Ulkopoliittista inhorealismia menneisyydestä

Ruotsalaisen tutkivan journalistin Jan Stocklassan kirjaa Mies joka putosi taivaalta : CIA, Lockerbie ja totuuden etsintä (Aula & Co 2026) suomennosta (Risto Mikkonen) ei ole julkaissut iso kustantamo, vaan pieni. Kirja käsittelee 40 vuoden takaisia kansainvälisen politiikan tapahtumia, jotka asettavat pääroiston asemaan Amerikan Yhdysvallat ja sen ulkomaisen tiedustelupalvelu CIA:n yhdessä Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon tiedustelupalveluiden kanssa. Kun olemme nykyään Yhdysvaltain sotilaallinen liittolainen, kirja on varmasti ei-toivottu tapaus, koska se on omiaan luomaan lukijassa inhorealistisia puistatuksia. Kirja antaa myös ymmärtää, ettei kansainvälisessä politiikassa ole mitään jaloa ja kaunista, ihan kaikki on loppujen lopuksi itsekästä sotaa vallasta ja hallinnasta.

Jan Stocklassa kirjoittaa tyylillä, jollaisesta en itse välitä, mutta joka tuntuu yleistyneen tietokirjallisuudessa. Näkökulma on avoimesti henkilökohtainen eturauhassyöpineen ja koirakumppaneineen, koska kyse on kansainvälisen politiikan salaisuuksien raottamisen lisäksi yhden ihmisen pakkomielteisen uteliaisuuden kuvauksesta. Ennen Lockerbien tapahtumia Stocklassa etsi vimmatusti totuutta Olof Palmen murhasta ja purkaa siihen liittyviä turhautumiaan pitkin kirjaa. On paljon lukijasta kiinni, onko tämä "dokumenttiromaani" mukaansa tempaava vai ei. Itse luin kirjan pinnistellen lähinnä siksi, että olen riittävän vanha muistamaan, miten oudolta Pan Amin lennon 103 sabotaasi pommilla aikoinaan tuntui. Minäkin muistan, että lehdissä selostettiin avoimesti epäilyjä siitä, ketkä kaikki ovat ehkä iskuun osallistuneita. Kun sitten "virallinen selitys" väänsi syyllisiksi pari libyalaista, olin itse muiden mukana puistelemassa päätäni epäuskoisena. Juttu haisi jo silloin.

Stocklassa kuvaa kirjassa pitkää tutkivan journalistin matkaansa, jossa hän yrittää haastatella 40 vuoden takaisista ajoista vielä hengissä olevia saadakseen lisävalaistusta asioiden todennäköiseen kulkuun. Hän onnistuu tavoittamaan monia puhumaan haluavia vanhoja ihmisiä, vaikka myös moni kieltäytyy edelleen sanomasta yhtään mitään, sillä tiedustelupalveluiden maailmassa lörpöttelijä saatetaan tappaa vain siksi, että rikkoo vaikenemisen periaatetta vastaan, asian ajankohtaisuudesta piittaamatta. Stocklassan selvityksen mukaan Lockerbien iskun konnia olivat Ronald Reaganin valtaan nostajat, CIA ja Etelä-Afrikan timanttikauppiaat ja tiedustelupalvelu. Ehkä moni muukin. Mutta ei Libya, jolle jätettiin sijaiskärsijän rooli. Eikä Iran, joka kyllä iskun tilasi, mutta vain kostoksi Yhdysvaltain alas ampumasta iranilaisesta lentokoneesta.

* * *

Kaikki kansainvälisen uutiskynnyksen ylittäneet, jotenkin avoimiksi jääneet traagiset tapahtuvat nousevat helposti uudelleen uutisvirtaan joko uusien tietojen tai vuosipäivien takia. Lockerbien tapauksessa itse osalliset eivät ole halunneet asiaa penkoa, mutta Stocklassan vimma, johon ei ole mitään aidosti henkilökohtaista syytä, kuten monilla hänen haastattelemillaan henkilöillä, muovaa iskusta paljon raadollisemman kuvan kuin minkä virallinen selvitys aikoinaan antoi. Stocklassa on kutonut tarinaan myös iskussa kuolleen ruotsalaisen diplomaatin Bernt Carlssonin, joka ei ollut iskun pääkohde, mutta silti tapatettiin kätevästi ilman pelkoa joutua murhasta vastuuseen. Carlsson murhattiin, koska hän oli ottanut tehtäväkseen avustaa Etelä-Afrikan hallinnasta vapautuneiden Afrikan alueiden alkutaipaleella. Konkreettisesti kyse oli siitä, että hänen toimensa uhkasivat timanttimonopoli De Beersin liiketoimia ja hänet raivattiin siksi pois häiritsemästä. Näin toteaa siis Stocklassa, virallisesti Carlsson oli vain huono-onninen. Näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että joitakin muita varoitettiin nousemasta tälle lennolle, mutta ei Carlssonia.

Iskun takana oli siis Iranin haluama kosto. Miksi Iranin tuolloinen johtaja Khomeini kostoa janosi, ei ole kirjan juonessa oleellista muilta osin, kuin että tuohon koston janoamisen aiheutti Yhdysvaltain armeijan toteuttama iranilaisen siviilikoneen kylmäverinen alas ampuminen. Stocklassan mukaan Iran ja USA neuvottelivat salaa asiasta siten, että asiaan kiedottiin Teheranissa olleet 52 yhdysvaltalaista panttivankia, asekaupat ja Ronald Reaganin presidenttiehdokkuus. Reaganin taustavoimat ehdottivat Iranille, että nämä saavat hyvitykseksi iranilaiskoneen tuhoamisesta tuhota yhdysvaltalaisen koneen ja sen lisäksi Yhdysvallat myy Iranille valtavan määrän sotatarvikkeita (Iranin ja Irakin väliseen sotaan). Reaganin taustavoimat, ennen muuta Frank Carlucci, asettivat sopimuksen ehdoksi kuitenkin sen, ettei Iran vapauta panttivankeja ennen presidentinvaalien ratkeamista. Näin siksi, koska Reagan epäili Jimmy Carterin voittavan, jos panttivangit vapautetaan hänen toimikaudellaan.

Sopimus ilmeisesti syntyi, sillä panttivangit vapautettiin heti Reaganin voiton varmistuttua. Asekaupat toteutuivat ja Pan Amin lento 103 pudotettiin pommilla Lockerbien kylän kohdalla. Ei tiedetä, miksi pommi ajastettiin räjähtämään Skotlannin yllä, kun kaikki todisteet olisivat helpommin kadonneet, jos pommi olisi räjähtänyt vasta koneen ollessa Atlantin yllä. Koko pommijuttu on sekava vyyhti, mutta ilmeisesti iskun teko tilattiin palestiinalaiselta ääriryhmältä, jolla ei ollut sinänsä mitään tekemistä asian kanssa muuten. Iskun tilasivat viime kädessä Ronald Reaganin tulevan hallinnon valtuuttamat asiamiehet. Lockerbien koneen tuho oli siten yksiselitteisesti seurausta Yhdysvaltain sisäisestä poliittisesta taistelusta ja CIA:n alttiudesta palvella liittovaltion presidentin tarpeita.

* * *

Stocklassan kirja pakottaa pohtimaan kansainvälisen politiikan raadollisuutta yleisemminkin. Siinä ei liene mitään ihmeellistä, että jokin attentaatti voi palvella kätevästi useampiakin tavoitteita tappaessaan yhdellä kerralla useita pois haluttuja henkilöitä. Lockerbien tapaus on kuitenkin lajissaankin häkellyttävän monimutkainen, jos Stocklassan kaikki päättelyt pitävät paikkansa. Tätä emme voi tietää, koska virallisesti kaksi libyalaista on edelleen vastuussa iskusta. Muistan hämärästi, miten Libyan johtaja Gaddafi totesi selkeästi, ettei hänen maallaan ole mitään tekemistä Lockerbien turman kanssa. Kansainvälisen propagandan takia Gaddafin väitteitä pidettiin valheina, varsinkin sen jälkeen, kun Gaddafi suostui pitkin hampain luovuttamaan pari libyalaista tuomittaviksi keinotekoisin perustein, etteivät USA:n pommikoneet olisi ilmestyneet Libyan taivaalle.

Näin monimutkaisia asioita on tavallisen ihmisen vaikea sisäistää ja uskoa. On vaikea uskoa, että Reagan oli valmis sopimaan salassa melkein 250 viattoman ulkopuolisen murhaamisesta valintansa varmistamiseksi. Stocklassakin toistelee moneen kertaan, ettei kukaan tai mikään sentään isoa matkustajalentokonetta tuhoa saadakseen yhden vastustajan hengiltä. Itse en ymmärrä, mistä moinen hentomielisyys kumpuaisi. Valtaa havittelevat ja siitä kiinni pitävät eivät todennäköisesti piittaa oheisvahingoista, kunhan eivät vain joudu niistä vastuuseen. Vastuun välttäminen on varsinkin tiedustelupalveluiden työssä tärkeää. Kun tehdään karkeita rikoksia, seurauksena ei saa olla mainehaitta. Sen välttämiseksi ehkä varotaan Lockerbien kaltaisia operaatioita ja salamurhat pyritään hoitamaan tavoilla, joissa oheisvaninkojen määrä on pieni. Mutta tuskin valtapoliittisesti motivoituja rikoksia jätetään tekemättä vain siksi, ettei kukaan viaton kärsisi. Se ei kuulosta uskottavalta.

Onko 40 vuoden takaisten asioiden penkomisella mitään merkitystä? Eikö niitä voisi jättää sikseen ja keskittyä tämän hetken vääryyksiin ja epäkohtiin? Muuten ehkä, mutta samat valtaan liittyvät voimat toimivat edelleen, vastuun kannosta ei voi antaa historiallista vapautusta. Useimmat Lockerbien tuhoon syylliset ihmiset ovat jo kuolleet, mutta ne organisaatiot, jotka tuhon organisoivat, ovat edelleen olemassa. CIA palvelee periaatteessa aina sitä presidenttiä ja hänen hallintoaan, joka on kulloinkin vallassa vaalidemokraattisin perustein. Olisi kuitenkin lapsellista kuvitella, ettei CIA:n kaltaisilla organisaatioilla ole vaaleilla valituista riippumatonta jatkuvuutta tavoissa, menetelmissä ja tavoitteissa. Tiedustelupalveluiden perusluonne on aina ollut ja on sekä ideologinen että poliittinen. Siksi monet asiat kuvataan julkisesti näteiksi paketeiksi, vaikka totuus olisi sietämättömän epäoikeudenmukainen, väkivaltainen ja milloin minkin ideologian tavoitteita ajava. Tiedustelupalvelut eivät koskaan ole "demokraattisia". 

 

Paluu yhteisöllisyyteen

Professori Liisa Keltikangas-Järvinen on julkaissut kirjan Itsekkyyden aika : Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin (WSOY 2026). Se on viisaan ihmisen työtä niin esitystavan kuin sisältönsäkin puolesta. Täyttä asiaa, mutta kenen tahansa omaksuttavissa. Ainakin, jos on elänyt myös ennen tätä onnetonta, itsekkyyden kyllästämää aikaa. Pää- ja alalukuja on paljon, mutta ne ovat kaikki ilahduttavan tiiviitä. Osa viisautta on ollut jättää raskas viiteapparaatti pois eli kyseessä on tutkijan pamfletti, jota lukee kuin kauhukertomusta. Kauhu syntyy prosessista, ei sen kuvauksesta. Keltikangas-Järvinen hillitsee kielensä, vaikka aivan varmasti mielessä käy vahvoja tuntemuksia. Katastrofin keskellä ei ole olennaista etsiä syyllisiä, vaan tietä pois kulttuurista, joka uhkaa tuhota meidät kaikki.

Keltikangas-Järvinen kirjoittaa pamfletinkin psykologina ja tutkijana, ei yhteiskunnallisena analysoijana. Hän kuvaa historiaamme rehellisesti, mutta välttelee selvästi käyttämästä ideologisia ja poliittisia intohimoja laukaisevia käsitteitä. "Jälkiteollinen yhteiskunta" lienee rajuinta terminologiaa tilanteessa, jossa itse paasaisin kovaan ääneen kapitalismin kehityksen vaiheesta, jossa pääomien kasvattaminen ja keskittäminen ovat sujuneet parhaiten korostamalla yksilön vapautta toimia omien mielihalujensa mukaisesti – ja nuo mielihalut ovat tietenkin pääoman hallitsijoiden tiukassa ohjauksessa. Kapitalismi on aina kokenut yhteisöllisyyden vaarallisena ilmiönä, koska yksilöinä heikot ihmiset pystyvät ihmeisiin, kun yhdistävät pienet voimansa.

Tätä kirjaa on yllättävän vaikea esitellä, kun huomaa koko ajan vain nyökytelleensä hyväksyvästi. Onneksi Keltikangas-Järvinen on tunnettu ja arvostettu alallaan, joten hänen kirjaansa tarttuvat monet sellaisetkin, jotka eivät ehkä muuten kiinnostuisi yhteiskunnallisesta arvokeskustelusta. Siitä nimittäin on kysymys, mitä arvostamme, pidämme tärkeänä ja minkä hyväksi arjessa toimimme. Keltikangas-Järvinen avaa yltiömäisen itsekkyyden sairastuttaman yhteiskuntamme patologin tyyneydellä ja objektiivisuudella. Lukija toivoo, että mahdollisimman moni empijäkin vakuuttuu tästä 67:n kohdan pöytäkirjasta ja toteaa, että näin ei kannata jatkaa.

* * *

Keltikangas-Järvinen kertoo paljon itselleni uusia tai aiemmin pohdintaa väistäneitä huomioita kehityksestä, jonka kuluessa aikoinaan itsestään selvältä tuntunut yhteisöllisyys korvattiin käytännössä muutaman vuosikymmenen aikana "yltiöyksilöllisellä" kulttuurilla. Sanon "korvattiin", koska mistään sattumanvaraisesta kehityksestä ei ole ollut kyse, vaan tietoisesta maailmankatsomuksellisesta paradigman muuttamisesta. Esimerkiksi sitä en tiennyt, että me suomalaiset olemme eurooppalaisittain erittäin tylyjä vanhempiemme odotuksia kohtaan. Vain 25 % pitää tärkeänä tavoitteenaan, että omat vanhemmat ovat heistä, lapsistaan, ylpeitä. Missään muualla prosenttiluku ei ole alle 48:n ja varsinkin eteläisessä Euroopassa lähes kaikki lapset ja nuoret ovat sitä mieltä, että yksi elämän päätavoitteista on tehdä vanhemmat ylpeiksi.

En muista koskaan oivaltaneeni, että työn "mielekkyys" on varsin uusi käsite. Sille ei kerta kaikkiaan ollut tarvetta sodan jälkeisessä maailmassa, jossa työtä tehtiin elämisen mahdollistamiseksi. Nykyihmisen kiukuttelu oman työn "epämielekkyyden" takia olisi omassakin nuoruudessani leimattu saman tien hemmotellun kakaran marinaksi, vaikka moni oli taatusti sitä mieltä, ettei se oma työ mitään herkkua ollut. Myös käsitteitä "sosiaalisuus" ja "sosiaalinen kyvykkyys" Keltikangas-Järvinen tuulettaa mielenkiintoisella tavalla korostaen, että sosiaalisuus on halu, kun taas kysymys on taidosta, kun puhutaan sosiaalisesti etevästä ihmisestä. Ero kuulostaa pieneltä, mutta sillä on kauas ja kauan vaikuttavia seurauksia.

Siinä Keltikangas-Järvinen on tiukka, että ymmärretään syiden ja seurausten oikea järjestys. Somessa roikkuminen aiheuttaa yksilön masennusta, ei ole masennuksen ilmenemistapa (voi tietysti joskus olla). Media on aktiivisesti synnyttänyt ylikorostuneen yksilöllisyyden ja itsekkyyden kulttuuria, ei suinkaan ryhtynyt heijastamaan vasten tahtoaan ihmisten käytöksessä tapahtunutta muutosta. Itsekkäät yksilöt eivät ole ottaneet yhteiskuntaa ensin valtaansa ja pakottanut sitten päättäjät ja virkakoneiston samalle kannalle. Itsekkyyden arvonnousu on tietoisen ja harkitun indoktrinaation tulosta, jota vastuulliset kuten media eivät halua kritisoida, koska se näyttää tekevän hyvää rikkaimpien rikastumiselle ja talouselämälle yleisemminkin.

* * *

Keltikangas-Järvinen ei ole maailmanlopun saarnaaja. Hänellä on selkeä ja perusteltu näkemys siitä, missä kaikessa (ainakin) yhteiskunnallinen ja samalla yksilöiden kehitys on kolmen, neljän vuosikymmenen ajan ollut haitallista. Sen virheen, jonka ihminen on saanut aikaan, sen hän kykenee myös korjaamaan. Tiettynä hetkenä vallassa olevaa massapsykologista paradigmaa on vaikea hahmottaa muuttuvana ja muutettavissa olevana. Eihän se helppoa olekaan, mutta mahdollista, ajattelee Liisa Keltikangas-Järvinen. Käytännössä vain kaikkein vanhimmilla elävillä ihmisellä on omakohtaista kokemusta toisenlaisesta maailmasta, jossa talkoita kannatti järjestää, solidaarisuus oli luonnollista, eikä ihmisten ajankäyttöä hallinnut taskussa kulkeva, pirullisen koukuttavaksi tietoisesti suunniteltu laite, jonka vaikutuspiirissä on jo suurin osa ihmiskunnasta.

Voimme vaikuttaa vain ilmakehän sulkeman maailman asioihin. Siinä olemme kuitenkin avainasemassa, eikä yhteiskunnallisia paradigmoja voi muuttaa ilman seurauksia. Jos seurauksia ei analysoida eikä ongelmista piitata, käy huonosti. Ihmisen maailma on ekosysteemi, jonka sisällä toimii ihmiskunnan systeemi. Luonto ei ole ensinkään itsekäs, vaikka aika ajoin sellaista väitetään, kun halutaan puolustella ihmisen itsekkyyttä. Maan elonkehä perustuu moninkertaiselle yhteisöllisyydelle, jonka monimutkaista kaikkialle ulottumista aletaan vasta ymmärtää ihmisen kulttuurissa, joka on vuosisatoja kuvitellut olevansa muun luonnon yläpuolella ja komentaja. Luonto on harjoitellut näitä asioita miljardeja vuosia, ihminen erehtyy kuvitellessaan tietävänsä kaiken paremmin muutaman tuhannen vuoden kokeilujen perusteella. 

"Muutos edellyttää havahtumista siihen, että taloudellinen kehitys ei vain tuota psyykkistä hyvinvointia, vaan edellyttää psyykkisesti hyvinvoivia ja vastoinkäymisiä kestäviä ihmisiä. Se puolestaan vaatii sen ymmärtämistä, että monet poliittiset ratkaisut, jotka nyt nähdään pelkästään taloudellisina, ovatkin arvovalintoja ja ohjaavat kulttuuria ihmisen psyykkisen hyvinvoinnin kannalta ei-toivottuun suuntaan." (s. 266) 

 

 

Liisa Keltikangas-Järvisen kuva (c) Veikko Somerpuro.

Naisasianainen Hilja Valtonen

Kuulun ns. suuriin ikäluokkiin, joille Hilja Valtosen nimi on tuttu, vaikka ei olisi hänen kirjalliseen tuotantoonsa koskaan tarttunut tai nähnyt hänen kirjojensa pohjalta tehtyjä elokuvia. Tartuin siis uteliaana Anna-Liisa Haavikon kirjoittamaan elämäkertaan Hilja Valtonen – Suffragetti ja painosten herratar (Siltala 2026). Isovanhempieni ikäluokkaan kuulunut Valtonen on tarjonnut tutkijalle paljon kiintoisaa ajankuvaa ja ennen muuta aidon todisteen siitä, miten haastavaa on ollut olla kirjailijanakin nainen, joka ei piittaa hänelle määrätyistä raameista, vaan menee omaa reittiään vastuksista piittaamatta. Valtosen tapauksessa erityisen suuri virhe oli kirjoittaa humoristin keinoin. Se oli kokonaan miehille luvattu näkökulma, joten jotkut nyrpeät kriitikot olivat vakuuttuneita siitä, että "Hilja Valtonen" oli tietenkin jonkun jo pätevöityneen mieskirjailijan salanimi.

Valtosen elämä ei ulkoisesti poikennut radikaalisti oman aikansa köyhemmistä piireistä pienen luokkanousun tehneiden naisten reiteistä. Hän oli luontainen tarinankertoja, joka kuitenkin kouluttautui opettajaksi heittäytymättä missään vaiheessa vapaaksi kirjoittajaksi, vaikka tässä harvinaisessa tapauksessa siihen olisi ollut mahdollisuuskin Valtosen kirjojen ostajien suuren määrän takia. Naisopettajan rooli oli Valtosen elinaikana varsin alistettu mm. siten, että miesopettaja meni kaikissa tilanteissa naisopettajan ohi pelkästään sukupuolen takia, kykyjä ja osaamista punnitsematta. Se oli katkera paikka naisten itsenäisyyttä ja samanarvoisuutta korostaneelle kirjailija-opettajalle.

Anna-Liisa Haavikko kirjoittaa Valtosen tarinan perinteiseen tyyliin, minkä seurauksena kirja on ajoittain puuduttavasti yksityiskohtiin tarrautuva kronologinen elämän kuvaus. Haavikon suomen kieli tuotti tälle lukijalle ajoittain pystyjä karvoja. Vielä enemmän harmitti, ettei kirjassa korosteta tärkeitä asioita vähemmän tärkeiden kustannuksella. Sellaista kirjassa ei juuri ole, se tyytyy selostamaan tapahtunutta. Pieniä analyysin hetkiä olisi voinut huoletta laajentaa, sillä Hilja Valtonen oli kaikkea muuta kuin tavallinen, vaikka monessa ulkoisessa mielessä olikin ihan tavallinen ikäluokkansa edustaja. Pelkästään ilmaisusta "painosten herratar" olisi voinut puhua sivukaupalla. Miksi ei edes "painosten kuningatar"?

* * *

Hilja Valtosen kirjailijanura poikkesi tavallisesta ainakin kahdessa suhteessa. Siitä puuttui kokonaan aloittaville normaali hidas rämpiminen tuntemattomuudesta jonkinlaiseen yleiseen tietoisuuteen. Valtonen aloitti dramaattisesti saamalla heti ensimmäisen käsikirjoituksensa Otavan ahtaitten porttien läpi. Eikä hän joutunut kokemaan nöyryyttävää vähäisen kiinnostuksen alkutaivalta, vaan Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926) oli saman tien valtaisa menestys lukijoiden keskuudessa. Lukijat janosivat heille tutuista asioista humoristisen napakasti kertovaa viihdekirjallisuutta, ja juuri sitä Valtonen kykeni tarjoamaan. Kirjasta otettiin 15. painos vuonna 1994. Otavan omistajat ja palkolliset toimijat hykertelivät käsiään. Hilja Valtonen saattoi todeta osuneensa ensi iskulla toimivaan yhtälöön.

Valtonen oli tarinoiden kertoja. Tarinoiden lähteenä oli pääosin oma kokemusmaailma, sillä mitään romanttista fantasiaa Valtonen ei harrastanut. Hänen henkilöhahmonsa perustuivat kirjailijan kokemuksiin, mutta tarinankertojan kiehtovasti liioittelemalla tavalla. Aikalaiskritiikki suhtautui Valtosen tyyliin ristiriitaisesti. Hän sai paljon ymmärtäjiä ja kehujia, mutta osa konservatiivisemmista kriitikoista ei koskaan hyväksynyt hänen modernia naisnäkemystään kuten ei sitäkään, että Valtonen kuvasi ylempien luokkien edustajat melko systemaattisesti kielteisesti. Jälkimmäinen ratkaisu ei kummunnut mistään ideologisesta näkemyksestä, vaan omakohtaisista kokemuksista. Ehkä se juuri siksi niin kiukuttikin.

Valtonen poikkesi muista aikansa naiskirjoittajista myös siinä, että hänestä tuli 1930-luvun puolivälistä alkaen myös menestynyt elokuvakäsikirjoitusten tuottaja. Yhteistyö Valentin Vaalan kanssa tuotti joukon suurmenestyksiä alkaen vuoden 1936 elokuvasta Vaimoke. Valtonen kirjoitti myös näytelmiä, joista osa niistäkin saavutti merkittävää suosiota. Valtonen tunsi lukijansa ja katsojansa, hän kirjoitti tavallisten ihmisen maailmasta, jossa nainen joutui panemaan kaiken peliin saadakseen kunnioitusta ja edes illuusion tasa-arvoisuudesta. Poliittisesti aktiivinen Valtonen ei ollut, vaikka istuikin Imatran valtuustossa ja otti kantaa asioihin. Pohjimmiltaan Hilja Valtonen oli suhteellisen konservatiivinen ja selkeästi porvarilliseen maailmankuvaan sitoutunut, vaikka ei suostunutkaan vaikenemaan naisten kokemista vääryyksistä.

* * *

Hilja Valtonen eli pitkän elämän opettajapuolisonsa kanssa. Omia lapsia ei tullut, mutta Valtoset päätyivät adoptoimaan elämäänsä lapsen. Ratkaisu ei ehkä tuottanut välitöntä suurta onnea, koska Valtonen ei tuntenut rakkautta lastaan kohtaan, mutta vanhenevalle Valtoselle adoptiolapsen kautta syntynyt oma jälkipolvi osoittautui tärkeäksi ja arvokkaaksi. Oma lapsi sai kokea enemmän opettajan tiukkuutta ja kurinpitoa, mistä kaikesta Valtosen lukijat jäivät tietämättä. Tällainen kovuus omaksi lapseksi ottamaansa kohtaan muistuttaa lukijaakin siitä, että ihminen on monimutkainen tapaus. Samanlaista monimutkaisuutta sisältyi Valtosten avioliittoon, jossa miehellä oli rilluttelukautensa, mutta kun Hilja alkoi pakata matkalaukkuaan, mies palasi ruotuun. Liitto kesti miehen uskottomuuden. Hilja ei antanut tilaisuutta testata, olisiko kestänyt naiselta samaa.

Lukija ei voi olla pohtimatta, oliko Hilja Valtonen onnellinen ihminen suhteessa samoja aikoja ja tapahtumia kokeneihin kanssaeläjiinsä. Elämäkerran perusteella kirjailijan uralle ei ilmeisesti montaakaan pettymystä mahtunut, vaikka tiedetään, ettei Valtonen pitänyt kaikkia elokuvasovituksia onnistuneina. Mutta kun jo vuonna 1973 Valtosen tilillä oli 700 000 myytyä kirjaa, eihän uraa voi mitenkään tulkita epäonnistuneeksi, vaikka jotkut nirppanokkaisimmat kriitikot eivät halunneet antaa Valtoselle kirjailijan titteliä, vaan kutsuivat häntä loppuun asti viihdekirjailijaksi. Totta sekin, mutta vain ilman leimaavaa alentuvuutta. Hyvän viihteen kirjoittaminen kun on yhtä vaativaa kuin hyvän taidekirjallisuuden.

Olisiko jonkun Anni Polvan ura ollut mahdollinen ilman Valtosen tienraivausta? Ehkä, mutta ihan väistämättä ei. Hilja Valtonen oli naisasianainen olematta sitä sillä nimellä. Käytännössä kaikissa hänen kirjoissaan on Anna-Liisa Haavikon todistuksen mukaan kysymys naisena pärjäämisestä ja kelpaamisesta. Luultavasti Valtonen ei olisi välittänyt ottaa harteilleen julistavan feministin viittaa tai halunnut tulla leimatuksi silläkään termillä. Mutta kyllä hän raivasi persoonallisuudellaan ja valinnoillaan elin- ja toimintatilaa patriarkaatin omimilta tonteilta naisille, joilla oli halua ja kykyä luoda omaa uraa. Nainen, jota suorasukaisen häpeämättömät miehet sanoivat rumaksi päin naamaa, piirsi suomalaisuuden historiaan upean, omaperäisen ja syvän jäljen tavalla, johon harva on pystynyt. 

 

PS. 22.9.2026 Edellisen kirjoittamisen jälkeen varasin kirjaston kautta Valtosen kirjan Vaimoke (1932). Olin sitä lukiessani jokseenkin ällistynyt. Kirjan moderni tyyli ei ollut lähelläkään sitä, mitä olin odottanut. Monta kertaa piti käydä varmistamassa, että luen tosiaan 1930-luvun kieltolakivuosina kirjoitettua "naisten viihderomaania". Valtoseen kohdistuneen närkästyksen ymmärrän nyt paremmin. Herraskaisten kartanonrouvien oli varmasti vaikea sietää sitä, miten Valtosen minä-muotoinen päähenkilö analysoi poikki ja pinoon köyhempiin tylysti ja ennakkoluuloisesti suhtautuvat vauraan väen edustajat. Valtonen on myös yhteiskuntapoliittisesti yllättävän kiihkoton ja aika terävästi valtasuhteita analysoiva, vaikka ei toki mitään luokkapolitiikkasanastoa käytä. Kirjan juonen ytimessä oleva sukupuolten välinen ikuinen taistelu ei varsinkaan lopun osalta edusta kirjan parasta antia. Hauskasti kirjoitettu kirja kuitenkin on, mikä melkein satavuotiaan kirjan kohdalla tarkoittaa, että huumori ei ole väkisin väännettyä. Kouluarvosanoin 9 miinus (miinus tulee ajankohdan tavasta kirjoittaa lauseenvastike genetiivissä; "näin hänen olevan kauniin naisen").