Kuoliko Aaron Bushnell turhaan?

Yhdysvaltain armeijan sotilas Aaron Bushnell teki polttoitsemurhan Israelin lähetystön edustalla Washingtonissa. Bushnell kuvasi tapahtuman itse ja tämä syvästi järkyttävä video on liikkunut ainakin X-Twitterissä (tiettävästi Marc Zuckerbergin omistama Meta on sensuroinut kaiken tapahtumaan liittyvän kuva-aineiston sitä mukaan kun sitä on yritetty julkaista). Kännykkäkamera kuvasi myös dramaattisen prosessin, jonka aikana pelastushenkilöstö yrittää sammuttaa tulen ja pelastaa Bushnellin hengen. Huomion keskipisteessä on lähetystön turvamies, joka hyppää kuvaan osoittaen pistoolillaan kohti liekkeihin kuolevaa mies ja huutaen tälle käskyjä pysytellä maassa. Turvamies ei tee elettäkään auttaakseen palavaa miestä. Hän piittaa vain lähetystön henkilökunnan turvallisuudesta.

Vaikka tapahtuma itsessään järkyttää melkein kenen tahansa mieltä, yhdysvaltalaisen valtamedian journalistit ovat pitäneet päänsä kylminä ja estäneet systemaattisesti ja lähes samoin sanoin Bushnellin olennaista viestiä pääsemästä julkisuuteen. Tuo viesti – kyllästyminen olemaan osa kansanmurhaa toteuttavassa koneistossa – oli ja on niin vaarallinen, ettei sikäläinen media uskalla kertoa koko totuutta. Ei varsinkaan Bushnellin viimeisiä sanoja: Free Palestine! Saa nähdä, löytyykö Euroopasta yhtään enempää rohkeutta. En ole kovinkaan toiveikas.

Israelin hirmuhallinnon tukena lujasti seisseet ja sitä aineellisesti tukeneet länsimaiset hallinnot ja media tekevät tietysti parhaansa myös liatakseen Aaron Bushnellin persoonan. Siksi hänestä tullaan kertomaan yksityistapauksena ja mielenterveyspotilaana, ei suinkaan yhteiskunnallisesti äärimmäisen rohkeana ja radikaalina toimijana, joka hän kuitenkin oli. Media toimii näin, koska jos se kertoisi rehellisesti, miksi Aaron Bushnell surmasi itsensä mieluummin kuin jatkoi elämäänsä, se joutuisi myöntämään, että ns. läntinen maailma on sitoutunut tukemaan murhanhimoista, ihmisarvoista piittaamatonta hallintoa. Sitä se ei tee, vaan keksii kaikenlaisia tapoja tahriakseen Bushnellin muiston ja hänen viestinsä.

* * *

Pitäisikö meidän kaikkien maailmantilanteesta masentuneiden surmata itsemme tavalla, joka välittää viestin pahantekijöille? Israelin salaisen palvelun eli Mossadin nopean tviitin perusteella välttämättä ei. Mossadin tiedotusosastolla iloittiin Bushnellin kuolemasta ja virnuiltiin alatyylisesti, että Israelin viholliset tappavat itse itsensä. Tviitti kyllä poistettiin aika nopeasti, mutta kuten tiedämme, internet muistaa kaiken, joten Mossadin imago psykopaattisen sionismin äänenkannattajana ei ainakaan parantunut. Eikä meillä ole mitään syytä olettaa, etteikö Israelin hallinto ilahtuisi jokaisen sen kriitikon itsemurhasta täysin vilpittömästi. Kun pahan vastustajat harvenevat, pahan on aina helpompi toimia.

Siksi on aika helppoa vastata, ettei henkilökohtainen elämästä luopuminen ole tehokas patenttiratkaisu. Aaron Bushnellin kuolema saattaa laukaista jotain tervehdyttäviä prosesseja, mutta jos me kaikki antisionistit ja antirasistit surmaisimme itsemme, on aivan selvää, että sionismi ja rasismi pystyisivät levittämään pahaa viestiään ja kuolettavia käytäntöjään entistä tehokkaammin ja entistä laajemmalle. Siksi meidän täytyy pysytellä hengissä ja taistella, ei kuolla vihollisen edestä pois. Muutenkaan ei pidä ihannoida polttoitsemurhan kaltaista ilmiötä. Sellaisella on symboliarvoa, mutta vain, jos se on harvinainen, kokonaiskuvasta selvästi poikkeava varoitushuuto.

Mutta jos unohdamme Aaron Bushnellin viestin Free Palestine!, hänen kuolemansa oli turha. Siksi vastaus tapahtumaan olkoon avoimen kritiikin voimistaminen, ei vetäytyminen. Meidän suomalaisten päätehtävä on painostaa Suomen hallintoa ottamaan askelia Israelin eristämiseksi. Näin ovat jo tehneet Irlannin senaattorit, jotka ovat vaatineet Israelille pakotteita, miehityksen ja siirtokuntatoiminnan lopettamista, Israeliin menevien USA:n aseiden lentokieltoa Irlannin ilmatilassa sekä kansainvälistä aseviennin kieltoa Israeliin. Myös Suomessa pitäisi hallituksen ryhtyä katkaisemaan siteitä Israelin hallintoon, ei suinkaan kasvattamaan epäeettistä asekauppaa sotaa käyvän maan kanssa. Siihen ei juuri Yhdysvaltain alamaiseksi vasalliksi ilmoittautunut Suomi varmaankaan ryhdy, mutta sitä on silti vaadittava. 

* * * 

Suhtautumista Gazan tuhoamiseen on jo monissa puheenvuoroissa pidetty maailmanhistoriallisena käännekohtana, joka ei lupaa hyvää niille, jotka ovat palestiinalaisten kohdalla sulkeneet silmänsä Israelin äärioikeistolaisen, avoimen rasistisen sionistihallinnon toteuttamalta Gazan asukkaiden tuhoamiselta. Kyse ei ole enää pelkästään selän kääntämisestä ja korvien sulkemisesta. Samaan aikaan on jo kolmatta vuotta käynnissä sota Ukrainassa. Se on herättänyt länsimaissa valtavan myötätunnon ja myös militaristisen avun aallon. Samalla on hyökkääjä Venäjä tuomittu kaikilla mahdollisilla foorumeilla, sitä vastaan on asetettu ankaria pakotteita ja julkisessa sanassa nostetaan herkästi esiin kaikki mahdolliset ihmisoikeusrikokset, joihin Venäjän armeija on voinut syyllistyä.

Vaikka Gazassa on kansainvälisoikeudellisesti täysin samanlainen tilanne, hyökkääjä Israeliin ei kohdisteta mitään kritiikkiä tai pakotteita. Sen sijaan Yhdysvallat ja sen liittolaiset käytännössä rahoittavat kansanmurhan Gazassa. Kun asiaa on käsitelty YK:ssa, Yhdysvallat on johdonmukaisesti estänyt kaikki Israeliin kohdistuvat tuomitsevat ja velvoittavat päätöslauselmat. Tilanteen suunnaton tekopyhyys ei ole jäänyt maailman ihmisiltä huomaamatta. Venäjän ja Israelin täysin erilainen kohtelu todistaa, ettei mitään kansainvälistä lakia tai oikeudenmukaisuutta ole enää olemassa, on vain Yhdysvaltain hegemonia, jota vaihtelevalla innolla totellaan muualla paitsi ns. globaalin etelän maissa.

Aaron Bushnellin ratkaisu oli pohjimmiltaan henkilökohtainen, eikä se ratkaissut kenenkään muun eksistentiaalista ahdistusta. Hän toimi kuitenkin tavalla, joka mahdollistaa yksityisen tapahtuman muuttamisen kansainväliseksi symboliksi. Haluaisin itsekin, että Aaron Bushnell on jatkossa yksi niistä ihmisistä, jotka esimerkillään muistuttavat meitä jokaisen ihmisen arvosta, rasismin ja eriarvoisen kohtelun vaarallisuudesta. Bushnell oli Yhdysvaltain tukeman Israelin sotimisen kriitikko konkreettisesti elämänsä loppuun asti. Hänen viestinsä Free Palestine! ei ole tyhjää sananhelinää. Siinä konkretisoituu koko ajan ajankohtainen vaatimus: ihmisten täytyy saada elää rauhassa siellä, minkä kokevat kodikseen tai kotimaakseen. Tämä oikeus ei ole vain juutalaisilla ja palestiinalaisilla, se on jokaisella elävällä ihmisellä – ja myös eläimellä, jos minulta kysytään.

Haluaisitko kohdata kaksoisolentosi?

Ihminen pohtii ja harmittelee, miten vaikeata edes itseään on ymmärtää. Vielä vaikeampaa on yrittää saada joku ihan toinen, vaikka kuinka läheinen ihminen, ymmärtämään minua. Siksi luemme uteliaina ja ehkä hiukan kiihtyneestikin identtisistä kaksosista, jotka ovat niin lähellä teoreettista yksilön kaksoisolentoa kuin mitä biologian lait sallivat. Identtisten kaksosten erillisyys onkin joskus hiukan epämääräistä, niin samanlaisia ratkaisuja he elämässään tekevät. Kaikkein ihmeellisintä on seurata, kuinka hyvin identtiset kaksoset pärjäävät leikkimielisessä ajatustenlukukokeessa, jossa pitää arvata toisen kaksosen valitsema väri tai muoto ilman näkö- ja kuuloaistia. Näyttää vahvasti siltä, että joko kaksosilla on jokin tieteelle tuntematon viestinnän tapa tai sitten heidän aivonsa toimivat riittävän samalla tavalla. Tiedetään myös tapauksia, joissa identtiset kaksoset on lapsina erotettu toisistaan, mutta silti heidän elämiään jälkikäteen vertailtaessa löydetään häkellyttäviä yhdenmukaisuuksia, joita on vaikea pitää puhtaasti sattuman seurauksina.

Mutta identtiset kaksoset eivät ole sama asia kuin elävän ihmisen täydellinen kopio, jolla on samat muistot, samat kyvyt, samat sairaudet jne. Ihminen voidaan todennäköisesti kloonata eli valmistaa hänestä geneettisesti identtinen kopio (biologisesti sama asia kuin identtiset kaksoset, mutta ihmisen päätöksellä toteutettuna). Jos vasikka voidaan kloonata, miksi ei ihmistä, jonka lajin piirissä esiintyy myös tahatonta kloonausta? Mutta kloonilla ei ole alkuperäisen yksilön kokemusta, vaan jokainen yksilö kehittyy hiukan erilaiseksi, vaikka geneettinen perimä olisikin identtinen, kuten samamunaisilla kaksosilla. Mutta se mistä tässä puhun, tarkoittaa kaksoisolentoa, jolla ei ole ollut erillistä elämää, vaan hän on kaikilta osilta ja historialtaan identtinen kopio. Se ei ole biologisesti mahdollista, koska yksilönkehitykseen vaikuttavat perimän lisäksi myös ympäristö ja sen muutokset.

Luin hiljattain tätä aihepiiriä sivuavan Hervé le Tellierin romaanin Poikkeama (L'Anomalie, 2023 WSOY, suomennos Lotta Toivanen). En käsittele kirjaa tässä muuten kuin sen sisältämän kaksoisolento-tematiikan osalta, joka kyllä on kirjassa tärkeämpi kuin pelkästään avoimeksi jäävä scifi-lavaste. Kirjassa jokin selittämätön ilmiö synnyttää yhden Atlantin ylittävän lennon matkustajista ja heidän lentokoneestaan täydellisen kopion pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Paitsi että kopiot syntyvät kolme kuukautta myöhemmin ja heiltä puuttuvat kuluneen ajanjakson kokemukset. Yhdessä tapauksessa kaksoisolennon synnyttämä ongelma ratkeaa sen alkuperäisen ihmisen kuoleman kautta, mutta kirja esittelee myös valikoiman muita ratkaisuja makaaberista (palkkamurhaaja siivoaa kaksoisolentonsa häiritsemästä kuvioita, kuten se kaksoisolentokin olisi tehnyt, jos olisi vain ehtinyt) suloisen romanttisiin rakkaustarinoihin, joissa toisiaan täydellisesti ymmärtävät yksilöt yhdistävät voimansa.

* * *

Olen pyöritellyt jo pitkään ajatusta kaksoisolennosta (tai oikeastaan vain identtisestä kaksoisveljestä, koska en tunne fysiikan lakeihin mahtuvaa tapahtumaa, jonka seurauksena minusta voisi syntyä identtinen kopio). Minulla on ollut pikkuveli, joka kuoli armottoman ALS-taudin kourissa vuonna 2017. Meillä oli paljon samankaltaisia piirteitä, mutta myös hyvin suureen erilaisuuteen johtaneita piirteitä. En nähnyt veljessäni itseäni, vaikka monissa asioissa olimme kuin samasta puusta, kuten huumorissa. Kaksoisolentoajatukseni eivät ole nousseet kuolleesta veljestä, vaan enemmänkin siitä, että olen joutunut myöntämään epäonnistuneeni ns. elämänkumppanin löytämisen vaativassa tehtävässä. Tiedän, että ihmiset voivat myös solmia pitkäikäisiä suhteita eli elää toisen ihmisen kanssa riittävän tyynesti ja samalla antoisasti. Voin syyttää vain itseäni, sillä mikään ei ole pateettisempaa kuin syyttää epäonnistumisesta sitä toista.

Asuttuani nyt kuusi vuotta yksin, voin tehdä kaksi havaintoa. En kaipaa elämääni enää uutta ihmissuhdetta, vaikka ilomielin tapaisin tyttäriäni useammin kuin käytännössä tapaan. Olen kuitenkin huomannut kaipaavani ajoittain keskustelukumppania, jolla olisi samanlaiset aivot kuin itselläni. Tämä kovin omahyväiseltä kuulostava ajatus ei ehkä ole sellainen, sillä en kaipaa kaksoisolentoa kaikkien keskustelukumppaneiden sijasta, vaan heidän lisäkseen. Huomaan kaipaavani ihmistä, joka saman tien ymmärtäisi, mitä ajan takaa, joka innostuisi samoista asioista kuin minä – ja voisi ehkä kirjoittaa puolet blogiteksteistä puolestani. Rationaalisesti ajatellen kyse olisi jonkinlaisesta itsepetoksesta, sillä jos tuo kaksoisolento olisi täysin sama ihminen kuin minä, hän ei voisi keskustelussa sanoa mitään sellaista, mitä en itsekin ajattelisi. Mutta ajattelen, että ehkä siinä tyynnyttävässä samuudessa olisi kuitenkin pieni särö, jonka ansiosta Toinen Heikki sanoisi joskus jotain sellaista, mitä en olisi itse tullut ajatelleeksi ja sanoneeksi. En yleensä itsekään tiedä, mistä jokin ajatus putkahtaa.

Olen kuvitellut niinkin, että minulla olisi jossain päin Suomea (tai miksipä ei maailmaa) biologisesti identtinen kaksoisveli (hän ei voisi olla sisar, sanovat biologia ja genetiikka). Hän olisi elänyt laillani tietämättä kaksoisveljestään ja olisi siksi ainakin jollain lailla erilainen ihminen kuin minä. Olisiko hänestä tullut myös kirjastonhoitaja, soittaisiko hän huvikseen kitaraa ja rakastaisi marsipaania? Hyvinkin mahdollista on, että näin triviaalit piirteet olisivat samat. Mutta kun rupeaisimme kahden kesken puhumaan, tulisiko meille mistään asiasta erimielisyyttä? Toki riitelisimme siitä, kumman vuoro on puhua, mutta olisiko ainakaan Suomen sisällä voinut elää toista musiikkikirjastonhoitajaa, joka olisi hyvin kaltaiseni, enkä hänestä mitään tietäisi? Se ei ole todennäköistä. Joudun luopumaan näin villeistä ajatuksista, enkä muutenkaan usko, että vauvoja rakastanut äitini olisi missään olosuhteissa antanut kaksoisveljeäni jonnekin pois.

* * *

En usko olevani maailman ainoa ihminen, joka haaveilee identtisestä kaksosestaan, jota ei ole, vaikka voisi olla. Identtisten kaksosten syntymisen todennäköisyys ei ole edes erityisen pieni. Monisikiöraskauksien osuus on noin 1,5 % kaikista raskauksista ja identtisiä ovat kaksosista noin joka kolmannet eli suunnilleen yksi kahdestasadasta raskaudesta tuottaa identtiset kaksoset. Vuonna 2022 syntyi Suomessa 45 000 lasta, joista identtisiä kaksosia oli runsaat 200 paria. Kun synnyin vuonna 1949, luvut olivat kaksinkertaiset, olimmehan "suuria" ikäluokkia, sotien paineen purkamisen tuloksia. Toisaalta nykyään monisikiöraskauksien määrä on ollut kasvussa keinohedelmöitysmenetelmien lisääntyneen käytön seurauksena. Niin tai näin, minulla olisi ollut noin 0,5 % todennäköisyys syntyä identtisen kaksosparin toisena osapuolena. On se kuitenkin paljon enemmän kuin loton päävoiton toivojalla, jonka todennäköisyys voittaa yhdellä rivillä on vain 0,0000054 % (4 oikein saa jo 1 %:n todennäköisyydellä, mutta varman 7 oikein saamiseksi täytyy täyttää 19 miljoonaa riviä).

Identtisestä kaksoisveljestä tai -sisaresta haaveilemisen yleisyydestä minulla ei ole edes valistumatonta arvausta. Luulen kuitenkin, etten olen ainoa. Luulen näin siksi, että monella meistä on kutkuttavia muistoja hetkistä, jolloin joku toinen ihminen tuntuu olevan täydellisesti samoilla aallonpituuksilla, kuten fysiikan puolelta napattu sanonta kuuluu tai "kemiat kohtaavat täydellisesti" tai "toinen ymmärtää yhdestä sanasta". Joskus ei tarvita edes sanoja, vaan toinen ymmärtää eleistä, ilmeistä, ties miestä. Tunne liittynee usein ns. rakastumishormoneihin, mutta itselläni on ollut täysin romantiikasta vapaita yhteisymmärryksen hetkiä, joita kaipaa varsinkin hetkinä, jolloin jokin keskustelu junnaa tunnista toiseen paikoillaan liikkumatta mihinkään suuntaan. Jos palkkaneuvotteluissa olisi toisella puolella tällainen samoilla aallonpituuksilla liikkuva ihminen, ei tarvitsi olla edes identtinen kaksonen hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi.

No, arkisessa maailmassa ei kaksoisolentoja ilmesty Atlantin toiselle puolelle, eikä identtistä kaksosta voi jälkikäteen hankkia. Täytyy tyytyä siihen, että sitä on maailmassa suhteellisen yksin, kukaan ei kunnolla ymmärrä eikä asioiden tilaan ole odotettavissa muutosta. Minulla ei ole ollut tapana osoittaa harvoille lukijoilleni suoranaisia haasteita tai edes kysymyksiä. Nyt tekee kuitenkin mieli pyytää, että jos jollakulla teistä on ollut yhtään samanlaisia ajatuksia kuin minulla, olisi todella kiinnostavaa kuulla niistä. Eikä ole pakko tänne julki kirjoittaa, minut tavoittaa sähköpostiosoitteella heikki.poroila@gmail.com.

 

Kuva (C) Heikki Poroila 2023

Kuin hahtuva tuulessa, jalat tukevasti ilmassa

Juhani Suomi tunnetaan varmasti parhaiten mittavasta Urho Kekkosen elämään ja toimintaan liittyvästä tutkimus- ja julkaisutoiminnastaan. Kuin lastu laineilla : Itsenäisen Suomen turvallisuuspolitiikan alkutaival 1918-1925 (Vastapaino 2023) liikkuu näennäisesti varsin eri aihepiirissä ja täsmällisesti rajatun aikavälin puitteissa. Sen temaattiset yhtymäkohdat toisaalta Kekkosen idänpolitiikkaan, toisaalta nykyisen Nato-Suomen ratkaisuihin ovat kuitenkin ilmeiset. Juhani Suomi ei itse näitä yhtymäkohtia nosta esiin, mutta ulkopolitiikkaa harrastanut ei voi olla ajattelematta, miten Kekkonen olisi toiminut 1918-1925 tai miten hän olisi ratkaissut Suomen suhteet Venäjään ja Yhdysvaltain johtamaan Natoon. Jälkiviisaasti voidaan arvella, että varmasti kovin monella tavalla toisin.

Suomen kirja on vankka tietoteos, joka sisältää kaiken, mitä aiheesta valistuneen kansalaisen uteliaisuus voi kaivata. Se on toisaalta ehkä turhankin yksityiskohtainen kirjauksissaan, eikä lukija voi välttää ajoittaista päättäjien jahkailuun liittyvää pitkästymistä. Suomi kirjoittaa tutulla tyylillään sujuvasti, mutta myös pedantin tutkijan täsmällisyydellä, jota silloin tällöin elävöittävät toimijoiden typeryyteen kyllästyneen kirjoittajan ironiset heitot. Kirjoitusvirheitä on vähän (Joséf Piłsudskin nimi on kirjoitettu suomalaisella l-kirjaimella), mutta muilta osin kustannustoimitus (Liisa Steffa) on jäänyt kyllä valitettavan vajaaksi. Näin laajassa teoksessa väliotsikoiden rakentaminen pitkistä sitaateista ei ole lukijaystävällistä. Myöskään taitollisesti luvut eivät hahmotu kunnolla, koska aloittaminen uudelta sivulta unohtuu kirjan loppupuolella. Kirjoittajan korotustapa "(harv. JS)" on yhtä kohtaa lukuun ottamatta toteutettu tekstikohdan korostamisella. Oikolukija ei ole huomannut useita puuttuvia sanoa, mutta "kritikoida" on varmaan kirjoittajan tyylivalinta.

Kirjan lukemista haittaa merkittävästi se, että henkilöhahmoja suorastaan vilisevässä tietokirjassa ei ole hakemistoa. En tiedä, onko ratkaisu tehty kustantamossa sivumäärän pitämiseksi kurissa vai jostain muusta syystä. Kaikki mahdolliset syyt ovat kuitenkin huonoja, koska lukijalta puuttuu nyt mahdollisuus palata kirjan sisältöön jälkikäteen (hankalasti hahmottuva lukurakenne vaikeuttaa osaltaan lukijan asemaa). Ei ole mahdollisuutta selvittää, ketkä toimijat kirjassa mainitaan, keitä mahdollisesti ei. Ei ole mahdollista hahmottaa keskeisten toimijoiden esiintymisen laajuutta tai suhdetta keskenään. On selvää, että tärkeimmistä nimistä olisi tullut valtava määrä sivuviitteitä, mutta sitä suuremmalla syyllä olisi ollut tärkeätä tarjota lukijalle väline, jolla tähän tietomassaan voi tarttua lineaaris-kronologisen lukemisen lisäksi.

* * *

Juhani Suomi on tunnetusti oppositiossa siihen ajatteluun nähden, jonka ytimessä on ollut Suomen ulkopolitiikan irrottaminen Venäjästä ja kiinnittäminen irrottamattomalla tavalla Yhdysvaltain myötämielisyyteen. Ei ole vaikea arvata, etteivät perinteiset porvarilliset kustantajat ole halunneet tai uskaltaneet tätä opusta julkaista, vaan homman on ottanut hoitaakseen tamperelainen Vastapaino, vuonna 1981 perustettu tieto- ja tiedekirjakustantamo. Juhani Suomen kirjaama historia on porvarillisen Suomen näkökulmasta niin kiusallista luettavaa, että mieluummin moisesta vaiettaisiin. Onneksi se ei enää ole mahdollista, tässä se tarina on jokaisen uteliaan luettavana. Varsinaisia sankareita ei Juhani Suomi tarjoile, kaukaa viisaita tai edes realistisen varovaisia ja avarakatseisia poliitikkoja ei senkään vertaa.

Lievästi myönteinen vaikutelma syntyy K. J. Ståhlbergistä, joka ei olisi erityisemmin halunnut tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi. Ståhlberg edusti laillisuuden ja jonkinlaisen sivistyneen ja humaanin oikeistolaisuuden maailmaa, jota vasta itsenäistynyt maa tarvitsi vastapainoksi milloin mihinkin suuntaan vimmaisesti ponnisteleville kiihkoilijoille. Juhani Suomi tosin antaa ymmärtää, että ulkopoliittisesti varsin kokematon Ståhlberg luotti liian sokeasti Rudolf Holstiin ja tämän kahteen kuningasideaan eli täydelliseen alistumiseen Englannin kulloiseenkin linjaan ja ns. reunavaltioiden eli Venäjän läntisten naapurimaiden yhteisiin intresseihin ja niistä nouseviin ratkaisuihin. Holsti oli kunnianhimoinen, mutta hänen ihmissuhdetaitonsa eivät riittäneet kovinkaan monta vuotta siinä missä taitavammat, kuten Paasikivi tai Mannerheim porskuttelivat puoli vuosisataa Suomen ulkopolitiikan toimijoina.

Juhani Suomen näkemys suomalaisten ulkopolitiikasta 1918-1925 on varsin lohduton. Ajattelua ja toimintaa ratkaisivat monet pakkomielteen omaiset ajatuspinttymät, joista tärkeimpiä olivat antikommunismi, itään kohdistuva Suur-Suomesta unelmointi, uskomus Venäjästä ikuisena uhkana sekä ajatus siitä, että Suomella täytyy olla yksi läntinen suurvalta, jonka hellään huomaan kohtalomme täytyy sitoa. Ironista tai järkyttävää on joutua toteamaan, että Suur-Suomen tavoittelu taitaa olla näistä pinttymistä ainoa, jonka voidaan arvioida vuosikymmenten epäonnistumisten jälkeen menettäneen suosionsa suomalaisessa ulkopoliittisessa ajattelussa. Ei ehkä silti kannata ajatella, etteivät ajatukset Suomen rajojen siirtämisestä kauas itään elelisi joidenkin nykyäänkin elävien mielissä. Kun vain sopiva hetki tulee...

* * *

Erityisen tylyn kuvan Juhani Suomi piirtää tulevasta marsalkka Mannerheimistä, joka näyttäytyy hyvin sotaisana, jatkuvasti kulisseissa juonittelevana ja vallanhimoisena sotilaana, jonka suurin unelma ei ollut suinkaan Suomen kukoistus, vaan Venäjän keisarivallan palauttaminen. Kirjan aikakauteen mahtui Mannerheimillekin yksi menestyksen hetki, kun hän saattoi kukkoilla joulukuusta 1918 heinäkuuhun 1919 Suomen valtionhoitajana. Se ilo loppui kuitenkin lyhyeen, koska noina vuosina Mannerheimilla oli paljon vastustajia, joiden mielestä hän oli Suomelle vaaraksi. Vaikka myytinrakennus alkoi jo 1918, se pääsi todelliseen vauhtiin vasta paljon myöhemmin. Myös Holstista Juhani Suomi piirtää vähemmän mairittelevan kuvan miehenä, joka ei juuri järjen ääntä kuunnellut, vaan jyräsi omia tavoitteitaan realiteeteista pahemmin piittaamatta. Juhani Suomen tulkinnan mukaan Holstin asenne Englantiin oli "serviili" eli palvelijamaisen alistuva.

Kaikkia suomalaisia toimijoita yhdisti avoimen vihamielinen suhtautuminen paitsi kommunismiin, myös venäläisyyteen sinänsä. Juhani Suomen mukaan vuosina 1918-1925 aktiivisesta ryssävihasta tehtiin tietoisesti olennainen osa kasvatusta ja ajattelua, joka sitten oli pääsyynä siihen, että suhde Neuvosto-Venäjään ja sitten Neuvostoliittoon oli  diplomaattisesti pitkään pikkulapsen tasolla. Vihamielisyyttä ei edes yritetty peitellä, vaan sillä suorastaan kilpailtiin ja venäläisten diplomaatteja kohdeltiin harkitun loukkaavalla tavalla. Se ehkä ymmärrettiin, ettei käytöksellä saavuteta mitään ulkopolitiikassa, vaan kyse oli enemmän esiintymisestä kotimaista propagandaa varten. Jos vuonna 1918 oli oltu Saksan varassa ja sen jälkeen mielisteltiin Englantia, avoimen rasistinen ryssäviha oli ainoa suomalaisten tuntema ja soveltama ajattelutapa idän suurvaltaa kohtaan. Kuten tiedämme, nyt sata vuotta myöhemmin on ulkopolitiikkamme palannut samoihin asenteisiin.

Monelle lukijalle voi tulla yllätyksenä se ankara kitka, joka vallitsi Suomen ja Ruotsin välillä itsenäisyytemme alkuvuosina. Välit eivät olleet pelkästään viileät, vaan erityisesti Ahvenanmaan omistusriidan takia uhkasi syntyä sotilaallinen konflikti. Ståhlberg ei suostunut matkustamaan valtiovierailulle Ruotsiin eikä ottamaan vastaan Ruotsin kuningasta. 1918-1925 ei Pohjoismaiden yhteistyötä uskaltanut tavoitella kukaan ainakaan ääneen. Sen sijaan rakenneltiin erilaisia pilvilinnoja liittoutumisesta Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan ja jopa Romanian kanssa - aina Venäjää vastaan. Nämä hankkeet romuttuivat yksi kerrallaan osallistujien keskinäisten kiistojen ja poukkoilevien mielihalujen mukaan. Suomessa intoa riitti yrittämiseen, vaikka mitään ei saatukaan aikaiseksi. Ainoa ajatus, jota vain sosialidemokraatit pitivät vaisusti yllä, oli rauhanomaisten ja asiallisten välien rakentaminen Neuvosto-Venäjän kanssa. Se vaihtoehto oli tabu, jota yksikään porvarillinen ryhmä ei uskaltanut rikkoa.

* * *

Jälkiviisaus ei ole aitoa viisautta, se on myönnettävä. Mutta ei ole perusteetonta arvioida, että suomalainen ulkopolitiikka vuosina 1918-1925 oli niin epärealistista ja poukkoilevaa, ettei sen yhteydessä voi puhua minkään lajin viisaudesta. Oli tukipisteenä Saksa, kuningas, Ranska, Englanti tai Suur-Suomi, politiikkaa tehtiin lähinnä toiveajattelun pohjalta. Kun toiveajatteluun yhdistettiin pidäkkeettömiä ideologisia pakkomielteitä, lopputuloksena oli loputon sarja epäonnistumisia varsinkin yrityksissä valloittaa Itä-Karjalasta lisää aluetta. Vastaan voidaan väittää toteamalla, että hyvinhän Suomen kävi eli ei kuinkaan ja lopulta kaikki suurvallat tunnustivat Suomen itsenäisyyden, päästiin Kansainliiton jäseneksi jne. Skeptisempi arvelee, että näin kävi ulkopoliittisista toilailuista huolimatta, ei niiden ansiosta. Vaikka useimmat suomalaiset ulkopoliittiset toimijat nojautuivat jonkun suurvallan suopeuden tuomaan illusoriseen turvallisuuteen, ylivoimaista oli uskoa näiden samaisten suurvaltojen toistuviin kehoituksiin unohtaa Itä-Karjalan tavoittelu ja solmia Neuvosto-Venäjän kanssa rauhanomaiset suhteet. Kaikki suurvallat tekivät näin ja loivat kauppasuhteet Neuvostoliittoon ennen suomalaisia, jotka jumittivat itse rakentamassaan antikommunismin ja ryssävihan umpiossa.

Aidot suurvallat toimivat toisin. Englannin, Ranskan ja Saksan ulkopolitiikan perustana oli 1918-1925 ja on edelleen kansallinen itsekkyys. Suomessa tätä ei osattu tai haluttu nähdä ja hyväksyä, vaikka jokaisen kanssa koettiin toistuvia pettymyksiä, kun kuvitelmien taloudellista ja sotilaallista tukea ei sitten tullutkaan. Olen itse päätynyt astetta tylympään arvioon kuin Juhani Suomi, joka on laittanut Suomen lillumaan lastuna suurvaltojen puhalteluiden armoilla olevalle maailman merelle. Minusta suomalaista oikeiston ulkopolitiikkaa (vasemmisto oli käytännössä suljettu kokonaan sen ulkopuolelle) kuvastaa paremmin voikukan hahtuva, joka lentää vailla suuntaa saati ohjausta maailman tuulissa päätyen useammin hedelmättömään kuin kasvulle soveliaalle maalle. Monarkistit eivät saaneet kuningastaan, vaan monen porvarin kauhistelema tasavaltainen demokratia voitti. Saksanmieliset luulivat jo saaneensa voiton, kun isäntämaa meni romahtamaan sotilaallisesti ja muuttui Euroopan mittarilla paarialuokan valtioksi. Venäjän keisarivallan palauttamista tavoitelleet joutuivat pettymään, kun valkokenraali toisensa jälkeen tuhoutui Puna-armeijan kohdattuaan ja myös Mannerheim joutui toteamaan, että rakas keisari on pakko hylätä ja tavoitella valtaa halveksitun edustuksellisen demokratian puitteissa.

Myös Suur-Suomen rakentajat joutuivat pettymään, vaikka Tarton rauhan seurauksena Suomi hetkellisesti laajeni Petsamon verran ja saavutti jopa Jäämeren yhteyden. Lukemattomia sotilaallisia hyökkäyksiä itään tehtiin vuosina 1918-1925 ja uudelleen kesästä 1941 lähtien. Lopputuloksena oli, ettei saatu Repolan ja Porajärven metsäisiä maita, vaan menetettiin Saksaan turvautumisen seurauksena koko Karjalankannas ja vähän muutakin. Suomi ei suurentunut, se pieneni merkittävästi. Ei auttanut ryssäviha tai antikommunismi. Todellisuus ei totellut suomalaista ulkopolitiikkaa. Mutta nyt on sitten ilmeisesti käynnissä revanssien revanssi. Vanhojen suurvaltojen sylin kylmettyä Suomi valitsi uuden sylin Atlantin toiselta puolelta. Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena Suomi on määrätietoisin, vaikka useimmiten julkisuudelta salatuin askelin kulkenut kohti Yhdysvaltain syliä. Ei nyt ihan liittovaltion osaksi, mutta kuitenkin Nato-jäsenyyden ja DCA-sopimuksen myötä tiiviiseen alistussuhteeseen. Juhani Suomi ei sitä sano, mutta minä sanon, että itsenäinen suomalainen ulkopolitiikka on päättynyt sadan vuoden rimpuilunsa ansiosta. Näillä mennään, kunnes Yhdysvaltain hegemonia sortuu ja Suomi joutuu taas uuden suojelijan etsintään.

 

Kirjureiden pyhät kirjat

Lukijalla on oikeus pitää outona ja jotenkin vääränä sitä, että kaltaiseni uskonnoton ja rationaalisen maailmankuvan jo lukioikäisenä omaksunut ihminen kirjoittaa arvion kirjasta, joka käsittelee kristillisen Raamatun tekstien alkuperää ja monivaiheista muuntumista nykyään käytettäviksi "pyhiksi kirjoiksi". Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole tarkastella asiaa ei-uskovan näkökulmasta, vaan enemmänkin uteliaana tutkimusmatkailijana. Näin siksi, että vaikka itsekin olen saanut kokea kristillisen maailmankuvan kielikylpyjä lapsena ja koululaisena, en ole koskaan ollut vakavasti kiinnostunut Raamatusta tai uskontojen kulttuurihistoriasta. Siksi voi liioittelematta todeta, että tartuin kirjaan Sensuroitu : Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava 2023) ilman vahvoja odotuksia tai oletuksia. Ensimmäinen reaktioni oli: tässäkö tämä oli? Kirjan nimi on puhtaasti kaupallista liioittelua. Sensurointi on ollut vain yksi, eikä välttämättä vaikuttavin Raamatun tekstillisen muuntelun lähde. Sen sijaan kirjan päähenkilöiksi nousevat kirjurit ja kääntäjät, joiden syytä tai ansiota on, että kristillisessä maailmassa on valtava määrä hyvin erilaisia versioita kirjasta, jonka väitetään silti olevan kristittyjen Jumalan sanaa. (Ja jokuhan sen Suomessakin mietti ja määräsi, että kirjoitetaan "kristitty" ja "Kristus", ei selkeällä suomella "ristitty" ja "Ristus", kuten asiat kansan suussa helposti muotoutuivat.)

Kirjan kirjoittajat ovat helluntailaisuuden määrittämissä kodeissa lapsena Raamattuun tutustuneita miehiä, joista toinen, Paavo Huotari, on myös evankelis-luterilaisen kirkon pappi sen lisäksi että tutkii Raamatun tekstihistoriaa Helsingin yliopistossa. Ville Mäkipelto on puolestaan "suosittu tietotubettaja" (tarkoittanee, että keskittyy johonkin muuhun kuin oman äänensä ja naamavärkkinsä ihailemiseen), psykologi ja teologian tohtori. Molemmat ovat vielä nuoria miehiä (syntyneet vuonna 1988) ja edustavat selkeästi modernia, feminististä, ei-autoritaarista ja vapaamielistä ajattelutapaa. Heidän tekstinsä kulkeekin lähes sataprosenttisesti tutkijoiden huoliteltuna (en löytänyt yhtään kirjoitusvirhettä) ja objektiivisena viestintänä, jonka vain hetkittäin katkaisevat vähäiset loikat Raamatun ulkopuoliseen maailmaan. Vaikka kirja ei itselleni tarjonnutkaan suurempia yllätyksiä saati maailmankuvan ravisteluja, on täysin mahdollista ja suorastaan todennäköistä, että monta astetta vanhoillisemmissa piireissä Sensuroitua on luettu myös siunaillen ja päivitellen. Vaikka kirjoittajat eivät haasta kirkkoja tai kirkkokuntia sen kummempaan itsetutkiskeluun, kirjan syvimmän viestin ymmärtävän lienee pakko vilkaista myös peiliin.

Oli se kirjan tarkoitus tai ei, Sensuroitu sanoo ääneen ja tekstikriittisen tutkijan argumenteilla paketoituna sen, ettei ole olemassa historiallista yhtä Raamattua ja vielä vähemmän sellaista Raamatuksi kutsuttua kokonaisuutta, jota voitaisiin löyhemmilläkään ehdoilla pitää Jumalaksi kutsutun korkeamman voiman "sanana" siinä mielessä, jota sadat miljoonat kristityt "pyhää kirjaa" lukiessaan oletettavasti ajattelevat. Kirkoillehan on aina ollut tärkeätä korostaa Raamatun uniikkia ja ikuista luonnetta siitä huolimatta, että vähäinenkin piipahdus pelkästään Uuden testamentin neljän evankelistan toisistaan selvästi poikkeavien kertomusten pariin osoittanee hiukankin ajattelevalle lukijalle, että joko kristittyjen  Jumala ei ollenkaan tarkistanut, miten evankelistat hänen viestinsä olivat ymmärtäneet tai sitten nämä neljä miestä päättivät olla piittaamatta koko asiasta ja kertoivat Jumalan sanan omin sanoin ja oman muistinsa mukaisesti.

* * *

Vaikka minulla on tässä kohden houkutus ihmetellä tovin sitä hyväuskoisuutta, jolla uskovaiset luottavat toisen, kolmannen ja ties monennenko käden tietoon Jumalan tahdosta, lupaan olla lyhytsanainen. Tyydyn toteamaan, että Raamattua lukevan pitäisi – myös kirjan Sensuroitu kirjoittajien mielestä – koko ajan muistaa, että kyse on korkeintaan rikkinäisen puhelimen välittämä tieto Jumalan tahdosta ja huonoimmillaan koko Raamattu koostuu pelkästään eri aikakausien ihmisten ja vain ihmisten tulkinnoista siitä, mitä Jumala ehkä on tarkoittanut, kun lukuisia keskenään ristiriitaisia toisten ihmisten välittämiä jumalansanoja tulkitaan eri aikoina ja erilaisissa olosuhteissa. Ihminen saa vapaasti uskoa tai olla uskomatta jumaliin sinänsä, mutta jos joku väittää vakavissaan Raamatun olevan kirjaimellisesti Jumalan sanaa, jota on sellaisena luettava ja toteltava, hän ei ymmärrä Raamatun luonnetta tai syntytapaa. Raamattuun kirjaimellisesti uskovia ja sen tekstiin vetoavia voi mielestäni huoletta kutsua hyväuskoisiksi houkiksi – ja fundamentalisteiksi.

Hyvä esimerkki Raamatun tulkinnanvaraisuudesta on sen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, joka tunnetusti on monille vanhoillisille kristityillä maailman tärkein asia, joka oikeuttaa loukkaamaan ja vainoamaan toisia ihmisiä. Kirjamme mukaan Raamatussa on hyvin vähän kohtia, joissa aihepiiriä ylipäätään sivutaan. Termi "homoseksuaalisuus" keksittiin Euroopassa 1800-luvulla ja Raamattuun se pujahti vasta 1940-luvulla ja – tietenkin – Yhdysvalloissa. Mäkipelto ja Huotari kuvailevat suupieli selvästi nykien kiistoja muinaiskreikan termien malakoi ja arsenokoitai kääntämisestä. Ensimmäisen sanatarkka käännös on "pehmoilija", jälkimmäisen "miesmakaaja". Vuoden 1938 kirkolliskokous tyytyi yhteiseen vastineeseen "miehimys", kun vuoden 1992 eli nykyisen Raamatun mukaan kyseessä ovat "miehen kanssa makaavat miehet". Eikä siinä vielä kaikki: Vuonna 2020 käännetyn Uuden testamentin mukaan kyseessä ovat "alistuvat miehet" ja "miehet, jotka makaavat heidän kanssaan", kun taas "Raamattu kansalle" -porukan vanhoillisen tulkinnan mukaan asialla ovat jo "homoseksuaalisuuden harjoittajat". Kyllä olisi alkutekstin kirjoittanut Paavali ollut ihmeissään.

Mäkipelto ja Huotari suhtautuvat Raamatun luonteeseen lukemattomien ihmisten tulkintojen sekamelskana tyynesti. He korostavat, että vain osa tekstien ja viestien muuntumisesta – tai katoamisesta lukijoitten ulottuvilta – johtuu tietoisesta teologisesta tai vallankäytöllisestä sensuurista ja sepittämisen tarpeesta (vaikka niitäkin on kyllä riittänyt kuluneiden parin vuosituhannen aikana). Useimmiten on kyse kääntämisen ja ymmärtämisen ongelmista, vanhentuneiksi koettujen tekstien karsimisesta ja uusien ongelmien käsittelemiseen tarvittavista uusista määräyksistä. Eikä kyse suinkaan ole ollut pelkästään yksityiskohdista. Varsinkin ajanlaskumme alussa, kun kristillisyys vasta oli eroamassa juutalaisuudesta, elettiin vielä sitä pohtien, onko jumalia yksi vai useampia. Sekä Rooman että Kreikan kulttuuri kannusti näkemään maailman monien jumalten oikkuilun kenttänä, vaikka yksi nimettäisiinkin väkevimmäksi. Yksijumalaisuuteen päätyminen ei edes ratkaissut koko ongelmaa, kun piti myös määritellä Jumalan, Pyhän Hengen ja Jeesuksen suhde toisiinsa. Siinä meni yksi jos toinenkin vuosisataja ja aika monta kirkolliskokousta, ennen kuin Jumalan sanasta näissä suhteissa päästiin kristittyjen kesken jonkinlaiseen sopuun.

* * *

Sensuroitu on pääosin aika epäkiinnostavaa luettavaa, ellei heittäydy pelkästään tekstihistorian pyörteisiin ja jää pohtimaan esimerkiksi sitä, montako Qumranin tai Nag Hammadin tasoista kadonneiden tekstien löytymisen riemunhetkeä voi vielä olla edessä. Tutkijoiden kärsivällisyyttä ja taitavuutta ei voi kuin ihailla. Itsellä into lopahtaa jo tietoon, että varhaisimmissa hepreankielisissä lähteissä ei arabian tapaan ole merkitty vokaaleja, mikä jättää monen sanan merkityksen puhtaasti valistuneen arvauksen tasolle. Silti on selvää, että mitä pidemmälle tekstilähteiden tutkimus pääsee, sitä vankempana näyttäytyy Raamatun rooli hyvin monista lähteistä peräisin olevien, hyvin harvoin yhtään autenttisten lähteiden, mutta sitäkin useammin luovasti tulkinneiden kirjureiden taidonnäytteenä. Kuten kirjoittajatkin muistuttavat, Raamattu on ihmisyhteisöjen tulkintaa siitä, mitä Jumala, jota kukaan ei saa nähdä, on katsonut tarpeelliseksi luomilleen ihmisille sanella. Raamatun pyhyys ei ole sisäsyntyistä, vaan yhteisön sille luoma ominaisuus.

Kristittyjä itseään ei näytä haittaavan se ilmeinen seikka, etteivät keskenään ristiriitaiset Raamatut voine olla yhtä täsmällisesti Jumalan pyhää sanaa. Ja jos jokin Raamatuin versio ehkä onkin se täydellisin, ei ole mitään objektiivista tapaa selvittää, mikä se monista versioista on ja millä perusteella. Jotkut odottavat Jeesuksen paluuta maan päälle ja siinä yhteydessä oletettavasti pelättävissä olevaa hetkeä, jolloin Jeesus osoittaa sormellaan yhtä lahkoa ja toteaa, että te olitte oikeassa, muut väärässä. Mutta jos kaikki Raamatut ovat vain ihmisyhteisöjen ja heidän kirjureidensa tulkintaa, mikä ja missä on se alkuperäinen, virheetön ja muuttumaton Jumalan viesti? Jumalahan voisi helposti lopettaa kiistelyt ilmestymällä kiistattomalla tavalla ja sanelemalla – ehkä kuitenkin varmuuden vuoksi Amerikan englanniksi – oman Raamatun versionsa, joka voisi olla verrattomasti lyhyempi kuin jaarittelevien ihmisten. Kun niin ei tapahdu, lienee kristittyjen Jumala joko huonosti motivoitunut tai sitten kyseessä on vain aikuisten satu tai katteeton toivo.

Itselläni ei ole halua väheksyä tai häiritä kenenkään henkilökohtaista uskonnollista elämää, se on jokaisen oma asia. Kun Raamattua kuitenkin käytetään myös yhteiskunnallisen vallankäytön välineenä, täytyy meidän uskonnottomienkin vähän vaivautua. Mäkipelto ja Huotari eivät selvästikään lämpene jonkun Päivi Räsäsen epähumaaneille ja tunkkaisen vanhoillisille näkemyksille, mutta monet muut lämpenevät. Suomen Kristillisdemokraatit rp ei edusta virallista evankelis-luterilaista kirkkoa, vaan sitä paljon vanhoillisempaa ajattelua. Puolue ei kuitenkaan eroa korosta, vaan käyttää lupaa kysymättä jonkinlaista yleiskristillistä ääntä eduskunnassa. Muissakin puolueissa on uskovaisia, mutta heistä ani harva käyttää uskonnollista sanastoa tai perusteluita lainsäädäntötyössä. Eutanasialainsäädännön vastustus on kuitenkin yhdistänyt eri puolueiden uskonnollisesti vanhoillisia, eikä lakiehdotus ole edennyt edes eduskunnan käsittelyyn. Raamatut vaikuttavat monissa muissa maissa vielä paljon enemmän kuin arjen maallistuneessa Suomessa. Sotia ja toisinajattelijoiden vainoja siunataan edelleen käsi jonkin Raamatun version päällä. Oli Raamatun historia mikä tahansa ja uskoo yksilö mihin tahansa, moni paha asia maailmassa oikeutetaan edelleen myös jollain versiolla yhdysvaltalaisesta sanonnasta "God is on our side".