Levantti ja Länsi-Aasia Suomesta katsoen

Muuttuva Lähi-Itä : Maailmanjärjestyksen murtuessa (Atena 2025) on paksu ja painava tietokirja Euroopan lähialueista, joista luulemme tietävämme jotain, vaikka oikeasti emme tiedä juuri mitään. Asialla ovat tutkija Susanne Dahlgren ja kanslianeuvos Mikko Lohikoski, joilla kummallakin on sekä tietoa että omakohteista tuntumaa kirjan kattamista aiheista keskimääräistä paljon, paljon enemmän. Heidän tavoitteenaan lienee ollut tuottaa kirja, joka yrittää avata arkipäiväisten uutisten ja vielä useammin vaikenemisen taakse jäävää maailman osaa, jonka väitetään olen tuomittu ikuiseen sotimiseen ja epätasa-arvoiseen kurjuuteen lähinnä omasta syystään. Tämän tavoitteen kirja toteuttaa hylkäämällä mustavalkoisen, siirtomaaisännät valkopesevän tulkinnan ns. Lähi-Idän ongelmista. Dahlgren ja Lohikoski suhtautuvat valtamedian välittämään kuvaan kriittisesti, vaikka eivät esimerkiksi itseni kaltaisen lukijan mielestä silti riittävän kriittisesti.

Vaikka antaisin kirjalle mieluusti paremmankin arvosanan, joudun tyytymään kouluarvosanaan 8 syistä, jotka lyhyesti totean yleisellä tasolla ja sen perään esimerkein todistellen. Kirjassa haukataan ensinnäkin liian isoa palasta. Voin ymmärtää, miksi Dahlgren ja Lohikoski ovat yhdistäneet osaamisensa, jotka ovat osittain lomittain meneviä, osittain eivät. Lopputulos ei kuitenkaan ole sisäisesti aivan koherentti tietoteos, vaan enemmänkin kirjoituskokoelma. Jos olisin kaikkivaltias kustantajadiktaattori, olisin määrännyt tekemään kaksi kirjaa ja kummankin luvut yhdellä istumalla. Dahlgren ja Lohikoski eivät käy keskenään dialogia tai ainakaan en itse sellaista hahmottanut. Asiaa ei tarvitse edes todistella, kun kirjassa on kaksi päätöslukua. Toisteisuus vaivaa aika montaa lukua synnyttäen tuntemuksen, että lukuja on kerätty eri ajoilta ja kirjoitettu aika pitkän rupeaman aikana. 

Vaikka molemmat kirjoittajat harrastavat asiallista, kiihkotonta ja ylilyöntejä karttavaa tekstiä, jouduin tuon tuostakin tarkistamaan, kumpi mahtaa olla äänessä. Vastuita ovat jonkin verran avattu joidenkin lukujen kohdalla, mutta jostain ihmeen syistä ei kuitenkaan sisällysluettelossa. Kun molemmat ovat voineet kertoa myös omakohtaisista kokemuksista, koin kiusallisena, kun en aina tiennyt, kumpi kertoo mielenkiintoisia asioita minä-muodossa. En tiedä Atenan kustannustoimituskuvioista, joten joudun vain toteamaan, että mielestäni kirja olisi hyötynyt reilusta tiivistämisestä (tai em. kahteen kirjaan jakamisesta) ja vielä parista oikolukukerrasta. Ehkä kirjaan olisi se täysin välttämätön hakemistokin saatu mahtumaan muun tiivistämisen ansiosta. Nolo ratkaisu Atenalta joka tapauksessa tämä hakemiston puute on.

* * *

Kirjoittajista Susanne Dahlgren kirjoittaa miellyttävän myötäelävästi, mikä ei ole tietysti yllättävää, kun hän on työkseen Lähi-Idän instituutin johtaja. Dahlgren kykenee siirtämään laajan kokemuksensa ja suomalaisittain harvinaisen "ymmärryksen" myös tekstiin, joka pitäytyy pinnalta neutraalin raportoinnin perinteessä mutta antaa yksityiskohtien maustaa kerrottua tavalla, johon asioihin vain pinnallisesti tutustunut ei kerta kaikkiaan kykene. Sen sijaan yllätyin jossain määrin siitä tyylillisestä kuivakkuudesta, jonka Mikko Lohikoski oli valinnut omalle kerronnalleen. Hänen työnjaollinen roolinsa näyttää olevan analysoida kukin geopoliittinen alue ja konflikti jonkinlaisen diplomaatin uran valinneen arvilindin tyyliin. Pinnalta neutraalisti, mutta korostuneen turvallisesti siten, ettei lukijan maailmankuva saa liian kovaa ravistelua osakseen. Eikä Mediapoolin tarvitse listata kirjaa niihin, joiden julkinen esittely on aivan tarpeetonta ja isänmaan kokonaisedun vastaista.

Minua taas kenkuttaa, että ihminen käyttää noin 300 sivua välttäen jokaisen mahdollisuuden laittaa konfliktien perussyyt tylysti lukijan arvioitavaksi, ettei vaan saisi moitteita jonkin osapuolen puolelle asettumisesta. Mikko Lohikoski ei selvästikään halua olla se, joka ensimmäisenä sanoo ääneen Benjamin Netanjahun voivan riehua Levantin ja Länsi-Aasian alueilla mielensä mukaan, koska hänen tiedustelupalvelunsa Mossad pystyy lahjomaan tai kiristämään Yhdysvaltain vaaleilla valitut edustajat tekemään aina kuten Israel haluaa. Sen sijaan hän "ymmärtää" eri osapuolia, käärii tarvittaessa vähän pumpulia ikävimpien terävyyksien ympärille ja antaa lukijan edelleen uskoa, että kansainvälisessä politiikassa on kysymys Orientin häijyjen diktaattoreiden luonteista ja hyvää tarkoittavan "Amerikan" aina välillä tyhmyyksiin sortuvien, mutta hienoja arvoja edustavien demokraattisten johtajien kilvoittelusta.

Kärjistän, mutta minusta Lohikoski antaa monista läntisistä sotarikollisista (Tony "Irakin teurastaja" Blair, Barack "Libyan tuhoaja" Obama) aivan kohtuuttoman leppoisan kuvan kuin vastapainona sille, ettei sorru demonisoimaan länsimaita vastassa olevia poliittisia johtajia. En voi myöskään uskoa, ettei Lohikoski varsin hyvin ymmärrä Israelissa vallassa olevien sionistien todellisia pyrkimyksiä (Suur-Israel, lähialueiden kilpailijoiden eli Iranin, Turkin ja Saudi-Arabian kastroiminen), mutta ei halua olla mediassa vielä ääneen pääsevien joukossa se, joka kommentoi ensimmäisenä keisarin vaatetusta. Minusta Lohikoski esittää myös Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeisen maailmanpoliisin roolin aivan liian väkivallattomana: "Se ei kuitenkaan muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ryhtynyt sotilaallisiin operaatioihin." (s. 491). Mitähän mieltä mahtavat olla ne kymmenet valtiot, joita Yhdysvallat on pommittanut, uhannut tykkiveneillä tai järjestänyt vallanvaihdon "vähäisellä" väkivallalla sen jälkeen, kun Hitleristä päästiin?

* * *

Muuttuva Lähi-Itä on hyvä esimerkki siitä, miten nopeasti kansainvälistä politiikkaa käsittelevä tietoteos vanhenee. Vaikka tämä kirja ehtii mainita Iraniin kesällä 2025 kohdistuneen Israelin ja Yhdysvaltain massiivisen pommitusiskun, useimmat varovaisista lähitulevaisuuden arveluista tuntuvat meistä vajaan vuoden jälkiviisaammista hämmentäviltä. Dahlgren ja Lohikoski eivät ole missään tapauksessa mitään ennustelijoita, eikä pelkästään Donald Trumpin eri suuntiin poukkoilevan hulluuden arvailussa varmaan kukaan menestyisi. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että kirjan parasta antia ovat taustojen kuvailut, siis jo aika kaukana historiassa olevan tapahtumat, joista meillä suomalaisilla on aika harvoin kovin realistista kokonaisnäkemystä. 

Tosiasia nimittäin on, että me tunnemme Levantin ja Länsi-Aasian maiden historiaa ja yhteiskuntia erittäin pinnallisesti, jos sitäkään vähää. Mediamme ei normaalisti jaksa muutamaa kliseemäistä luonnehdintaa syvemmin avata tapahtumia, vaan uutisointiin riittää sen selittäminen, ettei Irak ole sama asia kuin Iran ja ettei Iran ole sama asia kuin Afganistan. Levantin ja Länsi-Aasian maiden menneisyyttä rasistisen kolonialismin näkökulmasta ei ole millekään nuorten ikäluokalle opetettu itsekriittisesti; tavallisestihan nuo ikuiset kiistat kuitataan "uskonnollisella kiihkoilulla" tai paimentolaisten "silmä silmästä" -perinteellä. Perinnäistavoilla ja uskomuksilla on kiistatta iso merkitys, mutta ei asioita voi ymmärtää ilman aidosti empaattisten paneutumista vieraaseen kulttuuriin, pienellä itsekriittisellä jengalla.

Muuttuva Lähi-Itä sisältää paljon arvokasta ja osittain täysin ainutlaatuista tietoa suomen kielellä. En esimerkiksi tiennyt, että Israelin ydinsukellusvenelaivasto on Saksan rakentama ja osittain rahoittamakin. Myös luku Saudi-Arabiasta tarjosi paljon uutta tietoa. Edellä esittämäni kritiikki ei pyri mitätöimään kirjan arvoa, vaan harmittelee sitä, että valittu konsepti ei ehkä ole paras mahdollinen ja toteutuksen yksityiskohtia olisi voinut viilata paremmiksi. Yli 500 sivua maailmanpolitiikkaa vaatii paitsi kestävyyttä, myös riittävästi lukijan motivaatiota. Yllättävän usein vähän vähemmän onkin enemmän ja parempaa.

 

 

Musiikillista yhteistyötä dissonanssia vältellen

Simo Mikkosen kirja Äänirautaa rajalle : Musiikki, Suomi ja Neuvostoliitto 1960–1985 (SKS 2025) on jatkoteos vuonna 2019 julkaistulle kirjalle "Te olette valloittaneet meidät!" – Taide Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa 1944–1960 (SKS). Katselukulma on vain kaventunut keskittymään musiikkiin ja jossain määrin balettiin. Peruskonsepti on sama: kirjataan ylös säilyneiden ja löytyneiden dokumenttien luoma kuva naapurivaltioiden kulttuurisesta yhteistyöstä. Molempien kirjojen nimissä lienee tarkoituksellista monimielisyyttä, joskin uudemman kirjan kohdalla en pidä sanaleikkiä järin onnistuneena. Kirjassa rajalla on hyvin vähäinen symbolinenkin funktio, sillä todellisuudessa taistelut – tässäkin tapauksessa vain taiteelliset, taloudelliset ja byrokraattiset – käytiin neuvotellen varsin hitaiden ja harvojen kommunikointikanavien avulla. Ääniraudalla ei ollut roolia.

Mikkosen tapa kirjoittaa on jokseenkin uuvuttava, sitä ei ole syytä salata. Perustutkimusta on syytä tehdä löydetyt faktat tarkasti muistiin ja analyysiin merkiten. Sen sijaan asioiden, isojen ja pienten, toistelu, jota esiintyy pitkin kirjaa, on lukijan kannalta rasittavaa. Lukija ei tiedä, onko tavassa kysymys kirjoittajan huonosta muistista vai lukijan alentuvasta muistuttelusta. Ehkä Mikkonen ei kunnolla luota siihen, että kerran mainitut määreet pysyisivät lukijan muistissa sivua pidempään. Lukijalle tulee halu harppoa. Kaikki ei kerta kaikkiaan ole yhtä tärkeää.

Itseäni raskautti myös se, että Simo Mikkonen ei ole malttanut asettua selkeästi neutraalin tutkijan rooliin, vaan kirjaa hallitsee sivistyneenä pysyvä kaunaisuus sekä Neuvostoliittoa ja sen yhteiskuntajärjestelmää että Suomi-Neuvostoliitto-Seuraa kohtaan. Mikkonen ei sorru verbaalisiin karkeuksiin, mutta perusasenteen kielteisyyttä hän ei mielestäni edes yritä työntää taka-alalle, mikä on aihevalinta huomioon ottaen yllättävää. On vaikea tietää, pitääkö Mikkonen asennettaan sillä lailla "luonnollisena", ettei edes pohdi, olisiko antipatioiden ymppääminen perustutkimukseen mahdollisesti huono idea. Minusta se on erittäin huono idea, koska Mikkosen asenteellisuus saa hänet myös unohtamaan loogisuuden. Ei liene esimerkiksi mitään outoa tai moitittavaa siinä, että Neuvostoliiton ystävyysseuran toiminnassa on toistuvasti keskiössä Neuvostoliitto. Outoa olisi pikemmin se, jos niin ei olisi ollut.

* * *

Mikkosen selvitysten perusteella musiikkiin liittyvä kulttuurinvaihto oli laajaa ja osin yllättävän tärkeää ja antoisaa molemmille maille. Suomen näkökulmasta taidemusiikki, jonka maailmaan kirja keskittyy, oli Neuvostoliitossa sekä suosittua että laadullisesti korkeatasoista. Varsinkin kapellimestareiden ja solistien puolella Neuvostoliitolla oli tarjota maailmanluokan tähtiä, joiden saaminen Suomeen esiintymään nosti konkreettisesti taidemusiikin tarjonnan laatua samalla kun lisäsi sen tarjontaa. Ideologiset erimielisyydet, joita Mikkonen pyörittää jatkuvasti taustalla kohtuullisen puitteissa, eivät juuri taidemusiikissa ilmenneet. Korkeintaan Neuvostoliitossa oltiin musiikkimaussa melko vanhoillisia, minkä seurauksena painopiste oli jo vakiintuneessa musiikissa, ei sotien jälkeisessä modernismissa.

Mikkonen muistuttaa siitä, ettei Suomi ollut 1960-luvulle tultaessa mikään kansainvälisesti tunnettu taidemusiikin suurvalta, suomalaisten työntyminen maailmantähtien joukkoon oli vielä kaukana edessäpäin. Siksi Neuvostoliitto pystyi tarjoamaan korkeatasoisten esitysten lisäksi merkittävää pedagogista osaamista resursseilla, jotka olivat aivan toista luokkaa kuin Suomessa tuolloin. Suhde ei silti ollut lainkaan yksipuolinen tai -suuntainen. Suomi tarjosi neuvostoliittolaisille taiteilijoille helpon tavan testata siipiään ulkomailla esiintymisessä. YYA-sopimuksen lauhduttama poliittinen ilmasto oli etenkin Stalinin kuoleman jälkeen mitä suotuisin monenlaisille kokeiluille, joilla kumpikin maa pyrki tarjoamaan parastaan. Mikkonen analysoi vähemmän sitä, mitä hyötyjä suomalaisten vierailuista oli Neuvostoliiton puolella. Karu tosiasia taisi olla se, että varsinkaan Moskovan ja Leningradin kaltaisissa paikoissa Suomen oli vaikea tehdä erityistä vaikutusta huipputasoon tottuneille kuuntelijoille. Tilanne oli kuitenkin toinen jo esimerkiksi Tallinnassa.

Mikkonen ei korosta taiteilijavaihtoon liittynyttä laittomien loikkausten ongelmaa. Vaikuttaa siltä, ettei kirjan kattamana aikana ja Suomessa esiintynyt lainkaan loikkaamisia idästä länteen. Jotkut juutalaistaustaiset taiteilijat kyllä emigroituivat länsimaihin kirjan käsitteleminä vuosina, mutta syystä tai toisesta Mikkonen jättää käsittelemättä jopa Viktoria Mullovan vuonna 1983 tapahtuneen loikkaamisen, vaikka se oli Suomessa iso uutinen. Ehkä tapauksella ei ollut kulttuurivaihtoon dramaattista vaikutusta, sillä Mikkonen spekuloi kyllä muuten KGB:n oletettujen toimien vaikutuksia tähän tai tuohon pitkin kirjaa. Pääviestiksi jää, että monille neuvostoliittolaisille musiikkitaiteilijoille Suomi oli mieluista vaihtelua ja vaivaton tapa nähdä maailmaa oman maan ulkopuolella.

* * *

Mikkosen tekstissä on erittäin suuressa roolissa kulttuurivaihtoa käytännössä järjestäneiden toimijoiden arviointi. Neuvostoliiton puolella keskeinen toimija oli Goskonsert, joka hoiti kaikkien huippusolistien esiintymiset ulkomailla. Ketään ei saatu Suomeen esiintymään ilman sopimusta Goskonsertin kanssa. Mielenkiintoinen on havainto, että Goskonsert toimi pohjimmiltaan kaupallisten toimijoiden kanssa, mutta Suomen tapauksessa joutui hyväksymään sen, että jotkin konserttivierailut tehtiin ei-kaupallisin perustein. Suomessa asia oli monimutkaisempi. Meillä oli Musiikki Fazer, joka toimi kaupallisena ja ammatillisesti korkeatasoisena järjestäjänä. Fazer otti mielellään vastaan neuvostoliittolaisia huippunimiä, koska heidän avullaan pystyi järjestämään kaupallisesti kannattavia esityksiä. Fazer hoitikin melko paljon asioita suoraan Goskonsertin kanssa.

Todennäköisesti kansainvälisestikin poikkeuksellinen toimija oli Suomi-Neuvostoliitto-Seura, jonka valttina olivat sekä hyvät suhteet naapurimaan viranomaisten kanssa, hyvä kielitaito ja hankittu laaja kokemus naapurin toimintatavoista. SNS:n heikkoutena oli omien resurssien vähäisyys ja taidemusiikin maailman melko vähäinen tuntemus. Kun Mikkonen suhtautuu SNS:n toimiin koko ajan hiukan nihkeästi, on vaikea arvioida, miten olennainen SNS:n rooli loppujen lopuksi oli. Kaikki muut toimijat paitsi Fazerin konserttitoimisto joutuivat käytännössä kääntymään SNS:n kokemuksen ja hyvien suhteiden puoleen saadakseen erilaiset projektit etenemään. Sitäkään ei Mikkonen varsinaisesti analysoi, oliko SNS:lle ajoittaisen taloudellisen tuoton voitollisuus  tullut juuri taidemusiikin alalla toimimisesta. Voisi olettaa, että tärkeämpää oli pyörittää Suomessa erilaisia estradiviihteen esiintyjäryhmiä, jotka kiersivät Suomessa myös pienemmillä paikkakunnilla, jonne sinfoniaorkesterit eivät hevin jalkautuneet vähäiseksi arvioidun kiinnostuksen takia.

Jos Äänirautaa rajalle on ainakin suurin osa maiden välisen taidemusiikkivaihdon vaiheista, jää lukijalle ehkä päällimmäiseksi hienoinen yllätys siitä, miten suureksi, onnistuneeksi ja pääosin varsin ongelmattomaksi Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurivaihto osoittautuu. Aina ei kaikki osunut kohdalleen, mutta toisaalta varsin usein ainakin suomalaisille tarjoutui yhteistyön tuloksena mahdollisuus kuulla maailmanluokan taiteilijoita, joita Suomella itsellään ei vielä ollut. Suomeen tuotiin uudempaa, ennen kuulematonta Neuvostoliiton säveltäjien musiikkia lähinnä vasta 1980-luvun puolella, eivätkä suomalaisen musiikin vientipyrkimykset tainneet merkitä Neuvostoliitossa suuria lukuun ottamatta Jean Sibeliusta, jolla ja jonka viulukonsertolla oli Neuvostoliitossa aivan oma, erittäin vakiintunut ja korkealle arvostettu asema. Lienee kuitenkin perusteltua arvioida, että perusta myöhemmin vilkkaana jatkuneelle Suomen ja Venäjän taiteilijavaihdolle taidemusiikissa rakennettiin Neuvostoliiton vuosina.