Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

perjantai 29. toukokuuta 2020

Aseita hipelöivät huijarit

Olen kirjoittanut usein asevarustelun lopettamisen puolesta. Minulla on vahva pasifistinen peruseetos, jonka lisäksi pidän aseisiin käytettäviä resursseja pahimmanlaatuisena tuhlaamisena. Puheet aseteollisuuden työllistävästä tai maksutasetta parantavasta vaikutuksesta ovat minulle tyhjiä valheita; millään siedettävällä arvoasteikolla ei aseiden hirvittävää saldoa voi muuttaa myönteiseksi. Tällä hetkellä pieni piiri pyrkii jatkamaan jo 1990-luvun alussa aloitettua (kun Neuvostoliitto oli sortunut, siksi tuolloin) vimmaista alistumista Yhdysvaltain poliittiseen, sotilaalliseen ja taloudelliseen ylivaltaan. Hävittäjälentokoneet ovat keskeinen elementti tässä epäisänmaallisessa vedätyksessä.

Nimellä HX kulkeva hanke toistaa Hornet-hankinnan epädemokraattista ja uskoakseni myös laitonta tai laillisuuden rajoja hipovaa linjaa. Taustalla armeijan jonnet yhdessä siviilipuolen luotettujen militaristien ja atlantistien kanssa tekevät kaikkensa, jotta suomalaisten niukoista verovaroista saataisiin siirretty maksimaalinen määrä miljardeja euroja tukemaan Yhdysvaltain yksityistä aseteollisuutta, joka on vuosikymmeniä ohjannut maan ulkopolitiikkaa enemmän tai vähemmän yksinvaltaisesti. Jopa nättejä muuten puhunut Barack Obama oli täysin aseteollisuuden talutusnuorassa. Donald Trumpin rahoittajat eivät ole pelkästään aseteollisuudesta, mutta kaikesta päätellen symbioosi on edelleen kiinteä.

Kyynikko ymmärtää, että jenkit painostavat suomalaisia tuhlaamaan rahansa jenkkiaseisiin lähinnä taloudellisista syistä. Jostain on löydettävä hölmö, joka on houkuteltavissa absurdin suuruisiin asekauppoihin. Nato on tietysti edelleen pystyssä, mutta sen tärkein tehtävä on piiskata jäseniään ostamaan aseensa Yhdysvalloista ja tottelemaan kyselemättä. Venäjän rajalla sopivasti sijaitseva Suomi on ollut aktiivisen houkuttelun kohteena, koska puolustusdoktriinimme on talvisodan hengen perintöä ja YYA-sopimuksen raukeamisen jälkeen moni maltillinenkin porvari on halunnut hinkata jenkkiaseen pintaa.

* * *

Olen paljon miettinyt niitä suomalaisia miehiä ja naisia, jotka ovat antaneet jos eivät kaikki koko sydäntään, niin ainakin täyden tukensa Yhdysvaltain aseteollisuudelle. Kuinka moni heistä kuvittelee aidosti, että suurvalta piittaisi Suomen kaltaisesta pläntistä niin paljon, että myisi aseita edullisesti hyvää hyvyyttään? Voiko näin moni - Iiro Viinanen, Esko Aho, Elisabeth Rehn, Juhani Kaskeala, Aimo Pajunen jne. - olla tietoisesti mieluummin vieraan vallan aseteollisuuden kuin oman maan veronmaksajien puolella? Voiko näin moni uskoa Suomen sotilaalliseen doktriiniin, vaikka heillä pitäisi olla informaatiota ymmärtää, että se kaikki on tarkoitettu taviksille?

Omasta näkökulmastani kaikki jenkkiaseiden suomalaiset lobbarit ovat jonkin sortin isänmaanpettureita, syvimmästä motiivista riippumatta. Varustautuminen sotaan Venäjää vastaan ei voi olla kenenkään suomalaisen isänmaanystävän asialistalla. Huonosti on käynyt jo kahdesti, vaikka toisella kerralla oli aseveljenä Saksan kaltainen suurvalta. Voiko kukaan vakavissaan uskotella, että Suomen jenkkiaseilla voitaisiin sotia Venäjän armeijaa vastaan missään olosuhteissa? Minusta ei voi, joten kysymys on huijauksesta, vedätyksestä. En väitä, että kaikki vedättäjät ovat henkilökohtaisesti hyötyneet, kuten todennäköisesti Lockheedin palvelukseen kiirehtinyt Jarmo Lindberg. Ehkä monille on riittänyt Yhdysvalloista saatu taputus päälaelle.

Militaristin mielestä aseistariisuntaa ajava pasifisti on joko hullu tai vastuuton, todennäköisesti molempia. Lisäksi hän on kommunisti tai jonkin sortin vasemmistolainen, aito porvarihan rakastaa sotimista ja ymmärtää sen välttämättömyyden niin militarialle kuin taloudelle. Mutta onko aidon porvarin tunnusmerkki myös vimmainen halu (a) tuhoutua sotimalla yhden suurvallan puolella toista vastaan ja (b) tuhlata hirvittäviä määriä kansantalouden tarvitsemia verovaroja ulkomailta ostettaviin aseisiin? Jos on kyvytön täydeksi pasifistiksi, voisiko sitä kuitenkin pyrkiä pysyttelemään mahdollisimman etäällä sotilaallisista konflikteista ja pitämään asevarustelun välttämättömän rajavalvonnan tasolla? 

* * *

Olen saanut elämässäni haukkuja mm. sen takia, että häpäisen militarisminvastaisilla puheillani paitsi upseeri-isäni, myös isänmaan vapauden puolesta kuolleet (todennäköisesti myös tulevaisuudessa kuolevat) ja heidän muistonsa. Reservin pasifistiluutnanttina huitaisen kädelläni moisille typeryyksille. Toisen maailmansodan taisteluissa ei kaaduttu omasta halusta vaan siksi, että muuta vaihtoehtoa ei ollut tai sattuma iski ikävästi. Neuvostoliitto voitti sekä talvi- että jatkosodan. Ehkä pakkouhri kannatti, minusta molemmat sodat olisi kannattanut yrittää välttää. Samoin kaikki tulevat. Ei ole mitään järkeä uhrata yhtään henkeä Yhdysvaltain tai Venäjän suurvaltapoliittisten tavoitteiden hyväksi.

Aseille taputtavat henkiset militaristit ovat yleensä oikeistolaisia, mutta kyllä näitä vasemmaltakin löytyy ihan liikaa. Aidon aseistariisunnan kannatus on myös vasemmalla häkellyttävän vähäistä. On kuin ihan oikeasti uskottaisiin, että pienen maan asevarustelulla voidaan luoda turvallisuutta. Ei voida. Mikään määrä kalliilla ostettua jenkkiaseistusta ei estä Suomea tuhoutumasta seuraavassa sodassa, jos siihen joudutaan. Minusta on hirveätä, että demaritkin tyytyvät pohtimaan, kuinka pienellä hävittäjämäärällä voitaisiin "pärjätä". Kuinka sokea voi poliitikko olla, kun hän uskoo kansan loputtomasti istuvan talvisodan poteroissa. Ei nuoriso enää istu eikä usko aseisiin. Aseet ja niihin tuhlatut rahat ovat ilmastonmuutoksen kanssa pahin uhka nuorison tulevaisuudelle.

Koko Suomen poliittinen kenttä militarisoitui 2000-luvulla, vaikka kansan selvä enemmistö torjuu sitkeästi Suomen liittämisen Naton käskyläiseksi. Jokainen ilmailun tekniikkaa seurannut ymmärtää, että lentävät aseet muuttuvat nopeasti miehittämättömiksi. Suomi on tuhlaamassa - typeryyttään tai kuuliaisuuttaan - kymmeniä miljardeja asetyyppiin, josta tulee 10 vuodessa poistolaaritavaraa ja korkeintaan militarististen näytösten rekvisiittaa. Se ei haittaa asekauppiasta, päinvastoin. Hän myy meille mielellään saman tuhoaseen kahteenkin kertaan. Meitä huijaavat sekä omat että vieraat militaristit. Poliitikot varovat rauhantekijän leimaa, sillä ei etene uralla. Siksi jää meidän kansalaisten vastuulle sanoa loppuun asti EI. Ei aseille, ei tuhlaukselle, ei isänmaan myymiselle.


PS. Pentti Sainio - joka ei ole ollenkaan pasifisti - on kirjoittamassa kriittistä kirjaa HX-hankkeesta. Esimakua siitä saa hänen artikkelistaan Tuleeko hävittäjähankinnasta Suomen kallein virhe (Le Monde diplomatique 2/2020). Suosittelen lämpimästi taustatiedon saamiseksi.

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Elämät päättyvät, maailma ei niinkään

Myönnän avoimesti, etten ole kokenut kevään pandemiakriisiä pelottavana tai kauhistuttavana asiana. Kuoleminen johonkin sairauteen on osa ihmiseliön tavallista elinkaarta, jota yksittäisen viruksen nimeäminen pandemian aiheuttajaksi ei sinänsä hetkauta. En haluaisi koronaviruksen tarttuvan itseeni tai kehenkään muuhunkaan. Mutta sama koskee luettelematonta joukkoa muitakin ikäviä sairauksia. Suomessa tartunnan saaminen on tätä kirjoittaessani tilastollisesti varsin epätodennäköistä, eikä sitä muuta miksikään kasvoilla pidettävien maskien määrä tai mikään yksittäinen virallinen ohje ja varoitus.

Kapitalistisen helvetinkoneen osittainen pysähtyminen muistuttaa silti ilahduttavasti siitä, että suurin osa "mahdottomista" ratkaisuista on poliittisia ja siten periaatteessa helppo tehdä. Valtava määrä turismia, ravintola- ja urheiluelämää pysähtyi kuin seinään, kun tehtiin muutama poliittinen päätös. Paljastui, että mikä tahansa on mahdollista, jos siihen löytyy motiivi - tai pakko, kuten tässä tapauksessa. Pakko, joka johtui pelosta menettää kokonaan yhteiskunnan hallinta. Kun katsoo tilastoja, pahimmin viruksen tappavasta voimasta ovat tähän asti kärsineet ns. johtavat länsimaat sekä trumpilaista retoriikkaa järjen tilalle tarjoavat isot maat.

Yksilön tasolla karanteeni ja pelko tartunnasta muistuttaa ihmisen haavoittuvuudesta, mutta myös siitä, miten paljon onnellisuutemme riippuu muista ihmisistä. Olemme myös riippuvaisia luonnosta, jonka brutaali riistäminen ja tuhoaminen ovat mitä ilmeisimmin lisääntyvien pandemioiden varsinainen aiheuttaja. Jos hyvin käy, koronaviruksen synnyttämä järkytys muuttaa pysyvästi arvoja ja motiiveja. Mitään takeita siitä ei ole, mutta mahdollisuus on olemassa, kun jokainen on voinut nähdä, kuinka helppoa sen helvetinkoneen pysäyttäminen itse asiassa on.


* * *

Minulla oli harvinainen onni ja ilo saada äsken tavata kansakoulun ensimmäisten luokkien aikainen paras ystäväni. Vaikka olemme edellisen kerran tavanneet 62 vuotta sitten, ei ollut ollenkaan vaikea tunnistaa ihmistä vanhaksi ystäväkseen. Erityisen hauskaa oli vertailla muistoja, jotka olivat joiltakin osin yhteisiä, joiltakin osin aivan uusia toiselle. Kävelimme lapsuutemme Etu-Töölössä suunnilleen sillä alueella, jonka sisälle kansakouluikäisten poikien reviiri hyvin mahtui. Monet asiat kuten rakennukset eivät ole muuttuneet ollenkaan, puut tietenkin kasvaneet, mutta pääosin nekin samoilla sijoillaan. Yhteinen koulumme, nykyinen Taivallahden ala-aste, on ulospäin aivan entisellään. Jututtamamme ohjaaja tunnisti vuonna 1958 otetun luokkakuvan ottopaikan.

Tällaisiin inhimillisiin ja yksilöllisiin muistikuviin ei ole mitään pysyvää säilömistapaa. Voisimme kirjoittaa tapahtumista, ns. muistella, ja moni ikäluokkaamme kuuluva varmaan tunnistaisi tuttuja tapahtumia, kuten pelolle odotetun ja vain poikiin kohdistetun kivesten laskeutumisen tutkimisen. Se tehtiin täysin julkisesti, jonossa odottaen ja huhuja kuunnellen. Jotkut levittivät varmaa tietoa, että joiltakin "ne" leikattaisiin pois, ties mistä syystä. Siihen aikaan ei intimiteettisuojan käsitettä tunnettu tai ainakaan tunnustettu. Ystäväni muisti osallistuneensa ilman että suostumusta edes kysyttiin Pekka ja Pätkä -elokuvan kuvauksiin. Pihalta vaan haettiin ja sullottiin pakettiautoon, jolla ajettiin kuvauspaikalle jonnekin keskikaupungille.

Mutta vaikka kuinka muistelemme ja kerromme, olennainen sisältö on muistoon liittyvä tuntemus ja sitä emme pysty säilyttämään. Se katoaa yksilön kuoleman myötä, pysyvästi ja armottomasti. Emme koskaan saa tietää, mitä Leonardo da Vinci ajatteli maalatessaan Mona Lisaansa tai ennakoiko Wolfgang Amadeus Mozart omaa kuolemaansa säveltäessään tilausteoksena tunnetun Requieminsa. Asiaa voi olla ajattelematta, se on varmasti ainoa järkevä tapa suhtautua koko asiaan. Itse kuulun kuitenkin niihin onnettomiin, joiden aivot eivät suostu jättämään yleistä ja yksityistä unohdusta omaan rauhaansa.

* * *

Ihmisen elämä ja kulttuuri olisivat varmaan tyystin toisenlaisia, jos meillä olisi keino välttää tuntemusmuistojen totaalikatoaminen. Tieteiselokuvien vakiokalustoahan on tekniikka, jolla ihmisen aivojen "sisältö" luetaan ulkoiseen muistiin, mistä sen voi palauttaa uuteen fyysiseen kuoreen, jos vanha sattuisi ihan oikeasti kuolemaan. Minua tällainen haaveilu tietenkin kiehtoo, koska se tarjoaa mahdollisuuden edes kuvitella, mitä moisesta voisi seurata. Yleensä näihin tarinoihin liittyy aina vallankäytön ongelmia. Ikuisen elämän ja muistamisen mahdollisuutta ei voida resurssisyistä tarjota kaikille, joten siitä tulee tapa näyttää ja käyttää rikkautta. Eriarvoisuudesta seuraa luonnollisesti yhteen elämään ja muistojen katoamiseen tuomittujen kapinointia.

Kannattaako ikuista muistamista edes tavoitella? Jos ei jäädä pohtimaan kumuloituvan muistojen määrän säilyttämisen teknisiä tai logistisia ongelmia, täytyy ainakin kysyä, mitä mieltä pysyvässä muistojen säilymisessä olisi ilman muistajien ikuista elämää? Kun en itse halua ikuista elämää, miksi voisin haluta ikuisia muistoja? Ilmeisesti en haluakaan, olen vain haikean alakuloinen siitä, miten helposti voimakkaat, ihmisyksilön elämää muovailevat tapahtumat ja niihin liittyvät muistikuvat katoavat. Tiedän haikeuteni lähteenkin: äitini kuoli 69 vuoden iässä, ennen aikojaan ja valtava määrä sukuun liittyvää muistitietoa katosi hänen mukanaan lopullisesti. Mikään kiukuttelu ja kaipaus ei tuo niitä takaisin, ei mikään. (Kirjoitin tästä vähän aikaa sitten kolumnin Muistojen tapahtumahorisontti. Toistan tässä varmasti itseäni, mutta itselleni näkökulmat ovat erilaisia.)

Olen jotenkin hyväksynyt sen, että elämät päättyvät. Se on biologiaa, ja koska muistomme ovat biologialle alisteisia, kiukuttelu ei kannata. Vaikka yksilöinä elämämme päättyvät ja muistomme katoavat, maailma kokonaisuutena ei siitä piittaa. Uusia yksilöitä syntyy, uusia muistoja syntyy ja taas katoaa. Jokaisen yksilön näkökulmasta tilanne on yhtä epäreilu, mutta isommassa mittakaavassa tilanne tasoittuu: aina on valtava määrä eläviä muistoja olemassa ja uusia syntymässä. Vasta jos muistoja kartuttava eliö katoaa pysyvästi eliökunnasta, tapahtuu jonkinlainen ratkaiseva muutos. Sellainen ajatus luultavasti kauhistuttaa monia ihmisiä. Onhan se outo ajatus, maailma ilman tietoisuutta ja muistoja. Mutta silti täynnä elämää.

maanantai 25. toukokuuta 2020

Päts, Päts, Päts

Professori Seppo Zetterberg on kiistatta parhaita Viron tapahtumien asiantuntijoita Suomessa, joten hänen kirjaansa Kaksoisvaltion haaveilija : Konstantin Päts ja Suomi (Docendo 2020) tarttuu uteliaana. Asia tuleekin käsitellyksi niin perusteellisesti, että lukija pohtii loppuun päästyään, oliko alkuperäinen rajaus vähän liiankin suppea. Pääosan tekstistä nimittäin vie välillä aika yksitoikkoiseksi ja tylsäksi muodostuva tapahtumien lakoninen kuvaaminen. Erityisesti presidenttien vierailujen kuvausten aikana tulee tunne, ettei tällaisella ole kuin yleisen dokumentoinnin arvo.

Zetterberg on jättänyt omat tutkijan pohdintansa aika vähälle, vaikka muutamaan uskottavuuskysymykseen sinänsä perusteellisesti upputuukin. Olisin itse lukenut mieluusti enemmän kokeneen tutkijan omia arvioita kuin oman ajan toimijoiden usein aika huonosti avautuvia selostuksia. Tämä olisi erityisen kiintoisaa, koska Zetterberg on onnistunut kirjoittamaan tiukan ideologisista ja poliittisista tapahtumista jotenkin etäännyttävästi ja keskeisten henkilöidensä poliittisen linjan taustalle häivyttäen. Välillä syntyy sellainen tunne, ettei Zetterbergin päähenkilöillä Virossa ja Suomessa ollut mitään ideologiaa tai tämä ideologia on kirjoittajalle niin luonnollinen, ettei sitä tarvitse edes määritellä.

En tiedä, onko puhdasta sattumaa vai tarkasti harkittua, että Konstantin Päts esiintyy kirjassa vähän ristiriitaisena, mutta korostuneen "isänmaallisena" henkilönä siitä huolimatta, että hän päätyi monen vuoden ajaksi tosiasialliseksi Viron diktaattoriksi. Zetterberg tavallaan legitimoi kaikki Pätsin teot sillä, että hän "tarkoitti Viron parasta" ja rupesi diktaattoriksikin vain siksi, etteivät fasistit saisi kaapattua valtaa itselleen. Jotenkin sivuasiaksi jää, että noilla fasisteilla oli yhdessä vaiheessa kansalaisten enemmistön selvä tuki takanaan.

* * *

Zetterberg kirjoittaa sujuvasti, vaikka eräät tekstiin jääneet kirjoitusvirheet viittaavat siihen, ettei Docendolla taaskaan ole ollut varaa oikolukuun. Lempeästi arvioiden voi sanoa, ettei ole kirjoittajan vika, jos tapahtumat eivät ole erityisen dramaattisia. Tässä tapauksessa sanoisin kuitenkin, että Viron nuoren kansakunnan syntyvaiheitten poliittista dramatiikkaa olisi joku toinen voinut toteutunutta enemmän korostaa. Vaikka Päts itse näyttää kirjassa olevan poliittinen ikiliikkuja tai feeniks-lintu, jää virolaista sisäpolitiikkaa huonommin tunteva - jollainen itse olen - kyllä edelleen varsin tietämättömäksi. Oikeisto - keskusta - vasemmisto -janaa edustavat Zetterbergillä lähinnä sanomalehdet.

Kirjan näkökulma - suhteet Suomeen - tavallaan perustelevat Zetterbergin ratkaisuja, mutta kyllä lukijalle jäävät melkoiseksi arvoitukseksi, mistä kaikesta virolaiset olivat keskenään erimielisiä ja miksi. Sen sijaan Pätsin ja suomalaisten poliitikkojen keskinäinen dynamiikka käy kyllä selväksi, jos ei muuten niin rivien välistä. Suomen presidenteistä oikeistolaisin eli P. E. Svinhufvud oli se, jonka kanssa Päts viihtyi parhaiten ja joka tuntui kannattavan eniten Pätsin unelmaa Suomen ja Viron valtiosta, joka voisi panna kampoihin Venäjän/Neuvostoliiton voimalle. Tai ainakin Svinhufvud meni pisimmälle myötämielisyyden esittämisessä.

Zetterberg suhtautuu suomalaisten nihkeyteen jotenkin tuomitsevasti, eikä hän vaivaudu pahemmin selittämään nihkeyden syitä. Tilannehan oli sata vuotta sitten varsin toisenlainen kuin nyt 2020. Suomi oli vasta itsenäistynyt ja tähtäsi vahvasti pohjoismaiseen yhteistyöhön sekä kulttuurisesti, taloudellisesti että sotilaallisesti. Vaikka oikeisto hehkutti virolaisille annetun sotilaallisen avun muistoja, juuri millään puolueella ei ollut aktiivista asennetta kytkeä Suomen tulevaisuus Baltian suuntaan. (Tämä vanha asennehan selittää paljolti myös sen, miksi Suomi oli varsin hidas innostumaan Viron irtautumisesta Neuvostoliitosta.)

* * *

Zetterberg ei varsinaisesti ihannoi Pätsiä, vaan kuvailee avoimesti tämän särmikkyyttä ja suoranaista häikäilemättömyyttä esimerkiksi Tallinnan Suomen-lähetystön rakennuksen hankinnan yhteydessä. Zetterberg ei myöskään näytä ajattelevan, että Pätsin haaveilla valtioliitosta Suomen kanssa olisi ollut missään vaiheessa realistista pohjaa, vaikka antaakin ymmärtää, että syynä ei ollut virolaisten asenne. Tässä mielessä kokonaisen kirjan kirjoittaminen Pätsin Suomi-ajattelun ympärille tuntuu hiukan turhalta, hiukan laajempi artikkeli olisi ehkä ollut perustellumpi ratkaisu. Zetterberg ei itsekään näytä löytäneen kirjalleen hyvää rakennetta, kun loputon vierailujen selostaminen vaihtuvat yhtäkkiä loppuluvuksi, joka ei tee yhteenvetoa, vaan keskittyy analysoimaan Pätsin ns. "poliittista testamenttia", joka ei edes ollut sellainen, vaan hajanaisia ajatuksia Viron ja Suomen yhteydestä. Kirja loppuu selvästi kesken.

Kirjan luettavuutta heikentää se, että Zetterberg olettaa lukijan olevan sekä hyvin perillä 1900-luvun kansainvälisestä politiikasta että tuntevan varsinkin Baltian alueen tapahtumat ja poliittiset kuviot. Vaikka Venäjä/Neuvostoliitto on koko ajan tapahtumissa läsnä, se on sitä vain propagandistisena uhkana. Vielä enemmän taustalla ovat Saksa ja Puola, joissa oli kuitenkin merkittävä vaikutus kaikkiin Viron ratkaisuihin. Itse olisin kaivannut loppulukua, jossa Zetterberg olisi pohtinut valtioliiton periaatetta ja käytännön mahdollisuuksia sen tiedon valossa, joka meillä nykyään on käytettävissä. Päts on helppo tuomita haaveilijaksi, mutta loppujen lopuksi tuota haavetta ei kirjassa kunnolla analysoida. Se on vain poliittisen kannunvalannan yksi aihe.

Svinhufvudin muistosäätiössä ollaan varmasti tyytyväisiä siihen myötäsukaisen ihailevaan kuvaan, jonka Zetterberg kirjassaan Suomen presidentistä Pätsin kumppanina piirtää. Siinä missä Ståhlberg, Relander ja Kallio ovat jokseenkin piirteettömiä sivuhenkilöitä, Svinhufvud on selkeä toinen päähenkilö, johon Päts rinnastuu ja johon häntä rinnastetaan. Tutkijan kokema sympatia ei ole vaarallista, jos se ei vääristä kokonaiskuvaa. Kaksoisvaltion haaveilijassa ollaan mielestäni niillä rajoilla. Kirjoittajan ideologisen neutraaliuden annostusta olisi ehkä voinut lisätä ja samalla laajentaa analyysiä ainakin Saksan, Venäjän ja Ruotsin suuntaan. Tässä muodossa kirja jäi vähän ohueksi, vaikka onkin täynnä detaljitietoa. Joskus vähemmän on enemmän.



 

sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Itselle nauramisesta

Olen kuullut useammankin kerran, että vitsailen ja nauran liikaa. Täysin mahdollista, kaikille sopivaa määrää on vaikea määritellä tai huomata ja mitoittaa. Olen kuitenkin tanakasti sitä mieltä, että kenenkään ei pitäisi ottaa itseään liian vakavasti. Elämässä tuppaa kaikki kärsimään, jos ei osaa tai halua nauraa itselleen. Tosikot pilaavat ilman, narsistiset tosikot voivat tuhota koko maailman.

Koko ajan ja kaikelle ei tietenkään kannata nauraa, ei elämä niin yksipuolista ole. Vakavoitumiselle on omat tärkeät hetkensä, joskus siinä voi vierähtää pidempikin tovi. Mutta jos koko ajan vakavoituu oman persoonansa äärellä, hälytyskellon pitäisi kilistä. Vaikka kuinka pyrkisimme parempaan, nykyhetkellä olemme sitä mitä olemme, emme enempää, emme vähempää. Vaikka siinä olisi paljon vakavasti otettavaa, aina on piirteitä, joihin kannattaa suhtautua rennosti ja hilpeydellä.

En tarkoita, että esimerkiksi vakavaan sairauteen pitäisi suhtautua naureskellen ja vähätellen. Tai sydänsuruihin, romanttisiin tai todellisiin. Jos edessä on hankala tentti, työhaastattelu tai parisuhteen paljastaminen vanhemmille, heleän naurun määrä kannattaa pitää kohtuuden rajoissa. Haaste on haaste, eikä nauru aina ole paras väline haasteen kohtaamisessa. Mutta voi sitäkin aika usein kokeilla, jos muu ei tunnu tehoavan.

* * *

Tarkoitukseni on keskittyä itselle nauramiseen, lähinnä sen kyvyn tärkeyteen ja rooliin säälliseksi kansalaiseksi kasvamisessa. Taustalla on havainto, jonka mukaan ainakin itse viihdyn parhaiten sellaisten seurassa, jotka uskaltavat nauraa itselleen tai mikä parasta, nauravat kaikkein eniten juuri itselleen ja omille mokilleen. Ei itseironian kyky tietenkään mikään harvinaisuus ole, kyllä siihen törmää, kun vuosia kertyy ja ihmisiä tapaa. Mutta mielestäni liian harvoin silti.

Mutta ei pidä sekoittaa toisiinsa itseironiaa ja itsensä vähättelyä. Osa meistä suhtautuu nimittäin itseensä niin vakavasti, että näkee kaikki tekonsa jotenkin vajaina ja puutteellisina, eikä anna kenenkään luulla, etteikö tämä vajakki olisi tietoinen asioiden tilasta. Äänekäs itsensä vähättelijä ei kuitenkaan naura itselleen, vielä vähemmän huonolle itsetunnolleen, vaan ottaa molemmat kuolemanvakavasti. Se on aina huolestuttavaa, eikä ainakaan terveellistä.

Jos ihminen kykenee nauramaan itselleen, hän tekee sen myös silloin, kun kasvojen säilyttäminen voisi olla ihan mielekäs vaihtoehto. Eli ei vain silloin, kun moka on jo tapahtunut ja sen peittely ei ole enää mahdollista. Jos kykenee nauramaan jo etukäteen sille, että minun korkea-arvoisuuteni yrittää jostain, missä epäonnistuminen on todennäköistä, voi onnitella itseään. Siis kun esimerkiksi suostuu häävalssiin, vaikka tietää, ettei osaa tanssia edes välttävästi. Tai suostuu pelaamaan sulkapalloa itseään 40 vuotta ja kiloa edullisemmassa asemassa olevan kanssa.


* * *

Itseironian kyky ja kyvyn aktiivinen soveltaminen ei tee ihmisestä muita parempaa. Mutta se tekee ihmisestä helpommin kohdattavan, vaarattomamman ja parhaassa tapauksessa hauskemman. Itse kartan lähes vaistomaisesti totisia ja hymyttömiä ihmisiä. En mielelläni kohtaa toista kertaa ihmistä, joka osoittautuu sekä huumorintajuttomaksi että varsinkin kyvyttömäksi nauramaan omalle typerälle käyttäytymiselle. Tässä suhteessa itseironia liittyy nöyryyteen, josta olen aiemmin kirjoittanut. Aidosta nöyryydestä kumpuaa yllättävän usein nauru omien hölmöilyjen äärellä.

Heikentääkö itselle nauraminen ihmisen sosiaalista asemaa? En suoraan sanoen tiedä. Sanoisin, ettei heikennä, vaan vahvistaa. Mutta varsin monet ihmiset näyttävät olevan toista mieltä ja pitävät omien heikkouksien myöntämistä ja niille nauramista tappiona tai ainakin huonona taktiikkana, joka johtaa häviöön. Näkemysero johtunee siitä, etten itse näe ihmisyhteisöä kilpailun, vaan potentiaalisen yhteistoiminnan areenana. Yhdessä nauraminen vahvistaa, mutta eikö vielä vahvempi ole ihminen, joka uskaltaa julkisesti nauraa itselleen? Yleisen sanonnan mukaan kaikki yksinvaltiaat pelkäävät eniten naurua.

Itselle ei pidä nauraa ilkeästi, kuten ei muillekaan. Ilkeys ei tuota mitään hyvää, kenellekään. Kun nauraa itselleen, nauraa samalla koko tälle ihmiskunnalle, joka näyttelee eliökunnan herraa, vaikka todellisuudessa kaikesta päättävät bakteerit ja virukset, nuo merkilliset "molekyylikoneet", kuten Kari Enqvist on nasevasti määritellyt. Aina kun tulee mieleen, että minäpä sitä olen kuitenkin aika tärkeä maailman osa, kannattaa lopuksi päästää vähintään pieni naurahdus.


Syksyn 2017 kuluessa menetin - tilapäisesti, kuten sittemmin kävi ilmi - melkein kaikki hiukseni ja mikä vielä karmeampaa, myös vuodesta 1970 lähtien hellimäni viikset. Näky peilissä oli perin murheellinen, mutta en silti voinut olla nauramatta, niin koomiselta lopulta näytin, jonkinlaiselta Klonkun ja hapsuhiuksisen orankivauvan yhdistelmältä. Kun ihminen vanhenee, iho ja lihakset laiskistuvat, maha tuppaa kasvamaan ja kaikki roikkuu. Miten muuten siihen kaikkeen voisikaan suhtautua kuin naurulla? Ei ainakaan levittämällä maalia päälle tai piilottamalla kaljua hattuun muussa kuin auringolta suojautumisen tarkoituksessa.