Jukka Korpela on sekä historian professori että ortodoksisen kirkon ylidiakoni. Hänen tuorein opuksensa Länsimaisuuden historia : Lännen noususta maailmanjärjestyksen muutokseen (Gaudeamus 2025) on varsin haastava lukemisen kohde lukijalle, joka ei ole historiatutkimuksen asiantuntija. Lukija on jatkuvasti kovilla, kun Korpela vyöryttää tapahtumia ja toimijoiden nimiä (vuosilukuineen) ammattilaisen armottomuudella. Tietopaketti on tyrmistyttävän laaja, eikä lukijan urakkaa helpota Korpelan lakoninen tyyli, jossa selittelyt ja perustelut on jätetty muille. Osaa lukijoista ratkaisu varmasti miellyttää, itselleni jäi sellainen tunne, että Korpelan tyyli pudottaa osan potentiaalisista lukijoista kokonaan historian rekipelistä. Siitä ei kai kukaan hyödy. Pieni ja lempeä tärkeimmät asiat kokoava kappale jokaisen pääluvun jälkeen olisi auttanut paljon, vaikka olisi varmasti ollut "populaari" ratkaisu.
Jukka Korpela on ottanut "täysinpalvelleena" tutkijana sen asenteen, ettei hän kumartele ketään tai mitään. Kymmenet kollegat saavat lausua näkemyksensä, jotka Korpela sitten joko päästää läpi tai lyö napakalla arviolla väärässä oleviksi tai peräti hölynpölyn levittäjiksi. Tämä on sinänsä oikea asenne, ei ketään pidä kumarrella vain kuuluisuuden tai nimekkyyden takia. Lukijaa jää kuitenkin hiukan hiertämään tunne siitä, ettei useinkaan ole selkeyttä siitä, kenen näkemystä Korpela julistaa tai levittää. Usein pitkä kappale päättyy lähdeviitteeseen ilman että lukijalle syntyy selvää kuvaa, kenen tulkinnoista edellä on kysymys. Rehellisyyden nimissä on tosin todettava, että mitä pidemmälle teksti ehtii, sen vähemmän merkitykselliseltä asia tuntuu. Itse päätin, että jollei selkeästi viitata tutkijan nimeen, Korpela ottakoon vastuun.
Jukka Korpela on jo aiemmin uskaltanut poiketa länsimaisen ylimielisyyden suolta ja muistuttanut siitä, ettei jonkin ilmiön tai tulkinnan outous tarkoita, että sen täytyy olla virheellinen. Tällä tiellä jatketaan, eikä voi väittää että Korpela olisi minkään kapean historiatulkinnan puolella. Hänen koko tekstinsä muistuttaa siitä, että ihmisen historia on aina paljon monimutkaisempaa kuin sen ehkä toivottaisiin olevan. Kaikki yksinkertaiset selitykset tuppaavat osoittautumaan tarkemmalla katsannolla sekä puutteellisiksi että vinoutuneiksi. Korpela ei myöskään kaihda murskaamasta useimpia hellittyjä yksinkertaistuksia ja muita sankaritarinoita, jotka osoittavat kertojan omien arvostusten olevan niitä parhaita. Tässä suhteessa Jukka Korpela on tervetulleen tasapuolisesti tyly kaikille, jotka yrittävät oikaista helpon selityksen kautta.
* * *
Kun käy käsiksi meille eurooppalaisille niin rakkaan "länsimaisuuden" historiallisiin vaiheisiin, kuka tahansa kirjoittaja joutuu tuon tuostakin miettimään, miten tylysti voi asioista kirjoittaa. Tässä Korpelan tyylinäyte kirjan alkupuolelta: "Miksi siis pidetään virheenä, valheena ja tyranniana, kun toisenlainen yhteisö noudattaa toisia sääntöjä; miksi on henkistä jälkeenjääneisyyttä, jos jokin yhteisö perustelee järjestelmäänsä perinteellä, jumalien ohjeilla tai yhteisön yhteisellä edulla; miksi rationaalinen, länsimainen 'terve järki' olisi ainoa hyväksyttävä perustelu? Oikeastaan YK:n ihmisoikeusjulistusta voi tulkita myös syrjiväksi asiakirjaksi, koska YK on toisen maailmansodan voittajavaltioiden eli käytännössä länsimaiden järjestö ja siten sen asiakirjat merkitsevät niiden arvojen julistusta." (s. 20)
Korpela pitää tästä moninaisuuden kunnioittamisen periaatteesta varsin hyvin kiinni. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hänellä olisi omaa arvojärjestelmäänsä, jolla esimerkiksi suhtautuu maailman valtiollisiin toimijoihin. Esimerkiksi Amerikan Yhdysvaltoja Korpela ei juuri arvioi kriittisesti ainakaan suhteessa maan valtavaan vaikutukseen ns. länsimaisuuden määrittelyyn ja tulevaisuuteen. Venäjästä Korpela puhuu paljon, ja vaikka tiettyyn rajaan saakka pyrkii ymmärtämään ja myös ymmärtää venäläistä ajattelua, yleinen asenne on mielestäni suhteessa kaikkiin muihin toimijoihin yllättävän vinoutunut negatiivisen suuntaan. Esimerkiksi Kiinaa Korpela ei juurikaan analysoi. Ehkä se on oman asiantuntemuksen rajojen tuntemusta ja sitä myöten silkkaa ammattiviisautta. Kapitalismista Korpela ei juuri puhu ja perustelee ratkaisunsa sillä, ettei se ole mikään aito ideologia, kuten vaikkapa kommunismi, vaan vain yksi tapa hoitaa taloutta. Minusta ratkaisu vähättelee kapitalismin ideologista roolia, joka on "länsimaisuudessa" kuitenkin varsin keskeinen.
Sen sijaan Israelin sionismin jättäminen tyystin käsittelemättä on jo niin outoa, että joudun asiaa ääneen ihmettelemään. Eikö Korpela ole tietoinen siitä syvyydestä, jolla sionistit ovat lahjoneet (tai pystyvät kiristämään) nykyiset Yhdysvaltain päättävät elimet ja pystyvät sitä kautta sekä rahoittamaan sekä Israelin juutalaisten hyvinvointivaltion palvelut että jatkuvat rasistiset ja yli-ihmisajatteluun nojautuvat tuhoamissodat naapureidensa alistamiseksi? Vai eikö Korpela pidä länsimaisuuden historian kannalta olennaisena sitä, miten juutalaisuus näyttää juuri nyt kykenevät toteuttamaan – Yhdysvaltain liittovaltion verovaroilla ja aseilla – muuttumisensa vainotusta kansanryhmästä kaikki muut etniset ryhmät orjuuttavaksi herrakansaksi, joka asuttaa Suur-Israelin lisäksi kolonioita ympäri maailmaa? En halua uskoa, ettei Korpela uskalla kirjoittaa sionismin roolista. Mitään loogista selitystä en kuitenkaan ole löytänyt. Länsimaisuuden historia, josta puuttuu sionismin roolin analyysi, on väistämättä vajaa. Asiaa ei muuta merkityksettömäksi se, että sionismi on eurooppalaisena ideologiana vain runsaan sadan vuoden ikäinen ja on voinut tehokkaasti toimia vasta vuodesta 1948.
* * *
Jukka Korpela on tehnyt merkittävän, vaikka ehkä vaikeasti omaksuttavan selvitysurakan, jotta meillä suomalaisilla olisi aiempaa paremmat eväät ymmärtää, mistä ns. länsimaisuudessa voisi olla kysymys ja miksi "itä ja länsi eivät koskaan kohtaa". Korpelan keskeinen selitys näyttää olevan, että "itä" on jäänyt klaanivallan ja basaaritalouden taikapiiriin kykenemättä lähtemään niiden ulkopuolelle, kuten "länsi" teki jo varhaisen keskiajan ajoista lähtien. Toisaalta Korpela muistuttaa toistuvasti, ettei mitään yksittäistä syytä ole asiaa liikaa korostaa, koska tuhansien vuosien kehitys sisältää niin valtavasti sekä monimutkaisuutta että sattumia. Valitettavasti Länsimaisuuden historia, joka käy kaukaista menneisyyttä läpi suurella tarkkuudella, alkaa harppoa yhä pidemmin askelvälein, mitä lähemmäs tullaan 1900-lukua tai nykyistä vuosituhatta. Olisi ehkä ollut järkevää katkaista tarina vaikka toisen maailmansodan päättymiseen ja tehdä siitä eteenpäin jatko-osa.
Kuten minun mahdollinen lukijani lienee pannut jo merkille, suhtaudun Jukka Korpelan kirjaan ristiriitaisin tuntein. Se sisältää valtavasti detaljeja, mutta myös linjauksia, kunhan lukija jaksaa ne pelastaa detaljien päälle kuivumaan. Olin pettynyt Korpelan vinoutumiin, joita oli lopulta enemmän kuin toivoin. Toisaalta kirjasta puuttuu se "voittajavaltioiden" ylimielinen arroganssi, joka vaivaa niin monia angloamerikkalaisia historiateoksia ja joka näkyy esimerkiksi Vladimir Putinin science fictioniksi muuttuvana demonisointina. Korpela ei myöskään "suosi" uskontoja historian käänteiden lähteinä, vaan suhtautuu eri kirkkokuntien toimintaan kuten mihin tahansa yhteiskunnalliseen vaikutukseen pyrkimiseen.
Ehkä hiukan rivien välistä lienee luettava, mihin Jukka Korpela ihmisen historiassa lopulta luottaa. Loppuhenkosissa on kuitenkin jotain yhteenvedon tyyppistä, mikä kirjasta muuten puuttuu, kuten edellä jo valittaen totesin. "Lopullinen totuus pysyy verhottuna. Huolimatta monista uskonnollisista ja tieteellisistä ennustuksista ei vielä ole käyty maailmanloppua tarkoittavaa Dabigin tai Harmageddonin taistelua, jossa totuus ja oikeudenmukaisuus voittavat vääryyden. Luultavasti näin ei tapahdu eikä historia koskaan lopu, vaan kaikki vain muuttuu. Läsnäolon, saavutettavuuden ja ymmärryksen kategoriat voivat kehittyä meille täysin käsittämättömään suuntaan. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii globalisaatio, joka käynnisti nykyisyyden kasvun. Se oli kuitenkin aivan toisenlainen prosessi kuin muinaisen Hellaan globalisaatio, joten mitähän globalisaatio mahtaa tarkoittaa huomenna?" (s. 351)
