Edistä hormeesia ja elä vanhemmaksi

Nuorena ei yleensä tuhlaa aikaa sen pohtimiseen, miten pitkäksi elämä muodostuu. Jos selviää tilastollisesti ennenaikaisen kuoleman kielistä ja alkaa lähestyä tilastollisia keskiarvoikiä, osa meistä tyytyy kohtaloonsa, osa alkaa haikailla elämän pidentämistä jollain modernin lääketieteen tai "muinaisen viisauden" tarjoamalla keinolla. Toistaiseksi on kuitenkin niin, ettei edes rikkaimmille ole tarjolla ikuisen nuoruuden ihmettä, kuolemattomuudesta puhumattakaan. Tanskalainen tutkija Nicklas Brendborg on koonnut meille uteliaille taviksille tietopaketin siitä, missä kansainvälinen "anti-aging"-tutkimus on. Iätön meduusa ja ikuisen nuoruuden ihme : Mitä tiede kertoo meille pitkästä iästä (Gummerus 2022, sujuva ja moitteeton käännös Aki Räsänen) on lievällä huumorilla maustettu tarina, joka muistuttaa rakenteeltaan television luontodokumentteja. Tähänkin voisi kuvitella David Attenborough'n lukijaksi.

Brendborg lähestyy ikääntymistutkimusta tutkijan uteliaisuudella, mutta kriittisesti isoihin lupauksiin suhtautumalla ja muistuttamalla toistuvasti lupaavien löytöjen kääntöpuolista, joista bisnesorientoituneet eivät koskaan puhu riittävästi. Minusta kirjan parasta antia onkin sen lukijaa kriittiseen ajatteluun kannustava perusasenne. Elämä on ilmiönä suunnattoman monimutkainen järjestelmä, josta tunnemme vasta osan. Pahinta on, ettemme tiedä, kuinka pieni tai suuri tuo osa on. Brendborg tuntuu ajattelevan, että useimmissa keskeisissä asioissa hapuilemme edelleen, vaikka tutkijoitten saavutukset saavat maallikon silmät pyöristymään ja mielen huokailemaan. Aina kun kuvittelemme selvittäneemme jonkin ilmiön, avautuu uusia selitystä vaativia pulmia. Molekyylibiologia ei ole hätäisen työtä, parempi on valita nöyrä ja ahkeruuteen valmis asenne.

Ihmisen ikääntymisen tutkimisessa on isoja rakenteellisia ongelmia, koska rajallisen ajan elävät tutkijat eivät voi mitenkään nopeuttaa ihmisillä tehtäviä tutkimuksia. Ne kestävät vuosikausia tai kymmeniä vuosia, koska vaikka solutasolla monet helpommin tutkittavat eliöt ovat varsin samankaltaisia, ei voida olla varmoja siitä, miten hyvin muilla lajeilla tehdyt havainnot pätevät ihmisin. Toisen rakenteellinen tai eettinen ongelma on se, ettei ihmisiin voi kohdistaa kaikkia samanlaisia tutkimusmenetelmiä, joilla kiusaamme avuttomia eläimiä. Rakenteellisena ongelma voidaan pitää sitäkin, että solutason ilmiöissä on varsin usein vaikeata tietää, milloin on kysymys pelkästä korrelaatiosta, ei kausaalisesta suhteesta. Evoluutio on rakentanut solut joustaviksi ja monimutkaisiksi toimijoiksi, eivätkä parhaatkaan tutkijat aina ymmärrä, onko kokeellisesti todelliseksi havaitun vaikutuksen taustalla jokin täsmällinen kemiallinen elementti vai sellaisten monimutkainen vuorovaikutus.

* * *

Vaikka Brendborg varoo tarkasti lupaamasta ja antamasta lukijalle varmoja lupauksia tämän tai tuon tekemisen hyödyistä pyrittäessä pidentämään elinaikaa. Kirjassa kuvataan silti lukuisia ilmiöitä ja yksittäisiä aineita, joilla näyttää olevan merkittävä rooli ikääntymisessä ja sen hidastamisessa. Yleisellä tasolla näyttää esimerkiksi siltä, että kannattaa syödä niukasti, harrastaa paljon liikuntaa, välttää ehdottomasti tupakointia, syödä kuitupitoista ravintoa ja välttää liiallista raudan kertymistä elimistöön (verenluovuttajat elävät tilastollisesti muuta väestöä pidempään!). Mutta kaikkea on järkevää harrastaa kohtuullisesti (paitsi tupakointia); anemia ei pidennä ikää, eikä ihminen pysy hengissä pelkästään kuituja syömällä.

Monet johtopäätökset, joita myös tutkimustulokset tukevat, perustuvat todistetusti pitkän elämän eläneiden ihmisten elintapojen tutkimiseen. Maailmassa on paikkoja (ei siis kokonaisia valtioita, vaikka niittenkin välillä on merkittäviä eroja), joiden väestössä esiintyy paitsi pitkäikäisyyttä selvästi keskimääräistä enemmän, myös vähemmän tavallisia varhaiseen kuolemaan johtavia ns. kansantauteja. Tunnetaan myös joitakin eläimiä, kuten kaljumyyrikkö, joille tuntuu kasaantuneen juuri sellaisia ominaisuuksia, joita anti-aging-tutkijat jahtaavat. On kuitenkin osoittautunut yllättävän vaikeaksi selittää täsmällisesti, mikä kaikki näissä pienpopulaatioissa selittää pitkäikäisyyden ja hyvän terveyden. Luonnon eli elämän asiat ovat yleensäkin uskomattoman monimutkaisia ja solutason asiat ovat sitä vielä suuremmassa määrin.

Yhden tieteen näkökulmasta jokseenkin kiistattoman ikääntymistä hillitsevän ilmiön Brendborg nimeä. Sana hormeesi ei taatusti kuulu ihmisten arkisanastoon, mutta olisi ehkä syytä painaa mieleen. Se näyttää nimittäin olevan mukana melkein kaikissa ilmiöissä, jotka ikääntymiseen liittyvät. Hormeesilla tarkoitetaan meille kaikille sinänsä tuttua biologista ilmiötä, jossa ihmiselle sinänsä haitalliset ärsykkeet kuten stressi tai myrkky vaikuttavat pieninä annoksina vastustuskykyä lisäävästi, koska ne herättävät eliön lukuisat eri suojamekanismit aktiiviseen toimintaan. Tyypillisiä esimerkkejä hormeesista ovat avantouinti ja saunominen, kuntosalilla ahkeroiminen ja esimerkiksi puita jatkuvasti taivutteleva tuuli, joka pakottaa puun solut pysymään vahvoina ja joustavina. Itselleni tuli mieleen korvasieni, jota valtaosa maailman kansalaisista kammoksuu myrkyllisenä, mutta jota me suomalaiset syömme. Ehkä jotkut suomalaisen sisun ilmentyvät ovat tulosta gyromitriinin vähäisestä nauttimisesta...

* * *

 Vaikka en henkilökohtaisesti tavoittele mahdollisimman pitkää elämää (koska sen hintana näyttää olevan elimistön vääjäämätön rappeutuminen), pidän hyvin ymmärrettävänä sitä, että asiaa tutkitaan. Vaikka ei ajateltaisi, että kaikkien pitää saada voida elää yli 100-vuotiaaksi, on selvää, että ikääntymisen hallinta, joka samalla merkitsisi elimistön rappeutumisen hidastumista tai jopa estymistä, on mitä tavoiteltavin asia. Maailmassa on varmasti ihmisiä, joiden mielestä ihminen elää sen minkä jumalat sallivat, eikä asiaan pidä puuttua. Mutta vaikka keski-ikä on jatkuvasti noussut (joitakin poikkeuksiakin tunnetaan), turhan moni kuolee ainakin yhteiskunnallisesti ennenaikaisesti, vaikka ei ehkä biologisesti ajatellen. Olisi valtava asia ihmiskunnalle, jos ikääntymistutkimuksen tuloksena olisi nykyistä parempi ymmärrys esimerkiksi syöpäsolujen maailmasta tai Alzheimerin taudin syistä. 

Brendborg varoittaa kuitenkin sellaisesta tieteiskertomusten kuvitelmasta, että ihminen jonain päivänä hallitsee kaikki biologiset prosessit, mitään tauteja ei enää ole ja ihminen elää niin kauan kuin haluaa. Biologiseen elinkaareen vaikuttaa valtavan monia tekijöitä, joista esimerkiksi bakteerit ja muut pieneliöt eivät ole ollenkaan sivuosien näyttelijöitä, vaan monessa mielessä hyvin keskeisiä. Bakteerien evoluutio etenee riippumatta siitä, mitä vaikutuksia sillä on ihmisen hyvinvoinnille ja elämän pituudelle. Ajatus siitä, että oppisimme hallitsemaan pieneliöitä ja niiden evoluutiota, on selvästi suuruudenhullu. On myös muistettava, ettemme elä ja kuole pelkästään ravinnon tai liikunnan määrän varassa. Monet tutkimustulokset ja yleinen elämänkokemus viittaavat vahvasti siihen, että elämämme laadun ja keston merkittävä tekijä on mielemme tila. Onnellinen ihminen elää terveemmin ja pidempään kuin onneton. Useimmat onnelliset ihmiset elävät toisten onnellisten ihmisten kanssa. Bakteerit eivät siitä piittaa, mutta meidän kannattaa.

Ihminen ei kuitenkaan ole ratkaisevasti erilainen kuin muu elonkirjo. Samat solutason ilmiöt, jotka säätelevät bakteerien toimintaa, säätelevät myös ihmisten, puiden, valaiden ja saniaisten elämän kulkua, laatua ja kestoa. Evoluutio ei tavoittele pitkää, tervettä tai onnellista elämää, sille riittää kyky lisääntyä ja sopeutua muuttuviin olosuhteisiin. Mutta sen samaisen evoluution piirissä olemme me kaikki elolliset oliot, lajiin ja ulkonäköön katsomatta. Pieneliön elämä voi olla ohi parissa sekunnissa, jäähai voi elää 400 vuotta, puu tuhansia vuosia ja Brendborgin kirjan nimieläin, ihmisen pikkusormen kynnen kokoinen meduusa Turritopsis dohrnii osaa peräti kääntää ikääntymisen nuortumiseksi ja elää näin käytännössä ikuisesti (voi se silti tulla syödyksi kesken kaiken ihanuuden). Vielä paremmaksi panevat jotkin bakteerit, jotka saattavat viettää miljooniakin vuosia eräänlaisessa horrostilassa ja herätä sitten taas henkiin. Ihminen on eliökunnassa varsin lyhytikäinen laji ja sellaiseksi myös jää. Valitusosoitetta ei ole.

Onko meidän pakko aikuistua?

Ihmisen ja useimpien jotenkin tuntemiemme eläinten elämänvaiheisiin tuntuu kuin pakotettuna kuuluvan kolme selkeää, vaikka rajakohdiltaan epämääräistä vaihetta: lapsuus, aikuisuus ja vanhuus. Teoreettisemmin saman voi ilmaista termeillä kehitysvaihe, käyttövaihe ja rapistumisvaihe. Lapsuus ei piittaa tulevaisuudesta, aikuinen yrittää olla huomaamatta alkavaa rapistumista ja vanhus ei voi asioille enää mitään tehdä. Biologia ja evoluutio todistelevat, että näin sen on mentävä kuten se menee, jos elämästä puhutaan. Kivillä asiat ovat toisin, samoin veden kiertokulussa. Alkua, keskivaihetta tai loppua on niillä liki mahdotonta hahmottaa, ellei tarkastelun mittakaavaa kasvateta kosmisiin mittasuhteisiin. Aikuistuminen on biologinen ilmiö, sitä on mahdotonta väistää.

Aivoillamme on kuitenkin kyky kuvitella myös mahdottomia asioita. Huomasin pohtivani - luonnollisesti vanhuuden tuomien kremppojen avittamana -, millainen voisi ihmisen elämä olla, jos emme missään vaiheessa joutuisi puberteetiksi kutsutun henkisen ja fyysisen runtelun kohteiksi. Suomenkielinen termi "murrosikä" korostaa aika hyvin muutoksen väkivaltaista luonnetta. Termi "murros" tarkoittaa mineraalien halkeamispintaa, kallioperässä olevaa halkeamaa tai sotilailla kulku-uralle rakennettua estettä. Lapsen elimistö ja aivotoiminta muuttuvat lyhyessä ajassa sekä rakenteellisesti että toiminnallisesti joksikin, jota ei aikaisemmin ollut olemassa. Samalla se lapsi, joka oli täyttä totta noin 10 vuotta, katoaa. Perhonen voi tähän tietysti naurahtaa sarkastisesti ja ehdottaa tutustumista hänen kokemaansa muodonvaihdosten ketjuun. Myös Franz Kafkalla voi olla tässä jotain kiintoisaa kerrottavaa.

Biologisen selityksen mukaan murrosikä eli ihmisen metamorfoosi aikuiseksi on välttämätöntä, jotta ihminen voi lisääntyä tai edes pärjätä olemassaolon taistelussa hetkeä pidemmän ajan. Lapsen kimmoisa, joustava, jaksava, notkea, rohkea ja yllättävän osaava rakenne ei kykene evoluution näkökulmasta tärkeimpään eli selviytymiseen ja lisääntymiseen. Siksi se on murrettava, tuhottava ja korvattava aikuisen rakenteella, joka, kuten tiedämme, aluksi muistuttaa miellyttävässä määrin lapsen rakennetta, mutta ajan myötä loittonee siitä kiihtyvällä vauhdilla paradoksaalisessa prosessissa. Opimme koko ajan uusia asioita, mutta samaan aikaan rakenne, joka opittua voisi hyödyntää, rapistuu ja rypistyy. Näin tapahtuu, vaikka emme edistäisi muutosta vaarallisissa ammateissa tai yrittäisi hidastaa kehitystä voiteilla ja eliksiireillä.

* * *

Olisiko puberteetin runtelu välttämätön, jos ihmislaji voisi lisääntyä ilman eriytyneitä sukuelimiä, estrogeeniä ja testosteronia? Jos voisimme säilyttää lapsen rakenteen, ihon sileyden ja nivelten täydellisen toimivuuden ja silti tuottaa uusia ihmislajin jäseniä, äänestäisikö aikuisikäisten ei-vanhusten enemmistö sellaisen vaihtoehdon puolesta? Ihminenhän ei kaipaa sellaista, mistä ei mitään tiedä. Jos kykenisimme lisääntymään ei-seksuaalisesti, kukaan ei riutuisi seksin puutteessa yhtään enempää kuin suomalainen riippakoivu riutuu kaipuusta Atacaman kuivuuteen. Äänestyksen tulosta on vaikea hahmottaa, mutta uskallan väittää, että äänestys järjestettäisiin vanhusten keskuudessa, suuri enemmistö palaisi mieluusti lapsen fyysiseen rakenteeseen. 

Ilmeinen haaste on aivojen rooli tässä kaikessa. Vaikka vaihtaisin mielelläni kroppani alakoululaisen kanssa, en tietenkään haluaisi luopua suurella vaivalla rakentuneista aivoistani. Ne eivät kuitenkaan olisi sitä mitä ne ovat ilman sitä pitkää aikuisuutta ja alkanutta vanhuutta. En pysty muistamaan alakoululaisen aivotoiminnan kokonaisuutta, mutta voin päätellä, että sillä oli paljon potentiaalia, mutta aika vähän sisältöä. Jotta voisi iloisesti ja huoletonna elää 70 vuotta siinä koululaisen kropassa, äänestäjä ei ehkä kuitenkaan suostuisi palaamaan koululaisen aivojen käyttäjäksi. Yhtälö on vaikea, mutta lopputulos ajatusleikin tasolla selkeä. Haluaisin aloittaa pysyvän elämän kouluikäisen kropassa mutta aivoilla, jotka ovat ehtineet oppia paljon, myös erehdyksistä – ja ehkä ennen muuta niistä erehdyksistä.

Mikään sielupohjainen jälleensyntymä ei siis kelpaa, ellei siihen sisälly lupaus aivojen kapasiteetin, kokemusten ja ymmärryksen siirtymisestä mukana. Mutta kuinka monta 70-vuotiasta elämää aivot pystyisivät kumuloituvia kokemuksia ja ymmärrystä säilömään ja pitämään käytettävissä? Jos säilyminen lapsen rakenteessa pohjautuisi jonkinlaiseen jälleensyntymään, törmäisimme todennäköisesti kapasiteettiongelmiin ennen tai myöhemmin, luultavasti toivottua nopeammin. Se on siksi ehkä hyväksyttävä umpikujaksi. Rehellisesti puhuen ainakin itselleni kelpaisi vallan mainiosti sellainen vaihtoehto, että sitä pysyisi koko elämänsä lapsen rakenteisena ja aivot kehittyisivät siinä sillä tavalla kuin ne kehittyisivät, ilman ennakkoehtoja tai vaatimuksia.

* * *

Epäluuloinen kanssa-ajattelija voi tässä vaiheessa perustellusti kysyä, onko tekstin otsikon kysymys vain kiukuttelua siitä, että biologinen rakenteemme huippuhetki on jossain 50 vuoden päässä menneisyydessä. No onhan se pääosin juuri sitä ja vain sitä. Ajatus pitkästä elämästä koko ajan rappeutuvassa rakenteessa on masentava, mutta aivojeni mielestä olisi varsin kiva juttu, jos mielenkiintoisten asioiden parissa voisi jatkaa vielä toiset viisi vuosikymmentä, mutta ei tässä kehossa, ei missään tapauksessa tässä kehossa. Vaihtaisin mielihyvin esimerkiksi seksuaalisuuden pysyvään lapsen rakenteeseen. Seksiin, päihteisiin ja ruokaherkkuihin liittyvä lyhytaikainen nautinto on joka tapauksessa selvästi yliarvostettu aivojen tuotos, jonka ainoa tarkoitus on huijata meidät lisääntymään tai luoda illuusio elämisen arvoisasta elämästä tilanteessa, jossa mitään erityistä mielekästä toimintaa ei ole tarjolla itsellä tai muilla.

Mutta puhunko nyt pelkästään lapsen fyysisestä rakenteesta, kysyy edelleen epäluuloinen kanssa-ajattelija. "Aikuistuminen" ei ole minulla korostuneen myönteinen, järkevyyttä hohkaava käsite. Aikuistuminen sisältää myös vilpittömyyden katoamisen, laskelmoivan itsekkyyden ja väkivallan, harkitun vastuuttomuuden ja piittaamattomuuden, kaiken mittaamisen rahalla jne. Eivät ne synny tyhjästä, mutta vasta "aikuistunen" ihminen kykenee laajamittaiseen ja pitkäaikaiseen pahuuteen. Lapset eivät taistele öljylähteiden omistamisesta, perusta 100 000 eläimen tehotalousyksiköitä eivätkä suunnittele tappajarobotteja, jotka poistavat väärällä tavalla ajattelevat ihmiset elämästä. Ymmärrän toki, että nykyisenkaltaisessa maailmassa ei pärjää pysymällä lapsenoloisena, on suorastaan pakko "aikuistua". Mutta se prosessi ei ole pelkästään välttämätön paha, siinä on myös tarpeettomia elementtejä, joista mielellään jäisi paitsi.

Muistaakseni filosofi Timo Airaksinen on jossain vanhemmassa kirjassaan pohtinut sitä, miksi me jo aikuistuneet  ihailemme monia vain lapsen rakenteeseen kuuluvia piirteitä. Hän esitti, että kaipaamme aivan erityisesti lapsen ihon sileyttä, pehmeyttä ja yleistä täydellisyyttä. Erityisesti naisille, nykyään kasvavassa määrin myös miehille, tarjotaan valtavaa valikoimaa aineita, joiden ainoa tarkoitus on tavoitella menetettyä lapsen ihon ihanuutta (täysin toivottomasti ja turhaan, tietenkin). Onkin vaikea keksiä mitään kiistattomammin ihastuttavaa asiaa kuin lapsen iho, jota elämä ei ole vielä muuttanut kokemusten päiväkirjaksi. Aikuistumisen masentavuus korostuu, kun pitää kädessään vauvan kantapäätä, jonka kautta ei ole "opittu" vielä mitään. Ehkä suurimpia ihmiskunnan tragedioita on se, että aikuisuus merkitsee lähes aina lapsen vilpittömyyden katoamista joko hiipumalla tai harkitulla väkisin tuhoamisella.

 

Kun sitä ikävää sanaa ei voi sanoa

Olen juuri lukenut läpi melkein 500-sivuisen kirjan kapitalismin ja teknologian yhteisestä pitkästä taipaleesta. Erikoiseksi kokemuksen tekee se, että kirjan kirjoittajat ovat onnistuneet välttämään sanan kapitalismi käytön kokonaan (on se siellä 2-3 kolmessa sitaatissa, mutta ei kertaakaan omassa tekstissä). Sitä ei ole hakemistossa, jonne on jostain syystä kuitenkin päästetty kolme viittausta sanaan sosialismi. Voi vain arvailla, onko ratkaisun syynä pyrkimys varmistaa, ettei kukaan vahingossakaan pääse syyttämään kirjoittajia marxilaisiksi vai terveestä varovaisuudesta, kun kirja on kuitenkin tarkoitettu lähinnä Yhdysvaltain markkinoille. Niin tai näin, kirja Valta ja edistys : Tuhatvuotinen kamppailumme teknologiasta ja vauraudesta (Terra Cognita 2023) on hämmentävä lukukokemus, jonka haluan jotenkin jakaa tämän blogin muutaman lukijan kanssa. Kirjan tekijät ovat taloustieteen professoreita maineikkaassa Massachusetts Institute of Technologyssä (MIT), eivätkä Daron Acemoglu ja Simon Johnson todellakaan ole marxilaisia taloustutkijoita. He suhtautuvat kuitenkin kriittisesti kapitalismiin, vaikka eivät voi, saa tai uskalla sanoa ikävää sanaa ääneen.

Professorit ovat lakaisseet kapitalismin, sosialismin, luokkataistelun ja muut ikävät tosiasiat jonnekin piiloon kehittelemällä oman terminologian, jolla he kuvaavat jotenkin tyhjästä ilmaantuvia "visioita" (= kapitalistin eli pääoman omistajan pyrkimykset), niitä "tasapainottavia voimia" (= työväenluokan taistelu) teknologian historiallisen vääjäämättömän kehityksen kehikossa. Acemoglu ja Johnson ovat yhdysvaltalaisittain "edistyksellisiä" eli heidän mielestään omistavan luokan "visiot" eivät ainakaan itsestään tuota hyvinvoinnin jakamista kaikille ihmisille, mikä on huono asia. Toisin sanoen he eivät jaa esimerkiksi pankkiiri Björn Wahlroosin näkemystä siitä, mikä kapitalismissa on olennaista ja itse asiassa ainoa tärkeä asia eli pääoman hallitsijan vaurastuminen. Eivät professorit silti mitään radikaaleja aktivisteja ole, siitä ei tarvitse huolta kantaa. Mutta kyllä he selkeästi ovat sitä mieltä, että valtaa pitävien "visiot" eivät ole toteutuneet tavalla, joka edistäisi "demokratiaa" tai kaikkien ihmisten hyvinvointia. He myös kertovat, miten tuota "visiota" pitäisi muuttaa. Miten vallattomat pystyvät muuttamaan vallassa olevien "visioita", sitä ei kirjassa kuitenkaan kerrota.

Edellä olen lievästi ironinen, mutta en pelkästään. Acemoglun ja Johnsonin näkemys on mielestäni varsin oikeansuuntainen, vaikka se pohjautuukin sadunomaiseen analyysiin kapitalistisen maailmantalouden mekanismeista. Ongelmana ei ole se, mihin professorit pyrkivät, vaan se, ettei heillä näytä olevan oikein mitään ideaa siitä, millä ne vallitsevat "visiot" saadaan muuttumaan sellaisiksi, että maailman ongelmat ratkaistaan, eriarvoisuus ja köyhyys katoavat ja kaikki kansat ovat lopultakin onnellisia elämässään. Jos kuitenkin lähdetään siitä, ettei MIT:n professori nyt kerta kaikkiaan voi julistaa luokkataistelun välttämättömyyttä, vaan hänen maailmassaan ehdotus varakkuusverosta on jo tosi rankkaa, niin kyllä tästä kirjasta löytyy runsaasti mielenkiintoista aineistoa sille, joka yrittää ymmärtää erityisesti Yhdysvaltain toistuvasti kriisiytyvää pyrkimystä pitää yhteisin ponnistuksin leivottu kakku pelkästään sen rikkaimman 1 %:n ulottuvilla.

* * *

En ole nähnyt saati lukenut alkutekstiä, mutta oletan, että kirjan yleinen tyyli on professoreiden hyvä yritys minimoida taloustutkijoiden sotkuinen jargon ja arvioida asioida taloushistorian ja jonkinlaisen teknologiatutkimuksen yleistyökalulla. Teksti on ajoittain melko lapsellista ja propagandistista ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta, ilmeisen pakollinen Kiinan uhka on väännetty kirjan tekstin keskelle kuin hätätorttu anoppivainaan peijaisiin ja kiellettyjen sanojen pakonomainen välttely tekee monet yksinkertaiset asiat hankaliksi hahmottaa, ennen kuin vaihtaa termit tavanomaisempiin ja lisää sanat, joita MIT:n professori ei saa ääneen kirjoittaa. On tämä siis ns. akateeminen teksti, vaikka ei aivan pahimmasta päästä. Valitettavasti suomentaja Kimmo Pietiläinen on hoitanut käännöstyönsä huolimattomasti tai tahallisen piittaamattomasti. Sen seurauksena lukija joutuu tuon tuostakin pohtimaan, mitä kirjoittajat ovat todennäköisesti halunneet ilmaista.

Pietiläinen on jättänyt mm. suomentamatta termejä, jotka eivät kuuluisi normaaliin populaaritietokirjallisuuteen, kuten "inklusiivisuus" (syrjimättömyys), "hostata internetin sisältöä" (isännöidä tai tarjota) tai "rekonstruktio eli jälleenrakennuksen aikakausi" (tarkoittaa tässä Yhdysvaltain mustille tilapäisesti annettuja rajoitettuja oikeuksia) eikä ole taatusti oikoluettanut käännöstään ulkopuolisilla, jotka olisivat osanneet kirjoittaa parlamentin pienellä alkukirjaimella, varustaneet "mainion vallankumouksen" lainausmerkeillä, välttäneet ilmaisuja kuten "inhemman sorttinen", "maineikkaasti" (po. "tunnetusti"), "Kiinasokki", "pöhinä" (1950-luvulla), "rakkine" (ensimmäinen tietokonehiiri) ja "inflaatiosovitettu". Oikolukija olisi myös vaatinut kääntäjää selittämään, mitä suomeksi tarkoittavat mm. ilmaisut "Edison edisti valon tieteellisiä löytöjä" (s. 209), "valtavia kehityksiä on ollutkin" (s. 285) tai "viime aikojen kehitykset ovat luoneet" (s. 289).

Edellä oleva ei ole vinoilua vinoilun vuoksi, vaan lukijan huolta siitä, että perinteinen ja laajasti arvostettu tietokirjakustantaja ei enää vaivaudu tekemään kaikkeaan laadukkaan suomennoksen puolesta. Kaikki eivät tietenkään lue kuten minä, mutta kun teksti tökkii tarpeeksi monta kertaa, se muuttuu pikkuharmista lukukokemusta häiritseväksi. Ei ole mitenkään perusteltua kirjoittaa ensin suhuässän sisältävät sanat tavallisella s-kirjaimella, mutta sitten yhtäkkiä muistaa, että "sakki" voidaan semanttisesti ymmärtää ainakin kahdella aika eri tavalla ja silloin se suhuässä yhtäkkiä löytyykin kirjainvalikoimasta. Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö Pietiläinen osaisi, mutta ainakaan tämän kirjan kohdalla hän ei ole viitsinyt olla tarkka ja huolellinen. Se on huomio, jonka olisin mielihyvin jättänyt tekemättä. Ulkopuolisen oikoluvun ohittaminen kostautuu aina.

* * *

Acemoglu ja Johnson antavat ymmärtää, että asioiden suunnan määrittävät kyky "taivutella" muut omaan tahtoonsa eli "visioon". Voi sen luokkataistelun niinkin muotoilla, mutta samalla jää oivaltamatta, miksi joillakin on sitä taivutteluvaltaa pysyvän luonteisesti, toisilla taas ei. Jos toisen maailmansodan jälkeistä nousukautta ja työväestön hyvinvoinnin noin kolmen vuosikymmenen mittaiseksi jäänyttä parantumista ei osaa tai halua kytkeä Neuvostoliiton olemassaoloon, kilpailutilanteeseen ja vielä Hitlerin vastaisen sodan lopputulokseen, saa katsoa peiliin, myös taloustieteen professori. Vaikka ei halua leimautua marxilaiseksi, on outo ratkaisu teeskennellä tietämätöntä marxilaisuuden tarjoamista ymmärryksen välineistä ja johtopäätöksistä. Melkein kaikki kirjan "selittämättömyydet" eivät nimittäin ole sellaisia sille, joka on perehtynyt edes marxilaisen historia- ja talousteorian perusteisiin. 

Kovasti pinnistellen voi Acemoglun ja Johnsonin ihmettelyn läpi hahmottaa kirjan pääviestin, jonka mukaan (kapitalismin) kehitys on teknologiaa hyödyntäessään aina hyödyttänyt enemmän pääoman omistajia kuin lisäarvon todellisia tuottajia. Nykyisten vallanpitäjien (eli kapitalistien) epäonnistuminen hyvän jakamisessa (joka on tietenkin harkittu toimi eikä mikään vahinko) kiteytyy professoreiden ajattelussa siihen, että uusinta teknologiaa on käytetty yksipuolisesti "tekoälyharhan" takia. Tuo harha on johtanut siihen, että automaation lisäämisellä pyritään vähentämään ihmistyön tarvetta ja digitaalitekniikkaa käytetään ihmisten valvontaan, ei heidän elämänlaatunsa parantamiseen. Havainnot ovat aivan oikeita, vaikka silmälaput estävät näkemästä ja nimeämästä näiden ikävien tendenssien syytä eli kapitalistisen tuotantotavan sisäänrakennettuja ominaisuuksia. 

Acemoglun ja Johnsonin asialliset ja kannatettavat tavoitteet maailman parantamisesta jäävät kuitenkin lillumaan ties mihin ajatukselliseen avaruuteen, koska kirjoittajat kieltäytyvät loppuun asti myöntämästä omistamisen ja vallankäytön välistä suhdetta. On totta, että myös kapitalisti voi tehdä esimerkiksi ekologisesti järkeviä ratkaisuja ja päätyä esimerkiksi hylkäämään fossiilienergian ja siirtymään uusiutuvien, ympäristöä tuhoamattomien energialähteiden käyttäjäksi. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että "joku" onnistuu "taivuttelemaan" yrittäjän muuttamaan itsekästä ajatteluaan. Kapitalismi muuttuu, kun muutos suurentaa pääoman tuottoa tai kun luokkataistelu pakottaa kapitalismin jakamaan osan lisäarvosta, kuten Yhdysvalloissa tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Tuo muutos päättyi Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin symboloimaan uusliberalistiseen vastavallankumoukseen, jonka jälkivaihetta edelleen elämme.

* * *

Valta ja edistys ei siis ole mikään opas valtasuhteiden muuttamista suunnittelevalle, mutta on Acemoglulla ja Johnsonilla kuitenkin paljon kiinnostavia ajatuksia ja huomioita, joiden ansioista kirjasta jää lukijalle käteen muutakin kuin pään puistelua. Esimerkiksi kansalais- ja minimipalkan tai vaurausveron kaltaisia ideoita professorit erittelevät antoisasti ja realistisesti tavalla, josta moni suoraviivainen antikapitalistikin voi ottaa opiksi. Kapitalismin ja teknologian suhde ei ole yksinkertainen, eikä mitään taikatemppuja ole tarjolla ideologisista silmälapuista riippumatta. Modernin tietotekniikan tarjoamia mahdollisuuksia voidaan käyttää vahvistamaan kapitalistisen vallanjaon rakenteita, mutta niitä voidaan – ainakin teoriassa – käyttää myös muuttamaan kapitalismin synnyttämiä valta- ja omistusrakenteita nykyistä oikeudenmukaisemmiksi, vaikka itse kapitalismia ei ajettaisi alan.

Acemoglulla ja Johnsonilla ei ole oikein mitään hyödyllistä sanottavaa ideologioista ja politiikasta, mutta he ymmärtävät kapitalistisen vallan keskittymisen vaarat, jotka kirjassa kiertyvät ennen muuta IT-jättien vallankäytön ympärille. Kirjoittajien näkemys siitä, että vaarallisimman vision tarjoavat Facebook, Google, Amazon ja Microsoft, perustellaan kohtalaisen hyvin. Acemoglu ja Johnson pitävät välttämättömänä puuttua IT-jättien valtaan taivutella ja rakentaa visioita, joissa 99 % maailman kansalaisista joutuu tyytymään maksajan rooliin ilman mitään todellista vaikutusvaltaa. Kirjoittajilla ei ole kuitenkaan kykyä tai halua sanoa ääneen, että varsinkin Yhdysvalloissa koko ajan keskittyvän kapitalistisen vallan rajoittaminen ns. parlamentaarisin keinoin on äärimmäisen epätodennäköistä, koska päättäjät ovat taloudellisesti niiden otteessa, joiden valtaan pitäisi kajota. Kirjoittajien lievällä optimismilla ei tässä mielessä ole mitään katetta, se on lähinnä toiveikasta haihattelua. "Teknologian polku voidaan suunnata siten, että innovaatiot tuottavat voimaannuttavia ja demokratiaa tukevia työkaluja, ja että niiden hyödyt jakautuvat tasapuolisesti. Se kuitenkin edellyttää, etteivät niitä koskevat päätökset ole vain ylivertaisuudestaan vakuuttuneiden teknologiajohtajien käsissä." (Kirjan takakansiteksti)

Jäin miettimään, miksi Terra Cognita on julkaissut suomennoksen juuri tästä kirjasta, josta Wahlroos ei taatusti pidä, mutta joka vastaa melko hyvin reformistisen ja "vihreän muutoksen" kannattajien yhteisen poliittisen liittouman tarpeita. Se nimittäin tarvitsee kapitalismikritiikkiä, joka ei uhkaa vallankumouksella, mutta tarjoaa kapitalismin ongelmien ratkaisuksi "visioiden" korjaamista. Voin kuvitella, että tätä kirjaa luetaan mielellään siellä, missä tunnustetaan kapitalistisen tuotantotavan umpikuja, mutta ei olla kuitenkaan halukkaita radikaaleihin tekoihin eli pääomien kansallistamisen linjalle. MIT:n taloustieteen professorin näkökulmasta teknologia on vaurauden oikeudenmukaisemman jakamisen väline, kunhan ei nyt ihan kumouksellisiksi ryhdytä. Todennäköisesti Acemoglu ja Johnson tukevat demokraattipuolueen ns. "progressiivista" siipeä, joka ainakin teoriassa ajaa rikkaimpien verotuksen koventamista pitkän keventämisen kauden jälkeen. Itse en pidä herroja professoreita minään typeryksinä, mutta kyllä heidän päänsä silti ovat tukevasti sinne hiekkaan upotettuja, etteivät ikävät sanat ja käsitteet pääse unelmointia häiritsemään. Tämä kirja ei vallan uusjakoa käytännössä edistä, eikä liene tarkoituskaan.