Erillishakaristi

Hakaristi herättää voimakkaita tuntemuksia edelleen. Ei kaikissa, mutta niin monissa, että sen käyttö on lailla kielletty mm. Saksassa. Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen on tarttunut hakaristin sakaroihin niin pontevasti, että tuloksena on syntynyt 256-sivuinen Hakaristin historia (SKS Kirjat 2025). Kustantaja on päätynyt varustamaan kirjan kannella (Samppa Ranta), joka käyttää kyllä hakaristin teemaa, mutta sillä tavalla, ettei kukaan voi väittää, että kannessa olisi tuo paheksuttu ja ihailtu symboli. Teivaisen tapa kirjoittaa aiheesta on korostuneen asiallinen ja vähäisintäkin kulmakarvan värähdyttämistä varova. Teivainen kyllä "vetää" toistuvasti johtopäätöksiä, mutta niin kiihkottomuutta korostaen, että kaltaiseni lukijan kulmakarvat nousevat aavistuksen silkasta haukotuksesta. Kirjan takakansitekstissä mainostetaan Teivaisen analysoivan hakaristiä "herkullisesti". Toivottavasti en joudu ilmaisun keksijän tarjoamille päivällisille.

Vaikka Teivaisen kirja käsittelee aihetta, jota poliittisen historian harrastaja ei voi ohittaa, en tarttunut siihen innolla. Kirjan luettuani en ole edelleenkään innostunut, vaikka on myönnettävä, että Teivainen lienee tiristänyt aiheesta kaiken sen, mitä siitä on tiristettävissä ilman voimakasta ideologista samaistumista tai inhoa. Minulle hakaristi ei ole intohimoja herättävä symboli, koska en pidä muutenkaan kuvioiden symboliikalla toimimista kiinnostavana saati houkuttelevana. Vielä suoremmin ilmaistuna pidän visuaalisten symbolien ympärille syntynyttä ja aktiivisesti synnytettyä mielten kiihtymystä jotenkin vastenmielisenä. Siinä on paljon samaa kuin lipuissa, joilla hyvin yksinkertaisella tavalla ilmaistaan heiluttajan myönteistä suhtautumista tai polttajan vihaa.

Itsekin olen kyllä jonkin verran lippuja heilutellut, esimerkiksi solidaarisuudesta palestiinalaisia kohtaan. Graafisesti selkeän lipun avulla olen ottanut kantaa sorrettujen puolesta. En kuitenkaan innostuisi siihen liittyen esimerkiksi tallomaan maahan levitettyä Israelin lippua saati sytyttämään minkään sortin lippua. Pohjimmiltani pidän sekä kansallisia lippuja ja kansallisiksi symboleiksi nostettuja kuvioita eräänlaisina ihmisyyden epäonnistumisen esimerkkeinä. Lippuja ja hakaristin kaltaisia symboleja on kautta ihmiskunnan historian käytetty pääosin ihmisten kielteisten tunteiden lietsomiseen, korostamaan poissulkevasti kansallisia tunteita ja pahimmillaan yksiselitteisesti jakamaan ihmiset "meihin" ja "muihin". Koska symboleja on helppo käyttää vihan ja väkivallan välineinä, en pidä yksinkertaistavista symboleista. Ne ovat aika pelottavia.

* * *

Hakaristi on graafinen perusmuoto, joka löytyy siksi jo tuhansia vuosia vanhoista rakennuksista, esineistä ja symboliajattelusta. Teivaisen kirja käy huolellisesti, vaikka ymmärrettävän pinnallisesti läpi erilaisten hakaristien käytön vaiheita ja niihin liitettyjä hyvin vaihtelevia merkityssisältöjä. Muistan itse vuosikymmeniä sitten yllättyneeni Tampereella olevan Viinikan kirkon koristelun vahvasta hakaristiaiheesta, vaikka arvelin sen kumpuavan jostain muusta kuin Hitlerin Saksan arvostamisesta. Kirkon suunnitteli Yrjö Vaskinen, joka päihitti Alvar Aallon vuonna 1927 järjestetyssä kilpailussa. Kirkko valmistui vuonna 1932. Wikipedia mainitsee kirkon hakaristiornamentit, mutta ei kerro, kenen valinta tai toteutus ne olivat. Vaskisen lisäksi kirkon visuaalisesta ilmeestä vastasivat Väinö Rautalin, Eino Rapp ja Eino Kauria. 

Hakaristi kiinnostaa nykypäivän suomalaista ihmistä yleensä kahdesta toisiinsa kietoutuvasta syystä eli siitä, että Adolf Hitler teki oikealle kaivautuvasta hakarististä natsismiaatteen ja Saksan tärkeimmän symbolin ja siitä, että myös Suomessa on hakaristiä käytetty sekä sotilaallisissa että siviilivaltiollisissa yhteyksissä tavalla, joka on nähty sekä "hitleriläisyyttä matkivana" että "erillishakaristinä", joka vain sattumalta muistuttaa kovasti Hitlerin tunnusta. Teivainen kuoppaa tässä yhteydessä sitkeästi elävän myytin (tai tietoisen valheen) siitä, että Suomen ilmavoimien hakaristi olisi "juossut" eri suuntaan kuin natseilla. Näin ei ole, molemmilla hakaristin hakaset ojentuvat oikealle (Teivaisen kielellä myötäpäivään).

Teivainen tulee kohteliain sanakääntein siihen yleiseen näkemykseen, että vaikka erilaisten suomalaisten hakaristien tausta on moninainen, eikä missään tapauksessa tyhjene viittauksella natsi-ideologiaan, hakaristiaiheita suosineita yhdistää oikeistolaisuus, Venäjän vastaisuus, antikommunismi ja usein vaikka ei aina, myös jonkin sortin antisemitismi. Juuri antisemitismi on Teivaisen kirjan perusteella monimutkaisimmin yhteydessä hakaristin käyttöön ja suosimiseen. Esimerkiksi Gustaf Mannerheim oli Teivaisen selvityksen mukaan varsinkin nuorempana yläluokalle ominaisella tavalla juutalaisvastainen, minkä lisäksi hän edisti hakaristin valintaa mm. ilmavoimien tunnukseksi. Toisaalta Mannerheim oli tunnetusti anglofiili, eikä innostunut Hitlerin ajattelusta, hänelle riitti yhteinen tavoite eli bolsevismin tuhoaminen. Rotuopillinen ja rasistinen hakaristin symboliikka jäi Suomessa melko vähäiseksi, vaikka erityisesti armeijan ja kunniamerkkien hakaristeistä on ollut käytännössä hankalaa päästä eroon.

* * *

Teivainen ei varsinaisesti paneudu kysymykseen siitä, pitäisikö hakaristin kaltaiset symbolit kieltää vai ei. Voin lukijana hoitaa sitä tehtävää samalla, kun mietiskelen, ketkä Suomessa tulevat Hakaristin historian lukemaan ja miten Teivaisen neutraalit pohdinnat otetaan vastaan. Kuulun itse niihin, joiden mielestä minkä tahansa symbolin erillinen kieltäminen on paitsi epäonnistumaan tuomittu yritys vähentää ao. symboliin liittyvää kiinnostusta, yleisellä tasolla selkeä osoitus väärin kohdistuvasta viranomaistoiminnasta. Uusnatsismi ei ole kadonnut Saksasta, vaikka siellä on Hitlerin perintöön liittyvä kieltolainsäädäntö varmaan laajinta maailmassa. Symbolien kielto ei vähennä kiinnosta, vaan pahimmillaan lietsoo juuri sellaista symboliuskoa, jonka takia kieltoja on edes harkittu. Suomen vähäinen hakaristien harrastaminen ei ole taatusti vähentynyt sen takia, että ilmavoimat pakotettiin poistamaan hakaristit sotilaslentokoneiden siivistä ja kyljistä. Todennäköisempää on, että kiinnostus tällaisia "kiellettyjä" kohteita kohtaan on vain kasvanut. Kieltolait eivät yleensä toimi, oli kyseessä alkoholi, seksi tai uskonnollis-ideologis-poliittiset tunnukset.

Kuten Teivainen toteaa, Suomen valtio ei ole edes ollut johdonmukainen hakaristiin kohdistuneissa rajoituksissaan. Ilmavoimien esikunnan joukko-osastotunnuksessa reilu saksalaismallinen hakaristi oli vuoteen 2017 asti, jolloin se vähin äänin vaihdettiin sellaiseksi, joka ei herätä kiusallista huomiota. Hakaristi löytyy edelleen jossain muodossa mm. presidentin lipusta, joukko-osastotunnuksista ja kunniamerkeistä. Teoria erillishakarististä on vahvasti elossa. Esimerkiksi Karjalan ilmailumuseon hakaristille omistetulla sivulla vakuutetaan sinisin silmin, että "Suomen armeijan käytössä ollut hakaristi ei siis liity millään lailla Saksassa käytössä olleisiin natsitunnuksiin". Teivainen todistaa kirjallaan, että näin ei yksiselitteisesti voida sanoa, vaikka toisaalta ei ole myöskään perusteltua väittää, että suomalaiset hakaristit liittyisivät pelkästään Hitlerin Saksaan. 

Niille, jotka haluaisivat saada virallisen luvan rakastaa suomalaista hakaristiä eri versioineen ikiomana, puhtaana ja kotimaisena symbolina, Teivaisen kirja tarjoaa kitkeränsorttista juotavaa. Asiaa ei muuta suuntaan tai toiseen se, että varsinkin 6.12. aktivoituvat kansalliskiihkoiset uusnatsit suorastaan rakastavat juuri Hitlerin mallista hakaristilippua, koska tietävät sen ärsyttävän eniten antifasistisia ihmisiä. Tulemme siksi jatkossakin näkemään hakaristin symboloimassa (ääri)oikeistolaista kansallismielisyyttä, ehkä piiloteltua juutalaisvastaisuutta ja ennen muuta antikommunistista ideologisuutta. Siinä ei taida auttaa se, että Teivainen itse on maltillinen sekä analyyseissään että johtopäätöksissään. Akateemisen viileyden ulkopuolella hakaristin kaltaiset symbolit elävät omaa, villiä elämäänsä, johon mikään järkeen vetoava päättely ei vaikuta.

 

Ihminen on apinaeläin

Sonja Kosken kirjaa Simpanssi sisällämme (SKS Kirjat 2025) lukee väistämättä sisäisesti jännittyneesti, vähän kuin anteeksi pyytäen ja varovaisesti. Kirja ilmestyi postuumisti, Koski kuoli maaliskuussa 2025 vaikeiden sairauksien murtamana. Ainoaksi jäänyttä suurelle yleisölle suunnattua tietokirjaa lukee myös henkisenä testamenttina, koska Sonja Koski tiesi, että se jää hänen viimeiseksi valmiiksi saaduksi viestikseen meille elämäämme vielä jatkaville. Kirja Simpanssi sisällämme ei kuitenkaan jäänyt kesken, Koski ehti tarkastaa painoon tarkoitetun version.

Tällaisen kirjan kohdalla miettii, voiko sitä millään tavalla edes arvioida, kun ei ole itse samojen asioiden tutkija. Päätin kuitenkin jotain kirjoittaa, koska kirja on monella tavalla poikkeuksellisen onnistunut juuri siinä roolissa, mihin kirjoittaja mitä ilmeisimmin on tähdännyt eli koskettamaan lukijan sisintä. Aloitan kuitenkin lopusta, avoimesti meille lukijoille suunnatusta viestistä ja vetoomuksesta. Paradoksaalisesti Koski oli tässä vaiheessa jo siirtynyt apinoiden tutkimisesta hevosten maailmaan. On todella sääli ja suuri harmi, ettemme voi koskaan lukea Kosken kirjaa ihmisen ja hevosen suhteesta.

"Kun toimimme eläimen kanssa tätä kuunnellen ja kunnioittaen, olemme jonkin tärkeän äärellä. Lajienvälisen yhteyden kokemus voi olla siemen laajemmalle ihmisestä osana monilajista verkostoa. Uskon, että kokemus on saavutettavissa, kun olemme vuorovaikutuksessa minkä tahansa eläimen tai vaikkapa kokonaisen metsän kanssa. Tieto yksin ei riitä, vaan tarvitsemme tunneyhteyttä kokeaksemme asian tärkeäksi. Tarvitsemme syviä merkityksellisyyden kokemuksia muiden elämänmuotojen kanssa, jotta voimme omaksua maailmankuvan, jossa muut lajit ovat samanarvoisia ja yhtä erityisiä ja tärkeitä kuin me itse." (s. 267)

* * *

Olemme ihmisinä yksi haara eläinlajien valtavassa sukupuussa. Haaramme on erittäin elinvoimainen, vaikka kaikki muut haaroitusyritykset ovat päättyneet sukupuuttoon. Edustamme sitä yhtä lajia, joka ei ole kadonnut sukupuuton takia. Sukupuun meitä lähimmät haarat kuuluvat ihmisapinoille, joista vielä elossa ovat simpanssit, bonobot, orangit ja gorillat. Ihmisillä ja ihmisapinoilla on yhteiset esivanhemmat, joiden haarasta erkaannuimme hiukan eri suuntiin miljoonia vuosia sitten. Biologian näkökulmasta olemme läheisiä sukulaisia, vaikka samalla yksityiskohdilta erilaisia. Sonja Koskea kiinnosti selvittää, mitä tämä lähisukulaisuus ja samanaikainen erilaisuus tarkoittaa.

Simpanssi sisällämme etsii vastauksia kysymyksiin, joihin vastaaminen on vaikeaa yhteisen kielen puuttuessa. Lähisukulaisillamme on monipuolinen äännemaailma, mutta se ei sovellu kommunikoinnin välineeksi meille ihmisille. Tutkija joutuu keksimään kokeita, joiden avulla yritetään selvittää yhteistyön, väkivallan, empatian, älykkyyden ja normien kaltaisia kognitiivisia piirteitä. Tutkittavaa riittää, sillä moderni biologia ei etene jäykillä oletuksilla ja ennakkoluuloisilla arveluilla. Tulokset ovat usein moniselitteisiä, eikä tiedemaailma tyydy harrastamaan leppoisaa konsensusta vaan aina on tilaa jyrkästi eriäville tulkinnoille, jotka pakottavat jatkamaan ja tarkentamaan tutkimuksia.

Eläinten käyttäytymisen tutkiminen pelkästään eläintarhoissa ja laboratorio-oloissa on yhtä huteralla pohjalla kuin olisi tehdä päätelmiä ihmisestä pelkästään vankiloissa ja mielisairaaloissa tehtyjen havaintojen pohjalta. Sonja Koski tutki apinoita sekä tarhassa että eläinten luontaisissa elinympäristöissä ja ymmärsi sen pohjalta, että molempia tarvitaan, mutta jälkimmäiselle on annettava enemmän huomiota, vaikka tutkiminen luonnossa on usein teknisesti äärimmäisen haastavaa sekä biologille että hänen laitteilleen. Useimmat meistä kohtaavat ei-kesytettyjä eläimiä niiden luontaisessa ympäristössä varsin harvoin, jos koskaan ilman tappamisen tarkoitusta. Luontokuvaus on harrastuksena yleistynyt, mutta on silti pienen vähemmistön tekemistä. Olemme suhteessamme muihin eläimiin pääosin välillisen informaation ja tiedon varassa.

* * *

Simpanssi sisällämme on erinomainen opas sille, joka pohtii suhdettaan muihin lajeihin. Kirjan vaihtelevat näkökulmat valottavat tuota suhdetta pääosin luonnontieteellisen tutkimustiedon pohjalta korjaten virheellisiä "totuuksia" (myös bonobot ovat sekasyöjiä ja niille maistuu muiden eläinten liha, kun sitä on tarjolla) ja muistuttaen koko ajan siitä, että tiedämme vähemmän kuin haluamme myöntää. Tieteellinen tieto eläinten kognitiivisista kyvyistä, kivun ja muun stressin kokemisesta tai sosiaalisista suhteista lisääntyy kumulatiivisesti, mutta ihmisten arkiajattelussa toimitaan joko pahasti vanhentuneen tai alusta alkaen virheellisen informaation pohjalta rakennettujen harhojen pohjalta. Uutta tietoa ei aina myöskään haluta omaksua, jotta omia pinttymiä ei tarvitse käsitellä ja korjata.

Sonja Kosken pahasti kesken päättyneen tutkijanuran muutosta on kiinnostavaa kirjan sivuilta seurata ja on vaikea välttää vaikutelmaa, että kirjoittaja on tietoisesti rakentanut kaaren, joka versoo moneen suuntaan, mutta tähtää silti koko ajan keskeisiin huomioihin ihmisen ja muiden eläinlajien keskinäisestä riippuvuudesta ja yhteydestä toisiinsa. Koski ei harrasta Gaia-tyyppistä kaunopuheisuutta, mutta kaiken elollisen yhteisyys on hänelle selvästi tärkeintä. Koski ei torju sinänsä ajatusta ihmisen erityislaatuisuudesta, mutta muistuttaa, että kaikki muutkin eliölajit ovat omasta näkökulmastaan yhtä erityisiä. Vain se on harhaa, että olisimme erityisen erityisiä.

Sonja Koski joutui lopulta toteamaan ääneen, että ihmisen erityisyys on ennen muuta hänen erityinen tuhovoimaisuutensa. "Ympäristön laajamittainen tuhoutuminen, lajikato ja ilmastokriisi ovat saaneet meidät ymmärtämään, miten riippuvaisia olemme koko elonkehästä. Kaikki ilmakehästä mehiläisiin ja sienirihmastoista bakteereihin on täysin oleellista myös meidän elämällemme. Olemme yksi laji loputtoman monimutkaisen maailman seittiverkostossa." (s. 265) Ilman tuhovoimaisuuttaan ihminen voisi lajina tyytyä kukoistamaan ekologisessa lokerossaan muiden lajien tavoin. Mutta emme voi, koska ainoana eliölajina kykenemme myös kaikkien muiden tuhoamiseen. Ihmisen on opittava elämään ympäristöään turmelematta. Älykkyytemme antaa mahdollisuuden ymmärtää tämä yksinkertainen eloonjäämisen edellytys. Tarvitsemme itsehillintää ja -sääntelyä, joista olemme rimpuilleet irti koko lajimme olemassaolon ajan.

 

Häijy ja ilkeä, tositarkoituksella

Mitä syntyy, kun porvarillisen valtalehti Helsingin Sanomien toimittaja ryhtyy tutkivaksi journalistiksi ja ottaa luuppinsa alle Riikka Purran rasismin, perussuomalaisten aggressiivisen viestintäkulttuurin ja kotimaisen politiikan "myrkyttymisen"? Likainen somesota (Nemo 2025) ei ole neutraali, vaikka pyrkii ulkoisesti välttämään ilmaisuja, joista kohde voisi nostaa taas yhden someäläkän. Pekka Mykkänen on valtalehden toimittajana puun ja kuoren puristuksessa, vaikka voi olla vaikea määritellä, mitä oman työnantajan suunnalta olisi voinut seurata, jos Mykkäsen kirja olisi persujen sometaktiikkaa vilpittömästi tai kateellisesti fanittava. No ei ole, kyllä tämä on ainakin "persukriittinen" siinä missä rasismia ja vieraskammoa voi kutsua pehmeästi "maahanmuuttokriittisyydeksi".

Mykkäsen kirja on ajoittain varsin yksitoikkoiseksi valahtava Perussuomalaisten viestintäkulttuuria erityyppisten tapauskertomusten perkausta. Tylsyys ei ainakaan kokonaan ole kirjoittajan vastuulla, sillä vaikka niin ei välttämättä tulisi olla, persujen viestintäpolitiikka on loppujen lopuksi aika vähien ainesten kierrätystä tekniikalla, jossa määrä tuppaa jatkuvasti nousevan laatua rutkasti tärkeämmäksi tekijäksi. Havaintoa voisi pitää yllättävänä, jos Mykkäsen lailla kuitenkin myöntää, että em. politiikan aivot eli Jussi Halla-aho ja Matias Turkkila ovat molemmat älykkäitä tavalla, joka asettaa puolueen varsinaisen kenttäarmeijan valovoimaisimmat räyhääjät vääjäämättä narrin rooliin.

Varsinkin Turkkila on kirjan perusteella se henkilö, joka tulee tai haetaan paikalle aina, kun ehkä sovittu taktiikka pettää tai joku räyhääjistä unohtaa, mitä oli sovittu ja aiheuttaa puolueen kannalta ei-toivotun somerähäkän. Halla-aho ei ilmeisesti vaivaudu kuin poikkeustilanteissa toimimaan yleisen pelastajan roolissa, ei varsinkaan sen jälkeen, kun hän päätti siirtyä tuuliselta puoluejohtajan tontilta eduskunnan puheenjohtajaksi. Ratkaisun kaikki taustat selviävät ehkä joskus tulevaisuudessa, tässä ajassa operaatio näyttää suhteellisen itsekkäältä liikkeellä, jolla Halla-aho hankki itselleen muodollisesti erittäin arvostetun pestin. Sen hintana tosin oli historiallisen alhaisten kannatuslukujen sietäminen vuodesta toiseen. 2023 Halla-ahoa äänesti salaisessa vaalissa vielä 134 edustajaa, 2024 vain 91 ja 2025 105 kollegaa. Vuoden 2026 116 ääntä eivät varmasti ilahduttaneet, sillä perinteisesti puhemies saa melkein kaikkien muodollisen tuen.

* * *

Kirjan sisältämiä nahinoiden avauksia ei ole mielekästä sen tarkemmin avata, koska perimmäinen kysymys, jota Mykkänenkin arvatenkin on yrittänyt pitää mielessään, on kysymys persujen viestintästrategian ja myös -taktiikan yksioikoisesta nojautumisesta ilkeyteen, riitaisuuteen, uhriutumiseen ja oman virheettömyyden julistamiseen. Onko kyseessä tietoisesti valittu linja monenlaisten joukosta vai oliko niin, ettei puolueella loppujen lopuksi ollut muuta vaihtoehtoa, koska jäsenistö ja potentiaaliset äänestäjät eivät olisi muuhun suostuneet tai koska puolueella ei ollut laittaa keskeisiin ja näkyviin tehtäviin taitavia ja tyylivaihdoksiin kykeneviä toimijoita? Jos ajattelemme, että puolue korvasi liian natsihenkisen Vilhelm Junnilan päähallituspuolue Kokoomuksesta mainehaitallisuutensa takia potkitulla Wille Rydmanilla ja nimitti eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi poikkeuksellisen tylysti somessa töksäyttelevän Jani Mäkelän, ainakin jälkimmäinen kertoo vaihtoehdottomuudesta (Rydman oli luultavasti silkkaa vittuilua hallituskumppanille).

Kun Mykkäsen kirja ei yllättäen pääty oikeastaan minkäänlaiseen yhteenvetoon, hoidan sitä tonttia seuraavassa omin luvin ja omalla vastuullani. Näkemykseni on, että persuilla on aidosti pulaa julkisista kasvoista ja puhujista, jotka pystyisivät tasapainottamaan puolueen ikävää, häijyilevää ja laskelmoitua tukeutumista ns. kansan huonoimpiin ominaisuuksiin eli kateuteen ja oman kurjuuden kohentamiseen sillä, että löytyy joku muu, jolla menee vielä huonommin ja johon verrattuna on itse luomakunnan kruununjalokivi. Varmasti on niin, että tahallinen junttimaisuus on kannattanutkin, vaikka ei enää siinä vaiheessa, kun persut hallituspuolueena ja Purran valtiovarainministeröimänä joutuivat maksamaan katteettomien lupausten pettämisestä. 

Todennäköisesti Turkkila on jossain vaiheessa analysoinut tilanteen ja todennut, että Jussi Halla-ahoa "Mestarina" pitävien puolue ei voi olla muuta kuin häijy, ilkeä, kaunainen ja ikuinen uhri. Mehän emme tiedä, mitä Turkkila olisi tehnyt, jos olisi itse puolueen johtaja, emmekä koskaan saane tietääkään. Viestintästrategia oli rakennettava niistä palasista, joita oli käytettävissä. Kun Matti Putkonen oli vielä puolueen julkinen torpedo, Turkkila saattoi luottaa siihen, että "työmies" pitää porukat ruodussa. Putkosen väistyttyä eläkkeelle hallitustaipaleen käynnistyttyä ja Riikka Purran muututtua näkyvästä puoluejohtajasta vielä näkyvämmäksi, mutta myös haavoittuvammaksi valtiovarainministeriksi on Turkkila epäilemättä joutunut aktiivisemmin ohjailemaan julkista viestintää, jos se on kaikkien osasten kohdalla ollut edes mahdollista (Jani Mäkelän ohella on erityisesti Sebastian Tynkkysen "ohjailua" pidetty käytännössä mahdottomana tehtävänä varsinkin puolueen ainoaksi mepiksi valinnan jälkeen).

* * *

Mykkänen ei edes yritä vastata kysymykseen siitä, kenen "syytä" tai "ansiota" persujen someviestinnän onnistuminen tai epäonnistuminen on. Erityisen tarkkaan Mykkänen välttelee sitä havaintoa ja johtopäätöstä, että persut ovat voineet riehua erityisesti somessa tunnetulla tavalla ja menestyksellä, koska muut eduskuntapuolueet tai media eivät ole tehneet juuri mitään persujen tyylin eristämiseksi. Media on sallinut persukielisen räyhäämisen ehkä pääasiassa siksi, että sen maustamana on lehtiä ja juttuja ollut helpompi myydä. Mutta muiden puolueiden huolettomuus on joko ymmärtämättömyyttä tai kylmää laskelmointia. Laskun maksaa joka tapauksessa yhteinen yhteiskuntamme, eikä kyse ole edes mistään kaukaisesta tulevaisuudesta, vaan persupuheen laskuja maksellaan jo nyt.

Sekin lienee selvää, että persujen viestinnän monet ideat on kopioitu suoraan trumpilaisen oikeiston arsenaalista. Tätä velkaa ei media ole mielestäni erityisen pontevasti pitänyt näkyvissä. Ei ole pitänyt, koska suomalainen oikeisto on Kokoomusta myöten arvioinut trumpilaisuuden voittavaksi hevoseksi. Ennen Orpon-Purran hallitusta Kokoomus pyrki silloin tällöin muistuttamaan, että PS on ikävällä tavalla maahanmuuttovastainen ja antaa rasismille etc. liian paljon periksi. Hallituksessa kuvioksi on vakiintunut se, että persut järjestävät tai tulevat järjestäneeksi kansallisen kohun, jota Kokoomus vähättelee ja siivoilee nopeasti unohdettavien asioiden hautausmaalle. Mikään normaali hallitusohjelma ei olisi sietänyt jatkuvaa kumppaneiden nöyryyttämistä, mutta tässä tapauksessa Kokoomuksen ideologiset tavoitteet olivat niin pakottavat, ettei mikään ole saanut tai voinut hallitusta kaataa.

Likainen somesota valottaa persujen viestinnän periaatteita suurella esimerkkiaineistolla, jonka luulisi toimivan varoittavana esimerkkinä. Mykkänen ei peittele sitä, että pitää persujen toimintaa kansallista puhetapaa ja ehkä myös parlamentarismia heikentäneenä, ehkä jopa "mädättäneenä". Helsingin Sanomat ei ole kuitenkaan missään vaiheessa kohdellut persuja tavalla, joka vaarantaisi oikeiston historiallisen ristiretken hyvinvointi-Suomen peruuttamiseksi, köyhien kyykyttämiseksi, rikkaimpien etujen lisäämiseksi ja ennen muuta perinteisen työväenluokan nujertamiseksi. Siksi koko porvarillinen Suomi on tyytynyt moitiskelemaan persujen räikeimpiä viha- ja kaunapuheen ilmentymiä samalla tarkasti varoen edistämästä oikeistolaisen hallituksen murentumista. Sen takia persupuheen monet ikävät puolet on tosiasiallisesti hyväksytty ja otettu yhteiseksi poliittiseksi todellisuudeksi. Sitä ei Mykkänen sano ääneen, mutta siitä hänen kirjansa tarinat pohjimmiltaan kertovat. 

 

 

Pekka Mykkäsen kuva (C) Emma Grönqvist

PS. Mykkäsen kirjan kansi on niin luotaantyöntävä, että sen täytynee olla harkittu tyylillinen ratkaisu, joka pyrkii olemaan yhtä sisällön yleistunnelman kanssa. Kannen tekijää ei ole mainittu, se taitaa olla AI. Koska Nemo on Otavan omistama, vaikka aikoinaan 1997 itsenäiseksi yleiskuntantamoksi perustettu, resurssipulasta ei ole voinut olla kysymys. Synkkä ja surullinen vakka sai näköisensä kannen.

Sukupolvien ketju

Muistan pohtineeni, kiinnostaako minua ihan oikeasti lukea Tove Janssonin veljentyttären kirjaa vanhemmistaan ja muista Jansson-suvun jäsenistä. Periaatteessa ilman muuta, mutta olin skeptinen sen suhteen, mitä vasta 1962 syntynyt ison henkisen perinnön valvojaksi päätynyt "kolmannen polven Jansson" voisi aiheesta saada irti. Olin ilokseni täysin väärässä ennakkoluuloissani, sillä Sophia Jansson on kirjoittanut kirjansa Tre öar – mamma, pappa och jag (Förlaget) esiin kaivamiensa dokumenttien, ei pelkästään omien ja muiden muistikuvien pohjalta. Kolme saarta – Isä, äiti ja minä (Siltala 2025, onnistunut suomennos Jyrki Kiiskinen) on saanut takakansiteksteissä epiteetin "omaelämäkerta", jota en pidä järin osuvana, vaikka on se sitäkin. Minusta kirjan päähenkilönä on ehdottomasti se merkillinen sukupolvien ketju, jollaisen osia kaikki olemme, vaikka emme sitä näin vahvasti koskaan ilmaisisikaan.

Kirjan toinen ei-inhimillinen päähenkilö on villin meren ympäröimä saari, jonne ihminen voi tilapäisesti sijoittaa sen osan sisäisestä kaipuustaan, joka ei tyynny hyrisemään onnesta muualla kuin alkukantaisessa "luonnon helmassa", kaukana ihmistä jäytävistä ikävistä asioista, mitä ne itse kullakin sitten ovatkin. Janssonien taiteelliselle suvulle se tärkein, ensimmäinen saari löytyi Pellingin edustalta itäiseltä Uudeltamaalta. Tai oikeammin kaksi saarta, koska Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä halusivat itselleen vielä enemmän yksityisyyden rauhaa ja löysivät sen Klovharun saarelta. Ne kaksi muuta saarta ovat Ibiza Espanjan itärannikon edustan Baleaareilla ja Tonga maapallon toisella puolella. Kirjan tarinassa saarilla kaksi ja kolme on enemmän symbolinen rooli, mutta Pellinki, se on Janssonien suvulle korvaamaton, ainoa mahdollinen tapa viettää Suomen kesää.

Kirjan perustunnelma kumpuaa siitä, mistä aikuiset ovat olleet haluttomia puhumaan ainakaan ääneen. Kaikeksi onneksi Sophia Janssonin elämän alkupuolella vielä kirjoitettiin ahkerasti kirjeitä, kun ei oltu samassa paikassa. Paljon on tuhoutunut, mutta varsinkin Tove Janssonin kirjoittamia on paljon myös tallessa. Niitä myös siteerataan kirjassa paljon, mikä tuntuu aina tervetulleelta, sillä muuten suurelle yleisölle tutuin Jansson ei ole kirjan päähenkilö, vaikka tärkeä myös muistelijalle. Suomenkielisille lukijoille lienee kiinnostavin ja vähiten tuttu "uusi Jansson" muistelijan isä, Lars Jansson, tyttärelleen Lasse. Sophia Jansson etsii itselleen rakkaan isän tuntemattomiksi jääneitä piirteitä yhtä aikaa kiihkeästi ja hiukan peläten, mitä kaikkea sieltä paljastuu. Myös äiti Anita Leschin arvoitus on koko kirjan ajan tyttären tavoitteena, vaikka lukija saakin nopeasti tietää, että äiti kuoli vain 38 vuoden ikäisenä, epätoivoisena ja aika yksin.

* * *

Sophia Janssonin kirjassa ollaan epäsovinnaisen suvun, mutta silti perin suomalaisittain sovinnaisen vaikenemisen maisemissa. Isoisä Viktor Jansson ei osaa sopeutua itsenäisen Suomen vaihtuviin olosuhteisiin ja vaikenee viihtymällä paremmin eläinten kuin ihmisten kanssa. Isänäiti Signe Hammarsten-Jansson (kutsumanimeltään Ham), merkittävä kuvataiteilija ja postimerkkien suunnittelija on turvallinen ja suojaava, mutta ei loputtomilta töiltään aina ehdi. Äidinisästä ei ole oikein mitään tietoa ja Ruotsissa asuva äidinäiti Ester Lesch on kova ja itsekäs, hänkin kyvytön puhumaan vaikeista asioista. Puhumattomuus liittyy sekä ihmissuhteisiin että alkoholiin – ja sukupuoliseen suuntautumiseen. Viktorin ja Signen kolmesta lapsesta keskimmäinen, Per Olav Jansson osoittautuu ainoana ihan tavalliseksi heteroksi, kun taas sekä Tove että Lasse huomaavat olevansa joko bi- tai homoseksuaaleja, vaikka Tovekin harkitsee porvarillista avioliittoa ja Lasse sellaisen toteuttaakin.

 

Tämän päivän gender-poliittisessa keskusteluilmapiirissä unohdetaan helposti, miten riskialtista rehellisyys sukupuoliasioissa saattoi vielä 1970-luvulla olla. Vaikka taiteilijapiireissä on "aina" tiedetty itse kunkin kiinnostuksen laji, mitään avoimuutta ei voitu harrastaa ns. julkisuuden tasolla. Kaapissa piti olla, oli olo kuinka ahdistunut tahansa. Kirjasta käy ilmi, ettei Lars Jansson mennyt Anita Leschin kanssa naimisiin rakkaudesta, vaan koska yhdessäolo oli johtanut ei-suunniteltuun raskauteen. Pikainen naimisiin meneminen säästi kaikki osapuolet kiusalliselta tilanteelta, joka tässä tapauksessa tarkoitti ainakin Lassen kohdalla kaksinkertaista teeskentelyä. 

 

Jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, Sophia Jansson ymmärtää löytämiensä kirjeiden ja muistamiensa pienten asioiden perusteella, että hänen isänsä oli homo ja äitinsä lesbo, ei pelkästään tätinsä Tove. Äiti kuoli maksakirroosiin pahan alkoholismin takana, minkä senkin tytär ymmärtää vasta tutkimusprosessinsa aikana. Anita Lesch oli ennen äidiksi tuloaan suomalaisittain tunnettu laulaja (mm. triossa Sing Song Sisters) ja tottunut esiintyjä sen lisäksi, että toimi Musiikki-Fazerilla tärkeissä tehtävissä. Alkoholismin syitä ei kirja pysty avaamaan, mutta tytär vakuuttuu siitä, ettei äidin varhainen kuolema ollut ainakaan hänen syytään.

* * *

 

Kaikesta muusta dramatiikasta riippumatta kirjan ytimessä on tyttären ja isän suhde. Lars Jansson oli monessa suhteessa esikuvallisen tunnollinen, huolehtiva ja rakastava isä. Ei silti täydellinen hänkään, vaan kyvytön tai haluton puhumaan monista hankalista asioista, jotka tytär joutuu lukemaan löytämistään dokumenteista. Tärkein Lassen vaikenemista asioista oli suhde Sophian äitiin, eivätkä läheskään kaikki siihen liittyneet tyttären kysymykset saa vastausta, koska kukaan asioista tiennyt ei ole enää elossa, eikä kaikista asioista tietysti koskaan kirjoiteta dokumentteja, joita jälkipolvet voisivat löytää tomuisista kenkälaatikoista vintiltä. "Äidin kuoleman jälkeen vuonna 1968 isä ja minä olimme olleet ykseys, joka hitsautui yhä tiiviimmin yhteen, mutta me molemmat ujostelimme puhua vaikeista asioista. Keskustelimme kaikesta emmekä kuitenkaan. [- -] isänä ja tyttärenä rakensimme luottamukseen, rakkauteen ja molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvan suhteen. Isä ei valehdellut, hän vain vältti puhumasta vaikeista asioista. Ehkä suojellakseen minua. Tai itseään." (s. 379)

 

Lars Jansson kuoli vuonna 2000, Tove Jansson vuotta myöhemmin ja pian myös Tuulikki Pietilä. Sophia Janssonin edeltäviin sukupolviin liittävät linkit olivat nyt kaikki poissa. Ainoa muuttumaton asia oli rakkaus siihen ensimmäiseen saareen, sen kautta sukupolvien ketju jatkuu siinä missä muistojenkin avulla – tai muistojen kirjoittamisella kirjaksi. "Kun kaikki oli kirjoitettu paperille, tuntui kuin suuri taakka olisi nostettu harteiltani. Ja äkkiä minä olin toisenlainen ihminen, melkein kuin olisin löytänyt kauan kadoksissa olleen onnellisimman puolen itsestäni." (s. 382)

 

Lukija tuntee kirjan sulkiessaan vahvaa, silmät kostuttavaa haikeutta, vaikka kysymys on aivan vieraiden ihmisten kohtaloista. Mutta sitähän se haikeus on, että on yhtä aikaa onnellinen ja surullinen.

 

Tekno-optimistin tarinoita

Kari Angerian ja Risto Linturin kirja Elämän tarkoitus ja tekoäly : Tarinoita ihmisyyden rajalta (Basam Books 2025) on outo tapaus, enkä tiedä, osaanko siitä sanoa mitään merkityksellistä tai hyödyllistä. Molemmat kirjoittajat ovat omilla tavoillaan ja tahoillaan tietotekniikan ja johtamisen ammattilaisia, enkä oikein päässyt selville siitä, keille tämä kirja on kirjoitettu. Se on niin vahvasti tekno-optimistinen, että lukijalla on koko ajan halu työntää kantapää maahan ja tehdä joukko kysymyksiä. Eivät kai aihepiirinsä taatusti hyvin tuntevat kirjoittajat voi olla noin liikuttavan hyväuskoisia vallan ja politiikan suhteen? Ei kai koskaan aikaisemminkaan tekninen kehitys ole ollut kuin silkkistä tanssia vain. Kirja on kirjoitettu suomeksi, joten se ei voi olla tarkoitettu Yhdysvaltain markkinoilla ja sikäläisen optimismia, yrittäjyyttä, rikastumista ja pärjäämistä ihannoivan ajattelutavan sisäistäneille ihmisille.

Angerian ja Linturin kirja on kirjoitettu laajojen "Karin" ja "Riston" puheenvuorojen näennäiseksi keskusteluksi, joka toimii ja ei toimi. Keskustelun tuntua ei oikein synny puheenvuorojen laajuuden takia, eikä kumpikaan kirjoita kuin satunnaisesti millään lailla henkilökohtaisesti. Lopputulos voisi olla seurausta ja tulos prosessista, jossa kirjaa on tehty sähköpostitse lähetetyillä teksteillä, jotka on toimitettu kirjaksi liittämällä vuoropuheluiden eteen jokin historiallinen tapahtuma aasin ja lukijan sillaksi käsiteltävään aiheeseen. Vaikka asia on ratkaistu suomalaisittain maltillisella tavalla, ei lukija voi olla vaistoamatta sitä, että asialla ei ole kaksi filosofia vaan kaksi yrittäjää. Siinä ei ole mitään moitittavaa, että yrittäjän taustallakin kirjoitetaan. Tämä kirja jää silti jotenkin kahden maailman välille, eikä se silti ole alaotsikon "ihmisyyden rajalla".

Kirja on sivumäärältään varsin suppea (133 sivua), joten on ymmärrettävää, ettei oikein mihinkään aiheeseen paneuduta tavalla, joka jättäisi lukijalle tuntemuksen "perusteellisesta" käsittelystä. Se lienee harkittu ratkaisu, onhan kyseessä valikoima "tarinoita", ei mikään oppikirja tai spesifisen aiheen tutkimusraportti. Olin ehkä väärän tyyppinen lukija, mutta en kokenut ratkaisua erityisen antoisana. Toivoin koko ajan Angerian ja Linturin lyövän pöytään jonkin ällistyttävän uuden ajatuksen (pelkästään termi "pohde" vs. "pohdinta" ei siihen riitä), mutta en kokenut sellaista havainneeni, ellei kirjoittajien luja luottamus sekä termin "tekoäly" käyttökelpoisuuteen että tulevan kehityksen vastustamattomaan voittokulkuun ole tarkoitus juuri siten tulkita.

* * *

Angerian ja Linturin maailmassa toimitaan "rahataloudessa" tai "markkinataloudessa", mutta ei missään kapitalismin kaltaisen täsmällisesti määritetyssä todellisuudessa. Tekniikan kehitys on omalakisensa ilmiö, johon talouden ja politiikan maailmat jotenkin vaan sopeutuvat. Kirjoittajat eivät suoranaisesti kiistä jättimäisiä tuloeroja, mutta niillä ei tunnu olevan mitään dramaattista vaikutusta tekoälyn kultaamassa tulevaisuudessa. Saattaa kyllä käydä niin, että useimpien ihmisten työt katoavat, mutta sitten täytyy vaan kouluttautua uudelleen tai jotain muuta, jotta syntyy varallisuutta hankkia edes edullinen kotirobotti, joiden kanssa loppuelämä sitten sujuukin. 

Jokseenkin käsittämätöntä on se keveys, jolla Angeria ja Linturi ohittavat tämän hetken eksistentiaaliset uhat eli ilmastonmuutoksen, luontokadon ja suunnattoman varallisuuden kasautumisen palvelemaan pelkästään lisärahan tahkoamista finanssikapitalismin uumenissa. Eivät kirjoittajat niitä varmaan kiistä, mutta kun ne jättää pohtimatta, ei tarvitse ottaa kantaa kysymykseen siitä, voisiko uusi ja varmasti uljas tekoälymaailma kenties jopa vaarantua sen takia, ettei ihmiskunta pysty ratkaisemaan suurimpia haasteitaan – jotka eivät liity tekoälyn kaltaiseen uutuuteen tai sellaisen puuttumiseen.

Samanlainen toisaalle katsominen vaivaa myös kirjan suhdetta valtaan, niin poliittiseen, ideologiseen kuin taloudelliseen. Angeria ja Linturi eivät pohdi perusteellisesti ja syvällisesti sitä mahdollisuutta, että ns. tekoälyn kehitys ei muunnu yleiseksi hyväksi vaan jää eliitin omaksi hyväksi, aivan kuten taloudellinen vauraus on aina jäänyt. (Minä olen suomalaisena pienituloisenakin vauras verrattuna bangladeshiläiseen kutomotyöläiseen, mutta vanhojen verenimijäimperiumien rikkaisiin verrattuna rutiköyhä.) Angeria ja Linturi tuntuvat tosissaan uskovan siihen, että jonkinlainen yleisrobotti tulee olemaan "jokaisen" ulottuvilla. Kun tuntee kapitalismin ikiaikaisen pyrkimyksen pitää tuotteiden hinta ylhäällä keinotekoisen niukkuuden avulla, jos aitoa niukkuutta ei ole tarjolla, tuohon unelmaan on vaikea suhtautua vakavasti.

* * *

Angeria ja Linturi eivät problematisoi "tekoälyn" käsitettä saati sisältöä kunnolla. Se nyt vaan on jo osa nykyistä maailmanmenoa ja tulevaisuudessa vielä enemmän. Muutaman kerran vilahtaa ohimennen huoli huonosta kehityksestä, mutta sitten taas "tekoäly" ratkaisee käytännössä kaikki tarpeet ja ongelmat. Onko tämä tahallista yksinkertaistamista? Voi olla, jos kirjasen tarkoitus on levittää "tekoälyn" ilosanomaa ja kääntää vahva optimismi päälle. Tätä vaikutelmaa vahvistaa myös se, etteivät kirjoittajat tunnu vakavasti epäilevän "tekoälyn" kilpailukykyä ihmisen älyn rinnalla ja ohikin. He eivät pyri tekstissään tekemään selvää eroa myöskään datan, informaation ja tiedon välillä, vaikka kysymys keinotekoisesta älykkyydestä tulee ajankohtaiseksi vasta mielekkään tiedon prosessointikyvyn yhteydessä, datan ja informaation käsittely on pelkkää laskukoneen toimintaa. 

Luetun muistaminen ja semanttinen ymmärtäminen ovat eri asioita. Kykeneekö algoritmi oma-aloitteeseen perustutkimukseen? Millä perusteella se valitsisi asian, jossa perustutkimusta ei ole tehty? Ihminen voi laatia listoja asioista, joita ei ole vielä tutkittu, mutta millä perusteella algoritmi sellaisen listan laatisi? Teknisesti ottaen tutkimattomia asioita lienee loputtomasti, mielekkyys valinnan perusteena vaatii inhimillistä älyä (vaikka ei sinänsä mitenkään poikkeuksellista älykkyyttä; esimerkiksi jokainen musikologi tai musiikin harrastaja voi helposti ja nopeasti todeta, ettei kukaan ole tehnyt säveltäjä Ilmari Hannikaisen tuotannosta perustutkimusta). Jokainen ihmisyksilö on aina elänyt "tekoälyjen" eli itseään paljon älykkäämpien, kekseliäämpien, luovempien ja viisaampien ihmisyksilöiden keskellä, siihen ei ole koskaan tarvittu modernia tekoälyä. Kaikkien ihmisten kaikki kyvyt selvästi ylittävän tekoälyn tavoittelu on tyystin eri asia kuin koiraa ulkoiluttava, matot tamppaava ja kaupassa käyvä robottiapulainen.

Minulle jäi Angerian ja Linturin kirjan luettuani myyntipuheen tuntemus. Ei siksi, etteikö kirjassa pohdittaisi aivan oikeitakin ongelmia ja haasteita tai etteivät kirjoittajat olisi aiheidensa asiantuntijoita, vaan siksi, että mikään ei näyttäisi olevan nykyhetken ihmisen ja häkellyttävän taitavien ja "tekoälykkäiden" laitteiden/algoritmien välissä. Ne tulevat ja me sopeudumme. Jos emme sopeudu, se on harmillista, mutta minkäs teet. Näin ajattelevat ja puhuvat "insinöörit", joiden maailmassa kaikki haasteet ovat ratkaistavissa, kysymys on vain ajasta ja resursseista. Mutta miten rakentaa aito "tekoäly", kun emme oikeasti tiedä edes, mitä ihmisen "äly" on? Miten uskottava on kuva maailman kaikille kansalaisille jaettavasta "tukiälystä", kun pelkästään puhtaan juomaveden ja leipäjauhojen takaaminen jokaiselle on edelleen mahdotonta. Mikä pakottaisi nykyisen 1 %:n eliitin luopumaan asemastaan ja sallimaan "kunnollisen tekoälyn" maailman 99 %:lle? Jonkinlainen synnintunto vuosisataisen itsekkyyden ja ahneuden takia?