Luupin alla sienten ihmemaailma

Sattumalta osui lukulistalle kaksi sienten ihmeellistä maailmaa esittelevää kirja aika lähekkäin toisiaan. Tämä kotimainen edustaa melkein tutkimuskirjallisuutta, niin yksityiskohtaisesti ja erityistermejä kaihtamatta emeritusprofessori Matti Vuento meitä lukijoita kurssittaa teoksessaan Hämmästyttävät sienet : Eliökunnan pimeää ainetta valaisemassa (Gaudeamus 2025. Vuento käyttää kirjassa termiä "sienitieto" ja juuri siitä kirjassa on kysymys, valtavasta sieniin liittyvästä tietopaketista. Ei kuitenkaan siten, kuten suurin osa kotimaisista sienikirjoista aihetta lähestyy eli esitellen houkuttelevin värikuvin herkullisia ruokasieniä tai varoittaen yhtä houkuttelevin värikuvin haksahtamasta myrkyllisiin lajeihin. Vuento ei ole kuviin suuremmin satsannut, vaikka on onneksi jokusen mustavalkoisen ja pienikokoisen kuvan mukaan sujauttanut katkaisemaan pitkiä tekstijoukkoja.

Kirjan teksti on siis aika lähellä ns. tutkimuskirjallisuutta, vaikka aina silloin tällöin täysiverinen asiapitoisuus hiukan kevenee. Vuennon tyyliä ei voi kutsua järin lennokkaaksi, vaan hän kertoo huikeatkin asiat samalla perusasiallisella tavalla, jota sienistä vähemmän innostunut voi varmaan kuvailla myös ilmaisulla "kuivahko". Itse olen innostunut, mutta myönnettävä on, että välillä Vuennon tasainen tykitys ja latinaa ja ammattitermistöä tulviva teksti saavat lukijan toivomaan niitä värikkäitä kuvia katkaisemaan tiedon tsunamia. Tästä riippumatta ei voi kiistää Vuennon pätevyyttä, joka kestää myös toistuvan muistutuksen siitä, kuinka vähän tätä tai tuota asiaa on kukaan tutkinut. Nöyryys haasteiden edessä kuuluu hyvien tutkijoiden välineistöön ja siltä osin kaikki on Vuennolla kunnossa.

Me ei-tutkijat emme toki pysty arvioimaan sitä, miten hyvin jo eläkkeelle ehtinyt professori on pysytellyt oman tieteenalansa uusimman tutkimustiedon tasalla. Itse sain vaikutelman, että varsin hyvin tuntuu olevan perillä siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Ehkä saman asian voi päätellä myös siitä varmuudesta, jolla Vuento iskee pöytään sekä sienidatan murusia kuin itiöitä konsanaan ja isoja linjauksia siitä, mihin kuntaan sienet eliökunnassa kuuluvat tai miten olennaisen tärkeä, suorastaan ratkaisevan tärkeä rooli niillä on ja on varsinkin ollut Maan elämän eri muotojen kehittymisessä ja selviämisessä.

* * *

Tällaisessa pikkuruisessa blogitekstissä ei ole mitenkään mahdollista käsitellä kuin joitain puolia Matti Vuennon jättityöstä, mutta haluan tähän silti kirjata kirjan päälukujen nimet antamaan yleiskuvan aihepiirin laajuudesta. Se on tosiaan laaja, vaikka se tavallisin syötävien lakkisienten osuus on käytännössä kokonaan poissa.

Sienitiedon pitkä tie – Sienikunnan synty: 4,5 miljardin vuoden lyhyt historia – Sopeutumisen mestarit – Sieniä sisällämme: Ihmisen mykobiomi – Ihmisen sienipatogeenejä – Sato uhattuna: Kasvien sienitauteja – Fungisidit ja fungisidiresistenssi [Tämä osio käsittelee sieniä lääkkeinä - HP] – Lihansyöjiä, myrkyttäjiä ja zombiemestareita – Älyä sienisoluissa? – Lääkkeitä sienistä – Sienet bioteknologiassa – Sienet muuttuvassa maailmassa: Ilmastonmuutos ja kaupungistuminen – Eliökunnan yhteys.

Kirjassa on liitteitä mallikkaasti: on viiteluettelo ja bibliografia, luettelo lisäluettavasta, sienitiedon sanasto sekä hakemistot sekä asioista että henkilöistä. Jälkimmäisiäkin, sienten saloja selvittäneitä tutkijoita ja sienten hyötykäyttöä edistäneitä toimijoita on heitäkin häkellyttävä määrä. Lukijan ymmärrys siitä, että ne ruokapöytään noukittavat itiöemät ovat toki näkyvin, mutta eivät millään muotoa tärkein sienten olomuoto, kasvaa vääjäämättä, vaikka omaksuisi vain pienen osan kirjan asiasisällöstä. Lukeminen onnistuu kyllä myös luku kerrallaan. Asiat liittyvät toisiinsa, mutta kun perusta on tukeva, sen jälkeen voi harppoa mihin tahansa suuntaan.

* * *

 Hämmästyttävät sienet on pysyvä muistutus siitä, miten paljon sieniä on tutkittu ja miten vähän silti tiedämme niistä siihen verrattuna, miten monimutkaisia muotoja sienten olemassaolo on tuntemassamme maailmassa on evoluution näkökulmasta saanut. Itseäni kiehtoi ja kiehtoo vielä enemmän tämän kirjan jälkeen kysymys siitä, miten monissa muodoissa erilainen kommunikaatio eliömaailmassa esiintyy. Kun Vuento otsikoi kokonaisen luvun "Älyä sienisoluissa?", tuo kysymysmerkki lopussa johtuu siitä, ettemme tiedä vastausta, koska emme ole pystyneet rakentamaan tieteellistä teoriaa "älyn" ilmenemismuodoista, vaan olemme enemmän tai vähemmän rajoittuneeksi osoittautuneen ihmiskeskeisyyden vankeja. Sienillä ei ole aivoja, kuten ei suurimmalla osalla muutakaan eliökuntaa. Silti niiden toiminta täyttää häkellyttävän monet ihmisaivojen älykkyydelle kehitetyt määritelmät.

Keskeinen tekijä sienten olemassaolossa ja ratkaisuissa on kaikesta evoluutiosta löytyvä sopeutumisen elementti. Ihmiselle sopeutuminen tarkoittaa useimmiten ympäröivän todellisuuden pakottamista siihen kapeaan muottiin, jossa ihmisen kaltainen suuriaivoinen, mutta myös aika herkästi nujertuva eliö pystyy elämään. Sienten tie on ollut aivan toisenlainen. Sienten pärjääminen perustuu verkostoitumiseen, elämään pääosin mikroskooppisessa kokoluokassa, joka sallii erittäin monenlaiset tavat pärjätä, vaikka ihmisen näkökulmasta mitään mahdollisuuksia ei pitäisi olla. Itseäni ihastuttaa suuresti tapa, jolla sienet ovat osanneet liittoutua horisontaalisesti niin kasvien kuin mikrobien, selviämisen mestareiden kanssa. Geneettisen materiaalin horisontaalinen vaihto on huikaiseva esimerkki sopeutumisesta, jollaiseen ihminen ei kykene.

Myös Matti Vuentoa on selvästi kiehtonut sienten kyky rakentaa koko eliökuntaa yhdistäviä symbioottisia olemassaolon tapoja. Hän heittää keittoon myös Gaia-näkemyksen, jonka mukaan Maan eliökunta muodostaa kokonaisuutena jollain tavalla tietoisen toimijan. Vuento ei ota suoranaisesti kantaa puolesta tai vastaan, mutta toteaa, että jos Gaia-hypoteesit ovat todellisuuspohjaisia, sienillä on siinä rakennelmassa keskeinen rooli sekä rakenteensa että solmimiensa suhteiden kautta. Sienet eivät puhu, tanssi tai laula, mutta ne ovat läsnä kaikkialle siellä, missä elämää esiintyy. Ihmissilmälle tämä läsnäolo on pääosin näkymätön, ja juuri siksi tarvitaan Matti Vuennon kaltaisia tutkijoita, jotka osaavat tehdä näkymättömän näkyväksi: "Sienet rihmastoineen ovat kuin liimaa, joka pitää koossa eliömaailmaa." (s. 285)