Algoritmit sotimista auttamassa

Matti Puranen on Maanpuolustuskorkeakoulun apulaisprofessori eli siviilitutkija armeijan reviirillä. Hänen erityinen tutkimuskohteensa on Kiina ja ilmeisesti myös kiina on kielenä hallussa. Tuore kirja Älysota (Teos 2025) on paketoitu muistuttamaan Suomessa julkaistuja tieteiskertomuksia (kansi Taru Staudinger), eikä aihepiiriä ensi kertaa lähestyvä varmaankaan pidä mielleyhtymää perusteettomana. Itse luin kirjan velvollisuudesta ymmärtää, mitä viheliäisillä tavoilla sotia aiotaan jatkossa käydä ihmisen, luonnon ja viime kädessä koko olemassaolomme päättymisen uhallakin. Purasen kirja tarjonnee uteliaille kaiken mahdollisen informaation, jonka aseita suunnittelevat, valmistavat ja käyttävät ovat halunneet julkisuuteen päästää. Sille ei kirjoittaja tietenkään voi mitään, että hän käsittelee jäävuorta, josta on näkösällä vain pienen pieni osa. Se on lukijan kuitenkin syytä koko ajan muistaa. Tietoa on vähän, huhuja ja spekulaatioita loputtoman paljon.

Matti Puranen kirjoittaa asiallisesti, sujuvasti, mutta myös melko kuivasti. Aiheen voimakas poliittinen ja ideologinen latautuneisuus näkyy tekstistä. Purasen teksti on ideologisesti vinoutunut yllätyksettömällä tavalla: kaikki ikävä ja paha liittyy "autoritaarisiin" valtioihin, joihin kuuluvat Kiina, Venäjä, Pohjois-Korea ja Iran, kun taas Yhdysvaltain johtama "länsimaailma" on neutraalissa roolissa. Puranen puhuu vakavissaan "sääntöpohjaisesta kansainvälisestä järjestyksestä" jälkimmäisen ryhmän hyveenä eikä kyseenalaista mitään propagandan kuorruttamia kansainvälisen politiikan tapahtumia. Kun suurvallat yrittävät saada haltuunsa kilpailijoiden teknisiä salaisuuksia, Venäjä "varastaa" niitä, mutta USA "kerää". Purasen vinoutuma on pääosin miedosti ilmaistua ja selkeät ylilyönnit ovat satunnaisia.

Selkein rajaus koskee Israelia, jonka pitäisi olla tällaisen kirjan keskiössä sen takia, että maalla on "älysodan" konseptissa sekä aseenvalmistajan, kauppiaan että käyttäjän vahva rooli. Puranen mainitsee Israelin sotatoimet Gazassa kerran ja Mossadin hakulaitepommiterrorin, muuten Israel saa olla rauhassa. Ratkaisu on varmasti harkittu, sillä Israel on kuitenkin niitä harvoja maailman valtioita, joilla on tuoretta ja monivuotista käytännön kokemusta "älysodan" testaamisesta elävien palestiinalaisten surmaamisessa yksipuolisessa konfliktissa. Israelin asekauppiaat voivat käyttää perustellusti myyntislogania "testattu elävillä ihmisillä". Puranen ei ole halunnut joutua arvioimaan, millainen rooli Israelilla on kansainvälisessä aseiden ja käyttöstrategioiden mullistuksessa. Minusta se on merkittävä puute, joka vähentää kirjan arvoa olennaisella tavalla.

* * *

Onko termi "älysota" mielekäs? Sodat ovat pohjimmiltaan aina ihmisen harkintaan ja päätöksentekoon liittyviä toimia. Olisi ehkä mielekkäämpää puhua "älysotimisesta" siinä mielessä, että pohditaan algoritmien käytöstä sotimisen kaikissa vaiheissa lukuun ottamatta perimmäistä päätöksentekoa, josta kantavat lähes aina vastuun siviilipoliitikot. Sodasta ja rauhasta tekevät päätöksiä ihmiset siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sota ole koskaan pelkän laskennan looginen tulos, vaan monimutkainen etujen ja haittojen kokonaisanalyysi. Ei ole uskottava ajatus, että tämän tason päätöksenteko siirrettäisiin algoritmeille, ei ainakaan ennen kuin AI kykenee käyttäytymään yhtä oikukkaasti kuin ihminen.

Purasen päähuomio on tekoälyksi kutsuttujen tietokoneohjelmistojen ja algoritmien hyödyntäminen aseiden suunnittelussa ja valmistelussa sekä sotilaallisen suunnittelun eli strategian ja taktiikan kehittämisessä. Hän pallottelee asioita pääasiassa akselilla Yhdysvallat – Kiina – Venäjä, vaikka usein jättää Venäjän kokonaan pois kuvioista. Ratkaisu on ymmärrettävä ja reaalipolitiikan näkökulmasta perusteltu. Jo mainitsemani Israelin kaltaisen aseteollisen jättiläisen jättäminen pohdinnan ulkopuolelle on ongelma, johon Purasella ei ole ratkaisua, vaan hän on jättänyt myös kaikki muut modernin sotimisteollisuuden alalla edistyneet pienemmät valtiot kuten Turkin, Ukrainan ja Iranin täysin sivurooliin.

Älysodan pysyvä ongelma on aihepiiriin liittyvän tiedon nopea vanheneminen ja yleisen salaisuusolettaman tuottama pakko spekuloida jokseenkin kaikessa. Esimerkiksi Kiinan nykyhetkisestä sotilaallisesta vahvuudesta ei ole mitään näyttöä, koska Kiina on pidättäytynyt aktiivisesta sotimisesta. Yhdysvallat on sen sijaan sotinut jatkuvasti koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan ja sen kyvyistä ja kyvyttömyydestä on valtavasti konkreettista näyttöä. Tämä asetelma heikentää kirjan arvoa lähitulevaisuutta hyvin ennustamaan kykenevänä analyysinä. Toki Yhdysvallatkin pyrkii pitämään tiukasti salaisena aseteknologisen toimintansa, mutta kun maa sotii koko ajan jossain ja joillakin aseilla, tietoa on tarjolla ratkaisevasti enemmän kuin Kiinasta. Ukrainan sota on se näyttämö, jonka tapahtumilla on mahdollista arvioida toisaalta Venäjän, toisaalta Naton "älysotimisen" tilannetta ja kehitysvaihetta. Ukrainasta kerätty data on pakottanut arvioimaan uuudelta pohjalta äärimmäisen kalliiden tekniikoiden (esimerkiksi F-35-hävittäjät) ja halpojen, helposti menetettävissä olevien, mutta tehokkaiden ratkaisujen välllä.

* * *

Pidän uskottavana Purasen arviota, että "älysotiminen" yleistyy perinteisen "yksinkertaisen" lähestymistavan kustannuksella. Aseet, jotka ovat halpoja valmistaa eivätkä vaadi ihmisen fyysistä suojelemista, yleistyvät kalliiden, ihmishenkiä vaativien ratkaisujen kustannuksella. Toisaalta on perusteltua kysyä, onko asialla sotilaallista merkitystä tilanteessa, jossa melkein kaikilla sotivilla osapuolilla on samat periaatteelliset mahdollisuudet ottaa käyttöön minkä tahansa osapuolen hyvä oivallus. Suunnilleen tasavahvat teknologiat neutraloivat toisensa ja johtavat vain uuden hetkellisen epäsuhtaisuuden odottamiseen. Lopullisen, ratkaisevan edistysaskeleen mahdollisuuteen ei taida kukaan enää uskoa. Kyynisen näkemyksen mukaanhan sotia eivät aiheuta armeijat ja tappavat aseet vaan siviilipäättäjien vahva luottamus siihen, että vastustaja on heikompi ja voitettavissa.

Lienee selvää, ettei miekkojen takominen auroiksi toteudu myöskään algoritmitaistelun saralla. Mikään mahti ei voi estää tutkimasta ja löytämästä uusia aseita, vaikka siviilihallitukset kautta maailman vakuuttuisivat rauhan ensisijaisuudesta. Erityisesti suurvaltojen näkökulmasta jatkuva asekehittely on mielekästä, vaikka vallalla olisi sotilaallisen pidättyvyyden oppi, kuten Kiinassa on ollut jo varsin pitkään. Suurvalloilla ei ole varaa ottaa sitä riskiä, että oma-aloitteista aseistariisuntaa käyttävät kilpailijat häikäilemättä hyväkseen. Kierteen katkaisemisen tehokasta keinoa ei kukaan ole löytänyt, vaikka aina ajoittain glohaali pasifistinen eetoskin on nostanut päätään (kuten viimeksi Japaniin pudotettujen ydinaseiden synnyttämän kauhistuksen takia). Sotiminen on ja pysyy niiden keinovalikoimassa, joilla on jotain menetettävää. 

Matti Purasen kirja ei valitettavasti piirrä tulevista "älysodista" erityisen kauhistuttavaa kuvaa, pikemminkin sen rivien välissä liikkuu ajatus, että kun algoritmit laitetaan taistelemaan vastakkain, iskut kohdistuvat tarkasti ja oheisvahingot vähenevät tai jopa katoavat. Voidaan toki sanoa, että mikä tahansa sotatekninen muutos, joka johtaa 1900-luvun maailmansotien hirvittävien siviilituhojen ja -kärsimysten vähenemiseen, on sinänsä tervetullut eli jos rohottiase säästää ei-sotilaan, kehitys on myönteistä. Aatteellisen pasifistin näkökulmasta tilanne on toinen. Uuden teknologian omaksuminen osaksi aseiden ja sotimisen tehostamista uhkaa aina niin ihmistä kuin ympäröivää luontoakin ja on siksi vastustettava ilmiö. Puranen tuntuu ajattelevan, että aseiden ja sotimisen muuttuminen algoritmipohjaiseksi on kehitys, jota ei voi estää eikä ehkä edes hidastaa. Se on aika kauhistuttava ajatus.

 

Mÿnna thachton gernast spuho somen gelen

Kirsi-Maria Nummilan kirja Kirjoitetun suomen historia : Kieli ja kirjallistuminen keskiajalta 1800-luvun taitteeseen (SKS 2025) on yli 500-sivuinem katsaus suomen kielen vaiheisiin, jonka etukäteen arvelin silmäileväni läpi yleisen sivistymispyrkimyksen eetoksella. Kävikin niin, että kirjan oppikirjamaisuuteen ja tutkimuskirjallisuudellisuuteen kätkeytyvä iso tarina vei mukanaan ja luin tekstiä jännittävänä oman historian taustatarinana. Tunsin suorastaan mielen liikutusta, kun tajusin ymmärtäväni vaivatta melkein puolen vuosituhannen takaisia suomen kielellä kirjoitettuja lauseita. Nuorempana lähinnä vitsikkääksi koettu aapisen nimi Yxi lasten paras tawara muuttui ainakin minun mielessäni tärkeäksi menneisyyden hetkeksi.

Nummila kirjoittaa miellyttävän selkein virkkein, eikä ole hänen syynsä, että lukija saattaa hetkittäin kokea yksityiskohtien määrän ylivoimaisen suureksi. Vaikka kirjan nimessä on sana "historia", todellisuudessa on tietenkin kyse vain yleiskuvauksesta valittujen esimerkkien valossa. Silti juuri yleisen kertomuksen esimerkit ja yksityiskohdat tekevät kirjasta niin mielenkiintoisen, koska monista kielen ilmiöistä on vaikea puhua täysin abstraktilla tasolla. Itse opin todella paljon uutta tietoa asioista, joiden yleisen linjan olen karkealla tasolla tuntenut jo ennestään. Nummila hallitsee mielestäni onnistuneesti yleisen ja erityisen suhteen.

Kun kirjan aiheena on kirjoitettu suomen kieli, joudun lukijana hiukan ihmettelemään joitakin kirjan ratkaisuja. Paikoitellen Nummila kirjoittaa verbin yksikössä, vaikka subjekti on monikossa ("Variaatiota on tuottanut kääntäjien henkilökohtaiset ratkaisut", po. "ovat tuottaneet"). Minun korvaani sattuu myös, kun lauseenvastikkeessa passiivimuodon korvaa aktiivimuoto ("[- -] kuten pihaleikeissä, ostoksia tehdessä, työtehtäviä hoitaessa ja kauppakirjaa laadittaessa.", po. "tehtäessä" ja "hoidettaessa"). Nummila puhuu myös "nimikkeistä", kun olisi ollut järkevää käyttää juuri yksittäistä kirjajulkaisua tarkoittavaa termiä "nimeke" (termiä "nimike" käytetään myös kuvaamaan esim. tietylle asiaryhmälle annettua nimeä, esimerkiksi kirjakaupan myyntijärjestelmässä on nimikkeet erilaisille kynille, jolloin "lyijykynät" on yhden ryhmän nimike).

* * *

Nummila sitoo kirjoitetun kielen kehityksen niihin yhteiskunnallisiin valtarakenteisiin, joiden tahdon mukaisesti valinnat ja ratkaisut on tehty. Ei ole lainkaan liioiteltua todeta, että myös suomea, joka oli Ruotsin valtakunnan itäisen maakunnan alkuperäisväestön (pois lukien saamelaiset) käyttämä puhekieli, täytyi ryhtyä kirjoittamaan ensi sijassa kirkon tarpeiden takia. Maallisella eliitillä ei ollut tarvetta suomenkielisille julkaisuille, koska eliitti käytti ruotsia, latinaa tai saksaa. Mutta kirkko tarvitse suomenkielisen kirjallisuuden, koska varsinkin reformaation tuottama luterilaisuus korosti Jumalan sanan levittämisessä kieltä, jota kansa puhui.

Kirkon tarpeet synnyttivät myös ajatuksen, että rahvaan täytyy oppia lukemaan. Kukaan eliitissä ei ajatellut, että rahvaan edustajien täytyisi osata kirjoittaa (se saattoi olla jopa epätoivottava kyky). Mutta kirkon edustajat vaativat, että suomea puhuvat Ruotsin kansalaiset opettelevat lukemaan uskonnollisia tekstejä omalla äidinkielellään. Sitä pidettiin parempana ratkaisuna kuin yrittää pakottaa kaikki suomenkieliset muuttumaan ruotsinkielisiksi. Todennäköisesti eliitissä ymmärrettiin, kuinka toivoton urakka koko Suomen väestön äidinkielen muuttaminen olisi ollut. Satoja vuosia myöhemminkin koulujen pakkoruotsi herättää  joissakin kansan osissa suurta ärtymystä ja vastustusta.

Pelkistäen voidaan siis todeta, että kansan piti oppia lukemaan eli ottamaan vastaan kirkollisten ja maallisten vallankäyttäjien viestit, mutta ei kirjoittamaan eli tuottamaan omia, vallankäyttäjien kannalta ehkä vaarallisiakin mielipiteitä. Ilman teologista oikeutusta ja julkisvallallekin hyödyllistä kykyä ei rahvaalle olisi ehkä suotu edes lukutaitoa ennen 1700-luvun lopun vallankumouksellisia aatteita ja tapahtumia. Nummila toteaa kielen hallinnan yhteyden yhteiskunnallisen vallankäytön kaikkiin muotoihin, mikä ei olisi ehkä ollut itsestään selvää menneinä vuosikymmeninä.

* * *

Suomenkielisen kirjallisuuden julkaisemisen historia on varsin monimutkainen ja -tulkintainenkin asia, joka pitää erikoistuneet tutkijat ja bibliofiilit kiireisinä ehkä aikojen loppuun. Vaikka olen koulutukseltani kirjastonhoitaja, en kuulu em. ryhmiin enkä siksikään ole mistään mitään erityistä mieltä. Huomasin kuitenkin neljännen, erityyppisten suomenkielisten julkaisuiden esittelyn jälkeen miettiväni sitä, kuinka paljon suomenkieliset tuottivat ruotsin- ja muunkielisiä originaaliteoksia suhteessa suomenkielisiin, joita ainakin oli varsin vähän vielä Ruotsin vallan päättyessäkin.

Kysymykseni nousee sen pohdinnasta, oliko Ruotsin Österlandissa jo kauan ennen valtiollista itsenäisyyttä ajatusta siitä, että julkaiseminen suomen kielellä on jo sinänsä arvokasta, jonkinlaisen ylpeyden ja ilon lähde. Vastaamiseksi pitäisi pystyä suodattamaan "pakolliset" suomennokset joukosta, samoin ehkä ne, jotka tehtiin pelkästään vahvan taloudellisen intressin ajamana (jos sellaisia edes oli, ei välttämättä ollut). Suu messingillä ajattelen tyrvääläistä Tuomas Ragvaldinpoikaa (1724–1804), joka oppi kirjoittamisen ilmeisesti kotonaan. Tuomas ei pelkästään kirjoittanut paria sataa suomenkielistä virttä sekä laulu- ja runotekstiä, vaan myös julkaisi tekstejään pienpainatteina ja hankki kirjoitustöillään ansiotuloja. Se oli täysin poikkeuksellista Tuomaksen elinaikana.

Nummilan kirjan aikajänne päättyy Ruotsin vallan raukeamiseen. Se tuntuu luontevalta, vaikka lukija olisikin ehkä halunnut ulottaa kaaren vielä satakunta vuotta pidemmäksi. Suomen kieleen on nimittäin tullut vahvoja vaikutteita emämaa Ruotsin lisäksi myös ortodoksisesta idästä. Nuo vaikutteet korostuivat tietysti suuriruhtinaskunnan vuosina, vaikka eivät vasta silloin alkaneet. Tärkeä huomio on kuitenkin se, ettei mikään kieli synny ja kehity täysin tyhjiössä (ehkä joitakin maantieteellisiä erikoistapauksia lukuun ottamatta). Kuten ihmisen suvun jäsenet itse, myös kielten sukujen jäsenet liikkuvat ja vaikuttavat toisiinsa, usein tavoilla, jotka unohtuvat ja kätkeytyvät. Tutkijoilla riittää työmaata. Kirsi-Maria Nummilan kirja innostaa uskoakseni uusia tutkijasukupolvia.