Me onnistuneen propagandan uhrit

Termi "propaganda" ei ole ikiaikainen. Sen taustalla on kyllä latinan verbi propagare eli levittää. Muoto "propaganda" otettiin kuitenkin käyttöön vasta vuonna 1622, kun katolinen kirkko perusti - oletettavasti ennen muuta torjumaan protestanttisten vääräoppisten teologisia tulkintoja erityisesti uusissa siirtomaissaan - organisaation Sacra Congregatio de Propaganda Fide ("Uskon levittämisen pyhä järjestö"). Semanttiset mielleyhtymät ovat eläneet vuosisatojen ajan, mutta Wikipedian mukaan propagandasta tuli kielteisesti latautunut sana vasta ensimmäisen maailmansodan kansallismielisten kampanjoiden myötä. Ei voi kuitenkaan todeta, että sanaa olisi senkään jälkeen käytetty automaattisesti kielteisesti värittyneesti, vaan esimerkiksi Neuvostoliitossa termiä käytettiin myös teknisenä ilmaisuna agitaatiotoiminnan rinnalla. Perinteisesti on puhuttu myös myönteisestä, valkeasta propagandasta, joka ei tukeudu valehtelemiseen, vaan keskittyy kehumaan jotain ilmiötä. Osa mainoksista kuuluu selkeästi tähän ryhmään, eivät kaikki niiden väitteet ole valheita. Useimmille propaganda tarkoittaa kuitenkin "mustaa" eli kielteistä toimintaa, jossa väitteitä ei edes yritetä perustella eikä niille aseteta oikeellisuuden tavoitetta. Modernissa kielenkäytössä puhutaan usein suoraan disinformaatiota eli informaatiosta, jonka levittäjä tietää harkituksi valheeksi, mustamaalaukseksi.

Arjen puheessa propagandalla tarkoitetaan jokseenkin aina sellaista informaatiovaikuttamista, johon oletetaan turvauduttavan, kun totuudella ei päästä toivottuun tulokseen. Kun toteamme, että tämä tai tuo on propagandaan, tarkoitamme viestinnän olevan vähintäänkin puolueellista, yksipuolista, liioittelevaa, vääristelevää ja tarkoitushakuista. Kun puhumme ajatellun vastapuolen propagandasta, lähdemme siitä, että sen viestintä on aina valheellista ja pahantahtoista, oman näkemyksemme kumoamiseen tähtäävää toimintaa. Ääneen lausumaton tausta-ajatus on, että vastapuoli syyllistyy propagandan levittämiseen, itse harrastetaan jotenkin reilumpaa viestintä. Tässä suhteessa arkipuhe ei välttämättä tee selvää eroa yksilöiden ja yhteisöjen, erityisesti valtiovallan välillä, vaikka lienee ilmeistä, että yksilön harrastamalla propagandalla on ratkaisevasti vähäisempi vaikutus kuin valtiollisella tai valtauskonnon taustalla olevan organisaation viestinnällä.

Vaikuttaa siltä, että propagandaa käytetään vaikuttamisen välineenä joko rutiininomaisesti tai vasta sitten, kun totuudellinen viestintä ei tuota toivottua vaikutusta. Todennäköisesti oletamme, ettei "demokraattinen valtio" harrasta propagandaa ainakaan omaa kansaansa kohtaan, vaikka samaan aikaan saatamme olettaa, että esimerkiksi poliittiset puolueet ja eri alojen etujärjestöt hoitavat viestintäänsä aina propagandan avulla. Kun poliitikko puhuu kauniisti ilmastonmuutoksen ja luontokadon estämisen puolesta, mutta kieltäytyy kaikista konkreettisista toimista, toteamme rutiininomaisesti hänen valehtelevan propagandistisista syistä. Valtion virkamiehen ei sen sijaan oleteta koskaan levittävän propagandaa, ei myöskään jotain "instituuttia" edustavan tutkijan titteliä käyttävän.

* * *

Ihminen ei ole tyhmä, mutta taitavan propagandan edessä hän on aika aseeton. Taitavin propaganda ei edes etäisesti muistuta mielikuvaamme propagandasta. Ajattoman kaskun mukaan venäläinen ja yhdysvaltalainen joutuivat lentokoneessa vierustovereiksi. Venäläinen kertoo olevansa Kremlin propagandaosaston työntekijä ja olevansa matkalla tutkimaan alan edistyneintä propagandaa Yhdysvaltoihin. Vierustoveri ihmettelee, mitä ihmeen propagandaa? Olemmekin siirtyneet räikeästä karikatyyripropagandasta vaikuttamiseen, jota ei tunnisteta ja jota ei myönnetä, vaikka kuinka osoittaisi tuon propagandan muodot, menetelmät ja logiikan. Teoreettisesti ajatellen onnistunein propaganda onkin sellaista, jota juuri kukaan ei tunnista propagandaksi. Tässä suhteessa ei ole merkityksellistä, kuinka suuria valheita meidät saadaan pitämään täytenä tosiasiana. Merkityksellistä on se, että kansalaisten suuri enemmistö ei usko elävänsä propagandistisen vaikuttamisen ja viestinnän alaisena.

Eikö demokraattinen, avoin yhteiskunta ja vapaa, riippumaton media takaa, että propaganda voi onnistua vain hetkellisesti ja vain rajoitetusti? Tällaisen mielikuvan hienostunein propaganda todellakin synnyttää eikä pelkästään synnytä, vaan myös pitää pystyssä koko ajan muuttuvissa olosuhteissa. Suomalaisilla on luultavasti sellainen käsitys, että meillä on maailman vähäisin korruptio, olematon määrä julkista propagandaa ja fiksun kansan lisäksi myös vastuuntuntoinen media, joka omistajien tahdosta piittaamatta tavoittelee aina perimmäistä totuutta. Tällaiseen mielikuvaan propagandistinen viestintä myös pyrkii, koska vaikutus on tehokkaimmillaan, kun vaikuttamisen kohteet kieltäytyvät ottamasta vastaan informaatiota, joka on vähänkin ristiriidassa kollektiivisen mielikuvan ja illusorisen itsekuvan kanssa. Vastaavasti propaganda on epäonnistunutta, kun sitä kutsutaan propagandaksi ilman merkittävää kieltävää reaktiota.

Ei ole perustetta uskotella, että moderni ammattilaisten tuottama propaganda näyttää selkeästi propagandalta. Voimme naureskella poliitikkojen vaalipuheille tai mainostajien härskille liioittelulle ja valheellisille mielikuville. Naureskeluun ei ehkä ole kuitenkaan syytä, sillä kaikkein taitavin propaganda saa meidät keskittymään vaarattomille asioille naureskeluun sen sijaan että pyrkisimme erittelemään propagandistisen vaikuttamisen koko kuvan ja tunnistamaan sen keinot ja muodot. Vaikka hekottelemme mainosten väitteille naisen ihon luonnollisen ikääntymisen ihmeenomaisesta torjumisesta, suurten kosmetiikka-alan yritysten vuotuinen liikevaihto on jättimäisen suurta (L'Oreal vuonna 2014 yli 20 miljardia euroa, Procter & Gamble yli 75 miljardia). Sähköautoja myydään ja ostetaan "vihreinä ekotekoina", vaikka sähköauto on ekoteko pelkästään verrattuna fossiilisia polttoaineista käyttäviin autoihin. Peilistä katsoo propagandistiseen vaikuttamiseen täydellisesti mukautunut kansalainen.

* * *

Propagandaa on aina harrastettu, mutta koskaan sen vaikutus ei ole ollut yhtä globaali ja kaikki maailman ihmiset tavoittava kuin internetin aikana. Ennen internetin aikaa propagandistista viestintää suunnittelevan suurin haaste oli saada ihmiset vaikutukselle alttiiksi eli lukemaan, kuuntelemaan ja katsomaan propagandaa niin, ettei välitön hylkimisreaktio katkaise vaikuttamista heti alkuunsa. Internet ja ennen muuta ihmisen taskussa mukana kulkeva puhelin on ollut propagandisteille uskomaton onnenpotku: ihmiset pitävät vapaaehtoisesti mukanaan teknistä välinettä, jonka kautta voidaan tuottaa katkeamatonta propagandan sadetta ajasta, paikasta ja rahasta piittaamatta. Ihmiset eivät pelkästään ole mukautuivaisia, vaan he tekevät merkittävän osan propagandan levittämisestä ihan itse. On varmasti ollut hienoa päästä propagandistiksi juuri meidän aikanamme. 

Epäilijä voi kysyä, eikö internet toisaalta tarjoa myös vastapropagandalle täsmälleen yhtä suuria etuja, jolloin lopputuloksena kukaan ei voi hyötyä yksipuolisesti? Teoriassa näin voisi olla, mutta ei käytännössä, koska internetin tai somen tasa-arvoisuus on valhetta ja harhaa. Suurin osa internetin viestinnästä on yksityisomistuksessa olevien "alustojen" hallussa. Vaikka vasta Elon Muskin Twitterin osto on osoittanut miljoonille sen mielivallan, johon yksityinen omistaja voi riehaantua, on yleisesti tiedossa esimerkiksi Mark Zuckerbergin Facebookin harrastaneen jo pitkään omistajan mieltymyksistä kumpuavaa sensuuria, joka estää esimerkiksi tehokkaan Israelin apartheid-hallinnon kritiikin levittämisen. Myöskään valtiolliset viestintäkanavat eivät tietenkään tarjoa tasapuolista mahdollisuutta erilaisten näkemysten esittämiselle. Kun valtio on sitoutunut tiettyyn ulkopolitiikkaan, sen kriittiseen arviointiin ei tarjota minkäänlaista kaistanleveyttä. Mitäs valitatte, joka neljäs tai kuudes vuosi on vaalit.

Kun olen fiksuillekin ihmisille sanonut, että kaikki esimerkiksi Ukrainan sotaan liittyvä informaatio on jonkin osapuolen propagandaa, saa nopeasti "Putinin kätyri" -katseita. On vaikea myöntää, että meidät on kesytetty ja huijattu lukemaan valtamedian uutisia jotenkin neutraaleina tosiasioina, vaikka esimerkiksi Ukrainassa kuolleiden määrästä on olemassa vain hyvin karkeita, toisistaan jyrkästi eroavia arvioita ja Ukraina on järjestelmällisesti kieltäytynyt antamasta mitään sellaisia tietoja. Yhtä vaikeaa on myöntää, että kun samaiseen sotaan liittyviä asioita kommentomaan valitaan aina vain valtiojohdon myötäilemää viestiä tukevia "asiantuntijoita", kysymys ei ole sattumasta vaan propagandakoneiston normaalista toiminnasta, jonka olennainen osa on kritiikin hiljentäminen. Läntisen median täydellinen vaikeneminen NordStream 2:n räjäyttämisestä on sekin harkittua propagandaa, emme vaan osaa enää ihmetellä valikoitua tiedonvälitystä. Sekin on selkeä todiste toimivasta propagandasta. Sieltä peilistä katsoo edelleen onnistuneen propagandan uhri.

Mieli sekaisin

Käsitteillä "psykedelia" ja "psykedeelinen" ei ole yksiselitteisiä määritelmiä, vaan niitä käytetään tarkoitushakuisesti. Itse käytän niitä vain puhuessani eräistä 1960-luvun lopun musiikillisista ilmiöistä ja niihin usein liittyneistä visuaalisista keksinnöistä, joilla molemmilla avarrettiin taiteellista ilmaisua. Kun jyväskyläläinen Kari Saaristo kirjoitti kirjan Mielen aika : Psykedeelisen kulttuurin historia ja visio (Basam Books 2022), hän käytti taiteilijanimeä "Kari Kosmos" ja käsitteli pääosin ihmisen psyykeen vaikuttavien kemiallisten aineiden ympärillä ja myös voimalla pyörineitä, pääosin yhdysvaltalaisia kultteja. Sanon suoraan, etten ole henkilökohtaisesti tästä osakulttuurista kiinnostunut. Minulle Kari Kosmoksen vyöryttämä kulttuurihistoria voisi yhtä hyvin olla puhdasta fiktiota, josta en löydä tolkun hiventäkään. Mutta koska näillä asioilla on jonkin verran yleistä kiinnostusta ja koska Mielen ajan ytimessä olevilla kemiallisilla yhdisteillä voi olla tulevaisuudessa merkitystä sekä mielen että ruumiin terveyden edistämisessä, päätin kahlata tämän melkein 500-sivuisen järkäleen läpi.

Kirjan julkaisuhistoria on niin erikoinen, että se on syytä tässä lyhyesti kuvata. Mielen aika on kirjoitettu kirjaimellisesti kuoleman kolkuttaessa ovelle parantumattoman sairauden muodossa. Kari Saaristolle tuli niin kiire, että hän julkaisi kirjansa ensimmäinen laitoksen omakustanteena - mutta myös taitollisesti ja tekstillisesti niin keskeneräisenä, että painos vedettiin pois. Olin itse asiassa tehnyt kirjasta hankintaehdotuksen kirjastoon heti, kun olin huomannut Kari Saariston kuolinuutisen, jossa kirja mainittiin. Kirjasto ei sitä versiota ehtinyt hankkia, mutta yllätyksekseni tuli tarjolle tämä uusi laitos, jonka jälkisanoissa Kari Saariston elämäntoveri Helena Saaristo kertoo näin: "Tässä Basam Booksin julkaisemassa kirjassa aiemman version virheet on korjattu. Tekstin luettavuus on merkittävästi parantunut, ja teoksen sisältö pääsee paremmin esille. Myös Kosmoksen alun perin kirjaan tarkoittamat kuvat ovat nyt mukana." (s. 477)

Varmaan on, kuten Helena Saaristo kertoo, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että kyllä kirjaa olisi postuumisti voitu toimittaa vielä vähän enemmän. Kari Kosmos kirjoittaa asiantuntevasti, mutta myös melko huolettomasti ja taakse katsomatta. Postuumin julkaisun yhteydessä on varmaan korjattu paljon, mutta ei kaikkea. Omaan silmääni kävivät mm. ilmaisut "cinemaattinen" (po. sinemaattinen), "biljoona", jota Kosmos käyttää selvästi yhdysvaltalaisittain eli miljardia tarkoittaen, "tajuste" (on käytössä, mutta ei yleinen eikä Kosmoskaan sitä täsmennä), "defaultti" (eli oletusarvo) ja "Appe Vanas" (po. Appe Vanajas).  Pikkujuttuja sinänsä, mutta kun Kosmos ei muutenkaan pyri terminologiseen johdonmukaisuuteen (hamppu, kannabis ja hasis ovat kirjassa sekaisin käytettyjä synonyymejä, vaikka jokaisella on oma semanttinen merkityksensä), psykedelian lukemattomiin kulttuurisiin vivahteisiin huonommin perehtynyt lukija on kyllä välillä aika ulalla.

* * *

Mielen aika on joka tapauksessa varsin kattavalta vaikuttava katsaus lähinnä yhdysvaltalaisen psykedeliakulttuurin ilmiöihin, keskeisiin henkilöhahmoihin ja tunnetuimpiin "tajuntaa laajentaviin" kemiallisiin yhdisteisiin. Oma penseyteni alaa kohtaan on subjektiivinen tulkinta, kuten on myös Kosmoksen asiallisuuteen pyrkivä, mutta pohjimmaisen hengenheimolaisuuden vivahteen sisältävä näkemys. Minusta kirjassa esitellyt alan miehet ja naiset ovat järjestään lähinnä eri tavoin kahjoja ja useimmiten pseudosyvällisyyksiä latelevia hedonisteja. Kosmos jättää varsinaiset arviot pääosin tekemättä, mutta tekstistä huokuu ainakin jonkinasteinen arvostus, vaikka ei aina täysi yhteisymmärrys. Epäselväksi ei kuitenkaan jää, että Mielen aika on psykedeelisestä kulttuurista innostuneen ja siihen myönteisesti suhtautuvan kronikoitsijan kirja. Kaltaiseni penseän tarkkailijan kannalta on suuri helpotus, että Kosmos pitää koko ajan jonkinlaista etäisyyttä myös niihin ilmiöihin, joita selvästi arvostaa. En rupea kirjan sisältöä tämän tarkemmin erittelemään, jätän lukijan oman arvion varaan, tuottaako kirja mielekästä tai peräti hyödyllistä informaatiota käsittelemistään aiheista, joista suurin osa ei jaksanut omaa mielenkiintoani pitää yllä.

Haluan kuitenkin kehua kirjan Suomea koskevaa osuutta, joka kertoo täkäläisten toimijoiden psykedeelisten päihteiden käytöstä valaisevasti ja avoimesti henkilöiden ja heidän nauttimiensa aineitten nimiä salaamatta. Tämä jakso jää suppeaksi, koska loppujen lopuksi piiri oli kukkeimmillaankin varsin pieni, eikä meille syntynyt tulkintani mukaan ainuttakaan kultiksi nimitettävissä olevaa psykedeliakulttuurin ilmiötä. Rivien välistä voinee myös lukea, etteivät suomalaiset ole koskaan ottaneet kirjainyhdistelmillä tunnettuja aineita kuten LSD, MDA, DMT jne. yhtä vakavasti kuin valtavien yhteiskunnallisten ongelmien ja paineitten alaiset Yhdysvaltain asukkaat. Myös psykedeelistä musiikkia koskeva osio on pääosin antoisa ja asiallinen, joskaan ei järin syvälle menevä. En tosin itse innostu väitteestä, että Claude Debussyn orkesteriteos La Mer sisältäisi jotain kosmisia viestejä, mutta siitä Kari Kosmos saa pisteet, että hän jättää Frank Zappan pois listalta, joka luettelee varhaisia psykedeelisen rockin toimijoita. Zappahan suhtautui happopäihin hyvin torjuvasti ja lähinnä pilkkasi niin hippejä kuin rockin muoti-ilmiöitä muutenkin.

Kirjan liitteeksi kasattu "ajatuskartta" kirjan keskeisistä teemoista ei mielestäni ainakaan selvennä yhtään mitään, kuten Helena Saaristo toivoo. Tämä aukeamalle taitettu fläppitaulu kertoo kuitenkin karusti siitä, miten hurjiin älyttömyyksin vahvojen huumeiden käyttäjät ajautuvat (en tosin ole varma siitä, kumpi on syy, kumpi seuraus). Seuraavien sitaattien tarkoitus ei ole pilkata, vaan kuvata maailmaa, johon Mielen ajan toimijat suhtautuvat tosissaan: "korkeampien värähtelyjen todellisuustaso", "sykkivä, värähtelevä, tosi", "ulkoavaruuden entiteetit", "myyttisten toteemien hajoaminen, muuttuminen", "ihmisen sisäisten energioiden kartta, energian pyörittäminen", "non-dual", "visionaari tajunta" ja niin edespäin. Kirjan toimijat ovat taipuvaisia uskomaan jumaliin (laajasti ymmärtäen), ufoihin, salattuun viisauteen, ns. luonnonkansojen viisauteen ja luonnossa syntyneiden kemiallisten yhdisteiden tarkoitukselliseen olemassaoloon. Vastaavasti kirjan toimijat suhtautuvat (luonnon)tieteisiin joko nihkeästi tai vihamielisesti. On ihmisiä, joiden mielestä tämä on hieno juttu. Minun mielestäni tämä on lähinnä surullinen tarina.

* * *

Vaikka suhtaudun henkilökohtaisesti psykedeelisten kemikaalien nauttimiseen missä tahansa tarkoituksessa päätäni puistellen, pidän mielekkäänä, ettei ihmisen tajuntaa vahvasti myllääviin aineisiin suhtauduta moralisoiden, vaan rationaalisesti niiden mahdolliset vaarattomat hyödyt tutkien ja hyödyntäen. En ikinä söisi psilosybiiniä silkasta uteliaisuudesta, mutta jos sen osoitetaan olevan käyttökelpoinen mielenterveyttä tukeva aine, sitä täytyy voida vapaasti tutkia. Sama koskee esimerkiksi lääkekannabista, johon Suomen viranomaiset suhtautuvat lähinnä hysteerisesti. Kun joku vuosi sitten kysyin viattomasti lääkäriltäni, olisiko mahdollista kokeilla, vaimentaisiko lääkekannabis jalkojani vaivaavia neuropaattisia kipuja, hän katsoi minuun ehkä hiukan säälien ja totesi, että Suomessa laillinen resepti on kirjoitettu muutamalle terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle eli unohda koko juttu.

Vaikka unohdettaisiin psykonauttien hourupäisyydet psykedeelien avaamista yhteyksistä maailmankaikkeuden kaikkiin osiin, on kiistatonta, että Maan evoluution tuottama elonkirjo tarjoaa valtavan määrän erilaisia kemiallisia yhdisteitä, joista ihmisen tiede tuntee luultavasti vasta pienen murto-osan. Minusta on kiehtova ajatus, että kaoottisten happotrippien sijasta ryhdyttäisiin selvittämään, millä kaikilla tavoilla eri yhdisteet vaikuttavat aivoihin ja mitkä yhdisteet ja käyttötavat voisivat tarjota terveydellistä apua ihmiselle. Avulla en tarkoita eskapistista pään sekoittamista millä tahansa, vaan tarkkaan kohdistettua kemiallista vaikuttamista, jossa vain hyödynnetään eliöiden kehityksessä syntyneitä yhdisteitä. Tällainen tutkimus edellyttää riittävien resurssien lisäksi sellaista juridista ja kulttuurista ilmapiiriä, jossa huumaaviakin aineita voidaan tutkia tieteellisesti ilman konservatiivien hälytyshuutoja ja poliisin järjestämiä koeviljelmien ratsioita.

Tarvitsemme epäilemättä uutta suhtautumista kemialliseen aivoihin vaikuttamiseen. Mikään ei luonnonvoimaisesti pakota suhtautumaan psykedeeleihin mustavalkoisen tylysti. Jos niin tehdään, se on poliittinen valinta, josta pitää joutua vastuuseen. Suomen pelkurimaisten kansanedustajien selänkääntö kannabiksen käytön dekriminalisoinnille ei ole huono juttu vain niille, jotka haluavat tuprutella kannabista mielihyvää tavoitellen, vaan myös kaikille niille, jotka voisivat saada siitä helpotusta kipuihin, joihin mikään muu ei tunnu tehoavan. Mikään kemiallinen yhdiste ei ole "paha" tai "hyvä", niillä on vain erilaisia vaikutuksia eliöiden hermostoon. Jos emme tutki niitä avoimin silmin ja mielin, suljemme uuden tiedon mahdollisuuden ihan itse ja omaksi tappioksemme. Moralismi ei ole koskaan hyödyllinen asenne, psykedeelien kohdalla moraalinen paniikki saattaa merkitä koko ihmiskunnan kannalta tärkeiden keksintöjen toteutumattomuutta. Tajuntaa ei tarvitse "laajentaa" kemiallisesti sen tajuamiseksi, että vain (tieteellinen) tieto vapauttaa ihmisen lajina ja yksilöinä.

Peruuttamattoman lumo ja kauhistus

Olen ns. kontrollifriikki. Olen myös ylivarovainen, suhtaudun fyysiseen turvallisuuteen liioitellen ja kärsin voimakkaasta korkean ja ahtaan paikan kammosta. Moni asia on pahentunut iän myötä, lapsena kyllä kiipeilin puihin ja tunkeuduin ahtaisiin luoliin vielä nuorena aikuisenakin. Mutta en enää pitkään aikaan. Olen klassinen arkajalka pelkuri, jolle ns. ekstreme-harrastukset eivät ole pelkästään vieras, vaan tyystin torjuttu asia. Jos jossain kuvavirrassa eteeni tulee kuva tai videonpätkä tyypeistä temppuilemassa jonkun radiomaston huipulla tai 600-metrisen pystysuoran pudotuksen reunalla, en jää ahdistumaan, vaan siirryn pois refleksin nopeudella. Katsoisin mielelläni näkymiä maanalaisista luolista, mutta en voi katsoa niitä osia, joissa sukeltaja työntyy vaivalloisesti läpi 30 cm levyisestä aukosta, jonka toisella puolella olevasta maailmasta ei ole mitään tietoa. Ajatus tukehtumiskuolemasta on kauhistuttava, vaikka kuolema sinänsä ei pelota.

Olen tietoinen siitä, että kaikki ihmiset eivät ole kaltaisiani, vaikka myös kohtalontovereita on. Myönnän avoimesti, etten enää muista, millaista on olla niin, ettei mahanpohjasta vihlaise pelkkä ajatus riskipitoisesta toiminnosta, josta rationaalisesti tarkastellen kaikki selviävät vaurioitta. Esimerkiksi Lintsillä minusta ei ole paljon iloa reippaille lapsille, koska ainoat laitteet, joihin uskallan pujahtaa mukaan, ovat Toukkajuna ja maksuton näköalakiekko, joka nousee kyllä kauhistuttavan korkealle, mutta jossa voi nojautua kohden kiekon keskipistettä ja pitää kaiteesta kiinni. Itse asiassa muistan hetken, jolloin ahtaan paikan kammoni ryöpsähti esiin. Olimme lasten kanssa menossa katsomaan Saint-Michelin kumpuhautaa (tumulus) Ranskan Carnacissa heinäkuussa 1990. Kun ovi iskettiin perässämme kiinni ja kirkas auringonpaiste muuttui hautakammion pimeydeksi, jouduin paniikkiin. Lapset rynnistivät uteliaina käytäville, mutta isäpappa huohotti eteisessä ja psyykkasi itsensä uskomaan, että paikka on täysin vaaraton. Luultavasti vain lasten läsnäolo sai minut onnistumaan. Vähitellen silmätkin uskoivat, että siellä haudassa ihan pimeää ollutkaan ja toisessa päässä sokkeloa oli kuin olikin lukitsematon ovi vapauteen.

Korkean paikan kammoni on tullut todistetuksi kymmeniä kertoja mitä pienimpien ja sievimpien näkötornien alatasanteella. Saan itseni pakotettua Viikin lintutorniin, koska reitti on aika suljettu, eikä alaspäin näe. Mutta jos on pelkät ritilät ja pudotus näkyy joka puolella, reiteni muuttuvat nopeasti käyttökelvottomaksi hyytelöksi, eikä mikään mahti saa minua ylemmäs. Paniikkini ulottuu myös niihin muihin ihmisiin, joiden näen olevan pudotuksen partaalla. Eikä kyse tarvitse olla omista tai tutuista lapsista, ihan kuka tahansa kelpaa. Siksi en voi katsoa äärimmäisiä harrastushurjasteluja, koska minua vihloo sietämättömästi. Olen paljon pohtinut syytä tai syitä siihen, miksi suhtaudun niin vahvasti tällaisiin sinänsä tavallisiin pelonaiheisiin. En ole maailman ainoa korkean ja ahtaan paikan kammoinen, meitä on paljon. Mutta miksi en pelkää hämähäkkejä tai käärmeitä (varon toki myrkyllisiksi tietämiäni), avoimia paikkoja tai jotain muuta fobioiden suuresta perheestä? Miksi en pelkää avoimia paikkoja, mutta istun teatterissa mieluiten rivin siinä päässä, josta on helpoin päästä pois esimerkiksi tulipalon sattuessa?

* * *

Luulen lopultakin löytäneeni selityksen fobioitteni ytimeen. Kyse ei ole pelkästään sinänsä luonnollisesta vakavan loukkaantumisen tai kuolemisen mahdollisuudesta, jotka molemmat sisältyvät korkeisiin ja ahtaisiin paikkoihin (en ahdistu asioista, jotka eivät oikeasti ole vaarallisia ihmisen terveydelle ja hengelle). Ainakaan omalla kohdallani ei ole kysymys vahingon todennäköisyydestäkään; minulle on yhdentekevää, onko satoja metriä syvän kanjonin yli rakennettu silta täysin turvallinen, täysin turvallinen tuulettomassa säässä vai turvallinen, kun noudatetaan annettuja ohjeita. Mikään rationaalinen turvallisuuden peruste ei toimi, koska pohjimmiltaan en laskelmoi turvallisuuden todennäköisyydellä. Minulle on turha vakuutella, että jokin on "täysin turvallista", kun pystyn itse toteamaan, että ilmaisu on katteeton ja tarkoittaa todellisuudessa turvallisuutta hyvin täsmällisin ehdoin ja oletuksin, joitten ulkopuolella turvallisuutta ei enää kukaan takaa. Mikään tekninen rakennelma ei ole sataprosenttisen kestävä. Yllättävällä sattumuksella on rajattomasti vaihtoehtoja.

Pystyn palauttamaan mieleeni hetken, jolloin tajusin, mitä itse asiassa pelkäsin, vaikka en tuolloin vielä osannut yhdistää ajatusta myöhemmin voimistuneisiin fobioihin. Puhutaan jostain 1990-luvun lopusta, jolloin pelasin jonkin aikaa ensimmäisiä 3D-toimintapelejä. Ne viehättivät uteliaisuuttani, jota kaksiulotteiset tasohyppelyt ja vastaavat eivät ole koskaan kutkuttaneet. Ensimmäinen Doom oli vaikuttava, koska vaikka sen grafiikka oli nykypäivän näkökulmasta naurattavaa tai säälittävää, sen ja mielikuvituksen avulla oli kuitenkin mahdollisuus eläytyä tilanteisiin aivan uudella tavalla. Tätäkin tärkeämpää oli pelissä kuolemisen ja henkiin heräämisen kokemus. En enää muista, mikä noista ensimmäisen aallon peleistä oli kyseessä, ehkä Doom II,  mutta siinä piti liikkua ison alueen läpi hyvin kapeita väyliä pitkiin, käytännössä eräänlaisten kuilujen ohuita reunamia pitkin. Tila oli pimeä, väylän erotti juuri ja juuri. Jos astui vähänkin sivuun, putosi kuiluun ja kuoli.

Olin pitkään jännityksestä aivan sairaana ja odotin kauhulla sitä putoamista, joita tapahtui varmaan kymmenen ennen onnistumista. Eläydyin tilanteeseen ikään kuin se olisi ollut todellisuutta. Riittävän monen ylösnousemuksen jälkeen tajuntaani hiipi kuitenkin kumouksellinen ajatus: kauhuun ei ole syytä, koska tämä on peli, jossa ei oikeasti tapahdu peruuttamattomia vahinkoja. Tämän oivalluksen jälkeen pystyin pelaamaan jatkossa vastaavissa tilanteissa pelkästään ihokarvat pystyssä, mutta en maha kouristellen ja iho hikoillen. Myöhemmin olen tajunnut, että en pelkää vahinkoja sinänsä. Pelkään peruuttamattomia vahinkoja. Olen leikannut kymmeniä kertoja puukolla sormiani, saanut polviini verinaarmuja ja vastaavia, kaikille tuttuja pikkuvahinkoja. En ole ollut niistä huolissani, vaikka en ole niitä halunnutkaan. Olennaista on ollut, että tällaiset haavat ja naarmut paranevat, niistä toipuu, niistä ei seuraa peruuttamatonta vahinkoa.

* * *

Fobiani pohjautuvat siis peruuttamattoman vahingon pelkoon. En usko olevani ainoa, joka kärsii vähemmän elokuvassa syntyvästä ampumahaavasta olkapäässä kuin yakuzan tai mafioson katkaisemasta sormesta. Edellinen paranee, jälkimmäinen ei. Kun sormi on katkaistu, sitä ei enää ole. Kun ihmisen silmä sokeutuu jonkun typerän kiven tai huolimattomasti käsitellyn terävän esineen takia, sitä silmää ei saa takaisin. Jos ihminen lipsahtaa yli Norjan Preikestolenin näköalapaikan jyrkänteen reunan, hän kuolee 604 metrin pudotuksen jälkeen peruuttamattomasti ja varmasti. Jos maanalaisissa veden täyttämissä luolissa sukeltava jää kiinni ahtaaseen väylään, eikä häntä saada ajoissa pelastetuksi, kuolema on varma, peruuttamaton. Vahingon ja vahingon välillä on siis laadullinen ero. Yksi on harmillinen, mutta korjaantuva. Toinen on lopullinen, peruuttamaton.

Vaikka en haluaisi, joudun silti myöntämään, että minua syvästi kauhistuttava peruuttamaton vahinko on monelle muulle vastustamattoman kiihottava mahdollisuus haastaa itsensä ja tavoitella mielihyvän ryöppyä, jollaisesta minulla pelkurilla ei ole mitään käsitystä eikä tule koskaan olemaankaan (paitsi siinä toivottavasti ei-toteutuvassa tilanteessa, jossa joudun tahtomattani peruuttamattoman onnettomuuden uhriksi, mutta sitten jotenkin selviän hengissä ja ilman peruuttamattomia vahinkoja). Olen varma, että jokaisella ison riskin ottajalla on uteliaisuuden ja näyttämisen halun lisäksi kysymys sen mielihyvän tavoittelusta, jota selviäminen hengenvaarallisesta teosta tuottaa. En tiedä, mitä kaikkia hyvän olon aineita elimistö vereen pumppaa, kun aivot toteavat adrenaliiniryöpyn jälkeen uhkapelin onnistuneen ja persoonan olevan täysin elossa, kenties jopa juhlittuna sankarina. Mutta noita kemiallisia stimulantteja moni janoaa ja on valmis ottamaan suuriakin riskejä niitä saadakseen.

Tiedän, että fobiat rajoittavat elämääni. Minulta jäävät näkötornit, luolat ja kaupunkien epämääräiset alueet kokematta. Harmittelen itsekin sitä, että vaikka pystyn lentokoneessa psyykkaamaan läpinäkymättömän lattian ansiosta itseni näennäisen rauhalliseksi, koen jokaisen matkustuksen jossain määrin epämukavana. Lentokone voi pudota, laiva voi upota, juna voi suistua raiteilta jne. Jopa henkilöautoon istuminen on minulle hiukan ahdistavaa sekä siksi, että olen ylipäätään ahdettuna pieneen metallipurkkiin että siksi, että tuo metallipurkki kiitää kohta tappavan kovalla vauhdilla tuhansien muiden metallipurkkien keskellä ja peruuttamattomat vahingot estää vain niinkin epämääräinen asia kuin ajajien havainnointi- ja reagointinopeus. Mutta minkäs teet, ihminen ei ole tässäkään mielessä vapaa. En lupaa muuttua, kuolen varmasti yhtä paljon peruuttamatonta vahinkoa pelkäävänä kuin elänkin. Hetkinen, huomauttaa tarkka lukija, enkö juuri aiemmin todennut, etten pelkää kuolemaa vaan kuolemisen tapaa? Juuri näin. Kuolema itsessään on tervetullut, mutta jos valita saan, mieluummin ei kiitos elävältä haudattuna tai 300-metrisen televisiomaston huipulle jätettynä.

Kävin läpi joukon ahdistavia kuvia vain todetakseni, etten ainakaan niitä halua tämän tekstin yhteyteen. Lopulta löysin tämän näennäisklaustrofobisen, mutta todellisuudessa seesteisen rauhallisen kuvan. Se on otettu elokuussa 2022 Gotlannissa Holmhällarin suojelualueella.

USA:n vakoilupropagandaa

En yritä kaunistella asiaa. Brittiläinen BBC:n toimittaja Gordon Corera on kirjoittanut yksisilmäisen vakoilukirjan, jonka Atena on arvioinut mielekkääksi käännättää suomeksi (Mari Janatuinen) ja julkaista nimellä Vakoojajahti : Putinin salaiset agentit ja heidän jäljittäjänsä (Atena 2022).. Alkuteos on vuodelta 2020 eli kirjan tapahtumat eivät yllä tälle vuosikymmenelle saati Ukrainan sotaan, josta Coreralla olisi saattanut olla jotain kerrottavaa, tai sitten ei. Kirjan varsinaisena aiheena ovat ns. uinuvat agentit eli väärän henkilöllisyyden turvin kohdemaahan soluttautuneet vakoojat. Aiheesta ei olisi saanut kovinkaan hyvin mielenkiintoa yllä pitävää populaarikirjaa, joten Corera käyttää paljon tilaa Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton/Venäjän keskinäisen vakoilun vaiheiden esittelyyn. Tätä muuta on niin paljon, että lukija unohtaa helposti, minkä piti olla se pääasia.

Corera on vuonna 1974 syntynyt kirjailija ja toimittaja, ei tutkija. Kirja on täynnä viitteellisiä ja viitteettömiä väitteitä, joiden uskominen tai epäily on täysin lukijan vastuulla. Näin on erityisesti siksi, että useimmat lähdeviitteetkin ovat täysin epäluotettavia eli asianosaisia eli yhdysvaltalaisia tiedustelualan lähteitä. Joku lukija voi tietysti olla niin vahvassa uskossa, että uskoo "oman puolen" vakoilijoitten väittämät silmiä räpäyttämättä. Itse kannustan lukijaa epäilemään jokseenkin kaikkea kirjassa esitettyä. Ei siksi, ettei kuvattuja asioita ja ilmiöitä olisi ollut tai tapahtunut, vaan koska kaikkea katsotaan ja arvioidaan yksipuolisesti Yhdysvaltain tiedusteluviranomaisten näkökulmasta. Arkikielessä tällaista kutsutaan joko naiiviksi propagandaksi tai vaihtoehtoisesti härskisti muokatuksi todellisuudeksi.

Vaikka kirja on hyvin asenteellinen ja lähtee ääneen lausumattomasta oletuksesta, että Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat hyviä, venäläiset pahoja, Corera antaa välillä myös tunnustusta venäläisten tiedustelutaidoille ja onnistuneille operaatioille. Hän voi tehdä näin, koska pääkertomus on FBI:n ja CIA:n riemuvoitto, mikä tietenkin on kirjan pääviesti. Sivujuonteena on Vladimir Putinin ponteva demonisointi, joka menee monin paikoin avoimen parjaamisen puolelle. Ei siinä mitään, mutta tämä on kirjan ja sen tapahtumien näkökulmasta täysin epäolennaista ja mukana selvästi vain siksi, että kirjaa voidaan myydä vannoutuneille anti-putinisteille (Corera on ottanut tämän huomioon kirjan alanimekettä myöten). Todellisuudessa kirjassa ei kyetä mitenkään osoittamaan, että Putinilla olisi ollut oikeastaan minkään kuvatun tapahtuman suhteen jotain erityistä roolia.

* * *

Propaganda on harvoin riemukasta luettavaa. Sitä se ei ole myöskään Coreran tapauksessa. Kirja on pitkäveteinen, keinotekoisesti pitkitetty (ehkä siinä toivossa, että jokin suoratoistopalvelu tekee siitä kahdeksanosaisen sarjan) ja tyylillisesti tasapaksu. Vaikka kuulun potentiaalisesti uteliaiden lukijoiden joukkoon, jouduin tuon tuostakin harppomaan nopeasti, koska Corera ei kerta kaikkiaan ole osannut tai halunnut tiivistää draaman kannalta joutavanpäiväistä silppua pois. Toki "illegaalina" (kirjassa käytetty termi uinuvista vakoilijoista) toiminen on teoriassa sosiologisesti ja psykologisesti kiinnostavaa, mutta tässä tapauksessa selostuksen ovat aika tylsiä. Hiukan eloa tekstiin tulee vain, kun Corera pääsee esittämään analyysejään hyvistä ja vähemmän hyvistä venäläisistä vkoilijoista. Kirjan luettavuutta parantaa se, ettei itse vakoilijoita ole Putinin tavoin demonisoitu, vaan heidätkin nähdään lähes ihmisen kaltaisina olentoina. Väärän valtion tukijoina, mutta silti ihmisinä.

Lukijan on mahdoton tietää, kuinka vahvasti Corera itse luottaa välittämäänsä informaatioon asioitten kulusta. Tässä yhteydessä onkin pakko kysyä, millä perusteella mikään vakoilukirja, joka ei suhtaudu ankaran kriittisesti kaikkiin toimijaosapuoliin voi edes teoriassa väittää välittävänsä tosiasioita eikä propagandaa. Hyvä esimerkki on Sergei Skripalin myrkytysjuttu, jota Isossa-Britanniassa käytettiin muutama tunti julkistamisen jälkeen Venäjän vastaiseen sanalliseen hyökkäykseen ja jota Corera esittelee täysin selvitettynä ja vastuun osalta ongelmattomana esimerkkinä venäläisten tiedustelupalveluiden keskinäisen taistelun esimerkkinä (tässä tapauksessa sotilastiedustelu GRU:n epäonnistumisena). Todellisuudessa mitään avointa ja riippumatonta tutkintaa ei ole tehty tai julkistettu, vaan koko operaatio hoidettiin syytösten ja epäilyjen - ja niiden torjumisen - muodossa. Brittien konservatiivijohto pääsi näyttämöllä moralistisella asenteella ja Yhdysvallat sai taas kerran heikennettyä Venäjän mainetta. Sitä, miksi venäläiset olisivat valinneet kaikista murhakeinoista sen ainoan, joka voitaisiin suoraan yhdistää Venäjän valtioon, kukaan ei ole edes yrittänyt selittää.

Ei ole mitään väärää siinä, että vakoilukirjan kirjoittava käyttää lähteenään CIA:n johtajan kaltaisia toimijoita. Mutta jos kirjoittaja ei ymmärrä tämän puhuvan puolueellisesti, ollaan propagandan äärellä. Corera näyttää lähteneen siitä, että läntiset tiedustelumiehet kertovat aina totuuden, kun taas venäläisten puheet ovat valhetta ja propagandaa - tai jotain vielä pahempaa. Kun sama asenne toistuu koko paksun kirjan ajan, lukijan on vaikea uskoa Coreran vilpittömyyteen. Jos hän toimii BBC:n turvallisuusasioiden kirjeenvaihtajana, kai siinä tehtävässä ensimmäisellä oppitunnilla on korostettu, etteivät tiedustelumiehet koskaan kerro totuutta saati koko totuutta, vaan tarinan, joka on sovitettu haastattelijan tarpeisiin. Kutsun kirjaa propagandaksi, koska en usko Coreran olevan tietämätön typerys, vaan ideologisesti motivoinut propagandisti.

* * *

Tiukasti karsimalla Vakoojajahdista olisi saanut mielenkiintoisen 200-sivuisen tarinan siitä, miten Neuvostoliitto lähetti Yhdysvaltoihin kymmeniä ihmisiä väärän henkilöllisyyden avulla siltä varalta, että heistä voisi olla hyötyä käytännön tiedustelutehtävissä. Vielä mielenkiintoisemman kirjasta olisi saanut, kun rinnalle olisi kerrottu tarina niistä väärän henkilöllisyyden varassa toimineista Yhdysvaltain agenteista, joilla on ollut Venäjällä sama tehtävä. Mutta jotenkin kirjassa sattuu nyt vaan niin, että pelkästään Venäjä tekee tällaista. Olisiko voinut käydä niin, että se mukava CIA:n pomo unohti kertoa oman järjestönsä moninaisista operaatioista ulkomailla?  Toisaalta on selvää, että jos Corera olisi yrittänyt löytää sellaiselle kirjalle kustantajaa Yhdysvalloista tai Isosta-Britanniasta, olisi tulos voinut olla nihkeä.

Jos unohdetaan Coreran kirjan Putin-demonisointi, kuvaukset venäläisistä uinuvista agenteista ovat varsin asiallisia, eikä esimerkiksi heidän isänmaallisuuttaan pilkata. Siksi onkin tylsää todeta, ettei tämä ymmärrys ulotu Venäjän valtion suhtautumiseen niihin entisiin venäläisiin vakoilijoihin, jotka pettivät isänmaansa ja loikkasivat vastustajan puolella. Corera ei näitä pettureita sinänsä ihaile, mutta tuntuu jotenkin moittivan sitä, että virallinen Venäjä suhtautuu esimerkiksi tiedustelu-upseeri Sergei Skripaliin vähemmän rakastavasti. Näissä tilanteissa Coreran yksisilmäisyys on huonoimmillaan, kun hän ei näytä tajuavan oman tekstinsä puolueellisuutta. Täytyyhän asioihin perehtyneen toimittajan ymmärtää, etteivät vakoilijat ole mitään esimerkkikansalaisia, vaan väkivaltakoneiston osia isänmaastaan riippumatta.

Sitä 200-sivuista tiivistelmää olisin voinut varauksin suositella maailmanpolitiikasta kiinnostuneille, tätä tupla-annosta vain pinttyneille Yhdysvaltain ihailijoille. Muille kirjan propagandistisuus aiheuttanee ainakin lievää epämukavuutta, mutta jos piittaa Coreran ilmeisestä epäkriittisyydestä ja hänen väitteidensä uskottavuuspulasta, lievää pahempaakin. Putinin inhoajille tämä kaikki varmasti maistuu, vaikka Corera maalaileekin hänen roolinsa epäuskottavan isoksi. Epäilemättä Putin on valtakaudellaan voinut määrätä isoista asioista, mutta kyllä hänkin on joutunut delegoimaan valtaosan asioista alaisilleen, oli se sitten onnistunut ratkaisu tai ei. Mutta kirjassa käsitellyt "illegaalit" eivät olleet vain Putinin idea, vaikka hän lienee ajatusta pitänyt edelleen lämpimänä. Vakoilijoiden maailmassa mikään ei pääty koskaan lopullisesti, paitsi tietysti vakoilijan oma elämä. Mutta uusia tulee tilalle, kun vallasta taistellaan.

Takaisin eläimeksi!

Moderni luonnontiede on hyväksynyt ajatuksen, että ihminen on yksi eläinlaji monien muiden joukossa. Meillä voi olla joitakin ominaisuuksia ja kykyjä, joita juuri sellaisina ei ole muilla eläimillä. Tarkemmin tutkittuna osoittautuu ainutlaatuisuutemme yleensä vain oletukseksi, jota on vaikea todistaa, koska emme tunne muiden lajien kykyjä kuin pinnallisesti ja yhdestä yksipuolisesta näkökulmasta. Käytännössä melkein mistä tahansa eliölajista voidaan todeta, että se on eräissä suhteissa ainutlaatuinen ja ehkä muita taitavampi tai monipuolisempi. Ihmiskeskeinen vertailu ei toimi, koska se lähtee liikkeelle vääristä oletuksista. Niiden taustalla on ikiaikainen kuvitelma ihmisestä luonnon kehityksen (evoluution) tai vaihtoehtoisesti jonkin jumalan luomistyön kruununa. Tämä kuvitelma ei kuitenkaan perustu objektiivisiin faktoihin, vaan sitkeään väärinkäsitykseen, ehkä myös tietoiseen valhepropagandaan.

Sami Keto on sekä ekologi että kasvatustieteilijä. Hän tarkastelee maailmaamme näkökulmasta, joka ei useimmille tule edes mieleen. Keto ei ole vastuussa otsikon huudahduksesta, mutta arvelen, että hänen filosofiansa voisi jotenkin noin tiivistää. Hänen mielestään ihminen, Homo sapiens, on niin riippuvainen muusta luonnosta, että ainoa tapa selvitä tähän mennessä aiheutetuista katastrofeista on luopua vaarallisista harhakuvitelmista ja palata osaksi eliökuntaa, johon kuulumme riippumatta siitä, mitä mieltä asiasta olemme. Luonto ei tarvitse meitä, mutta me tarvitsemme luontoa. Lisämaustetta yhtälölle antaa tietenkin se, että ihminen on onnistunut pääsemään asemaan, jossa se voi tuhota – ja on jo ehtinyt tuhota – valtavasti ainoan tunnetun elollisen planeetan toimintakykyä. Omasta mielestään upeasti edistynyt homo sapiens on muille eliöille suunnilleen yhtä vaarallinen kuin Jukataniin iskenyt asteroidi.

Enemmän kuin sapiens : Kasvu elonkirjon jäseneksi (Into 2022) on käsittääkseni yhteenveto kaikesta siitä, mitä Sami Keto on ajatellut ja kirjoittanut viime vuosien aikana. Hän on kirjoittanut kirjan, joka on tarkoitettu meille kaikille, mutta erityisesti niille, joita harha ihmisen ylemmyydestä ja tärkeydestä riivaa pahimmin. Keto ei harrasta itseruoskintaa eikä soimaa myöskään sitä typeryyttä, joka tällä hetkellä ajaa ihmistä kohti omaa tuhoaan ja samalla koko elonkirjoa ainakin tuhon partaalle. Hän käy kärsivällisesti läpi sekä harhojemme historiaa että pelastautumisen strategioita. Enemmän kuin sapiens on populaaria tiedettä ja samalla viestiltään, vaikka ei tyyliltään, aito herättelemään pyrkivä pamfletti. Sen lukeminen vaatii keskittymistä ja hetkittäin Keto kirjoittaa niin "akateemisesti", että kärryillä on vaikea pysytellä. Suuret linjat eivät kuitenkaan missään vaiheessa katoa näkyvistä.

* * *

Enemmän kuin sapiens jakautuu karkeasti ottaen kahteen aihepiiriin. Ensimmäinen muodostuu todistusaineistosta, jonka avulla Sami Keto osoittaa, että ihminen on paitsi vain yksi eliölaji monien joukossa, myös vain yksi lukemattomista ainutlaatuisista lajeista. Toinen osio koostuu ehdotuksista, joita Keto tekee meille sillä tavoitteella, että ihminen palaa osaksi muuta luontoa ja sillä lupauksella, että jos ihminen näin tekee, hänen maailmansa ei taannu, vaan aloittaa ihmiskunnan historiassa uuden, paremman, kestävämmän ja muuta elonkirjoa vähemmän häiritsevän vaiheen. Molemmissa osioissa Keto käyttää todistusaineistonaan sekä luonnontieteiden, erityisesti biologian ja ekologian tuottamaa kovaa tutkimustietoa että ihmisen oman käyttäytymisen tutkimisesta saatuja tuloksia.

Sami Keto ei käännä analyysiään missään vaiheessa poliittisen vallankäytön kielelle, mikä voi olla ymmärrettävä ratkaisu kirjan potentiaalista lukijakuntaa ajatellen. Ratkaisu jättää kuitenkin Kedon päättelyyn valkoisen laikun, jonka yksityiskohdista on vaikea saada selvää. Keto puhuttelee yksilöitä, joiden harhasta luopuva ajattelu tekee muutoksen mahdolliseksi. Keto ei kuitenkaan pohdi sitä, millä tavalla tuo muutos ihmislajin organisaatiossa voisi tapahtua. Mehän tiedämme, että vaikka poliittiset päättäjät aivan varmasti tietävät (vaikka eivät haluaisi uskoa), minkälaisia toimia olisi valtioitten tasolla tehtävä, jotta ihmisen aiheuttamat tuhot eivät toteudu, me myös näemme, miten haluttomia he ovat noita toimia toteuttamaan, koska he pelkäävät äänestäjien seuraavissa vaaleissa rankaisevan niitä, jotka ottavat ekologiset todisteet tosissaan.

Vaikka olen Sami Kedon kanssa yhtä mieltä jokseenkin kaikesta hänen kirjansa kattamista aiheista, en löydä hänen teksteistään uskottavaa suunnitelmaa siitä, MITEN itsekkään ja usein myös omnipotenssin harhoissa elävän ihmisen mieli voisi muuttua. En ole myöskään varma siitä, miten Keto arvelee muutoksen parempaan lopulta tapahtuvan, hitaan kulttuurievoluution kautta, valaistuneiden päättäjien pakkotoimilla vai kuilun partaalla lainehtivien katastrofien pakottamana. Itse en jaksa uskoa, että Tuulispään kaltaiset upeat ja kiistatta tuen ansaitsevat projektit ratkaisevat asioita riittävän nopeasti. Vaikka pidän ihmistä pohjimmiltaan hyvänä, en uskaltaisi luottaa siihen, että "järki voittaa". Se voi toimia yksinkertaisissa yksilön edun ja tappion laskelmissa, mutta tuskin monimutkaisissa, hädin tuskin edes tutkijoiden kunnolla ymmärtämissä globaaleissa prosesseissa.

* * *

Sami Keto siis vastaa kyllä kysymykseen, miten asioiden pitäisi olla, mutta huonommin siihen, miten tuohon muutokseen voidaan päästä. Rohkenen siksi esittää oman näkemykseni, joka menee sekä ekologian että kasvatustieteen ulkopuolelle eli suurimman luokan järjestelmän faasimuutoksiin. Siirtyminen keräilystä ja metsästyksestä maanviljelykseen oli ihmislajin ensimmäinen suuri faasimuutos, siirtyminen tehottomasta käsityöstä teolliseen tuotantojärjestelmään oli toinen. Kolmas muutos on joko koko fossiilisten polttoaineiden tuhlaavaan ja sosiaalisesti epäarvoistavaan käyttötapaan perustuvan kapitalistisen talousjärjestelmän romahtaminen pääosin ekologisista syistä tai sen korvaaminen järjestelmällä, joka ei perustu luonnonvarojen ryöstökäyttöön, vaan koko eliökunnan edut tunnustavaan paluuseen osaksi elonkirjoa. 

On selvää, että Sami Keto elää ja toimii, jotta tuo paluu elonkirjon osaksi toteutuu. Mutta onko se realistinen vaihtoehto maailmassa, jossa valtaa käyttää määrällisesti pikkuriikkinen eliitti, joka kuitenkin hallitsee valtaosaa Maan luonnonvaroista ja käytännössä myös ihmisten elämiä sekä kepin että propagandistisen porkkanan voimalla. Karu tosiasia nimittäin on, että paluu elonkirjon osaksi tarkoittaa, että suurin osa ihmiskunnasta ei koskaan tule pääsemään (tai joutumaan) sellaiselle kulutuksen (eli tuhlailun) asteelle, jolla nyt eletään Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa sekä muutamassa muussa valtiossa. On vaikea kuvitella, miten uhkaavat ekokatastrofit eivät olisi tuhlaavan elämäntavan jatkumisen vääjäämätön seuraus. Samalla on mahdotonta kuvitella, että katastrofit voitaisiin välttää muuten kuin radikaalilla tuhlaamisen vähentämisellä. Se puolestaan ei ole suosittu ehdotus nyt eikä tulevaisuudessa.

Tiede on osoittanut – ja Sami Keto on sen viestin meille popularisoinut –, että ihmisen on pakko palata elonkirjon osaksi, jos haluamme välttää tuhoutumisen. Emme voi odottaa, että luonto suhtautuisi vähäisimmälläkään hellämielisyydellä ja empatialla lajiin, joka tekee kaikkensa tuhotakseen paitsi itsensä, myös pääosan muusta luonnosta. Miljardien ihmisten väkivaltainen kuolema ei hetkauta elonkirjoa, joka varmasti sopeutuu ihmisettömään ratkaisuun nopeasti, muutamassa vuodessa tai vuosikymmenessä. Mutta miten pakotamme päättäjämme, sen edellä mainitun eliitin, uskomaan tiedettä? Ei ainakaan hyvältä näytä. Joku kiilusilmä Elon Musk unelmoi Marsin asuttamisesta, ei Maan tuhoamisen lopettamisesta (Tesla ei ole osa pelastusprojektia). Lyhytnäköinen ahneus hallitsee maailman eliittejä, tieteelle, humanisteille, ekologeille ja kaunosieluille näytetään keskisormea sekä symbolisesti että konkreettisesti. Haluaisin todella tietää, miten Sami Keto säilyttää näissä olosuhteissa optimisminsa? Itse en näe muuta vaihtoehtoa kuin että pakotamme yhdessä eliitin kääntämään suuntaa noin 180 astetta. Elon Muskin kohdalla se tarkoittaisi, että hän käyttäisi loppuelämänsä ajan kaiken energiansa ja miljardinsa ihmisen todellisten ongelmien ratkaisemiseen, ei ultrarikkaiden kanssa hengailuun ja muihin vastaaviin älyttömyyksiin.

Kiinalainen juttu

Kannattaako suomennoksena julkaistavan kirjan nimeä ruveta kauheasti muuttamaan siitä, mihin kirjoittajat ja alkuperäinen kustantaja ovat päätyneet? Uusi keisari Xi Jinping herättää nimittäin odotuksia ja mielleyhtymiä, joita alkuperäinen nimi Xi Jinping - der mächtigste Mann der Welt ei ole lähelläkään. Kirjan kirjoittajat, saksalaiset veteraanitoimittajat Stefan Aust (Der Spiegelin entinen päätoimittaja) ja Adrian Geiges (mm. Sternin kirjeenvaihtaja ja Bertelsmannin kiinalaisen tytäryhtiön toimitusjohtaja) eivät muistaakseni kertaakaan esitä vertausta Kiinan aiempiin keisareihin, vaan he avaavat Xi Jinpingin tämänhetkisen mahtiaseman taustoja liioittelua ja sensaatiohakuisuutta vältellen. Veikkaan, että Bazar Kustannuksen ratkaisu ei ole välttämättä ollut saksalaisten mieleen. He eivät nimittäin katso olevansa väittämässä mitään täsmällistä, vaan esittelevät Xin sisä- ja ulkopoliittisia linjauksia sekä teoriassa että käytännössä.

Kirja on jopa yllättävän kuivakka, eikä Sari Ristolaisen asiallinen käännös anna vihjeitä siitä, että alkuteos olisi ollut tätä riehakkaampi. Kirjoitusvirheitä on vähän, mutta henkilöhakemiston puuttuminen on selvä kustantajan moka, kiinalaisten nimien haltuunotto on suomalaiselle lukijalle muutenkin haastavaa. Kun yhdessä kohdassa puhutaan "punaisista taistolaislauluista", on vaikea tietää, onko kyse kääntäjän alitajuisesta virheestä ("taistelulauluista") vai harkitusta piiloviestistä. Austin ja Geigesin kirjallinen yhteistyö ei ehkä ole ollut täysin saumatonta, sen verran asioita toistellaan ja varmistellaan, että muistaahan lukija nyt varmasti tämän ja tämän asian.

Mitään varsinaisesti uutta Kiinan tapahtumista ei kirja kerro, mutta ainakin itselleni juuri Xi Jinpingin henkilöhistoria sisälsi paljon informaatiota, jota en ole tiennyt (en ole varsinainen "sinologi" missään suhteessa, korkeintaan utelias generalisti). Toisaalta kaikki hänen persoonaansa liittyvä teksti on selvästi kohteliaan suodattimen läpi kuljetettua, minkä lisäksi hetkittäin oikein hieraisee silmiään, kun muuten niin pontevan antikommunistiset kirjottajat näkevät Xin politiikan myös ymmärtäväisin silmin ja ennen muuta päästävät ääneen monia saksalaisia toimijoita, jotka puolustelevat Kiinan valitsemaa politiikkaa, vaikka eivät kaikista sen yksityiskohdista olekaan samaa mieltä. Tältäkään osin kirjan suomenkielinen otsikko ei vastaa ollenkaan kirjan sisältöä.

* * *

Edellä sanotusta ei pidä päätellä, että Aust ja Geiges olisivat Kiinan kommunistisen puolueen uskollisia sotureita. He kritisoivat maan demokratiavajetta (demokratiaa ei ole edes muodollisesti) voimakkaasti ja kuvaavat esimerkiksi Kiinassa valittua totaalista henkilövalvontaa samaan aikaan vaikuttavana esimerkkinä modernin digitaalisen tekniikan hyödyntämisenä ja eurooppalaisen individualismin syvimpänä painajaisena. Kiinan puoluekeskeisyyttä ja -valtaa kuvataan jokseenkin inhorealistisesti, mutta jostain syystä Aust ja Geiges eivät pohdi enempää kysymystä siitä, kuulostaako virallinen propaganda kiinalaisten korvissa yhtä naurettavalta, pompöösiltä ja epäuskottavalta kuin eurooppalaisen mielestä. Pikemminkin kirjoittajat korostavat uudestaan ja uudestaan, että puolueen linjalla on vankka kannatus, koska kiinalaisia kiinnostaa vain arjen sujuvuus.

Itselleni tuli tuon tuostakin olo, että jokaisen kiinalaisten viranomaisten kanssa tekemisiin ryhtyvän täytyy kyetä teeskentelemään huippunäyttelijän veroisesti ja jaksaa kuunnella päivästä toiseen sisällyksetöntä menestyspropagandaa, joka muuttaa kurjuuden loistoksi ja vääryydet oikeudeksi. Aust ja Geiges ovat selkeästi päättäneet, että heillä on kahdet kasvot: kovaakin kritiikkiä pehmentää sen toteaminen, että Kiina on toteuttanut uskomattomia harppauksia, vaikka esimerkiksi ympäristötuhojen hinta on ollut hirvittävä. Kirjoittajat eivät ole halunneet piilottaa sitä, että Xi Jinpingin johdolla Kiina on aivan oikeasti eikä vain propagandan tasolla noussut maailman johtavaksi teollisuusmaaksi ohi Yhdysvaltojen. Xi vakuuttaa, että Kiina haluaa toimia globaalina hyvän jakajana, ei Yhdysvaltain kaltaisena maailmanpoliisina. Ongelma on, että kiinalaisten ja varsinkin vähemmistökansallisuuksien todellisuutta havainnoimalla on vaikea Xin lupauksiin uskoa.

Xi Jinping on osoittanut odotukset hallinnon pehmentymisestä katteettomiksi. Hän on jatkuvasti kiristänyt otetta sekä Kiinan sisällä että sen ulkopuolella. Vaikka han-kiinalainen on kaikissa tilanteissa etuoikeutettu uiguureihin tai tiibetiläisiin verrattuna, Xin ankara suhtautuminen vähäiseenkin kritiikkiin ja itsenäiseen ajatteluun on kauhistuttavaa luettavaa. Kiinalainen poliisi on sekä mieli- että väkivaltainen, eivätkä aina edes hyväveliverkostot pelasta tavallista kansalaista kohtuuttomalta kohtelulta. Tämä ei ole vahinko, vaan poliisi toimii, kuten johtava puolue ohjeistaa. Ei ole liioittelua sanoa, että Xi Jinpingin johtama Kiina on päättänyt toteuttaa sataprosenttisen kansalaisten valvonnan, paljastaa kaiken, vähäisenkin itsenäisen ajattelun ja rangaista ankarasti jokaista, joka antaa vähäisenkin aiheen mielivaltaiseen tuomioon. Kiina ei ole edes muodollisesti demokraattinen, vaan se on yhden puolueen diktatuuri ja juuri tällä hetkellä tuota diktatuuria ohjaa lujin ottein Xi Jinping.

* * *

Kirjassa pohdiskellaan jossain määrin sitä, miten Xi ja muut johtajat hahmottavat propagandistisen ideologiansa ja kapitalistisen tuotantotavan välisen ristiriidan. Tällä hetkellä pääpaino on selkeästi "kiinalaisuuden" korostamisessa eli nationalismin nostamisessa sosialismin rinnalle. Omissa korvissani kiinalaisten "sosialismi" on kovin ontto käsite, koska siitä puuttuvat kokonaan oikeusvaltion ja kansalaisten aidon osallistumisen mahdollisuus. On totta, että Kiina haastaa ns. läntisen kapitalismin, mutta vain taloudellisesti. Se ei edes yritä esittää olevansa teknisesti demokraattinen. Kun on riittävän iso, ei tarvitse varsinaisesti miellyttää ketään muuta. Riittää, että tottelevat. Se näyttää olevan Xi Jinpingin keskeinen ideologia matkalla kohti maailmanhegemoniaa, jota moni kammoksuu, mutta moni myös odottaa innostuneena, koska länsimaitten militaristinen ja siirtomaahenkinen sortovalta ei sekään herätä minkäänlaista sympatiaa.

Tässä yhteydessä on aina kysyttävä, voiko maailma aidosti luottaa siihen, että Kiina haluaa kyllä olla ykkönen, mutta ei muiden kustannuksella. Kiina on käyttänyt valtavasti rahaa saadakseen valtaa, mutta ennen muuta vaikutusvaltaa ympäri maailmaa. Se on toiminut toisin kuin Yhdysvallat, joka alisti suuren osan maailmasta valtansa alle lähinnä uhkailemalla, kaatamalla hallituksia ja silkalla rahan voimalla. Kiina on toiminut hitaammin, mutta ehkä taitavammin. Se on jakanut rahaa, mutta halunnut vastineeksi joko passiivisen tai aktiivisen tuen omille pyrkimyksilleen. Kun tarpeeksi rahaa siirtyy valtiosta toiseen, halu julkiseen kritiikkiin vaimenee tehokkaasti. Tämän kirjan perusteella Kiina on jo "ostanut" merkittävän osan maailmasta hallintaansa. Omahyväiset entiset siirtomaaisännät eivät asiaa ehkä hahmota, mutta kun hahmottavat, on jo myöhäistä reagoida.

On vaikea kiistää kiinalaisten oikeutta rakentaa tulevaisuuttaan haluamallaan tavalla. On kuitenkin mahdotonta tietää, keiden tahdon mukaisesti Kiina tällä hetkellä kehittyy. Kun puolue on itse itseään täydentävä suljettu organisaatio, eikä kansalaisilla ole edes alkeellisia lailla turvattuja vaikutuskanavia, on lähinnä arvailua, kuinka vahva tuki Xi Jinpingin politiikalla on kansan keskuudessa. Siitä päätellen, miten vahvaa poliisi- ja valvontavaltiota Xi pontevasti kehittää, hän pelkää omia kansalaisiaan enemmän kuin vaikkapa Yhdysvaltain asevoimia, jotka härkkivät herkeämättä Kiinan rajoilla (Kiina ei ole moiseen syyllistynyt, vaan on pitänyt asevoimansa tiukasti omalla maaperällä). Ehkä kyseessä on täydellisen yksinvallan tuottama näköharha, joka synnyttää vainoharhaisuutta ja epäluuloisuutta. Näennäisesti Xi Jinping voi nukkua rauhassa, mutta hänen toimensa ja ankaruutensa vihjaa, että tämä keisari tietää olevansa jonkinlainen nykypäivän Stalin.