Tulevaan valmistautumisesta

Vuonna 1987 syntynyt William MacAskill on brittiläinen filosofian tohtori Oxfordissa, "efektiivisen altruismin" puolestapuhuja ja akateeminen aktivisti kaikille ihmisille paremman tulevaisuuden rakentamisessa. Hänen varsin tuore kirjansa Ihmiskunnan tulevaisuuden historia : Miljoonan vuoden näkökulma (Atena 2023) herätti minussa runsaasti kiinnostusta. Joudun kuitenkin tunnustamaan heti kärkeen, etten jaksanut lukea kirjaa kunnolla, vaan turvauduin useita kertoja harppomiseen. Syy ei ole suomentaja Mari Janatuisen, jonka käännös on sujuva ja toimiva, vaikka hänkin "vetää johtopäätöksiä" eikä ehkä ole pystynyt aivan johdonmukaisesti kääntämään englannin termiä "billion". Arkaainen ilmaisu "j. Kr." lienee sentään alkutekstin syytä. Ehkä minun olisi silti pitänyt huomata alkuteoksen nimi ennen luku-urakkaa, sillä What We Owe The Future – a Million Year View kuvaa käännösotsikkoa paljon paremmin MacAskillin näkökulmaa, jota voisi kuvata filosofis-filantrooppiseksi.

MacAskill on siis filosofi, minkä olisi tosin voinut arvatakin hänen tavastaan käsitellä huoletta paitsi hyvin spekulatiivisia asioita, myös valtavia aikavälejä, joihin tavallisen ihmisen satavuotismatriisi ei hevin taivu. Voisin sanoa myös, että filosofien yleiseen tapaan MacAskill myös jaarittelee aika paljon yrittämättäkään kirjoittaa varsinaisesti populaaria tekstiä. Hän kirjoittaa enemmän vertaisilleen akateemisille pohdiskelijoille kokeneen TED-puhujan rutiinilla, vaikka on selvästi yrittänyt löytää jotain konkreettistakin; lyhyt loppuluku "Toimeen ryhtyminen" kirjassa, jonka aikajänne ulottuu miljoonan vuoden päähän, on suorastaan myötätuntoa herättävä ele tavallista lukijaa kohtaan.

Tarkoitukseni ei ole tässä lyhyessä esittelyssä edes yrittää avata MacAskillin ajattelua, mutta ei myöskään mollata hänen poliittista naiiviuttaan (kyllä vain, Yhdysvalloissakin on ongelmia, mutta Kiina ja Venäjä saavat toistuvan luvan edustaa ikävää autoritaarisuutta samalla pariteettiperiaatteella kuin Hitler ja Stalin edustavat ei-toivottuja arvoja) tai filosofista raskassoutuisuuttaan. MacAskill on selvästi paitsi älykäs, myös erittäin hyvin motivoitunut edistämään "parempaa maailmaa", vaikka se tapahtuukin akateemisesta tornista, jonne eivät yllä sellaisten tylsien tosiasioiden kuten kapitalismi, aseteollisuus tai geopolitiikka laineet tai aromit. Jaan MacAskillin peruseetoksen siitä, että hyvinkin pitkän aikavälin tapahtumiin vaikutetaan myös reaaliaikaisilla ratkaisuilla, joten kaukaistakaan tulevaisuutta ei pidä jättää kokonaan syrjään, kun pohditaan sitä, mitä toivomme huomiselta.

* * *

Saatan kuulua pieneen vähemmistöön, kun jään pohtimaan MacAskillille ilmeisesti ongelmatonta lähtökohtaa, jonka mukaan ihmisen olemassaolo ja hyvä tulevaisuus ovat iso ja tärkeä asia. Kirjansa loppupuolella MacAskill muistaa ottaa pohdintoihinsa mukaan myös muun eliökunnan ja päätyy tuotantoeläinten kohtaloa pohtiessaan karuun toteamukseen, että niiden näkökulmasta on – ehkä myös miljoonan vuoden tähtäimellä – elämän hienoin hetki, kun kuolema lopulta saapuu ihmisen hyvän edellyttämän kidutuksen jälkeen. MacAskill ei pysähdy edes lyhyesti pohtimaan, pitäisikö ihmisen muun eliökunnan pelastamisen takia itse asiassa kaikin keinoin kiihdyttää ihmiskunnan riskiä tuhota itsensä sen sijaan että etsii reittejä käytännössä ikiaikaiseen olemassaoloon. MacAskill puhuu myös ilmeisen tosissaan galaksiin levittäytyvästä ihmisestä, vaikka joutuu myöntämään, että etäisyydet ovat ylittämätön ongelma ja kun valoakaan naapurigalaksista ei enää näy, ihmisen kansoittama avaruus on aika yksin.

Minusta ihminen yhtenä mahdollisesti täysin kertaluontoisen elämäksi kutsumamme ilmiön edustajana on tärkeä vain hyvin subjektiivisesti. En pysty jakamaan MacAskillin huolta siitä, että ihminen voisi ensin pysähtyä, sitten taantua ja lopulta kadota maailmankaikkeudesta. Kun ei ole ketään tapahtunutta murehtimassa, miksi murehtia moista myöskään etukäteen? En tarkoita, etteikö kaukaisen tulevaisuuden eväitä kannata pohtia ollenkaan, mutta lienee selvää, että ihminen eläinlajina on aina kiinnostunein nykyajasta ja aivan lähitulevaisuudesta. Enkä tarkoita pelkästään "meidän jälkeemme tulkoon tuhotulva" -tyyppisiä itsekkäitä tyyppejä vaan ihan sitä, että vain pieni osa ihmisistä voi jättää arkiset haasteet syrjään ja uppoutua tuhansien ja miljoonien vuosien kehityksen pohdiskeluun. Se ei ole useimmille mielekästä, koska joka tapauksessa puuttuu valta (ja useimmiten myös motiivi) vaikuttaa muuhun kuin käden ulottuvilla oleviin ilmiöihin. MacAskillille on todennäköisesti mahdollista moni asia, joka ihmiskunnan suurelle enemmistölle on pysyvästi tavoittamattomissa.

Myös MacAskillin näkemykset ns. tekoälyn ja erityisesti ihmisen kyvyt ylittävän koneellisen ymmärtämisen tulevaisuudesta herättävät kysymyksiä. Hän tuntuu pitävän ns. vahvan tekoälyn toteutumista enemmän ajan kuin ehtojen periaatteellisen mahdollisuuden asiana. MacAskill toteaa, että kasvulla on aina fyysiset rajat, mutta tuntuu silti uskovan, että ihminen voi eläinlajina ohittaa maapallon rajat vahvan tekoälyn avulla. On totta, että jos todella vahva tekoäly kykenee valjastamaan auringon energian häviöttömään ihmiskäyttöön ja korvaamaan Maan raaka-aineiden rajallisuuden lähiavaruudesta noudettavilla resursseilla, kasvun rajat työntyvät perinteisesti ajateltua paljon kauemmas. Mutta kysymystä siitä, toteutuuko tuollainen superäly koskaan, ei voi ratkaista todennäköisyyslaskelmilla. Ehkä toteutuu, ehkä ei, sen enempää emme uskottavasti voi tänä päivänä sanoa.

* * *

Myönnän suhtautuvani lähtökohtaisesti epäluuloisesti siihen, että edes osa vähistä voimavaroista, jotka tarvittaisiin akuuttien ongelmien ratkomiseen, varataan kaukaisen tulevaisuuden pohtimiseen. Arvelen ymmärtäväni MacAskillin idean ja jotkut järkevät käsitteet kuten arvojen lukittumisen ongelmallisuuden. En silti pääse ajatuksesta, että filosofin yhtälöstä puuttuvat sellaiset ratkaisevan tärkeät käsitteet kuten politiikka, valta ja ideologiat. Mikään moraali tai arvojärjestelmä ei synny ja kehity irrallaan näistä kolmesta, ei ole koskaan syntynyt eikä luultavasti tule syntymäänkään. Ei ketään voi kieltää pitämästä ns. "läntisiä arvoja" vuosituhansien päähän loistavana majakkana, mutta ainakin ammattifilosofilta voisi odottaa jonkinlaista kriittisyyttä suhteessa yhteiskunnalliseen vallankäyttöön ja sen lukemattomiin esiintymismuotoihin. Historian valossa on poikkeuksellista, että kuka tahansa voi ilman rangaistuksen pelkoa puhua ääneen arvoista, jotka ovat vallan kanssa vastakkaisia. Sen asiantilan muuttamiseksi ei riitä, että ihmiskunta säilyy lajina sukupuutolta tai romahdukselta.

"Longtermismi" on MacAskillin ja hänen liittolaistensa termi, jolla kuvataan todella pitkän aikavälin muutosten ennakointia ja niihin vaikuttamista. Luontevaa suomenkielistä vastinetta tälle käsitteelle ei ole, eikä longtermismi ole suomea. Isompi kysymys on, tarvitsemmeko todella kaikkea MacAskillin esittelemää välttääksemme tuhon ja rakentaaksemme kaikille hyvän maailman. Oxfordin tutkijayhteisössä voidaan ongelmitta pallotella pohdintoja miljoonan vuoden tai valovuoden asteikolla. Tuon yhteisön ulkopuolella ongelmat liittyvät sen sijaan selviämiseen nykyhetkestä. MacAskillin tavoittelema ei välttämättä ole ristiriidassa välittömämpien välttämättömyyksien kanssa. Voi silti olla niin, ettei maailmassa ole voimaa, joka vakavasti sijoittaisi resurssejaan sellaisten ongelmien ratkaisemiseen, joita eivät ole kokemassa lapsenlapsemme tai edes heidän lapsensa, vaan kenties jokin ihminen 2.0. Yhteistä motivaatiota voi olla vaikea löytää.

Kuten MacAskillin kirjan alkuperäinen otsikko vahvistaa, hänen näkökulmaansa liittyy vahvasti ajatusta siitä, että nykyiset ihmiset ovat jotain velkaa niille, joita ei vielä ole ja joita ei välttämättä koskaan tule. Jos nykyisin ympäri maailmaa – Afrikkaa lukuun ottamatta –  ilmenevä lapsiluvun laskutendenssi ei yllättäen muutu, ihminen ei suinkaan täytä Maata, vaan yllättävän nopeasti vähenemme ratkaisevan paljon. Olemmeko epäreiluja noita satojen vuosien kuluttua Maan päälle syntyviä ihmisiä kohtaan, jos emme tee mitään väkiluvun näkyvissä olevalla pienenemiselle? Minusta emme, koska kapitalistisessa talousjärjestelmässä hyvä ei koskaan voi jakautua tasaisesti, vaan se on ihmisten kokonaismäärästä riippumatonta. Tuleeko tulevaisuudesta hyvä tai huono, riippuu kyllä osittain tämänhetkisistä ratkaisuista. Mutta teoreettinen velkamme tulevaisuudelle kasvaa, jos emme ratkaise ihmisen ja eliökunnan hyvinvoinnin suurimpia esteitä eli eriarvoisuutta ja häikäilemätöntä hyödyntämistä jo ennen tulevaisuutta. Jokainen elävä elää vain juuri nyt.