Saksa, Saksa, Saksa

Vesa Vares (s. 1963) on poliittisen historian professori Turun yliopistossa ja ahkera tieto- ja dekkarikirjailija. Tutkimus- ja kirjoitusaiheidensa perusteella häntä kiinnostavat poliittisen historian oikeistolaiset virtaukset sekä sotahistoria. Kirja Petos hurmos ero – Suomalais-saksalainen suhde 1939–1945 (Otava 2025) on jatkoa vuonna 2018 julkaistulle kirjalle Viileää veljeyttä – Suomi ja Saksa 1918–1939 (Otava). Jatkoa vai rinnakkaisteos, en ole aikaisempaa lukenut, joten en tiedä, onko sen näkökulma sama. Nyt ollaan joka tapauksessa sen äärellä, miten innostuneita tai ei-innostuneita Suomessa oltiin Saksasta toinen maailmansodan vuosina. Vareksella on auki kirjoitettuna tavoitteena osoittaa, ettei "vanha väite" suuresta saksalaisinnostuksesta eikä varsinkaan väite joidenkin piirien ihastumisesta Adolf Hitlerin oppeihin ja ideologiaan kestä tarkempaa tarkastelua.

En ole itse vakuuttunut siitä, että maailma tarvitsee tällaisen käänteisen todistelun. Koko asia tuskin kiinnostaa nykypäivän kontekstissa moniakaan, enkä ole itse havainnut merkittävää julkaisutoimintaa saksalaisinnostuksen puolesta. Vesa Vares on joka tapauksessa päättänyt käydä vuosia 1939–1940 ja 1941–1945 läpi varsin tarkalla kammalla teesinsä vahvistamiseksi. Metodina Vareksella on käydä läpi toisaalta korkeimpien päättäjien (poliitikkojen) ja puolueiden, toisaalta muiden yhteiskunnallisten toimijoiden ja median dokumentoitunutta ajattelua ja kirjoittelua ajatuksella, että ne todistavat sen, minkä Vares on halunnut todistaa. Hän vyöryttääkin lukijan eteen erittäin perusteellisen katsauksen sekä esitettyihin näkemyksiin että sellaisten puuttumiseen.

Vareksen perusteellisuuden kannalta jokseenkin vaikeasti ymmärrettävä seikka on se, että toimijoiden joukosta puuttuvat käytännössä kokonaan sotilaat (mukaan lukien suomalaiset SS-joukot), suojeluskuntalaiset ja tiedustelupalvelut, joilla kuitenkin tunnetusti oli suomalaisessa yhteiskunnassa yleisesti merkittävä rooli. Rajauksen eriskummallisuutta korostaa se, että vaikka suojeluskunnat loistavat poissaolollaan, niiden naisille tarkoitettu rinnakkaisjärjestö Lotta Svärd on kirjassa mukana. Kun en tiedä, miksi Vares on tällaiseen ratkaisuun päätynyt, joudun hiukan spekuloimaan. Kysymys ei voine olla merkityksen tai kiinnostavuuden vähäisyydestä, koska erityisesti jatkosodan kohdalla on ymmärtääkseni yleisesti tiedossa, että sotilaslinjalla siteitä solmittiin ainakin epävirallisesti paljon aikaisemmin ja ripeämmin kuin siviilipuolella. Voisiko olla, että Vares on jättänyt kirjastaan pois sen ainoan toimijajoukon, jota on aika vaikea mahduttaa passiivisesti tai vastahakoisesti saksalaisystävyyteen suhtautuneiden suureen enemmistöön?

* * *

Mielestäni Vares suhtautuu liioitellen tarpeeseen todistella erikseen, etteivät Suomi tai suomalaiset olleet erityisen saksalaismielisiä tai kansallissosialismille myönteisiä eräitä tunnettuja esimerkkejä lukuun ottamatta. Kirjassa on tämän takia vallitsevana jonkinlainen varjonyrkkeilyn tunnelma, mielestäni siis aivan turhaan. Olen samaa mieltä hänen näkemyksestään, ettei tällaisen aiheen äärellä kaivata anakronismia eikä jälkiviisautta. Miksi sitten on jätetty pois juuri se segmentti, jonka piirissä niitä myönteisiä ajatuksia oli jonkun IKL:n ja yksittäisten poliitikkojen lisäksi? Ei kai pääteesiä olisi mitenkään vaarantanut se, että jotkin toimijat olivat muita saksalaismyönteisempiä? Ainakin Vareksen kirjaaman aineiston pohjalta tällaista vaaraa ei olisi ollut, vaikka pois jätetyt olivat keskimääräistä vaikutusvaltaisempia ainakin julkisuudelta piilossa.

Uskoisin olevan yleistä tietoa, etteivät Suomea poliittisesti sotavuosina johtaneissa ollut vahvaa saksalaismyönteisyyttä, kun esimerkiksi sekä Risto Ryti että Gustaf Mannerheim olivat tunnettuja anglofiilejä, eikä saksalaisten ystävänä tunnettu Svinhufvud ollut enää erityisen vaikutusvaltainen. Monissa puolueissa oli Saksaan eri syistä myönteisesti suhtautuvia, mutta viimeistään elokuussa 1939 solmittu Molotov–Ribbentrop -sopimus heikensi Saksan ja saksalaisuuden suosiota sielläkin, missä sitä oli vanhastaan. Kuten Vares on kirjansa nimessäkin halunnut korostaa, sopimus koettiin petoksena, joka sitten jatkosodan myötä muuttui ensin ihanaksi hurmioksi ja sitten taas katkeraksi pettymykseksi ja eroksi. 

Käykin niin, että poliitikkojen ja puolueiden kannanottoja mielenkiintoisemmaksi osoittautuvat muiden yhteiskuntapiirien näkemykset, jos niitä kaikkia yhdistää se, että Saksasta tai saksalaisuudesta ei loppujen lopuksi esitetty lainkaan niin paljon näkemyksiä kuin voisi ehkä olettaa. Sellaista terävänäköistä uteliaisuutta, mitä esimerkiksi Olavi Paavolainen osoitti sekä Neuvostoliittoa että Hitlerin Saksaa kohtaan, eivät muut kansalaispiirit juuri osoittaneet. Sivistyneistöllä ja yläluokalla oli omat siteensä Saksaan ja sen kulttuuriin, mutta sillä oli kovin vähän tekemistä kansallissosialistien kanssa. Kaiken kaikkiaan voi ymmärtää Saksan Suomessa olleita edustajia, joiden mielestä meillä käsiteltiin kovin vähän uutta Saksaa.

* * *

Vesa Vares ei asiaa siten kehystä, mutta suomalaisten voimakkain kansainvälinen tuntemus oli selkeästi ryssäviha, yleensä jyrkän antikommunismin kanssa paritettuna. Saksa sai siksi suuren maineharppauksen, kun sen sotaretki Neuvostoliiton kimppuun näytti tarjoavan mahdollisuuden ei vain talvisodassa menetettyjen alueiden saamiseen takaisin, vaan myös "perivihollisen" lopulliseen nujertamiseen, Pietarin pyyhkimiseen maan pinnalta ja todellisen Suur-Suomen luomiseen. Nekin, jotka olivat suhtautuneet talvisodan takia nihkeästi, olivat valmiit antamaan anteeksi, jos Saksan rinnalla saataisiin mahdollisuus todelliseen revanssiin korkojen ja koronkorkojen kera. Jopa yleensä varovainen Mannerheim ilahtui, vaikka hänen lämpimät muistonsa keisarillisen Venäjän hovista hyvin tiedettiin (ja vaivoin siedettiin).

Vareksen pyrkimyksenä on ollut asenneilmaston muutosten tunnistaminen ja rekisteröinti. Tässä hänen voi katsoa hyvin onnistuneen yllä pohdittu tärkeiden toimijoiden unohtaminen pois lukien. Myös oman oppiaineeni maantieteen edustajat pääsevät kirjassa pieneen sivuosaan, koska aikakauden johtavat maantieteilijät olivat jokseenkin kaikki "luonnollisten rajojen Suomen" lämpimiä kannattajia, vaikka olisivat Väinö Voionmaan tavoin olleet  parlamentaarisen eli porvariston sietämän vasemmiston kannattajia. Suur-Suomi oli paradoksaalisesti valtiojohdolle hiukan kiusallinen aihe, joka haluttiin rajata vain aseveli-Saksan edustajiin. Poliitikkojen ja kansalaisten ei haluttu edes kesän 1941 aikana intoilevan Suomen rajojen tulevaisuudesta, koska ei oltu varmoja siitä, miten suopeasti voittoisa Saksa asiaan suhtautuisi. Se olikin harvinaisen kauaskantoista varovaisuutta, jota ilman rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa olisivat voineet sisältää ylimääräisen kitkeriä rajakysymyksiä.

Kuten jo alussa totesin, en ole vakuuttunut siitä, että loputtomasti pohdittujen talvi- ja jatkosodan tapahtumien vatvomisella on suurta yhteiskunnallista tilausta. Asianharrastajia toki on edelleen, myös nuorempien joukossa. Suurempaa uteliaisuutta voisi herättää kirja, jossa vertailtaisiin vuosien 1939–1945 mielipideilmastoja siihen, millä tavalla Suomi on EU:ssa toteuttanut Saksan johtajuuden tunnustamista ja suorastaan Saksan matkimista pienissä ja isoissa asioissa. Sellainen vertailu voisi johtaa tulkintaan, että jos Saksa oli sotavuosina milloin petturi, milloin sankari, EU-Saksaan Suomi on takertunut tavalla, jota on itsenäisyyden ja tasavaltalaisuuden näkökulmasta joskus vaikea ymmärtää ja hyväksyä. On kuin Suomea janottaisi sittenkin vanha Saksan suola. Mene tiedä.

 

Retkikohteita geologian ystäville

Tuomo Kesäläinen on erikoistunut – tai suorastaan keskittynyt – kokoamaan ja julkaisemaan oppaita varsinkin Suomen geologiasta kiinnostuneille retkeilijöille. Konsepti on yksinkertainen ja selkeä: lyhyt selostava esittely, kohteeseen liittyviä faktoja sekä yksi tai useampia houkuttelevia kuvia. Tuorein opus Suomen kauneimmat retkikohteet : 100 geologista erikoisuutta (Readme.fi 2025) on yli 300-sivuinen, mutta valitettavasti vain A5-kokoinen opas ihmiselle, joka haluaa suunnata kulkunsa luontokohteeseen, johon liittyy jokin geologisesti kiinnostava erityispiirre. Tarkoitus on varmasti vilpitön ja erittäin kannatettava. Kaltaiseni geologian harrastaja jää silti pohtimaan kirjan otsikointia ja sen osuvuutta.

Kirja kyllä esittelee lukuisia geologisia ilmiöitä ja kohteita, mutta on liioittelua väittää, että ne olisivat kaikki hiidenkirnujen tai sienen muotoisten sisämaan raukkien kaltaisia geologisia erikoisuuksia. Itse asiassa useimmat kirjassa esitellyt maisema- tai kohdetyypit ovat hyvin yleisiä Suomessa, eikä niiden geologista ulottuvuutta voi pitää mitenkään erikoisena. Rotkot, pirunpellot, harjut, supat, lähteet, vaarat, tunturit ja suot eivät ole erikoisuuksia, vaan tavallisia suomalaisen luonnon piirteitä.

Voi myös kysyä, millä perusteella suot tai lähteet voidaan määritellä geologisiksi kohteiksi, saati erikoisuuksiksi. Geologian tutkimuskohteena ovat kivet ja kiviä synnyttävät prosessit. Joidenkin lähteiden pohjalla näkyy kiehtova hiekan ikuinen tanssi lähdeveden purkausaukon kohdalla. Minusta se ei tee kohteesta geologista, se varsinainen ihmehän on maan sisältä pulppuava puhdas vesi, ei hiekka, jota tuo vesi liikuttaa. Toki lähteillä on yhteys maaperägeologiaan, koska niitä usein esiintyy harjualueilla. Kaikki lähteet eivät kuitenkaan liity harjuihin. Suot puolestaan edustavat luonnonympäristöä, jolle on suorastaan luontaista kivien puuttuminen. Aapasuon kuvailu geologiseksi erikoisuudeksi vaatii melkoista mielikuvitusta.

* * *

Kesäläisen oppaiden suurin anti on siinä, että kertovat kiehtovien kohteiden olemassaolosta, antavat niistä ja niiden sijainnista perustiedot sekä houkuttelevat laadukkailla kuvilla retkeilijää lähtemään liikkeelle. Jokaisesta kohteesta annetaan täsmälliset koordinaatit ja nykyaikaiseen tyyliin tekstin joukkoon on upotettu QR.-koodi, joka vie Maanmittaushallituksen tuottamalle peruskartalle. Palvelun tarjoaa Metsähallituksen tarjoama retkikartta.fi, jonka karttoja on nautinnollista selailla isolta ruudulta. Kännykän pikkunäytöllä kokemus ei ole yhtä miellyttävä, ei ainakaan ikäiselleni tihrustajalle. Kirjassa itsessään ei ole lainkaan karttoja. Yksi Suomen kartta, johon sata kohdetta on merkitty punaisina pisteinä, olisi kuitenkin hahmottanut lukijalle, mihin Suomen osiin kirjan esittelyt retkeilijää houkuttelevat.

Kirjan kuvien laatu on hyvä, useimmat niistä ovat Kesäläisen itse ottamia. Ainoa marina liittyy kirjan pieneen kokoon, joka varsinkin maisemakuvien kohdalla vähentää visuaalista tehoa. Joidenkin kuvien käyttö kahteen kertaan tuntuu myös oudolta, sillä pulaa kuvista tuskin on ollut. Kaltaiseni tekstikriittinen lukija jää myös pohtimaan, ovatko geologisiksi erikoisuuksiksi kehutut kohteet kaikki samalla myös "Suomen kauneimpia". Mielestäni eivät todellakaan ole, eikä edes tarvitse. "Kaunein" on mainosmaailman termi, jota ei suomalaisen luonnon kohdalla ole mielekästä käyttää, makuja kun on niin monia, eikä kaikkia erilaisia kauneuksia voi millään järjellisellä tavalla laittaa paremmuusjärjestykseen.

Kesäläinen kirjoittaa asiallisesti ja informatiivisesti, vaikka intoutuu hetkittäin adjektiiveihin, joita ilmankin olisi hyvin pärjätty. Lukija ei uskoakseni tarvitse tai kaipaa matkatoimistojen tyylistä liioittelua ja keinotekoista jännitystä, koska kohteet ovat osa luontoa, joka viis veisaa ihmisen odotuksista ja esteettisistä näkemyksistä. "Luonto ei säästellyt taitojaan muotoillessaan erämaan maisemaa." (s. 60). Tällainen ei ole minusta luontokohdeoppaassa ollenkaan tarpeellista runoilua. Tekstissä on aika paljon toisteisuutta ja pieniä kirjoitus- ja muita virheitä, jotka kielivät siitä, ettei ulkopuolista oikolukijaa ehkä ole käytetty. 

* * *

Tuomo Kesäläisen opaskirjakonsepti lienee ollut onnistunut, koska saman aihepiirin ympärillä liikkuvia oppaita on julkaistu jo useita (15 tähän mennessä). Kesäläinen on myös kierrättänyt kirjoissaan aiempien opusten aineistoa, minkä hän myös reilusti myöntää (käsillä olevan opuksen tekemisessä on hyödynnetty seitsemää Kesäläisen varhaisempaa kirjaa, joka selittää sen, että jotkut kirjan kuvista tuntuivat kovinkin tutuilta). Kierrätys ei ole sinänsä mikään ongelma, koska moni lukija tarttuu lopulta vain yhteen Kesäläisen kirjasarjan osista. Ei silti voi olla pohtimatta, voiko tällä mallilla tuottaa enää mielekkäitä kokonaisuuksia. Geologia sinänsä tarjoaa tietysti loputtomasti kiinnostavia kohteita, mutta pystyykö aiheita paketoimaan suurta yleisöä kiinnostavia retkeilyoppaita, on eri asia.

Henkilökohtaisesti en ole tällaisten Top 100 -tyyppisten monesta kohteesta vähän kertovien luontokirjojen ystävä. Esimerkiksi hiidenkirnuista, noista jääkausien meille tarjoamista tavattoman monenlaisista geologisista erikoisuuksista, ei ole koskaan kirjoitettu ja julkaistu Suomen kielellä laadukasta monografiaa. Hiidenkirnuja kyllä esitellään kymmenissä julkaisuissa, mutta aina vain yhtenä kummajaisena muiden joukossa. Olisin valmis ja innokas ostamaan vaikka 500-sivuisen ja B5-kokoisen kirjan, joka keskittyy hiidenkirnuihin, niiden erilaisiin syntytapoihin ja kiehtovan rajattomaan visuaalisen muuntelun maailmaan (poikkileikkauksia, kiitos!). Suomessa hiidenkirnuja riittää, kaiken kokoisia ja muotoisia, eikä kaikkia ole vielä edes löydetty. En tiedä, tutkiiko niitä aktiivisesti kukaan. Toivottavasti tutkii ja joskus julkaisee.

PS. Kuriositeettina kerrottakoon, että Suomessa julkaistiin vuonna 1929 Hiidenkirnu-nimistä "Kansanomaista pila- ja ajanvietelehteä". Ilmeisesti sisältö ei helkytellyt kieltolain raskauttamia ihmisiä, sillä lehden tarina päättyi kahden numeron jälkeen. Lehden tunnuksena oli piirros hiidestä, joka hoitaa kirnuuhommiaan tutunnäköisen kuopan äärellä. Haluan jakaa sen lukijoideni kanssa Kesäläisen kirjan oheisaineistona. Kuvan tarjoaa Kansalliskirjaston digitoitujen lehtien arkisto osoitteessa https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/titles/fk00500?display=THUMB&year=1929.