulaarihumanismi, skeptismi), mutta ei rinnastaa niitä uskonnolliseen uskomiseen.

En havainnut kirjaa selaillessani (en yritä väittää lukeneeni sitä kannesta kanteen, siihen ei kärsivällisyyteni lopulta taipunut, vaikka aluksi yritin), että Tuominen olisi painottanut mitään isoa uskontoa suuntaan tai toiseen. Ainoastaan gnostilaisuudelle annettu oma luku ja muhkea sivumäärä (40, kun islam hoituu 17 sivulla) tuntui lukijasta perin oudolta. Tuominen on arvannut kulmakarvojen kohoamisen itsekin ja kommentoi asiaa näin: "Tiedän, että gnostilaisuus on maailman uskontojen isossa kuvassa varsin pieni peluri, mutta uskontotieteellisessä ja aatehistoriallisessa kontekstissa se muodostaa niin mielenkiintoisen hengellisten ja filosofisten näkemysten jatkumon, että se ansaitsee tässä kirjassa kokoaan suuremman sivumäärän." (s. 302)

Huomio saa lisäselvennystä kirjan ulkopuolelta Wikipediasta löytyvästä tiedosta, että Pentti Tuominen (s. 1942, eikä häntä pidä sotkea samannimiseen oopperalaulajaan, joka eli 1920–1995) on toiminut vapaamuurarijärjestöissä 1980-luvulta alkaen kirjoittaen liikkeen aatteellista sisältöä valottavia kirjoja ja oli vuonna 2009 perustamassa Gnostilaista Seuraa, jonka puheenjohtajana on toiminut alusta alkaen. Hän on myös julkaissut kolme gnostilaisuuteen keskittyvää tietokirjaa, joista ensimmäisen pseudonyymillä "Johann Erle" vuonna 2009. Minusta Tuominen olisi kyllä voinut omatoimisestikin tuoda nämä omat taustavaikuttajansa lukijan tietoon. Nyt hän tyytyy prologissaan selittämään kriittisyyttään näin: "Kirjan alaotsikko viittaa tarkoitukseeni pöyhiä uskontojen fiktiivistä maailmaa tutkivan journalistin otteella, johon kuuluu myös asioiden kyseenalaistaminen." (s. 5) Kun "journalisti" kuitenkin jättää kertomatta, että on itse aktiivinen vapaamuurari ja gnostilainen, lukija tuomitsee ratkaisun mielessään jossain määrin epäeettiseksi. Tuominen on kuin poliitikko, joka ei valehtele, mutta jättää kertomatta.

* * *

Uskonnoista on vaikea puhua ja kirjoittaa aidon neutraalisti. Ihminen on biologisena eläinlajina taipuvainen korvaamaan tietämättömyytensä Deus ex machina -ratkaisuilla, jotka siirtävät vastuun ihmiselle käsittämättömistä ilmiöistä erilaisille jumalille ja sellaisten maailmassa vallitseville todellisuuksille. Moderni aivotutkimus on löytänyt ihmisaivoista alueita, joita stimuloimalla on voitu matkia hengellisiä kokemuksia. Tieteellinen uskonnollisten tunteiden selitysmalli lienee siis mahdollinen, vaikka on liian aikaista rientää sellaista julistamaan. Mutta kuten käsillä oleva Pentti Tuomisen kirjakin todistaa, ihmislajilla on hyvin voimakas taipumus jonkinlaiseen uskonnollisuuteen. Toisaalta on myös niin, että kyselyissä itsensä ei-uskoviksi määrittelevien määrä on ollut kasvussa. Tuominen antaa globaalin luvun 13 %. Suomessa vastaava prosenttiluku oli vuonna 2019 jo 29 % eli melkein joka kolmas ilmaisi olevansa vailla jumaluskoa. 

Kun tutustuu katsauksen omaisesti maailmanuskontojen yksityiskohtiin, jää utelias lukija pohtimaan, millainen maailmamme olisi ilman uskonnollisia tarinoita ja niiden pohjalta rakennettuja järjestäytyneitä uskontoja. Nytkin monen uskonnon tarina on täynnä pieniä sattumuksia, joilla on ollut valtavat seuraamukset. Kristinusko olisi tyystin erilainen ilman Paavalin keksimiä lisiä. Muhammed oli luku- ja kirjoitustaidoton, joten islam kehittyi myöhempien tulkkien kautta. Juutalaiset lainasivat idean valitusta kansasta sumerilaisilta; entä jos eivät olisi koko ideasta kuulleetkaan? Mutta millainen olisi maailmamme, jossa ihmisten keksimiä uskonnollisia fiktioita ei olisi koskaan otettu todesta, kuten emme ota todesta myöskään fiktioita keijukaisista, joulupukista tai oikeudenmukaisesta verotuksesta?

Varsinkin monoteistisiä uskontoja tunnustavia aktiiviuskovia yhdistää usein epäluulo tai suoranainen viha sellaisia ihmisiä kohtaan, joilla ei ole lainkaan uskontoa. Monissa muslimimaissa on turvallisempaa vaikka keksiä itselle uskonto kuin tunnustaa olevansa ateisti tai uskonnoton. Näin on myös Yhdysvalloissa, joissa "ateisti" on jopa "kommunistia" vihatumpi ihmislaji. On aivan tavanomaista, että ei-uskovaisuus yhdistetään moraalin puuttumiseen, koska useimmat uskonnot sanelevat seuraajiensa moraaliset velvollisuudet, hyvän ja pahan, hyvin tarkasti tai jopa kattavasti. Meitä uskonnottomia tällainen tietysti närkästyttää ja joissain tilanteissa syystäkin pelottaa. Fiktioiden puutarhassa ei vallitse suvaitsevuuden henki, vaikka Pentti Tuomisenkin todistuksen mukaan kaikki uskonnot eivät ovat suvaitsemattomia. Sitä ei vaan voi äkkiä vilkaisemalla tietää, missä puutarhan kolkassa saisi kaikessa rauhassa uskoa tai olla uskomatta.

Jörnalismin peruskurssi

Kai Ekholm lienee ajatellut, ettei Jörn Donner ole vieläkään neliöity kaikilta nurkiltaan. Tuloksena on kirja Kirjoittaminen on helvettiä : Jörn Donner lehtikirjoittajana (Rosebud Books 2026). Helvettiä tai ei, Donnerin elämä oli myös yhtä journalismia, josta hän muotoili oman versionsa riippuvuuksista vapaana, omaehtoisena ja oman näköisenä jörnalistina. Ekholm lähestyy kohdettaan toisaalta älyllisesti leikittelevänä aforistikkona, toisaalta taulukoivana, aakkostavana ja luokittelevana kirjastonhoitajana. Ekholm ei pidättele omia kiteytyksiään vakan kannen alla, mutta siteeraa runsaasti myös muita Donneria ja hänen motiivejaan arvioineita aikalaisia. Lukija kiittää ja nauttii.

Kuten arvata saattaa, näinkin suppeasta (151 sivua) läpikäynnistä syntyvä ammatillinen henkilökuva lipsuu lopullisia määritelmiä janoavan käsistä. Jokainen voi loppujen lopuksi määritellä oman journalisti Donnerinsa miten tahtoo, sillä melkein kaikki tarjolla olevat määritelmät sopivat häneen, vaikka vain osittain. Se kai Donnerin persoonassa ja tarinassa jaksavat ihmisiä kiinnostaa, ettei häntä ole helppoa sulkea selkeään pakettiin ja saada vielä päälle sievää rusettia. Helpompaa on poimia piirteiden ylitarjonnasta itseä kiinnostavat kohdat.

Kai Ekholm ei ihannoi Donneria, vaikka epäilemättä ihailee tämän aikaansaavuutta ja kompasteluja seuranneita ylösnousemuksia, joita niitäkin mahtui yhteen elämään enemmän kuin useimmille muille. Donner oli vastakohtien mies, jonka summa oli harvoin tasan 100. Journalistina Donner oli tuottelias, tuotantokykyinen ja taidollisesti ammattilainen. Donnerissa oli toisaalta sellaista rentun röyhkeyttä ja häpeämättömyyttä, jota useimmat suomalaiset (miehet) salaa kadehtivat, koska eivät uskalla samaa edes yrittää ilman viinan tarjoamaa estonestoa. Sekin rakensi hänen julkista kuvaansa. Eikä varmaan tahattomasti tai vastoin tahtoa.

* * *

Mutta muistaako kukaan, mitä mieltä Jörn Donner oli? Journalistina hän jätti varmasti pysyvän jäljen, mutta minkä muotoinen tai värinen tuo jälki on, siihen on vaikeampi vastata. Esimerkiksi Donner oli Kekkosen Suomessa virallisesti "neuvostovastainen", mutta ei niin vaikutusvaltainen, että asialla olisi ollut merkitystä. Kukaan ei tavallaan piitannut siitä, mistä hän kirjoitti tai miten. Donner liikkui puoluepoliittisella kartallakin niin holtittomasti, ettei kukaan tiennyt ennen vaaleja, mitä ryhmää hän seuraavaksi edustaisi. Tuskin Donner itsekään. Ehkä hänelle riitti sen näyttäminen, että muodollistakin kannatusta riittää. 

Kaksi aihepiiriä puuttuu Ekholmin huolella koostamasta asiasanastosta: lapset ja musiikki. Julkisten todisteiden perusteella Jörn Donner olikin surkea isä ja roolimalli lapsilleen, joita oli ehkä vain siksi, ettei seksuaalisesti viriili mies hallinnut ehkäisyvälineiden käyttöä (kyllä niitä hänen elinaikanaan jo oli, ensin juuri miehille). Luultavasti Donner ei myöskään pohtinut suhdettaan lapsiin – omiin tai vieraisiin – journalistina, mikä antaisi Ekholmille perustellun syyn jättää aihepiiri kokonaan käsittelemättä. 

Ehkä samasta syystä kirjassa ei puhuta musiikista mitään. Donner oli kirjojen ja tekstin, kuvataiteiden ja elokuvan vakava harrastaja. Musiikkia hän ei ilmeisesti ymmärtänyt tai se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. Muistan itse todistaneeni suorastaan vihamielistä suhtautumista musiikkiin Kirjasto 10:ssä järjestetyssä tilaisuudessa, jossa Donner kaupunginvaltuutetun arvovallalla puhui kirjallisuuden tärkeydestä. Vaikka tapahtumapaikka oli tuolloin audiovisuaalisiin aineistoihin keskittynyt kirjasto – tai ehkä juuri siksi –, Donner piti tarpeellisena tuoda ääneen julki, ettei hänen mielestään hankintamäärärahoja saisi lainkaan käyttää musiikin kaltaiseen "viihteeseen". Sellaisen jokainen hankkikoon omilla rahoillaan. Jokainen euro (oltiin jo 2000-luvun puolella, Kirjasto 10 toimi 2005–2018) oli käytettävä kirjojen hankkimiseen, sitähän varten kirjastot oli aikoinaan perustettukin.

* * *

Luin Ekholmin kirjan mieluusti, sen oivaltavaa sanankäyttöä ja aforistiikkaa arvostaen, mutta myös hitusen oikolukijana (pahoittelen, siitä ei pääse). Jokunen teosnimi on välttänyt kursivoinnin, enkä jaksa ymmärtää, miten Ekholmin kaltainen tyylitaituri käyttää yhtäkään kertaa kömpelöä muotoa "Johan Huizinga mainitsee Leikkivä ihminen -teoksessaan", kun tarjolla on luontevampi ja esteettisesti miellyttävämpi tapa "Johan Huizinga mainitsee teoksessaan Leikkivä ihminen". Lievä toisteisuus vihjaa, että ehkä yksi kustannustoimittajan lukukerta olisi tehnyt hyvästä vielä paremman. Kirjan hyvin vähäinen kuvitus ei oikein perustele olemassaoloaan. Valokuvat Donnerin käsikirjoituksista olisivat olleet historiallisesti kiintoisia, näin voi ainakin arvailla.

Ekholmin tekstiä on syytä kehua ja kiittää lukuisista nasevista ilmaisuista, joita kirja on täynnä sekä hiukan lainattuna että enemmän omasta takaa. Kirjassa toistuva idea rinnastaa Donner aikalaisiinsa tuottaa myös mielenkiintoisia huomioita. Rinnastus Björn Wahlroosiin on onnistunut: "Björn Wahlroosilla, Jörn Donnerilla ja Matti Klingellä oli samantyyppinen ego ja tapa toimia: mennään julkisuuteen väitteellä eikä jäädä keskustelemaan siitä. Ajattelen, että Wahlroosille se on tärkeä periaate: ärsytän, olen siis olemassa. Björn Wahlroos – jälkirojalistinen mielipidevaltias – on ilmaissut asian: 'Kulttuurilla ja taiteella ei ole mitään itseisarvoa. On vain tapahtunut niin, että ne, joilla ei ole muuta elämänsisältöä, ovat monopolisoineet sanan kulttuuri.'" Voimme vain kuvitella, miten Donner olisi moisen haasteen ottanut vastaan, ylimielisesti huuliaan nuoleskellen ja jollain suomenruotsalaisella hävyttömyydellä sivaltaen.

Otan tämän lyhyen esittelyn päätteeksikin Ekholmin omaa tekstiä, mielestäni varsin onnistuneen yleismääritelmän yrityksen. Muitakin vaihtoehtoja olisi ollut tarjolla, mutta tämä miellytti lukijaminää eniten: "Donner rakensi kriittisen maanpakolaisen rooliaan ja korosti ylemmyyttään. Hän oli sivistysporvariston luokasta irronnut perillinen, déclassé, itseoppinut boheemi – kuin evoluutio olisi todennut, että kokeillaanpa jotain uutta, vaikkei se saattanut olla lopputulokseen täysin tyytyväinenkään. Älykkyys ei ole tila, vaan pyrkimys." (s. 15)