Lukevatko uskovat fantasiakirjallisuutta?

Tiskatessa tulee helposti mieleen kaikenlaista, kuten tänään, kun aivot rupesivat kyselemään, mahtavatko uskonnollisesti virittyneet ihmiset harrastaa myös fantasiakirjallisuutta. Jos uskoo yliluonnollisiin olentoihin kuten jumaliin ja enkeleihin, onko todennäköistä, että lukee mielellään muitakin fiktiivisiä fantasiakuvauksia? Vai olisiko asia täsmälleen päin vastoin eli että uskonnollisille ihmisille riittää se yhden sortin fantasia, kilpailevia maailmoja ei kaivata eikä haluta?

Joudun tällaisia pohtimaan, koska ulottuvillani ei ole tiedonjanoa tyydyttämään uskonnollisesti virittyneitä ihmisiä. Yritin kysellä Twitterin kauttakin, mutta en saanut yhtään ainoata vastausta. Selvästi väärä kanava ja menetelmä, joten jatkan pohdiskelemalla asiaa tykönäni. Onkin vahva tunne, että vaikka uskonnollinen mielenlaatu edellyttää kykyä uskoa näkymättömän ja todistamattoman olemassaoloon, uskonnollinen ihminen haluaa tehdä ja myös tekee selvän laadullisen eron uskonnollisen ja maallisen fantasian välillä. On ehkä pakkokin, sillä aidon jumaluuden ja tietoisesti fiktiivisen tarinan välillä täytyy varmaan olla jokin perustavaa laatua oleva ero.

Olen katsonut Netflixin kautta sarjaa, jonka nimi on Castlevania. Se on japanilaiseen videopelisarjaan perustuva vampyyrianimaatio, jollaiset eivät lähtökohtaisesti kiinnosta minua ollenkaan. Vampyyrit ovat ihmisen fiktiivisistä luomuksista sieltä tylsästä ja yksioikoisesta päästä. Castlevanian Draculan tekee kiinnostavaksi se, että hänet on kirjoitettu ihmisvihaajaksi, mutta samalla tieteen ja tutkimuksen pitkälle kehittäneeksi ajattelijaksi, joka menee naimisiin tiedettä edustavan ihmisnaisen kanssa ja tuottaa maailmaan näin puolivampyyrin, josta tulee Draculan surmaaja. Sarjassa on muutenkin erittäin vahva kirkonvastainen pohjavire, joka kuvaa järjestäytyneet pappisporukat varsin tylyllä tavalla.

* * *

Castlevanian kaltaisen fiktion kirjoittajat eivät selvästikään ole uskonnollisesti virittyneitä ihmisiä, vaikka käsittelevätkin runsaasti uskoa kaikkeen sellaiseen, mitä yleiskielessä kutsumme "yliluonnolliseksi". Sarjan vampyyreillä on monenlaisia kykyjä, mutta niitten lisäksi esiintyy taikuutta, magiaa, jonka edessä myös vampyyrit ja jopa Dracula ovat helisemässä. Sarjassa taikuus on kuitenkin opettelun tulosta, ei valmiina jostain saatu kyky. Magiikan harjoittajat eivät siten rinnastu pappeihin, vaan tutkijoihin ja tiedemiehiin.

Takavuosina katolinen kirkko tuomitsi julkisesti Philip Pullmanin suositun kirjasarjan His Dark Materials ensimmäisestä osasta tehdyn elokuvan Kultainen kompassi (kirja 1995, elokuva 2007). Syynä oli kirjan varsin tylysti kuvaama paha Magisterium, joka oli helppo nähdä paavinkirkon vertauskuvaksi. Elokuva jäi sarjan ainoaksi, virallisesti huonon kassamenestyksen takia, vaikka kirjan uskonnon- ja kirkonvastaisuutta oli elokuvassa selkeästi lievennetty. Mikä rooli merkittävien katolisten organisaatioiden boikottivaatimuksilla oli ratkaisuun jättää jatko-osat tekemättä, ei ole selvää. Vuonna 2019 sarjasta käynnistyi uusi versio suoratoistokanava HBO:lla. Se on suhteellisen uskollinen kirjan uskonnonvastaisuudelle. Ehkä se pääsee perille.

Maallisen fiktion maailma on tietysti täynnä luomuksia, joissa uskonnollinen kuvasto on mukana tavalla tai toisella. Jumalolentojen ottaminen mukaan muuten maallisiin fiktioihin ei näytä olleen suurempi ongelma, enkä pysty ainakaan heti muistamaan kristillisten kirkkojen saaneen hepulia muusta kuin Monty Pythonin elokuvasta Life of Brian (1979), jonka todellinen kritiikin kohde oli dogmaattinen ajattelu, ei kristinusko sinänsä. Mm. Irlannissa ja Norjassa elokuvan esittäminen kuitenkin kiellettiin pitkiksi ajoiksi, koska ahdasmieliset kirkolliset piirit tulkitsivat sen Jeesuksen pilkaksi.

* * *

Vaikka voisin siis olettaa uskonnollisen mielen hyväksyvän helposti muunkin mielikuvituksellisen sisällön, taidan olla väärässä. Ehkä uskonnollinen mieli muuttaa uskonnollisen fiktion automaattisesti ei-fiktioksi tavalla, jota itse en osaa kuvitella. Tiedän ihmisiä, jotka joka päivä kiittävät jumalaansa tästä ja tuosta asiasta, vaikka itse väittäisin, että heidän elämässään ei ole ulkopuolisen silmin havaittavissa mitään, mitä ei hyvin voisi olla myös täysin ilman mitään yliluonnollista jumalolentoa. Onhan hyvin tunnettu myös se ilmiö, että uskonnollinen ihminen kiittää jumalaansa selvitessään hengissä esimerkiksi lentokoneturmassa. Jostain syystä näille ihmisille on luonnollista, että juuri he pelastuivat, mutta muille se sama jumalolento antoi tylysti kuoleman.

Olen myös huomannut, ettei uskontojen fiktiivisestä perusluonteesta kannata keskustella uskovaisten kanssa. Heille se on totta jollain tavalla, jota en kykene ymmärtämään. Kun kysyn nätisti, olisiko heillä osoittaa yksikin todiste jumalan olemassaolosta, he eivät ymmärrä kysymystä kuten minä: maailmahan on täynnä todisteita Jumalasta, jokainen kukkanen ja ihminen, kesäinen auringonpaiste mutta myös ukkonen ja onnettomuudet. Aidolle uskovaiselle kaikki todistaa jumalasta, myös ihmismielelle käsittämättömät kauheudet kuten viattomien lasten kärsimys, eikä siihen mahdu grammaakaan logiikkaa väliin.

Ehkä olisi hyvä, että uskonnolliset ihmiset harrastaisivat myös maallista fiktiota? Ei välttämättä Castlevanian tai Life of Brianin kaltaista, mutta ylipäätään jotain, missä ihminen on rakentanut kokonaisen maailmankaikkeuden pelkällä mielikuvituksellaan. Moni tieteiskirjallisuuden klassikko ylittää mielestäni roimasti sen, mihin uskonnollinen fiktio on parhaimmillaankin yltänyt. Näitä klassikoita lukemalla uskonnollisen fiktion ainutlaatuisuus ehkä asettuisi omaan arvoonsa (joka ei ole kaunokirjallisessa antoisuudessa vaan poliittisen vallankäytön nerokkaissa keksinnöissä, kuten katolisten ripittäytymisessä ja muslimeilla uskosta luopumisen palkitsemisessa kuolemalla ) ja samalla muuttuisi vain yhdeksi fiktion lajiksi muiden joukossa.