Paluu yhteisöllisyyteen

Professori Liisa Keltikangas-Järvinen on julkaissut kirjan Itsekkyyden aika : Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin (WSOY 2026). Se on viisaan ihmisen työtä niin esitystavan kuin sisältönsäkin puolesta. Täyttä asiaa, mutta kenen tahansa omaksuttavissa. Ainakin, jos on elänyt myös ennen tätä onnetonta, itsekkyyden kyllästämää aikaa. Pää- ja alalukuja on paljon, mutta ne ovat kaikki ilahduttavan tiiviitä. Osa viisautta on ollut jättää raskas viiteapparaatti pois eli kyseessä on tutkijan pamfletti, jota lukee kuin kauhukertomusta. Kauhu syntyy prosessista, ei sen kuvauksesta. Keltikangas-Järvinen hillitsee kielensä, vaikka aivan varmasti mielessä käy vahvoja tuntemuksia. Katastrofin keskellä ei ole olennaista etsiä syyllisiä, vaan tietä pois kulttuurista, joka uhkaa tuhota meidät kaikki.

Keltikangas-Järvinen kirjoittaa pamfletinkin psykologina ja tutkijana, ei yhteiskunnallisena analysoijana. Hän kuvaa historiaamme rehellisesti, mutta välttelee selvästi käyttämästä ideologisia ja poliittisia intohimoja laukaisevia käsitteitä. "Jälkiteollinen yhteiskunta" lienee rajuinta terminologiaa tilanteessa, jossa itse paasaisin kovaan ääneen kapitalismin kehityksen vaiheesta, jossa pääomien kasvattaminen ja keskittäminen ovat sujuneet parhaiten korostamalla yksilön vapautta toimia omien mielihalujensa mukaisesti – ja nuo mielihalut ovat tietenkin pääoman hallitsijoiden tiukassa ohjauksessa. Kapitalismi on aina kokenut yhteisöllisyyden vaarallisena ilmiönä, koska yksilöinä heikot ihmiset pystyvät ihmeisiin, kun yhdistävät pienet voimansa.

Tätä kirjaa on yllättävän vaikea esitellä, kun huomaa koko ajan vain nyökytelleensä hyväksyvästi. Onneksi Keltikangas-Järvinen on tunnettu ja arvostettu alallaan, joten hänen kirjaansa tarttuvat monet sellaisetkin, jotka eivät ehkä muuten kiinnostuisi yhteiskunnallisesta arvokeskustelusta. Siitä nimittäin on kysymys, mitä arvostamme, pidämme tärkeänä ja minkä hyväksi arjessa toimimme. Keltikangas-Järvinen avaa yltiömäisen itsekkyyden sairastuttaman yhteiskuntamme patologin tyyneydellä ja objektiivisuudella. Lukija toivoo, että mahdollisimman moni empijäkin vakuuttuu tästä 67:n kohdan pöytäkirjasta ja toteaa, että näin ei kannata jatkaa.

* * *

Keltikangas-Järvinen kertoo paljon itselleni uusia tai aiemmin pohdintaa väistäneitä huomioita kehityksestä, jonka kuluessa aikoinaan itsestään selvältä tuntunut yhteisöllisyys korvattiin käytännössä muutaman vuosikymmenen aikana "yltiöyksilöllisellä" kulttuurilla. Sanon "korvattiin", koska mistään sattumanvaraisesta kehityksestä ei ole ollut kyse, vaan tietoisesta maailmankatsomuksellisesta paradigman muuttamisesta. Esimerkiksi sitä en tiennyt, että me suomalaiset olemme eurooppalaisittain erittäin tylyjä vanhempiemme odotuksia kohtaan. Vain 25 % pitää tärkeänä tavoitteenaan, että omat vanhemmat ovat heistä, lapsistaan, ylpeitä. Missään muualla prosenttiluku ei ole alle 48:n ja varsinkin eteläisessä Euroopassa lähes kaikki lapset ja nuoret ovat sitä mieltä, että yksi elämän päätavoitteista on tehdä vanhemmat ylpeiksi.

En muista koskaan oivaltaneeni, että työn "mielekkyys" on varsin uusi käsite. Sille ei kerta kaikkiaan ollut tarvetta sodan jälkeisessä maailmassa, jossa työtä tehtiin elämisen mahdollistamiseksi. Nykyihmisen kiukuttelu oman työn "epämielekkyyden" takia olisi omassakin nuoruudessani leimattu saman tien hemmotellun kakaran marinaksi, vaikka moni oli taatusti sitä mieltä, ettei se oma työ mitään herkkua ollut. Myös käsitteitä "sosiaalisuus" ja "sosiaalinen kyvykkyys" Keltikangas-Järvinen tuulettaa mielenkiintoisella tavalla korostaen, että sosiaalisuus on halu, kun taas kysymys on taidosta, kun puhutaan sosiaalisesti etevästä ihmisestä. Ero kuulostaa pieneltä, mutta sillä on kauas ja kauan vaikuttavia seurauksia.

Siinä Keltikangas-Järvinen on tiukka, että ymmärretään syiden ja seurausten oikea järjestys. Somessa roikkuminen aiheuttaa yksilön masennusta, ei ole masennuksen ilmenemistapa (voi tietysti joskus olla). Media on aktiivisesti synnyttänyt ylikorostuneen yksilöllisyyden ja itsekkyyden kulttuuria, ei suinkaan ryhtynyt heijastamaan vasten tahtoaan ihmisten käytöksessä tapahtunutta muutosta. Itsekkäät yksilöt eivät ole ottaneet yhteiskuntaa ensin valtaansa ja pakottanut sitten päättäjät ja virkakoneiston samalle kannalle. Itsekkyyden arvonnousu on tietoisen ja harkitun indoktrinaation tulosta, jota vastuulliset kuten media eivät halua kritisoida, koska se näyttää tekevän hyvää rikkaimpien rikastumiselle ja talouselämälle yleisemminkin.

* * *

Keltikangas-Järvinen ei ole maailmanlopun saarnaaja. Hänellä on selkeä ja perusteltu näkemys siitä, missä kaikessa (ainakin) yhteiskunnallinen ja samalla yksilöiden kehitys on kolmen, neljän vuosikymmenen ajan ollut haitallista. Sen virheen, jonka ihminen on saanut aikaan, sen hän kykenee myös korjaamaan. Tiettynä hetkenä vallassa olevaa massapsykologista paradigmaa on vaikea hahmottaa muuttuvana ja muutettavissa olevana. Eihän se helppoa olekaan, mutta mahdollista, ajattelee Liisa Keltikangas-Järvinen. Käytännössä vain kaikkein vanhimmilla elävillä ihmisellä on omakohtaista kokemusta toisenlaisesta maailmasta, jossa talkoita kannatti järjestää, solidaarisuus oli luonnollista, eikä ihmisten ajankäyttöä hallinnut taskussa kulkeva, pirullisen koukuttavaksi tietoisesti suunniteltu laite, jonka vaikutuspiirissä on jo suurin osa ihmiskunnasta.

Voimme vaikuttaa vain ilmakehän sulkeman maailman asioihin. Siinä olemme kuitenkin avainasemassa, eikä yhteiskunnallisia paradigmoja voi muuttaa ilman seurauksia. Jos seurauksia ei analysoida eikä ongelmista piitata, käy huonosti. Ihmisen maailma on ekosysteemi, jonka sisällä toimii ihmiskunnan systeemi. Luonto ei ole ensinkään itsekäs, vaikka aika ajoin sellaista väitetään, kun halutaan puolustella ihmisen itsekkyyttä. Maan elonkehä perustuu moninkertaiselle yhteisöllisyydelle, jonka monimutkaista kaikkialle ulottumista aletaan vasta ymmärtää ihmisen kulttuurissa, joka on vuosisatoja kuvitellut olevansa muun luonnon yläpuolella ja komentaja. Luonto on harjoitellut näitä asioita miljardeja vuosia, ihminen erehtyy kuvitellessaan tietävänsä kaiken paremmin muutaman tuhannen vuoden kokeilujen perusteella. 

"Muutos edellyttää havahtumista siihen, että taloudellinen kehitys ei vain tuota psyykkistä hyvinvointia, vaan edellyttää psyykkisesti hyvinvoivia ja vastoinkäymisiä kestäviä ihmisiä. Se puolestaan vaatii sen ymmärtämistä, että monet poliittiset ratkaisut, jotka nyt nähdään pelkästään taloudellisina, ovatkin arvovalintoja ja ohjaavat kulttuuria ihmisen psyykkisen hyvinvoinnin kannalta ei-toivottuun suuntaan." (s. 266) 

 

 

Liisa Keltikangas-Järvisen kuva (c) Veikko Somerpuro.

Naisasianainen Hilja Valtonen

Kuulun ns. suuriin ikäluokkiin, joille Hilja Valtosen nimi on tuttu, vaikka ei olisi hänen kirjalliseen tuotantoonsa koskaan tarttunut tai nähnyt hänen kirjojensa pohjalta tehtyjä elokuvia. Tartuin siis uteliaana Anna-Liisa Haavikon kirjoittamaan elämäkertaan Hilja Valtonen – Suffragetti ja painosten herratar (Siltala 2026). Isovanhempieni ikäluokkaan kuulunut Valtonen on tarjonnut tutkijalle paljon kiintoisaa ajankuvaa ja ennen muuta aidon todisteen siitä, miten haastavaa on ollut olla kirjailijanakin nainen, joka ei piittaa hänelle määrätyistä raameista, vaan menee omaa reittiään vastuksista piittaamatta. Valtosen tapauksessa erityisen suuri virhe oli kirjoittaa humoristin keinoin. Se oli kokonaan miehille luvattu näkökulma, joten jotkut nyrpeät kriitikot olivat vakuuttuneita siitä, että "Hilja Valtonen" oli tietenkin jonkun jo pätevöityneen mieskirjailijan salanimi.

Valtosen elämä ei ulkoisesti poikennut radikaalisti oman aikansa köyhemmistä piireistä pienen luokkanousun tehneiden naisten reiteistä. Hän oli luontainen tarinankertoja, joka kuitenkin kouluttautui opettajaksi heittäytymättä missään vaiheessa vapaaksi kirjoittajaksi, vaikka tässä harvinaisessa tapauksessa siihen olisi ollut mahdollisuuskin Valtosen kirjojen ostajien suuren määrän takia. Naisopettajan rooli oli Valtosen elinaikana varsin alistettu mm. siten, että miesopettaja meni kaikissa tilanteissa naisopettajan ohi pelkästään sukupuolen takia, kykyjä ja osaamista punnitsematta. Se oli katkera paikka naisten itsenäisyyttä ja samanarvoisuutta korostaneelle kirjailija-opettajalle.

Anna-Liisa Haavikko kirjoittaa Valtosen tarinan perinteiseen tyyliin, minkä seurauksena kirja on ajoittain puuduttavasti yksityiskohtiin tarrautuva kronologinen elämän kuvaus. Haavikon suomen kieli tuotti tälle lukijalle ajoittain pystyjä karvoja. Vielä enemmän harmitti, ettei kirjassa korosteta tärkeitä asioita vähemmän tärkeiden kustannuksella. Sellaista kirjassa ei juuri ole, se tyytyy selostamaan tapahtunutta. Pieniä analyysin hetkiä olisi voinut huoletta laajentaa, sillä Hilja Valtonen oli kaikkea muuta kuin tavallinen, vaikka monessa ulkoisessa mielessä olikin ihan tavallinen ikäluokkansa edustaja. Pelkästään ilmaisusta "painosten herratar" olisi voinut puhua sivukaupalla. Miksi ei edes "painosten kuningatar"?

* * *

Hilja Valtosen kirjailijanura poikkesi tavallisesta ainakin kahdessa suhteessa. Siitä puuttui kokonaan aloittaville normaali hidas rämpiminen tuntemattomuudesta jonkinlaiseen yleiseen tietoisuuteen. Valtonen aloitti dramaattisesti saamalla heti ensimmäisen käsikirjoituksensa Otavan ahtaitten porttien läpi. Eikä hän joutunut kokemaan nöyryyttävää vähäisen kiinnostuksen alkutaivalta, vaan Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926) oli saman tien valtaisa menestys lukijoiden keskuudessa. Lukijat janosivat heille tutuista asioista humoristisen napakasti kertovaa viihdekirjallisuutta, ja juuri sitä Valtonen kykeni tarjoamaan. Kirjasta otettiin 15. painos vuonna 1994. Otavan omistajat ja palkolliset toimijat hykertelivät käsiään. Hilja Valtonen saattoi todeta osuneensa ensi iskulla toimivaan yhtälöön.

Valtonen oli tarinoiden kertoja. Tarinoiden lähteenä oli pääosin oma kokemusmaailma, sillä mitään romanttista fantasiaa Valtonen ei harrastanut. Hänen henkilöhahmonsa perustuivat kirjailijan kokemuksiin, mutta tarinankertojan kiehtovasti liioittelemalla tavalla. Aikalaiskritiikki suhtautui Valtosen tyyliin ristiriitaisesti. Hän sai paljon ymmärtäjiä ja kehujia, mutta osa konservatiivisemmista kriitikoista ei koskaan hyväksynyt hänen modernia naisnäkemystään kuten ei sitäkään, että Valtonen kuvasi ylempien luokkien edustajat melko systemaattisesti kielteisesti. Jälkimmäinen ratkaisu ei kummunnut mistään ideologisesta näkemyksestä, vaan omakohtaisista kokemuksista. Ehkä se juuri siksi niin kiukuttikin.

Valtonen poikkesi muista aikansa naiskirjoittajista myös siinä, että hänestä tuli 1930-luvun puolivälistä alkaen myös menestynyt elokuvakäsikirjoitusten tuottaja. Yhteistyö Valentin Vaalan kanssa tuotti joukon suurmenestyksiä alkaen vuoden 1936 elokuvasta Vaimoke. Valtonen kirjoitti myös näytelmiä, joista osa niistäkin saavutti merkittävää suosiota. Valtonen tunsi lukijansa ja katsojansa, hän kirjoitti tavallisten ihmisen maailmasta, jossa nainen joutui panemaan kaiken peliin saadakseen kunnioitusta ja edes illuusion tasa-arvoisuudesta. Poliittisesti aktiivinen Valtonen ei ollut, vaikka istuikin Imatran valtuustossa ja otti kantaa asioihin. Pohjimmiltaan Hilja Valtonen oli suhteellisen konservatiivinen ja selkeästi porvarilliseen maailmankuvaan sitoutunut, vaikka ei suostunutkaan vaikenemaan naisten kokemista vääryyksistä.

* * *

Hilja Valtonen eli pitkän elämän opettajapuolisonsa kanssa. Omia lapsia ei tullut, mutta Valtoset päätyivät adoptoimaan elämäänsä lapsen. Ratkaisu ei ehkä tuottanut välitöntä suurta onnea, koska Valtonen ei tuntenut rakkautta lastaan kohtaan, mutta vanhenevalle Valtoselle adoptiolapsen kautta syntynyt oma jälkipolvi osoittautui tärkeäksi ja arvokkaaksi. Oma lapsi sai kokea enemmän opettajan tiukkuutta ja kurinpitoa, mistä kaikesta Valtosen lukijat jäivät tietämättä. Tällainen kovuus omaksi lapseksi ottamaansa kohtaan muistuttaa lukijaakin siitä, että ihminen on monimutkainen tapaus. Samanlaista monimutkaisuutta sisältyi Valtosten avioliittoon, jossa miehellä oli rilluttelukautensa, mutta kun Hilja alkoi pakata matkalaukkuaan, mies palasi ruotuun. Liitto kesti miehen uskottomuuden. Hilja ei antanut tilaisuutta testata, olisiko kestänyt naiselta samaa.

Lukija ei voi olla pohtimatta, oliko Hilja Valtonen onnellinen ihminen suhteessa samoja aikoja ja tapahtumia kokeneihin kanssaeläjiinsä. Elämäkerran perusteella kirjailijan uralle ei ilmeisesti montaakaan pettymystä mahtunut, vaikka tiedetään, ettei Valtonen pitänyt kaikkia elokuvasovituksia onnistuneina. Mutta kun jo vuonna 1973 Valtosen tilillä oli 700 000 myytyä kirjaa, eihän uraa voi mitenkään tulkita epäonnistuneeksi, vaikka jotkut nirppanokkaisimmat kriitikot eivät halunneet antaa Valtoselle kirjailijan titteliä, vaan kutsuivat häntä loppuun asti viihdekirjailijaksi. Totta sekin, mutta vain ilman leimaavaa alentuvuutta. Hyvän viihteen kirjoittaminen kun on yhtä vaativaa kuin hyvän taidekirjallisuuden.

Olisiko jonkun Anni Polvan ura ollut mahdollinen ilman Valtosen tienraivausta? Ehkä, mutta ihan väistämättä ei. Hilja Valtonen oli naisasianainen olematta sitä sillä nimellä. Käytännössä kaikissa hänen kirjoissaan on Anna-Liisa Haavikon todistuksen mukaan kysymys naisena pärjäämisestä ja kelpaamisesta. Luultavasti Valtonen ei olisi välittänyt ottaa harteilleen julistavan feministin viittaa tai halunnut tulla leimatuksi silläkään termillä. Mutta kyllä hän raivasi persoonallisuudellaan ja valinnoillaan elin- ja toimintatilaa patriarkaatin omimilta tonteilta naisille, joilla oli halua ja kykyä luoda omaa uraa. Nainen, jota suorasukaisen häpeämättömät miehet sanoivat rumaksi päin naamaa, piirsi suomalaisuuden historiaan upean, omaperäisen ja syvän jäljen tavalla, johon harva on pystynyt. 

 

Ne Henrikit

Olen kesän mittaan pyrkinyt täyttämään sattumalta havaitsemaani noloa koloa sivistykseni luontaisesti aika reikäisessä maisemassa. Tuon kolon nimi on Henrik Tikkanen. Meille suurten ikäluokkien ihmisille ja varsinkin helsinkiläisille tuttu hahmo sekä kirjailijana että taitavana piirtäjänä. Joillekin myös Märta Tikkasen puolisona. Itse jouduin sen tosiasian eteen, että vaikka luin aikanaan kaikki herra Tikkasen ns. osoiteromaanit ja pidin lukemastani (olisi ehkä pitänyt lukea alkukielellä, se olisi voinut kasvattaa mielihyvää ja siinä sivussa parantaa kouluruotsin jälkiä), useimmat muut hänen kirjamuotoiset julkaisunsa olivat jotenkin ohittaneet minut. Helsingin Sanomissa Tikkanen esiintyi paljon, mutta en jostain syystä muista hänen tekstiensä ja kuviensa painuneen silloin mieleen. Enempää selittelemättä totean, että yritin siis hyvittää nuoruudensyntiäni lainaamalla Tikkasen vielä kirjastosta löytyvää tuotantoa.

Hyvä että hävetti. Kävi ilmi, että mielikuvani Henrik Tikkasesta olivat sinänsä oikeita (terävä, joskus hirvittävän säälimätön sivaltaja, omaperäinen), mutta eivät riittäviä. Hän oli paljon muutakin, josta nostan tässä pienessä pohdinnassa en suinkaan hänen kuviaan, koska pelkään olevani kyvytön ilmaisemaan mitään olennaista siitä, millaisia vaikutuksia hänen piirtämillään mustan tussin viivoilla on niitä valkoiselta paperilta tutkailevaan ihmismieleen, vaan hänen aforisminsa, joita Tikkanen ei tietenkään kutsunut sillä nimellä. Nämä "henrikit" ilmestyivät alun perin pohjoismaisissa lehdissä ja Helsingin Sanomissa, mutta Pekka Kukkonen suomensi niistä oivaltavasti 200 kappaleen maistiaisen verran ja WSOY julkaisi ne otsikolla Henrikit : Kasvoja ja käsityksiä vuonna 1981. Niiden äärellä tässä nyt ollaan, kun kesä 2026 virallisesti päättyy.

Henrik Tikkasen henrikki on aina nasevan, mieluimmin yhden virkkeen mittainen ajatelma, jota kuvittaa muutamalla vedolla piirretty karikatyyri. Helposti nousee monen kuvan kohdalla mieleen ihminen, jota se muka kuvaa. Ehkä kuvaakin, mutta ei näillä oikeasti ole nimeä eikä henkilöhistoriaa. Mutta uskottavilta ne jotenkin onnistuvat näyttämään. Mutta kun malttaa siirtää katseensa kuvasta henrikkiin, jotenkin yllättyy siitä, mitä tuo tutun näköinen anonyymi lausahtaakin. Yllättyy siitä, että on melkein aina samaa mieltä ja yllättyy siitä, miten usein ajattelee, että pahus kun en ole itse koskaan osannut tiivistää aatelmiani näin hyvin. Aforismin luonteeseen kuuluu, että kun se on syntynyt, se tuntuu jotenkin vääjäämättömältä. Sitä se ei tietenkään ole. Henrikkeihin tarvittiin Henrik Tikkanen.

Tämän erilaisen blogitekstin loppuosassa hyödynnän Suomen tekijänoikeuslain pykälää 22, joka sallii sitaattien eli sisältölainojen käyttämisen, kun lainan avulla näytetään sanallisen kuvailun yhteydessä, mutta sanojen todistusvoiman tyhjentyessä, itse teosta tarvittavassa määrin. Tässä tyydyn muutamaan kuvaan ja muutamaan henrikkiin, koska niidenkin avulla voin viattomalle eli asiasta mitään tietämättömälle ilmaista, millaisia ne henrikit oikeasti ovat. Lopetan siis oman viisasteluni ja annan puheen ja piirroksen vuoron Henrik Tikkaselle, joka täyttäisi 9.9.2026 jo 102 vuotta, ellei olisi poistunut joukostamme jo 42 vuotta sitten. No, taiteellisesti luovat ihmiset eivät varsinaisesti kuole, he vain poistuvat käyttämästä yhteistä happea, vettä ja muita luonnonvaroja. Kuinka huomaavaista!

 

"On totta, että asevarustelu johtaa sotaan. Kukaan ei tiedä mihin aseriisunta voi johtaa."

"Kansan tahto on kriisitilanteissa valtiosalaisuus."

"Jos taistellaan viimeiseen mieheen, hänet olisi syytä hyvissä ajoin kätkeä."

"Aseriisunta on hyökkäys aseita myyviä maita vastaan."

"Nuoret sotilaat eivät tarvitse pitkiä muistokirjoituksia."

"Avioituminen ja eroaminen on entistä helpompaa, mutta aviossa olo on aina yhtä vaikeaa."

"Outoa että miehiä riittää enemmistöksi kaikkialla, vaikka heitä on naisia vähemmän."

"Uskonto on olemassa siksi, että se selittää kirkon olemassaolon."

"Uutta moraalia ei tarvita. Vanhakin on käyttämättä."

"Konservatiivit lupaavat ainakin paremman menneisyyden." 

  

"Turvattomuus lisääntyy yhteiskunnassa. Yhä harvempiin etuoikeuksiin voi luottaa."

"Tahdomme auttaa köyhiä maita tekemään meistä rikkaita."

"Maassa jossa on poliittisia vankeja, ei kukaan ole vapaa."

"Kriitikko ei hyödy itsekritiikistä. Eihän siitä makseta."

"Onko takeita siitä, että nykyäänkin rakennettavat talot revitään alas?" 

"Hän raatoi itsensä hengiltä voidakseen elää."

"Minä en ainakaan tahdo olla semmoinen jommoiseksi haluan ihmisten minua luulevan."

"Pian olen tehnyt kaikkea mistä aion varoittaa lapsiani."

"Tulevaisuus loittonee päivä päivältä."

"Tyytymättömyys antaa perehtyneisyyden vaikutelman."

"Omaisuudet luodaan. Köyhäksi tullaan työtä tekemällä."

"Ilman mainoksia meidän olisi ajateltava laatua."

"Julkkiksen tuntee siitä, että hän esiintyy kaikkialla ilman järjellistä syytä."

Vinoutunutta sotapropagandan pohdintaa

Valheiden sota – Miten suurvallat muokkaavat todellisuutta (Into Kustannus 2026) lupaa nimellään sekä etu- ja takakannellaan suurvaltojen sotapropagandan tasapuolista käsittelyä. Kirja on jotain aivan muuta eli tavanomainen Nato-Suomen pirtaan istuvan vinoutunut katsaus kaikkeen siihen pahaan, mitä Venäjä ja Kiina ovat harrastaneet, harrastavat ja tulevat harrastamaan "meidän" länsimaalaisten nujertamiseksi ja ehkä tuhoamiseksi. Kirjoittajat eivät olekaan mitään tylsiä, akateemisia tutkijoita. Pasi Eronen Watt työskentelee Euroopan ulkosuhdehallinnon (EEAS) strategisen viestinnän yksikön EUvsDisinfo-tiimissä, jossa hänen tehtävänään on analysoida ja torjua Venäjän verkkovaikuttamista. Juha-Antero Puistola on entinen ammattisotilas, merivoimien komentaja eli meille maakravuille eversti, armeijan tutkija ja mm. lehtien Kylkirauta ja Rannikon Puolustaja päätoimittaja. Tällaisilla taustoilla ei tietenkään synny neutraalia tekstiä, vaan jo ammatin vinouttamaa viholliskuvapropagandaa.

Valheiden sota ei pitkään piilottele lähtökohtiaan, jos kansissa vielä yritettiin luoda muuta kuvaa. Tässä kirjassa on kolme suurvaltaa, joista se kolmas eli Yhdysvallat on sellainen hyvä suurvalta, joskin ajoittain taipuvainen kiistanalaisiin ja ainakin eettisesti kyseenalaisiin operaatioihin. Mutta koska Yhdysvallat torjuu koko ajan Venäjän ja Kiinan uhkaa, sen suurvaltaroolia täytyy tarkastella ja tässä kirjassa myös tarkastellaan aivan eri näkökulmasta kuin kahden muun. Eronen Watt ja Puistola eivät ole kiinnostuneet entisistä suurvalloista, jotka yrittävät kaikin tavoin pitää rippeistään kiinni (EU, Iso-Britannia ja Ranska) eivätkä niistä globaalin etelän valtioista, joita olisi kaikin tavoin syytä arvioida myös suurvaltakäsitteen kautta (mm. Intia ja Brasilia).

Kirjasta puuttuu tietenkin myös sotapropagandan todellinen suurvalta eli Israel. Se operoi kaikkialla maailmassa, Yhdysvaltain veronmaksajien rahoilla, mutta itsenäisen propagandaverkostonsa ja tiedustelupalvelujen avulla. Israelin sotapropaganda on globaalia ja massiivista, koska se käy laajasti vihattuja kansanmurhasotia Gazassa ja Libanonissa ja yrittää propagandalla torjua sitä yleistyvää näkemystä, että Israel ei ole valtio, vaan organisoitu valtiollinen terrorijärjestö. Kun Eronen Watt ja Puistola jättävät Israelin roolin kokonaan analysoimatta, kyse ei tietenkään ole erehdyksestä. Israel on länsivaltojen tukema eli hyvis toimistaan riippumatta, joten se ei kuulu tämän kirjan valheiden suoltajien joukkoon.

* * *

Valheiden sota on kirjoitettu siten, että syntyy mielikuva uskottavien lähteiden pohjalta tehdystä analyysistä. Lähdeluettelo on mittava, mutta silti teksti on täynnä heppoisia toteamuksia, joiden lähdettä ei kerrota. Esimerkiksi sivulla 9 kuvataan sotaa Ukrainassa "historiallisen veriseksi" ilman mitään tilastolähdettä. Kuitenkin jos "verisyys" liittyy kuolleiden ja haavoittuneiden määrään, historiasta löytyy varsin monia taatusti verisempiä sotia. Termit kuten "Kremlin pelikirja" (s. 54) tai "Venäjän lonkerot" (s. 75) voivat istua iltapäivälehtien tyyliin, mutta kertovat asialliseksi tarkoitetussa tietoteoksessa kirjoittajien ajattelun pysyvistä vinoutumista. On myös outoa, etteivät kirjoittajat ole tunteneet tarvetta määritellä termiään "suurvalta", vaikka muuten kirja pyrkii opettamaan liitteenä olevien käsitesanastojen avulla lukijalle, mikä on oikea käsitys lukuisista termeistä.

Valheiden sota edustaa varsin puhtaasti sitä propagandakirjojen lajia, jonka versoja kasvaa nykyään siellä sun täällä. Kirjoittajat ovat "asiantuntijoita", vaikka yksiselitteisesti edustavat yhtä valtiollista toimijatahoa (tässä tapauksessa Suomen valtiota, EU:ta, Natoa ja DCA-sopimuksen kautta suoraan Yhdysvaltoja). Ratkaisua lainkaan häpeämättä Eronen Watt ja Puistola pyrkivät aktiivisesti korostamaan luonnollisten vihollisten eli Venäjän ja Kiinan erityistä syyllisyyttä, vaikka jokaisen valtiollista propagandaa ja muuta viestintävaikuttamista tutkineen pitäisi olla selvillä siitä, että kaikki kynnelle kykenevät valtiot käyttävät kaikkia niitä keinoja, joiden arvioivat olevan itselleen tai edustamilleen intresseille hyödyllisiä. Ajatus siitä, että yhdet ovat sotapropagandan tuottajina "pahiksia" ja toiset "hyviksiä", on niin lapsellinen ja typerä, että kirjoittajia ja kustantajaa pitää moittia lukijoidensa aliarvioimisesta.

Jos kirja olisi edes kirjoitettu mukaansatempaavasti, sitä voisi lukea kuten mitä tahansa kylmän sodan aikaista vakoilijatrilleriä. Siihen eivät Eronen Watt ja Puistola kuitenkaan pysty, jos haluavatkaan. Valheiden sota on lyhyistä kappaleista koostuva sillisalaatti, jonka nieleskelijä huomaa liian usein aiheen käsittelyn loppuvan kuin kuuluisan kanan lento. Näillä tynkäluvuilla luodaan mielikuvaa "koko kentän" kommentoimisesta, mutta se on harhaa. Kirjoittajilla ei ole painavaa ja omaperäistä kirjoitettavaa monistakaan aiheista. Molemmilla on varmasti keskimääräistä merkittävästi enemmän tietoa (sota)propagandan keinoista ja ilmenemismuodoista. Mutta kuin tätä tietoa käytetään yhden sotaa käyvän osapuolen propagandana, se latistuu ja muuttuu merkityksettömäksi.

* * *

Valheiden sota pani kaltaiseni geopolitiikkaa aika pitkään harrastaneen lukijan vakavasti miettimään, voiko näistä aiheista – propagandasta, mielipidevaikuttamisesta, infosodasta – ylipäätään kirjoittaa neutraalisti todeten, ilman ideologista tai opportunistista arvotusta. Jos joku kirjoittaisi samalla otsikolla kirjan, joka keskittyisi soimaamaan Yhdysvaltain rikollisia, terroristisia ja julmia keinoja sen pyrkiessä ensin saavuttamaan asema maailman johtavana suurvaltana ja sitten säilyttämään tuo asema, se ilahduttaisi vain niitä, jotka haluavat tuon maailmanpoliisin menettävän mahtinsa ja kykynsä kiusata ja häiritä muiden kansojen elämää. Onko ylipäätään koskaan kirjoitettu ajankohtaista monografiaa, joka tarkastelee maailman geopoliittista tilannetta ja sen ympärillä kiehuvaa indoktrinaation keitosta ilman mitään muuta tavoitetta kuin ymmärryksen lisääminen?

Myönnän, etten itsekään siihen kykenisi, vaikka tässä kovin sanoin soimaan Valheiden sodan kirjoittajia. Olen liian voimakkaasti pasifistisen ja tasa-arvoisen eetoksen vaikutuksen vallassa voidakseni suhtautua täysin neutraalisti kolonialismiin, kapitalismiin, sionismiin, militarismiin ja muihin ilmiöihin, jotka tekevät tavallisen ihmisen elämästä helposti kurjaa ja sietämätöntä. Vallankäyttö ei ole koskaan neutraalia, tuskin sen arviointi ja analyysikään. Eikä neutraalius ole sekään mikään itseisarvo. Kirjojen maailmassa on kuitenkin olennaisen tärkeätä, että lukija voi tietää, millä tavalla kirjoittaja on ei-neutraali. Tässä tapauksessa olisi ollut reilua myöntää, että kirjoittajat ovat Venäjän vastaisia, ehkä vähän Kiinankin, mutta eivät Yhdysvaltain.

Kuulen korvissani sen lukijapalautteen, jonka mukaan ei kannattaisi lukea kirjoja, joista voi arvata niiden olevan täysin omaa arvomaailmaa vastaan. Olen samaa mieltä, ei ole järkevää ärsyttää itseään, jos palkkiona ei ole tärkeä informaatio, jota ei muuten voi saada. Joudunkin myöntämään, että varasin tämän kirjan kirjastosta pelkästään sen lupaavan alanimekkeen takia. Rehellinen alaotsikko "Miten Venäjä ja Kiina muokkaavat todellisuutta" olisi johtanut siihen, että olisin ohittanut kirjan yhtä helposti kuin lukuisat muutkin kaltaisensa. Blogejani pidempään lukenut voi tähän todeta, että oudon usein minulle näitä toiveikkuuden tai hyväuskoisuuden tuottamia pettymyksiä sattuukin. Huomio on aivan oikea. Olen edelleen, 76 vuoden iässä herkästi toiveikas ja liian utelias. Skeptisyys kasvaa, mutta ei sitä koskaan ole tarpeeksi. Aina sitä toivoo parasta ja toivoo, että kustantajan valitsema otsikko pitää lupauksensa. No, ei pidä, useinkaan.