Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 12. huhtikuuta 2021

Älä äänestä tätä miestä valtaan

Olihan tämä kirja luettava ihan poliittisen yleissivistyksen vuoksi. Iltalehden politiikan toimittaja Lauri Nurmen kirja Jussi Halla-aho : Epävirallinen elämäkerta (Into 2020) ei ole lintu tai kala, vaan jonkinlainen yritys piirtää yleiskuvaa keskeneräisestä yrityksestä päästä yksinvaltiaaksi. Nurmi harrastaa Halla-ahon jyrkimpien näkemysten kriittistä haastamista, mutta loppujen lopuksi hän jänistää ja jättää johtopäätösten tekemisen muka lukijalle. Todellisuudessa hän ei uskalla peukuttaa kumpaankaan suuntaan. Ei niin, että välttämättä pitäisikään, mutta melkoinen pettymys hänen ympäripyöreä paketointinsa lopussa on. 

Sitä ei käy kiistäminen, että Nurmi on tehnyt muutakin kuin nojaillut työhuoneessaan tuolinselkään ja naputellut vain yleisesti tunnettuja tosiasioita. Osa kirjaan tietoja antaneista ei ole halunnut nimeään julki, ja juuri näiltä tulevat yleensä tekstin kovimmat arviot kohteesta. Hyvä onkin, että Nurmi antaa edes nimettömien todistajien olla skeptisiä, sillä kirjoittaja itse taitaa pelätä Halla-ahon kostoa. Tai pikemminkin Halla-ahon kiihkeiden kannattajien reaktioita. Niin tai näin, Lauri Nurmi on kaivanut taustatietoa kiitettävästi, ainakin sen näkökulmasta, joka uskoo Jussi Halla-ahon elämänvaiheiden selittävän hänen merkillistä vihantäyteisyyttään. 

Todellisuudessa näin ei käy. Nurmi ei juurikaan tee johtopäätöksiä koulukiusaamisen tai elämän takaiskujen vaikutuksesta. Halla-ahosta vain tulee yhtäkkiä äärioikeistolaisia asenteita harrastava nuori. Ainakaan minä en löytänyt Nurmen tekstistä osuutta, joka edes yrittäisi selittää, miksi yläluokkaisesta taustasta tuleva Halla-aho vihaa niin pohjattomasti paitsi kommunisteja (sen vielä voi ymmärtää), myös muslimeja, juutalaisia ja "tummanvärisiä" ihmisiä ylipäätään. Hän ei nimittäin kasva tällaisten asenteiden keskellä, vaan vaikuttaa omien lähisukulaistensakin mielestä omituiselta jyrkkine kantoineen ja antipatioineen.

* * *

Tavallaan onkin yhdentekevää, mikä ehkä selittäisi Jussi Halla-ahon omaksuman ideologian, jolla ei ole selkeää nimeä, mutta joka selkeästi kumpuaa ksenofobiasta, muukalaisvihasta. Oli syy mikä tahansa, Halla-aho on kävelevä ja pyöräilevä paradoksi. Erittäin epähumaani humanisti, joka suhtautuu hellästi sisäpiirin (perheen) jäseniin, mutta erittäin tylysti ulkopiiriläisiin. Sivistynyt ja kouluttautunut, selvästi älykäs ja psykologisestikin tarkkanäköinen poliitikko näkee maailman ikivanhan klaaniajattelun kautta ja pitää oman klaaninsa ja sen suojamuurin ("länsimainen liberaali demokratia") säilymistä aidosti elämän ja kuoleman kysymyksenä. Siihen ei ole vastauksena "rauhanomainen rinnakkainelo", siihen on vastauksena vain voitto tai tuho.

Minut tämä kirja vakuutti - ehkä tahattomasti - siitä, ettei Jussi Halla-aho halua valtaa. Hän haluaa vallan. 

Jussi Halla-aholle ei riitä siivu valtaa, kuten useimmille muille, koska sillä siivulla ei edes lähiympäristöä saa juuri siihen kuntoon, joka kelpaa ja riittää Halla-aholle. Hän on fundamentalisti, jolle ei riitä esimerkiksi "vähemmän maahanmuuttajia". Hän haluaa päästä asemaan, jossa voi sanella ratkaisut itseä kiinnostavissa asioissa. Iso kysymys on, riittäisikö Jussi Halla-aholle se, että hän voi heittää kaikki väärää etnistä alkuperää olevat ihmiset pois Suomesta. Itse arvelen, ettei riittäisi. Jos hän saisi riittävän vallan, sinne mamujen perään lentäisivät myös kaikki säälillä maailmaa hoitavat, "suvaitsevaisto" tietysti, ja loppujen lopuksi sama letka, joka ärsytti olemassaolollaan myös Adolf Hitleriä. Kun Lauri Nurmi pohdiskelee ääneen, olisiko Jussi Halla-aho poliitikonuransa myöten tullut maltillisemmaksi, anonyymit sukulaiset varoittavat, että ei ole, hän vain osaa kätkeä paremmin halunsa piiskata neekereitä.

* * *

Mitä perussuomalaisiin puolueena tulee, Lauri Nurmi antaa Halla-ahon toistaa keskeistä ideaansa. Puolue ei ole itsetarkoitus, se on väline. Timo Soinin pykäämä puolue on vain väline, jonka avulla Suomen Sisun natsihenkiset kiihkoilijat ovat voineet päästä esiin valtakunnanpolitiikassa. Halla-ahon poliittinen oivallus on ollut, että osan ihmisistä saa kannattamaan jyrkän äärioikeistolaista linjaa, kun heille  heittää näkökentän täyttävän ja sumentavan puruluun, tässä tapauksessa maahanmuuton. Ilman tuota puruluuta perussuomalaiset olisivat viiden prosentin puolue, jos sitäkään. Perussuomalaisten vennamolaista perintöä Halla-aho tuskin vaivautuu edes ajattelemaan. Se on unohdettu ja kuopattu jo ajat sitten.

Jostain syystä Nurmi ei pohdi millään tavalla kysymystä siitä, miksi tai miten Halla-aho sietää esimerkiksi eduskuntaryhmässään ihmisiä, joiden silkka julkinen typeryys luo persuista koko ajan kielteistä mielikuvaa. Halla-aho itsehän on ns. älykkö, vaikka sortuukin toistuvasti alatyyliseen ivaan somessa. Ehkä on niin, että päästäkseen tavoittelemaan valtaa Halla-ahon on siedettävä ääniä kerääviä toopeja, sen verran vaikeata äänestämisen ohjailu kuitenkin on. Mutta kokeeko Halla-aho jonkinlaisena uhkana nämä eduskunnan jullit? Lienee selvää, etteivät ihan kaikki halua polvistua "Mestarin" jalkojen juureen, koska pitävät itseään luomakunnan huippuyksilöinä, Tätä puolta ei Nurmen kirjassa ole, koska hän on jättänyt kaikki avustajat, jopa Matti Putkosen, tarinan ulkopuolelle.

Lauri Nurmi ei varovaisena miehenä halua "ottaa kantaa" eli valita puoltaan, vaan jättää sen lukijan tehtäväksi. Minäpä sitten teen kuten Nurmi käskee ja esitän oman kantani. Nähdäkseni Jussi Halla-aho on ideologinen fundamentalisti, kansallisoikeistolainen ääriajattelija, jonka yhtäläisyydet Adolf Hitlerin kanssa ovat suuremmat kuin heidän eronsa. Kuten Hitler, Halla-aho ei tavoittele poliittista johtajuutta, vaan yksinvaltaa. Hän ei tavoittele yhteistyötä esimerkiksi Kokoomuksen kanssa, koska siinä joutuisi tekemään kompromisseja. En tiedä, miten Halla-aho itse kuvittelee yksinvaltiuden avautuvan. Tuskin hän kuitenkaan uskoo Suomen Sisun porukan voivan lumota äänestäjät taakseen yli 50 % osuudella. Ehkä hän toivoo salaa valtavaa maahanmuuttovyöryä tai jotain muuta poikkeustilaa, jonka vallitessa voisi yrittää vallan keskitystä.

Ääni perussuomalaiselle ehdokkaalle on tänä päivänä ääni Jussi Halla-ahon pyrkimykselle yksinvaltaan. Jos muuta kuvittelee, erehtyy pahemman kerran - mutta sitä emme toivottavasti joudu kokemaan. Äänestämällä tämän pitäisi hoitua.

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Lastensyöjien juhla

Kristinuskon keskeisiä eläinsymboleja on lammas. Välimeren pohjukan kulttuureille tärkeä lammas valittiin symboloimaan Jeesuksen uhrikuolemaa. Pääsyyllinen tähän on Johannes Kastaja, joka perimätiedon mukaan käytti Jeesuksesta ilmaisua Agnus Dei, Jumalan lammas. Suomen luterilaisen kirkon perinteessä ei puhuta lampaasta tai vuonasta, vaan karitsasta, lampaan lapsesta. Toisaalta Jeesus on toistuvasti myös hyvä paimen, vaikka siis itse on Jumalan lammas. Karitsa liittyy siis teologisesti pääsiäisen aikaan, koska juuri silloin Jumalan lammas uhrattiin (Jumalalle) ja Johannes Kastaja pääsi muotoilemaan suosituksi tulleen sloganinsa. 

Teologia on yhtä kiinnostavaa kuin väittely siitä, "onko oikealla joulupukilla silmälasit vai ei". Mutta minua kiinnostaa karitsan rooli suomalaisen pääsiäiskulttuurin keittiössä. Olenko ainoa, jonka mielestä on varsin eriskummallista, että juuri pääsiäisenä herkutellaan sen saman eläimen lihalla, jota kristillisissä piireissä pidetään Jeesuksen uhrikuoleman symbolina? Tuoreessa Yhteishyvässä Helsingin keskustan Food Marketin edustaja (jonka henkilöllisyys ei ole tässä yhteydessä olennaista) vastaa haastattelijan kysymykseen pääsiäisen suurimmasta suosikista näin:

"Se yhä on karitsa: karitsan filee ja kyljykset ovat suosituimmat. Ne ovat helppoja ja nopeita valmistaa. On ollut kiva nähdä, kuinka kotimaisen karitsan kysyntä on kasvanut. Se saa olla vähän tyyriimpääkin, kunhan on kotimaista ja luomua." (Yhteishyvä 2/2021, s. 39)

Väkisinkin pohtii, kokeeko uskonnollisesti virittynyt ihminen mitään ristiriitaa siinä, että hän viettää Jumalan lampaan uhrijuhlaa mättämällä suuhunsa tuon symbolieläimen lihaa. Tai mahtaako monikaan "pääsiäislammasta" hakiessaan tulla ajatelleeksi, että kyseessä on pohjimmiltaan juutalainen perinne? Juutalaiset viettävät pääsiäistä Egyptin orjuudesta vapautumisen muistoksi ja olennainen osa on teurastaa pääsiäiskaritsa. Kristillisen kirkon puolella perinne nähdään mieluummin kreikkalaisen ja ylipäätään Välimeren ruokakulttuurin osana sen lisäksi, että Jeesuksen kerrotaan viimeisellä ateriallaan syöneen lammasta. Mutta vaikka Kreikassa lammas ja pääsiäinen kuuluvat yhteen, slaavilaiseen ortodoksisuuteen lammas ei kuulu. Myös Suomessa perinne on todellisuudessa varsin nuori.

* * *

Ei ole tietenkään mikään ihme, että kauppaketjun mainoslehti tyrkyttää kuluttajille karitsan lihaa siinä missä hummerilta maistuvaa merikrottia tai tuhansia muita eläinten tehotuotantoon ja surmaamiseen perustuvia tuotteita. Mutta olenko ainoa sekasyöjä, jolle ajatuskin karitsan syömisestä on vastenmielinen? Karitsa oli ennen lihanleikkaajan eteen joutumista aikuisen lampaan lapsi, pulskan äitinsä vieressä köllöttävä pikkuvuona, suloisesti pökkelehtivä kaunokaritsa. Suostuisiko karitsaa ahmiva suomalainen nauttimaan taatusti yhtä pehmeätä koiranpennun sisäfileetä? Joutuisiko hullun kirjoihin, jos alkaisi markkinoida uutena pääsiäisherkkuna silkinsileitä kultaisen noutajan pennun sisälihoja? Missä olisi se olennainen ero? Esimerkiksi koiria inhoavan kissaihmisen näkökulmasta?

Tiedän ja ymmärrän, että monelle eettisesti syötävissä olevassa lihassa ei ole olennaista sen lähteenä toimineen eläimen ikä. Broileri on käytännössä teini, eikä teini-ikäisen kanan syöminen tuota ongelmia suurimmalle osalle ihmiskuntaa. Vasikanleike tehdään lehmän suloisesta lapsesta, joka on hädin tuskin ehtinyt muutaman kuukauden kirmata nurmella. Ei näytä olevan mikään ongelma lihansyöjille. Kukapa sitä sitkeätä vanhan eläimen lihaa haluaa, jos tarjolla on mureaa nuorta lihaa. Tilanne voisi olla toinen, jos ennen sitä eläimen lapsen lihan ostamista ja syömistä pitäisi katsoa teuraalle joutuvaa kaunokaista suoraan silmiin. Voisi yksi jos toinenkin ateria jäädä väliin.

Ihmettelen tähän samaan hengenvetoon lihakarjatilallisia, jotka täyttävät Instagramin suloisilla kuvilla Ylämaan karjan upeista yksilöistä ja suloisista vasikoista. Kuvatekstit henkivät suunnatonta rakkautta ja kunnioitusta, mutta silti useimpien kohtalona on joutua teurastamoon. Myönteistä on tietenkin se, että nämä eläimet saavat sentään elää lyhyen elämänsä mukavasti eli vapaasti laiduntaen. Mutta silti minua vaivaa ja kiusaa se eettinen ristiriita, joka sisältyy väittämään, että rakastaa eläimiä, joita kasvattaa teurastettavaksi ihmisen ruokapöytään. Miten voi antaa eläimelle nimen ja sitten taluttaa sen tapettavaksi?

* * *

Olen sekasyöjä, joka pyrkii vähentämään lihapohjaisten tuotteiden käyttöä sekä eettisten (eläimiä julmasti kohteleva tehotuotanto) että ekologisten (ilmastonmuutos) syiden takia. En ole vegaani, koska joudun rationaalisesti hyväksymään sen ajatuksen, että luonnon biologisessa järjestelmässä eläinpohjaisen ravinnon pyydystäminen ja käyttäminen ovat yksi tapa pysyä hengissä. Yksikään eläin ei ole vegaani harkinnan, vaan evoluution käänteiden tuloksena. Näen kuitenkin ratkaisevan eron siinä, että petoeläin pyydystää antiloopin vasan verrattuna siihen, että ihminen teurastaa vasikan tai karitsan. Petoeläimelle se on välttämättömyys, ihmiselle yleensä pelkkää kulinaristista itsekkyyttä. En näe mitään eettisesti tuomittavaa myöskään siinä, että aikuinen, oman elämänsä jo elänyt eläin käytetään ihmisen ravinnoksi. Jos joku haluaa syödä villasukalta maistuvaa vanhan lampaan lihaa, lampaan kuolema teurastamalla ei ole kovin luonnoton.

Mutta eläinten lasten tietoinen kasvattaminen teuraseläimiksi on sietämätön ajatus. Olen lopettanut käytännössä kokonaan broilerin syömisen, koska myös teinit ovat vielä lapsia. Kaloissa on se hyvä puoli, että kovin nuoria kaloja ei niiden pienen koon takia yleensä edes haluta syödä. Silti olen sitä mieltä, että kalatkin kuuluvat vesiin mieluummin kuin ihmisen lautaselle. Mutta mieluummin näen nälkää kuin kosken eläimen lapsen lihaan missään muodossa tai missään tilanteessa. Onneksi voinkin hankkia paistinpannulleni sieniä, joiden en hevin usko kokevan stressiä siksi, että pilkon ne ja paistan pannulla (jos toisin todistetaan, joudun harkitsemaan asiaa uudelleen). Myönnän senkin, että nuoret ja pienet osterivinokkaat ovat vanhoja, vähän väsähtäneitä herkullisempia. 



Keskiajan myytinmurtaja

Kansalliskirjastossa työskentelevä keskiajan historian erikoistuntija Jaakko Tahkokallio oikoo kirjassaan Pimeä aika : Kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus 2019) myyttejä ja enemmän tai vähemmän tietoisia vääristelyjä, joita on kohdistettu keskiajaksi nimettyyn Euroopan historian jaksoon (Länsi-Rooman tuhosta 476 noin 1500-luvun alkuun). En tiedä, tuleeko pajatso tyhjennettyä näillä kymmenellä esimerkillä, mutta näidenkin jälkeen tulee historiasta kiinnostuneelle jotenkin nolostunut olo. Samoihin myytteihin ja uskomuksiin olemme isolla rintamalla luottaneet, koska meiltä on puuttunut kyky ja ehkä motivaatiokin esittää kriittisiä kysymyksiä ja penätä erilaisten väitteiden taustalla olevia todellisia lähteitä. Tahkokallion myllytykseen ovat päässeet myytit (1) maaorjiaan sortavista linnanherroista, (2) kirkosta hallitsemassa ihmisten arkea, (3) antiikin perinnön hävittämisestä, (4) kirkosta luonnontieteen kehityksen esteenä, (5) uskomisesta maan litteyteen, (6) munkeista ainoina kirjojen valmistajina, (7) keskiajasta julmuuden ja väkivallan aikakautena, (8) noitien polttamisesta, (9) ihmisten impulsiivisuudesta ja lapsellisuudesta sekä (10) sodankäynnistä kömpelöiden haarniskaritareiden törmäilynä.

Kuten listasta voi huomata, osa kumottavista myyteistä on isoja, maailmankatsomuksellisia yleistyksiä (2-4, 7-8), jotkut taas enemmänkin harmittomia väärinkäsityksiä (5, 9-10). Kokoluokasta riippumatta Tahkokallio syöttää hyväuskoiselle maallikolle tuhdisti maustettua uudemman tutkimustiedon apetta. Yleisesti ottaen kaikille keskiaikaa mustamaalaaville myyteille on yhteistä se, että ne ovat syntyneet suhteellisen myöhään, yleensä oman moraalin kiillottamisen tarkoituksessa ja kovin usein silkasta dokumenttien puutteellisesta tuntemisesta tai niiden tietoisesta hylkäämisestä. Tahkokallio muistuttaa toistuvasti siitä, kuinka vähäisen edes jollain lailla uskottavan dokumentaarisen aineiston pohjalta erilaisia johtopäätöksiä täytyy tehdä (Tahkokallio harrastaa svetisismiä "vetää" näitä johtopäätöksiä). Jos keskiaikaan ylipäätään pimeyden attribuutteja voi liittää, ne liittyvät informaation vähyyteen.

Tahkokallion myytinmurron motiivina on ensi sijassa harmistus siitä, miten yleisiä väärät käsitykset ovat ja kuinka arvovaltaisista tieteellisistä asemista niitä on lietsottu aivan nykypäiviin asti. Tahkokallion lähtökohta on selvä: jos keskiajan kaltaisista hyvin kaukana menneisyydessä olevista ajoista halutaan sanoa jotain täsmällistä ja suhteellisen varmaa, sen täytyy perustua moderniin dokumenttien tutkimiseen ja tulkintaan, ei usein hyvin epäluotettavien ja joskus suorastaan propagandististen väitteiden hyväksymiseen sellaisenaan. Tieteellisen historiantutkimuksen edistämisen lisäksi Tahkokalliolla on mahdollisesti vähemmän tietoisesti selkeä halu puhdistaa katolisen kirkon ryvettynyttä mainetta, joka perustuu usein sadistisiin inkvisiittoreihin ja tieteenvastaisiin kirjarovioihin. Tähän maineenpalautukseen on useimmissa tapauksissa hyvät perusteetkin, vaikka kaltaiseni uskonnonnottoman näkökulmasta Tahkokallion kirkkomyönteisyys menee ajoittain yli ymmärryksen: "Keskiajalla kristinusko kehittyi läpikotaisin rationaaliseksi uskonnoksi." (s. 281). Kirkko voi toki maallisena organisaationa toimia rationaalisestikin, mutta mitä rationaalisuutta voi olla missään uskonnossa?

* * *

Tarkoitukseni ei ole seuraavassa esitellä näitä myyttejä ja Tahkokallion vasta-argumentaatiota sinänsä. Haluan kuitenkin kiinnittää lukijan huomiota eräisiin yleisiin näkökulmiin, joiden takia tätä kirjaa voi suositella sellaisellekin, jota keskiaika ei sinänsä kiinnosta sen kummemmin. Tahkokallion harrastama lähdekritiikki nousee nimittäin hyvin keskeiseksi selitykseksi, kun ihmetellään, miten tämä tai tuo myyttiseksi osoittautuva näkemys onkin voinut läpäistä kaikki mahdolliset portinvartijat ja muuttua "vakiintuneeksi totuudeksi". Tahkokallio osoittaa toistuvasti, kuinka monet myytit nojautuvat alkuperäisen tahallisen tai osaamattoman hutiloinnin kritiikittömään toistamiseen. Yksi selitys on tietenkin tarjolla: keskiaikaisia dokumentteja on suhteellisen vähän, pitkiä informaatiosarjoja ei ole juuri ollenkaan ennen 1300-lukua ja tämän dokumenttipohjaan kunnolla perehtyneitä tutkijoita on heitäkin vähän. Moni valhe on jäänyt eloon, koska kukaan ei ole osannut tunnistaa väitettä valheeksi.

Mutta pelkästä laiskuudesta ja osaamattomuudesta ei ole ollut kysymys. Varsin maltillisin sanakääntein, mutta rivien välistä aika suoraan kuitenkin Tahkokallio toteaa monien myyttien olevan tietoisia huijauksia, joiden motiivina on yleensä ollut kansallishenkinen kilpailu uljaasta tai tahraisesta menneisyydestä. Myös uskonnolliset kiistat erityisesti katolisen kirkon ja sen valtaa raivoisasti erityisesti 1500- ja 1600-luvuilla haastaneen reformaation välillä ovat tuottaneet paljon ikäviä mielikuvia, jotka eivät perustu dokumentoituihin tosiasioihin vaan uskonnolliseen propagandaan. Esimerkiksi inkvisitiolaitoksesta luotiin protestanttien keskuudessa täysin tietoisesti erittäin kielteistä kuvaa. Kuten kiihkoilun yhteydessä muutenkin, totuudella ei ollut niin väliä.

Mielenkiintoisella tavalla myös valistuksen ajan toimijat näyttävät syyllistyneen menneisyyden epäkohtien liioitteluun, oletettavasti korostaakseen oman uudistusohjelmansa välttämättömyyttä ja hyveellisyyttä entiseen verrattuna. Keskiaikaa ja sen toimijoita ei myöhempinä vuosisatoina ollut enää kukaan puolustamassa, joten kun myös dokumentit kertoivat hyvin katkonaista ja usein vaikeatulkintaista tarinaansa, suurelta osin mielikuvitukseen perustuva yleiskuva kiehtovine yksityiskohtineen oli helppokin juurruttaa yleiseen mielipiteeseen. Hyvälle viholliselle on kaikkina aikoina ollut tarvetta, ja "pimeä keskiaika" näyttää olleen tällainen hyvä vihollinen heti, kun sen aikakausi oli ohi.

* * *

Jaakko Tahkokallion myytinmurron tarkoituksena ei ole luoda täysin käänteistä kuvaa onnen ja hyvinvoinnin täyttämästä keskiajasta. Ensinnäkin käsitteen kattama aikakausi on tavattoman pitkä, eivätkä monet myöhäiskeskiaikaan liittyvät ilmiöt ole ollenkaan relevantteja puhuttaessa varhaiskeskiajasta. Tahkokallio toteaa kiertelemättä, että keskiajan eri vaiheissa rikkaat elivät köyhiä mukavammin, niin kuin kaikkina muinakin aikoina. Rangaistukset erilaisista rikoksista olivat keskimäärin samanlaisia kuin myöhemminkin, mutta esimerkiksi kuolemantuomio ja byrokraattisesti perusteltu kidutus olivat paljon hyväksytympiä kuin nykyään. Tahkokallio tosin toteaa sarkastisesti, ettei moderni vesikidutus mitenkään poikkea jo varhaiskeskiajalla virallisiin kuulustelusääntöihin sisältyneistä keinoista.

Erityisen voimakkaasti Tahkokallio kirjoittaa siitä, miten huonosti perusteltuja ovat väitteet siitä, että ihmiset olisivat olleet pohjimmiltaan erilaisia kuin nykyisin. Tahkokallion todistuksen mukaan kaikki dokumentit viittaavat pikemminkin siihen, että ihmisen tunteet ja ajatukset olivat keskiajalla hyvin samanlaisia kuin nyt modernina aikana. Esimerkiksi myytti rakkaudettomuudesta (paitsi romanttisena ritarien ja linnanneitojen välisenä suhteena) on täysin perusteeton, eikä vanhempien ahdistus lastensa pärjäämisestä ollut olennaisesti erilaista, vaikka lapsikuolemat olivatkin paljon yleisempiä (ne pysyivät itse asiassa yleisinä 1800-luvun lopulle asti). Keskiajan ihminen ei ollut typerys, ei tunteeton sadisti, ei kömpelö hölmö. Hän oli silloisissa elämänoloissa aivan sama ihminen kuin mekin olemme.

Pimeän ajan lukemisen jälkeen on helposti sellainen olo, ettei tee mieli uskoa yhtään mitään keskiajasta väitettyä. Tämä on tietysti väärä kärjistys sekin. Ei kaikki keskiajasta myöhemmin kirjoitettu ole hölynpölyä, vaikka moni kirja onkin. Tahkokallio olisi ehkä voinut kruunata kirjansa luvulla, jossa hän olisi asiantuntijan ottein koonnut kiinnostuneelle maallikolle suositeltavien kirjojen lista. Kirjassa nyt oleva bibliografia ei sitä tehtävää täytä, koska kyseessä on enemmän lähdeteosten lista kuin lukusuositus. Mutta ehkä tietty varovaisuus ja epäluuloisuus kevyesti heitettyjä yleistyksiä kohtaan on paras seuraus tämän kirjan lukemisesta. Niin oudolta kuin se äkkiseltään kuulostaakin, myös nykypäivän historiasta kirjoittavilla voi olla motiivi puhua keskiajasta puppua toden sijasta. Ainakin vanhojen virheiden toistamisella pääsee taatusti vähemmällä vaivalla. Valitettavasti.


     

perjantai 2. huhtikuuta 2021

Kronikka M. A. Nummisen elämästä 1965-1989

Olen juuri lukenut kirjan Kaukana väijyy ystäviä : Muistelmat I (Docendo 2020), jonka kirjoittajaksi on merkitty M. A. Numminen. Muistelmat alkavat vuodesta 1965, koska sitä varhaisempia aikoja on käsitelty kokoomateoksessa Lapsuudenkotini (Kirjayhtymä 1985) ja romaanissa Helsinkiin (Schildt 1999), jossa itseään sivistävä Juho Niitty on kirjoittaja M. A. Nummisen alter ego. Emmin tavallista pidempään seuraavan tekstin julkaisemista. En kuulu Nummista fanittavien ihmisten laajaan joukkoon, vaikka ehkä hetken vuosina 1969-1970 häntä fanitinkin Ylioppilasteatteriin eksyneenä underground-intoilijana. En myöskään tunne M. A. Nummisen taiteellisviihteellistä tuotantoa sisällöllisesti, vaikka musiikkikirjastonhoitajana olen ollut hyvin tietoinen hänen tasaisesti kasvaneesta diskografiastaan. En ole 1970-luvun alun jälkeen tuntenut kiinnostusta M. A. Nummisen kirjallisiin tai musiikillisiin uurastuksiin. Ehkä se on ollut minun tappioni, en tiedä enkä luultavasti vaivaudu ottamaan asiasta tarkemmin selvää.

Tärkein empimiseni syy oli kuitenkin se, etten arvosta kriittisiä esittelyitä, jotka eivät löydä kohteestaan oikein mitään hyvää sanottavaa ja silti pitää ääneen päästä ja julkisuuteen mennä. Ratkaisen tämän ristiriidan kuorruttamalla tyytymättömyyteni objektiivisilla kehuilla, jotka eivät ehkä kumpua henkilökohtaisista tuntemuksista, mutta jotka silti allekirjoitan ilman ongelmaa ja niiden takana seisten. Hyvien tapojen mukaisesti myös aloitan kehuilla ja säästän marinan myöhemmäksi. Yritän näin myös säästää niiden aikaa, jotka eivät kerta kaikkiaan halua lukea M. A. Nummisesta mitään kriittistä. Jos nyt minun harvojen lukijoitteni joukkoon olisi joku sellainen eksynyt, mitä vahvasti epäilen. Kehut sisältyvät seuraavaan kappaleeseen.

Somerolainen Mauri Numminen syntyi Suomen ja Neuvostoliiton välisen, talvisodaksi kutsutun aseellisen selkkauksen toiseksi viimeisenä päivänä. Ei siis mikään ihme, että erään hänen kokoonpanonsa nimeksi valikoitui Suomen Talvisota 1939-1940. Nummiseen imeytyi myös pysyvä vastenmielisyys Neuvostoliiton poliittista ideologiaa kohtaan. Tämä tunne jalostui elämänmittaiseksi antitaistolaisuudeksi, jota pidettäneen poliittisissa piireissä SKP:stä oikealle myönteisenä ja monet muuten suljetut portit avaavana ominaisuutena.  Mauri Numminen määrittelee "Juho Niityn" päämääräksi kehittyä sivistyneeksi ihmiseksi. Tämän Mauri Numminen toteuttaakin säntillisesti, vaikka jättää muodolliset opintonsa kesken voidakseen keskittyä elämän opintoihin. Se kannatti, mitä todistavat osaltaan Åbo Akademin (2011) ja Helsingin yliopiston (2014) kunniatohtoriudet. Elämänuran nimellä M. A. Numminen luonut taiteiden ja provokaatioiden moniottelija on ollut kadehdittavan ahkera, työteliäs ja aikaansaava. Kuka tahansa ottaisi hänen biblio-, disko- ja filmografiansa nimiinsä. Lyhyesti sanoen M. A. Numminen on millä tahansa mittareilla arvioiden onnistunut sekä pyrkimyksessään tulla sivistyneeksi ihmiseksi että porvarillisen yhteiskunnan asettamat menestyksen tunnusmerkit täyttämällä. Kaikesta päätellen Mauri Numminen on elämäänsä ja elämäntyöhönsä tyytyväinen, vaikka ei perusluonteensa mukaisesti aikokaan heittäytyä toimettomaksi vain siksi, että on ohittanut jo 80:n elinvuoden rajan. Vaikea tällaista asennetta on olla ihailematta ja arvostamatta.

* * *

Kun olen otsikoinut tämän jutun kuten olen, joudun lyhyesti selittämään. Kirja kuuluu muistelmien kategoriaan, mutta jossain määrin epävarmaksi jää, onko muistelijana - tai tapahtumien kronikoitsijana, kuten itse haluan määritellä - Mauri Numminen vai joku hänen taiteilijasivupersoonistaan. Monet kirjan ratkaisut viittaavat mielestäni siihen, että äänessä on kuin onkin Mauri Numminen, joka kronikkaperinteitä kunnioittaen kertoo kohdehenkilönsä elämästä ne osat, jotka muodostavat julkisen taiteilijapersoona M. A. Nummisen menestystarinan. Hetkittäin kronikoitsija innostuu pienin huudahduksin ja huutomerkein ilmaisemaan, että hän tuntee lukijaa paremmin tarinan yksityiskohdat, myös ne kertomatta jäävät. Muuten tarina on häkellyttävän tasaista melontaa ulapalla, jonka merimerkeiksi on sijoitettu jonkin verran vuosilukuja ja tarkempiakin maantieteelliskronologisia viittoja. Laineita tuolla ulapalla ei ole (paitsi Jarkko Laine), mikään asia ei kohoa tai vajoa keskimääräisestä. Suurimmatkin menestykset, surullisimmatkin ystävien kuolemat tai puolison vaihtuminen ovat vain mainintoja, jotka eivät keinuta tai kallista lukijan alusta mihinkään suuntaan. Nummisen ulapalla vallitsee dramaturginen tyven, ikuinen doldrum.

Oletan, että Mauri Nummisen valitsema äärimmäisen neutraali tapahtumien luetteleminen on harkinnan tulos. Hän on päättänyt pitää persoonallisen mielensä tiukasti vetoketjun takana, lukija saa kokea korkeintaan kansantaiteilija M. A. Nummisen tunnetun virnistyksen, joka minun  tulkintani mukaan ulottuu vain siihen vetoketjuun asti. Kaikkein epätyydyttävintä on, ettei Mauri Numminen suhteuta mitään asioita mihinkään muihin asioihin. Tapahtumat seuraavat toisiaan, mutta ani harvoin kirjoittaja-muistelija piirtää näkyviin omia arvioita tai kaaria näennäisesti etäällä toisistaan olevien asioiden välille. Vain rakastuminen Helena Vapaaseen saa kronikoitsijan hetkeksi herpaantumaan ja suorastaan "tunteilemaan", mutta yleensä maailman ja Suomen järisyttävät tapahtumat ovat saman arvoisia kuin maininta seuraavasta keikkapaikasta tai kapakasta. On vaikea olla näkemättä Mauri Nummisen keskisormea, joka tietää lukijan voimattomuuden liiankin hyvin.

Itseäni häiritsi kirjan koko mitan kattava name dropping, tunnettujen henkilöiden nimien mainitseminen. Mauri Numminen ei sano kavereista poikkipuolista sanaa, mutta toisaalta kaikki tulevat mainituiksi kirjoittajan ystävinä tai ainakin tuttuina. Kirjoittaja voi puolustella ratkaisuaan sillä, että minkäs hän voi sille, että on ollut aina loistava verkostoituja, ulospäin suuntautunut ja sosiaalisesti aktiivinen toimija. Sekin on totta, että ihmiset tykkäävät lukea erityisesti julkkiksiin liittyviä juoruja. Niitä on kuitenkin tarjolla erittäin niukasti, korkeintaan kerrotaan Markku Inton (Nummiselle "Innon") eli Untsun kaltaisten hurjapäitten seikkailuista, lyhyesti niistäkin. Varsinkin itse tarinan kannalta täysin merkityksettömät henkilöhahmot kuten johtavat poliitikot ja muut tyhjäntoimittajat saavat Nummiselta mielestäni huomiota, joka muistuttaa huolestuttavassa määrin vallankäyttäjien nuoleskelua. Saahan niin tehdä, mutta sitä ei ole kiva lukea muistelmissa, joiden kohteena on virallinen toisinajattelija ja provokaattori. (Numminen myös luettelee toistuvasti mieleisiään musiikin, kirjallisuuden ja elokuvan suosikkeja, mutta ainuttakaan analyyttistä lausetta hän ei niistä muovaile.)

* * *

Kuuluin 1969-1970 siihen U-ryhmään, jota M. A. Numminen Ylioppilasteatterissa veti (Numminen puhuu johtoviisikosta, minä muistan troikan Arja Saijonmaa Otto Donner M. A. Numminen). Kovin paljon kerrottavaa Nummisella ei sitä puuhasta ole, eivätkä muistikuvamme ajallisestikaan oikein loksahda kohdilleen. Me kakarat suhtauduimme Nummiseen aluksi kuin aitoon undergroundjumalaan, mutta pikkuhiljaa kävi ilmeiseksi, ettei u-jumalaamme hirveästi innostanut ajan tuhlaaminen häntä kymmenisen vuotta nuorempien kanssa. Muistan kyllä jotkut "rajut" näytelmäkokeilut (Tukkijoella näennäisen tosissaan, minä huonosti vuorosanat muistaneena Tolarina) ja päättömän säntäilyn Munkkiniemen rannoilla Peter Widénin kameran käydessä. Olin kerran Nummisen kotona Kalliossa bileissä vuoden 1969 lopulla. Muistan vierailun, koska kuulin tuolloin ensimmäisen kerran Tasavallan Presidentin tuoreen ykkösalbumin ja olin erittäin innoissani Måns Groundstroemin kappaleesta Wutu-Banale. Muuten bileissä oli tylsää, koska kaikkia muita kiinnosti lähinnä juopottelu. Sehän on myös Mauri Nummisen oman todistuksen mukaan hänen elämässään hyvin tärkeällä sijalla ja saa muistelmissa toistuvaa ja usein aika huonosti perusteltua huomiota osakseen. Numminen halunnee korostaa, ettei mitenkään häpeä juopottelua, vaan sekin kuuluu sivistyneeksi tulemiseen. Parit vauhtiviivat Numminen mainitsee imaisseensa, mutta pilvenpoltosta missään piireissä kirja ei kerro. Ehkä se ei kuitenkaan sisälly sivistyneisyyteen?

Siihen nähden, millainen kielellinen lahjakkuus Mauri Numminen on, hänen tekstissään on yllättävästi pieniä nyrhämiä, jotka pätevä kustannustoimittaja olisi mielellään hionut pois. Mutta kuten aiemminkin on havaittu, Docendo ei moiseen panosta ja ehkä Numminen on itsekin ajatellut, että hänen tekstinsä saa kelvata sellaisenaan. Sujuvaa se onkin, iskevän tiiviitä lauseita ja ajoittain aidosti hilpeää luettavaa. Mutta kyllä se on Caravan, jonka Juan Tizol sävelsi Duke Ellingtonille, ei "Karavan" ja Inkoossa sijaitsee Fagervikin, ei Fagernäsin ruukki (Fagernäs on kylä Snappertunassa). Varmasti Numminen arvostaa Edgard Varèse'n musiikkia, mutta kirjoittaa silti hänen etunimensä väärin "Edgar" (jostain syystä kumpikaan ei ole päässyt henkilöhakemistoon). Pikkujuttuja, mutta myös sellaisia, jotka olisi vähällä vaivalla saanut pois. Mustavalkoisia kuvia on melko paljon, mutta lieneekö kuvatoimitustyö jäänyt vähälle huomiolle, sillä kuvat tukevat tekstiä aika huonosti ja Nummisen aktioihin liittyvää materiaalia on yksinkertaisesti aivan liian vähän. Varsinkin underground-vaiheen kuvilla olisi ihan kulttuurihistoriallistakin merkitystä, koska kameroita oli tuolloin läsnä hyvin vähän. Peter Widén kuitenkin kuvasi koko ajan.

Hyvin epävarmana päätän tämän tekstin pohdintaan M. A. Nummisen laulamisesta, soitosta ja säveltämisestä, jotka eivät luonnollisestikaan esittäydy paperille painetuissa muistelmissa ainakaan edukseen. Tiedän, että kaikki eivät ole vieläkään kyllästyneet Mauri Nummisen tapaan antaa M. A. Nummisen laulaa epäpuhtaasti ja tuon tuostakin kiekaisten. Minä sain siitä mahan täyteen jo 1960-luvun puolella (Schubert-vitsi vanheni minusta tasan kahdessa minuutissa), mutta jos jokin ratkaisu myy vuosikymmenestä toiseen, miksi vaihtaa? Nummisen musiikissa on pysyvä jännite ammattitaidon ja amatööriyden välillä. Numminen teki musiikkitöitä pääosin armottoman hyvien muusikoiden ja lojaalien hengenheimolaisten kuten Pekka Gronowin kanssa, joten laulajan omalla soittotaidolla oli vähemmän merkitystä. Mutta onko M. A. Numminen säveltäjänä vain tilanteen oivaltava amatööri vai taitonsa riittävän hyvin kätkevä sala-ammattilainen? Muistelmien perusteella niin tekstit kuin sävelmätkin syntyvät tehtaan liukuhihnan liukkaudella. Se voi olla väärä yleistys, mutta itse epäilen, ettei M. A. Numminen kuitenkaan tule jäämään kansalliseen muistiin niinkään säveltäjänä kuin esiintyjänä. Sen roolinhan Numminen hallitsee mestarillisesti sekä Maurina että Mauri A:na.

Timo Aarnialan (1945-2010) levynkansitaidetta vuodelta 1970. Aarniala oli pitkälle vastuussa Love Recordsin katalogin ja Love Kirjojen omaperäisestä visuaalisesta ilmeestä. Aarniala oli aidosti originelli ihminen, ainutlaatuinen näkijä ja tekijä. Itselläni oli ilo tutustua Timoon ihmisenä ja taiteilijana sekä Sotkamon että Tikkurilan kirjaston ympyröissä. Aarnialan Se-yhtyeelle tekemä kuva ... ja me tehtiin rakkautta on kankaalle vedostettuna edelleen eteiseni seinällä.

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Ullberg

Vuosina 1879-1944 elänyt arkkitehti Uno Ullberg on jäänyt saavutustensa määrään ja laatuun nähden varsin tuntemattomaksi. Syy ei ole kuitenkaan Ullbergissa tai hänen työnsä laadussa, vaan töitten maantieteellisessä sijainnissa. Pääosa Ullberg suunnittelemista rakennuksista sijaitsee nimittäin nykyään siinä Karjalankannaksen osassa, joka jouduttiin talvi- ja jatkosodan tuloksena luovuttamaan pysyvästi Neuvostoliitolle ja sitä kautta nykyiselle Venäjälle. Jonkin verran töitä myös tuhoutui sodan takia, mutta ei niin paljon, ettei Ullbergin elämäntyötä voisi tänäkin päivänä omin silmin arvioida, kun vain lähtee matkalle.

Viipurin reissun sijaan voi vaihtoehtoisesti hankkiutua kirjan Uno Ullberg : Viipurin arkkitehti (Uno Ullberg -seura ja Suomen arkkitehtuurimuseo 2020) äärelle. Näyttävän ja tiedollisesti erittäin antoisan kirjan ovat toimittaneet Netta Böök ja Kari Immonen, joiden lisäksi artikkeleita ovat kirjoittaneet Anna Autio, Laura Berger, Igor Borisov, Viktor Dmitrijev, Maarit Henttonen, Olli Immonen, Juha Keinänen, Timo Keinänen, Marja Terttu Knapas, Julia Kripatova, Irma Lounatvuori, Anastasia Martnova, Julia Mošnik, Petri Neuvonen, Aino Niskanen, Katariina Ockenström, Simo Paavilainen, Pentti Paavolainen, Lauri Putkonen, Tuula Pöyhiä, Kimmo Sarje, Pirkko-Liisa Schulman, Elina Standertskjöld ja Hannes Teräsvuori. Kirja keskittyy Ullbergin ammatilliseen elämään, mikään henkilöhistoriikki kyseessä ei ole. Mutta kuten kirjoittajaluettelostakin voi päätellä, mukaan on otettu myös venäläisten arkkitehtuurin tutkijoiden näkökulmia, jotka tuovat Ullbergin elämäntyön nykyhetkeen.

Kirja on sekä visuaalisesti että tiedollisesti hieno työ. Oikeastaan ainoan moitteen kirvoittaa melko ahdas taitollinen peruslinja, jonka mukaan tyhjä tila on täytetty pienillä kuvilla. Kuvissa ei ole muuta vikaa kuin koko. Näin pieninä ne eivät tarjoa visuaalisesti juuri mitään ja niiden sisältämää informaatiota täytyy ainakin tällaisen vähän huononäköisen tutkia suurennuslasilla. Ratkaisun voi ymmärtää sikäli, että olisi ollut hirveä sääli jättää näin hienoja kuvia käyttämättä vain julkaisun sivumäärän valtavan paisumisen takia. Tällaisenaankin kirja on niin muhkea, ettei sitä oikein muualla voi lukea kuin tukevavan pöydän äärellä. Kaikilta muilta osiltaan tämä kirja on kulttuurityö, joka mielestäni olisi ansainnut tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2020 (ei päässyt edes ehdolle, mikä kertoo minusta myös Ullbergin jäämisestä arkkitehtuurimme sivulliseksi).

* * *

Sille, joka ei tunne Ullbergin töitä ennestään ollenkaan tai vain vähän, tämä yhteenveto on varmasti melkoinen yllätys. Helsingistä ei löydy kuin kaksi eli Bensowin liiketalo Espalla ja  Helsingin Lastenklinikka (yhdessä Erkki Linnasalmen kanssa), molemmat myöhäisiä töitä ja seurausta Ullbergin muutosta Helsinkiin Lääkintöhallituksen arkkitehdiksi vuonna 1936. Luettelo Ullbergin julkisista rakennuksista Viipurissa ja Sortavalassa onkin sitten aivan eri luokkaa: Viipurin taidemuseo, Viipurin maakunta-arkisto, Hackmanin liiketalo, Viipurin naistensairaala, Karjala-lehden toimitalo, Viipurin diakonissalaitos, Kauppaneuvos Sellgrenin huvila Villa Sellgren Venäjänsaarella, Sortavalan Säästöpankin talo, Suomen Pankin talo Sortavalassa ja Viipurin pyöreän tornin muutostyöt. Julkisten rakennusten lisäksi Ullberg piirsi paljon asuinrakennuksia yksityisille tilaajille, huviloita ja kesämökkejä. Hän oli ahkera ja poikkeuksellisen hyvin verkostoitunut, mikä näkyi sekä tilausten määrässä että laadussa.

Ullberg toimi sekä oman toimiston kautta että välillä vuosikausia viranhaltijana. Ennen Helsinkiin muuttoa Ullberg toimi Viipurin kaupunginarkkitehtina vuosina 19321936. Hän oli mukana myös kunnallispolitiikassa toimien Ruotsalaisen kansanpuolueen valtuutettuna useita toimikausia. Ullberg oli tässä roolissaan hyvin modernissa kaksoisroolissa toimien sekä tilausten aktiivisena teettäjänä että toteuttajana. Nykykielellä ilmaisten Ullberg oli sekä verkottunut että taitava lobbaaja. Vaikka Viipurin kirjaston suunnittelu meni vuonna 1935 Alvar Aallolle, ei ole liioittelua todeta Ullberg kaupunkikuvan suunnittelijana ja toteuttajana täysin ainutlaatuiseksi silloin ja myöhemmän Suomen oloissa.

Ullberg ei ollut arkkitehtina varsinainen uudistaja, mutta toisaalta hän sopeutui nopeasti uusiin tyyli-ihanteisiin, eikä jäänyt jankuttamaan minkään yksittäisen tyylin puolesta tai muita vastaan. Varhaisissa töissä on hienoja jugendihanteita, mutta kun funkis alkoi yleistyä, Ullberg siirtyi sen toteuttajaksi ongelmitta. Onkin helppo todeta myös tuoreen kirjan pohjalta , että Uno Ullberg menestyi, koska hän oli taitava, näkemyksellinen, ripeä ja verkostoitunut, mutta ei joustamaton näkemyksissään. Ilmeisesti Ullberg ei varsinaisesti rikastunut urallaan, mutta pärjäsi epäilemättä myös taloudellisesti hyvin. Ehkä joku sen varsinaisen elämäkerrankin jossain vaiheessa vielä kirjoittaa ja valottaa kahdesti naimisissa olleen kahden tyttären isän elämää vähän toisistakin näkökulmista.

 


 * * *

Nostan tähän loppuun detaljin, joka yhdistää Uno Ullbergin oman sukuni historiaan ja vaiheisiin. Vuonna 1907 Ullberg nimittäin piirsi huvilan maanmittausinsinööri Bruno Steniukselle Vuoksen rannalle (lähin suurempi paikka oli Antrea). Tuossa vaiheessa huvilan nimi oli Villa Stenius, eikä paikalla ollut vielä myöhempää nimeä Neionniemi, kuten edellä esitelty suurteos virheellisesti esittää. Huvilasta tuli Villa Borg ja paikasta Neionniemi vasta vuonna 1918, jolloin Bruno Stenius luovutti huvilan häälahjana tyttärelleen Hilkka Steniukselle  ja tämän puolisolle, arkkitehti Kaarlo Borgille. "Neionniemi" oli Kaarlo Borgin keksimä nimi, sen innoittajana oli viereinen Neitvuori. Sen lisäksi että Ullberg tunsi Bruno Steniuksen, myös Kaarlo Borg ehti toimia jonkin aikaan Uno Ullbergin ja Clas Axel Gyldénin toimistossa nuorempana apulaisena.

Kaarlo Borg oli äidinisäni, jota en koskaan tavannut, koska hän kuoli sydämen petettyä kovan työtaakan alla jo tammikuussa 1939. Borgien lapsikatras, johon kuuluivat äitini Eevan lisäksi myös tuleva laulaja Kim Borg, tuleva sisustusarkkitehti Olli Borg ja tuleva muusikko ja tuottaja Jaakko Borg, vietti Neionniemessä valokuvien perusteella hienoja kesiä. Vakituisia kesävieraita olivat läheisellä Säiniöllä asuvat Bruunit, joiden sukuun naitu  Inkeri oli isoäitini sisar eli samoja Steniuksia. Perheen kuopus Erik Bruun (s. 1926) on luultavasti ainoa vielä elossa oleva ihminen, jolla on henkilökohtaisia muistoja Uno Ullbergin piirtämästä Villa Borgista ja kesänvietosta Neionniemessä. Hän onkin kertonut muistavansa paikan ja vierailut hyvin.

Alla oleva kuva on leikkauspiirros Neionniemen huvilasta kaikkine väreineen. Minulle tämä kuva oli melkoinen yllätys, koska kaikki suvussa säilyneet kuvat Villa Borgin päärakennuksesta ovat olleet ymmärrettävästi mustavalkoisia, emmekä me jälkipolvet ole kyenneet kuvittelemaan näkymiä väreissä. Uno Ullbergin uralla tämä huvila oli vain ensimmäisten vuosien yksi pieni työ, mutta siinäkin näkyy esteettisesti vahva näkemys siitä, mikä on kaunista ja toimivaa.

torstai 18. maaliskuuta 2021

Semanttisen kielisopimuksen harha

Seuraava pohdiskelu ei liity varsinaisesti mihinkään, ja samalla se liittyy mitä suurimmassa määrin siihen väärinymmärtämisen hyökyaaltoon, joka on huuhdellut varsinkin verkkomaailman rantoja ja sen asukkeja jo monen monta vuotta. Pohdiskelu liittyy sekä totuuden etsijöihin että niihin, joita totuus ei voisi vähempää kiinnostaa, kun on mahdollisuus hankkia lisää rahaa tai ainakin valtaa, jolla voi edistää rahavirtojaan. En kuitenkaan käsittele seuraavassa sellaista tietoista valehtelua, joka toimii esimerkiksi erään ex-presidentin kaltaisten julkisuuspelurien käyttövoimana. Haluan puhua yrityksistämme ymmärtää eli raivata tiemme semanttisen hämärän läpi. 

Ilmaisulla ”semanttinen hämärä” tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että kielet – käytännössä kaikki ihmisen kehittämät kielet – vaativat käyttäjiltään semanttisen tulkinnan eli jonkinlaisen arvion siitä, mitä itse ja mitä muut ihmiset kielen sanoilla ja ilmaisuilla oikeastaan pyrkivät tarkoittamaan. Harkittu valehtelu ei ole tässä suhteessa kiinnostavaa, koska siinä pyyhkäistään koko semanttinen herkkyys roskakoriin saman tien ja huomio kiinnitetään kuulijan oman harkinnan nujertamiseen. Kun valehtelija onnistuu, semanttista hämärää ei esiinny, on vain valehtelijan rakentama keinotekoinen näyttämö.

En pohdi asiaa kielitieteilijänä, vaan arkisen kommunikaation vaikeuksista ärtyneenä taviksena. Minusta on lievästi ilmaisten sietämätöntä, että kommunikaatiomme kompuroi jatkuvasti niin kohtalokkailla tavoilla, vaikka kukaan ei edes pyrkisi siihen. Ihmettelen siis sitä, miksi olemme niin huonoja tulkitsemaan parhaiten hallitsemaammekin kieltä tavalla, joka minimoisi väärinkäsitykset ja niitten pohjalta tehtävät virheelliset oletukset. Näinhän on koko ajan kaikissa ihmissuhteissa, lapsesta vanhukseksi ja kaikissa suhteissa siinä välillä. Semanttinen hämärä ei hallitse vain ”huonoja” kielen käyttäjiä, se hallitsee meitä kaikkia, jotka olemme alistuneet jonkinlaiseen yleisen semanttisen kielisopimuksen harhaan.

* * *

Vaikka puhun semanttisesta sopimusharhasta, joudun myöntämään tuollaisen yhteisen harhan tavallaan elinehdoksi. Arjesta tulisi tuskin mitään, jos pysähtyisimme kaikessa sanallisessa ajatusten jakamisessa pohtimaan, mitä lausumillamme sanoilla oikeastaan tarkoitamme. Mitä tavallisempi eli laajemmin käytetty sana tai ilmaisu on, sitä epätodennäköisempää on, että voisimme käytännössä edes yrittää hälventää siihen mahdollisesti liittyvää semanttista hämärää. Ajatellaan vaikka sellaista sanaa kuin ”rakastaa”. Sitä heitellään, kepeästi tai vakavasti harkiten, koko ajan kaikkialla maailmassa. Emme pysähdy pohtimaan, ymmärtääkö kuulijamme sanan varmasti samalla tavalla kuin olemme sen tarkoittaneet ymmärrettäväksi. Tuskin olemme itsekään koskaan pohtineet syvällisemmin, mitä kaikkia semanttisia ulottuvuuksia sanalla ”rakastaa” on.

Kysymys ei ole siitä, että tällaista pohtiessani haluaisin kiistää sanojen ja ilmaisujen monimielisyyden, saati vaatisin pelkistämistä yhteen ainoaan semanttiseen koostumukseen. Mutta ihmettelen kovin, miten kuvittelemme – mielestäni täysin ilman perusteita –, että meillä voisi olla edes suunnilleen sama tulkinta tuollaisesta monitulkintaisesta käsitteestä kuin ”rakastaa”. Itse asiassa tiedämme oikein hyvin, että sanaa käytetään ilmaisemaan sekä arvoituksellista tunnesidettä ihmisten välillä että esimerkiksi konkreettista himoa johonkin makuun tai tuoksuun. Kun yhdysvaltalainen televisiohenkilö sanoo haastateltavalleen rakastavansa tätä, kukaan ei varmaan kuvittele, että kyseessä on intiimi tunnustus, vaan fraasi, joka ei oikeasti merkitse mitään muuta, kuin että kaksi julkkista ilmaisevat olevansa hyvissä väleissä tai ainakin kykenevänsä teeskentelemään sellaista.

Arvelen siis, että elämme harhassa, jonka mukaan meillä on hyvä yleistuntuma ja yksituumaisuus siitä, mitä sanat ja ilmaisut semanttisesti eri tilanteissa tarkoittavat. Puhun harhasta, koska itse en usko alkuunkaan, että ymmärtäisimme toisiamme kuin harvoin, jos silloinkaan. Mikä ikävintä, meillä ei ole käytännössä mitään nopeaa ja välitöntä keinoa tarkistaa, vallitseeko jostain tulkinnasta kuinkakin laaja yksimielisyys. Projisoimme ehkä oman tulkintamme ulottuvan muihinkin, mutta emme pysty sitä varmentamaan muutoin kuin poikkeustapauksissa, joissa syventyvä keskustelu on mahdollista ajan, paikan ja kognitiokyvyn puitteissa. Jos sekalaiselle seurakunnalle näytetään kuva, jossa hiukan elämän kolhiman näköinen keski-ikäinen mies katsoo leikkipuistoon päin ja ajatuskuplassa on teksti ”Voi miten rakastankaan lapsia!”, voimme olla aika varmoja, että osa tulkitsee miehen haaveilevan leikkivien lasten seksuaalisesta riistosta ja vain jotkut tulkitsevat sanat ilman tällaista kielteistä tulkintaa kaipuuksi aikaan, joka on jo mennyt auttamatta ohi.

* * *

Olen omasta mielestäni tajunnut tämän sopimusharhan kovin myöhään, inhimillisesti katsoen aivan liian myöhään. Nuorempana, kun en ollut vielä nähnyt semanttisen hämärän syvyyttä ja siihen liittyvää sosiaalista sopimusta, ihmettelin vilpittömästi tilanteita, joissa se toinen ei tajunnut, mitä tarkoitin. Erehdyin joskus pitämään sitä jopa merkkinä typeryydestä, mistä ei välttämättä ollenkaan ollut kysymys. Erehdyin myöhemmin yrittämään semanttisen tulkinnan varmistamista, mikä johti pitkiin ja hyödyttömiin jankkauskeskusteluihin. Emme nimittäin halua vaihtaa tulkintaamme vain siksi, että joku toinen on tulkinnut eri tavalla. Rakastamme omaa semanttista tulkintaamme, usein katkeraan loppuun asti. Emme halua ajatella, että vika on itsessä, mutta ei myöskään yhteisessä harhassa. Sen myöntäminen nimittäin tarkoittaisi, että minäkin olen vähän typerä.

En usko, että hahmottelemaani ongelmaan on ratkaisua. Puhuttu ja kirjoitettu kieli ovat biologisen evoluution näkökulmasta silmänräpäys sitten ilmaantuneita käytöspiirteitä, joihin paljon ripeämmin toimiva kulttuurinen evoluutiokaan ei ole paljoa ehtinyt vaikuttaa. Kieltä voidaan käyttää semanttisesti yksiselitteisemmin, kuten on pakko tehdä esimerkiksi tieteen puolella. Mutta ei tiedekielikään täysin vapaa semanttisen hämärän ongelmista ole. Kun Alan Sokal huijasi vuonna 1996 postmodernismin lipunliehuttajia sujauttamalla harkitusti nonsense-jargonista rakennetun artikkelin arvostettuun kulttuurintutkimuslehteen, hän tuli samalla todistaneeksi, että ainakin humanistit ovat maallikoiden tavoin taipuvaisia uskomaan, että semanttinen sopimus pitää. Sokal käytti artikkelissaan samaan aikaan termejä kuten ”kvanttigravitaatio” ja ”sosiaalinen konstruktio”, koska tiesi, ettei lehti käyttänyt tuohon aikaan vertaisarviointia, eikä vaaraa kvanttifysiikasta jotain ymmärtävien epäluulosta olisi.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että voisimme parantaa vastentahtoisen semanttisen sopimuksen toimivuutta kahdella tavalla. Voisimme ensinnäkin pyrkiä itse käyttämään kieltä ja ilmaisuja johdonmukaisesti ja häpeilemättä selityksiä tarjoillen aina, kun vähänkin epäilemme, että saatamme puhua tai kirjoittaa semanttisesti hämärällä tavalla. Varsinkin yhteiskuntapoliittisesti kiistanalaisista asioista kannattaisi pyrkiä kirjoittamaan niin, että ainakin tahalliset väärinymmärrykset ovat hankalia. Toiseksi voisimme odottaa ja jopa vaatia, että julkisia puheenvuoroja ja tekstejä julkaisevat organisaatiot – myös nämä riivatun kurittomat someyritykset – ovat jollain tavalla vastuussa siitä, etteivät edistä semanttista hämäryyttä milloin mistäkin epäilyttävästä syystä. Kovia vaatimuksia varmasti molemmat, mutta jos ajattelemme kommunikaationa jonkinlaisena inhimillisenä hyveenä, eivät ehkä ollenkaan kohtuuttomia. Epäonnistunut kommunikaatio on usein juuri semanttisen hämäryyden aiheuttamaa ja samalla tuon kielisopimusharhan mahdollistamaa. Voimme ehkä edistää kulttuurista evoluutiota nostamalla omaa rimaamme.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Tsemppiä, Meghan!

Suhtaudun ns. kuninkaallisten olemassaoloon vastentahtoisesti alistuen: moisella historiallisella jäänteellä on niin paljon kannattajia, ettei oma jyrkän tasavaltalainen asenteeni sen rinnalla paina mitään. Käytännössä olen, kuin "kuninkaallisia" ei olisi olemassakaan. Aivan samaa voin sanoa siitä roskalehdistön segmentistä, joka elää näistä "kuninkaallisista" kirjoitetuista jutuista, joista osa on julkean myötäkarvaista nuoleskelua, osa vihamielistä ja tympeää öykkäröintiä. Vaikuttaa siltä, ettei noista ihmisparoista voi kirjoittaa asiallisesti ja tyynesti, jos nyt on pakko kirjoittaa ylipäätään. Tämäkään teksti ei ole tyyni, koska minua on ruvennut aktiivisesti raivostuttamaan se rooli, joka "kuninkaallisten" joukkoon syntynyt tai naimakaupan takia joutunut on pakotettu ottamaan. Tarkoitan nyt ennen muuta Meghan Marklea (s. 1981), yhdysvaltalaista näyttelijää, joka sattui rakastumaan brittihoviin kuuluvaan sukunimettömään "prinssi" Harryyn (s. 1984).

En tiedä yhtään mitään kummastakaan, kuten en muistakaan "kuninkaallisista". Tiedän, että he ovat biologisesti aivan samanlaisia ihmisiä kuin me muutkin. Sattuman oikku on kuitenkin ohjannut heidät elämän karsinaan, jollaiseen jotkut ilmeisesti jopa himoitsevat päästä (näin olen ollut ymmärtävinäni ns. naistenlehtien ylläpitämän alakulttuurin syvimmän olemuksen), mutta joka tarkemmin vilkaistessa osoittautuukin viheliäiseksi vankilaksi, jossa karsinaan joutuneen pitäisi loppuelämänsä teeskennellä tyytyväistä ja onnellista. Jos olen oikein ymmärtänyt, "Harryn ja Meghanin" (kulttuuriin kuuluu, että ventovieraistakin voidaan puhua tekoleppoisasti etunimillä, ikään kuin he olisivat pikkulapsia) rikos on ollut se, että he ovat kohteliaasti kieltäytyneet karsinapaikasta ja päättäneet elää sen ulkopuolella, tuli mitä tuli.

Tuoreen uutisen mukaan "Prinssi Harryn ja Meghanin suosio romahti Britanniassa Oprahin haastattelun jälkeen". Tuossa ohjelmassa pariskunta kertoi avoimesti brittihovin aiheuttamasta ahdistuksesta ja perusteli päätöstään jättää se maailma taakseen. Rehellisyys siis palkittiin suosion romahduksella. Oletettavasti siksi, että entiset kannattajat olivat olettaneet, että Harry ja Meghan olivat aiemmin luvanneet viihdyttää heitä kuolemaansa asti ja nyt pettivätkin tuon lupauksen elääkseen tavalla, jonka kokevat itse paremmaksi, myös pienelle lapselleen. Oletettavasti suosio ei olisi "romahtanut", jos pariskunta olisi kiltisti jatkanut teeskentelemistä, kuten Harrya vanhempi William (s. 1982) näyttää olevan valmis tekemään. Tai voihan William roolistaan pitääkin, mistä minä tiedän.

* * *

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä julkisuuteen singottu väite pitää paikkansa, mikä mahdollisesti ei. Olen ymmärtänyt, että Meghan Marklen isä kiukuttelee julkisesti tyttärelleen. Oletettavasti isukki oli ajatellut, että koko sukunsa voisi hyötyä siitä, että Meghan on nainut Sussexin kreivin. Minua ei itse asiassa edes kiinnosta tietää "totuutta" näitten piirien elämästä ja näyttelemisestä. Mutta minua kiinnostaa ihmisen oikeus valita oma elämänsä, ystävänsä, työnsä ja kohtalonsa. Näyttää vahvasti siltä, että koko muu porukka kiukuttelee Harrylle tai Harryn silmät sokaisseelle Meghanille, mikä lienee se häijympi versio , koska esityksen uskottavuus kärsii siitä, että joku osoittaa julkisesti keskisormeaan hovielämän eduille ja loistolle.

Tuen siis Meghan Marklea ja Harrya yleisistä ihmisoikeussyistä täysin riippumatta siitä, mitä he muuten tekevät tai ovat tekemättä. Suhtaudun luonnostaan tylysti kaikkiin hovihommiin, mutta jokaiselle sinne sattumalta joutuneella on silti samat ihmisoikeudet kuin kellä tahansa muulla. Eihän vanhempiaan voi valita. Edes oma pyrkimys päästä tuohon piiriin ei poista noita ihmisoikeuksia. Siksi olen jyrkästi sitä mieltä, että tekivät Meghan ja Harry mitä tahansa ratkaisuja, niitä on syytä tukea. Mitä voimakkaammin hovi arvostelee, sitä voimakkaammin pariskuntaa on syytä tukea. Mitä enemmän roskalehdistö haukkuu, sitä voimakkaammin haluan tukea karavaanin kulkua pois hovista.

Ymmärrän toki, että hovin jäsenet ovat itsekin tavallaan uhreja kaikki. Kuningatar Elizabeth II, mitä ilmeisimmin älykäs ja viisas matriarkka, on käyttäytynyt jotenkin pöljää poikaansa (Charles) ja tosikkomaiselta vaikuttavaa pojanpoikaansa (William) fiksummin julkisuudessa. Hän jos kuka ymmärtää, mitä uhrauksia yksilön vapaudelle tällainen "kuninkaallisuus" tarkoittaa. Mutta toisaalta hän onkin jo käytännössä arvostelun yläpuolella ja paradoksaalisesti koko lätin vapain yksilö. Kuningattarella oli varaa pahoitella Meghanin hovissa kokemaa ja välillisesti siten myöntää, että kuvassa on säröjä. Siksi tulkitsen, että Charlie Hebdon tylyssä piirroksessa Meghania polvellaan painava Elizabeth II edustaa hankalasti piirrettävää hovia, ei itseään.

* * *

Voin kuvitella, että jotkut tekstejäni aiemmin lukeneet pyörittävät vähän silmiään ja pohtivat, miksi käytän vaivaa ja heidänkin aikaansa näin vähäisen asian pohtimiseen. Selitän. Kysymyshän ei ole vain Meghanista ja Harrysta. Pääpahis ei ole brittiläinen tai jonkun muun entisen siirtomaavallan koominen "kuninkaallisten" joukkio. Ilman juoruilla ja ilkeydellä elävää lehdistöä maailman "siniveriset" eläisivät omaa elämäänsä kenenkään huomaamatta viimeiseen killinkiin asti. Vain tasaisesti toistuvista "sensaatioista" elävällä lehdistöllä on motiivi lietsoa keinotekoista vihaa ja rakkautta milloin mitäkin "kuninkaallista" tapahtumaa tai tekoa kohtaan. Tällä masentavalla lehdistön osalla on käsissään verta ja loputonta ihmisten ahdistusta, mutta se esittää häikäilemättä olevansa "suuren yleisön asialla" ja "palvelevansa totuutta". Paskanmarjat! 

Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka suuren ihmisjoukon palkat "kuninkaallisiin" kytketyillä sensaatiojutuilla maksetaan. Isossa-Britanniassa sensaatiolehdet ovat määrällisesti aivan eri tasolla kuin Suomessa, jossa tyhjyyttään kumisevia ilkeilylehtiä on vain kourallinen. Myös lainsäädäntö sallii briteille kielenkäytön, josta Suomessa voisi joutua jopa vastuuseen. Kaikkea perustellaan sananvapaudella ja totuuden paljastamisella. Todellisuudessa motiivina on tietysti vain tehdä rahaa sellaisten ihmisten kustannuksella, jotka eivät voi puolustautua. Tai kun yrittävät puolustautua, kuten Meghan ja Harry, saavat niskaansa tripla-annoksen kuraa, rasismia ja vihaa. Voi kuulla sen onnellisen henkäisyn, kun nämä niljakkeet saivat kuulla Harryn rakastetun olevan "värillinen". Tuplapotti!

On totta, että osa julkkiksista, ehkä myös "kuninkaallisista", on tehnyt roskalehdistön kanssa win win -sopimuksen, joka ohjaa pienen rahavirran julkisuudelle itsensä myyneiden omalle tilille. En silti usko, että hekään ovat siitä erityisen onnellisia. Hyvää julkisuutta voi monikin kaivata ja rakastaa, mutta sinä hetkenä, jona sensaatiolehti hukuttaa uhrinsa rumaan julkisuuteen, kuka tahansa katuu faustista sopimustaan. Aivan varmasti sitä katui monasti Matti Nykänen, joka ei jaksanut tehdä sitä minkä Harry ja Meghan tekivät. Heitä varmasti varoitettiin tulevasta paskamyrskystä, mutta he päättivät sietää mieluummin sen kuin karsinassa teeskentelyn. Minusta se oli kannustuksen arvoinen teko, joten tsemppiä Harry, tsemppiä Meghan!