Muistojen tapahtumahorisontti

Vietin 1960-luvun alussa kaksi onnellista kesää Fiskarsissa Slickon kylässä. Perheemme oli vuokrannut pähkinäpensasta kasvavaan rinteeseen rakennetun omakotitalon, jonka lähistöllä ei muita taloja  ollutkaan. Antskogin ruukkitaajama oli lähin kauppapaikka, mutta me asioimme lähinnä myymäläautossa. Vähän matkan päässä oli karjalaisten evakkojen hoitama maatila. Meitä lapsia kummastutti ja huvitti, että sisarusparven sukunimi oli Hämäläinen. Ison osan ajastamme, jota oli tietysti lapsella paljon, vietimme kuokkavieraina naapuritilalla. Mieluisinta oli tunkea paikalle, kun Hanna-tädillä oli leipomispäivä (muistin mukaan aika usein). Ne tuoreet rusinapullan viipaleet olivat karjalaiseen tyyliin paksuja, eivät mitään puolen sentin saiturin armopaloja. Rakastimme Hannaa täydestä sydämestä ja hän luultavasti myös tykkäsi meistä, kun omia lapsia ei ollut.

Toinen keskeinen henkilö oli Uuno, sodassa haavoittunut sisarusparven ainoa mies, isäntä. Uuno hoiti kaikki maanviljelyyn liittyvät hommat, apurinaan uskollinen Into-hevonen. Olimme lumoutuneita, sillä Uuno osasi kaikki vaikeat asiat maailmassa, kuten katkaista kanan kaulan ja korjata vioittuneen niittokoneen. Eikä mikään voinut olla pehmeämpää kuin Inton heinää hamuava turpa. Me pojat pääsimme Uunon kanssa myös saunaan. Se oli jännittävää, koska Uunolla oli isoja arpia ja aurinkoisina päivinä tiukasti päällä pidetyn paidan myötä vitivalkoinen iho kaulan ja käsivarsien tummanruskean vieressä. Ehkä niitä arpia oli myös sydämessä, mutta meille lapsille hän oli aina hyväntuulinen, kiltti ja kärsivällinen. Opimme tekemään heinää, mutta puiminen ajoittui yleensä niin myöhäiseen, että olimme jo joutuneet lähtemään takaisin kaupunkiin.

Kaikki lapsuuteni elävät muistot liittyvät noihin kesiin. Koin (varmaan hyvin yksipuolisen) ensirakastumisen poltteen, käsitykseni suomalaisesta luonnosta alkoi rakentua ja tajusin ensimmäistä kertaa, miten paljon maailmaa on kaupungin ulkopuolella. Saimme olla hyvin vapaasti, vaeltaa ja tutkia, leikkiä tai laiskotella. Velvollisuuksia oli hyvin vähän. Saunan vieritse mennyt puro oli loppumaton puuhien ympäristö. Koimme ukkosmyrskyjä, joista yhden aikana pihakoivu halkesi salaman iskusta. Äitimme pelkäsi syystäkin ukkosta ja sitä, että viilinteko epäonnistuu (äidin tekemä viili hämäläisen talkkunan ja sokerin kanssa oli herkkua). Slickon ainoa huono juttu oli, että uimapaikka oli pitkän kävelymatkan päässä. Mutta se olikin mielestäni ainoa miinus, eikä edes kovin olennainen.

* * *

Nyt, melkein 60 vuotta myöhemmin, Slickon vuokratalomme on edelleen asuttu ja kukoistaa, mutta se Hämäläisten tila on kuollut, sammunut. Olen muutaman kerran vieraillut siellä kasvillisuuden peittämällä pihalla ja tuntenut pohjatonta surua, pidättelemätöntä alakuloa. Itseäni vanhemmat ihmiset ovat kaikki kuolleet, muistot ovat minun ja sisarteni varassa. Kun me kuolemme, muistoja noista kesistä ei enää ole. Tai näennäisesti on, valokuvat ja kaitafilmin pätkät jäävät jäljelle. Niiden kuvien takana olevat elävät muistot kuitenkin katoavat, vaikka joku kirjoittaisi ne kaunokirjallisesti auki. Olennaista ei voi säilyttää, se katoaa vääjäämättä muistojen tapahtumahorisontin taakse.

Tämä kaikki on kautta historian toistunut ja toistuu kaikkien ihmisten kohdalla. Vaalimme muistoja hellästi, mutta joudumme sitten toteamaan, että mikään tekniikka ei pelasta muistoja katoamasta muistajan mukana. Kaikki kuolee ja unohtuu, muuttuu merkityksettömäksi. Voimme kirjoittaa, piirtää ja maalata, muovata esineitä, suunnitella rakennuksia sadoiksi vuosiksi elämään. Mutta vähäisinkin muisto elää vain sen kiitävän hetken, jolloin olemme elossa muistavina organismeina.

Tällaista ei tietenkään pitäisi murehtia, vaan ottaa se vastaan kitisemättä, nöyrästi. Vaan kun en osaa, en pysty. Murehdin edelleen sitä, miten äitini kuolema 1998 vei meiltä jälkeläisiltä valtavan määrän muistoja, joita kenelläkään muulla ei ollut. Vaikka kuulimme niistä osan suodatettuna, emmekä tiedä, miten paljon kaikkiin tarinoihin saattoi uskoa (äidillä oli karjalaismuorin taipumus koristella liian tylsät jutut jännittävillä yksityiskohdilla), ne ovat lopullisesti kadonneet. Äiti ei pitänyt päiväkirjaa, vaikka kirjeitä on jonkin verran tallella. Mutta se syvin murhe liittyy tietoisuuteen siitä, että kun me äitimme lapset kuolemme, äitimme vaipuu lopullisesti sinne muistojen tapahtumahorisontin taakse.

* * *

Omakohtaisten muistojen katoamista voi pienessä määrin rajoittaa jakamalla henkistä perintöä puheen, kuvien ja tekstien muodossa. Parhaassa tapauksessa pienet muistojen muruset jäävät elämään, vaikkakin muuntuneessa muodossa, sukupolvien yli. Mutta elävinkään päiväkirja tai muistelma ei kata kuin osan siihen liittyvästä muistoaineksesta. Parhaat kirjailijat ja elokuvantekijät saavat ehkä kuvattua yksilön muistoja elävästi ja uskottavasti, mutta subjektiivinen kuvaus on silti aina vähemmän kuin muistajan aivoissa muhiva ja muunteleva muisto.

Olen itse kirjoitellut päiväkirjaa nuorempana. Nyt suhtaudun asiaan ristiriitaisesti. Olen monta kertaa harkinnut kaiken hävittämistä, koska eiväthän ne avaudu omille lapsille mitenkään selittämättä ja silloinkin vain osittain. Lukiovuosien tiiviitä muistiinpanoja lyhenteineen ja koodisanoineen en enää itsekään osaa tulkita, olen unohtanut osan omista muistoistani. Maailma ei siinä ole mitään menettänyt, mutta muistelijansa tällaisen kohtaaminen saa hämmentymään. Osa muistoistamme katoaa jo ennen kuolemistamme. Sillekään ei voi mitään, koska ani harva meistä kuuluu kaiken muistajien ryhmään.

Olen aina tuntenut tyytymättömyyttä ajatellessani kosmista tapahtumahorisonttia, jonka taakse emme valonnopeuden rajallisuuden takia voi koskaan nähdä. En siksi, että siellä olisi mitään sen kummempaa nähtävää kuin horisontin tälläkään puolella. Mutta olemassa kerran olleen katoaminen pysyvästi ulottuvilta on jotenkin ikävä juttu. Tiedän, etten voi kosmoksen enkä muistojen lipumisella ulottumattomiin mitään. Tiedän, mutta kitisen silti. Haluaisin äidin muistoineen takaisin, haluaisin mahdollisuuden palata menneisyyteen vierailulle. Olen toivoton tapaus.