Miksi en ole vielä(kään) tohtori?

Otsikon kysymys ei ole minulta peräisin, mutta vastaan tai kommentoin sitä silti. Oman vastaukseni tiedän valmiiksi, mutta käytän hiukan palstatilaa, koska perustelu tai todistelu ei onnistu yhdellä virkkeellä tyyliin "no kun ei vaan kiinnosta" tai "ei kai sitä kukaan järkevä enää tässä iässä". Molemmat sinänsä päteviä argumentteja, mutta eivät ihan riittäviä. Kuten eivät myöskään lauseet "akateeminen ura ei ole koskaan kiinnostanut" tai "intressit ovat muilla suunnilla", vaikka sinänsä totta ovatkin. Kirjoitan aiheesta ylipäätään vain siksi, että akateemisten oppiarvojen tavoittelu on yhteiskunnallisesti merkittävä asia ja ilmiö. Myös siksi, että luen parhaillaan akateemisen maailman kriittistä kapinakirjaa, johon palaan myöhemmin.

Omalla kohdallani ylittämätön este edes harkita akateemisen väitöskirjan väsäämistä on ollut vuodesta 1975 lähtien akateemisen byrokratian kauhua lähentelevä torjunta, siis aversio, kuten väitellyt tohtori voisi joutua asian ilmaisemaan. Gradun tekemiseen johti 1970-luvulla hyvin vuorattu putki, jossa ei tarvinnut tehdä muuta kuin totella ja päätteeksi laatia tutkielma, jonka ehdot olivat muistaakseni lyhyet ja järkeenkäyvät (itsenäinen tutkimusasetelma, viiteapparaatin oikea käyttö, jonkinlaiset loogiset johtopäätökset). Muistan itse gradun tekemisen koko opiskeluajan miellyttävimpänä haasteena, koska olin valinnut aiheen, joka ei taatusti kiinnostanut laitoksen henkilökuntaa ja sain tehdä kaiken ilman sen kummempaa "ohjausta".

Enkö muka missään vaiheessa ajatellut, että tohtorin titteli voisi edistää työuraani tai sosiaalista arvostustani? Sellaiseen olin aivan liian sinisilmäinen, kun en ylipäätään ajatellut kovinkaan usein opintojen jälkeistä elämää. Vain sen olin päättänyt, etten missään tapauksessa jäisi laitokselle, jonka ilmapiiriä pidin surrealistisena sanan kielteisessä mielessä tai yliopistolle, jonka hallinnon moittimiseen olin käyttänyt melkoisen määrän energiaa kuluneiden viiden vuoden aikana. Työvuosien aikana oli muutamia tilanteita, joista tiedän, että olisin saanut säällisempää kohtelua, jos olisin voinut kirjoittaa nimeni eteen FT tuon tavallisen FM/FK:n sijasta. Mieleen on jäänyt erityisesti Helsingin kaupunginarkisto, jonka henkilökunta opasti minua 1990-luvulla alentuvaan sävyyn, että säveltäjien nuottikäsikirjoituksia annetaan normaalisti tutkittavaksi vain musiikkitieteen tohtoreille ja vastaavalla tavalla ansioituneille.

* * * 

Kun ihminen on 77-vuotias, kukaan ei odota, saati edellytä, tarttumista tohtorinopintoihin. En tunne nykyisiä muodollisia vaatimuksia, mutta kun ainakin 30 vuotta sitten, kun kiitävän hetken harkitsin musiikkitieteen opintojen aloittamista, polku kuulosti juuri niin tylsältä ja epäitsenäiseltä kuin olin pelännytkin. Onneksi en läpäissyt valintakoetta ja sain lopettaa jo ennen aloittamista. Sen jälkeen olen väsännyt metrin korkuisen pinon erilaista musiikkiin ja kirjastoihin liittyvää asiatekstiä ja joitakin tuhansia lyhyempiä kirjoituksia kymmeniin eri aviiseihin. Minua ei hetkauta mihinkään ilmansuuntaan haave kirjoittaa akateemisen väittelyn kestävä opinnäyte, sehän olisi vain hauskaa, ainakin jos kerberokset hyväksyisivät mukisematta ehdottamani väitöskirjan aiheen.

Jos huomenna soitettaisiin joltakin opiskelemieni aiheiden (maantiede, poliittinen historia, kirjastotiede & informatiikka) laitokselta ja sanoisin, että saan tohtorin arvosanan, kunhan kirjoitan väitöskirjan, voisin hyvinkin vastata kiitos, mikä on dead line. Tällaista ei tietenkään tapahdu, sillä tohtorinopintojen olennainen elementti on kokelaan indoktrinointi akateemiseen normistoon. Se tapahtuu rappusittain, joissa on nimilaput FK, FL ja FT. FK ei voi ohittaa rappusta FL, vaikka se on väitöstutkimuksen kannalta ehkä vain verryttelyä, esileikkiä tai täysin turhaa ajanhukkaa. Olennaisempaa on, että lisuria tavoitteleva opetetaan tavoille. Juuri siksi vapaudesta haaveksiva ihminen epäilee vaistomaisesti tätä pakollista polkua.

Olen ehtinyt nähdä ja pintapuolisesti silmäillä niin montaa väitöskirjaa, etten luule yliopiston pitävän rimaa missään Duplantis-korkeuksissa. Jotkut selaamani väitöskirjat ovat olleet sanalla sanoen heppoisia, kahdella täsmentäen tyhjästä nyhjäistyä. Toisessa ääripäässä ovat niin spesifit tutkimukset, ettei kenenkään muun asiantuntemus riitä arvioimaan niiden sisällöllistä relevanssia (tällainen oli Marcus Castrénin väitöskirja Recrel : a similarity measure for set-classes (1994), jonka erehdyin hankkimaan Vantaan kaupunginkirjastoon vain todeteksani, etten kyennyt määrittämään sille muuta asiasanaa kuin "musiikkitiede", koska en ymmärtänyt siitä yhtään mitään. Nykyään tohtoreita tehdään kuin tehtaalla, koska akateeminen kapitalismi niin vaatii.

* * *

Pitäisikö opinnoista ja asioiden tutkimisesta kiinnostuneiden tähdätä tohtorin titteliin? Aiemmin se oli varmasti ainakin hiukan oikaiseva tie onneen, vaikka ehkä usein kierteisesti eli sen puute merkitsi jonkinlaista perusvikaa ällissä tai taloudessa sellaiselle, jolle tohtorius oli ylipäätään mahdollista. 2000-luvun rahan vallalle kellistetyssä maailmassa tohtoreita valmistuu ajastetulla liukuhihnalla, jonka ulostulopuolella odottaa karu ylituotannon maailma, jossa tohtorin titteli ei paljon paina, ellei suorastaan heikennä mahdollisuuksiakin, sillä töitä hakeva tohtorihan on jotenkin epäonnistunut. Parhaat korvamerkitään jo opintojen aikana, eikä työn ja hyvän palkan perässä tarvitse ahdistua.

Tylyn suoraan sanottuna FT ei ole enää vaivan arvoinen, ellei rakasta akateemista maailmaa ja tunne oloaan onnelliseksi taistelussa määrärahoista muiden tohtoreiden pyrkimyksiä vastaan. Ehkä joissain viranhauissa titteli FT nostaa sadan hakijan joukossa suoraan siihen tiuhun, josta haastateltavat poimitaan. Tohtoreita on niin paljon, ettei titteliä välttämättä nähdä työmarkkinoilla edes hyveenä. Jos muut hakijat ovat filkandeja, siinä kohortissa paikkaa hakeva tohtori onkin ehkä luuseri, akateemisesta säädystään langennut epäonnistuja. Yritä siinä vakuutella, että ei kun minä rakastan juuri tähän virkaan liittyvää tehtäväkuvaa!

Oikein ilkeästi sanoja asetellen tohtori on henkilö, joka on kompastumatta lavastanut ongelman ja sen ratkaisun taustayhteisön määrittelemin muodollisin tanssiliikkein. Ja seuraava hihnalta! 

En halveksi tai väheksy tiedettä, tutkimusta ja akateemisen ideaalin mahdollistamaa rajatonta ja ennakkoluulotonta vapautta etsiä, eksyä ja löytää. Mutta inhoan valtaan nojaavaa byrokratiaa, keinotekoista kilpailuasetelmaa, ulkopuoliseen ohjailuun alistumista ja valmiutta mielistellä sitä, joka heiluttelee rahanippua johonkin tiettyyn suuntaan. Vain harvoista tohtoreista tulee professoreita, joilla on sentään jonkin verran vaikutusvaltaa ja mahdollisuuksia tehdä pääasiassa hyvään kurkottavia päätöksiä. Siksi: tartu tohtorintiehen vain, jos aidosti nautit asioiden tutkimisesta ja tulosten formaalista esittämisestä, etkä kammoksu kaiken ylle lankeavaa byrokratiaa. 

Kunniatohtorius olisi eri kirjoituksen aihe. Sen taidan kuitenkin jättää kirjoittamatta, ettei sappirakko villiinny.

 

Tohtorin päähineen mittauslaite. Jokaiselle päähän sopiva.

Moraalinen luokkataistelu?

Rutger Bregman on noussut 2020-luvulla eurooppalaisen vasemmistohenkisen moraalisen muutoksen sanankuljettajaksi. Tuorein suomennos on kolmen Isossa-Britanniassa pidetyn luennon pohjalta koottu kirjanen Moraalinen vallankumous : Kuinka muutamme historian suuntaa (Atena 2026, sujuva suomennos Mari Janatuinen). Se ei mielestäni tuo mitään radikaalisti uutta Bregmanin ajatteluun, ellei sellaiseksi halua mieltää kirjan otsikossa olevaa ilmaisua "vallankumous". Itse pidän sitä myyntikeinona, kirjan paino on vahvasti ilmaisussa "moraalinen". Kustantaja ei säästele superlatiiveissa. Atenan mielestä Bregman on "rohkean ajattelun supertähti" ja edellinen kirja Moraalinen kunnianhimo "sai aikaan kansanliikkeen Suomessakin ja innosti ihmisiä perustamaan moraalisen kunnianhimon piirejä." Rohkea väite tuo "kansanliike". Itse en sellaista ole havainnut.

Rutger Bregman kertoo olevansa "vanhanaikainen eurooppalainen sosiaalidemokraatti" (s. 21). Kirjan kontekstissa se tarkoittaa ns. alkuperäisen työväenliikkeen ihanteiden nostamista takaisin paikoilleen, jopa raittiusliikkeen, jota vanhanaikaisempaa ideologiaa on vaikea keksiä. Se merkitsee käytännössä myös sitä, että Bregman on antikommunisti ja antileninisti, vaikkakin pehmein ilmaisuin. Papin poika kertoo myös siirtyneensä ateismista "takaisin" jonkinlaiseksi agnostikoksi. Ehkä se on ollut tarpeen ihmiselle, joka näkee kapitalismin ongelmat, mutta ei demarina halua puuttua juurisyihin, vaan parantaa maailmaa moraalisella ryhdistäytymisellä.

Selvyyden vuoksi todettakoon, etten lainkaan vastusta muutosta, jollaisen tarvetta Bregman luennoissaan perustelee. Pidän Bregmanin analyysiä ja sen pohjalta kirjoittamaa muutosliemen reseptiä kuitenkin keskeisiltä osiltaan tehottomana ja epätodennäköisenä. Kun historioitsija käyttää ilmaisua "liberaali demokratia" sitä erittelemättä ja määrittelemättä, sijoittuu hän väistämättä siihen joukkoon "radikaaleja", jolle kova kapitalismi antaa julkisuutta ja tilaa toimia, koska ymmärtää, ettei tämä "vallankumous" uhkaa millään lailla rikkaimpien ylivaltaa, ei ainakaan nyt elävien. Aitoa kapitalistia ei kiinnosta vähääkään aika hänen oman, henkilökohtaisen kuolemansa jälkeen. 

* * *

Bregman ei kuulu historian tutkimisen pohjalta valaistuneiden joukossa epäkiinnostaviin, vaikka tuoreen datakeskusten vastaisen toiminnan vertaaminen 1800-luvun lopun raittiusliikkeeseen ei saa ainakaan minua nyökyttelemään. Bregmanin ihanteellisuudessa on paljon järkeviä piirteitä, joiden toteutumista ilman muuta tarvitaan, jos tavoitellaan vaikka vain moraalista kumousta. En pysty itse kuitenkaan pitämään ihanteellisuutta konkreettisten, syvällisten muutosten ratkaisevana voimana, kuten Bregman vaikuttaa ajattelevan. Ongelmana on, ettei moraalisista ihanteista vallitse uskoakseni riittävää konsensusta. Otan esimerkin.

Omaan moraaliseen ihanteellisuuteeni kuuluu erottamattomasti väkivallattomuus, kaikenlaisen elämän kunnioittaminen. Minun kohorttiini eivät mahdu metsästäjät ja kalastajat, eläinkokeita tekevät tutkijat eivätkä suvaitsemattomat ideologiset ja uskonnolliset kiihkoilijat. Vaikka kuinka nätisti kampaisin oman ihanteellisuuteni, sen ulkopuolella jää uskoakseni ihmisten enemmistö. Tiedän kuuluvani moraalisten näkemysten kentällä melkein aina vähemmistöön. Ihminen ei ole yleensä halukas tinkimään omista moraalinäkemyksistään, vaikka asia olisi sinänsä tärkeä. Siksi Suomessa ei ole vieläkään lakia eutanasiasta, mutta turkistarhaus on tukevasti eduskunnan suojeluksessa.

Bregman kuvailee nykyisin vallassa olevien moraalista kurjuutta mielestäni aivan oikein, samoin se häkellyttävän laajaa levinneisyyttä myös sellaisten joukkoon, jotka eivät suinkaan ole rikkaita, mutta ehdottomasti haluaisivat olla. Bregman ei minusta kuitenkaan analysoi modernin kapitalistisen moraalittomuuden syitä riittävän osuvasti. Ei analysoi, koska hän ei usko kapitalismin voimaan määrittää myös ihmisyksilöiden moraalisia rajoja. Bregman ei ylipäätään tee johtopäätöksiään terävän kapitalismikritiikin pohjalta. Tästä syystä hänen todistelunsa jää kohtalokkaalla tavalla vajaaksi. Bregman nimittäin uskoo, että moraali voi olla irrallaan taloudellisesta todellisuudesta.

* * *

Ihmiskunnalta on turha odottaa moraalista vallankumousta, koska moraali ei ole konkreettista olemista määrittävä perustekijä, vaan tekojen selittämiseen, puolustamiseen ja vastustamiseen liittyvä työkalu. Ihmiskunta ei ryhmity moraalisiksi segmenteiksi, eikä mikään moraalinen segmentti koostu samassa objektiivisessa asemassa olevista ihmisistä. Kapitalismiin uskova ei tavoittele kaikkien ihmisten hyvää, koska se olisi hänen oman hyvänsä vastaista. Kuten tiedämme, näin ajattelevat eivät pidä itseään lainkaan moraalittomina. Hehän voivat olla mitä parhaimpia perheenisiä ja -äitejä, yhteisön avokätisimpiä hyväntekijöitä, vannoutuneita luonnonsuojelijoita ja kaikenlaisen kulttuurin harrastajia. Kun vähäosainen kansalainen vaaleissa äänestää tällaista menestyjää, hän tuskin ajattelee tekevänsä moraalista virhettä.

Ihmislajin moraaliset käsitykset ovat dynaamisesti muuttuva kenttä, jossa ei ole tarkkoja rajoja, pinnanmuotoja tai objektiivisesti havaittuja yksityiskohtia. Moraali on yksilön henkinen ominaisuus. Yhteiskunnilla sinänsä ei ole muuta moraalia kuin yhteisön jäsenten moraalien monimutkainen kenttä. Siihen voidaan kyllä vaikuttaa, mutta kestävät muutokset ovat hitaita ja vaikeita ennakoida. Uskovainen ajattelee, että moraali on jumalan ilmoittama normisto. Uskonnoton ei ole vailla moraalia, hänen moraalinsa on kokonaan omalla vastuulla. Teoriassa riittää vaalidemokraattisessa yhteiskunnassa, että 51 % on jotain mieltä. Tuo moraalinen näkemys tulee koko yhteiskunnan näkemykseksi, ainakin seuraaviin vaaleihin asti. Jos tavoitellaan tätä laadullisesti kestävämpää muutosta hyvän ja pahan voimasuhteissa, on pureuduttava pahan syntyprosesseihin ja vaikutettava niihin. Oikotietä ei ole.

"Kerta toisensa jälkeen pienet ryhmät asialleen omistautuneita ihmisiä ovat onnistuneet kääntämään historian keulan oikeudenmukaisempaan suuntaan. Ja olipa lopputulos mikä tahansa, jo yrittäminen on kaunista. Kauniita ovat kaikki rohkeat teot, jokainen totuuden kipinä, jokainen rikas ja tasapainoinen elämä." (s. 106) Kaunis on kaunista, mutta riittääkö se? Oikeudenmukaisuus ei ole ihmislajin jakamaton tavoite ja ihanne. Epäonnistuneessa oikeudenmukaisuuden tavoittelussa ei ole esteettistä tai moraalista kauneutta. Elämme itsekkyyden ylistyksen aikaa. Siihen voimme yrittää moraaliinkin vetoamalla vaikuttaa. Mutta oikeudenmukaisuus voi ulottua kaikkiin vain todellisella vallan siirtämisellä pieneltä rikkaiden vähemmistöltä suurelle ei-rikkaiden enemmistölle.

 

Luonnollisen likainen?

Vasen nilkkani kipsattiin (avattava malli) toukokuussa 2026 ja samalla minulta kiellettiin saunominen, turvallisuusperustein, ei nautinnollisen lämmön takia. Olen saunonut kerran viikossa jo monen vuoden ajan. Menetys oli iso paitsi saunomisen yleisen miellyttävyyden takia, myös siksi, että se on ollut minulle jokaviikkoinen perusteellisen peseytymisen hetki. Tiedän, että osa teistä lukijoistani vetäisee tässä kohtaa henkeä kauhistuneena: ymmärsinkö oikein, "käyt suihkussa vain kerran viikossa!" Kyllä, se on ollut elämäntapani jostain 1970-luvulta lähtien, lapsuuden ja nuoruuden frekvensseistä minulla ei ole mitään muistikuvaa. Kyse ei ole ollut puuttuneesta mahdollisuudesta, vaan omasta valinnan. Tämä teksti pyrkii avaamaan valintaani, joka ei – pahoitteluni närkästymään innostuville – perustu mihinkään mystiseen "likaisuuden" ihailemiseen.

Tapani ei ole keneltäkään muulta opittu, puolisoni ovat esimerkiksi harrastaneet hyvinkin runsasta suihkussa käyntiä. Olen itsekin aina silloin tällöin mennyt ylimääräiseen suihkuun jonkin poikkeuksellisen hikisen urakan, kuten tunnin mittaisen sulkapallovuoron jälkeen. Mutta en siis ilman painavaa syytä. Sellainen ei ollut teinivuosien runsas kainalohiki, johon ajan tavan mukaan vastattiin kammottavan vahvoilla suihkutettavilla deodoranteilla, joskus kiireessä suoraan paidan pintaan (mikähän idea siinäkin oli, kysyn nyt; ilmeisesti ei muuta kuin kiire). Hajumuistini tavoittaa vieläkin tuon hien ja dödön yhdistelmän, jolla olisi varmaan voinut korvata vesakontorjunta-aineet.

Olen selvinnyt elämästäni kerran viikossa tapahtuneella suihkussa käymisellä (tai joissain elämän vaiheissa jopa ammeessa lojumisella). Syynä ei ole ollut mikään kammo vedessä olemista kohtaan. Uin mielelläni, kun kohdalle osuus riittävän kirkas luonnonvesi tai siedettävän alhaisen klooripitoisuuden uimahallin vesi. Pesen käsiäni uskoakseni varsin ahkerasti, sillä koen vähäisenkin kämmenten ja sormien ei-puhtauden toiminnallisesti vastenmielisenä. Kyse ei ole bakteerikammosta, vaan jostain muusta, jolle en osaa antaa kuvailevaa, suomenkielistä nimeä. Käyttäytymiselläni voi olla jotain tekemistä jo 1960-luvulla alkaneen akustisen kitaran soiton kanssa. Kitaran soittaminen likaisin sormin on jonkin asteen rikos. Aina kun kielisatsin lopulta vaihtaa, usein vasta G-kielen napsahdettua kolmannen kerran poikki, niitä kieliä on kaikesta käsien pesusta huolimatta kauhea katsoa.

* * *

Mutta takaisin suihkussa käymisen filosofiaani. Muiden filosofioiden tapaan selitys on epätieteellinen ja omintakeinen, mutta sille ei nyt voi mitään. Lyhyesti: olen ottanut mallia muista eläimistä. En konkreettisesti mahdollisimman monesta, vaan kysynyt aidon filosofin tapaan itseltäni, miksi mikään muu eläinlaji ei käy suihkussa kolmasti vuorokaudessa. Olen saanut itseltäni ainakin seuraavat havainnot ja arvelut. Ehkä ne käyvätkin, en vain kykene tunnistamaan niiden "suihkua" puhdistusvälineeksi. Tai niiden ei tarvitse käydä suihkussa, koska (a) mikään niiden liaksi tulkitsema ei tartu tai (b) ne eivät ollenkaan tunnista pestävän lian käsitettä. Been tiedän kissojen tarkkailun perusteella hyvinkin epätodeksi: muistan hyvin, millä kiukkuisella ponnekkuudella Siiri-kissamme aloitti selkäkarvojensa systemaattisen nuolemisen aina, jos erehdyin silittämään sen ihanaa turkkia (siksi hän viihtyikin parhaiten Lundioitten ylimmän hyllytason päällä, minne ei ihminen ilman apua ylety).

Tiedämme monista kotieläimistä, että niiden käsitys puhtaudesta ei ole ainakaan yksi yhteen modernin ihmisen kriteerien kanssa. Koirat ovat tästä runsaimman esimerkkiaineiston tarjoajia, enkä siksi ryhdy erittelemään asiaa sen häkellyttävässä laajuudessa. Mutta ainakaan koirat eivät "puhdista" itseään nuolemalla. Yleensä ne antavat kaiken ylimääräisen vain kuivua ja karista irti. Ymmärtämätön ihminen on varmaan tuhansia vuosia moittinut sikoja epäsiisteydestä vain siksi, että ne etsivät mudasta sekä vilvoitusta kuumaan että tukevaa estettä ikäville pistäjille. Mutta eniten olen pohtinut oikeita eläimiä eli ilman ihmisen kahleita eläviä. Olen jokseenkin varma, ettei susilla ole tarvetta sen paremmin partureille kuin suihkuillekaan. Mutta jotenkin ne homman hoitavat, sillä ei niitä veriturpaisia petoja näe kuin tovin saaliin ahmimisen jälkeen. Yhtäkkiä ne ovat taas oikein puhtoisen näköisiä.

Näemme usein luontofilmeissä, myös riistakameroilla salaa kuvatuissa, miten nautinnollisesti karhut, tiikerit, hirvet ja muut isot, mutta myös pienet kuten varpuset rypevät ja loikoilevat erilaisissa luonnonvesissä. Vesilinnut ja kalat tietysti vielä enemmän. En kuitenkaan usko, että kysymys on puhdistautumisesta sinänsä, liian usein eläimet eivät nimittäin näytä ollenkaan piittaavan siitä, että vesi on kaikkea muuta kuin lähteenraikasta. Eihän eläimiä haittaa sekään, että tietää hyeenan käyneen lipittämässä mutaista vettä juuri ennen omaa siemausta. Vettä juodaan janoon, mutta siinä ryvetään, koska se viilentää ja on muutenkin mukavaa. Samasta syystä koiratkin rakastavat mutaisia allikoita, joita me ihmiset yritämme kaikin tavoin välttää juuri siksi.

* * *

Jos palaan eläinfilosofin poluilta ihmisen sovinnaistapojen maailmaan, tuon mukanani teesin. Ei ole syytä poistaa elimistön iholle tuomaa erilaisten rasvojen ja pieneliöiden sekoitusta, joka on evoluution tiuhassa siivilässä meille jäänyt tapa estää ihoa kuivumasta ja ehkä joutumasta ihan niin usein milloin minkäkin piikikkään lentäjän tai auringon tappavan säteilyn rasittamaksi, kuin muutoin tapahtuisi. Miksi muuten usein kylpevät ihmiset myös olisivat lähes aina innokkaasti levittämässä pinnalleen erilaisia hoitavia rasvoja (eivät kuulema ole kaikki rasvoja, vaan jotain vielä terveellisempiä). Hekin tietävät alitajuisesti, että ylenpalttinen saippuan ja kuumana suihkuavan veden yhteiskäyttö harjan kanssa ei ole terveellistä, vaikka se vastaakin paremmin mainosten luomaa illuusiota. 

Minäkin myönnyn sen verran, että totean ihmisellä ja ihmisessä olevan tilanteita ja paikkoja, joiden suihkuttelu aika tiuhaan on ainakin yhteiselon kannalta mitä toivottavinta. Mutta tässäkin toiminnassa, johon myös itse olen syyllistyn, emme kuuntele luonnon ääntä, vaan tapakulttuuriksi kauniisti nimettyä inhimillistä sovinnaisuutta. Suihkuttelemme vahvoja odöörejä lempeämmiksi tai kokonaan pois ja tilalle jotain ihanan tuoksuista kukkaiskorviketta. Kuitenkin lienee tiede todistanut, että näin toimimalla poistamme muille eläimille elintärkeän hajuilla viestinnän välineistöstämme. Inhojen kainaloidemme hiki on feromoni eli kemiallinen viestiaine (itse hiki eli viilentävä vesi ei haise miltään). Joudummekin järjestämään lavatansseja, koska parit eivät löydä toisiaan kuten muut eläimet. Nirppanokan paha haju on toiselle kiihottava hormonaalinen viesti. Jos sellaiseen enää pääsee nenäksi.

Kun vältän turhaa peseytymistä, toimin itsekkäästi. En toki nostaakseni pariutumisen todennäköisyyttä, joka on muista syistä nolla, vaan koska uskon eläväni terveempänä sen ansiosta. Ei asiaa tosin millään simulaatiolla voi todistaa, mutta itse olen siitä vakuuttunut. Osaan olla ja tarvittaessa olen tapapuhdas, mutta omissa oloissani en koe tarvetta käydä suihkussa aamuin, illoin. Ehkä minun olisi pitänytkin syntyä savusaunojen aikaan, jolloin kukaan ei edes kerinnyt koko ajan pesemään itseään, vaikka olisi lipeästä osannut saippuaa keittää (lapsena minua kiehtoivat kertomukset muinaisista ihmisistä, joiden täytyi korvata saippua hiekalla, aikuisena olen asian pari kertaa testannut ja se toimii kyllä, kunhan hiekka on tarpeeksi hienoa eikä käsissä ole haavoja). Lopputulemani on, että vaikka aitoa likaakin ihmiseen tarttuu, kannattaa ottaa oppia myös evoluution resepteistä. Jotenkin se susi on omalla ekologisella reviirillään täydellinen ilman saippuaa ja suihkua.

 

Onko Häkkänen paha ihminen?

P R O L O G I 

Suomen puolustusministeri (ei siis ainakaan vielä sotaministeri) Antti Häkkänen on antanut kasvot sitoutumiselle Israelin kansanmurhapolitiikkaan käymällä Israelissa sikäläisen kollegan, erittäin jyrkän linjan sionistin Israel Katzin luona pokkaamassa ja nyökyttelemässä Daavidin linko -nimisen ohjusjärjestelmän välttämättömyydelle Suomelle. Nukahtamistani eilen vainosi kuva Häkkäsestä hymysuin Katzin kanssa naureskelemassa typerille ei-sionisteille. Yritin turhaan estää aivojani pähkäilemästä, onko Häkkänen aidosti paha ihminen (siis Benjamin Netanjahun kaltainen), vai pelkästään moraalittomasti käyttäytyvä arjen opportunisti. Hänenhän täytyy tietää valtioterroristisen Israelin kaikki tunnetut rikokset ja ehkä jokunen julkisuudessa poissa pidetty. Kaikesta tiedosta piittaamatta hän on valinnut Israelia tukevan ja taloudellisesti auttavan roolin. Häkkänen on tehnyt näin tietäen, että puoluetoveri Petteri Orpon hallitus tukee häntä joko ideologisin tai opportunistisin perustein (pahoin pelkään, että Anders Adlercreutz nukkuu yönsä hyvin ja nauttii päivisin elämästään Israelia tukevan puolueen edustajana).

 

O L I K O  A R N D T  P E K U R I N E N  H Y V Ä  I H M I N E N ? 

Sain luetuksi katkeraan loppuun asti Liisa Louhelan dokumentaarisen romaanin Mies joka kantoi aurinkoa sylissään (Otava 2026). Kirja käy läpi totaalikieltäytyjä Arndt Pekurisen elämäntarinan fiktion ja faktan kudelmalla, joka toimii ja pitää otteessaan ainakin lukijan, joka on itsekin pasifisti. Ajattelen, että joku sodan ja rauhan asioissa viaton ihminen saattaa kirjan lukea "vahingossa", mutta puolensa valinneista sen toisen edustajat tuskin haluavat riviäkään lukea, vaikka lopputulema on militarismin hyväksylle ja aseistakieltäytyjiä halveksivalle onnellinen: Pekurinen teloitetaan eturintamaan muilutettuna. Ei tuomioistuimen päätöksellä, josta jäisi kiusallinen jälki kansakunnan muistiin, vaan yksittäisen upseerin, kapteeni Pentti Valkosen päätöksellä, tekosyynä Pekurisen kieltäytyminen pukeutua lumipukuun.

Kun Helsingin kaupunginvaltuusto päätti vuonna 2006 nimetä Pasilan Rauhanaseman viereisen puistikon Arndt Pekurisen puistoksi, Kokoomus vastusti Pekurisen nimen mainitsemista ja RKP halusi neutraalin nimen "Siviilipalveluspuisto". Pekurinen teloitettiin marraskuussa 1941 Neuvostoliiton puolella rajaa, kun Suomi oli yhdessä Hitlerin Saksan kanssa tuhoamassa naapurimaata ja luomassa Suur-Suomea. Malmin hautausmaalla sijaisevassa muistokivessä on teksti "Elit rauhalle, siksi sinut ammuttiin. Sä elät sittenkin!". Pekurisesta elämäkerran vuonna 1998 kirjoittanut Erno Paasilinna päätyi toteamukseen: "Pekurinen taisteli turhaan. Hän tiesi sen itse, koska jäi yksin ja sen takia joutui eristetyksi ja tuhon omaksi."

Siinä missä Paasilinna paljasti suomalaisille totaalikieltäytyjä Pekurisen aktiivisesti vaietun salaisuuden, Liisa Louhelan kirja lähestyy kohdettaan etsien ihmistä, joka päätyi totaalikieltäytyjäksi ja sen vuoksi teloitetuksi. Louhela korostaa, ettei kirja ole tietoteos, mutta nykyhetken ihminen lukee myös sen ei-fiktiivisen, jonka kirjailija on riveille ja niiden väleihin sijoittanut. Louhela ei heittäydy Pekurisen puolustusasianajajaksi, vaikka hänen empatiansa suunta ei jää epäselväksi. Kiitoksissaan, jollaisia aniharvoin romaanien loppuun tai alkuun kirjoitetaan, Louhela sulkee kirjan keskeisen kysymyksen lauseella "Kiitos teille, jotka puolustatte rauhaa."

* * *

Miksi Arndt Pekurinen ilman mitään ulkoista selitystä päätyi totaalikieltäytyjäksi aikana, jolloin järkyttävän tuhon aiheuttanut maailmansota oli päättynyt, sisällissota kääntynyt porvarillisen puolen eli "valkoisten" täydelliseen voittoon ja ajan yleinen henki oli militarismin arvoja ihaileva? Pekurisella oli uskonnollinen perusvire, mutta hän ei koskaan tukeutunut "uskonnollisiin" syihin kieltäytyessään aseista. Myös Louhela korostaa kirjassaan sitä, ettei Pekurinen halunnut edetä uskonnon varjolla, koska hänen sodanvastaisuutensa ei ollut siitä kiinni. Suurempi merkitys oli Arvid Järnefeltin ja Leo Tolstoin pasifistisilla ja väkivallan vastaisilla ajatuksilla, jotka löysivät Pekurisessa vastaanottavaisen mielen.

Tolstoilainen aseistakieltäytyminen realisoitui 1920-luvulla, jolloin Pekurinen käytännössä pakoili käskyä asevelvollisuuden suorittamisesta. Syyskuussa 1924 hän jätti menemästä kutsuntoihin. Kansalaisten rekisteröinti ja seuranta oli vasta kehittymässä, minkä ansiosta Pekurinen saattoi vältellä poliisia Helsingin muiden nimettömien ja näkymättömien köyhien ihmisten joukossa. Pekurinen liittyi Felix Iversenin Suomen Rauhanliittoon, mutta siirtyi paremmin omaa radikaalia linjaansa vastanneeseen Aarne Selinheimon johtamaan Suomen Antimilitaristiseen Liittoon. Kun Pekurinen nousi järjestön johtotehtäviin, sekä Etsivä keskuspoliisi että sotalaitos löysivät hänet kutsuntoja pakoilevana radikaalina. Ehdoton kieltäytyminen johti vankeustuomioon.

Pekurisella oli kuitenkin oletusten vastaisesti sen verran tukijoita, että kansainväliseksi roihahtanut liike, jonka vetoomuksen allekirjoittivat mm. Albert Einstein ja H. G. Wells, vaati hänen vapauttamistaan ja Suomessa sosialidemokraattinen puolue yhtyi vaatimukseen, vaikka Pekurinen itse oli puoluepoliittisesti sitoutumaton. Valkoisen Suomen päättäjät eivät vetoomuksista piitanneet, vaan Pekurinen istui vankilassa vuoteen 1931 asti joutuen sen yhteydessä myös lapualaisten muiluttamaksi ja pahoinpitelemäksi. Pekurisen kohtalo puhutti kuitenkin myös eduskuntaa, joka sääti 14.4.1931 ns. Lex Pekurisen, jonka mukaan siviilipalveluksen perusteeksi hyväksyttiin uskonnollisen vakaumuksen rinnalle myös muu "vakaumus". Laki ei lopulta auttanut Pekurista, sillä se säädettiin olemaan voimassa vain rauhan aikana.

* * * 

Liisa Louhelan kirja järkyttää Pekurisen puolella olevan mielenrauhaa. Järkyttää ja myös mietityttää, sillä nuoren miehen idealismi muuttui 1930-luvulla perheellisen miehen, kahden lapsen isän, epätoivoiseksi taisteluksi, jota Pekurinen ei voinut voittaa. Pidän itse todennäköisenä, että hän kyllä tajusi periaatteellisuutensa johtavan umpikujaan, vaikka ei tietenkään voinut ennakoida talvi- ja jatkosodan asetelmia saati ajankohtaa. Louhelaakin tämä Pekurisen ratkaisu hylätä perheensä ja lapsensa on vaivannut. Kirjassa on hyvin autenttiselta vaikuttava osa, jossa kirjailija käy tapaamassa Arndt Pekurisen poikaa Jussia. Pojalta ei heru myötätuntoa isälleen, joka on hyvin kaukainen hahmo, periaatteiltaan vieras ihminen. Täytyykö rauhaa tavoitella, vaikka se johtaa tavoittelijan omaan kuolemaan, jonka myötä vaimo menettää puolisonsa ja lapset isänsä?

Aseistakieltäytyjien kohtelu on siistiytynyt Suomessa, eikä armeija enää edes halua vaivoikseen kriittisiä ja vastahakoisia asevelvollisia. Totaalikieltäytyjää, joka ei suostu myöskään siviilipalvelukseen, kohdellaan Suomessa edelleen rikollisena, vaikka tilanne on oikeudellisesti erittäin sekava. Oma tulkintani on, että totaalikieltäytyminen ei ole enää sama asia kuin se oli Arndt Pekurisen aikana. Hän olisi ollut valmis siviilipalvelukseen ilman asetta, joka oli uskonnollisista syistä asepalvelusta vastustavien ulottuvilla. Moderni siviilipalvelus olisi varmasti riittänyt Pekuriselle, joten tämän päivän totaalikieltäytyminen on jotain muuta kuin periaatteellista pasifismia. Wikipedian mukaan suomalaisilla totaalikieltäytyjillä on yleensä kysymys joko yleisestä asevelvollisuuden vastaisesta periaatteesta tai siviilipalveluksen epäkohtien vastustamisesta.

Oliko Arndt Pekurinen Israelia ainakin viran puolesta mielistelevän Häkkäsen vastakohtana "hyvä ihminen"? Kaiken väkivallan torjuva lienee kiistatta "hyvän" asialla, jos ei ryhdytä pohtimaan asenteen mahdollisia ei-toivottuja seurauksia. Esimerkkinä muille väkivallasta kieltäytyvä on mielestäni kiistatta "hyvän" puolella. Oma elämänasenteeni sisältää saman elementin, väkivallan oikeutuksen kiistämisen kaikissa tilanteissa. Ymmärrän silti myös sen näkökannan, ettei Pekurinen ollut "hyvä" ihminen, koska hän valitsi mieluummin teloituksen kuin perheensä tukena pysymisen. Yhdessä suhteessa "hyvä" voi jossain toisessa asiassa olla "paha". Se on osa ihmisyyttä. Liisa Louhela on mielestäni onnistunut kirjassaan sekä Arndt Pekurisen "selittämisessä" että äärimmäisten periaatteiden ongelmallisuuden avaajana. Jos vaihtoehtona on oman lapsen kuolema tai sen väkivallalla estäminen, harva edes harkitsee. Sodat eivät kuitenkaan ole väistämättömiä. Ne ovat ihmisten päätösten seuraus, organisoidun valtiollisen väkivallan muoto. Jos kaikki päätöksentekijämme olisivat kuin Arndt Pekurinen, sotia ei yksinkertaisesti voisi olla.