Kirjureiden pyhät kirjat

Lukijalla on oikeus pitää outona ja jotenkin vääränä sitä, että kaltaiseni uskonnoton ja rationaalisen maailmankuvan jo lukioikäisenä omaksunut ihminen kirjoittaa arvion kirjasta, joka käsittelee kristillisen Raamatun tekstien alkuperää ja monivaiheista muuntumista nykyään käytettäviksi "pyhiksi kirjoiksi". Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole tarkastella asiaa ei-uskovan näkökulmasta, vaan enemmänkin uteliaana tutkimusmatkailijana. Näin siksi, että vaikka itsekin olen saanut kokea kristillisen maailmankuvan kielikylpyjä lapsena ja koululaisena, en ole koskaan ollut vakavasti kiinnostunut Raamatusta tai uskontojen kulttuurihistoriasta. Siksi voi liioittelematta todeta, että tartuin kirjaan Sensuroitu : Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava 2023) ilman vahvoja odotuksia tai oletuksia. Ensimmäinen reaktioni oli: tässäkö tämä oli? Kirjan nimi on puhtaasti kaupallista liioittelua. Sensurointi on ollut vain yksi, eikä välttämättä vaikuttavin Raamatun tekstillisen muuntelun lähde. Sen sijaan kirjan päähenkilöiksi nousevat kirjurit ja kääntäjät, joiden syytä tai ansiota on, että kristillisessä maailmassa on valtava määrä hyvin erilaisia versioita kirjasta, jonka väitetään silti olevan kristittyjen Jumalan sanaa. (Ja jokuhan sen Suomessakin mietti ja määräsi, että kirjoitetaan "kristitty" ja "Kristus", ei selkeällä suomella "ristitty" ja "Ristus", kuten asiat kansan suussa helposti muotoutuivat.)

Kirjan kirjoittajat ovat helluntailaisuuden määrittämissä kodeissa lapsena Raamattuun tutustuneita miehiä, joista toinen, Paavo Huotari, on myös evankelis-luterilaisen kirkon pappi sen lisäksi että tutkii Raamatun tekstihistoriaa Helsingin yliopistossa. Ville Mäkipelto on puolestaan "suosittu tietotubettaja" (tarkoittanee, että keskittyy johonkin muuhun kuin oman äänensä ja naamavärkkinsä ihailemiseen), psykologi ja teologian tohtori. Molemmat ovat vielä nuoria miehiä (syntyneet vuonna 1988) ja edustavat selkeästi modernia, feminististä, ei-autoritaarista ja vapaamielistä ajattelutapaa. Heidän tekstinsä kulkeekin lähes sataprosenttisesti tutkijoiden huoliteltuna (en löytänyt yhtään kirjoitusvirhettä) ja objektiivisena viestintänä, jonka vain hetkittäin katkaisevat vähäiset loikat Raamatun ulkopuoliseen maailmaan. Vaikka kirja ei itselleni tarjonnutkaan suurempia yllätyksiä saati maailmankuvan ravisteluja, on täysin mahdollista ja suorastaan todennäköistä, että monta astetta vanhoillisemmissa piireissä Sensuroitua on luettu myös siunaillen ja päivitellen. Vaikka kirjoittajat eivät haasta kirkkoja tai kirkkokuntia sen kummempaan itsetutkiskeluun, kirjan syvimmän viestin ymmärtävän lienee pakko vilkaista myös peiliin.

Oli se kirjan tarkoitus tai ei, Sensuroitu sanoo ääneen ja tekstikriittisen tutkijan argumenteilla paketoituna sen, ettei ole olemassa historiallista yhtä Raamattua ja vielä vähemmän sellaista Raamatuksi kutsuttua kokonaisuutta, jota voitaisiin löyhemmilläkään ehdoilla pitää Jumalaksi kutsutun korkeamman voiman "sanana" siinä mielessä, jota sadat miljoonat kristityt "pyhää kirjaa" lukiessaan oletettavasti ajattelevat. Kirkoillehan on aina ollut tärkeätä korostaa Raamatun uniikkia ja ikuista luonnetta siitä huolimatta, että vähäinenkin piipahdus pelkästään Uuden testamentin neljän evankelistan toisistaan selvästi poikkeavien kertomusten pariin osoittanee hiukankin ajattelevalle lukijalle, että joko kristittyjen  Jumala ei ollenkaan tarkistanut, miten evankelistat hänen viestinsä olivat ymmärtäneet tai sitten nämä neljä miestä päättivät olla piittaamatta koko asiasta ja kertoivat Jumalan sanan omin sanoin ja oman muistinsa mukaisesti.

* * *

Vaikka minulla on tässä kohden houkutus ihmetellä tovin sitä hyväuskoisuutta, jolla uskovaiset luottavat toisen, kolmannen ja ties monennenko käden tietoon Jumalan tahdosta, lupaan olla lyhytsanainen. Tyydyn toteamaan, että Raamattua lukevan pitäisi – myös kirjan Sensuroitu kirjoittajien mielestä – koko ajan muistaa, että kyse on korkeintaan rikkinäisen puhelimen välittämä tieto Jumalan tahdosta ja huonoimmillaan koko Raamattu koostuu pelkästään eri aikakausien ihmisten ja vain ihmisten tulkinnoista siitä, mitä Jumala ehkä on tarkoittanut, kun lukuisia keskenään ristiriitaisia toisten ihmisten välittämiä jumalansanoja tulkitaan eri aikoina ja erilaisissa olosuhteissa. Ihminen saa vapaasti uskoa tai olla uskomatta jumaliin sinänsä, mutta jos joku väittää vakavissaan Raamatun olevan kirjaimellisesti Jumalan sanaa, jota on sellaisena luettava ja toteltava, hän ei ymmärrä Raamatun luonnetta tai syntytapaa. Raamattuun kirjaimellisesti uskovia ja sen tekstiin vetoavia voi mielestäni huoletta kutsua hyväuskoisiksi houkiksi – ja fundamentalisteiksi.

Hyvä esimerkki Raamatun tulkinnanvaraisuudesta on sen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, joka tunnetusti on monille vanhoillisille kristityillä maailman tärkein asia, joka oikeuttaa loukkaamaan ja vainoamaan toisia ihmisiä. Kirjamme mukaan Raamatussa on hyvin vähän kohtia, joissa aihepiiriä ylipäätään sivutaan. Termi "homoseksuaalisuus" keksittiin Euroopassa 1800-luvulla ja Raamattuun se pujahti vasta 1940-luvulla ja – tietenkin – Yhdysvalloissa. Mäkipelto ja Huotari kuvailevat suupieli selvästi nykien kiistoja muinaiskreikan termien malakoi ja arsenokoitai kääntämisestä. Ensimmäisen sanatarkka käännös on "pehmoilija", jälkimmäisen "miesmakaaja". Vuoden 1938 kirkolliskokous tyytyi yhteiseen vastineeseen "miehimys", kun vuoden 1992 eli nykyisen Raamatun mukaan kyseessä ovat "miehen kanssa makaavat miehet". Eikä siinä vielä kaikki: Vuonna 2020 käännetyn Uuden testamentin mukaan kyseessä ovat "alistuvat miehet" ja "miehet, jotka makaavat heidän kanssaan", kun taas "Raamattu kansalle" -porukan vanhoillisen tulkinnan mukaan asialla ovat jo "homoseksuaalisuuden harjoittajat". Kyllä olisi alkutekstin kirjoittanut Paavali ollut ihmeissään.

Mäkipelto ja Huotari suhtautuvat Raamatun luonteeseen lukemattomien ihmisten tulkintojen sekamelskana tyynesti. He korostavat, että vain osa tekstien ja viestien muuntumisesta – tai katoamisesta lukijoitten ulottuvilta – johtuu tietoisesta teologisesta tai vallankäytöllisestä sensuurista ja sepittämisen tarpeesta (vaikka niitäkin on kyllä riittänyt kuluneiden parin vuosituhannen aikana). Useimmiten on kyse kääntämisen ja ymmärtämisen ongelmista, vanhentuneiksi koettujen tekstien karsimisesta ja uusien ongelmien käsittelemiseen tarvittavista uusista määräyksistä. Eikä kyse suinkaan ole ollut pelkästään yksityiskohdista. Varsinkin ajanlaskumme alussa, kun kristillisyys vasta oli eroamassa juutalaisuudesta, elettiin vielä sitä pohtien, onko jumalia yksi vai useampia. Sekä Rooman että Kreikan kulttuuri kannusti näkemään maailman monien jumalten oikkuilun kenttänä, vaikka yksi nimettäisiinkin väkevimmäksi. Yksijumalaisuuteen päätyminen ei edes ratkaissut koko ongelmaa, kun piti myös määritellä Jumalan, Pyhän Hengen ja Jeesuksen suhde toisiinsa. Siinä meni yksi jos toinenkin vuosisataja ja aika monta kirkolliskokousta, ennen kuin Jumalan sanasta näissä suhteissa päästiin kristittyjen kesken jonkinlaiseen sopuun.

* * *

Sensuroitu on pääosin aika epäkiinnostavaa luettavaa, ellei heittäydy pelkästään tekstihistorian pyörteisiin ja jää pohtimaan esimerkiksi sitä, montako Qumranin tai Nag Hammadin tasoista kadonneiden tekstien löytymisen riemunhetkeä voi vielä olla edessä. Tutkijoiden kärsivällisyyttä ja taitavuutta ei voi kuin ihailla. Itsellä into lopahtaa jo tietoon, että varhaisimmissa hepreankielisissä lähteissä ei arabian tapaan ole merkitty vokaaleja, mikä jättää monen sanan merkityksen puhtaasti valistuneen arvauksen tasolle. Silti on selvää, että mitä pidemmälle tekstilähteiden tutkimus pääsee, sitä vankempana näyttäytyy Raamatun rooli hyvin monista lähteistä peräisin olevien, hyvin harvoin yhtään autenttisten lähteiden, mutta sitäkin useammin luovasti tulkinneiden kirjureiden taidonnäytteenä. Kuten kirjoittajatkin muistuttavat, Raamattu on ihmisyhteisöjen tulkintaa siitä, mitä Jumala, jota kukaan ei saa nähdä, on katsonut tarpeelliseksi luomilleen ihmisille sanella. Raamatun pyhyys ei ole sisäsyntyistä, vaan yhteisön sille luoma ominaisuus.

Kristittyjä itseään ei näytä haittaavan se ilmeinen seikka, etteivät keskenään ristiriitaiset Raamatut voine olla yhtä täsmällisesti Jumalan pyhää sanaa. Ja jos jokin Raamatuin versio ehkä onkin se täydellisin, ei ole mitään objektiivista tapaa selvittää, mikä se monista versioista on ja millä perusteella. Jotkut odottavat Jeesuksen paluuta maan päälle ja siinä yhteydessä oletettavasti pelättävissä olevaa hetkeä, jolloin Jeesus osoittaa sormellaan yhtä lahkoa ja toteaa, että te olitte oikeassa, muut väärässä. Mutta jos kaikki Raamatut ovat vain ihmisyhteisöjen ja heidän kirjureidensa tulkintaa, mikä ja missä on se alkuperäinen, virheetön ja muuttumaton Jumalan viesti? Jumalahan voisi helposti lopettaa kiistelyt ilmestymällä kiistattomalla tavalla ja sanelemalla – ehkä kuitenkin varmuuden vuoksi Amerikan englanniksi – oman Raamatun versionsa, joka voisi olla verrattomasti lyhyempi kuin jaarittelevien ihmisten. Kun niin ei tapahdu, lienee kristittyjen Jumala joko huonosti motivoitunut tai sitten kyseessä on vain aikuisten satu tai katteeton toivo.

Itselläni ei ole halua väheksyä tai häiritä kenenkään henkilökohtaista uskonnollista elämää, se on jokaisen oma asia. Kun Raamattua kuitenkin käytetään myös yhteiskunnallisen vallankäytön välineenä, täytyy meidän uskonnottomienkin vähän vaivautua. Mäkipelto ja Huotari eivät selvästikään lämpene jonkun Päivi Räsäsen epähumaaneille ja tunkkaisen vanhoillisille näkemyksille, mutta monet muut lämpenevät. Suomen Kristillisdemokraatit rp ei edusta virallista evankelis-luterilaista kirkkoa, vaan sitä paljon vanhoillisempaa ajattelua. Puolue ei kuitenkaan eroa korosta, vaan käyttää lupaa kysymättä jonkinlaista yleiskristillistä ääntä eduskunnassa. Muissakin puolueissa on uskovaisia, mutta heistä ani harva käyttää uskonnollista sanastoa tai perusteluita lainsäädäntötyössä. Eutanasialainsäädännön vastustus on kuitenkin yhdistänyt eri puolueiden uskonnollisesti vanhoillisia, eikä lakiehdotus ole edennyt edes eduskunnan käsittelyyn. Raamatut vaikuttavat monissa muissa maissa vielä paljon enemmän kuin arjen maallistuneessa Suomessa. Sotia ja toisinajattelijoiden vainoja siunataan edelleen käsi jonkin Raamatun version päällä. Oli Raamatun historia mikä tahansa ja uskoo yksilö mihin tahansa, moni paha asia maailmassa oikeutetaan edelleen myös jollain versiolla yhdysvaltalaisesta sanonnasta "God is on our side".